XII.
He heräävät oudossa paikassa ja joutuvat jääkylmään vesiryöppyyn. Sisältää muuten lopullisen selvityksen tshuhnan ja suomalaisen erotuksesta.
Kun miehemme seuraavana aamuna heräsivät, huomasivat he ihmeeksensä olevansa poliisiputkassa. Paljaalla lattialla he siinä istuksivat ja kyyköttivät. Päätä särki kohmelo vielä aika lailla ja tuntui olo hieman kuin happamelta. Ei ainakaan yhtä iloiselta kuin eilen nukahtaessa.
Tovin he siinä istuivat ihan vaiti, mieteksineet lienevät. Viimein alotti toki Iivana puhelun, kysäisten:
— Sinun nimesi, tuota?… Tarkoitan: Ropottihan se oli?
— Kah!… Tuota… Ropotti!
— No!… Kunnia sinulle Luoja, rakas taivaallinen Isä! huokasi silloin Iivana hartaasti, vilpittömästi ja teki ristin merkin. Eilistä tappeluansa he eivät ihan selvästi muistaneetkaan, eivät nyt vielä, sillä päätä pakotti tulisesti.
Istuttiin siis, kökötettiin. Nyt muisti Iivana eilisestä tappelusta jo lisää. Hän peräsi sen ryssäksi-haukkumisen johdosta, kun hän ei sitä ollut ymmärtänyt:
— A, vot ryssä?… Niin että mitäs hän, tarkoitan, merkitsee ryssä?…
Pirun ryssä?…
Ropotti joutui pulaan. Hän muisti nyt illalla haukkuneensa.
— Tuota, tapaili hän, sotkeutui ja pulassa tokasi:
— Häh?
— A, vot, ryssä? selvensi Iivana viattomasti.
Täytyi kokea. Ropotti kierteli, tolkkasi:
— Tuota, nyt… Niin jotta nyt tää … ryssä?… Häh?
— Niin… Vot, ryssä?
Ja taas täytyi Ropotin. Hän imeksi, kierteli, hoki:
— Hän … ryssä… Hän, tarkoitan, on se kuin… Niin jotta hän ei ole järin tshuhna eikä taas erin … niinkuin suomalainenkaan.
— Ymmärrän… Ymmärrän!… Niin jotta ei toinen eikä toinen, riensi silloin Iivana todistamaan, että kyllä asia on nyt hänelle ihan selvä ja hän aivan ihmetteli:
— Vot, mikä määrä kansoja maailmassa!
Ja hän luetteli, ihan sormilla näytti:
— On ensiksi tshuhnat … sitte suomenkansa… Vot, seuraa saksalaiset … juutalaiset … sitte ryssät … tattarit … mahometaanit … arkankelilaiset … lisäksi narvalaiset, narvankansa, vot … petrosovotalaiset … roomalaiskatolilaiset … seuraa sitte luterilaiset ja perkjärveläiset ja lopuksi pääkansa, vot, venäläiset … oikeauskoiset venäläiset… Eh, mikä paljous kansoja… Vhi-uuu! vihelti hän ihmetyksestä.
Ja taas siinä oltiin, istuttiin, kökötettiin. Kumpikin toteutti oman rotunsa kansallista tehtävää: Iivana hymyili, haisi viinalle, sipulille ja kurkulle ja hattupää Ropotti töllötti tyhmänä, tupakoi, syleksi ja pyyhiksi nenäänsä nutun hihalla. Ja molemmat he olivat vilpittömiä ystävyksiä.
Iivana hymyili, puheli ja tupakoitsevan Ropotin päässä liikuksi suuri kansallisomaisuus: äly ja ajatuskyky, kuten sienessä mato.
* * * * *
Mutta nyt tuli poliisipristavi poliiseinensa. Hän oli miehille äkeä varsinkin senvuoksi, kun oli kuullut niiden kieltäneen että hän on ylhäisyys, väittäneen häntä ainoastaan jalosukuisuudeksi.
Ei ihme, että hän halusi hieman kostaa. Hän määräsi, että miehet on, muka selviytymisen takia, vietävä kylmään vesisuihkuun. Oli sitä kyllä joku kerta ennenkin käytetty, mutta ainoastaan näin: kostotarkoituksessa.
— Ja antaa kovan suihkun… Tshuhnallekin tälle, sille … ne ovat rajupäitä … ja mukuraista kansaa… Tshuhnat nää! määräsi hän ja poistui, jättäen miehet poliisien käsiteltäviksi.
Ja niin täytyi marssia vesiryöppyyn. Ei sitä vettä siinä suihkuamalla ja tiuhkumalla ainoastaan, vaan ihan rännistä ryöppysi ja korkealta katosta niskaan putosi.
Hirvitti ihan. Iivana siunaili hartaasti, ristiytyi, riisuutui alamaisen kuuliaisuudella kuin pakolliseen kylpyyn ja niin työnsivät poliisit hänet ryöpyn alle.
Kamalaa! Iivanan päässä seisovat silmät, kuin viimeisellä tuomiolla. Teräväpiikkisillä sauvoilla estivät poliisit liikahtamasta ryöpyn alta ja jääkylmä vesi pauhasi niskaan.
— Heh!… Armahtakaa!… Riittää!… Vapahtajan nimessä armahtakaa! huusi Iivana alussa kauhuissaan armoa.
— Suus kiinni!… Durak! soimasivat vain poliisit, piikit ihan
Iivanassa.
Mutta pian tottuikin Iivana kylpyyn. Nyt jo tuntui ihan hyvältä. Päänkipu hävisi. Hän jo siinä ryöpyssä hymyili leveästi, irvisti ihan, hieroksi kupeitansa ja puheli:
— Vot tak kylpy!… Vot!
— Valjai!… Matkaasi ryöpystä, valjai! komensivat poliisit silloin ja Herraa hartaasti kylvystä kiittäen tallusteli hymyilevä Iivana pukimiaan kokoilemaan.
* * * * *
Mutta hullummin kävi Ropotin. Hän, itsepintainen, ei älynnyt nöyrästi alistua esivaltaa tottelemaan. Ryöppyä hän kauhistui, eikä tahtonut riisuutua. Luuli sillä pelastuvansa ja tolkutti:
— Minä tuota… Tshort!
— Kiireesti!… Ryöppyyn, kiireesti! ärjäisi poliisi ja kun Ropotti hidasteli ja mukuroi, niin poliisi rutosti sanoi:
— Eh!… Annetaan niine pukimineen!… Vot!
Ja yks kaks survoivat he teräväkärkisillä piikeillään Ropotin ryöppyyn täysissä tamineissa. Ropotti kiroili, kutristeli ja huusi kauhuissaan. Varsinkin kun tupakat kastuivat ja tulitikut.
— Paholainen! pökertyi hän ja koki niitä tupakoitansa taskusta pelastaa. Asia paheni: tupakkavehkeet joutuivat taskusta ilmiryöppyyn.
— Iivana… Tuota… Perkele! huusi pökertynyt mies Iivanalta apua.
Mutta Iivana nauroi katketakseen. Häntä huvitti Ropotin turha hätä, kun se siinä täysissä tamineissaan kylpi.
— Hiero!… Hiero kupeita!… Vot! koki hän sille Ropotille naurun ohella neuvoa, huutaa: Hiero!… Se, vot, kohmelon parantaa… Vot!
— Tshort!… Paholainen! kiroili ja päristeli likomärkä Ropotti, kun lopultakin ryöpystä pois pääsi. Hän ihan tärisi, kun vesi vaatteista valui.
— Valjai!… Pellolle valjai! komensivat poliisit. Pois koko putkasta ne ajelivat.
Mutta Iivanalla oli hauska olo. Likomärkä Ropotti nauratti häntä yhtä syvästi kun konsanaan eilinen erehdyksensä.
* * * * *
Onnellisesti olivat he selviytyneet niistä kapakan säretyistä akkunoista ja huonekaluista, vaikka rahat olivatkin jo juotu joka penni… Ropotti antoi osaltaan niistä kenkärahat ja hamekankaan, jotka oli tällä matkallaan kaupungista ostanut eukkoaan varten. Iivanalta taas oli, onneksi, säästynyt morsiamelle varattu kihlasormus ja se Ropotin kampsujen lisänä riitti.
— Vot onni, puheli Iivana silloin Ropotille, Se, vot, onni, jotta sormus säästyi… Ymmärräthän?
— Ka… Tuota… Kuin en tätä ymmärtäisi! tunnusti likomärkä Ropotti älynsä terävyyden.
Ja niin ajaa lykkivät he nyt jo kotimatkalla. Iivana taas, kuten tullessa, siellä reslarämän takapajulla, selin ajajaan jalkojaan riiputti. Ropotti, märkänä kuin kuikka, etupajulla kökötti ja kaakkia koki ohjaksilla menoon nyhtää.
Ja hyvät tovit ajoivat he, lykkivät, siten ihan ääneti, selin toisiinsa, reslaroju välissä. Iivanakin mietiksi. Matkojaan hän siinä lie muistellut ja iloista erehdystänsä, josta oli toki se suuri onni, että sormus säästyi ja niin pelastuttiin kapakan veloista. Äänettömänä istua kökötteli Ropottikin ja yhä herui vesi tamineista. Happamalta hän alussa siinä näytti. Tupakatkin kun ne kastuivat. Tyhjänä riippui siis piippu ikenissä.
Niin mietti Iivana, muisti poliisipristavin puheet rajupäisistä, mukuroisista tshuhnista ja silloin äkkiä sinne taakseen yliolkain kysäsi, peräsi:
— A vot…
Ja hän jatkoi:
— Vot, sitä minä tässä yhäkin että… Vot pristavikin kun sanoi, että tshuhnat ovat mukuraista ja rajupäätä kansaa, niin, merkitsee… Mikä erotus on varsinaisen tshuhnan ja oikean suomalaisen välillä?… Eh? Ropotti?
Ja Ropotin täytyi nyt ruveta kansantieteilijäksi. Hän nyhti ruunaa ohjalla ja tapaili selittäen:
— Vot … tshuhna tää… Hän on enemmän niinkuin … kuin tuota sanoisi … enemmän niinkuin mukurainen ja … viinaan ja naisiin menevä, niinkuin … tää tshuhna a… Varsinainen ja niinkuin oikea suomalainen tää, niin … hän on niinkuin… Niinkuin nyt tää Muolan ja … tää nyt vaikka Johanneksen mies…
— Aaaaaaaa! selvisi Iivanalle tietysti asia lopullisesti ja itse hän ihan vielä lopetti, selvensi:
— Merkitsee että: Tshuhna on oikea tshuhna ja … oikea suomalainen on, vot, oikea suomalainen?… Eh?
— Ka… Tuota!… Niin!… Prpoh, ruuna! repi Ropotti konia kulkuun ja vieläkin toisteli Iivana, vahvisti:
— Ymmärrän… Nyt ymmärrän että, vot: Ropotti da Ropotti, Pipotti da
Pipotti ja… Vot erotus.
— Ka… Se… Vot.
Selviä nuo ne asiat olivat jo. Ainoastaan uskontokysymys vielä hämärsi.
Sitäkin siis Iivana peräsi:
— Ja entäs usko?… Niin että mikä usko tshuhnan kansalla on? peräsi hän…
— Ka… Tuota…
Iivana silloin sinne taakseen aivan tenäsi:
— Oikeauskoinenko … vai kalmukki … kiinalainen tai mohametaani?…
— Vot mohametaani! nosti hän sormensa pystyyn kuin merkiksi: Vot!
Ja Ropotti koki panna liikkeelle uskonnollisen tietonsa, tolkutti:
— Usko tää … ristinusko tarkoitan … niin että … usko kuin usko, tokasi hän lopuksi ja alkoi nyhtää ruunaa ja torata sille, että enemmästä selityksestä pelastuisi.
Ja Iivanakin tyytyi saamiinsa, mukaili:
— No… Tshort hänestä!… Usko kuin usko ja … Ropotti kuin
Ropotti… Vot!
Mutta kun he saapuivat Iivanan kotiin, keitätti Iivana teet, haetti kisällillä viinat ja kun oli ryypätty ja teetä hörpitty, kertoi hän kisälleillekin koko jutun ja varsinkin sen porsas-leski-lääkäri-leikkaaja-jutun. Ja hänellä oli taas hauska ja hymynsä repesi ihan äärimmillensä ja rauhallisena kukoisti pulpukkanenä niine mehevine rypäleinensä.
— Vot juttu! nauroi hän onnellisena ja Ropotti tupakoi märkänä ja siksi oli Iivanalla yhäkin hauskempi olo.
Ja lopuksi selitti hän sälleillensä toimessaan, perinpohjin, mikä erotus on varsinaisen tshuhnan ja suomalaisen välillä.
— Tshuhna, vot, selitti hän. On, puhun teille, mukurainen ja vaimoon
lankeava ja … merkitsee, viinaan menevä niinkuin venäläinenkin a…
Oikea suomalainen taas, merkitsee, hän on viisas ja vot, Ropotti…
Ropotti eikä Pipotti… Vot!
Hän heittäytyi sänkyyn selällensä ja nauroi taas Ropotin erehdykselle että vatsa lekkui, ja todisti:
— Vot, Ropotti!… Vot mikä oikea ja viisas kansa, oikea suomenkansa ja ei tshuhna… Vot!