Mestari Nyke: Romaani, merkkiteos

by Maiju Lassila

IX

Kirkonkylässä oli Simunan riihen takana oleva kenttä keväisin pienen väen ainaisena kokouspaikkana. Siellä se väki rakenteli tarhoja, pelasi "kenkkaa" ja "nappia", hääri jos mitä. Kumahtelivatpa tapulissa saarnakellot tai ruumiskellot, niin aina siellä vain aherti tämä huoleton pieni väki.

Mutta kesempänä siellä oli tyhjempää. Oli väsytty leikkeihin. Tarhat jäivät yksinäisiksi aholle. Ainoastaan pojat poikkesivat sinne, sillä heillä oli tapana langeta siellä riihen nurkan takana ensi syntiin: varkain tupakoimiseen. Töyryn Aku tosin oli jo ennen langennut, mutta hän kävi siellä varkain jatkamassa, ja niissä puuhissa hän siellä riihellä nytkin aherti.

* * * * *

Ja täällä lankesi nyt ensi syntiinsä tämäkin maailmaa vapahtamaan lähtenyt pikku apostoli, Mestari Nyke. Töyryn Aku tapasi hänet oitis kirkonkylään saavuttua. He ystävystyivät heti. Aku johti hänet riihelle, tarjosi tupakan, ja Nyke otti ja imaisi. Ei se hänestä erin maistunut, mutta imeksi hän kuitenkin.

Mutta sitten seurustui heidän joukkoonsa vallesmannin pikku tyttönen Sievä. Aku rupesi nyt uudelle ystävälleen, Nykelle, ylvästelemään taidoillaan. Hän kysäisi:

"Osaatko sinä heittää kärrinpyörää?"

Ei Nyke osannut, vaikeni. Aku heitti "kärrinpyörän" ja kysyi voitokkaana:

"Entä kaksinkertaisen neulansilmän, osaatko?" Taas Nyke vaikeni. Ja kun Aku yhä vain taitojaan ilmoitteli, niin hän jo kateellisena, aivan ynseänä kysäisi vastaan:

"Otaatko tinä tanoa ättää?"

Ja se oli kysymys. Sekä Aku että varsinkin Sievä oudostuivat, sillä he eivät arvanneet, että se Nyken "ättä" on "ässä". Eivät he olleet moista ihmettä kuulleetkaan. Aku oli voitettu ja peräsi:

"Mikä se ättä on?"

Mutta ei Nyke sanonut. Sievä kävi uteliaaksi. Hän alkoi aivan urkkia, arvaellen:

"Onko se semmoinen kuin kärrinpyörä?"

"Ei."

"Entäs niinkuin neulansilmä… Tai sitten niinkuin kenkka?"

"Ei."

Hyvä isä! Sievä jatkoi:

"Entäs onko niinkuin… vaikka mikä?"

"Ei."

Sievä pyysi Nykeä sanomaan mikä se on, mutta Nyke ilmoitti rehellisesti:

"Ei titä otaa tanoa."

Siinä pulma. Aku ihan mietiksi asiaa. Vähiä ne hänen taitonsa nyt tuntuivat olevan. Ja kun ei muu auttanut, niin Sievä juosta pinkasi uteliaana kysymään asiaa äidiltänsä. Vallesmanni itse istui keinutuolissa ja luki mielenkiinnolla sanomalehteä rouvan siinä kukkia kastellessa. Sievä juoksi huoneeseen aivan hengästyneenä ja alkoi kiireesti perätä:

"Äiti hoi! Tietääkö äiti mikä on ättä?"

Rouva oudostui.

"Mikä ättä?" kysyi hän kummastellen, ja Sievä kiihtyi, aivan tenäsi:

"Ättä, ättä. Oikea ättä." Rouva oli ihmeissään.

"Mene nyt siitä!" ynsäisi hän ja jatkoi:

"Ei ättä ole mikään. Ei semmoista ole olemassakaan."

"Mutta onpas!" väitti Sievä tiukasti ja kertoi:

"Yksi poika tietää mikä ättä on."

"Mene nyt!" oii rouva jo närkästyvinään, vaikka ei hän tosissaan. Sievä juoksi takaisin Nyken luo riiheen. Hän oli mielistynyt pikku mestariin, ja he leikkivät riihessä "pappilaa". Sievä oli salaa kähveltänyt äitinsä kaapista ruokaa, ja nyt toimitti pikku apostoli lähetystoimensa papillisimmat tehtävät: söi herttaisen Sievä-ruustinnansa tarjoaman hyvän aterian.

Ja niin tuli pikku pappilaan ilta ja riihi pimeni. Nyke työnsi pehkuja riihen uuniin, kömpi itse Sissunsa kanssa pehkuille ja nukkui nokisessa uunissa turvattuna koko maailmaa vastaan. Kirkonkylässä vain oli taloissa puuhaa ja puhetta, ättästä. Siitä ihmeestä oli levinnyt Akun ja Sievän kautta tieto pikkuväelle, ja se väki nyt koki itse arvailla ja toisillansa arvuuttaa ja lopulta aikuisilta kysellä, mikä se ättä on.

Mutta ei vain löytynyt viisasta, joka olisi sen tiennyt.

* * * * *

Tuli aamu. Vallesmannille oli tullut sana Nyken häviämisestä ja oli vaadittu panemaan etsintä toimeen. Hän olikin jo jättänyt sen järjestämisen siltavoudin huoleksi ja lueskeli itse rauhassa sanomiansa.

Ja taas puuhasi rouva kukkinensa. Aamusella oli Sievä vieläkin häneltä perännyt mikä "ättä" on, ja miten ollakaan, niin hän oli vähä vähältä käynyt uteliaaksi. Yhä ja yhä vain johtui ajattelemaan, että mikähän se lasten omituinen "ättä" on.

Ja niinpä hän lopulta ei voinut hillitä herttaista uteliaisuuttansa, vaan kysäisi vallesmannilta:

"Kuule, Adolf! Mikähän ihme se on se lasten 'ättä'? Kun ne sitä hokevat."

Mutta vallesmanni ei viitsinyt puuttua asiaan, mutisi vain lukiessaan:

"No… mitä joutavia!… Hulluttelevat vain lapset."

Mutta kaiken lopuksi alkoi hänkin sitä hiljaa miettiä. Oli lopettanut lukemisen, oli mukava olo. Hän virahti sohvalle, sytytti sikarin ja loppujen lopuksi kysäisi rouvaltansa:

"Keltä se Sievä on sen 'ättän' kuullut?" Ei rouva tiennyt, ja niin alkoi asia hiljaa painua mielestä pois.

* * * * *

Nyt oli Nyke jo lähtenyt Sievän mukana riihestä liikkeelle. Hän oli nokinen ja poroinen. Kujasella, lähellä vallesmannin taloa, juosta hulahti vastaan vallesmannin nuori, aina iloinen koira Hula. Sitä huvitti Nyken pikkuinen Sissu, sen pienuus, repsukorvat, omituinen olemus. Aivanpa riemastui Hula.

ja niinpä se heittäytyi siinä riemun vallassa Sissun parhaaksi ystäväksi, hyppi, haukahteli, hulahteli kuin mikäkin Sissun kimpussa. Sitä iloa!

Mutta Nyke hätäytyi Sissun vuoksi. Ei hän arvannut Hulan riemuitsevan ja leikitsevän, vaan luuli sen aikovan pahaa. Hän heittäytyi tielle pitkäksensä Sissun suojaksi, puristi Sissua rintaansa vasten ja huusi hädissään. Hula siitä vain riemastui. Nyt se ilonsa vallassa tarttui hampain pikku mestarin housuntakuuksiin, nyhti ja retuutti niistä. Nyke itki ja parkui täyttä kurkkua. Sievä hätäytyi.

"Hula! Hula hoi!" koki hän itkeä ja asetella Hulaa. Siinä oli melua, haukuntaa, itkua, porua, Sievän hulatteluja. Rouva juoksi kauhuissaan paikalle, hätäytyi hänkin, koki erottaa Hulaa, torui ja huusi. Siinä oli iso hätä, kokonainen sota. Nyke oli valmis antamaan vaikka henkensä Sissunsa pelastukseksi. Lopulta repesi Nyken housujen takapuoli kokonaan Hulan hampaisiin, ja nytkös Hulalle riemu! Se loikki ja hyppi ja heiiautteli sitä hampaissaan repsottavaa housuntakapuotusta ja haukahteli aivan ilon vallassa.

Mutta selvittiin toki. Rouva siivoili parkuvaa mestaria.

"Herra siunaa!" päivitteli hän aivan menehtyneenä. Lopulta häntä huvitti pojan omituinen, likainen olemus ja varsinkin sen nyt paljaana paistava viaton takuus ja takana riippuva paidan "nenäliina". Saatuaan itkevät lapsukaiset hieman tyynnytetyiksi hän työnteli mestarin paidan helman jotenkuten housuihin, vei poikasen kotiinsa ja alkoi kysellä Nyken oloja ja asioita. Aluksi se Nyke vierasti, mutta Sievä selitti:

"Se on se poika, joka tietää mikä on ättä."

"Tämäkö?" Rouva innostui tutkimaan. Saikin hän selville mikä "ättä" on ja huudahti ihmeissään:

"Ässäkö se vain onkin!"

"Ättä!" myönsi itkevä poikanen. Rouva heltyi lopen. Kohta hän sai selville senkin, kuka Nyke on ja mitä varten hän on matkalla. Nyke altistui rouvan ystävyydestä kokonaan.

"Ja sitä ässääkö sinä lähdit sanomaan maailmalle?" hellitteli rouva
Nyken puuhista huvitettuna.

"Titä", itkeä pillitti ja uikutti pikku mestari alttiisti, onnettomana.

"Herra siunaa!" Rouva oli ilon vallassa. Hän jatkoi, kysyi:

"Lähdit sanomaan ässää, mutta et osaa. Niinkö?"

"Niin", itki poikanen kaikella antaumuksella, ja nyt rouva hyvitteli ja helli pikku apostolia kuten ainakin viatonta enkeliä, puhellen hänelle:

"Niin vainenkin, Nyke! Se oli oikein että lähdit ässää muille neuvomaan, sillä siemenensä pitää miehen kylvää aikanaan." Pikku mestari alkoi niistä hyvittelyistä jo tyyntyä. Kohta levisi kylällekin tieto siitä, mikä oii se ihmeellinen ättä, jolla oli koko yönseutu päätä vaivattu, ja koko kylällä oli silloin ilo siitä, että pikku apostoli oli sittenkin saanut saarna-aiheensa selväksi selitetyksi. Asia oli herättänyt yleistä, tosin iloista mielenkiintoa. Niinpä Lapurin ukko, vanhaa korvoa vannehtiessaan, siitä puheli, oikeastaan viisasteli, arvellen:

"Ka sittenpähän taitaa nyt maailma ässän… Kun sen tuli ja osoitti, semmoinen mestari, joka ei itse sitä taida", hän siinä työtä tuhratessaan jutusti ja lisäsi:

"Niin että on siinä pojassa sittenkin mestarin vikaa… Kun selvittää senkin, jota ei taida."

Mutta eukkoväki asettui pikku mestaria puolustamaan, kuten aina vaimot lasta, ja niinpä Lapurin eukko miehensä puheisiin Nyken puolustukseksi ynseili, aivan äkäili:

"Kukahan meistä sitten taitaa", ynseili hän ja jatkoi:

"Niinhän se aina mies… Lähtee vain kuin tyhjä löyly haihattamaan ja… aikansa haihatettuaan sitten hajoaa ja haihtuu, ja onpahan tuota silti maailmassa viisautta enemmän kuin niellä jaksaa", puheli hän kuin miessuvulle ja miesviisaudelle äkäillen.

* * * * *

Ja nyt alkoivat tapaukset kehittyä nopeasti valtavaa lopputulostansa kohti. Nyke oli jo noudettu lähetysmatkaltansa kotiin. Äiti oli pukenut hänet lujiin housuihin eikä ollut raskinut erikoisemmin kovetakaan.

Mutta ynseä hän oli nyt pojallensa tämän suuren harminkin tähden. Ja kun ne tuojat sitten vielä kertoilivat niistä pikku mestarin vakaista ässä-puuhista, niin suuttunut äiti aivan siunaili ja manaili jo koko miessukuakin siinä yhdessä rysyssä.

"Mutta se on niin että", siunaili hän miessukua, "että mies ilmestyy mieheksi aina ennen aikaansa ja sanoo ässänsä jo ennen sen syntymistä, sillä… kukko asettuu aina kutsumatta lukkariksi."

Hän oli aivan harmistunut, puuhasi töitään aivan kiivaalla touhulla. Nyke oli ensi aluksi arastellut, mutta nyt pahimmasta selvittyänsä ja lujat housut saatuaan hän rohkaistui. Hän meni pihamaalle, heittäytyi siellä nurmikolle pitkäksensä ja itkeä porasi täyttä kurkkua. Hän huusi uhatta, ilman asiaa, härnätäkseen koko maailmaa, pakottaakseen sen kääntämään hellän huomionsa häneen.

Mutta ei. Ei kukaan ollut kuulevinaankaan.

"Antaa huutaa!" ynseilt äiti, ja siksi eivät muutkaan rientäneet lohduttamaan. Nyke siitä yltyi, potki vihaisesti ja parkui kuin syötävä.

Kunnes häntä sitten kohtasi vahinko. Se oli semmoinen viaton vahinko, semmoinen, joka tekee pikku lapset ja varsinkin miehenalut niin herttaisen miellyttäviksi ja josta taivaan enkelitkin iloitsevat, jos itse ovat vielä viattomia. Hän likasi housunsa.

Ja silloin hän kauhistui, aivan säikähti. Paikalla lakkasi huuto, kuin olisi tulppa suuhun lyöty, sillä kun se vahinko tulla rysähti niin äkkiä ja äänekkäästi, niin hän aivan kauhistui. Hän nousi, synkistyi, seisoi kauhuissaan. Ei auttanut muu kuin lähteä tupaan odottamaan äidin apua. Tuvassa seisoikin Jamu hänen äskeisestä huudostaan aivan pelästyneenä.

Mutta ei hellinnyt Nyken sisu, että olisi avoimesti voinut sanoa asiansa. Hän seisoksi vihastuneena, odotti että muuten huomattaisiin. Mutta kun ei huomattu ja kun sisu ei antanut paremmin ilmoittaa, niin hän lopulta ärähti vihaisesti Jamusta:

"Jamu haitee!"

Turhaan. Ei huomiota. Äiti puuhasi, Lötjönen tupakoi. Nyke yltyi. Nyt hän jo aivan ärjäisi:

"No haitee kyllä Jamu!"

Ja silloin äiti huomasi, niiskautti.

"Pojan pahus!" huudahti hän oitis, ja nyt voitti paha luonto äidin hellyyden. Hän sieppasi varvun, kuori pojan ja antoi ensi kerran vitsaa, puhdisti, puki uudet housut ja oli aivan kuohuksissaan. Nyke ei uskaltanut enää toratakaan. Seisoksi vain seinävierellä synkeänä, muljautteli vihaisesti ja niiskautteli itkua hilliten. Äiti touhusi kuohtuneena ja manaili:

"Minä jo arvelin… Että mitä se siitä Jamusta siinä!" Hän selosteli sitä tosi kiihkolla ja siinä kiivaasti puuhatessaan ynseili:

"Ja se on sitten vielä papiksi lähtijä!… Kun toisen, niskaan pahansakin panee. Niin että sillä laillako sinä teossa todistat!" Hän soimasi sitä tosissaan, mutta laiska Lötjönen tarttui asiaan ja selitti:

"Ka niinhän se papin pitääkin: synti pyttyyn ja pytty toisen myttyyn. Kuten evankeliumi käskee." Ei hän sitä juuri ilkeyksissään sanonut, mutta hänestä tuntui mukavalta saada sanoa renkimiehen viisaus ja selittää Raamattua. Äiti aivan kiihtyi ja kuohtui, puuhasi että helisi ja aivan kuin ilkkui pojallensa, puhellen:

"Mutta kyllä se paha aina itsensä ilmoittaa… Niin että löydetään oikea rikollinen, vaikka se pani sekin pyttynsä toisen myttyyn."

Mutta Justiitta toki joutui pikku mestarin turvaksi, heltyi sille oitis, kuten paras äiti. Kuultuaan että hänen lemmikkiään on nyt rangaistu, vieläpä semmoisesta rikoksesta, hän tuli aivan murheelliseksi pikku mestaria sääliessään, pahastui kurittajille ja nureksi surullisena:

"Pienen viat ne aina rangaistaan… vaikka olisivat miten luonnollisia ja tarpeellisia."

Mutta nuhdellaksensa hän sitä nurkui, vaikka oli itsekseen ja Nykelle nureksivinansa. Hän jatkoi:

"Mutta omalle sielulle kun tulee ihan iäinen vahinko ja vielä joka hetki, niin ei silloin oteta patukkaa, vaan sanotaan vain että: tottapahan se Herra armahtaa… Tai pannaan sitten sielunvihollisen myttyyn ja sanotaan että… se se rötösti."

Hän helli, silitteli ja hyväili pikku mestaria, pyyhki sen kyyneleiset, lian tahraamat silmät, puheli ja hyvitteli. Pikku mestari altistui, rauhoittui, ja niin alkoi taas hiljaa taloon rauha palata. Justiitta lupsautti taas poikaselle muiskun, kuten hellän äidin tulee, ja hyvitteli:

"Mutta lapsi vain vahingosta viisastuu… Viisastuuhan Nyke?
Viisastuuko?"

"Viitattuu", lupasi nyyhkytyksiänsä lopetteleva pikku mestari alttiisti, ja hänen oli nyt taas hyvä olla.

Ja niin aikoi elämä muutoinkin solua ennallaan. Kun kulkija taas lähestyi Nykäsen taloa, näki hän Mestari Nyken seisoksivan entistäkin pönäkämpänä talonsa rappusilla, johon näkyi koko maalaiselämän viaton rauha, kuivamaan ripustettu hame, tuuleentuva riepumatto, tietä pitkin taivaltava yksinäinen vaeltaja. Savu nousi ennallaan saunasta ja riihestä, ja tuvassa tuoksuivat äidin makeat lämpimät.

Sillä äiti sai miehen. Pytty-Syyrakki rakenteli nyt ikiliikkujaansa omassa vajassa, Mestari Nyken isintimänä. Heidän välinsä muodostuivat nyt muuttuneissa oloissa hieman toisiksi, varsinkin kun Syyrakin mieltä ja ajatuksia olivat muuttaneet ne pastorin puheet "korkeudessa istujasta" ja "kuuluttajasta". Kina painui nyt hiljaisemmaksi, jopa aivan äänettömäksi altajauhamiseksi, käyttääkseni Syyrakin omaa sanaa.

Niin. Sillä kun Mestari Nyke nyt uusissa oloissa yritteli vielä iausuksia arvelujansa Syyrakin, ikämestarin töistä, niin tämä silloin vain halveksuvasti, ne papin puheet mielessä, äänteii:

"Puhu vain… Sillä korkeampaasi sinä kuulutat."

Ja ties herra mitä tietä pikku mestari liekin saanut tiedon siitä, että tuo kilpaileva mestari, Pytty-Syyrakki, alkaa käyttää hänen kuulutustansa hyväksensä. Justiitta se näet oli kuullut ukon kertoilevan pastorin niin puhuneeen, ja silloin hän Nykeänsä hyvitelläkseen mielisteli ja kehoitti:

"Mutta nyt elä sano hänelle enää yhtään sanaa? Ethän sano?"

"En!" lupasi poikanen ja vaikeni siitä päivin uhalla, päätti kukistaa ukon äänettömyydellä, kuten Israel päinvastoin kukisti Jerikon muurit pasuunansa äänellä. Hän vain piti vihaisesti silmällä ukkoa, kierteli alati sen läheisyydessä pulleana, äkäisenä, muljautteli vihaista silmäystä hattulierin alta, yleensä altajauhoi. Siitä levisi tieto kylälle. Lötjönen silloin puheli Nykestä:

"Ka sepä hänkin siitä vahingosta viisastui, niin että pani tukkoon suun… Kun sitä ei tiedä mitä siitä tulisi", puheli hän laiskasti ja sillä varsinaisella eli renkimiesviisaudellaan lisäsi:

"Sillä sana ei synny, vaan tehdään, niin että sitä ei ole tekijä varma mikä siitä tulee… Kun sen tulemiseksi ei ole enkeli käynyt neitseen tykönä."

Ja niin oli taas asiasta paljon uutta puhetta kylällä. Tämän vaikenemisen vuoksi puhuttiin siis nyt Pytty-Syyrakista enemmän kuin koskaan ennen. Hänestä puhuivat kaikki muut paitsi Nyke, joka vaikenemisellansa kuoppaa kaivaessaan tuli nostaneeksi ukkoa kuusen latvaan näkyville. Mutta hän vaikeni, vaikeni toivorikkaana ja uhallakin, ja Lötjönen sanoi, että Nyke nyt tappaa tyhjällä.

Mutta kaikesta huolimatta Pytty-Syyrakki eli, sillä: "Huonossa mestarissa ja laihassa kissassa on henki sitkeässä… Yhtä sitkeässä kuin tärkeätoimisessa laihan kissan kukistajassa tappamishalu" — puheli siitä asiasta renkimies Lötjöuen taas sitä varsinaista eli renkimiesviisauttansa, enkä minä tiedä, olisiko edullisempaa se sovelluttaa vaiko olla sovelluttamatta meihin hyviin mestareihin ja meidän sitkeäaatteisiin kissankukistajiimme.

Mutta muuttunut hän, Pytty-Syyrakki, tosin hieman oli, jopa paljonkin muuttunut pastorin puheiden ja arvoasemansa takia. Ei hän nyt enää puhunut pojintimallensa erin sen mestariarvoa alentavia, vaan puheli:

"Minä olen Herran avulla oppinut säästämään sanojani lähimmäisen suhteen", ja lisäili:

"Sillä miehelle on pahinta pippuria oikea tieto itsestänsä."

Säälistä pojintimaansa kohtaan hän siis siitä nyt vaikeni, sitä hän tarkoitti. Samoin hän oli, ja taaskin suureksi osaksi pastorin puheiden johdosta, hieman muuttanut mieltänsä uskonopissakin ja kaikessa, sillä hän koki olla pastorille mieliksi jo pelkästä kiitollisuudesta. Nyt hän jo osaksi saarnaili, varovasti tosin ja itse asiassa pojintimaansa altajauhaaksensa, teon todistusta vastaan. Tänäänkin oli seurat, ja hän saarnasi, puhui:

"Sillä tosin teon todistus on aina oikea, mutta se voi myös olla meille vaarallinen vierasmies, sillä se voi todistaa sekä vastaan että myötä." Se oli hyvin vakava saarna. Harvoin oli Syyrakki niin syvällisen vakaalla äänellä saarnannut. Hän puhui hengen uudistuksesta ja jatkoi:

"Sillä me puhumme omaamme, mutta teon todistus profeteeraa itsensä kautta ja todistaa ainoastaan sen, että meillä ihmisillä on suu viisaampi kuin käsi ja pää. Niin että huokiampi on olla profeetta sanoissa kuin teoissa." Ja niin pitkälti, hartaasti ja vakaasti. Eivät ne kuulijat tosin tienneet mitä hän sillä tarkoitti. Mestari Nykenkö teon todistusta vaiko omaansa tai sitten kaikkia yleensä, tai ei mitään erityistä. Mutta he altistuivat sillekin saarnalle ja heillä oli rauhaisa ja hyvä olo, ja renki Lötjönen arveli, että se saarna teon todistuksesta soveltui Syyrakin ikiliikkujaankin, ja sanoi:

"Viisauden, ollakseen oikeaa viisautta, pitää varoa, ettei joutuisi teolla todistamaan." Ei hän sillä kyllä ketään varoittanut eikä sitä erin tosissaan puhunut, mutta sanoi vain muutoin, käyttääksensä taaskin sitä varsinaista eli renkimiehen viisautta.

Mutta mestarin henki ei ollut onneksi lakannut kummastakaan, ei Nykestä eikä Syyrakista. Aina vain pihisi pientä kinaa, kun Nyke lausuili arvelujansa, mutta se meni jo elämän särpimenä.

Ja tänään sitten tapahtui ratkaiseva käänne Syyrakin ikiliikkujan kohtalossa. Talon silppukoneeseen tarvittiin uusi n.s. huimapyörä, ja kun ei ollut aikaa sitä tehdä ja ikiliikkujassa oli eräs siihen tarpeeseen sopiva pyörä, niin ukko päätti sen irroittaa ja asettaa silppukoneeseen. Niin alkoi ikiliikkuja pala palalta ikuisen liikuntonsa maailman suuressa taloudessa, ja toiset arvelivat, että se oli tuon samaisen ikiliikkujan ulkonaisen olemuksen lopun alku.

Sitä pyörää ukko nyt irroitteli, ja Nyke ja Virsu-Taavetti katselivat menoa. Virsu-Taavetti silloin arveli Syyrakin mieliksi sen liikkujasta:

"On se hyvästi ajateltu ja tehty värkki… Kun vain Herra voiman lainaa, niin ei siinä puutteellisuus näy!"

Mutta silloin puhkesi Nyke, jätti tyhjällä tappamisen, sai hengen ja puhelahjan. Lötjösen sanojen mukaan hänelle tuli nyt suuvahinko, sillä kehumisista kateellisena hän nyt sittenkin väitti vastaan ilmoittaen:

"Eipät ole hyvätti tehty." Ei Syyrakki häneen nyt suuttunut, mutta nyreytyi kuitenkin ja kysyi:

"No mitenkäs sen sitten pitäisi olla tehty? Että se olisi puutteeton?"

Ja silloin lopultakin Mestari Nyke lausui siinä isänsä konnulla sen saman viisauden, jota hän oli lähtenyt sanomaan kaikessa maailmassa silloin kun sylkäisi isänsä konnulle. Hattu syvällä päässä, pönäkkänä, kädet housuntaskuissa seisten hän mestarin tietoisuudella tyhjensi yhdellä iskulla kaiken profeetallisen viisauden, lausui ainoan oikean viisauden ja neuvon sanan, sanan, jota enempää ei neuvo ole voinut koskaan lausua. Hän lausui pönäkkänä:

"Te pitää olla tehty toitella tavalla."