XVII.
Yön yllättäessä olivat vaunut jyrisseet yli sillan ja syöksyneet läpi kylän. Ei voinut kyllin nopeaan kääntää päätään akkunaan, ohi ne olivat.
Ravintolan edustalla oli sen isäntä seissyt, tuntenut ajomiehen Sternsteinin kartanon rengiksi ja pitkin askelin juosten hänen luokseen huutanut:
"Minne matka, Vastl?"
"Kaupunkiin."
"Mikä hätänä?"
"Emännälle — tohtoria!"
Minkä kuultuaan ravintoloitsijan vaimo oli lyönyt kätensä yhteen.
"Pyhä Neitsyt olkoon tuolle raukalle armollinen!"
Varhain aamulla palasivat vaunut takaisin ja kun ne pysähtyivät Sternsteinin kartanon eteen, syöksyi nuori isäntä katse jäykkänä ja tukka epäjärjestyksessä esiin ja tarttui tuon pienen ja tanakan, vaunuista laskeutuvan miehen käsivarteen. "Auttakaa, auttakaa, herra tohtori, en voi enää kauemmin kuunnella tuota valitusta!"
Lääkäri astui, pikemmin tungettuna ja työnnettynä kuin itse nousten, ylös portaita.
Kolme neljännestuntia myöhemmin makasi ylhäällä hämärässä kamarissa, jonka verhotut akkunat eivät päästäneet lävitseen valoa eikä ilmaa, hyvin heikko, hento, kalvakka lapsi ja riutuva vaimo.
Kun tohtori, ahkeraan pyyhkien kirjavalla silkkinenäliinallaan otsaansa, astui polkua myöten alas nuoren isännän seuraamana, kuuli eräs piika seuraavan puhelun.
"Herra", virkkoi isäntä, "se olisi sitten ikäänkuin ei minulla olisikaan vaimoa."
"Sen selväksi tekeminen teille", sanoi lääkäri, "oli minun velvollisuuteni. Saatteko muutoin pitää hänet vielä kauan, sitä en tiedä, mutta jos tahdotte pian hänestä päästä, niin tarvitsee Teidän vain olla olevinaan kuulematta minun neuvoani."
Silloin huomasi isäntä tytön ja huusi häntä tuomaan pullon viiniä, kinkkua ja leipää tohtorille lehtimajaan. Ahneus, jolla tuo pieni, pyöreä mies kävi niihin käsiksi, ja hänen maiskuttava syöntitapansa olivat Tonin silloisessa mielentilassa niin vastenmielinen näky, että hän äkkiä huomauttaen "täytyvänsä lähteä katsomaan tuonne ylös", meni pois, mikä varmaankin oli tohtorille hyvin mieleistä, sillä yksin jäätyään hän heti pani pois säälittelevän kasvojenilmeen ja päästi pureksiessaan mitä parhaimman vointinsa eläimellisin äänin ilmoille.
Kolme päivää tämän jälkeen olivat ristiäiset. Ne piti vietettämän kaikessa hiljaisuudessa, sillä Sternsteinin kartanon emäntä makasi niin heikkona kuin olisi hän ollut elämän ja kuoleman vaiheilla ja jokainen rasittava ääni värisytti häntä päästä jalkoihin asti.
Kun nuori isäntä, jota seurasi vain muutama vieras ynnä naiskummi, eräs lähiseudun rikkaimmista emännistä, sekä kätilö, jolla rikkaiden ristiäismenoissa on huomaamaton, vähä-arvoinen merkitys, astui ylös kirkon portaita, nojautui pyhänkuvaintekijän vaimo vastapäätä olevan pääoven rinnusmuuriin; hänellä oli vanttera pulleaposkinen poika käsivarrellaan.
Toni tuijotti Helenan kasvoihin, tämä katsoi kulmakarvat hieman kurtussa häneen; lapsikin katsahti Toniin niin suurin silmin ja totisena, että hän painoi päänsä alemma ja hänen katseensa liukui vaimon voimakkaaseen vartaloon.
Kasteentodistajat astuivat kirkkoon, pyhä toimitus alkoi. Kun tuo rikas emäntä kastettavan nimessä oli luvannut uskoa kaiken minkä kirkko määrää uskottavaksi ja sanonut hylkäävänsä perkeleen ja hänen tekonsa, sai tuo pieni olento — se oli tyttö — naiskumminsa kunniaksi tämän nimen Juliana.
Kulkueen poistuessa kirkosta kulki nuori Sternsteinin isäntä kumarassa, ikäänkuin olisi etsinyt jotain edestään maasta. Hän tiesi Helenan vielä olevan siellä, hän tunsi tämän tarkastelevan itseään, hän olisi sen tiennyt ja tuntenut, vaikkei olisikaan nähnyt Helenan oikean jalan kärkeä, jolla tämä leikillään singahutteli pieniä kiviä.
Neljä viikkoa lienee kulunut tästä kohtaamisesta, toisesta sen puolitoistavuotiskauden aikana mikä oli kulunut Tonin kotiintulosta, kun vanha Zinshoferin emäntä eräänä iltana jokseenkin myöhään juosten tuli Helenan luo ja käski merkitsevin viittauksin ja salaisin silmäniskuin tätä tulemaan majaansa.
Nuoresta emännästä tuntuivat tuollaiset salakähmäiset ja hämärät viittaukset vastenmielisiltä, hän pyysi ärtyisästi vanhusta heti tässä paikassa sanomaan mikä oli kysymyksessä, mutta kun tämä nopeasti livahti ulos, seurasi Helena häntä harmistuneena.
Kun molemmat astuivat sisälle majaan, istui Sternsteinin nuori isäntä penkillä, nojaten selkäänsä seinään, käsivarret riippumassa, ja käänsi hitaasti, ikäänkuin olisi ollut väsyksissä, päätään oveen päin.
Helena jäi seisomaan kynnykselle, ojensi täyteläisen, pyöreän käsivartensa häntä vastaan ja ravisteli kättään.
Hän oli jo oikealla kädellään tarttunut ovenripaan, painaen lukkoa kiiruhtaakseen tiehensä, mutta sitten asetti hän äkkiä vasempansa lanteilleen ja kysyi terävällä harmistuneella äänellä: "Mitä sinä oikeastaan täältä tahdot?"
"En mitään", vastasi nuori isäntä, "en yhtään mitään. Sinun huutamistasi tänne en ole pyytänyt enkä olisi sitä sallinut tehdäkään, jos olisin asiasta tiennyt, se oli äitisi päähänpisto, hänen luokseen minä olen tullut tuskaani ja kurjuuttani valittamaan ja puhumaan siitä, kuinka toisenlaiseksi kaikki olisi voinut tulla. Lieneehän se toki minulle sallittua? eikä häntä pahenna osanottonsa minua kohtaan."
"Sinulle tulee nyt vain takaisin se mitä olet minua vastaan rikkonut", virkkoi Helena, sitten pujahtaen ulos; kuului kiirehtivien askeleiden kopinaa ja sitten korkojen kalahtelua naapuritalon oven edessä oleviin kiviportaisiin.
* * * * *
Ihmiset pitivät päivänselvänä, että Sternsteinin hovin nuoresta isännästä täytyi tuntua kovin painostavalta, kun kartanossa toimeliaan, elämänhaluisen emännän sijasta nyt yhtäkkiä oli toimeton, sairasteleva vaimo, ja viisaammat, jotka eivät jokaista arvostelleet oman itsensä mukaan, väittivät sellaistakin, että he olisivat voineet ennakolta sanoa miten hän ottaisi vastaan onnettomuutensa. Murhe ja sydämen suru sitoo monen hienolla langalla kiinni paikkakuntaan, ja joku tekee silloin usein kaksin verroin enemmän työtä kuin muulloin päästäksensä murheen herraksi; tai tulee se hänen herrakseen, ja silloin istuu hän ristissä käsin sen vallassa ja tulee sanattomaksi jatkuvan tuskan näkemisestä; jonkun toisen se ajaa pois talosta, niin että hän juoksentelee kuin sumussa, yritellen vain kotoa poispäin, tai kuljeskelee kaikissa ravintoloissa ja etsii unohdusta juomisesta. Että Sternsteinin hovin Toni tulisi hylkäämään kotinsa, senkin olivat juuri nuo viisaammat ennakolta näkevinään, mutta ne, jotka aina tekivät toisin kuin joku muu on tehnyt tai tekee, jotka hänen käyntinsä ja "pyörähtelynsä" sairaan huoneessa — itselleen vahingoksi ja emäntääkään hyödyttämättä — olisivat lukeneet hänelle pahaksi, he eivät nyt pitäneet sitä lainkaan kauniisti tehtynä, että hän juoksi pois kotoa ja jätti vaimoparan yksin; se ei heidän silmissään ollut puolustettavaa, mutta kuitenkin käsitettävää. Vain yhden seikan vuoksi pudistelivat pian sekä ajattelevat että närkästyneet päätään, sen nimittäin, että nuori isäntä niin usein pistäysi vanhan Zinshoferin emännän luo. Oli vain harvoja iltoja, jolloin ei nähty hänen menevän vanhuksen majaan tai tulevan sieltä.
Puoskaroiko vanhus ehkä Sternsteinin emännälle rakasta terveyttä takaisin? Mahdollista kyllä. Jo aikoja sitten oli hänestä kerrottu, että hän ymmärsi yrttien ja juomien käytön parannuskeinoina.
Mutta ei asia sentään voinut niinkään olla. Sillä isäntä palasi aina tyhjin käsin hänen luotaan ja myötätuntoisuutta ei suinkaan liene ollut se, että hän sitten kun luuli olevansa kuulumattoman matkan päässä hiipi pyhänkuvaintekijän pihaan, jäi pitkäksi aikaa seisomaan majan eteen ja painoi nenänsä melkein lyttyyn akkunaruutua vastaan? Sternsteinin hovissa kulki sellainen puhe, että varsin hyvin tiedettiin, mitä tietä isäntä oli kotiin tullut, sillä jos hän oli ollut tuon vanhan noidan luona, silloin ei hän lausunut ainoatakaan hyvää sanaa emännälle.
Kahdesti syntyi sitten meluisa kohtauskin. Isäntä soimasi loukkaavin sanoin emäntää hänen sairaloisesta tilastaan, jonka hän kai oli ennen tiennyt, mutta salannut sen Tonilta, ja kun emäntä kyynelsilmin viittasi kehtoon, käänsi hän sille lasta herjaten selkänsä. Molemmilla kerroilla oli hän päivän kuluessa ollut alhaalla kylässä, Helenakin oli poissa, ja vanha Zinshoferin emäntä oli tuonut tyttärenlapsensa, pienen, kiharatukkaisen Nepomukin omaan majaansa.
Helenasta oli tosin monena kuutamoisena yönä, jolloin hän kauan makasi valveillaan, tuntunut siltä kuin olisi jokin varjostanut akkunaa, mutta hän ei ollut ottanut siitä sen parempaa selkoa; vasta sitten kun kylässä alettiin puhua Sternsteinin nuoren isännän yöllisistä käynneistä ja pikku Muckerl loruili kauniista, ystävällisestä miehestä, joka oli luvannut antaa hänelle monta kaunista kapinetta, silloin sovellutti hän ihmisten puheet ja lapsen lörpöttelyn yhteen.
Vielä samana iltana, jolloin hän oli päässyt selvyyteen tästä, istui hän keskelle tupaa ja kurotti kaulaansa akkunaan päin, ja kun hän näki Tonin astelevan pitkin tietä, nousi hän vähäistä myöhemmin ylös ja juoksi äitinsä majaan.
Hän tempasi oven äkisti auki ja paiskasi sen lujasti kiinni perässään; sitten astui hän aivan Sternsteinin isännän lähelle, puiden nyrkkiä tämän kasvojen edessä. "Sinä olet kurja mies! Eikö sinulle ole kylliksi siinä, että yhden kerran olet ollut syypää minun onnettomuuteeni? Tahdotko minut nyt vielä vaimonakin saattaa huonoon huutoon?"
Zinshoferin emäntä tunkeutui kummankin väliin. "Älä vaan nosta mitään riitaa minun majassani", virkkoi hän, tarttuen Helenan uhkaavan oikean käden ranteeseen.
"Älä sinä sekaannu asiaan", huusi nuori vaimo, temmaisten itsensä kiivaasti irti. "Älä sekaannu asiaan, ei tällä, — sen sanon sinulle hyvällä, — eikä muulla tavoin, johon sulla kai olisi halua! Mitä minulla on tekemistä tuon kanssa tuossa, se on yksinomaan meidän kahden asia!"
"Tosin kyllä —", härnäili vanhus; isännän äkäinen liikahdus ja vihainen katse sai hänet vaikenemaan.
Toni työnsi hänet syrjään. "Jättäkää hänet rauhaan", hän virkkoi, "jättäkää hänet rauhaan, Zinshoferin emäntä. Onhan hän oikeassa moittiessaan minua menneistä asioista, olen huonosti menetellyt häntä kohtaan ja minulle on käynyt kyllin pahasti."
"Muutoin se ei sinua paljon raskauttaisi", ivaili Helena.
"Mutta Jumala on todistajani siihen", Toni jatkoi, — "etkä sinäkään voi saada minua valheesta kiinni —, että tarkotukseni alunalkaen oli kunniallinen —"
"Ja minä olin kylliksi nuori ja tuhma", keskeytti Helena hänen puheensa, "antamaan vaikka mitä yksinomaan tuosta tarkotuksesta. Mutta sinä erehdyt, jos luulet minun senvuoksi soimaavan sinua. Tuollainen petos kahden ihmisen välillä, jolloin petettykin aina on siihen avullisena, kun antaa pettää itseään, se tekee vain ihmisen viisaammaksi toisella kertaa ja niin se on ollutta ja mennyttä. Mutta kun nyt hiiviskelet tielläni, pidät minua vaimona yhtä huonona kuin tyttönä olin ajattelematon, nyt, jolloin petos koskisi kolinattakin, kolmatta sinun mieliksesi, ja jolloin vain yhdestä kunniattomasta tarkotuksesta voisi olla puhe etkä sinä menettäisi pelissä mitään ja minä enemmän kuin kaikki, nyt se on loukkaava kuvittelu ja häpeällinen otaksuminen!"
Toni pudisti päätään. "Ei se ole kuvittelua eikä otaksumista. Mitä ihmiset vakoilemisellaan ovat saaneet urkituksi minun hiiviskelemisestäni sinun tielläsi, se on vain minulle vahingoksi; vain minulle se tulee häpeäksi ja vain minut se tekee pilkanalaiseksi, kun juoksentelen perässäsi enkä löydä mitään lepoa."
"Ei se niin ole! Tähän asti olen aina tarkannut, kiipeisitkö sinä aidan yli vai koirako sitä raappi, ja niin kauan kuin täytyi ajatella, etten mitään sitä huomannut, ei sitä voitu minulle pahaksikaan lukea, mutta nyt on minulla tilaisuus kieltää sinua kuljeksimasta tielläni ja kävelemästä näkyvissäni ja sinun on myös pidettävä mielessäsi sanani!"
"En pidä", virkkoi Toni hiljaa, mutta päättävästi.
"Mitä?" huusi nuori vaimo vihasta hehkuen. "Oikein väkipakollako tekisit minut epäiltäväksi? Et siis tahdo noudattaa kieltoani?"
"En voi."
"Silloin syljen sinua vasten naamaa julkisella tiellä, kuten jo kerran ennen, ja huudan kaikille ihmisille, että sinä, velvollisuutesi unohtanut hylkiö, tahdot asetella ansoja minun kunnialleni, huolimatta siitä että olen sinua kohtaan tästä syystä kaikkea häväistystä ja solvausta käyttänyt!"
"Tee se."
"Hyi!"
"Olet oikeassa. Tunnustanhan itsekin ettei minulla ole mitään kunniantuntoa rinnassani, muutoin en seisoisi siellä, mihin en saa tulla, enkä kerjäisi yhtä jalanaskelta. Ainoa miehekkäisyys, mikä minussa vielä on ja jota kunnioitan, koska sen halveksiminen on maksanut minulle niin kalliin oppirahan, sanansapitäminen, kieltää minua nyt lupaamasta sinulle sitä, että tekisin tahtosi mukaan. Viikon verran voisin ehkä pysytellä loitolla, seuraavalla jo taas olen pakotettu hiiviskelemään ja vakoilemaan sinun läheisyydessäsi. Herra Jeesus! en tiedä mitä minun on tekeminen!"
Vanha Zinshoferin emäntä painoi esiliinan kasvoilleen ja pujahti takaoven kautta tuvasta ulos.
Helenan silmät olivat olleet maahan luotuina. Nyt katsahti hän ylös.
"Mitä sinä sitten tarkotat valittavalla puheellasi?"
"Mitäkö tarkotan?" Toni naurahti katkerasti. "Kysy piestyltä koiralta minkävuoksi se ulvoo. Koska se tuntee kipua. Oi Jumalani, jospa vain silloin olisi paremmin tullut sovituksi asiasta toistemme kanssa. Minä olisin nyt täysi-ikäinen ja vapaa; — jospa sinä vain olisit odottanut minua!"
"Kenties panet vielä syyn minun niskoilleni!? Sinä narri, pitikö minun vuosikausiksi panna itseni alttiiksi suur- ja pientilallisten kaikille hyökkäyksille ja odotella, varma häpeä silmien edessä, tietymätöntä? Etkö sinä ole juossut minun luotani kuten itse teossa tavattu varas naurismaalta, ja jättänyt minut taaksesi samoin kuin se jättää säkkinsä!"
"Ei sinun tarvitse minua niistä asioista muistuttaa! Jos silloin olisin tehnyt niinkuin olisi ollut oikein, niin olisi minulta nyt, kolme vuotta vietettyäni tuolla kaukana ja toista vuotta täällä kotona, säästynyt se huomio, että olin menettänyt ainoan, mikä minulle kelpaa."
"Anna siis menetetyn olla menetettyä, kärsi mitä sinun on kärsittävä äläkä koeta onnettomuutta, mikä sinua emäntäsi kautta on kohdannut, hyvittää toisten ihmisten vahingolla. Älä ainakaan luule minun rupeavan narrailtavaksesi silloin kun sinut äkkiä valtaa vaimojen pettämisenhalu. Ja nyt on kylliksi puhuttu tuollaisista hupsutuksista!"
"Leena, vielä yksi sana! Ei usein eikä huomiota herättäen, mutta vain silloin tällöin sallit kai minun tulla majallesi, tahdonhan nähdä lastakin, —"
"Lastako? Se ei toki koske sinuun vähääkään ja minuunkin vain sen verran, että se pysyy hengissä ja saa hoidon, se on erään toisen suvaitsevaisuuden alainen, naimattoman tytön lapsi, jolla ei ole mitään isää."
"Kuka tietää mitä aika tuo mukanaan! Voisihan se vielä sellaisen saadakin. —"
"Sinulle on kai veri noussut päähän?"
"Ei, Leena, ei, en puhu harkitsematta. Kuinka kauan voi minun emäntäni kestää sairauttaan? Kenties ottaa Herramme pian hänet luokseen, sehän olisikin hänelle parasta, sillä terveeksi ja hyödylliseksi ei hän kumminkaan koskaan tule."
"Jo sinun puheistasi päättäen olisi tuon raukan kai parempi olla taivaaseen korotettuna. Mutta elääkö hän vai kuoleeko, sillä ei ole tämän asian kanssa mitään yhteyttä. Minulla puolestani ei ole mitään syytä toivoa mieheni kuolemaa, hän ei ole kivuloinen ja on vasta sinun ikäisesi."
"Ei hänkään elä ijankaikkisesti!"
"Toni! — Herramme antakoon tuon synnin sinulle anteeksi ja minulle, että kuuntelen sellaista!"
Toni pidätti häntä kädestä. "Hänen täytyy se tehdä, Leena, hän ei voi muuta; muutoin sallisi hän minun tulla ajatusteni herraksi, muutoin antaisi hän minun masentua sinun uhmastasi, muutoin ei hän sallisi sitä, että tavottelen sinua, kuten olisimme me kaksi ainoat ihmiset maailmassa ja toisillemme määrätyt! ja jos se olisi synti, Leena, niin sinua se ei painaisi! Minä otan kaiken päälleni, — sinun edestäsi otan jokaisen synnin päälleni, — sinua edestäsi, vaikka kaikkein kauheimmatkin! — sinun edestäsi — Leena —"
Helena työnsi hänet voimakkaasti pois luotaan ja riensi ulos.
Kun vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä sisään peräovesta, nojautui isäntä etumaisen pieleen, molemmat kädet painettuina otsalle.
* * * * *
Kuu paistoi puunleikkelijän makuuhuoneeseen. Helena lepäsi ja uneksi.
Ne olivat sekavia unia.
— — —
Hän seisoi äitinsä majassa sen kirkkaan peilinsirpaleen edessä, joka oli siellä akkunan komerossa, hän tunsi iloisen odotuksen hiljaista mielihyvää. Tuo pieni huone oli ahdinkoon asti täynnä ihmisiä, joiden joukossa muutamat, joita hän oli joka päivä tavannut, nyt tuntuivat hänestä vierailta ja toiset taas, joita hän ei milloinkaan muistanut nähneensä, vanhoilta tutuilta. Akkunasta kurkistelivat Muckerl ja vanha oljenpunojatar sisään ja löivät ihmetellen käsiään yhteen ja hänen takanaan seisoi Toni ja nyppi häntä hiuspalmikoista ja kutitti häntä kainaloista ja kysyi: Oletko pian valmis? Ja hän huusi harmistuneena, mutta kuitenkin nauraen: Kohta, kohta!
Sitten juoksi hän ihmisten välitse, — he muodostivat kapean käytävän, — suoraa päätä Sternsteinin kartanon eteiseen ja portaita ylös. Noissa kauneissa huoneissa olivat kaikki kaapit avoinna, ei ainoastaan liina- ja puvustokaapit, vaan hopeakalukaappikin, josta välkkyi ja loisti, ynnä raha-arkku, josta paperi- ja metallirahoja melkein putoili alas. Alhaalta kuului lehmien ammuntaa, siipikarjan kahinaa, koneiden jyskytystä, sitten rakettien räiskähdyksiä, soittoa, hääiloa, ja äkkiä oli hän itse tanssivien ja laulavien joukossa ja tanssi mukana ja lauloi.
— — —
Siihen hän heräsi.
Kaikki oli levollista. Ei sentään, lähimmästä nurkasta kuului ääntä; mies siellä vuoteella makasi kai suullaan, sillä hän sai aikaan niin omituiselta kuuluvan kuorsauksen, ja tämän musiikin mukaan oli Helena unissaan koettanut laulaa.
Syvään huokaisten kohottautui Helena puoliksi ylös. Silloin käännähti nukkuja ja ääni taukosi. Hän kuunteli ja vasta hetkisen kuluttua alkoi hän levollisesti, säännöllisesti hengittää.
Kirkas kuutamo valaisi tupaa, syvänmustina lankesivat akkunapuitteiden varjot lattialle, kuten aavemaiset hautaristit.
Kaksi, juuri kaksi niitä oli.
Helena kävi kiinni vuoteenlaitaan ja kumartui sen yli, jolloin hän saattoi nähdä Sternsteinin hovin viimeiset akkunat; heikko valo tuikki sieltä, se tuli emännän sairashuoneesta.
"Kuinkas kauan tauti tulee kestämään."
Vaikka hän jälleen pääsisikin jalkeille, niin sen pahempi hänelle, jos on totta, mitä ihmiset sanovat, että piika väittää tohtorin niin sanoneen.
Isännällä on kuuma veri.
Jos joku ryhtyisi tekemään häntä mielettömäksi ja houkuttelemaan kotiinsa, niin vaatisi hän siellä uhalla oikeutensa ja — Tee se, kuiskasi ääni Helenan sisimmässä.
Siitä ei voisi mitään päätellä eikä todistella, — Tee se, kuiskasi ääni jälleen, mutta tällä kertaa tuntui siltä kuin olisi se puhunut vallan läheltä, hänen ulkopuoleltaan.
Herra Jumala, mitä ajatuksia nuo ovat?! Mikä minua vaivaa? — Hupsutuksia! — Yhtä synnillistä kuin tuhmaakin! — Jäisihän kuitenkin toinen — Ei hänkään elä ijankaikkisesti. — "Ei elä ijankaikkisesti", mutisi Helena, ikäänkuin toistaen sanoja, joita hänelle lausuttiin.
Sitten muisti hän äkkiä puhuvansa aivan itsekseen, hän katsahti arasti ympärilleen, sitten asettui hän nopeasti makuulle, veti peitteen päälleen ja sulki silmänsä. Mutta painaessaan päätään tyynyyn ajatteli hän uhkamielisenä: "Mielettömyyttä! Ikuisesti ei kukaan elä, mutta liian kauvan moni. Mitä sitten tapahtuisi?"
Se nähdään! kuiskasi ääni hänen sisässään.
Kylmä hiki valui hänen kaikista huokosistaan; sitten vapisi hän taas kuten kuumeen kourissa.
Se nähdään! kaikui aivan hänen korvaansa, ikäänkuin ulkoapäin.
Tällä hetkellä veti mies tuolla ylempänä pitkän henkäyksen ammollaan olevan suunsa kautta; se kuului korahdukselta.
Vaivoin sai Helena tukahutetuksi äänekkään huudahduksen. Nyt alkoi hänen valtimonsa tykyttää, hän erotti jokaisen yksityisen lyönnin tunteen mukaan, hän huomasi senkin, laskematta, että tarkoin määrätyn väliajan kuluttua tuo säännöllinen jyskytys tuli keskeytetyksi ikäänkuin raivokkaiden kaksoislyöntien kautta ja silloin kuiskattiin, sihistiin ja kohistiin hänelle: Tee se — tee se — tee se — se nähdään — se nähdään! Ja tämä tapahtui yhä uudelleen ja uudelleen, hän tiesi tarkoin milloin, ja vaikka hän käsillään tukki korvansa ja hautasi päänsä tyynyihin ja peitteen alle, se kuului yhä huumaavammin, pakottavammin, pyytävämmin: Tee se — tee se — tee se — se nähdään — se nähdään!
Silloin heittäytyi hän vuoteelta maahan ja laahusti polvillaan makuutilansa takaiseen nurkkaan, hän löi päänsä kovaa kylmää muuria vasten ja painoi otsaansa siihen, hänen kätensä menivät suonenvedontapaisesti ristiin, hän lyyhistyi kokoon pelosta itseään kohtaan tai sitä kohtaan, mikä hänen ulkopuolellaan kuten ruumiillistuneena uhkasi tarttua häneen ja voittaa hänet. Hän alkoi rukoilla, ensin hiljaa, sitten puolikovalla äänellä; sisällystä ajattelematta höpisi hän kiihkeästi sanoja, karkottaakseen mietteensä ja tukahuttaakseen nuo salaperäiset huudot. Toisinaan koveni ääni ikäänkuin hän olisi tahtonut pelotella pois jotakin, joka tavotteli häntä; sitten tuli hänen mutinansa vähitellen yhä yksitoikkoisemmaksi ja aamun koittaessa vaipui hän voimattomana pitkälleen nurkkaan ja nukahti.
Siitä löysi hänet pyhänkuvaintekijä. Miehensä kosketuksesta kavahti hän ylös.
"Jeesuksen nimessä", sanoi mies, "mikä sinua vaivaa?"
"Huonosti minun laitani on ollut", vastasi Helena, "en elämässäni ole niin huonoa yötä viettänyt."
"No sepä vasta kummallista", tuumi mies päätään pudistellen.