XI.
Matka tarjoaa aina kulkijallensa paljon, kaikenkin. Niinpä tälle vaeltavalle isälle ja pojalle se tarjosi pian taas riidan jälkeen sovinnon aiheen.
He näet joutuivat kulkemaan erään herrastalon ohi. Siinä lähitalossa he pysähtyivät einehtimään, ja isän lepäillessä poika lähti pienelle partioretkelle herrastaloon. Mene tiedä mitä siellä saisi nähdä, kuvastui pikku vaeltajan päässä.
Ja heti hän siellä yhtyi talon kahteen, hänen-ikäiseen herraspoikaan. Ne mieltyivät häneen oitis, varsinkin kun hän ulkohuoneen takana antoi niille piipustansa aimo savut. Yhdessä he nyt jo ajoivat lammaskatraan kartanolta kujaselle, sieltä erääsen sopukkaan, josta ahdistivat sen hyppäämään aidan yli kaurapeltoon. Sen tehtyänsä he särkivät ainoastaan yhden kananpesän, ja siinäpä se olikin sitten jo kaikki, mitä he olivat kyenneet yhteishengen voimalla aikaansaamaan.
Kaikki, sillä nyt alkoi osuustoimintahenki jo horjua. Toinen herraspoika näet osui kysymään vaeltajalta:
"Mikä sinun nimesi on?"
Siitä se laukesi. Sillä nimensähän oli pikku Massiselle kipeä kysymys.
Hän synkistyi oitis ja alkoi epäillä näitä ystäviänsä.
"Häh?… Jotta mikä?" uteli poika edelleen.
"Mhy-yy!" yrähti jo toinen vihaisesti. Mutta mitään pahaa aavistamatta utelivat vain herraspojat:
"Niin jotta onko se Hermanni … vai Oskari… Tahi? sitten Toivo Ilo
Kauno Riemu Armias, niinkuin pappilan Toivo on?"
Ei vastausta. Pojat jatkoivat:
"Toki sitten vaikka Aabraham tai Iisakki tahi muu profeetta?"
Mutta silloin heti "profeetta" sanan jälkeen putosi Habakukin nyrkki kyselijän niskaan ja kuului synkeä karjaisu:
"Mitä se sinuun kuuluu!"
Ja niin oli tappelu valmis, Parkuen, kiroten ja huutaen ottelivat nämä äskeiset osuustoiminnan miehet, ja luonnollista oli, ettei Habakuk jaksanut kauan pitää puoliansa kahta vastaan. Hän alkoi saada selkäänsä että soi, ja turhia olivat kiroukset, joita hän päästeli kuin avunhuudoiksensa.
Mutta silloin ehti toki isä avuksi. Se joutuikin nyt niin hyvään aikaan, että ehti remelillä hutkaista kumpaakin herraspoikaa. Ne huutamaan. Piika riensi kauhuissaan hätään ja alkoi haukkua, uhkailla ja huutaa, mutta ukko, joka arvasi mistä asiasta tappelu oli sukeutunut, uhkaili vastaan:
"No annan kyllä… Vaikka tapan kaikki semmoiset pahanhengen
Habakukit!"
Herraspojat itkivät ja voivottelivat ja pakenivat palvelijattaren kanssa, ja niin olivat nyt isän ja pojan välit taas äkkiä kirkastuneet sydämellisiksi. Alttiin lapsen kiitollisuudella pikku Habakuk antautui isänsä turviin, ja niin he polkivat yhä edelleen rakkauden vaiherikasta polkua pitkin, istahtivat taas lepäämään, tupakoimaan, ja ukko mietiksi asiaansa.
Ja siinä mietteissänsä otti hän nyt pullonsuusta ryypynkin ja arveli samalla pojallensa:
"No sinä sitä et ole vielä tähänkään viinaan menevä!"
Ei poika myöntänyt, ei kieltänyt. Ukko pisti ryypyn painoksi mällin ja jatkoi nyt arvellen:
"Ja tottapa se siitä johtuu sekin, jotta sinulla ei tunnu olevan mitään … niinkuin mielenhimautusta tähän … akkaväkeenkään päin… Kun sinä sitä asiaa vastaan niin yhäti haraat!"
Poika vaikeni. Ukko ikäänkuin mietiksi ja sitte ilmoitti:
"Minä taas, kuten jo sanoin, olen aina ollut ihan yletön hameen perään, niin että… Viistoistavuotiaana jo en öillä muuta tehnytkään kuin naputin tyttöjen aitan oveen…"
Tiesi sen!
"Niin jotta se on… Se on Hertalle Israelissa!" todisti hän, ja taas pantiin taival lyhenemään.
Mutta herrastalosta lähetettiin oitis sana Sortavalan poliisille. Ilmoitettiin että talon poikia on pieksänyt tuntematon kulkuri-ukko, joka on uhannut tappaa kaikki Habakukit.
Habakukit! Siinä oli poliisille taas uusi todistus mielipuolen kamalasta sairaudesta, ja entistä ahkerammin jatkettiin nyt etsiskelyä ja takaa-ajoa.
* * * * *
Heidän tiensä päätyi lopulta erään Laatokan lahden rantaan. Lahti oli noin kaksi kilometriä leveä ja lie ollut runsaasti kuusi kilometriä pitkä. Se on kuuluisa syvyydestänsä, ja niinpä vyöryvätkin sen selällä tuulisäällä laineet mahtavina kuin merellä. Lahden toisella rannalla, aivan sen paikan kohdalla, missä tie rantaan laski, oli nyt se ikävöity Vapun talo.
Ja rannassa sattui nyt olemaan venekin. Joku oli sillä soutanut yli selän ja jättänyt paluumatkaa varten purtensa rantaan. Aikamoinen tuuli kävi suoraan Vapun taloa kohti, ja ukko jo alkoi arvella, että eiköhän olisi paras laskea semmoisessa myötätuulessa selän yli veneessä.
Ja tietysti se tuntui hänestä viisaalta.
"Menepä nyt ja kierrä tuolla lahden mutkan ympäri… Hyvä kuusi kilometriä kierrosta!" selitteli hän jo pojallensa ja tarkasteli pehkot. Näkyivät siellä olevan sekä airot että mela piiloon pantuina.
Ja niin oli päätös valmis. Siellä rannalla houkutteli Vapun talo.
Hyvinvoipa ja vauras näytti talo olevan.
Ukko tietysti ihastui ja selitteli jo pojallensakin tämän uuden vaihtokaupan etuja.
"Niin että", selitti hän, "että se on sinullekin… Se on niinkuin murheessa ryyppy… Tää takaisinvaihto tarkoitan." Kai se poika ymmärtänee! Vaikka tuuli yltyi, oli ilma lämmin. Matkahietkin siinä vielä olivat lisänä, ja niinpä päätti ukko ennen venematkalle lähtöä uida, peseytyä puhtaaksi kuten sulhasen tuleekin. Poika puolestaan kokeili ongenkuplalla rantavedessä.
* * * * *
Ja miten hyvältä tuntui nyt elämä! Kosimismatkan vaivatkin olivat jo kuin lopussa, ja onni kangasti lahden takaa. Siinä riisuutumaan varustautuessaan tupakoi hän kuin jotain syvää ajatellen. Katse osui taas poikaan. Isän sydän vierähti, ja mieli teki sanoa sille taas sananen, hella ja osaaottava isän-sananen.
Ja niinpä hän alkoi, imaisi savut ja tokaisi:
"No sinä sitä et ole vielä vankikopissakaan istunut!"
Omasta esimerkistä se oli nyt hänelle mieleen johtunut. Ja kuuli poikakin puheen, mutta ei siitä välittänyt. Lekautti vain housupahansa ylemmä ja mitteli katsein ongensiimaa, piippunysä ikenessä.
"Mutta minä sitä sain jo sielläkin kukkua!" jatkoi silloin isä kehumistansa. Uskoi poika sen! Isä vetäisi uudet savut ja ryhtyi nyt selittelemään kuin tavallista asiaa, puhuen:
"Ne näet, hylyt, silloin… Kun minä arvelin sinua vähän remelillä voidella niin… Ne Sortavalan poliisiherrat!… Ottivat ja nokkautuivat…"
Sanos muuta! Poikaa tämä puhe nähtävästi ei miellyttänyt, koskapa jo muljautti hattupahan alta sangen vihastuneen katseen.
"Ja sitten vielä rupesivat siitä kinaamaan!" jatkoi isä poliiseista.
"Väittivät", selitti hän, "väittivät, jotta isällä ei ole enää oikeutta piiskata omaa poikaansakaan ja… Siitä se sitten nousi se … jyry…"
Se nimittäin, että hän joutui koppiin kuin ryöväri. Mutta hän ylpistyi nyt ja kehaisi:
"Mutta minä sanoin niille suoraan, jotta se on…"
Poika katsahti jo hyvin voimallisesti, mutta rauhallisena jatkoi kurinpito-oikeuksistansa tietoinen ukko kehuen:
"Paiskasin vain niille pöytään vanhan lakipykälän, jonka mukaan isä saa antaa pojalleen kuria niin jotta… Jotta", siinä tempasi taas hengellinen asia mukaansa: "Jotta siinä ei tarvita patsasta eikä muuta napaa!"
"Elä valehtele!" ärähti silloin jo poika. Se oli vaistomaista omien oikeuksien, oman selkänahkansa puolustamista.
"Eipäs saa piiskata!" jatkoi hän tuiki synkkänä. Väittelyn aihe oli siis yhtäkkiä ilmestynyt taas kuin taivaasta viskattuna. Vaiettiin. Isä mietiksi.
"Niin jotta mitä sinä äsken sanoit?… Niin jottako isällä ei ole kuritusoikeutta?" kysyi hän lopuksi.
"No eikä ole!"
Se tuli tiukasti ja oitis. Mutta ei isäkään hellittänyt omista oikeuksistansa, vaan ilmoitti:
"No sepä kehno!… Tahi sitten et tunne lakipykäliä etkä parakraahveja…"
"Tunnetkos sinä!" ynseili poika synkeänä kuin ukkospilvi.
"Tunnen kyllä!" innostui ukko ja taas kehaisi;
"Poliisiherroillekin kun lyödä paukasin asiassa lakipykälät pöytään niin… Niidenkin täytyi vain sanoa jotta… Jotta jämpti…"
"Eipäs ole jämpti!…"
"No!… Kehno!"
Se oli jo tosi-toraa.
"No et kyllä lyönyt pöytään ja…"
"No… Pidä suusi kiinni!" ärjäisi jo ukko. Mutta poika vain yltyi selkänahkansa puolesta ja tenäsi:
"Ja vaikka olisi sata isää, niin ei vaan saa piiskata poikaansa eikä… Ja vaikka olisi tuhat isää niin … ja vaikka olisi kuin jämpti, niin ei vaan piiskata saa…"
"No elä kinaa!… Paholainen!" Ukko jo huusi ihan tosi-vihassa.
"Kinaan kyllä!… Ja uhallakin kinaan…"
"Kehnon elävä!"
Ja niin oli sopu ja rauha nyt poissa niinkuin kuiviin haihtunut vesi.
Miltei verivihollisia olivat keskenänsä ylkä ja puhemies taas.
* * * * *
No niin.
Pahinta tässä kinassa oli nyt se, että oli vaikea löytää joku sovinto, joka olisi molempia tyydyttänyt. Turhaan koki ukko saada poikaa ymmärtämään, että isällä on ja täytyy olla verrattain suuri sananvalta kurinpitoasioissa.
"Millä muulla helvetin tavalla sinä ilman sitä pitäisit pentusi kurissa!" tenäsi hän pojalle, kokien saada sitä ymmärtämään.
Mutta ei.
"Vaikka millä pitäisin!" uhitteli vain poika vihaisena selkänahkansa puolesta.
"Pitäisin!" matki ukko ynseänä, tuskastui ja aivan ärjäisemällä toistamiseen tenäsi:
"Mutta millä kehnon kurilla sinä ne pitäisit?… Kuritta kasvaneet elävät!"
Kaikki turhaa. Poika vain paatui ja ynsistyi ja tolkutti omiansa kuin älytön. Vieläpä uhkailikin:
"Ja vaikka sinutkin pitäisi kurissa ja… Poliisit ja herrat ja… Ihan kaikki pitäisin kurissa!"
"Syö!… Sanonko minä!"
"Syö itse!"
Oteltiin yhä hanakammin. Mutta äkkiä välähti taas ukon päässä viisaus.
Hän kysäisi rutosti:
"Mutta entäs kirjoitettu laki?… Se jonka alla on itsensä kuvernyörinkin nimi?"
Ja omituista! Se näet hölmistyttikin pojan taas äänettömäksi. Kai se tuli liika yhtäkkiä. Hän katsoi synkkänä ja niiskautteli epäluuloisena, epätoivoisenakin.
"No!" ilkkui silloin voitokas isä ja nyt jo jatkoi:
"Ja entäs sitten tämä: Se Pekka Kämäräinen?…"
Synkeä poika vain epäili ja vaikeni. Ukko sai jatkaa:
"Sekin näet pantiin oikeudessa ihan lain kautta antamaan pojalleen patukkaa… Kun se poika oli ilkeyksissään kivittänyt kirkon ikkunalasit rikki!"
Ainakin se nyt on lyövä todistus siitä, että isällä on oikeus antaa kuria.
"Ähäh!" kutitteli hän voitokkaana. "Niin jotta vieläkö nyt kinaat, jotta isällä ei ole laillista selkäänanto-oikeutta vaan… Niin jotta kaikki on vain maailmassa pelkkää … sumfatirallaata ja … heleijaa…"
Ja voitoniloisena riisui hän äkkiä paidat ja kaikki yltään ja kömpi ilko-alastomana veneeseen pestäkseen sen perästä käsin ennen uintiin menoa jalkariepunsa eli hattaransa.
"Kinaa mitä kinaa!" ynseili ja halveksui hän siinä pojalle kuin yliolkain, ihan selin poikaan, ja jatkoi:
"Minä vain pidän kiinni laillisesta parakraahvista niin… Niin jotta se on parakraahvi se joka on laissa se … päävaltti ja… Niinkuin jotta… Jotta hakanenhan se on hameessa se joka … joka helmat heilussa pitää, jotta se on himaus… Heipleiraus ja himaus jotta se on", tenäsi hän syvillä vertauksilla.
Sitä pojan epätoivoista asemaa silloin!
* * * * *
Mutta vähätpä siitä!
Tuuli tuntui vain yltyvän. Ukko huuhteli hattaroitansa selin poikaan ja jatkoi siinä ynseilyänsä. Kuin yksin puhuen soimaili hän ynseällä:
"Ja sitten vielä kehut ja uskot olevasi lakipykälissäkin viisaampi tuomariakin… Eto para … koko poika!"
Mutta poikakin oli alkanut taas tointua. Elämä tuntui hänestä nyt tavallista synkemmältä, ja taas nousi hänessä sisu selkänahan puolesta, nousi ihan vaistomaisesti. Rannalla, siinä veneen keulan vieressä seisten, mutisi hän synkkää:
"Mutta ei vaan ole parakraahvi!"
Mutta alaston ukko vain jatkoi pesuansa, poikaan selin pyllöttäen, eikä ollut kuulevinansakaan. Epätoivoinen synkeä poika yltyi. Nyt se jo uhkaili:
"Tahi kun veneen työntäsen veteen niin… Näet!"
"Työntäsen!" halveksui isä hänelle sinne taaksensa ja jatkoi pesua, ynseillen samalla kuin yksin-halveksuja:
"Tässä jo kaikki kakarat rupeaisivat nenäänsä nostamaan jotta… Mutta parakraahvi se on se joka … jotta… Niin että mies se on aina vaimon pää", syvällistyi hän jo, mutta:
"No työntäsen kyllä veneen!" uhitteli poika entistä synkempänä.
"Koetapas työnnäistä", halveksui moista uhkailua takaperin pyllöttävä ukko, jatkoi pesuansa ja varustautui selittämään parakraahvia uudelta, vieläkin selvemmän puolelta. Poika oli vihaa täynnä.
"No koetan kyllä!" uhmaili se ja niinpä "koettikin" ja vene luiskahtikin liukkaalta telalta aivan kuin olisi itsestään solahtanut, sillä perässä pyllöttävä isä oli painollansa keikauttanut keulapuolen koholle. Äänettä, ukon huomaamatta alkoi siis vene matkata aallokon mukana aika kyytiä.
"Ja sitten nääkin poliisiherrat", meni ukko siinä pesupuuhissaan takaisin alkuun ja jatkoi ynseää:
"Tahtovat kieltää laista pääkappaleet … pykälät ja parakraahvin, niin että… Niin jotta: mont' vaarallist' vaellan retkee", otti hän jo virsikirjastakin viisautta. Aallokko keinutteli venettä jo aika kaukana.
"Niin jotta mitäs siihen sanot?" kysäisi hän pojalta sinne taaksensa kuin voitoillaan ilkkuen.
Ei vastausta. Vaikenipas toki! Mokomakin tenava!
"Häh?" tiedusti hän vielä toistamiseen. Ei ääntä. Aivan hän kääntyi päin, nauttiakseen voitostansa, mutta silloin:
Kirous pääsi ukolta, sillä vasta nyt hän hoksasi olevansa jo kaukana syvillä vesillä, ja aallot vain veivät yhä etemmä.
"Saakelin elävä!… Niin jotta työntäsitkö sinä paholainen veneeni" hapuili hän kauhuissaan airoa. Mutta eihän sitä ollut, ei pahaistakaan.
"Pahan hengen kakara!" karjaisi hän jo raivoissansa, mutta synkkä poika vain tenäsi rannalla vihaista:
"Mutta enpäs pelkää!"
"Paholainen!"
Kiire siinä oli ukolla. Hän raivostui, uhkaili ja käski pojan viskata pensaasta airot veneen perästä.
"Sukkelaan!… Kehno!… Tahi!"
"Enpäs viskaa!"
"Kehnon syötävä!"
Ukko jo hätäytyi. Ranta loittoni. Tingittiin ja uhkailtiin.
"No mitäs sanot jotta saa piiskata… Ja jotta on parakraahvi!" tenäsi vain vihainen poika. Juutas!
"No eihän se parakraahvi sinua syö!" karjaisi ukko, kokien sovittaa poikaa. Huihai, loittoni jo ranta, mutta epäluulon myrkyttämä vihainen poika vain tolkutti älytöntä:
"Ja ihan kaikkea sanot… Sanot jotta housut … ja jotta Saimaan rannalla ruikuttaa ja…"
"Kehnon elävä!"
Mutta taipui se toki lopulta, nouti airon ja viskasi sen aallokkoon.
Mutta liika myöhään. Aallot kyllä ajoivat airoa veneen perästä, mutta sitä mukaa ajoivat ne myös venettä sen edeltä suoraan Vapun kotirantaa kohti.
Ja niinpä lasketteli nyt ukko Massinen kuten vanha Väinämöinen purressaan armaansa majaa kohti. Ilkoalastomana hän istui purtensa perässä, ja uskollisesti seurasi häntä airo. Pysytellen noin kahdenkymmenen metrin päässä purjehtijasta tulla viiletteli se perästä niin mukavasti, kuin olisi tahtonut iloista pilaa tehdä.
Mutta kaksi pikkuista jalkariepua olivat ainoat vaatepalat mitä sulhasella nyt mukana oli.