II.
Olli-poika.
Hiljainen, selkeä syyspäivä valaisi Bosse-niittua. Iso, syvä Bossejärvi lepäsi siinä hymyilevänä päivänloistossa ja auringonsäteet taittoivat itseään siihen niinkuin teräslevyyn.
Tällä puolen järveä rannat levenivät tasaisina ja lempeinä iloista veden loiskinaa kohtaan; mutta tuolla puolen oli korkea, totinen tunturiselkä, joka kuvasti tummaa harjuansa yhtä jyrkästi heleänsinistä taivasta kuin tummaa vedenpintaa vasten. — Se muodosti mahtavan kaksois-näyn, äärettömyyden ylä- ja alapuolella.
Hetken aikaa pysyi kuva häviämättä häiritsemättömässä rauhassa. On hetkiä luonnossa, jolloin hengittäminen ikäänkuin taukoo ja kaikki kuuntelee seuraavaa hengähdystä. Niitä voisi sanoa pysähdyksiksi, jolloin kaikki säveleet vaikenevat kohta sen jälkeen suuremmalla voimalla yhtyäksensä akkordiin.
Pienellä kummulla lähellä rantaa oli paikka, jossa kasvoi iso pihlaja; se ei juuri ollut korkea, mutta leveä ja tuuhea ja täynnä hohtavia punaisia marjoja. Vallan puun juurella makasi mies, pään alla punaiseksi maalattu lipas, polvet ylöspäin vedetyt ja käsivarret ojennettuina. Pihlajan latvassa istui joukko pikkulintuja, jotka kiikkuivat yhdellä oksalla, hyppäsivät oksasta toiseen, teroittivat nokkaansa, söivät kypsän marjan suuhunsa ja panivat vähän väliä päänsä kallelleen ja tirkistivät uteliain silmin nukkuvaa miestä.
Äkkiä mies oikealla kädellään ajoi kasvoistansa nälistyneen hyttysen, vaikka hän sitä ennen oli sammuttanut satojen nälän, ja hän käänsi päänsä hiukan sivullepäin. Mutta samassa lipas vieri paikaltaan alas rinnettä, koko lintujoukko lensi kirkuen puusta ja pakeni pelästyneenä niityn yli; mies nousi reippaasti ylös ja katseli unisin silmin ympärilleen ikäänkuin tähystääksensä missä hän oli.
Silloin hän näki lippaan, joka ei ollut pysähtynyt ennenkuin se saapui veteen, ja kiikkui nyt aalloilla kuni mikä purjehdusmerkki. Tämä poisti hänen uneliaisuuttaan, hän liukui kiireesti rinnettä alas, ja parin turhan yrityksen jälkeen hän sai lippaan käsiinsä.
Seuraavana hetkenä hän taas oli puun alla, ja pyyhki lipasta; — ensin pienellä, kirjavalla nenäliinalla, sitten kädellä, — varovasti ja hellästi, kuin olisi se ollut lihaa ja verta ja käsi puuta. Sitten hän aukaisi sen ja kurkisti sen sisään. Otti esiin sieltä pienen kokoonkäärityn kauluksen ja tukun painetuita lentokirjoja, pyyhki niitä ja pani ne viereensä päivänpaisteesen. Katseli siellä täällä muuta sisällystä ja pani vihdoin yksitellen kaikki kapineet sisään ja lukitsi lippaan. Mutta tämä tapahtui kaikki sillä omituisella, salaperäisellä tavalla, millä ihminen hoitaa ainoata kätköänsä. Se, joka varallisuuden rohkeudella levittää tavaroitaan sataan paikkaan, ei tiedä mitään siitä ilosta, minkä yksi ainoa pieni säilypaikka voi tuottaa sille, jolla on ainoastaan halpa pikkukalu kätkettävänä.
Mutta hetki, joka näytti levänneen, oli jo lopussa, ja nyt seurasi liike liikkeen perästä.
Ylhäällä kankaalla ammui lehmä, innokkaasti kuin sanansaattaja koko suvun puolesta, — lintuparvet lentelivät puusta puuhun ja kiistelivät kunnia-istuimesta, ja riistivät noita punaisia marjoja toistensa suusta, — kaukaa, sieltä missä kirkko sijaitsi vähäisellä kukkulalla kylän pienet mökit ympärillään, kuului monen kovan äänen hälinää, ja lähimmäisestä talosta laski vesille vene, jossa oli kolme miestä, jotka nuolen nopeudella soutivat hiljaista vedenpintaa.
Silloin mies nousi lipas kädessä ja katseli kenttää kohti. Hänen katseensa osoitti levottomuutta ja koko hänen käytöksensä neuvottomuutta, — näytti siltä kuin toinen puoli olisi tahtonut eteenpäin ja toinen puoli takaisin. — Hänen kasvonsa olivat päivettyneet, ja otsa ja posket olivat hyvin ryppyiset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet merkkejä ajan tasaisesta kulusta, sillä siihen sekaantui nuoruuttakin; näytti pikemmin siltä kuin se väliin vihoissansa olisi seisahtunut ja uurtanut merkkinsä kasvoihin, jotta ei kevytmielisyys seuraavassa hetkessä poistaisi ne jälleen.
Hänen vartalonsa näytti luonnostaan olleen kookas, mutta kohtalot olivat vähitellen sitä vähentäneet. Hänen päänsä oli iso ja vahva ja varustettu tuuhealla ruskealla tukalla, mutta niska oli vino, ja näytti siltä kuin jäntereiden tue väkisin olisi pois riistetty. Selkä oli leveä, mutta toinen olkapää oli paljon matalampi toista, ja oikea jalka oli polven kohdalta käyristynyt.
Ainoastaan lyhyen ajan seisoi hän siinä ja vitkasteli ollen kahdella päällä ottaisiko toisen askeleen eteenpäin, vai ei; mutta se aika oli kylläksi näyttämään kuvaa miehestä, joka niin sanoaksemme ei milloinkaan ollut tavannut itseänsä kotona, ja jolla joka kerta kun sielu kolkutti ja vaati keskustelua kahdenkesken, pitkän tilinteon tähden, aina oli niin kiire muiden toimien kanssa ulkona elämässä, että velkojan välttämättömästi täytyi tulla takaisin toinen kerta. Mutta "toinen kerta" on veitikka sanoo sananlasku.
Vihdoin viimein hän teki päätöksen ja lähti ketoa kohti astumaan. Hänen käyntinsä oli hankala; joka askeleelta hän kyyristyi eteenpäin ja hengitti raskaasti. Häneltä sujui kuitenkin kulku hyvin, sillä vaikka hän oli vaivainen, niin hänen ryhdissään oli tuota kummallista sopusointuisuutta, jota väliin huomaa luonnossa rajujen myrskyjen jälkeen, jolloin rikkoontunut yhdistyy kokonaisuuteen erinomaisen vapaasti ja sopusointuisasti.
* * * * *
Kentällä, josta tuo kova hälinä kuului, oli suuri väkijoukko koossa, sillä oli tavalliset hevosmarkkinat, jotka aina pidettiin syksyllä täällä.
Yksityisiä pikkupuoteja oli rakennettu markkinapaikalle, ja niiden välillä oli pöytiä, joilla oli ruokaa ja juomaa tarjona. Tähän kokoontui ja täällä kulki edes takaisin ostajia ja myyjiä, ahdistaen tai karttaen toinen toisiansa sen mukaan houkutteliko vai peloittiko kauppa heitä.
Siellä kuului sikin sokin kokkapuhetta ja kiistelemistä, hevosten hirnuntaa, piiskan läjähdystä ja kauheaa kiroilemista. Ja kuitenkin oli vielä täysi päivä, joka haihdutti väkeväin juomain hajun, — vielä oli jonkinmoinen säädyllisyys kaikessa, vaikka Bossen leveän otsan jäntereet kiihoituksesta mahtavasti liikkuivat, ja sen järkevissä, levottomissa silmissä vilahtivat salamat ikäänkuin kaukaisen rajuilman enteenä. — Hänen kätensä olivat vielä taskuissa, mutta ankara ote ei sillä ollut salattu, ja kun hän rohkeasti kohoitti olkapäitään ja ojensi päänsä suoraksi, ilmoitti se hurjan, kesyttömän luonnon kapinaa sekä pahaa että hyvää vastaan.
"Hei Olli-poika!" huusi eräs nuorukainen, läjähyttäen piiskallansa vanhaa, laihaa hevosta, jolla hän ratsasti, ja ohjasi sitä ontuvaa miestä kohti, joka punainen lipas kädessä nyt juuri astui markkinapaikan lähellä olevan huoneen takaa.
Mies muutti lippaan toiseen käteen, mutta ei vastannut mitään, vaan kulki eteenpäin, ja näytti tahtovan välttää kansan liikettä.
"Tule tänne ostamaan, Olli-poika!" kuului toiselta haaralta ja suuri nauru seurasi sitä.
"Etkö sinä ole todistaja siihen, sinä, Olli-poika! että minä viime vuonna ostin hevoskonini ja annoin 35 talaria siitä ja piippuni vielä kaupan päälliseksi?" huusi kolmas, joka talutti pientä, kurjan näköistä harmaata konia suitsista; eräs ostaja repi sitä suusta ja poika-nulikka löi sitä piiskalla jalkoihin tehdäksensä sitä vireäksi. — Mutta raskasmielinen eläin-raukka ei liikahtanut, yhtä hyvin olisi savimöhkäle voinut sen häntään tarttua; vaikutus olisi ollut sama.
"Siitä en mitään tiedä," mutisi raajarikko ja ohjasi kulkuansa toisaalle.
"Ole varoillasi, sinä Olli-poika! muuten annan hevoseni tehdä koetushyppäyksen sinun ylitsesi," kirkasi uljas nuorukainen, joka antoi ruskian, vilkkaan hevosen käännellä itseään joka taholle, kiepahdella ja päätään nostella, jollaikaa hän painoi saapaskantoja sen kylkeen, jotta se kavahti pystyyn ja kirkaisi raivoissaan.
Mutta Olli-poika ei kaksi kertaa sitä neuvoa odottanut. Äkisti hän väistyi toiselle puolelle ja, pari kertaa törmättyänsä yhteen markkinamiesten kanssa, saapui hän sille tielle, joka kulki pappilan takapihan ohi pitkin järven rantaa pienen männikön läpi.
Vihdoin metsäpolku kätki hänet viheriään suojaansa. Silloin hän helpoitti käyntiänsä, pyyhki hien otsastaan ja katsoi taaksensa. Mutta samassa tulla karahutti suuri seurue nauraen ja meluten samaa tietä pitkin, ja kuni peljästynyt metsän-otus kiiti mies taas pois varjoisalta tieltä, ähkien kauheasta rasituksesta ja kyyristyi kulkiessaan vielä enemmän kokoon.
Vasta kun hän oli saapunut eräälle pienelle tunturin pengerrykselle, joka epätasaisesti kohosi metsän yli ja johon markkinanmelu kuului ainoastaan kuin kaiku, oli Olli-poika rauhoitettu. Ja hän istui kalliolle, otti lippaan syliinsä ja pani molemmat käsivartensa sen ympärille niin hellästi kuin äiti, joka on pelastanut lapsensa kuolemasta ja turmiosta.
Sitten istui hän hetken aikaa silmät ummessa. Hän ei kuitenkaan väsymyksestä niitä sulkenut, vaan sentähden että hän käänsi katseensa sisäänpäin sielua kohti ja katseli toisien päiväin surujen ja ilojen kuvaa.
Silloin näytti uusi ajatus valtaavan hänen mieltänsä. Hän aukaisi lippaan, otti sieltä esiin esineen toisen jälkeen niinkuin ennenkin, mutta vähän kiireemmin, kunnes hän tuli pohjaan. Siellä oli pieni kokoonkääritty kellastunut ja tahraantunut paperi, jossa oli suurta kömpelöä kirjoitusta, sen hän varovasti otti esille ja levitti polvelleen, silitti sitä kädellään ja alkoi sitte laulaa kirjoitettuja sanoja. Se kuului heikolta ja raskasmieliseltä kuin vanha virrenvärsy, vaikka sanat eivät näyttäneet sopivan sellaiseen nuottiin.
Mutta sillaikaa kuin humina markkinapaikalta väliin hiljeni ja väliin taas kiihtyi, ja Olli-poika lauloi lauluansa ja pyyhki kädellä silmiänsä, seisoi ylhäällä ylimmällä tunturin huipulla pieni valkotukkainen tyttö nojaten sääteri-tuvan seinää vasten, — vähän matkan päässä hänestä seisoi nuorukainen.
Tyttö näytti karttavan poikaa, sillä hän katsoi tunturia kohti toiselle puolelle, poika näytti tekevän samoin, mutta katsoi alas järvelle päin. Kumpikin seisoi siinä ikäänkuin yhden sanan lumoamina, sellaisen sanan, jota, kun se kerta on lausuttu, tulee sovittaa, muuten vaikuttaa se ikuisen eron.
Silloin sääterituvan ovi aukeni ja vanhanpuoleinen vaimo astui ulos tuvasta kantaen koko joukon maitopyttyjä, jotka hän asetti seinän viereen kuivamaan.
Tämä herätti tytön hänen mietiskelemisestään, ja hän astui ripeästi seinän luota mennäksensä pois. Mutta samassa poika vilkkaasti astui hänen luoksensa. — Niin he taas seisoivat alallansa, tyttö katsoi maahan, mutta poika katsoi tyttöön. Tämän kasvot olivat vallan punaiset, ja hän näytti kovin alakuloiselta. Hänen silmäluomensa olivat alas luodut ja kovasti kokoon puristetut huulensa olivat sinetin kaltaiset, joka oli painettu vakaasen mutta surulliseen päätökseen.
Poika sitä vastoin näytti kolkolta ja kovalta. Hänen jykeät kasvojen piirteet olivat kauniit, mutta näyttivät jäykistyneen uhkamielisyydessä. Ainoastaan silmissä oli levoton hehku, joka milloin paloi rakkaudesta, milloin kiilui vihasta.
"Sinun pitää sanoa se vielä kerta," lausui vihdoin poika ja astui pari askelta lähemmäksi tyttöä.
Tämä vaan surullisesti pudisti päätään.
"Luuletko että joku toinen poika voi rakastaa sinua niinkuin minä?" kysyi poika.
"Minä en ole toista poikaa ajatellut," sanoi tyttö.
"Hyvä ettet sitä tee," uhkasi poika, "sillä jos minä saisin sellaista kuulla, niin minun kyllä ensin pitäisi sopia hänen kanssansa."
"Oi Jesus!" huokasi tyttö ja kääntyi pois hänestä.
"Älä pelkää, Sigrid!" rukoili poika lempeästi, astui lähemmäksi tyttöä, pani käsivartensa hänen vyötäistensä ympärille ja veti häntä tunturin laitaa kohti. "Sinä olet ikäänkuin ruoka ja päivänpaiste minulle! Minua ei huvita ja ilahduta mikään, kun sinä et luonani ole… Minä kiroon aurinkoa ja nielasen ruokaa, eikä siitä mitään siunausta tule."
"Se on sentähden ettei sinulla ole sellaista rohkeutta kuin sinulla tulisi olla," kuiskasi tyttö, koettaen vetäytyä pois hänen luotaan.
"Sinulla aina on niin paljon moittimista minuun nähden," sanoi poika ja kiersi käsivartensa kovemmin tytön ympäri. "Ovatko toiset sitte niin paljon parempia? Ei ole yhtäkään minun vertaistani; mihin minä panen yhden sormen, siinä toiset tarvitsevat koko käden, — ei, Thore Sten'istä, se vasta poikaa on!"
"Hyi, älä nyt rupea noin hurjaksi taas," keskeytti häntä tyttö ja riisti itsensä irti hänestä.
"Älä lörpöttele, tyttö!" huusi poika rajusti ja veti tytön jälleen luoksensa. "Eihän kaikki voi täällä kuhnustella ja huokailla elämän kurjuutta. Kyllä minäkin vielä rauhoitun… Sinä voit viedä minut mihin tahdot, Sigrid!… Minä unohdan sekä pienet että suuret asiat kun sinua katselen, sillä sinä olet kuin kedon kukkanen keskellä päivänpaistetta. — Ja nyt vietämme häitä, — nyt, niin pian kuin mahdollista… kuuletkos sen, tyttöseni!"
"Ei, Thore! älä puhu siitä."
"Kyllä, Sigrid, tietysti se tapahtuu! — Minä ikävöin sinua niin että milten ole joutua mielenvikaan. Kun olen sinun seurassasi, ei minulla ole mitään rauhaa, sillä minä tiedän että minun täytyy sinusta erota; ja kun olen poissa sinun luotasi, hyökkään suinpäin korkeata ja matalaa vasten päästäkseni sinun luoksesi. Onko se nyt laitaa?"
"Minä en voi sinua hillitä, Thore, meidän täytyy erota täksi elämäksi."
"Ota minut semmoisena kuin olen, Sigrid, sinä voit parhaiten minun rauhoittaa."
"Herra Jumala taivaissa!" huokasi tyttö nöyrästi ja purskahti itkemään.
"Etkö enää minua rakasta?" kysyi nuorukainen kärsimättömästi.
"Kyllä," vastasi tyttö hiljaa, "minä en ole huikentelevainen."
"Hyvä, niin yhdymme sitte koko elämäksi!" huudahti nuorukainen ja tarttui innokkaasti tytön käsiin. "Nyt jään sinun luoksesi iltaan saakka, sitte sinä annat tuon vanhan piian ankaroita täällä, ja me menemme Bergslieniin… Minä tahdon päätöstä asiassa, näetkös. — Jos sinä minua rakastat niinkuin minä sinua, niin häitämme vietetään kuukauden jälkeen."
"Ei, Thore, sitä en voi, älä suutu minuun!" rukoili tyttö itkien ja vavisten.
"Perkele!" huusi nuorukainen ja työnsi tytön luotansa, jotta hän keikahti, mutta itse hän kääntyi ja lähti tiehensä.
Silloin kuului huuto sääterituvan luota, nuorukainen kuuli naisäänen huutavan hänen nimeänsä; mutta hän ei välittänyt mistään. Suutuksissaan kuin oli riensi hän pois tunturin poikki, hyppäsi pengerryksestä pengerrykselle ja liukui pitkät matkat rinnettä alas, niillä paikoin missä rinne oli tasainen, kunnes hän sattui pysähtymään Olli-pojan viereen, joka nyt oli laulunsa lopettanut ja oli hyvin tarkoin ja säännöllisesti pannut tavarat lippaasen, asettanut sen viereensä ja koetti nyt juuri kapuella huonoille jaloilleen taas.
"Ota romusi pois siitä, missä ihmisten pitää kulkea," ärjäsi poika ja potkasi lipasta niin että se vieri penkereestä penkereelle alaspäin pojan jälkeen, eikä pysähtynyt ennenkuin tunturin juurella.
"Se oli Thore Sten'istä!" huudahti Olli-poika hetkeä myöhemmin, sillä ensi tuokiossa oli hän vallan tunnottomaksi mennyt, — nyt hän ikäänkuin koetti saada asia selväksi ja panna se muistoonsa. Sitten hän kärsivällisesti liukui tunturia alas vähän matkaa, kömpi sitten eteenpäin kunnes hän saapui lippaan luo, ja lipas kädessä hän sitten lähti samaa hankalaa tietä takaisin, jota hän pari tuntia ennen oli kulkenut.
Mutta tällä kertaa hän ei levännyt missään. Taukoomatta hän astui ylöspäin kunnes hän tuli ensimmäiselle tunturitasangolle, jonka alapuolella oli hedelmällinen tunturi-laakso; järven puolella tunturi kohosi tasaisissa pengerryksissä ylös harjulle saakka.
* * * * *
Tuolla kaukana, missä laaksoa rajoitti jyrkkä kallionhuippu, oli rikas talo, nimeltä Bergslien; sitä ympäröi toisella puolella lavea salomaa ja toisella rehoittavia, hyvin hoidettuja peltoja. Talon maalla asui moniaita mökkiläisiä, ja niiden asunnot olivat lähempänä tunturia; mutta lähinnä oli pieni yksinäinen rakennus, joka oli suojuksen kaltainen, rakennettu heinän tai muun säilyttämiseen, johon sitä ei enää käytetty, ja siis oli siinä ihan ilman mitään hyötyä.
Siltä näytti, mutta niin ei kuitenkaan ollut; sillä katolla oli pieni aukko, jota ympäröi heikko rivi irtonaisia tiilikiviä; se oli olevinaan uuninpiippu. Ja keskiseinässä oli pieni ikkuna, jonka rikkinäisiin ruutuihin oli liisteröitty paperia tai oli ne tukittu rievuilla; se oli siis jonkun elävän olennon asunto, vaikka kurjalta näyttikin.
Ja niin se olikin; siellä asui vanha tyttö, jota tavallisesti sanottiin vaan Kariksi, mutta väliin ja ikäänkuin selitykseksi Knapstadin-Kariksi. Hänellä ei ollut maata eikä elukoita hoidettavana tai elatuksen varaksi, ja kun hän puuhaeli sellaisissa toimissa, joka tapahtui melkein joka päivä kaiket kesät, oli se vierasta omaisuutta, ja siitä hän eli sen ajan; mutta, kun talvi tuli ja jäähdytti kaikki, sekä ulkona että sisällä, silloin hän kehräsi lankaa, neuloi sukkaa, ja missä oli kärsivä ihminen tai kipeä elukka, siinä hoiteli ja toimieli hän mitä missäkin tarvittiin. Sillä tavoin hän oli elänyt neljäkymmentä talvea tässä kurjassa mökissä.
Mutta sellaisena kuin se tänä iltapäivänä näkyi siinä kanervamättäiden ja heleänviheriäin katajapensaiden välissä, tuntui se kumminkin erinomaisen iloiselta, aivan niinkuin kurjuus hymyilee ja sanoo: Tervetultua! vaikka sillä ei ole mitään muuta tarjottavaa.
Tasangolla vallitsi hiljaisuus ja yksinäisyys, ainoastaan kaukaa kuului koiran haukuntaa yksityisten äänien välillä. Silloin köyryselkäinen olento vähitellen yleni tunturin laidan yli, josta jyrkkä tie kulki täältä kedolle — se oli Olli-poika. Hän seisahtui hetkeksi hengittääksensä hankalan matkan jälkeen, sitten hän jotenkin reippaasti astui Knapstadin Karin mökkiä kohti.
Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammaksi kävi kulku; vihdoin hän pysähtyi nähtävästi huoataksensa ennenkuin hän astui mökkiin, — mutta likemmältä katsottuna tämä viivytteleminen oli pelkurimaisuutta; oli aivan selvää ettei hän uskaltanut mennä lähemmäksi mökkiä, vaikka se silminnähtävästi oli hänen matkansa päämaali.
Vihdoin viimein hän hiukan rohkaisi mieltänsä ja liikkasi ovelle. Hän otti hatun päästänsä ja pyyhki hihallaan otsaa, koetti ylipäänsä oikaista itseänsä ja tarttui oven ripaan; mutta ovi oli lukossa, — silloin hän hiipi ikkunalle ja tirkisti sisään, mutta päätään pudistaen hän lähti sieltä — ei ollut ketään kotona.
Silloin istui hän kynnykselle, laski lippaan viereensä ja katseli surkean ja aran näköisenä tyhjää tasankoa; vihdoin hän hyrähti itkemään, pettymys ja yksinäisyys vaikuttivat hänessä samallaista alakuloisuutta kuin ala-ikäisessä lapsessa. Mutta ala-ikäinen Olli-poika olikin suurimmassa määrässä, vaikka hän läheni suurin askelin sitä ajanmittaa, joka on ihmisille suotu. — Eihän vuodet teekään ihmistä täysi-ikäiseksi, vaikka laki niin sanoo, se on ainoastaan tahto, joka määrää ihmisen kypsymisen kantaa, — ja Olli-poika ei ollut missään suhteessa kypsynyt.
"Holohei!" huusi pieni vuohipaimen hänelle pieneltä lähellä mökkiä olevalta kummulta.
Olli-poika hyppäsi kynnykseltä ja tarttui lippaasen.
"Sinäkö olet Olli—poika?" kysyi poika ja tuli lähemmäksi.
Olli-poika ei viitsinyt vastata siihen niin mitään.
"Kari on kai Bergslienissä," arveli poika ja sylki joka kerta kuin hän oli puhunut, antaakseen enemmän painoa puheelleen.
Olli-poika katseli epävakaisesti Bergslieniä kohden, kääntyi pojan luota, joka nähtävästi oli toivonut saada hiukan pakinoida, ja lähti horjuvin askelin mainittua taloa kohti kulkemaan. Ja täällä hän menetteli vallan samalla tavalla kuin ennen, — ensin rohkeasti, niinkuin se, joka tietää olevansa tervetullut, sitten pelkurimaisesti ja vitkallisesti, kuni se, jolle ei milloinkaan ole sanottu: terve tulemasta.
Vihdoin viimein hän tuli Bergslienin maalle. Ulkona pihan takana seisoi pieni vanha nainen, joka levitti pestyjä vaatteita pensaille kuivamaan. Hän huomasi kohta tulijan, mutta hän ei ollut häntä näkevinään.
"Hyvää päivää, Kari!" sanoi Olli-poika peloissansa ja pyyhki hien otsasta.
Nainen katsoi häneen älykkäillä, loistavilla silmillä; hänen kasvonsa olivat vanhat ja alakuloiset ja hän nyykäytti päätään vastaukseksi. Mutta tämä tervehdys oli vallan välinpitämätön, se ei käskenyt häntä menemään eikä jäämään.
"Minä olin tuolla mökin tykönä," lisäsi tulija ja istui pölkylle naisen lähelle.
"Minä jään tänne yöksi," sanoi Kari, hetken äänettömyyden jälkeen; mutta hän ei katsonut mieheen.
"Niin, kai sinä sen teet," huokasi tämä kohtaloonsa tyytyen.
"Sinä saat mennä sinne ja asettaa itsellesi omin päin miten voit," lisäsi nainen hetken kuluttua.
"Tyhjässä talossa?" kysyi mies surullisella äänellä.
"Minä en voi olla sekä siellä että täällä," keskeytti nainen häntä jyrkästi.
"Siellä ei minulla mitään hauskuutta ole, kun sinä et ole siellä."
"Niin, tuntuu siltä kuin sinä et juuri olisi hupaisuuden tarpeessa," virkkoi nainen vähän pilkallisesti.
"Minä ikävöin sinua niin että sydän on pakahtua," sanoi mies vakaalla äänellä.
"Hiljaa!" käski Kari ja katsoi taloon päin, "sinä et saa puhua niin kovaa, muuten en kuule jos minua käsketään sisään; Sigrid ei ole terve."
"Suokoon Junnila että minä olisin hänen sijassansa, niin olisi kai joku, joka pitäisi minustakin huolta … enkä kuljeksisi näin ympäri kyliä kuin koditon koira," huokaili Olli ja ääni tukahtui itkuun.
"Siitä ei voi mitään sanoa," lausui Kari ja meni samassa miehen luo ja istui hänen viereensä. "Se, joka ei todella ryhdy mihinkään, kuljettaa mukanaan taudin, mihin vaan tulee; sillä pahin tauti on levottomuus."
"Niin, osoitapas minulle sitä, mihin minä voin ryhtyä," valitti mies ja itki vielä katkerammin.
"Turvaa Jumalaan."
"Hän on niin kaukana."
"Sitten sinä itse sen määräät," sanoi nainen vakaasti.
"Sinä olet riitainen nyt, sinä, Kari," huokasi mies, "sinun luoksesi ei voi tulla surussa."
"Siitä on pitkä aika kuin tulit ilossa, ja kuitenkin kulutat aikaa tullaksesi tänne tunturin yli."
"Tuolla alhaalla on niin kurja elämä… Siellä väsyy."
"Ei ole kumma että väsyy, kun pitää olla muassa kaikellaisissa seuroissa," tuumaili nainen suutuksissaan.
"Voisi melkein vannoa sen päälle, että siinä on jokin tenhovoima," väitti mies. "Toisena hetkenä inhoittaa toisena tekee mieli —."
"Minä sanon sinulle yhden asian," keskeytti häntä nainen lyhyesti, "sinussa on ikäänkuin kaksi ihmistä. Toinen on nuorukainen, jota hurjapäisyys vaivaa, toinen on raajarikko-raukka, joka rauhaa ja lepoa halajaa. Sinun täytyn eroittaa ne. — Ihminen ei voi olla nuori ja vanha yht'-aikaa, lörppömäisyys ja totisuus eivät milloinkaan vedä yhtä."
"Niin, sinä kyllä kaikki asiat tiedät, sinä! — Toisen raukan täytyy kuin täytyykin kärsiä typeryyttä," huokaili Olli-poika hiukan rauhoitettuna.
"Kaikkien täytyy kärsiä typeryyttä," lausui Kari painavasti. "Mutta Herra Jumala on sanonut: Älä anna pahan sinua voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä."
"Minä olen kai jo käynyt liian vanhaksi pahuudessa," sanoi mies nöyrästi — mutta, se ei sydämen syvyydestä tullut.
"On ainoastaan yksi, joka on liian vanha pahuudessa, ja se on itse perkele!"
"Älä ota niin kovasti kiinni, Kari!"
"Täytyy olla kova laiskuuteen nähden."
"Olenko minä laiska!" huokasi Olli-poika närkästyneenä, "minä en suo itselleni lepoa missään."
"Niin, se on juuri pahin laiskuus, se," sanoi nainen, "sillä sinä pakenet ajattelemista! Joka kerta kuin Herra laski kätensä sinun päällesi ja sai sinua seisahtumaan, olit sinä kuin riivattu. Muistatkos, kuinka panit vastaan, kun Isonkylän Lauri selkäsi katkaisi ja sinä makasit täällä monta viikkoa ja taistelit elämän ja kuoleman välillä? Rauhoittuiko mielesi silloin? Kannoitko ristiäsi, Olli? — Et, sinä viskasit sen luotasi ja otit sen taas, niinkuin tauti teki sinun kanssasi. — Ja miten silloin kävi kun polveasi alkoi pakoittaa puukonpistosta, jonka sait Bolstad Örenin tykönä kahdeksan vuotta takaperin, oliko laitasi silloin parempi? Ei, se ei ollut parempi…"
"Jos sinä olisit ollut minulle uskollinen, Kari!" vonkui mies, ja tällä kertaa tuntui kuin se olisi tullut syvemmältä.
"Milloin minä sitten sinun hylkäsin?" kysyi nainen ankarasti.
Olli-poika käyristyi kokoon soppeen, jossa hän istui, ja näytti melkein siltä kuin hän ei olisi voinut tehdä itseänsä kyllin pieneksi naisen rinnalla; sillä vaikka hän kyllä väitti vastaan, osoitti hänen käytöksensä kuitenkin arkamaisuutta, joka todisti että nainen puhui totta.
"Niin, ihmisten silmissä kyllä siltä näytti," jatkoi nainen hetken kuluttua, "mutta Jumalan silmissä en ole milloinkaan sinua hyljännyt."
"Kenties se vielä voi muuttua," kuiskasi mies nöyrästi.
"Se ei ikinä muutu," huokasi nainen ja itki hiljaa.
"Etkö itse sanonut sinä päivänä, kun erosimme: 'Kun vaan oikein tahtoo, niin kyllä onnistuu'… ja nyt minä tahdon," huudahti mies ja ojensi itseänsä.
"Niin, suokoon Jumala että niin olisi!" huokasi nainen ja pyyhki silmiänsä. "Mutta sinussa on kaksi tahtoa, se on onnettomuus. Vähät hyödyttää että valjastat kaksi hevosta auran eteen, kun toinen pyrkii sinne toinen tänne."
"Minä olen nyt sanonut sen, ja tällä kertaa pysyn sanoissani," vakuutti mies rohkeammin ja nousi lähteäksensä.
"Menetkö mökille?" kysyi Kari.
"En, minä menen alas kedolle jälleen."
"Jos tapaat Thoren Stenistä, niin vältä hänen seuraansa, se on tunnoton poika," sanoi nainen ja nousi äkisti.
"Hän tulla karkasi alas tunturia, kun minä istuin lepäämässä hiukan, ja potkasi lipastani niin että se vieri rinnettä alas. Minä luulin että hän oli hupsu," sanoi Olli.
"Hän on suurisuinen veijari, joka kerskailee ja kopeilee ikäänkuin ei kukaan voisi sellaiseen vastata."
"Mutta se on poikaa, se, joka rohkenee puukonkärkeä vastaan mennä!" huudahti Olli ja hurja ilo leimahti hänen kasvoissansa.
"Kyllä, hän alkaa siitä, mistä sinä neljäkymmentä vuotta sitten aloitit," sanoi Kari kuivasti. "Sinä kenties et tiedä mitä tässä talossa on tapahtunut? Mutta mitenkä sinä sen tietäisit… Sinä tiedät että Sigrid, talon tytär, jo vuosi sitten luvattiin Thorelle… Vähän aikaa kaikki kävi hyvin, mutta sitten asiat muuttuivat. Thore on ruvennut hevoiskauppiaaksi, ja sitä ei tyttö eivätkä tämän vanhemmat hyväksy, sillä se ei ole tarpeen, Bergslien kyllä elättää miehensä!… Nyt on Sigrid monta kertaa tahtonut purkaa kihlauksen, mutta tänään siitä tuli täyttä totta; silloin Thore oli ylhäällä sääterintuvalla tytön kanssa ja kiusasi ja houkutteli häntä kuin paha henki. Mutta kun tyttö pysyi lujana päätöksessään, työnsi Thore häntä vihoissansa niin, että hän kaatui ja pyörtyi, ja jollen minä olisi ollut tuvan ovessa ja nähnyt miten hänen kävi, en tiedä mitä loppu siitä olisi tullut."
"Entäs sitten, hoida häntä!" huudahti Olli-poika äkäisesti.
"No, en minä sitä niin erittäin tärkeänä pidä," jatkoi nainen, "kun kerta on saanut yhden kolauksen, voi kyllä toistakin kestää."
"Niin, mutta henki, Kari!"
"Voipi ennemmin menettää henkensä tällaisesta, kuin kadottaa ilon ainaiseksi," huokasi nainen ja nousi.
"Älä puhu tuolla tapaa, Kari!" pyysi Olli suruisesti.
"Voi, vähät elämästä, kun täytyy elää ainoastaan saadaksensa siitä loppua," lisäsi nainen hiljaa, — sitten hän nyökäytti päätään Ollille ja käänsi hänelle selän.
"Oi Herra Jumala!" pääsi ikäänkuin hätähuuto miehen suusta samassa.
Mutta Kari ei siitä ollut millänsäkään, vaan meni sisään. Hän oli niin monta kertaa nähnyt Ollin sydämen sortumusta, hän ei tahtonut sitä jälleen nähdä. Ollin suru oli niinkuin itkevän lapsen, joka kaukaa näkee lohdutuksen kädessä makeisen.
Ja sen tiesi Olli-poika itse. Hän tunsi vallan hyvin oman heikkoutensa, hän tiesi että hän oli kerkeä ja luja päättämisessä ja huikentelevainen ja heikko toimeenpanemisessa, jota vastoin Kari oli hidas jotain päättämään, mutta järkähtämätön toimeenpanemisessa. Mutta siitä huolimatta oli Kari hänen ainoa, maallinen lohdutuksensa, ja sitä hän oli ollut yli neljäkymmentä vuotta. Olli oli kyllä vuorotellen viskannut sen luotansa ja taas tarttunut siihen; mutta joka kerta kuin hän sen uudelleen omisti, pelkäsi hän kauheasti sitä kadottavansa. Sentähden hän ei voinut mennä pois sanomatta muutamia sanoja Karille, vaikka hän ei ensinkään tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän hiipi taloon ja aukaisi kammarin oven, nöyränä ja itsensä kieltäväisenä kuin katuvainen syntinen, mutta kun hän seisoi ovessa ja hänen silmänsä kohtasivat Karin silmiä, niin hänen katseensa ilmoitti surua, toivottomuutta, ja Olli kääntyi ja lähti pois sanaakaan sanomatta.
Kari katsoi hänen jälkeensä, kun hänen katala muotonsa kulki ikkunan ohi ja katosi huoneen taakse; sitten istui hän hiljaa ja vaipui surullisiin ajatuksiin, ja niinkuin hän tällä hetkellä entisyyttä katseli, niin hän oli sitä neljäkymmentä vuotta katsellut. Aika ei ollut sitä himmentänyt eikä muuttanut; se oli samallainen kuin silloin kun hän ratkaisemisen hetkenä oli sulkenut itsensä sisään sen kanssa.
* * * * *
Knapstadin Kari, niin nimitetty isän jälkeen, joka oli köyhä mökkiläinen nimeltä Niilo Knapstad, oli iloinen kahdenkymmenen vuotias, kaunis ja riski tyttö, kun hän rupesi piiaksi Gravsejdet nimiseen isoon taloon naapuristossa. Emäntä oli kuollut jo aikoja sitten, ja isäntä oli hyväntahtoinen ja hyvänsuopa mies, joka antoi Karin toimiella enemmän niinkuin tytär talossa kuin vieras, ja niin kului vuosi iloisesti ja hauskasti.
Talossa oli Olli nuorin kolmesta täysi-ikäisestä pojasta. Hän oli hyväksi tunnettu ja yleensä suosittu, sillä hän oli hyvä-avuinen ja samalla kaunis ja reipas nuorukainen. Kun Kari tuli Gravsejdetin taloon, oli samassa hetkessä ikäänkuin päätetty asia, nuorison kesken, että se oli tyttö Ollille, ja Olli oli poika, joka sopi Karille; sillä molemmat olivat siitä asti kun ensi kerran tapasivat toisiaan kuin kaksi lintua, jotka hyppelivät ja lauloivat kukin oksallaan, iloiten kaikesta mutta enin kuitenkin ihaellen toinen toistaan, kukin itsekseen.
Sitten kun talvi tuli ja metsän verhosi lumi, kokoontuivat he yhteiseen suojaan ja elivät siinä iloisesti, eikä ollut sitä kohtaa, joka olisi ollut heille tiellä; sillä toinen tasoitti tietä toiselle. Mutta kevätpuoleen, kun linnut taas samosivat metsään, yhtyivät hekin viheriällä oksalla ja kumpaisellakin oli korsi nokassa saman pesän rakentamiseen.
Oli kuitenkin seikka semmoinen että Ollin isä ei kohta heidän liittoansa hyväksynyt; mutta Kari oli kelpo tyttö sekä iloinen että joutuisa töissään, sentähden vanhuksen tyytymättömyys pian poistui ja muuttui sitten todelliseksi mieltymykseksi.
Kun vuosi oli kulunut, kuoli vanhus. Vanhin poika sai talon haltuunsa ja kaksi nuorempaa saivat hakea muualta toimeentuloa, mutta Kari jäi taloon piiaksi.
Silloin Olli rupesi kauppaa tekemään. Ensin hän kaupitsi villoja ja nahkoja ja muuta sellaista talontarvetta, mutta kun se ei kannattanut, rupesi hän hevoiskauppiaaksi. — Hän vaihtoi ja hän myi, hän uskalsi siinä missä muut mietiskelivät, eikä hänen mielensä lannistunut tappiosta. Niin ainoastaan talvi eroitti nuoret heidän onnestaan, sillä Olli ansaitsi paljon rahaa; hän oli jo ostanut pienen rakennuksen laaksossa ja keväällä aiottiin häitä pitää.
Mutta ei Olli ollutkaan kauppataitoa ilmaiseksi saanut. Jotain oli annettava viekkauden ja rohkean kekseliäisyyden sijaan, sitä ei kukaan tuntenut paremmin kuin Kari. Olli ei enää tullut Gravsejdetiin niin usein, ja kun hän tuli, oli hänen käytöksessään jotain hurjaa, joka paremmin olisi sopinut rajua hevosta kohtaan, jota oli hillittävä, kuin pientä ujoa tyttöä kohtaan.
Ja se yhä kiihtyi. Ne monet matkat, jotka Ollin täytyi tehdä kauppansa takia, paaduttivat sekä sielua että ruumista; sillä talvi oli kylmä, täytyi panna paha pahaa vastaan, kova kovaa vastaan, jos mieli aikaan tulla. — Niin Olli joi muiden muassa, ensin vahvistukseksi ja virvoitukseksi, sitten ajanvietoksi ja vihdoin tukehuttaaksensa oman tunnon ääntä, ja vihdoin viimein hän oppi vannomaan valhetta todeksi, kunnes totuus muuttui valheeksi ja valhe totuudeksi. Sanottiin tosin vielä "Gravsejdetin Olli — kas se on miestä, se!" mutta hänessä ei kumminkaan enää ollut mitään vakavuutta, ja mihin vaan sitten astui jalallaan, sinne liukui hän.
Ja niin tuli kevät, mutta ei häitä pidettykään Gravsejdetin talossa. Mari ei ollut itkenyt itseään heikoksi, vaikka hän oli vuodattanut kyyneleitä tuhansittain Ollin synnin ja jumalattomuuden takia. Sentähden tulikin hetki, jolloin hän lausui sanan, jota hän itse oli peljännyt ja jota hän oli hiljaisuudessa kätkenyt, siksi kuin se oli koetettu ja voimallinen, ja tämä sana pani sen ankaran, kukistamattoman eron heidän välilleen, jota ei mitään houkutus, ei mikään itku, eikä mikään rukoileminen voinut tehdä horjuvaksi tahi murtaa.
"Hän ei tahtonut olla avullisena suojelemaan kaikkea sitä rikkaruohoa, jota Ollin mieleen pisti istuttaa elämään. Hän ei tahtonut valmistaa synnille sijaa ja lukea Jumalan sanaa valheelle!"
Silloin nuorukaisen rohkeus masentui, mutta ei niin paljon, että se nöyryyden ja katumuksen kautta olisi herättänyt vakaata päätöstä, ei, — Olli itki ensin, otti sitten vähän väliä lohdutusryypyn, ja vihdoin hän nousi kaikkia vastaan ja kaikki häntä vastaan.
Kun Gravsejdetin Olli ensi kerta kulki kedolla käsi kädessä tytön kanssa ja he iloisesti ajattelivat tulevaisuutta, katsellessaan peltoja, jotka rehoittivat kevään ihanuudessa, suloisessa lämpimässä päivänpaisteessa, — silloin hänessä oli luja päätös ja tahto; mutta isän kuoleman jälkeen ohjasi päätös toisaalle ja tahto jakaantui. Nyt hänen sielussaan oli ikäänkuin kolmisävel — ei sopusointuun vaan eripuraisuuteen. Se oli vallattomuus, epätoivo ja heikkous. — Yksi ainoa hurja ja raaka sana saattoi hänet vallan raivoon ja hän oli yhtä hurja kuin muutkin; mutta sitten valtasi hänen mielensä synnin tuska, ja silloin hän kernaasti olisi myynyt henkensä yhdestä killingistä, jos omatunto olisi otettu kaupanpäälliseksi. Sen jälleen seurasi kolmas mielen tila, joka oli tavallinen; se vaihteli tylsämielisyyden ja itseänsä ylläpitämisen vainun välillä; mutta se oli ilman tahtoa ja kykyä, se oli vaan hiljaisuus, johon hän tuhlasi yhden raivon puhkeamisen, ja kokosi voimia toiseen, — laiskuuden syvyys, jossa intohimot olivat väijyksissä.
Näin kuluivat nuoruuden vuodet kokoilemalla heikkoutta ja tauteja vanhuudelle. Silloin kansa vihdoin otti häneltä oikean nimen pois ja sanoivat häntä sen sijaan Olli-pojaksi, — sillä nimellä hän oli yleensä tunnettu.
Vihdoin hän rupesi jonkunlaiseksi lähetystoimen kulkukauppiaaksi, mutta omassa nimessään. Hän lauloi taloissa, joissa hän oli yötä, väliin vanhan laulun, tahi luki hän kertomuksen kristinuskon voitosta pakanuuden yli. Hän osasi myöskin kertoa kauheita juttuja pakanain julmuudesta Jumalan sanan selittäjiä kohtaan, ja hän osasi esittää sitä sellaisella kavaluudella, joka oli välttämätöntä saattaaksensa kuulijat värisemään — ja ostamaan kirjaa; ja silloin Olli-poika ajaksi oli autettu. Mutta kaiken tämän hän teki niin ylpeästi kuin mahdollista oli. Vanha voima leimahtikin vähän väliä uudestaan esiin hänessä, — mutta se oli vaan leimu, jonka kautta rappeutunut tulen pesä näkyviin tuli, ja se sammui kohdakkoin jälleen.
Kari oli sillä välin omaa tietänsä kulkenut, ja se oli yksinäinen; mutta se oli hänen mieleensä. — Tuli kyllä yksi ja toinen nuorukainen, joka pyrki hänen suosioonsa, sillä vaikka suru ja harmi olivat poimineet kauniit ruusut poskilta, niin silmissä oli vielä tuo kirkas valo ja hiukset olivat kullan karvaiset. Mutta Kari kulki niin vakaasti ja koskemattomasti kaikkein ohitse, että hän vihdoin sai luoduksi ympärilleen sen erämaan, jonka hiljainen, puhumaton suru aina luo.
Ja vuodet kuluivat. Kari muutti vanhana tyttönä Bergslienin maalla olevaan mökkiin, ja sinne tuli Olli-poika väliin ja täällä parannettiin ne haavat, joita vallattomuus ja hurjuus olivat häneen lyöneet, vaikka Kari vallan hyvin tiesi että hän sillä vaan antoi Ollille voimia koettamaan uutta tappiota.
Kun Olli oli hoidettu ja taas oli saanut sen verran elonvoimaa, että hänen taas teki mieli ulos matkoille, niin istui Kari yksin, — vähän entistä köyhempi maallisista tavaroista, ja myöskin köyhempi onneen nähden; sillä hänen ainoa huvinsa, hänen vanhan sydämensä kultainen unelma oli kumminkin ajatuksissaan olla uskollinen "sulhaselleen, Gravsejdetin Ollille, — uljaalle nuorukaiselle, joka ei ollut pelkuri eikä viallinen!" Ja vaikka tämän ja Olli-pojan välillä ei ollut juuri mitään yhtäläisyyttä, oli se kuitenkin sama henkilö. Niin hän tällä tavoin yhdisti: surua iloon, ja iloa suruun. Kyynel seurasi aina mukana, kun muutos tapahtui. Sillä aikaa kuin Olli oli poissa hänen luotaan, oli tämä vielä sulhanen — joka varmaan ei milloinkaan tule takaisin! — mutta sydän ajatteli kumminkin häntä ja työ sujui paremmin; sillä se oli niin ihmeellisen viehättävää! aina jotain odotettavaa.
Kun viikko oli lopussa ja pyhäpäivä tuli veisuineen ja lepoineen, silloin myöskin tuli pyhäpäivä-työ esille, joka oli "sulhaispaidan ompeleminen Ollille." Se ei vielä ollut valmis! vaikka Kari ompeli ja ompeli, ja oli lakkaamatta kaiket nämä vuodet sitä tehnyt. Mutta hän tiesi että hän ompeli sitä, joka ei milloinkaan tulisi käytettäväksi, ja sitä paitsi hän ompeli niinkuin se, joka katsoo eteenpäin käyttämisen päivää kohti.
Niin hän istui pöydän päässä silmälasit nenällä, syrinki sormessa, ja hyräili hiljaa pistellessään tiheitä pisteitä koruompelukseen paidan rintamuksessa. Joutuisasti työ ei sujunut; sillä näkö ei enää ollut selvä opas varmalle kädelle. Mutta eihän ollutkaan kiirettä — piti vaan siltä näyttämän.
Tämä samalla surullinen ja iloinen työ oli kuitenkin ainoastaan talvella esillä; kesällä Karin täytyi olla sekä siellä että täällä, missä ihmiset häntä tarvitsivat. — Kun lumi tuiskui mökin ympärillä ja tuuli tarttui siihen voimallisin käsin että tuntui siltä kuin se aikoisi nostaa koko mökin maasta ja tanssia sen kanssa yli tasankojen, — kun kuului ikäänkuin monen ihmisen ääni, joka kumisi sekasorrossa, silloin hän kuunteli ja hymyili hiukan: "Näin Olli melusi, kun hän tahtoi saada ääntänsä kuulluksi yli hälinän."
Mutta sitten tuli taas se aika, jolloin Olli itävöiden liikkasi tunturin yli Karin mökille. Kun Kari silloin näki hänen tulevan, puutteen-alaisena ja alakuloisena, ja istuvan oven suuhun kurjana kuin hylkylaiva, silloin ei sulhaispaitaa ajateltukaan, — silloin Karille samassa kävi selväksi toinen puoli heidän suhteestansa toisiinsa, ja tämä huomio herätti hänessä samankaltaista surullista iloa. Silloin oli vallan varmaa että hänellä oli oikeus hoidella häntä ja vaalia häntä, — ja senpätähden Olli juuri tulikin hänen luokseen!
Niin istuivat he tuntikaudet yhdessä ja puhuivat vähä-pätöisistä asioista; mutta ei kumpikaan heistä milloinkaan puhunut siitä mitä he ajattelivat, ja senvuoksi he istuivat tuttavallisesti lähellä toisiaan ja kumminkin niin kaukana toisistaan todellisuudessa. Se elämänpuu, joka yht'aikaa oli juurtunut heidän sydämissään ja joka rivakasti kasvoi valossa ja ilossa, hakattiin maahan nuoruuden aikana, sentähden oli vielä nestettä kyllä juuressa näihin moniin liika-oksiin, mutta runkoa ja latvaa se ei milloinkaan enää saanut.
Se oli Knapstadin Karin ja Olli-pojan kurja elämä. He olivat vielä tavallansa kihloissa; sillä erillään toisistaan elivät he uudestaan mennyttä aikaa, ja se vei heidät yhteen. Hiljaa ja moittimatta tunsi toinen oikeuttaan toiseen nähden, tuo saavuttamaton sekä irroitti että yhdisti heidät. — —
Ensi kerta näiden vuosien kuluessa oli Kari nyt tänä päivänä puhunut Ollille menneestä ajasta ja hänen kadotetusta elämästään, mutta se oli sentähden että hänellä oli silmäinsä edessä kuva omasta onnettomuudestaan sairaassa tytössä, jota hän hoiti. Kaikki katkeruus, jota hän pisaroittain oli ko'onnut, vuosi yli reunojensa tällä hetkellä, ja kuristi hänen vanhaa sydäntänsä kokoon kauheassa tuskassa. Sentähden hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt totuutta niin alastomana kuin nyt. — "Se ei ollut Gravsejdetin Olli, se oli vaan Olli-poika!"
"Minusta Olli tänään oli enemmän rappiotilassa kuin milloinkaan ennen," huokasi Kari, kun Olli oli mennyt. "Mies-parka! Jumala suokoon että pian kävisi itsensä väsyksiin, jotta hän saa rauhan maailmassa." —
"Minusta Kari ei ollut niin hyvä, kuin hän tavallisesti on," jupisi itsekseen Olli, kun hän Bergslienistä kulki takaisin tunturin yli. "No niin, tukala on hänen elämänsä, mutta ei minunkaan osani ole parempi. — Mutta hän on kuitenkin oikeassa," jatkoi hän hetken kuluttua, istuutuen tunturin kärjelle ja katsellen alas tasangolle. "Eihän se oikeastaan ole muuta kuin laiskuutta, kaikki toimeni. Näyttää tosin siltä kuin jotain voittaisi tällaisella kaupalla, — turhaa kaikki tyyni! — Kun vaan jotakin neuvoa tietäisin! — Kummallista se on! joka kerta kun mieleni tekee tähän paikkaan, on minusta kuin Kari vielä olisi nuori, — minä muistan silloin että hän aina hiipi oven taakse peloittaaksensa minua, ja sitten hän nauraen juoksi esiin kun minä tulin, — niin, se oli siihen aikaan, se oli tuolla Gravsejdetin talossa! Mutta nyt hän kumminkin on vanha, ja minäkin olen vanha, — niin!" Ja hän huokasi uudelleen.
Samassa hetkessä aurinko meni mailleen tunturin taakse ja loi vaaleankeltaisen hohteen läntiselle taivaalle. Raitis tuulen puuska toi töminän meluavasta markkinapaikasta ylös Ollin luokse tunturille, jossa hän istui katsellen ympärilleen ikäänkuin hän jotain etsisi, jolla hän voisi itseään lohduttaa; sillä sitä alakuloisuutta, jonka hän oli tuonut mukaansa tänne, hän ei tavallisuuden mukaan ollut jättänyt jälkeensä Knapstadin Karin mökkiin, päin vastoin se oli lisääntynyt ja hänen mielensä oli melkein epätoivon partaalla.
Silloin huuto kuului ja sitä seurasi raikas nauru.
"Nyt mellastellaan taas tuolla," huudahti hän suruisesti ja kuunteli tarkoin.
Taas kuului raakoja huutoja, naurua ja melua.
"Täytyy kai koettaa kömpiä tuonne alas laaksoon," huokasi hän kepeämmällä mielin ja nousi. "Eihän tuota tiedä vaikka sattuisi kauppa onnistumaan."
"Hei!" huusi yksinäinen ääni keskellä hälinää.
"Hei!" huusi Olli-poika ja hypähti, mutta samassa hetkessä oli hän vallan muuttunut. Silmät säihkyivät, kasvot olivat uljaan näköiset, hartiat kohosivat hiukan ja koko pelkurimaisuus katosi hänestä kuin kuivettunut kalvo, joka ei ollut rohkeutta kahleihin pannut, vaan ainoastaan suojellut sitä sillä aikaa kuin se kasvoi.
Ja nyt ei kulunut monta silmänräpäystä sen välillä, jolloin hän istui ja huokaili syntisen luontonsa takia, ja sen, jolloin hän reippaana ja vilkkaana liikkasi tasaista metsäpolkua pitkin markkinapaikkaa kohti.
"Rohkeutta, Olli-poika!" huusi käheä ääni hänelle eräästä joukosta, jossa oli moniaita juopuneita miehiä, "mitä sinulla on lippaassasi?"
"Minulla on sielun lääkettä sekä sinulle että minulle," vastasi Olli juhlallisesti ja tunki lähemmäksi.
"Onkos sinulla sitä, hä?" huusi mies nauraen. "Niin, kyllähän se on tarpeen, — tule tänne lippaasi kanssa!"
"Anna minun pitää mikä omani on," sanoi Olli ja työnsi miehuullisesti miehen luotansa.
"Onko totta että sinulla on laulu perkeleestä Amerikassa?" kysyi pitkä, unisen näköinen nuorukainen, joka kädet taskussa oli tuupannut itsensä väkitungoksen läpi päästäksensä Ollin luokse.
"Minä en tiedä mitään siitä että paholainen on toisellainen siellä kuin täällä," vastasi Olli-poika kylmäkiskoisesti.
"Kyllä," sanoi nuorukainen ja loi pahajuonisen silmäyksen toisiin. "Sekä sen kompurajalka että sarvet ovat puhdasta kultaa, ja täällä ne eivät ole muullaiset kuin jokaisella lehmällä on."
"Herra siunatkoon! kuinka jumalatonta puhetta!" huudahti muuan muija, joka seisoi pienen pöydän takana, jossa oli väkeviä juomia kaupan.
"Älä nyt siitä milläsikään ole, muija!" nauroi ko'okas roteva nuorukainen.
"Miten on rohkeutesi laita, Olli-poika?" kääntyi hän Olliin.
"Luullakseni sinä itkit, kun istuit tuolla tunturilla."
"Eipä minulla ole enemmän rohkeutta kuin tarvitsen, Thore," vastasi
Olli ystävällisesti ja koetti vetäytyä pois hänen luotaan.
"Tule tänne juomaan, niin se vahvistuu," sanoi Thore ja tarttui toisen käsivarteen. "Sitä paitsi minun kai täytyy maksaa sakkoa siitä että potkaisin lippaasi tunturia alas."
"Kiitos tarjoomastasi," vastasi Olli-poika alakuloisesti, "mutta minä mieluisemmin olen juomatta."
"Olet juomatta!" sanoi Thore ja piti lasin hänen suunsa edessä, "tuossa on, juo, tyhmeliini! sellaista ei sinulle kaksi kertaa tarjota."
Olli-poika seisoi hetken aikaa epäileväisenä, mutta sitten hän tarttui lasiin ja joi siitä.
"Kaikki, viimeiseen pisaraan saakka! Thore Stenistä tarjoo nyt!"
Ja Olli tyhjensi lasin ja liikkasi pöydän ääreen pannaksensa sitä sille. Mutta nyt hän ei enää näyttänyt arkamaiselta; hän katsoi yhtä rohkein silmin Thoreen, kuin kaikki muutkin.
"Kuinka monta sellaista sinä tarvitset tullaksesi mieheksi?" kysyi
Thore ja kaasi uudelleen viinaa lasiin.
"Luullakseni yhtä monta kuin sinä tarvitset naiseksi tullaksi," vastasi
Olli uljaasti ja tyhjensi yhdessä kulauksessa toisen lasillisen.
"Eihän sitä silmillä voi nähdä noin pientä miestä," sanoi Thore. "Sinun pitää seisoa täällä pöydällä, jotta olet muiden tasalla." Ja hän tarttui Olliin ja nosti hänen syrjällä olevalle pöydälle.
Mutta silloin hurjamaisuus pääsi Ollissa valloille, ja hän juoksi pullojen ja pyöriväin lasien välillä kaikkien läsnä-olijain täyttä kurkkua nauraessa, kunnes hän vihdoin hyppäsi pöydältä ja jäi riippumaan Thoren kaulaan. Mutta samassa tämä viskasi hänen toiselle puolelle, johon hän tunnotonna jäi istumaan maahan; lipas vieri pöydältä tietä pitkin.
"Tuo tänne hänen lippaansa," sanoi Thore eräälle pojalle, joka koetti saada kantta auki.
Mutta nyt oli Olli-poika hiukan toipunut, ja hän tulla konttasi lipastansa ottamaan.
"Et, sinä et saa sitä ennenkuin olen nähnyt laulun lemmityisestä," huusi poika ja piti lipasta käsissään.
"Poika on oikeassa, täytyy oppia nuorra ollessaan," sanoi Thore, otti lippaan ja aukaisi yhdellä iskulla kannen.
"Anna tänne lippaani," rukoili Olli ja nousi polvilleen, kuroittaen molemmat käsivarret lipasta kohti.
"Hae nyt laulu, poika," sanoi Thore, ja käänsi lippaan ylös alaisin niin että koko sen sisältö lensi ulos.
"Ette saa koskea siihen!" uhkasi Olli-poika ja kömpi taas vähän matkaa eteenpäin.
Mutta rukous ja uhkaus olivat tyhjää ääntä, jota ei kukaan kuullut ja josta ei kukaan välittänyt. Ennenkuin pari minuuttia oli kulunut, olivat jo kaikki lentokirjat miesten käsissä, ja jokainen luki omaansa ääneen tai hiljaa, mikä kunkin mielestä oli mukavinta.
"Tässä on laulu!" huusi poika ja piti vanhaa kokoon käännettyä paperia päänsä yli.
"Tule tänne, näytä se minulle!" käski Thore ja tarttui paperiin.
"Ota se ja anna se minulle, Thore!" pyysi Olli-poika rukoilevalla äänellä ja nousi taas polvilleen.
"Ei, nyt saamme nähdä mitä miestä sinä olet, osaatko sepittää oikeaa laulua," sanoi Thore nauraen ja levitti paperin käsilyhdyn edessä, joka oli pöydällä, sillä oli jo hämärä. Ja hän luki epävakaisella äänellä:
"On Gravsejd-talossa tyttönen,
Hän aikoo keväällä naimiseen.
Hän on niin sorea ja ihana
Kuin kauniin kukkanen kedolla."
"Voi sentään, Thore! että noin kiusaat minua," vonkui Olli-poika ja kiersi käsivartensa Thoren jalkojen ympärille ja katseli ylös häneen.
"Laske jalkani irti, lurjus!" ärjäsi Thore vihaisesti ja potkasi Ollin luotansa. Ja sitten hän jatkoi laulaen:
"Ja hänen poskensa hohtavat
Kuin kesän ruususet armahat.
Ja ilomielinen on hän vainen,
Kuin metsän lintunen laulavainen!"
"Kuin metsän lintunen laulavainen!" toisti poika hyräillen, ja siihen sekaantui pari muutakin käheää ääntä.
"Niin, sellaisen tulee minun kultaseni olla," huusi poika kohti kurkkua.
"Hiljaa!" käski Thore, "eihän täällä saa suun vuoroa tuolta tikalta tuossa!"
"Anna minulle lauluni, Thore," rukoili Olli-poika, joka taas oli kömpinyt lähelle muita. "Se on viimeinen mikä minulla on tässä maailmassa," huokasi hän ja hengitti raskaasti.
"Missä sinun kaunis tyttösi on?" huusi poika.
"Oi raukkaa!" virkkoi muija siihen. "Se kukkanen on aikoja sitten lakastunut! Se on Knapstadin Kari, tuolla tunturilla."
"Hiljaa!" käski Thore ja lauloi edelleen muiden kuunnellessa:
"Ja poika kankaalla kulkevi
Hän tyttöänsä nyt etsivi.
Hän hakee impeä, kultaansa,
Ja tyttö vastaapi armaallensa."
— — —
"Vaan tuttavista ei ainoakaan
Se aavista hänen onneaan.
Kun linnut keväällä metsiin kiitää,
Hän kanssa tyttönsä häitä viettää."
"Hän kanssa tyttönsä häitä viettää!" toisti koko joukko innokkaasti.
Mutta samassa hetkessä astui haamu Thoren eteen — se oli Olli-poika. Näytti siltä kuin hän olisi kasvanut puolta kyynärää sitten viimeisen, niin mahtavasti hän ojensi vaivaisia jäseniänsä. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja hänen silmänsä säihkyivät.
"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore pilkallisesti hymyillen ja koetti työntää häntä syrjälle.
"Minä tahdon antaa sinulle luvan valita tämän puukon ja laulun välillä," sanoi Olli-poika.
Silmänräpäyksen ajan he katselivat toisiaan, toinen yhtä rohkeasti kuin toinenkin.
Sitten Thore purskahti pilkalliseen nauruun ja, vaikka väki rupesi nurisemaan, alkoi hän laulaa viimeistä värssyä:
"Mutt' kevätpäivät ne tulivat,
Ja kevät, syksytkin kuluivat.
Ei kuulu milloinkaan mitään siitä
Ett' tytön kanssa hän häitä pitää!"
"Onko tämä mieleesi?" kysyi Olli-poika ja piti oikeassa kädessään puukkoansa.
"Osaanhan minäkin hiukan sitä, jota jokainen harjoittaa," vastasi Thore ja otti puukkonsa tupesta ja laski sormensa siihen lähelle vartta.
"Hei! siinä on kyllä varaa lisätä," huudahti Olli-poika nauraen ja töytäsi samassa puukon kärjen Thoren käsivarteen.
Thore loi rohkean silmäyksen häneen ja nosti käsivartensa ylös; mutta samassa uusi ajatus tuli hänen mieleensä, ja hän pisti hitaasti puukon takaisin tuppeen sillä välin kuin Olli yhä koetti tavoittaa häntä puukollaan.
"No nyt on saatu kylläksi tästä leikistä!" sanoi Thore päättäväisesti, ja hän väisti kädellään pistoa, jota Olli rajussa vimmassa oli yrittänyt hänen kasvoihinsa. Mutta sen kautta puukko vielä suuremmalla voimalla tunki hänen käteensä ja jäi haavaan.
"Peijakas!" huusi Thore vallan raivoissaan tuskasta ja löi nyrkillään Ollin käsivarteen niin että tämä vaipui hervottomana maahan; mutta samassa hän myöskin veti puukon kädestään ja viskasi sen kauas luotaan.
"Tänä iltana tahdot näyttää olevasi Gravsejdetin Olli," sanoi Thore, "mutta nyt minä sinulle näytän kukas olet, poikaseni," ja tätä sanoessaan hän leveillä käsillään tarttui Ollin vyötäisiin ja nosti hänen ylös päänsä yli.
"Näettekö nyt että tämä on Olli-poika?" kysyi hän.
"Kyllä!" huusi pari ääntä.
"Hyvä! hän kiittää hyvästä seurasta," ja samassa hän viskasi Ollin kauas mäen rinteelle.
Täällä makasi nyt Olli-poika vähän aikaa tainnoksissa ja liikkumattomana; sitten hän nousi ja kaatui uudestaan, ja tätä hän uudisti muutaman kerran, kunnes hän vihdoin keikahti alas rinnettä irroittuneen kalliolohkareen kanssa, ja siihen jäi hän makaamaan.
Kului hetken aikaa, jolla välin ei kukaan näyttänyt Olli-pojasta mitään välittävän, vaikka kyllä se tyytymättömyys, jota osoitettiin Thoren väkivaltaista tekoa kohtaan, osoitti että häntä muistettiin. Vihdoin tämä nousi napinaksi, joka kiihtyi hurjaksi nurinaksi, mikä uhkasi puhjeta ilmi vihaan. Mutta Thore vastusti sitä ynseästi ja tarjousi tappelemaan kenen kanssa tahansa, — ei vielä yhtäkään ollut, joka oli hänelle vertoja vetänyt.
Sillä aikaa oli joku etsinyt Olli-poikaa ja löytänyt hänen. Kukkulan juurella hän makasi, alas vierinyt kivi selän päällä, ja kun hän vedettiin esille, ei kukaan voinut huomata oliko hän hengissä vai kuollut.
Silloin kaikki kävivät kauhean synkeiksi; sillä Thore tosin oli se, joka oli väkivaltaisen työn tehnyt, mutta siellä ei ollut yhtäkään, joka tiesi olevansa syytön, — kaikki olivat yhtyneet siihen pilkkanauruun, joka oli yllyttänyt tuota onnetonta miestä raivoon, eikä se suuresti auttanut, etteivät äsken tulleet ajatelleeksi kuinka syvästi pilkallinen sana voi loukata sairasta ja epätoivoista mieltä; sillä nyt tämä yht'äkkiä kävi heille selväksi.
Thorekin, joka seisoi ta'empana ja katseli mitä tapahtui, oli kerrassaan vaipunut alaa uhkamielisyyden kukkulalta. Sanomaton tuska poltti hänen mieltänsä, ja jos joku tällä hetkellä olisi pistänyt puukon hänen ruumiisensa, niin hän ei olisi itseään puolustanut, vaan ottanut vastaan sitä helpoituksena. Se ei kuitenkaan kauan kestänyt, Thore ei mikään uneilija ollut, ja nyt oli jotain tehtävä raajarikolle.
Silloin hän astui Olli-pojan luokse ja kumartui alaspäin, ja eräs nuorukainen, joka oli häntä seurannut, nosti varovasti tunnottoman ruumiin ylös ja pani sen Thoren selkään, — Thore nousi hiljaa kuorma selässä ja lähti kulkemaan metsäpolkua myöten ja poika, joka häntä oli auttanut, seurasi häntä.
"Nyt hän menee lemmikkinsä luo," sanoi muija ja purskahti itkuun.
Mutta ei kukaan vastannut tähän mitään. Alakuloisena joukko erosi, — ja hetkeä myöhemmin oli markkinapaikka vallan autiona syysyön pimeydessä.
* * * * *
Kävi raitis ja vilpas tuuli tunturilla, kun Kari seuraavana aamuna kulki Bergslienistä kotiin omaan pieneen taloonsa.
Oi! hän ei kärsinyt nähdä sitä noin auringon valossa; öillä se ikäänkuin viittasi ja vilkkui hänelle kullanhohtavine ikkunaruutuineen, joiden ympärillä auringon säteet välkkyivät. Kaikki se hauskuus ja rauha, jota se hänelle näytti tarjoovan, oli jotain, jota hän tavallaan otti Ollilta, — sillä ensi kerran pitkään aikaan oli Ollilta suljettu se ovi, joka aina ennen avattiin kohta kun hänen kumarruksissa oleva vartalonsa tuli näkyviin.
Mutta kun Kari astui tupaan ja näki Ollin makaavan kalman kalpeana vuoteella ja Thoren istuvan rahilla vuoteen ääressä, silloin hän ei hämmästynyt; sillä hän heti kohta arvasi mitä oli tapahtunut, — eihän ollut ensi kerta kuin Olli oli tuotu hänen luokseen semmoisessa tilassa, jossa henki oli kysymyksessä.
"Minä kannoin hänen tänne," kuiskasi Thore ja nousi rahilta; "arvelin että hän saa parhaimman hoidon sinun luonasi."
"Kuka häntä löi?" kysyi Kari vakaalla äänellä ja katsoi Thorea suoraan silmiin.
"Minä en häntä lyönyt, mutta minä härsytin häntä, ja se on melkein sama asia," sanoi Thore hiljaa.
"Menettelit kukaties samaten hänen kanssaan, kuin teit tytön kanssa, jolta riistit jalansijan ja jonka annoit vieriä alas mihin sattui?" arveli Kari vähän pilkallisesti ja istui samassa vuoteen viereen.
Thore seisoi siinä murtuneena hänen sanoistansa ja loi silmänsä laattiaan. Hänen mielessään syntyi kova riita tällä hetkellä itserakkauden ja syyllisyyden tunnon välillä, ja ne olivat mahtavia taistelijoita; sillä ne olivat molemmat saman voimakkaan mielen synnyttämiä ja kehittämiä.
Hän seisoi kauan aikaa liikkumattomana. Tuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, — sairaan hengittäminen ei kuulunut ja Kari istui suruunsa vaipuneena. Silloin hän kerrassaan kavahti kuni nukkuvainen, jota herätetään, ja hän nosti kätensä otsalle.
"Kari," rukoili hän. Hän aikoi sanoa enemmän, mutta ääni vaipui ja hän hengitti raskaasti.
Kari kääntyi surullisena häneen.
"Sigrid," sai Thore suustansa, mutta enempää hän ei kyennyt sanomaan, vaan vaipui penkille ja purskahti itkemään.
"Älä nyt häntä ajattele," sanoi Kari ja kääntyi taas Thoren luota.
"Minun täytyy saada tietää," kuiskasi hän hetken kuluttua, "minun täytyy saada tietää miten tytön on."
"Tyttö kyllä paranee, kun hän vaan saa olla rauhassa sinusta," vastasi
Kari kuivasti.
"Hän saa rauhan minusta," sanoi Thore ja nousi penkiltä.
Mutta nyt sairas alkoi valittaa ja liikuttaa käsiään.
"Lauluni," ähkyi hän ja loi samassa silmänsä selkomen selälleen ja katseli ympärilleen uhkaavaisin katsein.
"Tässä on laulusi, Olli," sanoi Thore lempeästi ja otti tahraantuneen paperin liivintaskusta ja laski sen sairaan rinnalle.
Silloin tapahtui Ollissa suuri muutos. Jäykistyneet kasvot kävivät rauhaisemman näköisiksi ja katse muuttui lempeäksi. Hän kohoitti oikean käden rinnalle ja tavoitti paperia, kunnes hän vihdoin sai sen käteensä; hän puristi sitä kovasti ja katsoi samassa Thoreen, ikäänkuin hän tahtoisi uhata häntä kuolemaan saakka.
"Minä en enää loukkaa sinua enkä yhtäkään ihmistä maan päällä," sanoi
Thore ja silitti hellästi Ollin kättä.
"Jumala auttakoon sinua sitä sanaa pitämään," huokasi Kari ja pyyhki kyyneleet poskiltaan.
"Kuules, Kari!" pyysi Thore sydämellisesti: "Vie sana minulta Sigridille. Sano että Thore lähtee nyt ajaksi tuonne alas, — voit kyllä sanoa että hänen ei ole hyvä olla, sillä hän on parhaimman menettänyt! — Mutta jos hän palaa tänne, niin se tapahtuu hyvässä hetkessä, ja silloin tulee Sigridin ottaa häntä hyvästi vastaan, — tahdotko sanoa sitä?"
"Kyllä minä sen sanon," vastasi Kari.
"Älä mene sinne enää," sanoi Olli, "sinun käy hullusti."
"Täytyy koettaa ennenkuin voi valita," sanoi Thore vakaasti. "Minä ulotun koko joukon pitemmälle kuin sinä. Olli."
"Paholainen ulottuu kaikesta pitemmälle," huokasi Olli ja väänteli itseään tuskissansa.
"Ei, Isä Jumala taivaissa ulottuu kaikista pitemmälle!" keskeytti häntä Kari lujasti, "sillä perkele lyö maahan, mutta Herra kohoittaa jälleen."
"Sano minulle ystävällinen sana, Olli, se voi tulla minun hyödykseni kolkkona hetkenä," pyysi Thore surumielisesti ja kumartui sairaan luo.
"Lippaani, Thore!" pyysi tämä.
"Sen saat," sanoi Thore, — jätti jäähyväiset Knapstad'in Karille ja lähti pois.
Seuraavana hetkenä hän kulki tunturia alas uljaan näköisenä. Hän oli tehnyt lujan päätöksen ja se rohkaisi häntä. Hän näki tosin, kaksi herraa matkallansa, ja hän tiesi että hän taisi molempia palvella, mutta ainoastaan yhtä toden perään. — Oli siis tehtävä valinta, ja hän ymmärsi että, jos hän mieli oikein valita, niin täytyi itserakkauden vaipua maahan ja nöyryyden voittaa.
Mutta nöyränä hän oli ollut koko tämän pitkän yön tautivuoteen ääressä, niin nöyränä ettei hän ollut voinut löytää lohdutusta mistään menneessä ajassa. Hän tapasi itsensä ylpeydessä kaikkialla, ja oikeus ei milloinkaan näyttänyt olevan hänen puolellaan. Nyt istui hän keskellä vääryyttä ja omatunto kävi tuomiota hänen kanssaan joka hetki. Näytti tosin ensimmältä kuin hän ensi kerran olisi tehnyt väärin, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen ollut niin tyytymätön itseensä, — mutta kun suru kävi syvemmäksi, katkesi tämä tue niinkuin hämähäkin verkko tuulen puuskassa ja hän näki koko elämänsä yhtenä ainoana vääryytenä. Mutta tästä hän jälleen kohosi mennäksensä sitä virtaa vastaan, jota myöten hän ennen oli kulkenut.
* * * * *
Näin istui nyt Knapstadin Kari tautivuoteen vieressä ja täällä hän oli sekä lääkärinä että pappina. Hän oli erinomaisen tarkka huomaamaan elämän ja kuoleman merkkejä, vaikka hän ei koskaan ensi katsannolta sitä käsittänyt, vaan täytyi tutkimalla ottaa siitä selko. Ja niin kauan kuin tätä tutkimista kesti, hän ei voinut yhdessä kohti pysyä, vaan hääri ja puuhasi, kulki edes takaisin ja oli hyvin epävakainen mielessään, — mutta siitä hetkestä kuin hän tuli varmaksi asiasta, istui hän lujamielisesti ja tyynenä vuoteen viereen, ja sekä terve että sairas oli turvallisena hänen läheisyydessään, tulkoon sitten elämä tai kuolema; sillä kumpaiseissakin tapauksessa näkyi se selvästi hänen katsannostaan ja koko hänen käytöksestään. — Hän ei koettanut millään tavalla totuutta salata. "Se oli Jumalan tahto, eikä kukaan saanut sitä vastaan napista!"
Päiviä ja viikkoja kului. Auringonpaiste heikontui, ja ainoastaan keskipäivällä valaisi vaaleankeltainen hohde vanhan mökin ikkunanruutuja, mutta ei milloinkaan tunkenut pielen sisäpuolelle. Vihdoin sekin katosi, ja talvi ympäröi heitä hiljaisessa, kukistamattomassa ankaruudessa. Ja hyvä oli niin kauan kuin se oli hiljaa; sillä kuu se kohoitti ääntänsä ja puhui myrskyn kielellä, silloin vapisi sekä elävät että elottomat kauhistuksesta, ja Karin tutiseva mökki, joka sijaitsi tunturitasangon keskellä, luminietoksia seinien ympärillä ja matalalla katolla, näytti siltä kuin se olisi vaipunut polvilleen ylivoiman alta eikä enää voinut kohota ylös.
Silloin oli Karin hankala kulkea lumi-aukion yli hankkimaan ruokaa sairaalle. Itseään hän ei ajatellut, — se vähä, minkä hän tarvitsi, kävi vähemmäksi päivä päivältä; sillä väheneväin elinvoimain kanssa väheni myöskin elintarpeet. Ja kuitenkin tämä oli hänen elämänsä onnellisin aika, vaikk'ei iloisin!
Bergslien oli hänen lähin turvansa, ja sinne hän ei milloinkaan turhaan mennyt. Sigrid ei unohtanut sitä apua, minkä Kari oli hänelle suonut epätoivon hetkellä, ja hän ei näyttänyt voivan milloinkaan kyllin kiittää sitä, joka oli tuonut hänelle Thoren tervehdyksen ja sanoman; sillä nyt hän toivoisasti katseli talvea ja tuiskuvaa lunta — odottaen kesää!
Hänestä kyllä Kari yhä enemmän kutistui kokoon ja kävi ikäänkuin pienemmäksi joka kerralta kuin hän talossa kävi, mutta se oli vaan satunnainen ajatus, joka kalevan valkean tavalla kiiti sielun ohi. Sigrid ei nyt katsonut niin paljon sitä, joka oli olemassa; hän katsoi eteenpäin sitä kohtaan, joka tuleva oli.
Olli makasi hiljaisena vuoteellaan tietämättä mitä oli tulossa. Hän kyllä näki lumen tupruavan pienen ikkunan ohitse kun tuuli kävi sieltäpäin, mutta hän ajatteli kuitenkin kevättä niin raittiiksi ja ihanaksi kuin suinkin, ja silloin hän ajatuksissaan jo otti lippaan käteensä, ja alas tunturia hän meni — liikaten ja vierien, miten vaan sattui, kunhan vaan eteenpäin meni!
Mutta sellaisina hetkinä hän kuitenkin tunsi että hänen täytyi pitää tämä ajatus salassa Karilta; sillä juuri kuin hänellä oli kuva valmis kevätaurinkoineen ja kukkineen, peitti sitä hallayö Karin tyyneistä silmistä, ja silloin kaikki oli kuollutta, — ei ollut ei niin yhtäkään keinoa enää elämään.
Sitten hän taisteli vastaan — pilkkasi ja riiteli ja näytti elinvoimaa kahdessa vapisevassa käsivarressa, — mutta Kari ei väistynyt. — Sitten rukoili Olli ja itki. Kai hän saisi elää, hän, joka oli niin toivoa täynnä! — "Ei, ei!" huokasi Kari ja itki nöyryydessä! sellainen tähtituike silmissä ei ole tätä maata varten, ja sellaiset tulipunaiset ruusut kuihtuneella poskella eivät olleet elämän seppeleesen sidottavat.
Silloin tuli vihdoin se vaikea hetki, jolloin viimeinen matka riippui hänen ylitsensä kuin riippuva kiertokasvi, joka kiertelee puusta puuhun; mutta kuitenkin tavoitti hän sitä ja kokoili kaiken heikkoutensa pontevaan itkuun.
"Kari!" huudahti hän äkisti ja kääntyi häneen. Hän olisi tahtonut sanoa enempää, mutta raskas hengittäminen teki sen mahdottomaksi. Eikä sitä tarvittukaan, Kari ymmärsi häntä kuitenkin.
"Ei, ystäväni, se on kuolema," kuiskasi Kari lempeästi.
Silloin Olli katsoi häneen vakavasti, sitten sulki hän silmänsä ja hänen kasvonsa osoittivat kovaa tuskaa, se oli kiertokasvi joka katkesi! — Ja nyt Kari nousi vuoteen ääreltä ja hoiperteli kirstun luo, jonka kanteen oli maalattu kukkia. Tästä hän otti vanhan ompelutyönsä esille, — sen, joka monen vuoden kuluessa oli ollut hänen pyhä-ilonsa! — Virsikirja otettiin esille vanhasta kankaasta ja neula ja rihmaa löydettiin pienestä rasiasta. Nämä kapineet kädessään hän jälleen hiipi vuoteen luo ja istui sairasta vaalimaan.
Syvä hiljaisuus vallitsi vanhassa mökissä; ei mikään kello ilmoittanut ajan kulkua, ei hiiskauskaan ilmoittanut elämän voittoa. Ja Kari neuloi. Tutiseva käsi veti rihmaa suurella kiireellä, ja punaiset risti-pisteet liittyivät epätasaisesti yhteen, — mutta hänestä se ei silta näyttänyt. Hänen silmänsä seurasivat neulaa varsin tyytyväisesti, ainoastaan yhden kerran piti hän ompeletta päivää vasten tarkemmin sitä katsellaksensa, ja silloin kaikki oli hyvää. Oli jäähdyttävän kylmä hänen ympärillään, vaan hän ei sitä huomannut; hän ei ensinkään ajatellut itseänsä, ja kuolevaisellehan oli kyllin lämmin!
Silloin Olli äkisti aukaisi silmänsä selkomen selälleen ja loi kysyväisen katseen häneen. Näytti siltä kuin sairas olisi jotain miettinyt. Kari nyykäytti lempeästi hänelle päätä.
"Sinä näytät niin iloiselta, Kari," kuiskasi Olli.
"Mahtanen toki näyttää," vastasi Kari vilkkaasti, "kun saan työn valmiiksi, jota olen neljäkymmentä vuotta tehnyt, niin tottahan kannattaa näyttää iloiselta."
Ja Olli loi levottomalla arkamaisuudella katseensa ompeleesen.
"Se on sulhaispaitasi, näetkös?" Ja hän levitti sen vuoteelle sairaan eteen. "Siinä puuttuu ainoastaan nimi, sitten se on valmis. Mutta sinun pitää saada se päällesi Jumalan edessä, sentähden olen kiirehtinyt, ja tässä näet nimen. — Tässä näetkös on O, se on Olli, ja tässä on G, se tarkoittaa Gravsejdet — Gravsejdetin Olli! Se vasta on nimi, se!"
Mutta samassa sairas heittäysi takaisin vuoteelle ja voivotti surkeasti. Hurjasti säkenöivät hänen silmänsä ja hän työnsi käsivarsiaan ilmaan ikäänkuin puolustaaksensa itseään vihollista vastaan.
"Näetkö häntä tuossa?" ähkyi hän, "Olli-poika! Näetkös kuinka hän hiipii tänne — pidä häntä kiinni! — Älä laske häntä irti! — Kas niin! Työnnä hänet tunturia alas! —."
"Jumalan nimessä," huokasi Kari ja pani kätensä hänen rinnallensa.
"No niin — anna hänen maata siellä!" jatkoi Olli rauhaisemmin. "joutava retkale hän oli, — kerskailemista ja valhetta täynnä hän oli, — Jumalan sanaa lippaassa, mutta paholainen mielessä, — hyi! —."
"Anna hänen olla siinä missä hän on!" keskeytti Kari.
Silloin Olli voimakkaasti nousi istumaan ja katseli hurjin silmin Karia. "Tiedätkö kuka häntä löi?" kysyi hän, "… sen teki Olli, uljas poika Gravsejdetistä!" Sen kautta oli taistelu päätetty sen kanssa, joka ijäti voittaa. Hiljaa ja säveästi hän antoi Karin panna häntä levolle, — samassa hetkessä hän vaipui hiljaiseen uneen, ja sielu lepäsi viimeisen kerran matkallaan ajan rajan ulkopuolelle.
Keskipäivä oli aikaa sitten ohitse, ja yhä vaan Olli nukkui. Hänen kasvoissaan näkyi vähän väliä vavahdus, se oli sanomaton kertomus, mutta joka kerralta irtautui jotain vanhasta ihmisestä ja katosi, kunnes vihdoin koko näkö oli kirkkaan ja rauhallisen näköinen. Silloin irvikuva oli kadonnut ja tomu oli saanut kunniansa takaisin!
Sillä aikaa istui Kari kuunnellen ja odottaen kumartuneena hänen ylitsensä, näytti melkein siltä kuin tahtoisi hän ottaa kiinni pakenevaa sielua sanoaksensa sille sydämensä viimeiset hellät jäähyväiset matkalle.
Silloin Olli aukaisi silmänsä ja katseli tarkasti häneen. Hurja katse oli kadonnut ja ikuisen päivän koitto loisti häntä vastaan.
"Jesuksen nimessä!" kuiskasi Kari ja katsoi hellästi ja kysyväisesti häneen.
Hiljainen yritys liikuttaa huulia, pään nyykähdys ja sanomaton sopusointu loistavassa katseessa oli Ollin vastaus. Hän vaipui vuoteelle, ja sielu ja ruumis olivat eronneet täksi elämäksi.
* * * * *
Päivä kului joutuisasti ja yksityisiä veripunaisia säteitä tunki auringon laskiessa paksujen pilvien välitse. Kolkko tuulen puuska kiiti yli tunturin kuin uhkaava enne, pyörytti lumen pylväänä ylös ilmaan ja laski sen äkisti alas; muuten erämaan hiljaisuus levisi yli yksinäisien tasankojen.
Ja keskellä tätä erämaata puuhasi Kari kuolleen kanssa, tarkasti ja juhlallisesti ikäänkuin koko maailma olisi hänen tointansa tarkastellut. "Ei kukaan saisi sanoa että Gravsejdetin Olli pantiin kirstuun kuin kerjäläinen," se oli Karin ainoa ajatus; mutta se oli myöskin se kehoitin, joka ylläpiti hänen vapisevia jäseniänsä.
Vihdoin oli tuo raskas työ tehty ja Olli lepäsi sulhaispaita yllään vuoteella. — Pieni, palttina-vaatteella peitetty pöytä nostettiin sängyn viereen, lamppu sytytettiin ja pantiin pöydälle ja virsikirja avattiin ja asetettiin lampun viereen. — Sitten Kari hetken aikaa seisoi alallaan ja katseli tekoansa. "Siinä ei ollut mitään korjattavana. Olli ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis kuin tällä hetkellä!" Ja sitten hän käänsi huomionsa itseensä: Tämän näköisenä ei sopinut olla kun oli juhla käsissä! sitä paitsi hänen päivän koittaissa täytyi lähteä väkeä hakemaan, — oli niin paljon toimitettavaa.
Kari meni kirstunsa luo, otti sieltä kauneimman pukunsa ja riisui vanhan päältänsä; mutta joka kerta kun uusi vaatekappale oli päälle pantava, nousi pieni vastus, sillä yksi oli liian väljä, toinen ahdas.
Niin hän vihdoin oli puettu juhlaansa varten; mutta suurin osa yötä oli kulunut ennenkuin kaikki oli reilassa, ja kuitenkin oli hän koettanut kiirehtiä ja toimittaa kaikki kunnollisesti, hän kun "ei enää mikään lapsi ollut," niinkuin hänen oli tapa sanoa. Mutta Kari ei oikein huomannut sitä että heikkenevän ky'yn on sama laita kuin enenevänkin; toinen tahtoo mitä ei vielä voi, toinen ei voi mitä vielä tahtoo. Heikkous on molemmissa päätunnusmerkki.
Hetkeä myöhemmin istui Kari pöydän ääreen rauhallisena ja juhlallisena, sillä nyt oli kaikki niin, kuin se tuli olla, — hän aukaisi virsikirjan ja alkoi veisata. Myrsky kiihtyi yhä yöllä ja raivosi kauheasti vapisevan mökin ympärillä, summattoman suuret luminietokset irtautuivat maasta ja pyryelivät myrskyssä, niin että taivas ja maa katosi äärettömään sumuun. Mutta Kari ei siitä välittänyt, hän vaan veisasi, — ja hänen äänensä oli ihmeellisen sointuvaa, vaikka huoneessa ei kuulunut hiiskaustakaan, se tuntui vaan niin Karin omasta mielestä.
Ja värssy seurasi värssyä, — mistä tulivat ne monet sanat? — Mistä se tuli että ne loistivat kuin hohtava kulta tummalla pohjalla? ja sanat kävivät yhä suuremmiksi! Vihdoin ne yhdistyivät kummalliseksi tähti-kirjoitukseksi; silloin Kari sulki silmäluomensa, kirjoitus kuin huikaisi niin. Mutta silmäluomien sisäpuolella näkyi toinen valo, se ei itkusta heikoiksi käyneitä silmiä vaivannut; se levisi vienosti kuin päivänvalo yli kukoistavan laakson ja kohoitti tumman kivikirkon loistavaan pilveen. — Ja kaikkialla oli juhla, missä väsynyt sielu ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen tapaa katoavan elämän —, hääriemua se oli! — Morsian seisoi iloisen tyttöjoukon keskellä, hän oli kaunis ja loisti kuni aurinko pelkästä ilosta, ja morsiuskruunu hohti kuin puhdas kulta. — Toisella puolella seisoi sulhanen, suorana ja solakkana kuin kuusi tunturilla, uljaana ja reippaana kaikin puolin, — kuinka morsian häntä ikävöi! Ikävöi niin että tuskin voi hengittää, — niin että ikävöiminen teki sielun vallan tyhjäksi — ja otti viimeisen huokauksen.
Ja päivä valkeni ja hämärä seurasi sitä, sekä tänäpäivänä että seuraavana päivänä, mutta Karia ei kuulunut tunturilta.
Silloin Sigrid Bergslienissä kävi levottomaksi; kuuteen päivään ei Knapstadin Kari ollut talossa käynyt, — mitähän lie tapahtunut, kun tällaista voi sattua? Niin pitkälle kuin hän muisti aikaa takaperin oli tuskin kulunut kolme päivää ettei hän ollut Karin kanssa puhunut, — joku onnettomuus oli varmaan tapahtunut! — Ja kun ilta tuli ja päivän toimet olivat päättyneet, otti tyttö mukaansa sekä yhtä että toista ruoka-ainetta ja lähti ripeästi astumaan jäätyneen lumitunturin yli.
Kauhea aavistus valtasi hänen mieltänsä, kun hän vihdoin seisoi Knapstadin Karin oven edessä. Sellaista hiljaisuutta hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Tuntui siltä kuin hän olisi ainoa elävä olento koko maan päällä, ja niinkuin ijankaikkisuus olisi ammoittanut ylt'ympäri häntä! — Hän pani korvan lähelle ovea ja kuunteli, ei kuulunut mitään ääntä sisästä. Hän hiipi ikkunalle. Myrsky oli repinyt rievun ruudusta, siitä hän tirkisti sisään: isoja luminietoksia oli ikkunan sisäpuolella, muuten hän ei voinut eroittaa juuri mitään, sillä ainoa valo oli lumen heijastus, ja hän lähti ikkunan luota.
Mutta, Jumalan kiitos! tuossa nousi joku ja astui ovelle.
"Voi, voi, kuinka säikähdin, Kari!" huudahti tyttö iloisesti, kuu ovi aukeni. Mutta hän jäi pelosta seisomaan siihen paikkaan, sillä se ei ollutkaan Kari, niinkuin hän oli luullut, vaan Thore, joka tuli häntä vastaan.
"Tällä tavoinko me toisiamme tapaamme, Sigrid?" kuiskasi hän, ja ääni vapisi.
Sigrid ei saanut sanaa suustansa, hän vaan katsoi Thoreen.
"Sinä näytät niin iloiselta, Sigrid. Näyttää siltä kuin soisit minulle hyvää."
"Minä en tiedä että koskaan olisin sinulle pahaa suonut," sanoi Sigrid hiljaa.
"Et olekaan; se, joka minulle pahinta soi, se oli minä itse," huokasi Thore. "Mutta nyt olen mieltäni koettanut, Sigrid, se ei toivo mitään muuta kuin sinua."
"Jospa niin olisi!" kuiskasi tyttö lempeästi.
"Kyllä. Minä aioin jäädä tänne yöksi ja huomen-aamulla tulla Bergslieniin, ja sinä tulit ikäänkuin minua vastaan, Sigrid, — olkoon se hyvä enne!"
"Minulla on tässä jotain Knapstadin Karille, hän varmaankin sitä tarvitsee," sanoi Sigrid liikutettuna ja astui kynnyksen yli.
"Ei, Sigrid-kulta!" sanoi Thore suruisesti ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. "Ei Olli eikä Kari enää tarvitse tässä maailmassa mitään. He ovat molemmat kuolleet. Minä tulin tänne päivän laskun aikana ja siitä asti olen istunut täällä — ja olen ajatellut monta asiaa!"
Ja hän vei vapisevan tytön tupaan. Siellä he istuivat Karin kirstulle ja puhuivat elämästä niin hyvin kuin voivat sitä tehdä kuolema silmien edessä. Ja he jäivät sinne yöksi, mutta se ei tapahtunut keskenäisen päätöksen kautta, vaan ainoastaan siitä että heillä oli sama ajatus.
Ja kun aamu koitti tunturilla, alkoivat he järjestellä tuvassa. Lumi, joka peitti kaikki esineet, luotiin pois ja sitten arveli Thore että heidän piti asettaa vuode niin että Kari voi levätä armaansa rinnalla — "sillä nyt Hän kanssa tyttönsä häitä viettää, niinkuin Ollin laulussa sanotaan!" sanoi Thore ja katsoi rukoilevin katsein Sigridin silmiin.
Silloin sama ajatus taas tuli heidän mieleensä, joka kohosi yli surun yhtä valoisena ja iloisena kuin aamu-aurinko yli lumitunturin, ja he astuivat rohkeasti Bergslieniin, mutta auringonsäteet loivat juhlallisen valon Olli-pojan ja Knapstadin Karin hiljaiseen morsiuskammioon.