Martva I

by Maiju Lassila

ALKULAULUJA

Taivaassa.

Pakene syntiä kuin käärmettä!…
Huono ihminen on syntiäkin vaarallisempi…

Taivas huikesi omaan kirkkauteensa. Tulvillaan tulvi se Jumalan kunniaa. Enkelit veisasivat Hänen ylistystänsä:

— "Pyhä, pyhä, pyhä, Herra Zebaot!"

* * * * *

Hohteena helisi kaikki. Kaikki säteili sädesuihkuna. Auringon kehän kirkkautta oli ilma. Valo-uhkuna hehkui se kuin itse auringon sisusta. Kuin armain luomis-aamu hohti kaikki värähtämättä. Kaikki välkkyi, kaikki kimalsi. Kaikki hohti kunniata Jumalalle. Kaikkeuden kaikki auringot paistoivat valo-uhkuun uponneina ja enkelilaulu leijaili kirkkaana sävelpilvenä korkeudessa.

Kirkkaat ovat Jumalan asunnot.

Hartaina viskoivat vuoret huippujansa korkeuteen. Punakirkkautena paistoivat ne yleisen valon sakeudesta.

Rinne hohti. Kivensyy oli täynnä jumaluutta ja huippua kruunasi Hänen henkensä.

Valoisat ovat Hänen asuinsijansa. Tulvana tulvii Hänestä valo.

Pimeydeksi hupeni kaikki muu valo taivaan kirkkauden rinnalla. Hänen valonsa huikaisi auringot sammuksiin. Ne hukkuivat hänen valonsa paljouteen kuin tähdet päivällä auringon valomereen. Kuin sammuneet tuhanhituset kierivät ne Hänen kirkkaudessansa. Tomupilvenä tanssivat siinä tähdet, kuut haihtuivat mitättömyydeksi ja Hänen valonsa lakaisi kaiken pimeydeksi.

Ei mikään voi himmentää Jumalan kirkkautta. Ei mikään voi hänen kunniaansa pois ottaa.

Ikisinenä paistoivat vedet vuorien välissä. Ne hohtivat pyhyyttä suuren kirkkauden sekaan. Autuutena hymyilivät ne Hänen jalkojensa juuressa, kuvastaen Hänen kirkkauttansa. Ranta oli rauhan maata, virranvyö puhtautta. Ei ollut tahraa, ei syntiä, ei pimeyttä pilkkuna valolla, ja onneensa ja hurskauteensa huikesi kaikki.

Pyhät ovat taivaat, joissa Jumala asuu.

* * * * *

Valo puhkesi kirkkaammaksi. Jumalan henki liikkui taivaassa vetten päällä. Ihmeen armaana hymyili Hänen ijankaikkinen luomispäivänsä aamu.

Seitsemän Ilmestyskirjan enkeliä seisoi sadesuihkussa, veden selällä. Heidän edessänsä seisoivat enkelit Mikael, Gabriel ja Raphael ja takana loistavat Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot. Hartaina katselivat he Jumalan suurta luomistyötä. He ihmettelivät Hänen suuruuttansa. Hänen valtansa ja voimansa ihastutti heitä, kuin aurinko pitkästä pimeydestä sen valoon päässyttä vankia. Pieni aurinko oli astinlautana jokaisella, ja kädessä kirkas salamantuli. Heidän kirkkautensa oli suurempi sitä, jossa he säteilivät, niin että heidät eroitti siitä. Kuin kirkkaassa kylvyssä seisoivat he siinä suuressa valossa. Rauhan kellot soivat. Autuus oli kaunis kukka.

Jumalan henki avasi silloin enkeleillensä kaikkeuden näköalaksi. Riemulaululla kiittivät enkelit Häntä ja tervehtivät suurta kaikkeuden näkyä. Sitä osottaen selitti enkeli Gabriel:

— "Äärettömänä avautuu eteemme maailman kaikkeus. Olemattoman lyhyinä haihtuvat siihen kaiken ajatuksen kantomatkat. Tomuhitusta vähempi on siinä ihmispoloisen mielikuvituksen karkelopiiri.

"Rajattomana ja rannattomana ilmestyy Jumalan henki."

Mikael (jatkaa näköalaa osottaen):

— "Kirkkaana tähtipalona avautuu maailmoiden ikilento. Silmän-kantama on meillä nyt rajaton. Tähti kiiluu tähden, aurinko auringon takana, niin ettei rakoa jää välille. Kaikkeus hohtaa yhtenä kirkkaana tulena, yhtenä aurinkona.

"Jumalan kunnia ja kirkkaus täyttävät koko äärettömyyden."

Raphael:

— "Huimaten heittäytyvät tähdet radoillansa. Tuhannet sisarustähdet yhtyvät eri maailmoiksi, karkeloiden toistensa keralla. Tuhannet niin muodostuneet maailmat yhtyvät maailmakunniksi. Miljoonine tähtinensä kierivät ne toisten maailmakuntien seassa. Tuhannet maailmakunnat yhtyvät maailmaryhmiksi. Hirmulaitteina syöksyvät ne toisten maailmaryhmien lomitse. Uudet loppumattomat ryhmitykset alkavat. Kaikki suurenee äärettömiin. Lukemattomat maailmayhtymät muodostavat kokonaisuutensa kukin. Ne kiertävät toisiansa, muodostavat loppumattomiin suurenevia yhtymiä, sillä kaikkeus on yksi kokonaisuus. Ei mikään ole yksin. Kaikki kiertää kaiken mukana ja kaiken osana. Kaikki yhdessä on kaikkeus. Kaikki viskautuvat toistensa ympäri yksitellen ja kaiken osana. Ja se kaikki on tomuhitunen Jumalan edessä.

"Suuri on Jumala. Äärettömyys pakahtuu Hänen suuruudestansa."

Gabriel:

— "Eikä yksikään aurinko, ei kuu, ei tähti kierrä ainoastaan omaa rataansa: Kukin syöksyy kaikkeuden jokaisen kierron mukana, aina määrättömyyttä myöten, sillä kaikkeus on kokonainen. Lukematonta tietä kirmaa jokainen samalla. Siksi on kunkin, hetken haihtuvimmassakin osassa kulkema matka määrätön, ja mittaamattoman rajaton niiden lennon nopeus. Eikä yksikään Hänestä pois pääse. Kaikkialla on Jumala mukana.

"Kaikkialla läsnäoleva on Jumala. Kaikkeus säteilee Hänestä pienenä kehänä, niinkuin valo auringosta."

Mikael:

— "Kaikki löytävät tiensä, vaikka on vauhti rajaton, kiertämät lukua vailla ja edessä pilkkosen-pimeä. Lintusen emo tietää aikansa; sen puoliso ei erehdy laulussansa, ja nurmen ruoho tuntee elämänlakinsa. Ei myöhästy koskaan päivännousu. Kuu tietää hetkensä ja tähdet syttyvät taivaan tuliksi oikealla ajallansa. Kaikkea johtaa Jumalan sormi.

"Viisas ja kaikkivoipa on Jumala. Hän lainaa kaikelle valonsa. Hänestä virtaa ijäinen voima."

Raphael:

— "Eikä mikään voi olla ijankaikkinen, ei mikään muu kuin Hän. Rajaton luku maailmoita häviää joka hetki. Auringot ehtyvät Hänen päiviinsä verraten nopeammin kuin sammuksiin tuikahtava kynttilä. Koko kaikkeus kiteilee niiden sammunnasta kuin tuikkiva tulivilinä. Yhtä rajaton luku syttyy alati uusia auringolta. Äärettömyys kipinöi niiden sytynnästä yhtenä tulikipinänä. Kaikki häviää. Kaikki syntyy häviöstänsä uudestaan. Eikä yksikään tiedä miksi, eikä voi kohtalollensa tietä osottaa, ei sille määrää panna.

"Tutkimaton on Hän ja syvä. Hänen viisautensa on mittaamaton."

Gabriel:

— "Hänessä kiertävät kaikki väärätkin polut. Hän on kaiken ojennus.
Rangaistus puhkeaa rikoksesta kuin hedelmä kukkien kevätsuudelmasta.
Onni seuraa hyvintekoa, kuin rauhallinen kuolema hyvää elämää.

"Vanhurskas on Jumala. Ei ainoatakaan rikosta jätä Hän rankaisematta, ei hyvää tekoa palkitsematta."

Mikael:

— "Hän lyö erehtyneen rangaistuksella takaisin luoksensa. Hän armahtaa sitä, joka Häneen palaa. Hän kuulee salaisen rukouksen ja huomaa tuskanhuudon. Hän ohjaa maailmoiden kiertoa ja johtaa hyttysen lentoa.

"Armollinen ja hyvä on Hän."

* * * * *

Auringot, jotka olivat astinlautoina enkeleillä, alkoivat hiljaa kohota. Kuin hopea valkeassa tulessa loistivat ne ja enkelit niillä… Ylinnä leijailivat Seraphimien ja Cherubimien enkelijoukot ihanassa pilvessä, kirkkaat pasuunat kädessä… He puhalsivat jalointa, puhtainta säveltä, armasta kuin kaunis uni… Kuuluivat kauniit kaiut… Armaimmat laulut hymisivät… Kirkkaus oli itse aurinkoa… Tuskin erotti siitä silmä enkeleitä.

Auringot kohottivat enkeleitä ylemmä. Surren katselivat enkelit maan ihmisten elämää, joka avautui heidän edessänsä. Maantomussa hääri ihmishenki, pyrkien kumminkin siitä ylenemään. Vapaana harhaili se kuin tuuli ja kumminkin oli se vanki, sillä tulitutkain oli joka askeleella edessä. Se oli ainoa vapaa ja se oli samalla suurin vanki. Myrskyt nousivat ja lakkasivat orjina… Salamat syttyivät ja sammuivat käskystä… Kukka totteli elämänsä lakia ja lintu hautoi luonnonsäännöstä ikäänkuin sen pakottamana. Kaikkein teot ja elämä olivat ennalta säädetyt ja riippuivat niiden elämänlaista… Ihmishenki sai itse vaikuttimensa valita… Hän sai vapaasti valita siunauksen tai kirouksen…

Hänelle oli suotu vapaus kulkea Häneen joko ruoskan tai armon, onnen tai onnettomuuden alitse. Näkyä osottaen lausui Gabriel:

"Vinhasti säätämäänsä rataa kirmaavat auringot ja kuut. Vaan orjina ne kaikki mataa, ja kaikkeuden ihmeet muut. Vain ihmishenki — paitsi meitä — vapaasti tietään käydä saa: Saa kulkea hän harhanteitä tai oikeata vaeltaa."

Mikael:

"Vaan vaikka aatossiivin vinhoin hän harhanteillään harhaileis pois Hänen luotaan, Häntä inhoin, niin matka Häneen aina veis. Ei luotaan koskaan päästä taida, kun hän on myöskin harhantie. 'Tie laaja' sekä 'polku kaita' Hänestä alkaa, Häneen vie,"

Raphael:

"Vaan niin kuin maailmoiden lento on yksi kaikkeus rajaton, niin myöskin ihmishenki hento toiseensa kytkettynä on. Kuin käärme taikka turman vaajat toiselle toisen rikos lie: se harhanteille joukot taajat muassaan sortumahan vie."

Kolmin:

"Kaikk' kierii kyllä toisen mukaan ja harhanteille johdattaa, mut harhaan Hält' ei joudu kukaan. Vapaasti ihmishenki saa sentähden käydä harhanteitä. Ei oo niin suurta harhamaa, jot' ei Hän armollansa peitä, aikansa konsa valkeaa."

Armain ilta-aurinko punasi koko kaikkeuden. Kauniina, kuin olematonta äärtänsä ikävöiden, avautui se ihmishengen harhanmaaksi. Vapaana värisi siinä punapalossa ihmishenki, kun kaikki muu kulki kahleissansa. Näkymättömäksi osaksi, harha-ajatukseksi haihtui se kaikkeuden iltapunaan, itse etsien teitänsä siinä. Seitsemän enkeliä ylisti silloin ihmishengen vapautta, lausuen:

"Kahleissa kulkee myrskyn pauhut ja maa ja päivä, sekä kuut ja alku-usvain suuret sauhut, salamat, kuolot, kaikki muut. On ihmishenki yksin vapaa, se, Korkein-Korkein, tahtos' on. Työn laatua sen, etkä tapaa, sä itse määrää, Verraton."

Kaikki enkelijoukot yhdessä:

"Vapaasti siksi harhantöillä harhailkoon hän! Se tahtos' on. Sun luokses toki päivin, öillä hän käy kuin vanki kahleeton. Vapaasti: suoraan — kautta mutkain hän saakoon aina haihattaa, kun aina kohtaa tulitutkain jokaista pahaa, harhamaa!"

Silloin kuului Jumalan ääni… Ihana punainen pilvi laskeusi enkelien ympärille… Siinä säteilivät he kirkkautena kirkkauden seassa… Jalka otti hiljaa aurinkoastuinlautaan, siipi pilven punaan… Aurinko liiteli hiljaa, autuaiden unena, pilvi enkelilauluna… Vuori hohti, vesi välkkyi… Jumalan kunnia kirkasti kirkkaudenkin.

Jo soivat suuret laulut. Maat julistivat Jumalan kunniaa, taivas kantoi Hänelle kiitosta. Kaikkeus ylisti Häntä ja aika vieri Hänen virtenänsä.

Enkelien eteen avautui taas kaikkeus maailmantulena. Valkeni ijankaikkinen luomis-aamu, joka ei koskaan päiväksikään kerkeä. Riemuiten ylistivät enkelit Häntä. Kuin armain onni puhkesi heistä ihastus. He lausuivat vuoroonsa:

Gabriel:

"Taas tänään, niin kuin kerran ennen Sun luomisaamus' armastaa. Tietänsä vinhoin siivin mennen rataansa mailmat pauhoaa. Taivaalla vuoroon päivyt kierii, tai synkin pilvi salamoi, taas vuoroon kuuhut siellä vierii, tai tulvaa sieltä aamunkoi."

Mikael:

"Sun käskystäsi kaikki soipi: auringot kiertää radoillaan ja pilvi tulta salamoipi, tai vuotaa vettä tulvanaan. Sa luot ja murskaat maailmoita, Sa kostat kaikkein pahat työt. Et salli huonees pilkkaajoita. Tomuksi eteesi ne lyöt."

Raphael:

"Kuin kotka kannat maailmoita ylitse kuiluin hirveimpäin, ja jotka käyvät harhansoita Sa johdat hiljaa Itsees päin. Sa ohjaat hurjan tähdenlennon ja ihmis-aatteen siiven myös. Sa hoidat linnunpojan hennon. On ihmeen suuri Sinun työs."

Kaikkeus vapisi. Pauhu kulki äärettömyyden äärtä etsiskellen. Kirkkaat salamatulet valaisivat sen tietä. Vinhemmin kuin arka aatos pauhasi jo ukkonen tulinensa pitkäisen tietä. Jumala kutsui erehtyneitä.

Cherubimien ja Seraphimien enkelijoukot soittivat silloin pasuunillansa Jumalan kunniaa. Ihana soiton pauhu vyöryi kirkkaana sävelpilvenä. Yhdeksän enkeliä veisasivat sen säestyksellä:

"On ihmeen suuri Sinun virkas. Kaikkeus on työtäs tulvillaan. Ei koskaan sammu päiväs kirkas, ei pilves kuivu milloinkaan. Käy pauhu: Kaikkeuden rantaa pitkäisnä äänes pauhoaa. Suo enkeleisi halpain kantaa näin Sulle aina kunniaa!"

Uusia elamänkukkia.

Henget häilähtelivät. Pidot olivat kuoleman kotiperillä. Kivensyy on saloja täynnä. Mitä on silloin kaikkeudessa!

On maasta tuhannen tuhatta mielikuvituksen kantomatkaa.

Sammunut maailmakunta kirmaa ikuisessa pimeydessä tuhansine tähtinensä, kuinensa ja päivinensä. Ei välähdä valo sen omista auringoista, ei kanna se sinne sisarmaailmoista. Mykkinä pyörivät pallot Jumalan käden varassa. Sokkoina syöksyvät ne toinen toisensa lomitse, Kaikkivoivan käskyjä orjina totellen. Matkamaa on haudanpimeä, valoton oma olemus, ja kulku käy hautojen lomitse rihmakaitaa tietä myöten: Jos ken radaltansa hairahtuisi, se suistuisi oitis turman suuhun.

Mykkänä painautui siksi kaikki Hänen varaansa, kuin lapsi äitinsä povelle pelon häneen tarttuessa, kulkiessa pimeän huoneen läpi, mielessä satujen peikot.

Aurinko, sammunut valon ja elämän jakaja, liikkuu ryhmyisenä röykkiönä, oman avaruus-onkalonsa hirviönä, kaikkeuden hitusena. Vuoret viskovat huippujansa yli ihmissilmän kantamarajojen. Ne ikäänkuin tapailevat sitä valoa, joka on heiltä ijäksi paennut, kurottautuvat ikävöidyn jälestä sadasti ylemmä, kuin vuoret pienessä maassa, huippenevat, saavuttavat matkansa määrän häviössänsä kuin savupatsas nousemarajansa, tuntevat mitättömyytensä ja ylettymänsä lyhyyden kaikkeuden loppumattomassa suuruudessa.

Pimeys vavahti. Oudot valot välähtivät.

Korkeimman vuoren huipulla seisoi Perkele, katsellen rajatonta kaikkeutta, joka kihisi maailmatomua täynnä, tahti kunakin tomuhituna. Kiteinä kimaltelivat hänen edessänsä kuut ja tähdet. Pölynä kiertelivät ne toisiansa ja kipinäparvena loisti rajaton määrä auringolta loistavan tähtitomun seasta. Yhdet sammuivat, toiset syttyivät riemastuneena kipunasuihkuna sijalle. Kaikki loisti, kaikki hohti, kaikki tunnusti Jumalan kaikkivaltaa. Kaikki totteli Häntä, veisasi kiitosta ja kunniaa Hänelle. Kademielin katseli Perkele näköä.

Äkkiä puhalsi hän suustansa vihaisen salaman. Oitis ilmestyi hänen ympärillensä enkelien ihana lauma. Ruumiina oli niillä outo punainen valo, pukuina varjo, käsissä tummantuliset kukat. Kauniina häilähtelivät punaiset varjot pimeydessä. Salaperäisinä tuikuttivat tulikukat. Katse kiehtoi, ääni oli kuin laulunhyminä. Näky oli satusaarien lumoa.

Perkele rypisti silmiänsä ja korkeuteen, hänen päänsä kohdalle lensi loistava meteoori, pysähtyi siihen kruunuksi ja valoi valoansa vaipaksi Perkeleen hartioille. Vaipan loistavien liepeiden leimahdellessa osotti Perkele enkeleillensä kaikkeuden suuruuden ja sen kirkkaan tulitanssin, lausuen ylpeänä:

— "Tuo kaikki on minun."

Kuin kukka nupustansa puhkesi enkelijoukosta ihana ylistyslaulu. Sadoilta vuorenhuipuilta säestivät sitä suuret kaikukellot. Sen hyminä lymyytyi rotkoihin ja onkaloihin kauniina kuin armain lapsi pahaa, arka neito miestä piiloon.

Mutta viha välähti Perkeleen silmissä ja hän lisäsi:

— "Sen kaiken on Jehova minulta anastanut… Mutta…"

— "Mutta sillä on Hän oman turmionsa valmistanut, sillä maailmanlaki on se, että vääryyden täytyy tuhota se, joka siihen aseeseen on tarttunut", — kiirehti Piru keskeyttämään.

— "Se aika, jonka Jehovan valta on kestävä, on vähempi kuin silmänräpäys ijankaikkisuuteen verrattuna. Koko muu ijankaikkisuus jää sinun valtavuodeksesi", — lisäsi Kehno.

— "Sinä kukistat Jehovan meidän, palvelijoittesi kädellä, sillä sinun voimasi on ääretöntäkin äärettömämpi, koska sinä suljet itseesi äärettömyydenkin, jonka olet synnyttänyt, ennen kun meidät loit", — ylisti Horna.

Perkele kuunteli ylistystä, ylpeyden eleiden hänen kasvojansa kirkastaessa. Hetken mietittyänsä oikaisi hän:

— "Yksi on kumminkin vieläkin äärettömämpi…"

Enkelit hämmästyivät. Uudet eleet ilmestyivät

Perkeleen kasvoille ja hän selitti:

— "Ettekö tiedä, että Jehovan vääryys on äärettömin kaikista?"

Ja osottaen kaikkeuteen, sanoi Piru esimerkin:

— "Hän opettaa ihmiselle: 'Jos joku ottaa sinulta hameen, salli hänelle myös muukin vaate!'… Mutta onko Hän itse sinulle luovuttanut omaasikaan, kaikkeutta, kun sinä olet tahtonut ottaa häneltä hameen?… Onko Hän vapaaehtoisesti luovuttanut sinulle viheliästä Harhamaakaan?"

— "Hän on kuten monet hänen pappinsakin, ne, jotka tavaraa kootessansa opettavat: 'Mene ja jaa tavarasi vaivaisille!' Sillä antaako Hän sinulle omaasikaan?… Hän on vääryyden henki", — lisäsi Hiisi.

Perkele alensi äänensä kavalaksi ja lausui:

— "Juuri sen kautta ovat hänen semmoiset pappinsa minun palvelijoitani: Heidän esimerkkinsä on se siemen, joka itää, ja heidän sanansa ovat kuivia lehtiä, jotka varisevat tyhmien lampaiden ravinnoksi. Se kaikki todistaa, että minun henkeni on koko kaikkeuden perus-olio."

Vallan ja voiman viimat suitsusivat Perkeleestä. Riemastunut enkelijoukko veisasi hänen ylistystänsä täysin rinnoin:

"Kaikki kaikkeuden pielet, perustukset sekä ääret todistavat, julistavat kunniaasi, mahtiasi. Jos sa loppuisit, niin silloin haihtuis koko kaikkeus niin kuin henki kuolevasta, kun sen silmä ummistuu."

— "Sen me tiedämme… Me olemme oppineet sen tuntemaan taistellessamme Häntä vastaan", — todisti enkelijoukko.

Sävel vieri vyörynä ikipimeydessä. Kuilujen pohjilta nousi kumea kaiku. Laulun vaiettua lausui Piru:

— "Siksi onkin sinun voimasi Jehovan vääryyttäkin suurempi. Sillä jos se ei sitä suurempi olisi, et sinä voisi sitä hävittää. Mutta nyt sinä hävität sen ja tuhoat Hänen valtansa, Hänen joka ei noudata omia, ihmisille säätämiänsä siveellisiä lakeja…"

Enkelien veisatessa mahtavaa ylistyslaulua lausui Perkele itseksensä merkilliset sanansa:

— "Meillä jumalilla, Jehovalla ja minulla, ei voi olla kahleina mitään siveellisiä lakeja, joita tarvitaan ihmisille… Meidän täytyy luoda ja murskata, synnyttää, ja hävittää armotta kuolemalla… Meillä ei voi olla muuta siveellistäkään lakia kuin oma ääretön olemuksemme… Kuten luonnonlaki ei voi alistua säälintunteen alle, sen mukaan toimimaan, niin emme me jumalatkaan…"

Ja katsahtaen taas kaikkeuteen, joka tunnusti Jumalan kaikkivaltaa, raivostui hän, muisti suuren taistelunsa ja vihaa leimahdellen lausui:

— "Jehovan, ja kaiken mikä Hänestä on: ihmisen, täytyy joko kääntyä minuun, tai sitten tuhoutua… Se on luonnonlain muuttumaton viime ehto. He seisovat minun olemukseni järkähtämättömän, armottoman lain edessä, jota en minä itsekään voi muuttaa, sillä ei mikään voi itse omaa olemustansa luoda, muuttaa ja hävittää…"

Hänen äänensä jyrisi pauhuna kuolonkolkossa pimeydessä. Sen kaiku ulisi mittaamattoman syvissä rotkoissa ja onkaloissa. Valtaavin laulun ja soiton sävelmyrsky säesti sen pauhua ja kumeata kaikua… Sen vaietessa, etäällä hymistessä, puhui taas Perkele:

— "Jehova vaanii kavalana kaikkialla… Hän on rääkkäämällä pakottanut palvelijani Harhaman lankeamaan Hänen kirkkonsa permannolle… Hän on pakottanut hänet vääryytensä palvelukseen ja…"

Hänestä suitsusi viha, kun hän lopetti:

— "Ja Harhama on hetkeksi langennut… Hän on yrittänyt raukkana antautua Hänelle…"

Vavistus kävi enkelijoukon läpi. Laulunhyminä muuttui rukoilevaksi. Enkelit anoivat armoa Harhamalle, rukoilivat Perkelettä pelastamaan hänet takaisin itsellensä. Perkele jatkoi, sanat vihan salamoina:

— "Hän on ollut suurempi raukka kuin Adam: Hän on ryöminyt Jehovan kirkonlattialla polvillansa. Hän ei uskaltanut edes eukon hameen taa piilottautua, tai viikunalehtiin peittäytyä."

— "Mihin Jehova on väärän henkensä puhaltanut, sen on vaikea Hänestä irtautua ja nousta sinuun, oikeaan", — todisti Piru.

Silloin Perkele kohosi oman kiukkunsa huipulle. Katsellen kaikkeuden huikaisevaa tulitanssia, nähden kuinka loppumattomat maailmapaljoudet julistivat Jumalan ijankaikkista kunniaa, totellen Hänen tahtoansa, sen hivelevän ajatuksen huikaisemana, että se kaikki voisi totella häntä, vannoi Perkele:

— "Mutta Harhama on ja on oleva minun enkelini edelleenkin, silloinkin kun hän on palvelevinansa Jehovaa. Hän kulkee minun verkkoni silmästä sen toiseen silmään. Hänen täytyy minun verkkooni sotkeutua ja vielä uudestaan edessäni palvelijanani polvistua!"

— "Sinä voit kaiken muun, paitsi itseäsi ja valtaasi lopettaa", — todistivat vapisevat enkelit.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Harhaman haamu enkelijoukon keskelle, istuen pöydän ääressä. Hänen vierellänsä seisoi enkeli Iiranto, ruumiina aistillisuuden armaimmat houkuttimet, kädessä aistipunakukka. Perkele katsoi haamua käärmekavalana ja lausui matelevalla äänellä:

— "Hän aikoo Jehovaa palvellessansa paljastaa elämänsä… Se tapahtukoon!… Hänen elämänsä on minun henkeni hedelmä ja sillä hän aikoo lääkitä niitä, jotka ovat sairaita Jehovan edessä. Jokaisena hänen tekonsa siemenenä olen ollut minä: hänessä asuvan pahan voima ja olemus. Siksi täytyy jokaisen, joka maistaa hänen henkensä hedelmää, saada minun henkeni…"

Hän käveli ylpeänä, enkelien riemuitessa, ja lisäsi:

— "Hänen henkensä hedelmiä maistettuansa on heille käypä kuin Adamille ja Evalle hedelmän syötyänsä: He pakenevat Jehovaa ja heidän hedelmästänsä on syntyvä jo uusi Kain."

— "Se on totisesti tapahtuva", — vannoivat enkelit.

Perkele lisäsi Harhamaa tarkottaen:

— "Hän antaa Jehovan sairaille vahvan annoksen taudinsiemeniä… Hän pesee Jehovan puhtaat lapset elämällänsä, joka on Jehovan edessä saastaa…"

Hän alensi äänensä maata-matavaksi ja lopetti silmissä piruntuli, kasvoilla kavalin ele:

— "Ja kun hän tulee maljoinensa Jehovan kirkon permannolta, niin ihmiset eivät tiedä pitää varaansa, vaan luulevat hänen astiaansa rippikalkiksi… Sillä Jehovan Mosesta ja profeetoita eivät ihmiset usko, mutta kun fariseus sanoo, että hän on publikaani, joka muka tulee Abrahamin helmasta, niin kaikki seuraavat häntä."

Mietteissänsä lopetti hän vannovalla äänellä:

— "Minä olen Harhamasta nähnyt niin paljon vaivaa, etten minä enää voi häntä käsistäni päästää. Hänen hetkellinen lankeemisensa Jehovaan oli pakollinen, sairauden puuska, eikä siis siveellinen, sillä ainoastaan vapaaehtoinen on minun ja Jehovan edessä siveellistä ja oikeaa."

Rajaton riemu täytti enkelien rinnat. He veisasivat herransa kavaluuden ylistystä:

"Konsanansa pirun-ansa katketa ei taida. Jospa lie kenen tie leveä tai kaita, kumpikin ne paulaas johtaa. Kaikki siinä sinut kohtaa. Viekkahalla, kavalalla, ne on sulia paulanrihmat hienot niinkuin valovihmat, joit' ei kukaan hoksaa kiertää, kosk' ei silmä niitä nää."

Sävel vieri virsimerenä. Perkeleen vihjauksesta ilmestyi korkeuteen hänen kohdallensa tuhatmäärin enkeleitä, tuliset seppeleet päässä, käsissä hohtavat pasuunat. He seisoivat tulisten kotkien seljässä, puhaltaen ylistysvirttä Perkeleelle. Sävel valui sateena alas. Soittajajoukot loistivat tulipilvenä seppeleittensä ja kotkain tulesta. Perkeleen edessä veisasi enkelijoukko soiton säestyksellä suuren herransa ylistystä. Perkele itse puhui taas, kaiun hänen sanojansa säestäessä:

— "Tuhannet piispat, jotka ovat nuhteettomat Jehovan edessä,
kirjoittavat kirjoja, eikä maailma niitä lue, mutta palvelijani
Harhama, joka paljastaa minun henkeni hedelmiä, on saava ihailijoita.
Minun henkeni, paha, on sen kautta osottautuva taas oikeaksi ja
Jehovan henki vääräksi."

Tuliset kotkat levittivät ylhäällä siipiänsä levälle… Korkeus kohisi… Enkelit puhalsivat pasuuniinsa… Sävel pauhasi kuin vuoren vieremän kaiku… Alhaalla veisasivat enkelit sen säestyksellä:

"Sinun kaikkivaltiuttas maa ja taivas tunnustaa. Sinun suurta voittoasi kaikki tyyni ennustaa… Koko kaikkeuden pauhu Sulle kantaa kunniaa. Halki maailmain kuin kauhu äänes suuri pauhoaa. Kaikki sua kumartaa, kun sun aikas' armas saa."

Pöydälle, Harhaman eteen, ilmestyi pieni punainen käärme, joka Perkeleen vihjauksesta muuttui kynäksi. Enkeli Iiranto antoi sen Harhaman haamun käteen. Kaikki odottivat, haventa hievauttamatta. Kamalan kolkko äänettömyys ikäänkuin kauhuna istui pilkkopimeillä kymmenen peninkulman korkuisilla vuorenhuipuilla, lymysi vastaavan syvissä rotkoissa kuin hiiviskelevä kuolema, kyyristeli onkaloissa ja kyykötti sammuneiden tulivuorien aukkojen syvyydessä kuin peikkojoukko pesässänsä. Soitto oli vaiennut. Kotkat kantoivat kuormaansa, siipeä liikahduttamatta.

Harhaman haamu alkoi työnsä. Silloin räjähti ylhäällä pasuunan soitto. Ihastunut enkelilauma alkoi palvella Perkelettä kauniilla laululla, jota suuri soitto säesti. He tanssivat laulun tahdissa, rukoillen Perkelettä valamaan henkensä Harhaman kirjaan, ja antamaan viisautta ja voimaa Iirannolle, joka johti uutta työtä seisten Harhaman haamun takana. Iki-pimeydessä, johon tulvi valoa soittajien seppeleistä ja kotkien siipien tulesta, häilähtelivät enkelien punaiset varjot sulavina lumokuvina… Ne notkahtelivat tummina tuli valoina, joista ei valo kauvemmas omaa ihoa levinnyt… Polvi taipui kauneutena… käsi kukkana… vartalo sulona… Tanssitanhua oli taikamaana, jossa henget karkeloivat satukaunista kisailua. Soitto pauhasi korkeudessa. Enkelit lauloivat rukousta tanssinsa muaksi:

"Oi herra kaikkivoipaisin! Näin karkeloiden, laulaen me palvelemme sinua, anellen suita armoa. Kuin uni kaikkein ihanin näin edessäsi pyörimme sun ylistystäs kehräten ja kiitostasi kiertäen, rihmoiksi sitä kerraten. Kuin armain tuulen henkäys, näin häilähdämme. Nopsina taas kiepahdamme kauniisti, kuin perho kukkaa kaartaen, kun kukan tuoksukylvyssä se mairemielin karkeloi kukalle, mieli metenä ja elo siiven-värinä."

Näky oli saarekasta satumaata, missä henget ajavat aalloilla, haahtena kaunis sävel, kaiku sen kaiken satamana ja kannel soi kivellä, sormen siihen koskematta… Saarella asuvat ihanat neitoset, leikkien ikävän keralla… Lumme on lumoa, kaisla neidon kaipausta ja valo kuutamovaloa. Harhaman haamu jatkoi työtänsä, Iiranto seljän takana, kädellään Harhaman kynästä pidellen. Perkele säteili voitonriemua. Enkelit jatkoivat hänen palvelustansa laulaen ja tehden sanoja vastaavat liikkeet:

"Kuin kaunis lintu varvulleen me polvin siroin, sulavin nyt polvistumme eteesi. Ensiksi polvi oikea! Kas näin!… Nyt taas sulava, pieni kiemahdus sun kunniakses, herramme! Nyt vasen polvi vuoron saa jo notkistua eessä sun. Oi, sitä suurta armoa ja kunniaa, kun saamme näin eteesi polvin molemmin nojata maahan kauniisti, kuin alli, joka painaltuu rinnalle armaan emonsa."

Enkelien varjot polvistuivat Perkeleen eteen, josta säkenöi viisaus, voima ja valta. Hän katseli näkyä, katseli sitä ja maailmoiden suurta ikilentoa. Enkelit jatkoivat rukoustansa:

"Sun puoleesi nyt rukous kauniisti meistä kohoaa, kuin kukkasesta tuoksu: Suo Harhamalle henkesi! Sen anna kautta Iirannon niin vuotaa ihmiskurjahan kuin veden vesisieneen. Tai jos hän, raukka, ennestään jo henkeäsi täynnä on, niin salli että Iiranto vaan sientä sitä puristaa, niin että henkesi kynästä kurjan Harhama lehdille kirjan aijotun herkuksi muille vuotaa! Näin sadon satakertaisen se kasvaa sulle kerran."

Harhaman haamu jatkoi kirjoitustansa käärmekynällä, Sanat vuotivat käärmeen suusta. Iiranto ohjasi työtä, kirjoittajan olennon pahana… Kauneimmat aistipunakukat kukoistivat… Ne helähtelivät kaikkeuden pimeydessä, loistivat verenvärisinä, huumasivat hermot… Niiden tuoksusta syntyivät pienet punaiset pilvenkielet… Ne häilähtelivät ja karisivat, haihtuen kuin linnun soidinlaulu… Kaikki todisti Perkeleen voimaa ja hänen henkensä, pahan, valtaa Harhamassa…

Laulu kohisi. Soitto kuohui. Korkeudessa liitelivät tuhannet tuliset kotkat, kauniit soittajat seljässä… Polvistuneet enkelit nousivat ja jatkoivat tarutanssiansa, laulaen sen muaksi:

"Nyt oikeaan… Nyt vasempaan näin kumarramme sinulle kuin kukka päivän valolle, kun pikku teriönsä sen suuteloille kääntää se, odottain valoanninta. Nyt kättä kaartain pyörimme, hartaasti rukoellen: Suo Harhamalle taitoa, niin että kirjan lehdelle hän sinun henkesi kukiksi voisi pukea ja perhosiksi loihtia! Kas silloin kokonaan Jehovan väärä raamattu monelta syrjään jää. Nyt pari pientä askelta: kaks' eteen… yksi taaksepäin…! Nyt oikeaan… ja vasempaan…! Nyt pieni polven notkahdus sinulle, herramme!"

Sulo läikkyi lammekkeena… Sävel ajeli allina sen selällä… Enkelit häilyivät koreina pimeänkukkasina. Perkele nautti voimastansa, tarkaten samalla Harhaman työtä.

Enkelien käsiin ilmestyivät hehkuvat aistipunakukat. Niitä ilmaan heittäen ja taas kiinni kokoillen, jatkoivat he palvelustansa tanssien ja laulaen:

"Nyt kukkaiskesä alkakoon Sun kunniaksesi…! Noin aistipunakukkien keralla, sua palvellen, kuin perhot kisaelemme, rukoillen sulta vielä: Sä asettasi Harhamaa nyt käytä koko terältään, ja hänen sielustansa lumoiksi kirjanlehdille suo aistipunakukkia puhjeta kokonaisia kauniita kukkamaita! Ne on sun parhaat ansasi, ei perho puhdasmielisin sen kukan aistituoksua voi kestää… Siipi pienoinen vie väkisinkin perhosen sen kukan ihmepauloihin, kun vain sen tuoksun tuntee."

Perkeleen katseesta säteili tyytyväisyys ja voitonilo. Pimeys kohisi… Soiton pauhatessa laskeutui Perkeleen eteen meteorihohteinen valta-istuin, tulisten enkelien kantamana… Hän nousi sille ylpeänä ja katseli äärettömyyttä kruunun valosäteen hänen hartioilleen valuessa… Hänen takanansa seisoi kaksitoista enkeliä, tuliset keihäät kädessä.

Enkelit jatkoivat rukoustansa… Perkele antoi merkin ja oitis nousi syvyydestä tuliroihu… Roihun keskellä liiteli ylhäällä enkeli ja alempana lieskassa istui kymmenen pientä enkeliä harput siroissa käsissä… Ne soittivat harppua ja ylempänä leijaileva enkeli vastasi rukoukseen herransa puolesta:

"On oiva rukouksenne. Se itsestään jo kuulluksi on tuleva, kun Harhama on kukka minun henkeni: Hänessä pahan-aartehet on aivan ehtymättömät. Ja aistipunakukkia niin kasvaa hänen sielunsa kuin lava hyvin höystetty. Hän himon, valheen, pahuuden on paras taimitarha. (Iirannolle:) Vaan kuinka työ nyt luonnistaa?"

Iiranto (Perkeleesen kääntyen):

"Se luistaa sinun rataasi, kuin päivän pyörä tietänsä: niin varmasti ja oikein päin. Ja silmä liittyy silmähän ja verkko valmistuu. Vaan joka silmän solmuna on sinun henkesi: On aistipunakukkia ja paljon muutakin… On verkko kaunis… Kenpä ei rientäisi siihen, sillä sen jokainen silmä, puikkari ja paula sekä paino on hempeintä liekkumaa."

Harput säestivät Iirannon puhetta… Enkelit tanssivat sen kestäessä tanssiansa, hiljaa, salaperäisinä, uinaillen Perkeleen vallan lumoissa…

Perkeleen tulinen katse tunki syvälle Harhaman sieluun, tutkien sen salaisimmat ajatukset. Ne nähden puhalsi hän ne enkeliensä nähtäväksi, lausuen kylmänä:

— "Hän ei ole unohtanut, mitä minä olen hänelle näyttänyt
Korkealtavuorelta ja temppelinharjalta kerran."

Laulun ja soiton pauhu nousi riemuisana myrskynä Harhaman haamun luo, oli ilmaantunut varjona hänen oma itsensä, joka valitteli, ettei kirja tule tuottamaan kylliksi kultaa… Hän himoitsi sitä… Hän oli jo lähdössä kaivamaan teoksensa maasta ja heittämään sen valittajalle… Hän epäröi, punnitsi, taisteli… Vielä heilahti mainen seppele… Kirkkaista salamoista taottu kruunu hohti seppeleenä… Enkelit riemuitsivat. Laulu raukesi… Harhaman silmistä tuikki kumma, himokas katse… Korpikosken kultapuro hyrskähti vielä kerran, kuohuna kultavaahto… Näkyi valkeita lintuja… Tuntui suloiselta kohota kuviteltuna nerona luuloteltujen loukkaajien yläpuolelle… Perkele odotti marmorikovana…

Mutta Harhama muisti jotakin. Hän kuuli mitä povi sykähti. Hän muisti myös, että oli äitinsä kautta vannonut, ettei hän teostansa koskaan maasta nosta… Hän muisti isoisäänsä, joka oli luvannut ennen nälkään kuolla kuin aarteensa maasta kaivaa. Perkele tarkkasi häntä koko olemus ikäänkuin yhtenä silmänä.

Hetkeksi taukosi laulu ja korkeudesta tuleva soitto. Ainoastaan pienet harput soivat lieskassa hiljaa. Iiranto puhui niiden säestämänä Harhaman epäilyä tarkottaen:

"Hän katsoo omaatuntoaan
kuin juutalainen rabbini
se ois! Hän oikeassa on."

Kaikki enkelit seurasivat Harhaman eleitä. Kuiskaukset kulkivat enkelistä toiseen. Lieskassa leijaileva enkeli vastasi Iirannolle herransa puolesta:

"Näyttää kuin siitä tuntuisi pitävän kaivaa haudasta mädännyt Ritvan ruumis ja myytäväksi heittää se. Hän, rahjus, ihmishengeksi on heikko. Hän on varmaankin nahjusten suurin nahjus."

Harhama mietti yhä… Hän tarttui lapioon ja taas heitti sen pois… Viimein voitti hän itsensä ja halunsa ja viskasi lapion luotansa. Hän tarttui taas kynään ja jatkoi. Perkele leimahti vihan rovioksi:

"Jehovan juonta katalaa. Vaan olkoon! Minun orjanain taas raataa kurja Harhama, jos pettääksensä Jehovaa hän käykin toista tietä kuin kulki muinoin. Jehova on houkutellut rahjuksen verkkoonsa, tielle kaidalle! Hän varmaan uskoi, Tyhmyri, etten mä sinne mahdu. Hän erehtyi kuin ainakin. Polulla kapeimmallakin mä kuljen niin kuin kotonain. Vaan jatka työtäs, Iiranto!"

Soitto pauhahti taas korkeudessa. Vuorien halkeamissa pauhasi sävel kuin suuret vesiputoukset… Enkelit sitoivat aistipunakukasta kauniit seppeleet ja koristivat niillä päänsä. Heidän käsiinsä ilmestyivät tuliset käärmeet, käyristyivät kauneiksi vanteiksi, hohtivat punatulina jäisessä pimeydessä. Enkelit heittelivät niitä ilmaan, antoivat niiden uudestansa käsiinsä pudota. Ja alkoivat lumokauniin karkelonsa, laulaen:

"On suuri sinun voimasi. Kauniisti sua palvella taas tahdomme. Nyt käärme vanteet heitämme korkeelle ikipimeään, ja itse sievin askelin edessäs tanssimme. Takaisin käärmekiemurat kätösin kaunein kokoomme ja kolmin pyörimme… Taas käärme ilmaan kohotkoon… Nyt itse nelin kierrämme, sinulle kumarramme… Kädessä rengas taaskin on… Nyt viisin etees astumme… Taas kumarrus!… Nyt taaksepäin! Nyt pieni polven notkahdus!… Kumarrus!… Askel vasempaan!… Ja kaunis liike käärmeellä… Nyt askel oikeaan!… Taas käärmekiekka ilmahan ja itse kuusin piirissä sinulle karkeloimme. Eteesi polvistumme taas, kädessä punakukkainen ja kaunis käärmevanne. Me rukoilemme sinua: Suo Harhamalle henkesi, niin että kirjan lehdille hän valaa voisi viljalta sun suuren henkes aarteita, kuin myrkkyä kyykäärmehen, mi kylvää sitä kautta maan, mi pahan parhain siemen on ja kylvö kaikkein jaloin. Suo sirotella kaikki se taas aistipunakukilla, niin nousee laiho verraton, mi ajallansa heilimöi ja hedelmöittyy, valmistuu. Se moni-tuhatkertaisen sinulle sadon kantaa."

Laulu ja soitto vyöryi sävelmerenä… Sen ryöpyissä karkeloivat ihanat enkelit… Meteoorivalot huikaisivat tulirovion tulihohteen, jossa kaunis enkeli istui hopeanheleän pallon päällä… Kotkaparvet risteilivät korkeudessa, kannellen sävelmeriä, jotka tulvivat pasuunista…

Perkele nousi valta-istuimellensa. Meteoorikruunu laskeutui ylhäältä hänen päähänsä, valaen hänet huikeimmalla valolla. Hän avasi taas enkeliensä nähtäväksi koko kaikkeuden. Soiton sijalle ilmestyi yleinen suuri maailman-pauhu. Äärettömyys puhkui synnytyskivuissansa ja kuolintuskissa samalla. Sen säestämänä lausui Perkele:

— "Teidän rukouksenne on kuultu. Harhama on teoillansa kohoava minun enkelikseni, yrittäköön hän mitä hyvänsä. Jehovan muukin täytyy tunnustaa minun voimani. Eikä yksin Harhama, vaan koko kaikkeus on palveleva ja totteleva minua, sillä se on minun… Mutta lähtekäämme täältä."

Enkeleille ilmestyivät tuliset vaipat, valta-istuimelle tuliset vaunut. Ihastuneet enkelit alkoivat veisata Perkeleen ylistystä ja koko joukko lensi meteoorin nopeudella halki kaikkeuden, ylistyslaulu ihanana sävelpyrstönä.

Ensimäiset valkeat linnut.

Harhama oli hiljakkoin kirjoittanut ja julkaissut elämästänsä muutamia kohtia, niitä mitä voi, vetämättä julkisuuteen henkilöitä, joita hän ei tahtonut paljastaa maailman häväistäväksi. Kirjan nimi oli "Varotushuuto". Siinä oli lähes seitsemänsataa sivua. Hänelle syntyperäisellä taipumuksella, joka on jokaiselle rikolliselle ominaista, oli hän vaistomaisesti värittänyt rikoksensa omaksi eduksensa.

Oli sydänkesän valorikkain päivä. Kuuma auringon kehrä ikäänkuin kahlasi taivaan sini-uhkussa. Kukkamaalla kisailivat perhot. Tuulenhenki oli nukahtanut, vierähtänyt rasvatyyneksi. Autere oli muuttunut kuumaksi, kuivaksi päivänsavuksi ja peitti kukkaansa puhkeavan kesän kuin morsiushuntu. Nurmi oli kirjava värikukista ja valkeista päivänkakkaroista. Kukka tuoksui, lintu lauloi ja perho kilpaili koreudessa kukan kanssa.

Ikivanhojen poppelien vilpoisessa varjossa, ruiskukissa koreilevan Venäjän vilja-ulapan rannalla lymysi pienoinen huvila, onnellisena, vaatimattomana kuin pääskynen tutun räystään alla. Sen päivänpuoleisella, keltaisilla verhoilla suojatulla portaikolla istui Anna Pawlowna keskustellen munkki Pietarin kanssa.

Avonaisen, eteiseen johtavan huoneen läpi kuului äkkiä ovikellon soitto ja kohta sen jälkeen palvelijattarelle tehty kysymys:

— "Onko rouva Vronskaja kotona?"

Palvelija ei ehtinyt vielä vastata, kun jo portaikolta kuului vastaukseksi kysyjälle näkymättömän Anna Pawlownan huudahdus:

— "C'est monsieur Harhama!… Oui!… Je suis à la maison… Entrez!… Je Vous en prie…" ["Se on herra Harhama. Kyllä minä olen kotona. Pyydän astumaan sisään.">[

Harhama astui portaikolle ikäänkuin hieman arastellen. Anna Pawlowna ojensi hänelle tapansa mukaan kätensä suudeltavaksi katsoen häneen tutkivasti, surullisesti ja lausui:

— "Minä tunsin jo äänestä… No vihdoinkin! Bienvenu."
[Tervetuloa.]

Mutta Harhama ei tarttunut ojennettuun käteen, vaan kumarsi syvään ja lausui:

— "Anteeksi!… En ole kelvollinen…"

Ja kumartaen munkki Pietarille jatkoi hän:

— "Ja Tekin, isä Pietari, anteeksi! En ole edessänne edes syntinen vaimo tai tuhlaajapoika!"

Munkki Pietari siunasi hänet kaukaa ristinmerkillä lausuen:

— "Jumala siunatkoon tulosi! — Toistemme edessä me ihmiset olemme samoja. Ainoastaan Jumalan edessä me olemme sitä, mitä todellisuudessa olemme."

Syntyi hetkisen kestävä jonkunlainen hämi, ikäänkuin ei tiedettäisi mistä alkaa puhelu. Anna Pawlowna vetäisi raukeasti pienen tuolin rinnallensa ja sitä osottaen lausui hiljaa Harhamalle:

— "Istukaa tänne rinnalleni!"

Harhama istahti. Äskeinen äänettömyys jatkui. Kaikki kolme katsahtivat toinen toiseensa. Niissä katseissa oli jotain, jonka jokainen ymmärsi ja samalla oli niissä jotain epäselvää, kysyvää ja selittämätöntä. Harhamasta näytti kaikki toiselta kuin ennen: Molempien ystävien kasvonpiirteet näyttivät hienontuneilta, jalostuneilta, hieman laihtuneilta, heidän katseissansa oli hän näkevinänsä jotain syvää ja surullista ja kummankin silmäkulmissa huomasi hän pari hienoa ryppyä, joita hän ei ennen muistanut huomanneensa. Hän masentui. Mieli musteni. Hän tiesi, että ystäviensä surunilmeet olivat johtuneet säälistä häntä kohtaan, sillä kirkosta lähdettyänsä oli hän kertonut heille elämänsä lian: varkautensa, vankeutensa, väkivallantekonsa, kiristyksensä, ilmiantonsa ja kaiken muun. Ja hän oli kaiken kertonut miltei jo oikeilla väreillä, niillä, joilla tiesi maailman niitä katselevan, sillä vihdoinkin oli hän alkanut käsittää, että hän itse on itsensäkin edessä jäävi tuomitsemaan omassa asiassansa ja maailman tuomio on ainoa oikea ja puolueeton, sen silmät näkevät asian oikeassa valossa.

Hetken kuluttua alkoi Anna Pawlowna puhua äkkiä hieman painuksiin menneellä äänellä:

— "Mon Dieu! [Herra Isä!]… Siitähän on puoli vuotta, kun taas hävisitte. Olen sillä ajalla saanut Teiltä kaiken kaikkiaan yhden kirjeen, jossa ilmoititte aikovanne kirjoittaa jonkun kirjan. Mutta kirjeessänne ette edes ilmoittanut osotettanne, joten en voinut vastata."

— "Silloin" — tarttui Harhama — "on tullut erehdys, jonka pyydän nyt anteeksi. Osotteeni on jäänyt epähuomiossa pois. Mainitsemaanne julkaisua valmistaessa unohtui hyvin usein kaikki muu."

Anna Pawlowna otti pienen käsityönsä ja puheli työhönsä katsoen:

— "Minä taas — anteeksi epäluuloni — luulin, että epäkohtelias peittäytymisenne johtuu tavallisesta venäläisvihasta."

Harhama kävi miettiväksi. Hän oli viime aikoina aivan kaivannut näitä kahta ihmistä, joita hän piti ystävinänsä vieläkin. Häntä olivat aina houkutelleet Venäjän suuret lakeudet, joissa oli ajatuksille ja katseille tilaa ja joissa taivaanrannan siniviiva hupeni näkyvistä kun poiskiitävä kaunis unelma. Siellä olivat ne ainoat ihmiset, joiden äänessä hän vielä luuli kuulevansa ystävän ääntä, eikä ollut siellä ketään, joille hän olisi ollut katkera edes entisinä katkeruutensakaan hetkinä. Kotimaassansa hän oli alkanut tuntea olevansa täysi muukalainen. Siellä oli hänen mielensä väärä katkeruus kerran kääntynyt kaikkia kohtaan. Tohtori Nordman, joka oli häntä tukenut, silloin kun hänet vankeudesta päästyään karkotettiin kaikkialta, oli viime aikoina ainoa, jota hän uskalsi lähestyä, mutta hänenkin edessänsä värisi hänen epäluuloinen sielunsa kuin lapsi, kun se vapisten odottelee peljätyn aaveen tuloa. Kun hän oli kirjansa julkaissut ja väsyneet ajatukset jäivät hetkeksi työttömiksi, tunsi hän olevansa isänmaassansa niin yksin kuin haudasta noussut aave, joka kulkee kisakentän halki, missä väki karkeloi, mielet hääilona, elämä kukkana edessä. Viulut soivat, tytöt tanssivat, mutta kaikki vaikeneisi ja väistyisi, jos tietäisivät hänen, haudasta nousseen haamun kulkevan heidän lomitseen, huono elämä kalman kylmänä hajuna hartioilla.

Semmoisina hetkinä hän kaipasi Venäjää ja kärsi, kun tiesi olevansa ennenkaikkea suomalaisen kansallisuuden Kain, sen häpeä ja siksi muukalainen Suomessa. Hän tunsi kulkevansa siellä tulisella poltin-oralla lyöty leima otsassa, itikka ainoana ystävänä, sekin ainoastaan siksi, kunnes on saanut hänestä mahansatäyden. Terveinä hetkinänsä hän taas väärin kuvitteli, että siihen äärimäiseen pelkoon muka olisi syynä hänen luonteensa ääretön herkkyys, joka oli häntä vaivannut sylilapsesta lähtien. Jo silloin koski viattominkin iva häneen niin, että hän kerrankin sitä paeten kätkeytyi paremman piilon puutteessa piirongin laatikkoon, sulki sen jotenkin ja, hisahdusta päästämättä, pysytteli siellä koko päivän, kunnes hätäytyneet etsijät hänet sattumalta löysivät. Kun hän siitä luonteensa piirteestä etsi nyt selitystä epäluuloillensa, ei se — luonnollisesti — ollut muuta kuin hänessä piilevän alhaisen taipumuksen ilmaus selittää itsensä syyttömäksi, jopa marttyyriksi.

Kaikki ne ajatukset kävivät nyt mieleen nopeina. Ja niin halpa ja alhainen kuin hän olikin, ystävyyttä hän ei voinut koskaan unohtaa. Se ehkä riippui hänen koiramaisesta luonteestansa, joka liehakoitsee ystäväänsä. Samaten hän aina värisi jalouden edessä, niinkuin ainakin olento, joka vaistomaisesti tuntee ja tunnustaa alemmuutensa ylevän edessä, kuten koira isäntänsä edessä. Niinpä nytkin: Ajatellen ja muistellen venäläisten hänelle osottamaa jaloutta hän vastasi hitaalla äänellä Anna Pawlownalle:

— "Jos sen sanojana ette olisi Te, niin minä loukkautuisin. Jos tämän-hetkisen ajatukseni sanon rehellisesti, niin minä olen pikemmin venäläinen kuin suomalainen, sillä kaikki hyvät muistot vetävät tänne ja täällä ei minua kenenkään tarvitse omanaan hävetä, kuten suomalaisten täytyy. Mutta siinä on jotain selittämätöntä, siinä isänmaantunteessa, niin että siitä vain ei pääse kaikin ajoin irti. Te ymmärrätte runoutta… Muistan kuinka kerran sanoitte, että yksinäisessä ruiskukassa on runoutta enemmän kun räikeän värisissä, rehentelevissä ruusuissa… Minä sanon sentähden sattuvan esimerkin isänmaantunteesta: Pienenä lapsena minä löin varpaani sormenpään kokoiseen kivennastaan, uimatiellä juostessani. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun nyt pari päivää kuljin samaa tietä, minä vaistomaisesti varoin sitä kiveä, kun tulin sille kohdalle, ja silloin se kivi tuntui minusta kultavuoren arvoiselta… Semmoisesta kivennastasta ei ihminen pääse irti!"

Portaikolle tuulahti hellä tuuli. Jokainen muisti omat lapsipolkunsa. Isänmaan hellät kielet soivat, sen kauniit lampisilmät hymyilivät salojen keskellä kyynelissä. Kuikka hautoi rantamättäällä ja sirkka aherteli ruohon juurella. Puro tanssi, päivä paistoi. Tuttu koivu puhkoi lehtisilmikoitansa ja vanha tuuliviiri hymyili katolla. Oli kuin olisi tullut sisälle pieni kaunis lapsi, kaikkien yhteinen lemmikki. Se oli tullut, hymyili armaasti, kainosteli, rypisteli pikkupuseroansa, sormi sievässä suussa, kasvojen koristeena sievä kihara.

Se oli isänmaa.

Anna Pawlowna katseli kukkalasikkoa, jossa tuoksui pari veteen pistettyä kukkaa. Kauniiden kellojen yhä vielä soidessa kysyi hän lopuksi Harhamalta:

— "Onko kirjanne julkaisusta sitten tullut täysi tosi?"

— "Kyllä", — vastasi Harhama epäröiden.

Anna Pawlowna laski käsityönsä helmaansa ja kiirehti lausumaan:

— "Siis kirjailija! Toivotan onnea."

Kiusallinen tunne viilsi Harhamaa: Mustana aaveena nousi hänessä muisto siitä, kuinka hän Ritvan haudalla oli kironnut jokaisen, joka häntä ivallakaan kirjailijaksi mainitsee. Hänen kirouksensa olivat jääneet hänelle pysyväiseksi hartiain painoksi, jota hän tyytyväisenä kantoi. Hän joutui hämilleen, hapuili ja vaikeni.

Anna Pawlowna ikäänkuin odotti vastausta. Hänen poskillensa oli noussut tuskin huomattava punahehku, Harhama huomasi, että hänen, samoinkuin munkki Pietarinkin, katseessa oli jotain äärimäisen säälivää ja surullista.

— "Oletteko väsynyt?" — kysyi viimein Anna Pawlowna kuin arkaillen, tahtoen saada Harhaman jotain puhumaan, mutta samalla peljäten sanovansa jonkun varomattomuuden.

— "No, en… Ja anteeksi, etten kiitä onnentoivotuksestanne. Se säädyttömyyteni johtuu siitä, etten ole kirjailija, enkä niin ollen ole oikeutettu onnitteluunne", — vastasi Harhama miettivänä ja hiukan alakuloisena.

— "Kuinka Te ette ole kirjailija, kun olette julkaissut kirjan?" — tarttui Anna Pawlowna, syventyen vain puoleksi työhönsä, salataksensa sillä mielenkiintonsa.

— "En ole kirjoittanut romaania, en novellia, en runoa. Olen kirjoittanut" — hän tapaili sopivaa sanaa — "'painettavaa'… tai korkeintaan 'luettavaa'… tai ehkä oikeuden väärennetyn 'pöytäkirjan'… omasta elämästäni olen kirjoittanut ja se ei ole romaani eikä runo", — selitteli Harhama. Hän koetti olla sanoissansa rehellinen, sillä hän oli alkanut tuntea, että jokainen rehellinen sana vyörytti hänen hartioiltansa pois myllynkiviä.

Anna Pawlowna tapaili jotain ajatuksen päätä, mutta ei jaksanut saada kiinni mitään selvää. Ilmoitus, että Harhama oli kirjoittanut omasta elämästänsä, oli hänelle yllätys. Hän pelkäsi jotain aavistamatonta. Oli kuin olisi hän istunut huoneessa, jossa on äsken ollut kuolleen ruumis, ja hän pelkäisi sen haamua samalla käsittäen ettei sitä ole. Avuttomana katsahti hän munkki Pietariin, jonka surunvoittoisesta katseesta levisi joku vanhurskauden hohde ja rauha. Hän näytti pyhimykseltä, joka katselee hirmumyrskyäkin tyynenä.

— "Something is rotten in the state of Denmark [Jotain mädännyttä on Tanskan valtiossa] tekisi mieleni sanoa", — huokasi Anna Pawlowna lopuksi. Harhama kiirehti oikaisemaan:

— "Ei ainoastaan 'something' [jotain], vaan all is rotten."
[Kaikki on mädännyttä.]

Palvelija toi teen. Tyhjentäen sille pöytää selitteli Anna Pawlowna:

— "Isä Pietarin tulon johdosta juomme tänään five o'clock tea'n
[Kello viiden teen] kello yksi."

Munkki Pietari käänsi puheen hetkeksi muihin asioihin, kysellen aluksi Harhaman vointia. Mutta se ei onnistunut pitkäksi aikaa. Anna Pawlownan sielussa kummitteli edelleenkin haamu, ilmestyen häilähtelevänä varjona. Kesken puheen pyysi hän kuin ohi mennen heikolla äänellä:

— "Ettekö tahdo lukea meille jotain kirjastanne?… Joku kappale sieltä täältä."

Epäröiden, mitään vastaamatta nouti Harhama hetken kuluttua kirjansa. Ja kun hänen piti alkaa, muistuivat hänen mieleensä ne menneet päivät, jolloin hän oli Anna Pawlownan kanssa joskus lukenut maailman kirjallisuuden merkkiteoksia ja niistä keskustellut. Ne muistot ilmestyivät nyt surullisina, kelmeinä, kuin syksyn värjäämän metsän tunnelma, kun sinne sattuu poikkeamaan ja mieleen muistuvat kesäiset päivät, jolloin päivänpaiste riippui harsoina puiden lehtevillä oksilla, lämpö herkutteli kuusen ja koivun tuoksujen ääressä, sirkka sirisi, lintu lauloi riemusta ja kaikki nautti hedelmöittymisestänsä.

Anna Pawlownalta solahti käsityö helmaan ja hän imeytyi kaikella ajatuksellaan Harhamaan, kun tämä alkoi kääntää muutamia kohtia kirjastansa. Siinä oli hyvin paljon samaa, kuin mitä tämän kirjan ensimäisessä osassa, muun muassa pari kolme kuvausta Perkeleen tarustosta, samantapaisina kuin ne ovat otetut "Harhaman" ensimäiseen osaan. Lisäksi kuvauksia Harhaman riettaasta elämästä Hiiden myllyssä. Kirja oli kelvoton, kuten kaikki muukin, mitä hän oli yrittänyt ulkopuolella varsinaista teostansa. Kirouksensa muistaen oli hän karttanut kaikkia muotoja y.m. minkä perusteella hänen kirjoituksensa voitaisiin korottaa kaunokirjalliseksi ja hänet siten nostaa kirjailijoiden joukkoon, niiden häpeäksi. Samalla oli siihen vaikuttanut vaistomainen, sairaloinen "Dichterlein"-nimen häpeily. Hän oli jo käsittänyt, ettei hänestä voinut Dantea tulla.

Mutta kun hän ei tuntenut estetiikkaa eikä kaunokirjallisuutta, oli siitä kirjallisten muotojen kantelemisesta se seuraus, että hän ymmärtämättömyydessänsä olikin tietämättänsä tullut käyttäneeksi sekaisin kaikkia kaunokirjallisia muotoja, symbolismia, romantiikkaa ja kaikkia muita -ismejä ja -tiikkoja, joten kirjallisuuden ja estetiikan tuntijalle oli helppo asia lukea hänet kuuluvaksi mihin kirjallisuuden suuntaan hyvänsä, vieläpä tehdä hänestä suunnan täysverinen edustaja. Ja kaikki ne suunnat oli hän vienyt semmoiseen järjettömyyteen, käyttänyt niitä semmoisella kielteisellä tuloksella, että se milteipä teki koko suunnat toisillekin kirjailijoille kauhistukseksi.

Lisäksi oli kirjan kieli kelvottominta suomea. Estääkseen vieraiden kielien unohtumista, oli hän aivan sairaloisesti karttanut suomalaista kirjallisuutta, käyttäen yksinomaan vieraskielistä ja siitäkin lukien ainoastaan tieteellistä kirjallisuutta, sekä kaunokirjallisuudesta ainoastaan jonkun kaikista kuuluisimman. Oman maansa lahjakkaista kirjailijoista ja kielenkäyttäjistä ei hän ollut lukenut ainoatakaan ja luonnollisena seurauksena siitä oli se, ettei hänellä ollut kieliaistia, "suomenkielen korvaa". Joka lauseessa oli kielellistä mauttomuutta, kuten hänen nimessänsäkin. Entisestä leimuavasta mielikuvituksesta oli jäljellä ainoastaan rippeet, nekin niin vähäiset, ettei ainoakaan kirjailija, jolla ei ole enempää, olisi kynään tarttunut. Ja niitä rippeitäkin käytti hän kömpelösti aistittomasti. Kirjan yleisenä tyyli-piirteenä oli suhteeton kömpelyys, tyylin suunnaton mauttomuus ja elottomuus, joita vikoja hän oli — silminnähtävästi tahallaan — koettanut peittää semmoisten suurten ajatusten riekaleilla, joista hänellä itsellänsä ei ollut mitään elävää tietoa. Hänen kirjansa oli tyyli-, kieli- y.m. -harhama. Se oli, kuten koko hänen elämänsä, jonkunlainen Humbert-kaappi, jossa jotkut luulivat olevan aarteen kätkettynä, mutta josta syvällinen tutkijasielu löysi ainoastaan housunnapin.

Kun hän oli jonkun matkaa lukenut, keskeytti hänet Anna Pawlowna osottaakseen kirjan törkeitä vikoja huomauttaen:

— "Tehän olette nyt koonnut kirjaanne kaikki ne viat, joista Te aikoinaan muita kirjailijoita ivailitte…"

Harhama tunsi taas olevansa romaanisankari, muisti kirouksensa, loukkautui ja lausui:

— "Jos minun kirjoituksissani on koskaan rahtuakaan 'romaania', niin on se sille viaksi luettava, samoin kuin saappaalle luetaan viaksi se, että se muistuttaakaan Venuksen ihanaa kuvaa… Eihän saapasta voida moittia siitä, että se ei ole hyvästi tehty hattu…"

— "Nyt Te taas loukkaannuitte," — kiirehti Anna Pawlowna lisäten: "Mutta oletteko Te ajatellut, että kirjoititte muita, ettekä itseänne varten? Ja jos sen myönnätte, niin onko Teillä oikeus ostatuttaa ihmisillä kirjaa, jossa esimerkiksi onkin vain pari lausetta, mutta ne toistettu tuhat kertaa?"

Hän syventyi työhönsä katsomaan ja lisäsi sitä tehdessänsä:

— "Teidän pitäisi olla kiitollinen niille, jotka vikojanne huomauttavat. Niitä ihminen tuskin koskaan itse löytää, sillä niin sanottu nero on ainoa, jonka ihminen itse itsessänsä huomaa, ja senkin ainoastaan se ihminen, joka ei nero ole…"

Harhama ajatteli hetken, etsien sanoja vastaukseksi. Kirjaansa selvitellen jupisi hän lopuksi:

— "En minä ketään pakota kirjojani ostamaan enkä lukemaan. Miksi ette minulle silloin myönnä oikeutta kirjoittaa mitä tahdon…"

— "Taas hullu päähänpisto!" — lausui Anna Pawlowna hätä-hätää kuultavasti ja huoaten. Harhama huomasi sen ja hänen sielussansa välähti ajatus, että hän on hullu. Siihen hänessä oli ihmisten viimeaikaisista huomautteluista valmistunutta maaperää.

Hän alkoi salaman nopeasti laskea tekojansa, huomasi niissä mielipuolen töitä ja laski, että hulluus on hänessä perinnöllistä. Hän oli usein tarkastellut sukuansa ja uskoi löytäneensä siinä hulluutensa selvät lähteet. Isä oli ollut hyvin kummallinen ja oli häntä pidetty hulluna. Iso-isä ei suostunut ilmaisemaan suurta raha-aarrettansa, vaikka itse oli jo puutteeseen vajonnut. Eräs mies-sukulainen oli ollut hermosairas. Joku naissukulainen oli koppihullu. Luonteen omituisuudet olivat yleisiä. Viime vuosina oli suvussa ilmennyt uskonnollista hartautta, jopa kiihkoakin. Sairaloiset unennäöt olivat tavallisia. Eräs täti oli kerran hänelle kirjoittanut nähneensä hänet unissa, onnettomuuteen vajoamassa. Ja todellakin oli hän juuri samana päivänä kietoutunut ikävään asiaan, josta hän ainoastaan vaivoin pelastui. Ja aivan äsken, kolme päivää sitten, oli hän laivamatkalle varustautuessaan nähnyt unen, että tätinsä kutsui häntä erääseen hotelliin. Oudostuneena meni hän, seuraavana päivänä, osotettuun paikkaan ja todellakin tapasi siellä tätinsä, joka kertoi juuri samana yönä unessa nähneensä hänet menemässä erääseen laivaan, pyytäneensä kääntymään ja tulemaan häntä tapaamaan, sekä sitten rukoilleensa Jumalaa tuomaan hänet luoksensa. Lisäksi kertoi tämä täti näkevänsä unia lapsensa elämästä taivaassa, ja taivaan kauneista pihamaista. Hän muisti entisiä unennäköjänsä, joita hän salasi ja häpeili.

Iso-isän veli oli ollut kuusikymmenvuotias kuollessansa, eikä vielä kertaakaan käynyt likimmässä naapuritalossa, ei poistunut kotipihasta askeltakaan. Kaiken sen luuli hän olevan hänessä ilmenevän perinnöllisen hulluuden ilmiötä ja sitä uskoa vahvisti jälleen Anna Pawlownan huudahdus. Tämä jatkoi:

— "Ja lisäksi: Teidänkin maassanne on, luultavasti kait, kuuluisia, lahjakkaita kirjailijoita, jotka ovat tehneet työtä kehittääksensä kansanne kielikorvaa ja esteettistä makua… Oletteko Te silloin oikeutettu astumaan heidän työnsä tulosta turmelemaan?"

Harhama ei vastannut. Hän väänteli kylmeneviä käsiänsä hermostuneesti ja tunsi kasvoihinsa ilmestyvän katkeruuden väreen. Munkki Pietari katseli Harhamaa, näki hänen sisäiset ajatuksensa ja lausui lempeästi:

— "Veli Harhama! Sinä erehdyt. Ei yksikään lintu ole oikeutettu laulamaan muuta säveltä kuin sen, mikä on oikea ja minkä Jumala on säätänyt, Jokaisesta sanasta, minkä puhut, olet sinä kerran tiliä tekevä."

Portaikon tyyneessä katveessa tuntui leijailevan joku selittämätön ihanuus, kuten kirkossa, kun urut ovat lakanneet soimasta, hieno hyminä kiertelee vielä holveissa ja kirkkoväki kumartuu rukoukseen, odottaen hurskaan papin julistamaa siunausta ja lupausta syntien anteeksi-annosta. Harhamasta tuntui kuin olisi hän pitkällisen poudan kuluttua äkkiä päässyt lämpimän sateen virkistävään valeeseen. Hän istui jonkun aikaa ääneti ja antoi munkki Pietarin sanojen lauhduttaa palohaavojansa.

Mutta sitten muistuivat hänen mieleensä taas pohjolaisnoidan ennustus valkeista linnuista. Hän uskoi, että kaikki kääntyy hänelle päinvastaiseksi: valkeat linnut muuttuvat mustiksi korpeiksi, ja itseksensä hän ajatteli:

— "Minä en koskaan kirjoitakaan mitään romaania ja kumminkin jo lentelevät mustat linnut."

Anna Pawlowna nypisteli sormiansa hermostuneena. Poskille oli kohonnut kuumemainen hehku ja hän lausui huoaten:

— "At every word a reputation dies." [Jokainen sana "tappaa" hyvän maineen.]

Harhaman mielenkatkeruus yltyi. Hän luuli täyttäneensä velvollisuutensa, kun oli elämänsä lian vetänyt julkisuuteen, ja nyt hänestä tuntui kuin olisi siitä sama seuraus, kuin siitä, että hän sylilapsena oli ilmottanut isällensä katkaisseensa veitsen kärjen, joutuen siitä pahoinpideltäväksi. Hän oli sitä jo aavistanut, sillä isänsä pahoinpitelystä lähtien oli hänessä aina kytenyt siihen aavistukseen johtava epäluulo. Siksipä oli hän julkaistuansa kirjansa alkanut paeta kaikkea, joka siitä hänelle muistuttaisi: karttaa sanomalehtiä ja muita. Siitä huolimatta oli hänelle väkisinkin tietoja toimitettu. Ja vaikka hänen mielikuvituksensa olikin rampa, voi se sairaloisuuden puuskien sattuessa vielä joskus leimahtaa salamannopeaksi tapauksien väritauluksi. Niinpä hän nytkin silmänräpäyksessä muisti ja näki edessänsä lihallistuneina kaikki kirjansa julkaisusta johtuneet tapaukset: Toimittaja Arjanne oli hänelle jalomielisesti, käsinkirjoitetuilla lisäyksillä ja vigneteillä varustettuna lähettänyt hienoa arvosteluansa useampiakin kappaleita ja eräs tuttava oli juuri päivää ennen kirjoittanut hänelle:

"Kerrotaan sinun kirjoittaneen kirjan 'Varotushuuto'. Tekosi ei ole ollut harkittu ja on tuottanut kärsimyksiä syyttömille. Paria henkilöä on ollut pakko herjata sen luuloteltuina avustajina. Lisäksi on eräs tunnettu arvostelija — ijäkäs ja syvämietteinen estetiikan professori Rosendahl samaisen kirjasi johdosta ollut pakotettu nerokkaassa arvostelussaan pahasti pitelemään m.m. erästä rahalaitosta, arvostellen sen sivistystä (vaikka se todistettavasti on pidellyt kirjailijoiden käsikirjoituksia sadasti ankarammin kuin sinä — ikävä kyllä — omaasi), muutamaa osakeyhtiötä ja — mikä ikävää — muuatta vanhaa arvokasta senaattoria, joka on suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tehnyt enemmän kuin sata sinunlaistasi kirjailija-humpuukimestaria. — Etkö tahdo ilmoittaa, että sinä olet syyllinen kirjaasi, eivätkä muut? Ikävä, että sinäkin puolestasi olet taas osottanut meidän suomalaisten luonteen alhaisuutta: olet kirjoittanut kirjan, josta monia syyttömiä vanhuksiakin on ollut pakko pahoin kohdella. Jos olisit ottanut huomioon, että jo hellenien jalo kauneus-aisti asetti kauneuden ja koko estetiikan ensi vaatimukseksi harmaiden hiuksien ja suoritetun elämäntyön kunnioittamisen ja toisten häpäisemisen karttamisen — eihän runoiltu Alkibiadeskaan häväissyt muuta kuin koiranhäntiä — niin et varmaankaan olisi ottanut käteesi kynää, jolla olet nyt saattanut syyttömille häpeää. Olisi sinun pitänyt myös muistaa, että meidän halveksimamme juutalaisetkin pitivät vanhuuden kunnioitusta estetiikan kauneuden ja jalouden ensi vaatimuksena, kuten huomaat Jeesuksestakin Hänen ollessaan kaksitoistavuotiaana temppelissä, jossa Hän, joka oli Jumala, nöyränä kuunteli vanhoja ja kyseli heiltä.

"Kirjasi on myös huomattu niin epäsiveelliseksi, että vapaamielisetkin arvostelijat ovat olleet pakotetut vaatimaan kirkonkuri-toimenpiteitä. Korjaa nyt asia. Samalla voisit korjata väärinkäytökset, joihin päivänselvästi olet tehnyt itsesi syypääksi arvostelijoita kohtaan. Vieläpä ovat rumat tekosi menneet sitäkin pitemmälle: Olet itse — kuten esteetikko Silvander on julkisuudessakin jo ilmottanut — likaisine sorminesi kirjoittanut eräät arvostelut sanomalehteen. Se on jo meidän suomalaisten tunnetun 'jalomielisyyden' huippu, jota olet velvollinen julkisuudessa anteeksipyytämään. En näet usko, että voit syyttömyytesi toteen näyttää. Herra Silvanderin luonteenjalous ja nimi on jo takeena siitä, sillä hän ei olisi tehnyt niin raskaita syytöksiä, jollei hänellä olisi ollut selvät todistukset asiasta. Vähäinen rikos ei ole sekään, että pilatessasi yleisön kirjallisen maun, samalla joudut niiden häpeäksi. Huomannet kai itsekin jo, että sinun oikea kätesi onkin 'väärä' käsi. Ja jos et voi sitä pois hakata, voinet sen ainakin kiinni sitoa. Ainoa valopuoli mielestäni on se, että arvostelijat ovat ottaneet arvostellakseen siveellisyytesi. Kirjasi on siten aiheuttanut ensi askeleen parantajien oman terveydentilan tutkimiseen ja siitä on jo pakko astua itsearvosteluun, jonka sinä olet unohtanut. Kiittävistä arvosteluista en puhu, sillä niitä pitänet itsekin ivana. Yleensä ovat arvostelijat, jotka ovat ilmottaneet edustavansa ainoastaan korkeaa eli n.s. kylmää järkeä eikä puolueellisuutta ja ymmärtämättömyyttä, tuominneet kirjasi sen linotypillisiä virheitä myöten. Puhutaan myös, että olet saattanut kiusalliseen asemaan kirjailijamme. Kukaan heistä ei näet hienoussyistä voi nousta tuomaan julki, että sinä pilaat heidän luomansa esteettisen maun. Semmoista tekoa näet voisivat ei-kultuuri-ihmiset pitää heidän oman tavaransa suosituksena sinun mallikirjaksesi ja muille luettavaksi.

"Mutta pahin on vielä jälellä. Herra Rosendahl on tosiasioilla osottanut, että kirjasi on alhainen petos, nuotta, jolla olet vetänyt onnistuneen apajan kirkollismielisten kannatusta. Istut siis taas syytettyjen penkillä syytettynä vieläkin törkeämmästä rikoksesta kuin varkaus. Muut herra Rosendahlin y.m. esteetikkojen todistamat syytökset jääkööt mainitsematta, koska niitä ajatellessa muste jo hyytyy kynässä säälistä sinua kohtaan."

Kaikki nämä muistot välähtivät Harhamalle nyt mustana salamana. Kirjansa kirjoitettuaan oli hän ollut äärimäisyyteen asti väsynyt, tylsistynyt, eikä siis ollut jaksanut panna tuskin mitään huomiota niihin arvosteluihin, joita hänelle oli ystävällisesti toimitettu. Hän oli niitä lukiessansa, väsyneenä ollen, ollut aivan samassa mielentilassa kuin vaatimaton, nöyrä talonpoikaisnainen, joka välinpitämättömästi pyyhkii pöydältä pois työnsä tomuja, leivinjauhoja tai semmoisia. Mutta nyt, kun ne tuntuivat uusiutuvan Anna Pawlownan ja munkki Pietarin lausumina, niiden, joita hän rajattomasti, sairaloisesti kunnioitti, alkoivat ne jäytää hänen sieluansa kuin kirvelevä syöpä. Lisäksi tuli se hänen elämänsä onnettomuus, että hän ei ollut syvällinen tutkija, joka voi löytää ehdottoman, absolutisen totuuden, vaan oli hän ehdoton epäilijä, joka jokaikisessä asiassa etsi myös vastakohdan, vieläpä aivan äärimäisen. Siksipä hänen kirjansa kuvauksissakin esiintyivät vastakohdat mitä jyrkimpinä, ristiriitaisimpina. Se äärimäisten vastakohtien etsiminen oli hänen epäilynsä tulos, hänen narrimaisen totuuden etsimisensä surullinen hedelmä. Se vaikutti, ettei hän ollut ainoankaan tekonsa oikeudesta vakuutettu, vaan epäili sitä ja epäröi ja kadotti siten näkyvistänsä oikean ja väärän rajan, sulatti ne tavallaan samaksi.

Niinpä hän nyt, kun kuuli munkki Pietarin ja Anna Pawlownan puheet, alkoi epäillä tekonsa oikeutta, koettaen kumminkin sitä puolustaa. Hänen mielensä katkeruus puhkesi sanoiksi:

— "Minulta voi jokainen vaatia tiliä siitä mitä minä sanon, mutta ei siitä miten minä sanon. Se muru minulle toki täytyy elämästä jättää, että itse saan valita tavan ja kieltäytyä kirjailija-arvonimestä."

Anna Pawlownan suupielessä näkyi tuskallinen väännähdys. Hän olisi tahtonut oikaista Harhamaa, mutta sääli tukahdutti äänen. Munkki Pietari katseli erästä kirjaa ja huomautti:

— "Ei ole meidän ihmisten mielivaltaan jätetty tavankaan valitseminen. Hyvänkään asian edistämiseksi me emme saa käyttää huonoja menettelytapoja. Sinä itse kerran sanoit minulle, että Venäjän hallitus tekee väärin, jos se käyttää hirsipuuta, vaikkapa toisten kansalaisten turvaksi. Sinä, veljeni, tuskin hyväksyisit, jos isäsi sinua hyväksi ihmiseksi kasvattaessansa käyttäisi vitsaa lempeyden sijasta…"

Harhama mykistyi. Vast'ikään oli hän tavallaan tuominnut isäänsä juuri tavasta. Hänen järkeilynsä lakkasi kuin vasaran lyömänä. Munkki Pietarin olemuksesta tuntui taas tulevan jumalallinen viisaus kirkkaana ja ihanana ja vuolaana kuin auringon valomeri, joka aamusilla tulvii idästä länttä kohti, huuhdellen tieltänsä pimeyden ja yön valot: tähtikylvön ja kuun. Koko maailma tuntui olevan oikeassa, huokuvan oikeaa ja hyvää, ja hän yksin väärässä. Hän tunsi suupieleensä ilmestyvän tuskan ja katkeruuden väreen. Anna Pawlowna huomasi sen ja kiirehti johtamaan ajatukset muuanne, pyytäen:

— "No jätetään nyt se asia. Emme kait me kaikki ihmiset ole muotojenkaan tuomareiksi oikeutetut… Jatkakaa nyt lukemistanne, mutta älkää vain lukeko mitään siitä kauheasta asiasta, vankeudestanne ja muusta!"

Harhama ryhtyi jatkamaan lukemistansa käyttäen eri kielistä poimituita sanoja, aina sen mukaan mistä sopivimman muisti. Hän luki kappaleita sieltä täältä. Sitä tehdessä oli päivä kallistunut illankorvalle. Lintulaumat olivat virkistyneet ja iltaviileys valui maille lauhkeana kuin merenhenki, joka rasvatyynenä poutapäivänä tuulahtaa rantaa lähestyvän, rasittuneen kulkijan helteiselle iholle. Jostain kuului kaivonvintin hiljainen narahdus, vähän etäämpää karjankellojen yksitoikkoinen ääni, tullen niin kaukaa, että sen heikkenevä ääni ainoastaan hipaisi korvaa, hyväili sitä hetkisen ja riutui kuin uneen, itikan raukean laulun sitä säestäessä. Tuntui kuin olisivat kaikki kolme palanneet väsyneinä joltain epäonnistuneelta matkalta, jolla kohdannutta pettymystä jokainen salaili, luullen etteivät toiset sitä ole huomanneet. Harhama tuijotti kirjansa kansikuvaan kuin etsien siitä jotain tarkastettavaa.

Anna Pawlowna hädisti kiusottelevaa kärpästä kädellänsä, lausuen hiljaisen hermostuneena:

— "Äs, tuota!"

Ja käskettyään palvelijan alkaa kattaa päivällispöytää, lausui hän
Harhamalle:

— "Minä en käsitä mikä on kirjanne tarkotus."

Harhama kiiruhti selittämään:

— "Sen tarkotus on nimensä mukainen: varotushuuto. Se on minulle sama kuin kello ruton kaulassa, että ihmiset tietävät karttaa minua kuin ruttoa… Tai toisin sanoen:… Antaa tietä kuin kuninkaalle", — lopetti hän katkerasti.

Anna Pawlowna huokasi ja lausui puoli itseksensä:

— "C'est le commencement de la fin." [Se on jo lopun alkua.]

Munkki Pietari tarkkasi Harhamaa, katseessa taivaallinen rauha ja lempeys, ja kysyi kuin Jeesus syntiseltä, jota Hän säälii:

— "Voitko levollisesti kuulla, mitä mitä minä sinulle sanon?"

Harhaman silmissä vilahti jo musta lintuparvi, mutta nyt hän toivoi sen tulevan ja laskeutuvan räpyttelemään hänen ympärillensä. Hän toivoi kuulevansa munkki Pietarin hienon, musertavan ja samalla rauhottavan tuomion. Rauhallisena ja rehellisesti vastasi hän:

— "Te, isä Pietari, tiedätte, että minä kunnioitan Teitä sairaloisesti ja rajattomasti. Se kunnioitus on suuruutensa kautta aivan rikollinen, sillä monesti minä olen Teidän äänessänne huomannut Jumalan, enkä ihmisen äänen. Teidän jokainen moittivakin sananne on minulle kuorma kultaa."

— "Minä uskon rehellisyyteesi", — alkoi munkki Pietari, Anna Pawlownan koko sielun alkaessa vetäytyi vireeseen. Lempeällä, hienolla äänellä jatkoi hän:

— "Minä en puhu kirjasi ulkonaisesta muodosta, sen tyylistä, sillä jokainen ulkonainen muoto on oikea, kun sen henki on oikea. Koukkuisimmankin puron uoma on purtta kantamaan yhtä oikeutettu kuin suoran, jos se johtaa purjehtijan puhtaille meren vesille, eikä likaisiin lammikkoihin, joissa tauti pesii. Mutta sinun kirjassasi, veli Harhama, on tulisia kukkia, jotka johtavat monen perhon siipensä polttamaan."

Hänen sanojensa lempeä, jalo sävy helisi Harhaman korvissa kuin kirkonkellon kirkas ääni, joka on juuri haihtumaisillaan lauvantai-illan tyyneen kesäiseen ilmaan, etäällä veden siniselällä. Harhama arvasi mitä munkki Pietari tarkotti, mutta puhujan äänen jalo kaiku rauhotti häntä taas ja painoi kiusalliset tunteet taltuksiin. Munkki Pietari jatkoi:

— "Minä tarkotan sen aistillisia kuvauksia. Oletko ajatellut, miten arka puhtaan ihmisen sielu on juuri sille kukalle, jota sanot aistikukaksi ja miten tarttuva on sen kukan tuoksu?"

Harhama tunsi otsansa kylmenevän. Hän ei todellakaan ollut sitä niin tarkoin punninnut. Munkki Pietarin jalo puheen sävy humisi hänen korvissansa kuin kaunis laulu, joka tulee niin etäältä, että väsyy ja häviää kuulumattomaksi juuri korvaan saapuessansa. Mietteissänsä selitti hän:

— "Minä olen etupäässä tahtonut paljastaa oman sieluni likaa ja kuvannut oman sieluni tilaa. Sillä kun kirjoitin kirjaani, inhotti minua jokainen aistillisuuden värähdys, ja minä luulin, että muissa, jotka ovat tuhannesti puhtaammat minua, se herättää vieläkin suuremman inhon."

Hän pysähtyi ja riensi oikaisemaan:

— "Tai ehkä ei aivan niinkään… Siinä oli niin monenlaisia ajatuksia. Tämä on toinen lisävaikutin: Minä olin varma, että kun minä paljastan oman sieluni aistillisuuden, osotan miten se on ollut elämäni päätekijä ja mihin eläimellisyyteen se on johtanut, minä tulen varottavaksi, inhottavaksi esikuvaksi, kuten Nero, jonka elämä ei houkuttele hänelle seuraajia."

Puheen aiheesta tuoksusi outo lemu luonnon puhtauden ja elämän jaloimman runouden sekaan, runouden, joka värisi munkki Pietarin sanoissa. Anna Pawlowna syventyi työhönsä, peittäen oudot, vastahakoiset tunteensa. Munkki Pietari kysyi rauhallisena:

— "Mutta miksi olet sitten aistillisuuden, joka on ihmis-olemuksen ilkeintä ja ruminta, kuvannut kauniiksi ja kiehtovaksi? Miksi olet pannut ilkeimmän ruton kaulaan houkuttelevan helmen?"

Harhama tuskastui ja hätäytyi huomatessansa, että munkki Pietari muka ei ymmärrä häntä ja ikäänkuin ahdistelee häntä kysymyksinänsä. Hän jatkoi selittelyänsä:

— "Olisiko minun sitten pitänyt olla epärehellinen: kuvata aistillisuuden houkutus minulle muka vastenmieliseksi, inhoa herättäväksi, ja kumminkin myöntää kulkeneeni sen kahleissa? Minä tahdoin vain rehellisesti osottaa, että minulla on ollut niin saastainen sielu, että aistillisuus on ollut minun elämäni ja eläimellistymiseni suurin tekijä, että se on minulle ollut houkutteleva ja kaunis juuri minun sieluni lian tähden."

Anna Pawlowna varjosti silmiänsä käsillänsä. Munkki Pietari kysyi nopeasti:

— "Ja miksi tahdoit sen osottaa?"

— "Luulin muiden sitä silloin karttavan, kun samalla osotan sen hedelmän: oman elukkamaisuuteni", vastasi Harhama avoimesti, lisäten: "Jos olen rehellinen ja uskallan arvostella muitakin — johon tosin en ole oikeutettu — niin on ajatukseni se, että aistillisuus on yleensä koko elämän suurimpia tekijöitä ja kaiken kurjuuden alku ja lähde. Se muuttaa ihmisiä laumoittain eläimiksi, joiden tekoja ohjaa halu kiihottaa vain viettejä… Kerron Teille yhden tapauksen."

Hän aikoi kertoa kohtauksen Hiiden myllyn talvipuistosta, kun hän Nikitinin seurassa ollessansa huomasi itseensäkin kehittyneen epäinhimillisen, koiramaisen vainun. Mutta se muisto puistatti häntä ja hän lopetti:

— "No, olkoon… Ei se maksa vaivaa kertoa…"

Munkki Pietarin kasvoille levisi entistä suurempi rauha. Hän oli kuin nuori, puhdassydäminen pappi, joka astuu ensikertaa tunnustamaan Jumalansa suuruutta ja armoa ja tuntee ikäänkuin hänen kiharoitansa koristaisi autuuden kuihtumaton seppele, jota taivaan enkeli niille asettaa seisten hänen takanansa, vyöllä armon avaimet ja uumenilla taivaan valkovaippa.

Hän puhui lempeällä äänellä, kuten Jeesus suurta syntistä kutsuessaan:

— "Sinä puhut oikein tunnustaessasi aistillisuuden voiman, sen suuruuden ja merkityksen elämässä ja varsinkin sen pettävän kiehteen. Mutta kun sinä menet sen houkuttelua paljastamaan ihmisille, etkö ole verrattava mieheen, joka aistillisuutta hävittäessään meni siveellisyyden nimessä nostelemaan porton helmoja kokemattoman, puhtaan nuorukaisen edessä? Eikö aistillisuus kukoista niin turmiollisena kukkana juuri siksi, että ne portot jo itsekin paljastelevat rintojansa? Ja jos sen myönnät, eikö velvollisuutesi olisi silloin ollut sitä alastomuutta peittää, eikä sitä vielä enemmän paljastaa?"

Anna Pawlowna hengitti raskaasti, tuskastuneesti. Katse oli surullinen ja hän veteli hermostuneesti sormistansa "sakkoja", pieniä nisahduksia. Harhama katsoi maahan neuvottomana. Jotain kumoamatonta huokui ja tuulahti munkki Pietarin jalosävyisestä puheesta. Usko niiden sanojen oikeuteen johtui osaksi siitä rajattomasta kunnioituksesta, jolla hän katseli munkki Pietaria. Mieli masentui. Hän muisti taas äsken mainitun kirjeen, jossa kerrottiin kuinka oli jo täytynyt pyytää papiston apua hänen kirjansa turmelevaa vaikutusta vastaan. Sielun voimat alkoivat väsyä kuin painostavan kuumuuden raukaisemina. Pienen vaiti-olon jälkeen puhui hän alakuloisena:

— "En minä, isä Pietari, ole pahaa tarkottanut. Jos Jumala näkee sydämeen, niin Hän tietää, että olen tahtonut paljastaa, että olen se korven käärme, jonka hengityksen tunnettuaan ihmisen täytyy jo vaistomaisesti katsoa Vaskikäärmeesen, eikä kiintyä siihen petolliseen rapaan missä minun eläimellisyyteni on siinnyt!… Olen lisäksi tahtonut itseni siinä tarkotuksessa paljastaa, ettei muiden: asianajajain, sanomalehtien ja semmoisten, tarvitsisi enää itseänsä vaivata minun elämäni paljastamisella, jota ne olivat pakotetut tähän asti tekemään… Olihan se tehtävä heille aivan saman arvoinen kuin koiran korvista vetäminen… Olisiko minun pitänyt pakottaa heidät ikänsä minua paljastelemaan, eli olemaan niin kuin se, joka koiraa korvista vetää?"

Hetken vaiettuansa ja muistaen munkki Pietarin sanat lopetti hän:

— "Sanoittehan itse että: 'Syntikin on ase Jumalan kädessä.' Minähän olen antanut Hänelle sen aseen."

Munkki Pietari huokasi. Suru täytti hänen sydämensä, huomattuansa, että Harhama oli häntä niin väärin ymmärtänyt. Hän katsoi Harhamaan tutkivasti, lempeästi, ja selitti:

— "Kyllä. Mutta minä sanoin sinulle, että synti on ase Jumalan kädessä, ei siis ihmisten. Sillä jos synti olisi annettu aseeksi ihmisten käteen, eivätkö silloin portot ja varkaat olisi Jumalan parhaita palvelijoita? Eivätkö rikosromaanit ja aistilliset kirjat olisi raamatuita? Käärmeet korvessa olivat aseita Jumalan kädessä, mutta oletko sinä oikeutettu viemään kyykäärmeen lähimäisesi rauhalliseen majaan, tai oletko itse oikeutettu sinne kyykäärmeenä matelemaan?"

Harhama hikosi. Mustat "valkeat linnut" lentelivät hänen silmissänsä.
Munkki Pietari jatkoi:

— "Jos lähimäisesi majaan semmoisena matelet, etkö ole käärme, ase Perkeleen kädessä, joka hiivit lähimäisesi paratiisiin? Siellä on vaimo hurskas, tytär puhdas kukka ja poika ihailee Herran auringon kirkkautta, kun se aamusilla kohoaa valoantiminensa. Mielen rauha on siellä väreetön kuin runollisen metsälammin tyyni pinta. Ja lamppu palaa rauhallisena kodin runona Jumalan kuvan edessä. Mutta sinä tulet kirjoinesi, paljastat lihan herkullisuuden ja puhtaaseen sieluun ilmestyy väre: Onko totta, että tämmöistä näin ihanaa on olemassa? Ja kun se väre on ilmestynyt, ilmestyy toinen, joka kuiskaa: 'Jona päivänä syöt, aukenevat sinulle onnen-ulapat'."

Anna Pawlowna katseli tuskaisena Harhamaa, joka masentui kokoon. Munkki Pietarin sanoista säteili totuus ja jalo runous kuin auringosta helle ja valo. Hän jatkoi suurena, ylevänä:

— "Tutki omaa elämääsi, eikö sinun kulkusi ole alkanut samaa tietä? Eikö Hiiden mylly ole ollut turmiosi? Ja onko Hiiden mylly tehnyt muuta kuin sinä kirjassasi: paljastellut lihan herkkuja?"

Sysimusta salama juoksi silloin Harhaman silmien ohi mustana, loppumattoman pitkänä käärmesuikaleena. Vuori litisti häntä rakoonsa. Hänen rampa, maassa rapisteleva mielikuvituksensa leimahti taas salamasateiseksi äärettömyydeksi, ja silmänräpäyksessä oli hän loihtinut eteensä kuvan kirjansa kantamista hedelmistä: Sadat ja tuhannet huusivat jo häpeästä, huomattuansa että ovat alasti. Jokaisen edessä hohti tuliomenana se hedelmä, johon he olivat tarttuneet hänen kirjansa vietteleminä. Onnettomien lihakset vääntyivät tuskasta ja ne huusivat kirousta hänelle. Hän huokasi ja kuivasi kylmän hien otsaltansa. Itseksensä jupisi hän epätoivoisena:

— "Itse minä teoistani vastaan."

Mutta munkki Pietari kuuli kuiskauksen ja oikaisi:

— "Et sinä voi sitä tehdä. Ei kukaan maailmassa voi teoistansa vastata."

Anna Pawlownakin oudostui. Munkki Pietari selitti silloin:

— "Jos joku sinut johtaa harhaan, tai lyö sinut raajarikoksi, onko mielestäsi asia sillä sovitettu, että hän ehkä istuu ikänsä vankina, sinun taakkanasi?"

Harhama vaikeni. Kysyjä jatkoi:

— "Tai jos se joka sinun lapsesi turmelee, tai sen ainoastaan tappaa, kärsii siitä kuolemanrangaistuksen, onko paha sillä sovitettu?"

Harhama ei voinut vastata. Munkki Pietari teki johtopäätöksensä:

— "Ihminen kykenee keskimäärin ainoastansa oman itsensä elättämään. Hän ei voi siis mistään vastata. Jos hän rahoillakin vastaa jostain pahasta teostansa, eikö hän vastaa siis vierailla rahoilla, koska oma työnsä hänelle ainoastansa leiväksi riittää?"

Pakostakin täytyi Harhaman myöntää, että munkki Pietari oli lausunut totuuden, jota ei voida kumota. Hän synkistyi synkistymistänsä. Anna Pawlowna huomasi hänen tuskansa, ja tahtoen johdattaa keskustelun rauhallisemmille aloille, ja löytämättä siihen aihetta, huudahti hän tuskallisena:

— "Eikö se päivällinenkään joudu?"

Pienen äänettömyyden katkaisi taas munkki Pietarin lempeä ääni:

— "Emme me ihmiset saa maailmaa lääkitä omilla synneillämme. Ei Jeesus Kristuskaan parantanut pahaa pahalla, ei hän lausunut siveetöntä sanaa, eikä paljastanut synnin herkullisuutta… Jokaisesta Hänen sanastansa huokuu puhdas, jalo runous, kuin hurskaan äidin laulamasta kehtolaulusta."

Harhama nousi ylös ja käveli portaikon pariin kertaan edestakaisin, rauhottaaksensa itseänsä. Sitten istahti hän taas ja lausui alakuloisena:

— "Kiitos, isä Pietari, sanoistanne. Tällä hetkellä minä tunnen niin elävästi, että Te olette oikeassa, kun tuomitsette kirjani."

Munkki Pietari tarttui puheeseen, kuten rippi-isä, joka armon-astiat kädessä julistaa sairaalle rauhan maille lähtevälle Jumalan ijankaikkisen tuomion ja armon samalla kertaa. Hän lausui:

— "Tuomio on Jumalan, vaikkapa Hän sen lausuisi minun, halvan munkkinsa suulla. Jos se on tuomio, ja oikea tuomio, on se Hänen äänensä, joka on lähtenyt minusta, kuin ääni kellon kuparista. Mutta minä uskon, että kirjasi on kantava sinulle karvaita hedelmiä ja jokaisen täytyy itsensäkin niittää se, mitä on muille turmioksi kylvänyt. Minä uskon, että kirjasi on elämäsi suuri erehdys ja rikos. Se kirja on nimesi mukaan harhama: elämäsi suuri erehdys."

Syvät rypyt nousivat Harhaman otsalle ja hän tunsi katseestansa tuskan säteilevän. Munkki Pietari jatkoi puoli-itseksensä:

— "Jos meissä ei ole Jumalan henki, niin me olemme auringotta, joista sairauden itiöt säteilevät. Perunakin kyllä voi itää ja kasvaa ituja karsinan pimeydessäkin, mutta se ei voi terveellistä hedelmää kasvaa, ellei se ime ravintoansa Jumalan luomasta valonlähteestä."

Harhama vaipui kokonaan kokoon, mustien lintujen lennellessä avaruuden täydeltä. Hän näki, kuinka Anna Pawlownan käsi vapisi, poskella hehkui sairaloinen puna, ja kuinka hän joskus arastellen, mutta tutkivasti katsahti Harhamaan, seuraten hänen sielunliikutustansa. Munkki Pietari otti pöydältä jonkun kirjan, selaili sitä ja lausui surullisena:

— "Synti, kuten sanoin, on ase Jumalan kädessä. Hän on sillä sinutkin jo kerran painanut jalkoihinsa puhdistumaan, jalostumaan ja rauhottumaan. Mutta synti, aseena ihmisellä, on myrkyllisin käärme."

Ja selittääksensä edelleen väitettänsä, hän ikäänkuin murskasi
Harhaman, kysyen, joka sana rauhaa ja lempeyttä täynnä:

— "Sillä jos sinulla on lapsi, jota rakastat, kasvatatko sinä häntä jaloksi paljastelemalla porttojen elämää? Niiden elämälläkö sinä luulet lapsesi sielun puhdistuvan? Eikö mielestäsi sitä varten ole Jeesuksen elämä, joka painuu lapsesi sieluun puhtaana kuin päivänkuva lammensilmään?"

Harhaman kädet hikosivat. Hän oli muserrettu. Hän väänteli tuskissaan kirjaansa torveksi. Munkki Pietari jatkoi ikäänkuin toiseen asiaan mennen ja puoli itseksensä:

— "Minä uskon sen ajan tulevan, jolloin ihmiskunnan on pakko säätää kirjallinen kieltolaki, ainakin osittainen, sillä moni kirjailija levittää turmelusta enemmän kuin kapakoitsija."

Harhamasta se tuntui liian kovalta tuomiolta, joka oli hänen kirjansa johdosta lausuttu kirjailijoista, joihin hän ei kuulunut. Hän yritti huomauttaa:

— "Minusta se on liian paljon sanottu…"

— "Ei ollenkaan liian paljon", — keskeytti munkki Pietari. — "Tarkasta vain elämää ja todellisuutta, niin huomaat, että mikä on tänään mahdotonta, se on kerran välttämätön. Keskiajan ritarit, joille pystytettiin muistomerkkejä ja joita runoilijat lauluillansa ylistivät, eivät olisi uskoneet, että heidän jälkeläisiänsä hävitetään turmiollisina ammattilaisina. Eikä se esimerkki ole ainoa."

Harhama punnitsi tekoansa. Sitä tehdessään muisti hän erään alhaisuutensa: Kun sanomalehdet hänen vankeudesta päästyään häntä nuhtelivat hänen riettaan elämänsä johdosta, oli hän alkanut koota tietoja sanomalehtiä lähellä olevien henkilöiden ja toimittajien elämästä, voidakseen "antaa vastaan". Tavaton muistinsa ja varsinkin se suuri tuttavajoukko renttuilevia herroja, jonka hän oli retkuillessansa hankkinut, olivat hänelle silloin oivat apulaiset. Hän palkkasi miehen hankkimaan tarkat tiedot kapakoiden ja porttoloiden kätköistä ja kohta oli hänellä ääretön aineisto. Mutta kun hänen piti sitä käyttää, oli hänestä aina tuntunut liialta semmoisen, muka saastan, paljastaminen. Nyt huomasi hän paljastaneensa omaa elämäänsä, jonka rinnalla näiden toisten elämä oli toki pelkkää hurskautta. Sitä ajatellessaan hän masentui ja ajatukset tylsistyivät. Anna Pawlowna huomautti aralla, äkkiä painuksiin menneellä tai väsyneellä äänellä:

— "Minua siinä kirjassa oudostuttaa yksi asia… No, Te loukkaannutte… Olkoon sentähden sanomatta", — lopetti hän nopeasti.

Mutta Harhama tahtoi kuulla kaiken. Kun hän pyysi jatkoi Anna
Pawlowna:

— "Ettekö Te huomaa miten epäritarillinen Te olette ollut, kun elämänne yhteydessä olette paljastanut toisia, muun muassa naisen, jonka suhde Teihin oli salainen? Samaten olette paljastanut majuri Velikodushofin. Se ei ole kaunis teko."

Se tuntui liian katkeralta Harhamasta. Synkkänä mietti hän hetken vastatako, vaiko vaieta. Viimein mutisi hän:

— "Voinko minä peittää kaupungin, jonka toiset ovat tahtoneet väkisinkin, minun rukouksistani ja hengestänikin välittämättä, vuorelle rakentaa? Tai voinko minä sen hartioilleni nostaa ja laaksoon kantaa…"

— "Kuinka ne ovat tahtoneet sen vuorelle rakentaa? Te vain uskottelette", — ihmetteli Anna Pawlowna.

Harhama ojensi hänelle sen sähkösanoman, jonka majuri Velikodushof oli lähettänyt Schuvalovaan rouva Esempiolle, keskustelunsa jälkeen herra Edelmuthin kanssa, ja pyysi lukemaan. Anna Pawlowna luki:

— "Anna paikalla valtakirja asianajajalle! Harhaman elämä ehdottomasti julkisuuteen!"

Lisäksi antoi Harhama kirjeen, jossa kerrottiin erään hänen kirjeensä kohtalosta: Hän oli pelastaakseen puolueensa ja äitinsä häpeästä kirjoittanut rouva Esempiolle, vedoten siihen, että häpeä on surman-isku hänen äidillensä ja pyytänyt häntä säälin nimessä säästämään syyttömän ja salaamaan varkauden. Kirje oli omituisella tavalla joutunut herra Edelmuthin ja hänen ystävänsä, majuri Velikodushofin käsiin ja saanut heidät kauhistumaan ja luennoimaankin siinä lausutusta alhaisuudesta, jolla Harhama yritti päästä rikoksestansa vastaamasta suojautuen säälin varjolla äitinsäkin nimen turviin.

Anna Pawlowna luki kirjeet ja mietti kauvan. Hänen suhteensa Harhamaan oli henkinen äidinsuhde. Hän ei siis voinut salata totuutta, ei miellytellä. Hän puhui Harhamalle aina jalona kuin äiti lapselleen. Pitkään ajateltuaan hän lausui hitaasti, mietteissään:

— "Tekonne vain rumenee, jos tällä sitä puolustatte… tai silläkään, että rouva Esempio itse oli julkaissut asiasta kirjoituksen… Hänellä olivat ehkä omat polttavat syynsä… Käyhän se ilmi hänen kirjoituksestansakin, jossa hän kuvaa, kuinka poliisivoimakaan ei kyennyt häntä suojelemaan teidän väkivallaltanne ja pakottamiseltanne."

Vihlova, tuskallinen äänettömyys, joka syntyi, leikkeli Harhamaa. Sen lopetti Anna Pawlowna lausuen heikolla äänellä:

— "Jokaisella kansalla on oma käsityksensä kunniasta ja ritarillisuudesta… Minä tiedän, että minun mieheni ei olisi tämmöisissä asioissa päästänyt naista… vaimoansa näkyviin, eikä asiaa oikeuteen… Ennen hän olisi valinnut kuoleman. Teillä suomalaisilla ovat omat käsityksenne… Te nähtävästi käräjöitte naisista, miehet peittäytyvät naisten hameen suojiin… Muualla yleensä miehet ratkaisevat semmoiset asiat kahden kesken."

Harhama huokasi raskaasti. Hän huomasi taas miten koko kansa saa hävetä hänen tähtensä. Ikäänkuin tuskissaan hän lausui jonkun katkeran sanan. Munkki Pietari, joka oli kuunnellut rauhallisena, tarttui nyt puheeseen, huomauttaen:

— "Sinä olit taas väärässä: Sanoit että et voi peittää vuorelle väkisin rakennettua kaupunkia. Mutta jos rutto tai muu vaara uhkaa naapuriasi, etkö ole velvollinen yrittämään sitä estää, vaikkapa tiedätkin voimasi vähiksi? Sinä tosin yritit, vaikka ikävä kyllä et asian, vaan itsesi ja — sanojesi mukaan — puolueesi tähden, mutta jos et siinä onnistunut, olitko silloin jo oikeutettu lisäämään pahaa?"

Harhama katsoi maahan sanattomana, synkkänä. Munkki Pietari kysyi edelleen:

— "Sanoit, että majuri Velikodushof tahtoi julkisuutta väkisin ja sinä muka et ollut oikeutettu estämään. Minä kysyn sinulta: Jos näet jonkun aikovan heikkona hetkenänsä syöksyä turmioon tai hulluuksiin — tai vaikka harkitenkin sitä aikovan — kumpi on velvollisuutesi: Antaa hänen se tehdä, vieläpä olla siinä teossa avullinen, vaiko estää sitä voimiesi mukaan, ja jos et voi estää, ainakin lieventää sen seurauksia, etteivät ne tule tekijällensä vieläkin turmiollisemmiksi?"

Harhama painautui tuoliinsa ja supisi itseksensä:

— "Jokainen, joka minuun on kätensä satuttanut, on saanut minusta tahran, ja jokainen tekoni ja sanani näkyy muuttuvan kiroussateeksi muille…"

Hänen eteensä levittäytyi tietoisuus omasta alhaisuudestaan ja rikoksestansa, kuten ainakin rikoksia tehneelle.

Silloin hän iloitsi siitä, ettei kukaan tuntenut Anna Pawlownaa ja niitä, joita hän ei tahtonut paljastaa pilkattavaksi. Se onni oli johtunut siitä, että hän ei ollut heidän nimiänsäkään uskaltanut mainita kenellekään, ei rouva Esempiollekaan, vaan salasi, peljäten sekottavansa heidät vallankumoukseen, jos se tulisi ilmi. Jos hän oli kenestä puhunut, oli hän aina käyttänyt väärää nimeä ja salannut huolellisesti tuttavuutensakin. Se oli ainoa valoisa teko, jonka hän itsestänsä nyt löysi ja sekin oli johtunut salailemisesta ja sen alhaisista syistä. Näkymättömät tulivuoret vyöryivät hänen hartioillensa. Munkki Pietari lisäsi lempeänä:

— "Tekosi on siinäkin ollut harhama, samoin on ollut koko kirjasi. Sillä miten sinä luulet: Eikö elämäntehtäväsi ole elää elämäsi oikein, kuten nurmen kukka, joka alistuu seuraamaan elämän siveellisiä, runollisia lakeja?"

Kun Harhama ei vastannut lopetti munkki Pietari:

— "Koska siis tämän myönnät, niin miksi olet ryhtynyt väärään tehtävään: paljastamaan elämääsi? Elämänsä siveelliseksi runoksi eläminen on ihmisen elämän tehtävä, eikä sen epäsiveellisyyksien paljasteleminen. Väärin on kirjoittaa siitä siveellisiäkään runoja, jos sitä tehdessä lyö laimin elämän elämisen runoksi… Sillä katso jaloimpia ihmishenkiä! Katso jo pakanallista Sokratesta: Ryhtyikö hän runoista, tai kivestä, tai puusta luomaan esteettistä ihmistä? Kirjoittiko hän runoja, paransiko hän muita? Eikö hän omasta itsestänsä luonut runoa? Ja eikö se runo ole kuolematon, kun kaikki muut unohtuvat arvottomina? Ainoastaan korkein hyve ja luonteen jalous on kaunista, esteettistä taidetta. Missä ei niitä ole, siellä ei ole oikeutta estetiikasta puhuakaan."

Jokainen hänen sanansa leikkeli Harhamaa kuin armoton lääkärin leikkuuveitsi. Anna Pawlowna oli tuskaisen näköinen. Munkki Pietari lisäsi pienen hengähdyksen lopussa:

— "Jos taas paljastat elämäsi tunnustukseksi, on kirjasi silloinkin harhama, sillä sovitus on Jumalassa eikä ihmisissä. Hänen edessänsä piti sinun tunnustaa ja rukoilla sovitusta ja Hän olisi sinua kuullut ilman kirjaasi… Ei Paavali ja Jeesuksen opetuslapset kirjoittaneet paljastuksia, vaikka heidänkin alku-elämässänsä ehkä on syntiä ja likaa ollut."

Anna Pawlowna yritti puhua Harhaman puolesta. Kun hän oli lausunut muutaman sanan ja pysähtynyt, tarttui munkki Pietari puheeseen, selittäen:

— "Ei. Herääminen ja rukous on tehtävä suljetussa kammiossa, vaikka kyllä se suljettu kammio voi olla kaikkialla, väkijoukon keskelläkin. Koko kaikkeus voi olla sinä. Jollei niin tehdä, eikö herääjä ja rukoilija ole verrattava niihin, jotka heräävät kujilla ja katujenkulmissa? Ja eikö silloin ole herääjällä itsellänsä kiusauksena se ajatus, että esimerkiksi Rousseau on tämmöisellä heräämisellä ansainnut kunniaa? Ja autuus eikä kunnia on oikean heräämisen tarkotus, sillä oikea herääminen on juuri ihmishengen autuaaksi tulemista. Jeesus Getsemanessa erkani opetuslapsistansa, kun lähestyi isäänsä. Eikä Paavali ole kirjoittanut Augustinuksen eikä Rousseau'n Confession'ia [Tunnustuksia], joilla on niin paljon seuraajia. Että semmoinen paraati-kääntyminen ei ole oikea, sen osottaa se, että niitä herääjiä ihailevat ainoastaan ne, jotka eivät Jumalasta eivätkä siis kääntymisestä mitään välitä, kun taas heränneet joukot liittyvät hiljaisuudessa kääntyneihin, kuten uskonpuhdistuksen ajan reformaattoreihin."

Harhama synkkeni. Ijankaikkinen totuus paistoi häneen munkki Pietarin sanoista taas kuin auringon valo valon-arkaan yölintuun. Se oli kuvaamatonta, selvää, kirkasta. Munkki Pietari lisäsi, ikäänkuin itsekseen puhuen:

— "Ei lapsi voi sopia isänsä kanssa siten, että menee kylälle kertomaan pahoja tekojansa, eikä merestä poistunut vesi pääse takaisin meren yhteyteen, jos se ei sinne pyri, vaan lähtee purona kiertelemään ja polvittelemaan nurmea, joka tarjoaa sille kukkapenkereitä rannoiksi ja koristukseksi tuomia ja pihlajoita, jotka vetävät katselijan silmän sitä ihailemaan. Ei myös ihmiskunnalla ole varoja kustantaa juhlajulkaisua jokaisen syntisen kääntymisestä."

Harhama synkistyi ja painautui henkisesti kokoon. Munkki Pietari jatkoi Jumalan palvelijan vanhurskaalla suoruudella, joka ei pahaa kaunistele:

— "Puhuit äidistäsi ja puolueesta, joihin olet vedonnut. Mutta myönnätkö itse oikeudelle vallan sääliä syyllistä äidin tähden? Eikö se turva johtaisi ja houkuttelisi ihmisiä rikoksien teille? Ei Jeesus vetäytynyt äitinsä turviin. Ja kummatko olisivat mielestäsi oikeimmin tehneet: nekö, jotka äidin tähden olisivat antaneet Nerolle täyden vapauden, vaiko ne, jotka astuivat häntä rankaisemaan?"

Syntyi hiljaisuus. Kaikki näyttivät ikäänkuin väsyneiltä. Harhama tunsi taas elämänsä kohoavan hänen edessänsä hartioillensa vuorena, josta kiroukset salamoivat ja jylisi tuomio. Hän muisti, kuinka oli kironnut itsensä Ritvan haudalla, ja nyt tuntui todellakin, että hänen askeleensa ja tekonsa satavat kuumina kirouksina hänen päällensä. Hän muisti vanhan ennustuksen valkeista linnuista, mutta päinvastaisessa hengessä. Hän oli kokoon kutistumaisillansa. Elämän suuri ristiriita, jonka hän luuli jo selkenevän, alkoikin nyt entistä enemmän sotkeutua.

Ja ikäänkuin ponnistautuaksensa pois hirmupaineen alta, oikaisi hän itsensä, näki valkeat lintunsa, heittäytyi nojatuolin selkämää vasten huolettoman näköisenä, rentona, ja nauroi hermostuneesti, katkeran ilkkuvasti ja pitkään.

— "Mille Te nauratte?" kysyi Anna Pawlowna hämmästyneenä.

— "Noille mustille, 'valkeille linnuille', joilla on kirous seppeleenä nokassa… Noille, joita on avaruus täynnä… Hah… hah… hah… hah", — vastasi Harhama osottaen avaruutta.

Anna Pawlowna sävähti marmorivalkeaksi. Munkki Pietari teki ristinmerkin ja molempien hätääntyneistä katseista luki Harhama sanan:

— "Hullu?"

Hän purskahti itkunsekaiseen, katkeraan nauruun, ja nauroi, että portaikko helisi.