IV
Ne olivat Antti Porvalin vanhan Loviisan maahanpaniaiset. Samaa köyhää, avutonta mökkiläisväkeä se oli sekin joukko, toisen maalla värisijöitä kuten Olli Variskin ja muut tuhannen-tuhannet niissä oloissa vapisijat. Mökissä sitä samaista väkeä ja heidän veroisiansa istuksikin nyt penkit täynnä. Ei erikoisemmin puheltu, ei liioin erityisemmin surtukaan sitä mikä oli tapahtunut. Vaimot näyttivät vain hartailta, ja miesväki tupakoi kuin jotain tylsää mietiskellen. Puhuikin joku siinä muutaman sanan, tietysti kuolemasta.
"Niin että mitäpäs siinä… Mentävähän täällä kerran jokaisen on", jurasi se karkeasti.
"Ka mitäpäs siinä…"
Ja todellakin, pieni muutos vain: harmaa päättyy umpipimeään.
"Ka Olli… Tulithan sinäkin tätä Loviisaa…"
Se oli Toikan loismies, Simo Viikki, joka niin rennosti tervehti siinä.
"Ka… Tulihan tuota tulluksi."
Ja oitis alkoi Viikki siinä puhua omaan tapaansa. Sehän se tiesikin asiat jos toisetkin, maailmaa laajalti kuleksinut kun oli ja puheissaan viisasteleva ja avosuu.
"Ee-ee, Olli."
Siitä häätöasiasta se niin merkitsevästi, viisaasti siinä jo puhui.
Silmääkin jo vilkutti ja oli kuin salaperäinen tiedoistansa.
"Sinä et ymmärrä, Olli… Niin jotta missä se on siinä jutku…"
Se painosti ja vaivasi, mutta olisi hän tahtonut nyt kuulla mitä sillä oli sanomista.
"He-ee, Olli!" jatkoikin se entistä viisaampana ja lopuksi jo selitti:
"Siinä on näet se Saukon saatava… se Heikki Kokon velka…"
Olli älysi sen. Isäntä Ville Hukka oli velkaa Heikki Kokolle ja Kokko Saukolle. Jos Hukan talo menisi vasaran alle, ei Kokko saisi omiansa, talo kun oli kiinnitetty muille, ja silloin hän ei kykenisi maksamaan Saukolle. Tätä talonostotietä se Saukko nyt koettaa omia vähiänsä siis pelastaa.
"Ee-ee, Olli… Se Saukko on, paholainen vie, viisas mies…"
"Ka…" yritti siihen Olli sanoa, mutta pysähtyi, ikäänkuin mietti välillä, mutta sanoi sitten kumminkin lopun:
"Omaansahan se kukin tarvitsee… Niinkuin Saukkokin."
Se tuli noin-vain. Muutamilla sanoilla selittää reuhtoi Simo Viikki asian lopunkin selväksi ja kehuskeli:
"Niin jotta nyt älyät, Olli… Niin jotta se on kaikki vain yksi rengas. Sekä rikkaat että köyhät."
Ja todellakin: koko tämä tänne korpeutunut väki oli sotkeutunut jotenkin toisiinsa kuten sankan närekorven puiden juuret sotkeutuvat toisiinsa ja niin koko korven yhdeksi sitovat.
"Niin jotta tiedät, että asia on niin", tenäsi Viikki kaiken lopuksi vielä.
* * * * *
Kovin ne venyivätkin nyt nämä maahanpaniaiset. Olivat lähettäneet Törmän talosta pyytämään rautanauloja, joilla voisi naulata ruumiskirstun kannen kiinni, ja se hakija viipyi nyt sillä tiellä yhäti. Ollikin oli lähtenyt ulos pihalle, missä avonainen ruumisarkkukin oli. Vaimot siellä liikuskelivat, joskus kohottivat kuolleen kasvoille peitteeksi pantua vaatelappua ja päivittelivät jotain tavallistansa.
"Jo tuo sai hänkin osansa kärsiä. Niin jotta jouti jo päästä pois lepoon täältä!" huokaili siinä eräs heistä. Kovin olivatkin ryppyiset vainajan kasvot: kure oli ahtautunut kureen väliin, ja ikeniin oli jäänyt enää vain jokunen kulunut hammastynkä.
"Ka, ne täytyy meidän itsekunkin kerran jättää tämän maailman ilot, kun aika tulee", huokaili joku toinen äskeiselle.
"Vai mitä, Olli?"
"Ka… Eipähän meillä täällä sitä pysyväistä majaa ole", sai hän siihen vastaukseksi kootuksi sanoja. Hitaasti liikuksiva väki kävi kuin vakavammaksi. Päivä paistoi ääneti, kuin valoa hiljaa tiukkuen. Kolmella sivulla uhmaili mökin karuja pikkuviljelyksiä jylhä, voimakas korpi, ja neljännellä puolen kehosi loivahko rinne, jota peitti kulovalkean polttama nokinen korpimetsän jäännös, missä suunnattomat puunrungot törröttivät hiiltyneinä, oksat pois kärventyneinä. Sitä lohdutonta jättiläistaustaa vasten leikkautuivat mökki-rähjän piirteet tavallista vähäisempinä, ja kartanolla liikuskeleva kuihtunut köyhäväki oli kuin päivän huolissansa ahertelevaa, oman apunsa varassa puuhailevaa pientä muurahaisväkeä, jonka keskellä avonainen ruumisarkku saarnasi kaiken ahertelun viimeistä umpeenmenoa.
"Mutta kuulehan, Olli!"
Simo Viikki se häntä taas siinä. Aivan olalle lyöden se nyt alkoi siinä lohdutella ja neuvoa:
"Elä sinä vielä sure!"
Tuntuikin Simo nyt olevan oikein reimapäällä.
"Saamarivie, Olli! Ne pitää tässä vaan kohtalot kellistää toiselle kylelleen niin… E-hee!" kerskui se ihan innostuneena hänelle. Sitten jatkoi:
"Jottako ei voitaisi, jos vaan niikseen ruvetaan… Vai etkö usko,
Olli? Häh?"
"Ka… Mikäpäs siinä." Jotakinhan sille täytyi siinä sanoa ja myöntää.
Se innostuikin vain ja jatkoi:
"Entäs sinun vanhin poikasi… Kusti!"
Vai siitä se nyt puhua alkaa, siitä jo vuosikymmenen sitten kadonneesta.
"Ka… Kusti", murahti Olli. Mutta se vain jatkoi. Nyt se jo selitti:
"Nääs se tämä Hoikan Antti… Minä tapasin sitä tehtaalla, sitä Anttia… Mitäs nyt sanot, Olli?" käänsi hän jo voitokkaaksi kysymykseksi. Pitihän Ollin näet jo arvata, että Hoikan Antti on jossakin kadonneen Kustin tavannut.
"Ee-ee, Ollit"
Ja se olikin uusi sanoma, vaikka uskomattomalta se tuntui.
"Ettäkö se Antti olisi niinkuin Kustia..,.?" yritti Olli.
"No… Sapperi!" Simo aivan kuin kiivastui, kun hänen sanojansa ei uskota, ja tenäsi:
"Jottako Simo Viikki valehtelisi!?… Olli!"
"Ka eipä se."
Ja se olisikin ruvennut siitä puhumaan ja selittämään, mutta keskeytyi, kun tuotiin rautanaulat ja arkun kantta alettiin niillä naulata kiinni.
* * * * *
Siitä mökiltä lähtiessä oli aimo matka suotietä. Kuivana aikana se kyllä kannatti hevostakin jotenkuten, niin että yli pääsi, mutta nyt oli äsken ollut sateita. Liettynyt tie upotti, ja arkku täytyi kantaen kulettaa suotaipaleen poikki. Kuivalle päästyä alkoi kivikkotie, mutta pääsi siinä toki reellä ajaen kärritielle, missä voitiin arkku nostaa rattaille.
Sitä rekitietä he nyt jo astuivat ruumiin saattona. Naavaiset korpikuuset ojentelivat siinä tukevia, voimakkaita oksiansa, milloin puhkoen niillä vapaata ympäristöä, milloin taas tunkien toisten kuusien oksikon sisään. Kaarnaiset jättiläisrungot ikäänkuin julistivat mykkää voimaa, ja pienet juurikuuset tihensivät maarajasta alkavan oksattoman välin, niin että jo aivan muutaman sylen päästä polkuvierestä oli läpinäkymätön rytömetsä. Kaikki se luja, äänetön voima katsoi sanattomana kulkuetta, joka verkalleen vaelsi korven läpi venyttelevää kivikkotietä pitkin päiväisempiä maita kohti.
Oli tyyntä. Päivä paistoi kihottaen, kuin tiukkuen. Olli olisi nyt halunnut Simo Viikiltä tiedustaa tarkemmin Kustista, missä Antti Hoikka oli hänet tavannut ja muuta.
"Niin jotta Olli", tulikin se itse ja alkoi siitä jatkaa:
"Niin jotta se Kusti elää eikä tyhjiä ja turhia nau'u!" kehasi se nyt jo.
Kyllä kai se siis sittenkin totta oli.
"Ja markkinoilla!… Ja komeasti!"
Siis jossain markkinoilla se Antti Hoikka on sitä tavannut ja puhutellut. Herran kiitos että toki elää! Olli koki siinä pysytellä Simo Viikin rinnalla, raskaasti astua kumpsutellen.
"Ja rento peli ja reilu meininki pojalla!" kehui se nyt Kustin elämää. Siis ei köyhyydessä! Häntä hiotti vain se muassa-pysyminen ja kuuleminen.
"Vai ei hän toki puutteessa", ehti hän siinä pistää Simolle. Se innostui yhä.
"Vai puutteessa…! Eee, Olli! Ettäkö maailmantiellä terve poika puutteeseen joutuisi!… Sussaameri!"
Ja hän innostui omastakin puolestansa. Maailmallahan sitä näet hänkin eniten oli ja ylpeili sillä. Umpimähkään kehui hän Kustista jo:
"Rahaa pojalla kuin karvarilla härän vuotaa ja toista kiskoo ruunun selästä irti kuin lahtari nahkaa lehmän selästä."
"Ka!… Mikäpäs hänellä kiskoessa!" Niin oli hän herkkä kuin lapsi moiselle puheelle.
Ja se vielä selittikin mistä hän oli päättänyt, että Kustilla on paperirahaa kuin vuotaa:
"Sillä" — kehui se — "sillä kun kerran reilu peli ja rento elämä on pojalla, niin sen tietää, että ei se ilman rahaa silloin…"
"Eipä tietenkään!"
Sehän nyt oli varmaa. Viikki lupasi hakea Kustin käsiinsä vaikka maanraosta, nyt kun juuri onkin taas lähdössä maailmalle rahatyön hakuun. Lujasti hän vannoi:
"Vaikka nuorissa lähetän pojan luoksesi, Olli, ja silloin…"
He pysähtyivät, sillä ruumiskirstun kansi oli siinä kolinassa irroittunut, kun ne naulatkin olivat lyhyitä, vanhoja, vanhasta ovesta irti kiskotuita. Täytyi takoa ne uudelleen kiinni.
"Piru!… Kun eivät järkiään lyöneetkin kiinni puutapilla, niin olisi kestänyt!" sadatteli sen johdosta Simo Viikki siinä välillä, mutta jatkoi sitten äskeistä:
"Silloin, Olli, kun Kusti tuo rahat, niin lyö vaan Saukolle pöytään pennit ja… Eee, Olli!"
"Ka mikäpäs siinä silloin!" Ja hän alkoi jo toivoakin ja uskoa.
Innostuen, aivan polviinsa lyöden hihkasi Simo Viikki jo lopuksi:
"Sipsaameri ja hellereijaa, Olli, silloin vaan!…"
* * * * *
Mutta oli jo päästy kärritielle. Arkku-pahanen nostettiin kärriin, ja ikänsä elänyt hevonen alkoi astuksien vetää kuormaa kirkonkylää kohti. Simo Viikkikin jätti jo entisen asian, astua riuskutteli kärritiellä entistä reippaammin ja kehäsi Ollille:
"Niin että Olli…"
Kuolemasta hän tarkoitti puhua ja järkeillä elämästä omalla tavallansa.
"Että mekin vaan purjehdimme maailman merellä, kunnes nostavat meidät ruumiskärriin, ja sitte senkuin hautaan että tupsis vaan ja multaa päälle ja halleluujaa ja… E-hee, Olli-poika vaan!"
"Ka niin!"
Ja hitaasti alkoi köyhä saattue jonottaa tietä pitkin, joka salomaiden halki nousi ja laski harjulta harjulle ja jonka kahden puolen seisoi luja korpi voimakkaana, heittäytyen kuin jättiläismäinen maailmanvuota peitoksi mäkien, harjanteiden ja laaksojen yli.