VII
Siinä pappilan akkunan alla oli loiva, kalteva pelto, jossa nyt kasvoi hiljainen kaura. Kanslian akkunaan näkyi pellon lävitse sukeltava tie, jota myöten eukot myttyinensä vakaina pappilaan vaelsivat. Monesti oli pastori Kakkinen sitä niiden tulovaellusta akkunasta tarkannut ja hän oli jo tottunut arvaamaan, onko tulijalla mytyssä voihinkki vaiko kastettavaksi tuotava lapsi. Sama se oli hänelle kumpiko siinä oli, mutta muutoin hän vain sitä näkyä seuraeli.
Ja nyt hän huomasi samaista tietä myöten saapuvan Pytty-Syyrakin. Se ei tiennyt vielä naima-asioistansa mitään ja saapui kantelemaan niistä uskonriidoista, tervehti, ja pastori kehoitti istumaan. Syyrakki alkoi valitella.
Mutta pastori koki puhua rauhaa ja sovintoa ja, kuten hän itse sanoi, "justeerata" oppia yhteen. Hän päätti myös rohkeasti käydä käsiksi niihin mestaruusriitoihin ja sovittaa nämä kaksi mestaria.
"Me olemme kaikki erehtyväisiä." Niin hän aloitti sovittelut. Pytty-Syyrakki koki kuitenkin jatkaa itsepintaisesti valitteluansa. Hän valitti jo Mestari Nyken kurittomuudesta. Mutta pastori kehoitti antamaan pojalle anteeksi, kärsimään lasta, kuten kristityn tuleekin, ja kun Syyrakki siihen valitti, että Nyke halventaa häntä alati, niin hän ukkoa kavalasti miellyttääksensä puheli:
"Se nyt on aina niin, että koirakaan ei koskaan hauku korkuiseensa, matalaan katajaan, vaan korottaa äänensä korkeimman kuusen latvaan… ja siihen, joka jo siellä istuu."
Ja se puhe alkoi Syyrakkia pehmittää ja taivuttaa, ja hän tunsi jo olevansa se, joka istuu siellä korkeimman kuusen latvassa. Pastori huomasi hänen jo alkavan sulaa ja lausuaksensa nyt sovittelun ja rauhan kaikkein lohdullisimman sanan hän puheli:
"Sillä lapsiahan me oikeastaan olemme kaikki, sekä viisaudessa että varsinkin uskossa ja yleensä kaikessa muussa, paitsi koossa ja iässä ja… sanokaamme nyt… virka-arvossa", selitteli hän ja heittäytyi virka-arvoansa vastaavalla huolimattomuudella keinutuolissa keinuksimaan, sillä hänestä alkoi olo taas tuntua helpommalta. Hän palasi taas siihen uskonasiaan, sovitteli ja lopuksi puheli:
"Pääasiahan meillä täällä ajassa on se, että sydän on hyvä." Syyrakki masentui. Hän luuli pastorin asettuvan häntä vastaan, Kainostiinan oppia puolustamaan. Hän yskähteli avuttomana.
Mutta pastori jatkoi. Hän vihjaili jo siitä kiertokoulumestarin virasta ja lopulta ilmoitti suoraan:
"Olisi oikeastaan toivottu… papiston taholta nimittäin… olisi toivottu siihen virkaan teitä, mutta pidettäisiin suotavana, että opettaja olisi perheellinen mies… että hänellä olisi kokemusta omien lastensa kasvattajana."
Ja se muutti Syyrakin mielen. Nyt hän yskähteli neuvottomana aivan toisesta syystä kuin äsken. Pastori keinuili keinutuolissa kuin ajatuksiinsa vaipunut, kehitti asiaa edelleen, puhellen:
"Ja siellä ei taida, siellä teidän kylässä, olla teille sopivaa."
Syyrakki ei tiennyt mitä vastata. Pastori jatkoi, valehteli:
"Päättäen siitä, että se Virsu-Taavetti tässä puheli, että siellä ei ole muita naimattomia leskivaimoja kun se Nykäsen emäntä… jota hän muutoin piti teille sopivana…"
Hän oli lopettavinaan siihen ja lausui pikaisesti, kuin välinpitämättömällä äänensävyllä:
"Mutta ne nyt semmoiset asiat yleensä ovat Herran päätöksestä riippuvia."
Eikä sitä juuri muuta tarvittukaan. Syyrakki hellitti jo uskonriidassa ja puheli vakaana:
"En minä sitä sano."
Hän yskähti hurskaasti ja jatkoi:
"Minä myönnän, että kaikissa meissä on vika Herran edessä. Jos kellä ei sydämessä, niin ainakin päässä." Pastori huomasi onnistuneensa. Hän tapaili:
"Niin no."
Sanoja hän valitsi ja nyt jatkoi:
"Ainoastaan yksihän se on viaton. Nimittäin Herra taivaassa." Syyrakki aivan suli. Ja miten ollakaan, niin hän jo katui sitäkin, että oli ollut ynseä Nykelle, josta voi tulla hänelle pojintima, kun kerran pastori on apuna. Hän jo katui hiljaa suuttumuksiansa, mutta koki vielä toki hieman puolustautua, puhellen:
"En minä myös sitäkään… Että suuttuisin", puhdistautui hän, jatkaen:
"Mutta sitä sinne korkeimman kuusen latvaan päässyt sentään pysähtyy kuuntelemaan ja joskus äkämystyykin, sillä kirmaisee se toisinaan, kun siellä alhaalla oleva aina niin yletöntä ääntä pitää", selittää tuherti hän ja lopetti:
"On meissä langenneen Aatamin perillisissä sen verran pahaa verta että kimpaantuu… Se siellä alhaalla kun niin kovin itseänsä altakuuluttaa."
Pastori myönteli sen kyllä todeksi, mutta taas sovitteli ja selitteli, puhellen:
"Se kuitenkin Herra armossaan kääntää kaiken hyväksi, niin että se itsensä kuuluttaja tuleekin samalla äänellään ilmoittaneeksi maailmalle, että on täällä paitsi minua toinen vielä tuolla… korkeudessa."
Ja se puhe taas kelpasi ukolle, se "korkeudessa", jota toinen kuuluttaa. Ja kun pastori sitten vieläkin puhui rauhaa ja sopua, niin hän yhäkin vain nöyrtyi ja mielistyi rauhaan ja nyt jo puheli:
"Enkä minä sitäkään sano, että meidän tulee olla taidostamme ylpiät, sillä ei meistä monikaan voi todistaa sitä teossa… Että nimittäin olemme jo mestareja itsensä Herrankin edessä. Sillä tahdon ja todistuksen välillä on iso juopa."
Ja niin oli sovinto valmis ja Syyrakin avioliitto sikäli päätetty, kuten Syyrakki itse ja pastori asian nyt ymmärsi. Ja kun Syyrakki sitten poistui, niin tuntui nuoresta papista, kuin olisi koko painostajainen hävinnyt pappilasta, ja jos hän oli tähän asti pelännyt piispankäräjäin tuloa, niin hän nyt odotti niitä rauhallisena kuten seurakunnan ihania häitä.
* * * * *
Ja hyvillä enteillä se rakkausasia alkoi kehittyä edelleenkin. Virsu-Taavetti kun näet oli näissä asioissa paljon kokenut, niin hän ei yleensä johtanut asiaa pitkillä esivalmistuksilla. Niinpä hän nytkin, Nykäsen taloon tultuansa ja hetkisen emännän kanssa kuulumisista puheltuaan, siinä kahden kesken jäätyä äkkiä ilmoitti:
"Menisi se sinullakin vielä mies." Kainostiina kyllä esteli, mutta
Taavetti sytytti vain piippunsa ja todistaakseen, että kyllä
Kainostiina miehen tarvitseisi, ilmoitti:
"Kuvehan se on sinullakin." Hän meni jo järkiään asiaan, valehteli suoraan ja rohkeasti:
"Minä vain sen vuoksi arvelin, kun se pastori kehoitti minua puhumaan ja sanoi, että tämä Pytty-Syyrakki olisi sopiva pari."
Mutta ei emäntä aluksi suostunut. Varsinkin sen uskonriidan takia ja kun Pytty-Syyrakki oli loisväkeä, joskin kohta kylän mestari ja saarnamies. Mutta sitten hän kuuli siitä kiertokoulumestarin virasta ja se nosti Syyrakin arvoa. Hän alkoi miettiä asiaa, varsinkin kun Virsu-Taavetti valehteli pastorin suorastaan käskeneen häntä puhemieheksi.
Ja niinpä hän asian kehityttyä jo kiehautti Virsu-Taavetille kahvit ja itse alkoi sinnepäin puhua, arvellen Taavetille äkkiä muun muassa:
"Kyllähän se todellakin on naiseläjän asia vähän niin… Että köyhältä se yksinmaattava sänky aina naisesta tuntuu. Niin siinä haikailet kuin yksinään jäänyt pappi tyhjässä kirkossa." Hän tunnusti sen rehellisellä alttiudella ja jatkoi vakaana:
"Se kun on Herra kerran alussa pannut naisen nivuseen semmoisen kipunan, niin… ei sitä voi mikään uuni itse palamaan pantua tultansa tuketa." Sen myönsi Virsu-Taavettikin oikeaksi ja selitti vakaana:
"Se on meillä Herralta kaikki. Sekä nivuset että nivusissa tuli."
Ei hän sitä kyllä jumalisuudessaan sanonut, vaan muutoin, asian vakavuuden takia.
* * * * *
Ja vielä nopeammm suoriutui Virsu-Taavetti Syyrakista. Sitä hän kosikin ihan rutosti, sanoi alkajaisiksi suoraan että:
"Sinä, Syyrakki, olet jo vanha ukko."
Paras siis jo naida. Asiaa jouduttaakseen hän nyt jo oitis valehteli:
"Se tuo Nykäsen leski sitä minulle vihjaili, että… sopisi tuo sinunlainen Syyrakki hänen sänkyynsä iloksi." Pytty-Syyrakki, jota pastori oli jo tullut kosineeksi, oli tietysti valmis ja kypsä. Hän piti onnenaan ja kunnianaan päästä talollisen lesken mieheksi. Hän puheli omalla tavallaan, ja Virsu-Taavetti asiaa jouduttaakseen kysäisi:
"Lie sinulla vielä vanhaa rakkauttakin tähän leskeen? Sillä ainahan se on miehellä se vakka täynnä… kun kopistelee." Tiesi hän kyllä, että ei sitä erikoisempia ollut, mutta hän kuittasi sen lisäämällä:
"No sitten uutta." Hän kun oli näissä toimissa niin paljon ahertanut, niin järjesteli asiaa kuten jokapäiväistä askaretta. Pytty-Syyrakille alkoi sarastaa uusi elämä. Hän puheli vakain mielin:
"En minä siinä tingi, mikä on oikeaa." Hän alistui nyt kaikessa Herran johdettavaksi ja puheli:
"Kun Herra on kerran pannut missä asiassa pyörät paikalleen, niin se liikkuu ikuisesti."
Siitä ikiliikkujastansa hän oli sen vertauksen ottanut, vaikka
Virsu-Taavetti ei sitä tiennyt. Hän jo nöyrtyi, tunnusti:
"Ihmisviisaus sen sijaan on niinkuin tienviittapatsaassa tojotinlauta, jolla on vain halu osoittaa valmista tietä ja neuvoa menijälle että: tuosta sinne ja sinne. — Mutta itse ei kykene menemään, sillä puuttuu taito." Tulevan pojintimansa viisautta ja mestaruutta hän sittenkin sillä salakavalasti soimasi ja morkkasi, ei omaansa, vaikka olikin jo nöyrtynyt. Hän lisäsi:
"Mutta meneväiset menevät ja sanovat tojottimelle että: taidatkos sinä itse tulla? Ja niin se tojottaa vain iäti."
Mutta ei Virsu-Taavetti halunnut siihen asiaan nyt syventyä, sytyttää tuhrasi vain nysän ja arveli:
"Minä en yleensä ole sen vilosohveerauksen päälle… Minä olen enemmän sen selvän kulun ja tien… Niin että sanon vain että: tuu mukaan", puhella tuhrasi hän ja lisäili:
"Sillä tiepatsaan tojotin vilosohveeraa aina sitä samaa että: mene tuonne, sillä en minä osaa itse sinne mennä enkä sinua viedä, sillä minulta puuttuu taito."
Ja niin oli asia sikäli selvä ja valmis. Pytty-Syyrakki aivan heltyi.
"Mutta mitäpä niistä", puheli hän ja mieliala sittenkin hieman omituiseksi painuneena lopetti:
"Mikä on kerran luotu tojottamaan, niin se osoittakoon. Niin viisauskin kuin tojotin… Sillä ei se taito kuitenkaan niissä ole."
* * * * *
Mutta sitten tuli eteen päävastus, Mestari Nyke. Hänhän oli talon isäntä, äidin kaikkivaltias. Äidin suhteen riippui paljon pojan suostumisesta. Niin suuren vallan oli pikku mestari saanut äitiinsä nähden, ja äiti varustautui jo hänelle asiasta puhumaan, kuin pyytääkseen tuota lupaa saada ottaa uusi isä. Tänään oli Nyke ollut poikajoukossa ja joutunut siellä taas tappeluun. Kylällä näet oli hänen äitiänsä alettu uskottomien kesken haukkua Saarnastiinaksi, ja kun pojat olivat sen hänelle ilmoittaneet, niin hän oli iskenyt äitinsä puolesta kynnet verissä. Se oli ollut ankarimpia tappeluja, mitä kylässä oli tapeltu, eikä Nyke ollut siitä pelastunut aivan ehein nahoin.
Mutta nyt hän oli jo vammoistansa tointunut, tyyntynyt ja jakoi ilojansa ja olojansa ainaisen ystävänsä Sissu-repsun kanssa. Pitkä-Liisa oli kerinnyt lampaat ja istui nyt villavasu edessä ja erotteli mustia villoja valkeista. Äiti oli Nykeä lahjustellakseen paistanut lettuja, ja niitä höyrysi nyt Nyken edessä kokonainen rasvainen vuori. Herra siunaa! Pikku mestari ei ollut koskaan ennen seisonut semmoisessa lettuparatiisissa. Hän pani herkkua pulleaan poskeensa surkeilematta. Äiti puuhasi, paistoi toista lisää. Poikanen tuntuikin nyt pehmeältä. Hän alkoi johtaa asiaa, puhua hurskaalla kavaluudella, lähti kaukaa Vapahtajasta, ollen muka Pitkälle-Liisalle puhelevinaan, ja ilmoitteli:
"Isäpuolihan se Hänelläkin täällä maailmassa oli, mutta ei Hän ylpeillyt, vaan oli kuuliainen." Sen myönsi Pitkä-Liisakin, ruikuttaen:
"Johan… johan olisi ylpeillyt!" He syventyivät Raamattuun. Ja kaikki näytti lupaavalta. Mutta kun äiti sitten rohkaistui ja mainitsi jo Syyrakin nimen, niin pikku mestari siinä lettuläjän takana niiskautti pahasti, ja kun äiti jatkoi, niin hän jo väläytteli hyvinkin vihaisia silmänvalkuaisia.
Mutta äiti jatkoi rauhallisena puuhaillen. Nyt hän todisti, muka
Pitkälle-Liisalle:
"Ja eikä sitä ihmisen tarvitsekaan ylpeyden syntiin langeta."
Mutta poika oli täynnä epäluuloa, jos lettujakin. Hän ärähti jo vihastuneena:
"Mutta talvitteepat langeta." Siinä sitä siis oltiin. Turhaan koki äiti ojentaa ja selittää. Nyke ei tosin tiennyt vieläkään mikä vaara häntä Syyrakin hahmossa uhkasi, ei ymmärtänyt sitä isyyttä, mutta hän vainusi yhäkin pahinta ja suunvuoroa antamatta tolkutti äidin sovitteluyrityksiin samaa umpimähkäistä:
"Ja vaikka mihin tyntiin talvittee langeta." ja vaikka lettuläjä ei ollut vielä puoleksikaan syöty, niin hän hylkäsi sen, poistui vihaisena, epäluuloisena ja Sissu kintereillä repsuttamassa, lähti pellonpiennarpolkua pitkin kävellä pullittelemaan leikkuuväen luo työmaalle. Hän kävellä pökelti siinä vihaa täynnä, tasaisesti kuin sikaripökerö, se iso vilttihattu kuin taivas yllä. Työmaalla virui Lötjönen tupakkalevolla. Hän virkistyi pojan tultua niin, että ryhtyi taas sillä ässällä kiusoittamaan, puhellen:
"Nyt sitä sinunkaan, Nyke, ei tarvitse enää ässää säästää." Ei hän ilkeyksissään sitä, vaan huvikseen. Hän jatkoi:
"Syyrakissakin kun on ässä ihan ensimmäisenä, niin ei ässä lopu talosta, vaikka jo pamautatkin pöytään." Nyke paisui. Kun Lötjönen yhä jatkoi, niin hän synkistyi ja taas uhmasi vastaan:
"Vaikka mitä ättää oliti, niin otaan tanoa!"
"No lyö sitten lautaan teossa!"
"Mutta enpät lyö!"
Mieleen muistuivat nekin kinat Syyrakin kanssa ja hän uhitteli:
"Uhallakaan en lyö lautaan teotta!"
Lapsi-parka! Hän lähti pullittelemaan pois samanlaisena pökerösikarina kuin oli saapunutkin. Hän oli jo täysi koko maailmalle, ja kun asiat kehittyivät yhä pahemmiksi ja hän vainusi jotain Syyrakki-vaaraa, niin hän jo niinä synkeytensä hetkinä sitä maailmalle-lähtöään hautoessaan uhkaili:
"Uhallakin tylkäiten itäni konnulle ja kalkaan." Pitkä-Liisa aivan pahastui moisesta ja nuhteli Nykeä, puheli:
"Elä sano, elä sano niin!" Hän varoitti tosissaan, hyvin vakaana, kuten aikuista ja isoa, sillä asia oli hänestä pyhä ja kallis. Hän ruikutti:
"Isän kontu on kallis asia. Ei sille sylkäistä sovi… Ei sovi, ei sovi sylkäistä isän maalle!" alentui aivan mieli.
"Mutta topiipat!" Poika vain yltyi. Liisa tuli ihan murheelliseksi.
Hänellä ei ollut isän kontua. Hän jos kukaan tiesi siis sen arvon.
Mutta Nyke niistä neuvoista vain uhmistui. Joskus hän jo itsekseenkin
uhitteli:
"Tylkäiten vaan!"
Ja niin hän valmistui lähteäkseen ensimmäiselle lähetysretkellensä kaikkeen maailmaan. Täällä oli muutoinkin tie tukossa. Kerran hän näet oli yrittänyt saarnata pojille, mutta ne olivat alkaneet riemuissaan ilkamoida ja kuikuttaa ja honottaa virttä, ja vaikka se ei ollut loukkaukseksi tarkoitettu, niin hän oli sittenkin loukkaantunut siitä vakaan asian pilkasta ja aloittanut tappelun, ja siitä asti hän oli ollut sotajalalla kylän poikiakin vastaan.