XXIV.
Vuodet vierivät, Toni ei palannut takaisin. Molemmat lapset kasvoivat Sternsteinin hovissa äidin ja isoisän valvonnan alaisina. Muckerl tunsi suurta kunnioitusta ensimainittua kohtaan ja todellista kiintymistä isoisään; tämä oli hänestä kaikkia muita ylempänä, hän oli pojan mielestä kaiken miehisen ja talonpoikaisen täydellisyyden esikuva, jota hän tavotteli, ja vanhus, jolle tämä mieltymys teki hyvää, jonka tämä arvonanto täytti ylpeydellä ja jota pojan hyväoppisuus ilahutti, oli häneen ihastunut ja selitti harkitsemattoman avoimella tavallaan, että lapsenlapsi oli hänelle rakkaampi kuin konsanaan oma poika, hän kun ei ollut taipuisa eikä kykenevä.
Julianalla taas oli suuremmoinen kunnioitus isoisää kohtaan — enempää ei tämä voinut häneltä vaatia — ja rakkaus emäntään, jonka kauneus ja viisaus teki hänelle hyvää; se joka äitiä "ylisteli", se puhui hänen mielihyväkseen ja se, joka antoi selvästi ymmärtää, että hän kehittyisi äitinsä kaltaiseksi, se oli sanonut hänelle kaikkein mieleisimmän asian. Tämä valtava kiintymys, tämä lapsellisen uhmaileva puolenpito voitti emännänkin sydämen ja se, ettei huolimatta molempien kasvattajain erikoisesta mieltymyksestä toiseen hoidokkaistaan, kuitenkaan syntynyt minkäänlaista hemmottelua ja liialla hyvyydellä pilaamista kummankaan lapsen suhteen, se johtui vain siitä, että vanha isäntä ja nuori emäntä olivat toisilleen avuksi velvollisuuksiensa täyttämisessä; äiti ei sietänyt minkäänlaista pojan erikoista etevämmyydenosotusta eikä isoisä tytön, kilpailu, joka tuli lapsille hyödyksi.
Usein kehotettiin emäntää toimittamaan miehensä kuolemanilmotus virastojen tiedoksi, jotta hän sopivan ajan kuluttua ja tilaisuuden sattuessa jälleen voisi mennä naimisiin, mutta emäntä selitti mieluummin tahtovansa nähdä poikansa kerran isännöivän Sternsteinin hovissa ja tyttärensä joutuvan naimisiin, siihen asti oli hänellä kylliksi huolta ja puuhaa noiden kahden vuoksi eikä häntä enää haluttanut olla riippuvainen yhdestä ihmisestä ja elää hänen mielikseen. Lastensa mieliksi hän eli, koska ne olivat häneen kiintyneet eikä hän huolinut hankkia niille isäpuolta, joka mielellään olisi voinut tuppautua kaikkien herraksi, — ja kun häntä huomautettiin siitä että hän itsekin oli Julianan äitipuoli, niin kysyi hän hymyillen: "Olenko minä? Huomaatko sinä sitä?" Ja tyttö pudisti silloin harmistuneena päätään.
Tosin katseltiin epäillen tuota hilpeätä, kauneudestaan tietoista naista, mutta ei kukaan Zwischenbühelissä eikä muuallakaan tiennyt sanoa, että Sternsteinin hovin emäntä olisi koskaan ollut kenellekään loukkaukseksi. "Jos hän on salaperäinen", — niin tuumivat jotkut, joita suuresti harmitti etteivät he voineet saada selville mitään, — "niin ompa hän hyvänlaatuinenkin."
Tämä hänen riippumattomuudenhalunsa, joka lopullisesti oli hyödyksi kartanolle ja sen perillisille, hänen tosin hiukkasen turhamaisuudestakin johtuva ponnistuksensa kasvattaa oma poikansa ja tytärpuolensa tunnollisesti, voidakseen näyttäytyä maailman silmissä hyväntapaisten lasten kunnioitettavana äitinä, hänen auliutensa avustamaan tarvitsevia, silloin kun puutteen näkeminen, jonka hän omasta kokemuksestaan tunsi, oli tuskallista ja hän mielellään tahtoi siitä päästä, hänen tosin jonkinlaisella kerskumisella esiintyvä anteliaisuutensa yleishyödyllisiin tarkotuksiin, — teiden ja siltojen tekoon, koulujen rakentamiseen ja sen semmoiseen, — mutta ainoastaan niihin, ei milloinkaan anottuihin, tuo kaikki teki hänet hyvin suosituksi ja Zwishenbühelissä samoin kuin ympäristölläkin kehuttiin häntä "kaikin puolin kelpo naiseksi." Tämän "kelpo naisen" rinnalla unohdettiin Zinshoferin tyttö ja pyhänkuvaintekijän vaimo, ei kysytty mikä Sternsteinin emäntä oli ollut tai miksi hän tulisi, hänet otettiin sellaisena kuin hän oli.
Hän tiesi tämän.
Kun sunnuntaisin kellojen kolmannen kerran soidessa Sternsteinin hovin vaunut pysähtyivät kirkonportaiden eteen, silloin astuivat Muckerl ja Juliana ensimäisinä rappusia ylös, — todellakin pulska pari nuoria ihmisiä, — ja heitä seurasi isoisä ja äiti. Emäntä pistää käsivartensa kevyesti isännän kainaloon, ei hän näytä tahtovan tukea vanhusta, vaan pikemmin näyttää se tapahtuvan siitä syystä, että hän tahtoo ottaa tasaisia askelia vanhuksen rinnalla, sillä tämä näyttää haluavan toteuttaa aikomuksensa elää satavuotiaaksi.
Vanhemmat katsahtavat tyytyväisinä ja ylpeillen edellään astuviin nuoriin ja nyökäyttävät tutunomaisella ystävällisyydellä päätään tervehtiville ihmisille, ja silloin välähtää emännän yhä vieläkin nuoruudeniloisissa silmissä niin itsetietoisesti ja ylimielisesti: Olenpa toki jotakin!
Hän oli tietoinen arvostaan ja siitä että hänessä jotain menetettäisiin, ja pelkkä turhamaisuus se oli, joka ensi hetkestä alkaen, jolloin tämä tietoisuus hänessä heräsi, sai hänet pyrkimään myös johonkin "oikeaan" eikä lyömään laimin mitään, mikä voisi tehdä hänen kadottamisensa huomattavaksi, ja näin teki hän, joka aina ja alati vain eli yksikseen, suuremman ja paremman vaikutuksen moneen kuin useat toiset, jotka alttiudella elävät vain yhden ainokaisen olennon tai muutamien harvojen heitä lähinnä olevain ihmisten hyväksi, usein yksinomaan tämän eristämisen kautta kovetuttaen kaikki loitompana olevat aina väärintekoon saakka itseään kohtaan, ja jotka annettuaan maailmalle esimerkin melkein itsekkäältä näyttävästä, ahdasmielisestä velvollisuudentäyttämisestä, merkitsemättä sille vähääkään, astuvat pois näyttämöltä.
Kuka on säälinyt kelpo oljenpunojatarta ja hänen kunnon poikaansa, pyhänkuvaintekijää? Kuka säälii oikeudentuntoista Sepherliä? Ei kukaan. He tekivät sen aina keskenään, eloonjäänyt poismenneelle; mutta toisin on laita, kun Helena kuolee, ei ainoastaan hänen omien lastensa sydämet tule murheellisiksi, vaan vieraskin itkee kuumia kyyneliä; ympäristön köyhille ja kaikille niille, jotka olivat tottuneet naapurin tuttavallisuudella pyytämään itselleen neuvoa ja apua, on se päivä oleva raskas, jolloin kuolema noutaa pois emännän Sternsteinin hovista.
Lukija voi nyt tehdä yhden kysymyksen. Minkävuoksi kerrotaan sellaisia juttuja, jotka vain osottavat "miten elämässä käy?"
Tosin se tuottaa hyödyttömän tiedon, se kun ei opeta muuttamaan menettelytapoja ja koska opetuksessa kuulemiaan ei kuitenkaan milloinkaan itse tiedon saaneetkaan yritä saada sopusointuun tekojensa kanssa; näin jää siis arvattavasti vielä pitkiksi ajoiksi kaikki inhimillinen pyrkimys ja työskentely vanhalle kannalleen ja vain uusi kertomus voi todistaa, että ennen tapahtunutta vieläkin tapahtuu. Sitäpaitsi ei ole mitään uutta kertoa kauneuden vaaroista sille, joka kaunis on, yhtä vähän kuin muillekaan; ei ole mitään uutta kertoa, että monen ihmisen elämässä uskollisuus omaa itseään kohtaan näyttää olevan yhdistetty toisen pettämiseen; ja panna uuteen pukuun tuollaisia vanhoja juttuja, joilla on koeteltu vaikutus, on vain keinotekoinen hätäapu, ja toinen samanlainen on leikata viimemainittu karkeasta villakankaasta; tämä ei tapahdu siinä yksinkertaisessa uskossa että talonpojat sillä olisivat lukijoiksi voitettavissa, eikä siinä keinottelevassa tarkotuksessa että tällä suosittaisiin erästä yhä enemmän ja enemmän muotiin tulevaa suuntaa, vaan yksinomaan siitä syystä, että maalaiselämän rajotettu toimintapiiri vähemmän vaikuttaa luonteiden luonnollisuuteen ja alkuperäisyyteen, intohimot joko julkeasti ilmenevät tai vain vääristellyn esityksen kautta tulevat ymmärrettävämmiksi; ja miten luonteet tulevat kohtalojen vaikutuksien alaisiksi ja joko turmeltuvat tai alistuvat itse ja saavat toisetkin alistumaan sen määräyksiin, — se on selvemmin käsitettävissä koneistossa, joka on ikäänkuin silmin huomattavissa, kuin sellaisessa, jota ruma suojus verhoaa ja huonot koristelut ja huono numerotaulu ympäröivät; olivathan vanhimmissa, yksinkertaisissa, vaikuttavimmissa kertomuksissakin sankarit ja ruhtinaat karjankasvattajia ja suurtilallisia, ja sikopaimenet heidän hoviministerejään ja kanslerejaan.