I
Äiti oli jo selittänyt hänelle asian perinpohjin, antanut kaksikymmenviisipennisen ja neuvonut miten on puhuttava kauppiaalle. Nyt toisti hän vielä neuvonsa: Antaen pienen läkkituopin neuvoi hän:
—Sano kauppiaalle, jotta: Äiti käski ostaa tähän viidellä pennillä siirappia, jotta saa keittää soppaa… Muistatko sinä nyt?
—Muistan, tokasi kahdeksanvuotias rehvakka poika. Äiti pani jo soppakattilan tulelle ja lisäsi:
—Eläkä viivy kauvan … ja eläkä poikkea tieltä minnekään, jotta se
Immosen vihainen härkä ei puske… Kule suoraa tietä eläkä kierrä sieltä
Immosen karjahakoja myöten!
—Ei toki! lupasi Otto aivan ylvästelevällä äänellä ja aikoikin jo lähteä. Mutta silloin tuntui taas hiukan koskevan oikean jalan kantapäähän, jonka hän oli eilen polkenut lasinsiruseen. Hän muisti nyt tuon pikku haavan, nosti kantapäänsä koholle ja tarkasti kipeän paikan.
Ja silloin hänen päähänsä pisti taas liikata sitä. Melkein yhdellä jalalla nilkuttaen hän avitteli itsensä penkin luo, liikkasi niin että oikean jalan varvas tuskin koski lattiaan, istahti ja puristeli tuota mitätöntä naarmua, saadakseen siitä tipankaan verta.
Mutta ei se tahtonut onnistua. Vihdoin heittikin hän koko puuhan, otti pienen läkkituopin, johon piti siirappia ostaa, ja lähti. Oven luona, mennessään, hän vielä peräsi asiaansa, katsellen kaksikymmenviisipennistä:
—Äiti! Viidellä pennilläkö minä sitte ostan siirappia?
—Viidellä!
—Entäs mitäs minä niillä loppurahoilla teen? tokasi poikarehvana vielä.
—No tuo ne takaisin! tuskastui jo äiti, sysäsi Ottoa niskasta ja sanoi:—Ja ala nyt jo mennä siitä… Eläkä viivy kauvan … eläkä mene sillä Immosen härällä pusketuttamaan itseäsi.
—Puskeeko se? tiedusti Otto vielä eteisestä käsin. Äiti hoputti rauhotellen:
—Eikä puske, kun et itse mene pusketuttamaan! Ja kovemmalla, käskevämmällä äänellä hän lopuksi jo miltei äkäili:
—Ja ala nyt siunata siinä itseäsi ja mennä ja kule tiellä siivolla niin kuin muutkin hyvät lapset kulkevat… Eläkä läikytä siirappia tielle!
—E-en! ylvästeli Otto ja lähti. Juoksujalkaa porhalsi hän alas rappusista. Ensin hän aikoi mennä portin kautta, mutta sitte päättikin koettaa, pääsisikö hän porraslautaa myöten ensin vauhtia juosten hyppäämään aidan yli. Se ei onnistunut, vaikka hän koetti kahdesti. Siksipä hän avasikin portin, meni siitä, sulki portin ja lähti iloisesti astelemaan, viskoen pikkuista läkkituoppiaan kuten palloa. Joskus hän hypähtikin, tuoppia kiinni ottaessansa.
Mutta hänen lähdettyänsä ryhtyi äiti, Eevastiina, puuhailemaan aamiaista miehellensä: Ensin hän tarkasti päivän kulusta, joko aamiaisaika pian tulee: Sitä tarkatessansa hän kumartui hieman pikku akkunan edessä, katsoi niin tarkasti, että veti silmiä suuriksi avatessansa otsanahkansa kureille, sai selvän ajan kulusta ja hääräili nyt keittopuuhissansa. Aamusella oli hänen miehensä, Antti Juhana, ollut työhön lähtiessänsä huonolla tuulella: oli pahastunut kahvin liiallisesta menosta. Kahvit olivat lopussa. Hänen piti ottaa puheeksi niiden osto, ja nyt hän oli päättänyt lauhduttaa sitä varten miehensä luonnon keittämällä aamiaiseksi makeaa siirappisoppaa. Itseksensä hän arveli hartaasti huokaillen:
—Ei tuosta joutavasta riidasta mitään herukaan… Ja on tuota jo ollutkin toinenkin kerta!
Sitä ajatellessansa heittäytyi hän hurskaaksi, ikään kuin siten painostaaksensa, että ei riitojen syy ollut hänessä. Hän huokaili:
—On … on tuota ollut sitä hyvää…! Kunpa luoja parantaisi meidät itse kunkin…! Kunpa parantaisi … kunpa parantaisi… Ja kunpa valaisisi meitä sanallansa!
Hänen mielensä ikään kuin yleni. Hän alkoi työnsä ohessa veisata kiekutella jumalista virttä.
* * * * *
Mutta iloisena vaelsi Otto aidan yli päästyänsä tietä pitkin, ja häiriöittä pääsi hän oman pellon ohi maantielle. Mutta siinä hän huomasi pikku sammakon, joka hengitti leukojansa liikutellen. Hän pysähtyi ja huudahti itseksensä kuin löydöstänsä iloiten:
—Voi … sammakko!
Ja hän alkoi sitä tarkastella: Ensin kosketti hän sitä varovasti varpaallansa. Sammakko alkoi hyppiä. Ottoa se huvitti ja hän nykäsi uudestaan. Vihdoin otti hän pikku tikun, kyykistyi ja kotvasen siinä esteltyänsä tikulla sammakon poispääsyä, käänsi hän sen selällensä. Sen valkea mahanalus ja raajojen omituiset, rimpuilevat liikkeet huvittivat häntä.
Hyvän aikaa oli hän niin puuhaillut, kun paikalle saapui yhdeksänvuotias naapurimökin poika Esa, sankaniekka isohko läkkikannu kädessä pysähtyi ja tarkasteli tovin aikaa Oton puuhia äänettömänä. Viimein lausui Otto:
—Katsohan, Esa, kun se rimpuilee!
Ja silloin kyyristyi Esakin, otti tikun ja ryhtyi yhteen puuhaan. Otto innostui:
—Katsohan kun se noilla jaloillaan rimpuilee… Voi, voi!
—Käännetäänpäs mahalleen! ehdotti Esa.
—No, suostui toinen. Sammakko käännettiin ja Esa myönsi:
—Ei se mahallaan ole niin lysti!
Viimein jättivät he pikku eläimen rauhaan. Otto suinasi taas kantapäänsä, mutta ei voinut sitä tehdessäänkään vapautua asiasta, johon oli syventynyt. Jalka kohona hän kehui:
—Mutta jos olisi hyvin iso sammakko, niin se tohtisi tulla vaikka ihmisen päälle.
—O-hoh…! Ei tohtisi, väitti Esa, mutta toinen tenäsi:
—Jos olisi meidän Mustinkaan kokoinen, niin tohtisi se tulla.
—Eipään… Jos oikein suuren seipään ottaisi, niin ei tohtisi, ylvästyi
Esa. Mutta toinenkin, muistaen äitinsä puheet Immosen härästä, väitti:
—Mutta jos olisi Immosen vihaisen härän kokoinen, niin silloin se jo tohtisi!
—Vaikka olisi miten iso, kasvoi Esan ylpeys. Hän heilautti läkkikannuansa, jonka sisässä kalisi pieni läkkituoppi, ja kehasi:
—Vaikka olisi Immosen härän kokoinen, niin minä kun tuolla kannulla noin oikein vetäisin päähän, niin ei tohtisi tulla vaikka mikä!
Mutta miten ollakaan, keskustelu olikin johtanut Oton mietteet Immosen härkään. Oitis kysyi hän:
—Oletko sinä nähnyt Immosen härän?
—Olen… Etkös sinä ole nähnyt?
—En… Onko se hyvin iso?
—On… Se on niin iso, jotta se oikein pelottaa, kehui Esa. Otto sai jo aavistuksen härän koosta ja innostui kysymään:
—Möyryääkö se kovasti?
—Möyryää!
—Hyvinkö kovasti?
—Hyvin, heilautti taas Esa purkkiansa ja toinen tiedusti:
—Mitenkä se möyryää?
—Näin.
Ja Esa laskeutui nelinkontin ryömimään ja möyrysi, matkien härän mylvimistä. Oton mielikuvituksessa suureni härkä yhä ja hän huudahti suuremmoisesti innostuneena:
—Voi … voi!
—Am-muu! lopetti Esa näytöksensä, nousi ylös ja otti hinkkinsä. Silloin
Otto ehdotti:
—Mennäänpäs katsomaan sitä Immosen härkää, kun se möyryää.
—No mennään, oli toinen kernas ja juoksujalkaa lähtivät pojat painamaan
Immosen ahoa kohti.
* * * * *
He juoksivat alamäkeä ja olivat juosseet jyrkimpään paikkaan, kun Esa lankesi ja meni aika matkan juoksuvauhdin johdosta pitkin mäkeä mahallansa. Oitis hän hyppäsi toki pystyyn ja alkoi jatkaa menoa, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta kaatuessa kolahti taas läkkikannuun pistetty pieni läkkituoppi ja nyt huudahti Otto:
—Siellä kannussa kalisee…! Mikä siellä on?
—Se on läkkituoppi, ylpeili Esa, selitellen:—Äiti käski viedä tämän kannun teille ja sitte antoi läkkituopin ja käski siihen pyytää äidiltäsi siirappia, jotta saa keittää imelää soppaa! Tämä on teidän kannu.
Mutta Oton ajatuksissa kuvasteli taas Immosen härän kuva. Innostuneena hän tiedusteli kannusta puhuessaan:
—Sillä kannullako sinä sitte lyöt, jos Immosen härkä tulee päälle?
—Tällä… Ja niin että koko kannunkin pitäisi särkyä, uljastui Esa.
Ottokin siitä jo innostui ja kerskasi:
—Ja minä kun sitte vielä apuna, niin … voi, voi!
* * * * *
Niin jatkui keskustelu pitkin matkaa ja keskustelijoiden rohkeus yltyi ja mielikuvitus laajeni. Mutta nyt tulivat he siihen paikkaan, missä tie koskettaa järven rantaa. Siinä oli Antti Auvisen äsken tervattu vene teloillansa kuivumassa ja vierellä oli tervatölkki puolillansa tervaa. Eivät he malttaneet olla rantaan poikkeamatta. Ensin valitsivat pikku kiviä vedestä, mutta sitten huomasi Otto tervatölkin ja johtui siitä puhumaan:
—Tämän näköistä se on siirappikin… Oletko sinä Esa syönyt siirappia?
—Olen.
—Onkos se sinustakin makeaa?
—On.
—Hyvinkö makeaa? penäsi vielä toinen ja saatuansa kehuvan myönnytyksen yltyi hän:
—Kun olisi noin iso purkki siirappia kun tuota tervaa, niin sitte me söisimme niin jotta ihan maha kasvaisi…! jotta ei housujakaan saisi kiinni.
Keskustelun kuluessa he innostuivat siirapin paljoudesta ja Esa jo kerskasi:
—Ja jos olisi vielä enemmän siirappia … jos olisi vaikka miten paljon, niin sitte ei vettä tarvitsisi ensinkään olla… Eihän tarvitsisi?
—Ei… Immosen härkäkin saisi juoda vain siirappia… Ja sitte se möyryäisi vielä kovemmin!
—Voi, voi…! 'Am-muu', se silloin möyryäisi, suurenteli Otto. Esa oli tarkastellut venettä ja tuli arvelleeksi:
—Voi miten iso vene!
—Saisimmekohan me sen järveen, jos oikein työntäisimme, ylpeili veneen koosta Ottokin. Toinen kehui:
—Saisimme… Ja vaikka olisi vielä isompi, niin saisimme.
—Koetetaanpas!
—No! oli toinen valmis ja nyt alkoi koetus.
Ja miten olikaan, vene jonka telapuut olivat tervasta liukkaat livahtikin veteen kuin itsestänsä. Voitosta riemastuneena huudahti Otto:
—Menipäs se!
—Meni! heilautti Esa taas purkkiansa. Pojat pesivät kätensä tervasta ja
Otto ehdotti:
—No nyt lähdetään sitä Immosen härkää katsomaan.
—No, myöntyi toveri, ja he lähtivät unohtaen veneen vesiajolle.