VII
Sakun isä, lukkari Tenho Ossian Kuvatus oli ollut laiskan koulua pitämässä. Pojat olivat olleet hyvin unisia, eivätkä siis tehneet hänelle kiusaa. Siksi hän palasikin kotiinsa hyväntuulisena. Sovussa hän joi kahvia vaimonsa Hellä Karoliinan kanssa ja puheli:
—Jopa tämä Sakukin, kun pääsee rippikouluikään, niin rupeaa itse leipäänsä tienaamaan.
Ja kun kahvi oli juotu, otti hän virsikanteleensa, pihkasi sen jouhen ja pyysi:
—Tuoppas Hellä se nuottikirja tänne… Minä tuossa vähä veisaan!
Hellä otti nuottikirjan ja lähti astua pyörittelemään keittiöön. Lukkari ryki kurkkunsa puhtaaksi ja alkoi vetää virttä, vähän nenäänsä honottaen. Viimein hän valittikin:
—Tuo nenän pakana kun on tukossa, jotta ei tahdo nuotissa pysyä… Jos tuo nuuska hänet selvittäisi!
Hän turisti nenänsä puhtaaksi, pani nuuskan ja jatkoi sitten. Hellä
Karoliina oli palannut keittiöstä, kuunteli ja nyökytteli hartaasti.
Heillä oli nyt niin rauhallista ja kodikasta. Lukkari aivan heltyi.
Tyytyväisenä hän puheli:
—Kasvaakin tänä vuotena nuo omatkin elot niin hyvästi, että kaikki pitäjään elot joutavat myötäviksi ja voi ostaa nyt sinullekin kerralla muutaman tusinan uusia paitoja, niin ei tarvitse aina olla niiden puutteessa … eikä joka kuukausi ostaa.
Rouva nyökytteli hartaana, kiitollisena ja puheli muka miehensä anteliaisuutta estelläksensä:
—Eikö noita jo minun loppuiäkseni riittäne… Jo tuo minutkin kohta täältä korjannee luoksensa taivaaseen.
Harvoin oli heidän elämänsä ollut niin tyyntä ja rauhaisaa.
Mutta jonkun ajan kuluttua johtui lukkarin mieleen vallesmannin perheen suru ja hän kysyi:
—Onkohan se vallesmannin poika jo löytynyt?
Hellä Karoliina ei tiennyt ja rupesi taas suremaan.
Lukkari huusi silloin keittiöön palvelijoille:
—Menkääpäs sanomaan Sakulle, jotta menee kysymään, onko se vallesmannin poika yhä kateissa!
Mutta turhaan etsi Anni Sakua. Hän ilmotti:
—Ei sitä ole!
—No tottapahan tulee syömään! arveli siihen lukkari.
* * * * *
Saapui siitä ruoka-aika. Tavallisesti oli Saku ollut siinä asiassa hyvin säntillinen: ensimmäisenä oli hän aina ollut pöydässä. Ei ihme että Hellä Karoliina nyt oudostui:
—Ka … hyvä isä kuitenkin… Eikö sitä Sakua olekaan!
Lukkarikin oudostui ja käski:
—Menepäs nyt, Anna, ja hoihkase Saku syömään!
Mutta Sakua ei kuulunut. Lukkari jo arveli voileipää tehdessään:
—Mikähän sen pojan hyväkkäälle tuli! Odotettiin. Hoihkittiin vielä kerta, mutta turhaan. Hellä Karoliina hätäytyi. Äskeinen Vesan kohtalo ja järkkynyt mieli pani aavistamaan pahaa. Hän käski lukkaria:
—Huutaisit nyt itse.
—Saku…! Sa-ku! huusi lukkari akkunasta ja—Saku hoi! auttoi rouva toisesta. Ei kuulunut. Rouva alkoi jo tulla levottomaksi. Hän etsi ja touhusi vaivaloisesti kävellä väännätellen. Jo etsivät palvelijat apuna.
Mutta turhaan. Rouva ärtyi jo palvelijoille. Nämä tuskastuivat. Se koski äitiin ja hän alkoi kiihtyä. Lapsen kohtalo huoletti. Olihan Vesakin juuri kadonnut. Miksi ei hänenkin lapsellensa olisi voinut samoin käydä! Hikisenä huohottaen palasi rouva ja istahti.
Ja nyt ei maistunut kummallekaan ruoka. Jonkun ajan kuluttua itkeksi jo rouva, puhellen:
—Vaikka lie lapsi rukka joutunut saman kohtalon omaksi kuin Vesa parkakin!
Sitä aavisteli jo lukkarikin, mutta puolusti omaa poikaansa:
—Sehän se vallesmannin poika pahennus onkin sen opettanut kaikille pahoille ilveille!
* * * * *
Niin kului päivä lähelle iltaa. Kylällä kerrottiin ihmeellisiä arveluita
Vesan katoamisesta. Ne kertomukset tarttuivat lukkarin väkeen, ja kun
Sakua ei mistään löytynyt, kiihtyivät mielet. Lukkari jo mutisi kuin
itseksensä:
—Saa niitä tässä tätä isoa joukkoa syöttää ja elättää, mutta ei niistä ole sen vertaa, jotta lapsista pitäisivät huolen!
Hellä Karoliina arvasi heti asian, sillä jokseenkin samoilla sanoilla oli lukkari aina ennenkin alottanut riidan. Hän jo rykäsi itseksensä ja ryhtyi kärpäslapulla tappamaan pöydällä kihiseviä kärpäsiä, kiukutellen niille hermostuneena, ja kun lukkari vielä jatkoi joukon suuruutta valitellen, sanoi hän riidan aluksi:
—Kukas sinun käski mennä naimisiin!
Ja kohta oli nyt lukkarinkin talon elämä nurin. Väki lähetettiin etsimään Sakua. Rouva itki ja tuskaili. Lukkari tuskastui ja ärjäsi lopulta:
—Hyvin sinä olisit joutanut pitämään huolta pojasta…! Kymmenen akkaa on talossa ja kaikki vain syövät ja makaavat siinä!
—Ten-ho! löi rouva jo lihavaan polveensa varottavasti ja jatkoi:—Minä sanon sinulle, Tenho Ossian vielä kerran, jotta muista kenen palvelija sinä olet ja jotta sinä olet naimisissa oleva mies.
Lukkari siitä yltyi. Sukeutui sanan vaihto. Lukkari varotti kämmensyrjällään ja tankkasi samalla, joka sanaa painostaen:
—Minä sanon sinulle, Hellä Karoliina, jotta muista sinä, jotta sinun miehesi on kirkon palvelija ja jotta sinä et saa olla pahana esikuvana seurakunnalle!
Silloin nousi rouva, meni miehensä nenän eteen, varotti samalla lailla, kämmensyrjällänsä tahtia lyöden, ja tankkasi:
—Ja muista sinä, Tenho Ossian, jotta sinä olet seurakunnan edessä luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja jotta sinä et saa seurakunnan edessä sanaasi syödä.
Lukkari nuuskasi kiivaasti. Rouva rupesi kärpäslapulla tappamaan kärpäsiä akkunasta, kääntyi tehtävänsä lopussa puoleksi lukkariin päin ja yritti:
—Ja minä sanon sinulle vielä sen…
—Hel-lä! varotti lukkari keskeyttäen, sillä hän arvasi mitä nyt jo oli tulossa. Mutta rouva yltyi:
—Minä sanon si…
—Hel-lä! keskeytti lukkari aivan karjasemalla.
—Jotta sinä olet virren honottaja! huusi silloin Hellä Karoliina sen sanottavansa. Sitä ei lukkari koskaan sietänyt, sillä hän ei millään muotoa tunnustanut veisaavansa nenäänsä. Raivostuneena sieppasi hän kahvikupin pöydältä, paiskasi sen säpäleiksi lattiaan ja poistui ähähtäen:
—Saakeli.
Alkoi uneton yö. Isäntäväki riiteli. Rouva itki välillä ja koko väki etsi kadonnutta lasta.
* * * * *
Seuraavana aamuna tuli lukkari jo aamiaisen aikaan vallesmannin luo ja kertoi Sakun häviöstä. Molemmat isät olivat aivan sekaisin. Nimismies päivitteli:
—Tjaa…! Tjaa, veli!
—Tjaa!
Vaiettiin. Taas yritti vallesmanni:
—Minä en enää ymmärrä mitään… Kun saisi edes kaupunkiin telefonoida, mutta senkin ovat rikkoneet, ruojat, niin ettei enää voinut lääkäriä kutsua…! Lempikin kun tässä mylläkässä vielä sairastui!
Masentuneena, yönuttuun puettuna hän käveli edestakaisin ja lisäsi:
—Nikodemus toki saatiin tähän suonta lyömään, jotta ei halvaus tulisi… Täytyi turvautua jo siihenkin vanhaan konstiin!
—Tjaa!
Ja taas vaiettiin. Lukkari hankasi nenänsä alusta nenäliinatukulla ja pani nuuskaa talon rasiasta. Isäntä jatkoi miettivää kävelyänsä äänetönnä kunnes huusi pois lähtevälle Nikodemukselle akkunasta:
—Nikodemus…! Joko sinä sait palkkasi?
—Joo, herra vallesmanni!
—Kuule … kuule…! Joko se Nikodemus menee? tuli lukkarille kiire.
Hän riensi akkunaan, pani silmälasit päähänsä ja huusi:
—Nikodemus… Kuule Nikodemus!
Nikodemus pani lasit juhlallisesti nenällensä, keikisti päänsä ja vastasi sitten:
—Joo, herra lukkari.
—Meneppäs, kuule, Nikodemus, samalla tiellä ja lyö suonta siitä meidän rouvasta… Sekin on sairaana ja haluaisi sinua.
—Soo! lausui Nikodemus juhlallisella äänellä ja lähti. Vallesmanni kolusi kaapissansa, otti sieltä pullon, kilkutteli sitä ja lausui:
—Vieläkö hänestä tullee lasit mieheen…! Kallistuu tuokin särvin, jotta eivät enää palkat riitä.
He ryhtyivät sitä tasailemaan. Sitä tehdessä virkistyivät hieman mielet. Vallesmanni voi jo puhella virkatehtävistänsäkin sen verran että ilmotti:
—Lautamies Koljosen ja siltavoudin lähetin tutkimaan, kuka sen on tuon telehvoonilinjan särkenyt… Kun sais pakanat kohta ensi yrityksestä kiinni ja antaisi hyvät sakot, niin pitävät kyntensä erossa… No, maistappas, veli!
—Tjaa!
* * * * *
Antti Juhanan mökissä istui isäntä itse Urho Ernestin kanssa synkkänä, tupakoiden. He olivat puhuneet telefoonin hävityksestänsä ja nyt murisi Antti Juhana:
—Mutta tottapahan nyt on poikki… Niin jotta ei siinä enää lennä!
Syntyi äänettömyys. Sen lopetti Urho Ernesti, selittäen:
—Sillä hienolla puulla ei vielä katkennut pakana, vaan kun se iso honka hakattiin ja se kaatua rusahti, niin katkesikin siinä lanka.
Eevastiina oli seurannut keskustelua ja huokaili nyt:
—On … on sitä tällä köyhällä koettelemusta… Kaikki telehvoonit ne vain sen harteille taakkaa tuovat … kaikki ne vain lisäävät köyhän kuormaa.
—Niin kuin tää mikä? kysyi siihen lautamies Koljonen, joka juuri tuli tupaan siltavoudin kanssa ja kuuli Eevastiinan valituksen.
—Niin kuin nyt tääkin pahan hengen lanka … tää telehvooni, murahti siihen Antti Juhana.
—Ka rikkoneetpa ne ovat sen nyt, oikasi lautamies. He eivät tienneet, että sen olivat rikkoneet juuri Antti Juhana ja Urho Ernesti, vaan tulivat juomaan. Piippu ikenissä murahti siihen Antti Juhana:
—Ka joutikinpa tuon rikkoa … rikkoa…
—Jouti, vahvisti Urho Ernesti. Lautamies Koljonen turisti joukon luona nenänsä, pyyhki sen aluksen kämmensyrjällänsä ja arveli:
—Kuka hänet vain lie rohennut rikkoa!
—Ka kukapa se! murahti Antti Juhana hyvillänsä, ylpeänäkin. Koljonen toisteli:
—Kuka, kuka hänet lie viilettänyt poikki … kun siitä ei kuulu nyt enää se sana lentävän.
—Vai jo toki lakkasi lentämästä … rietas! oli Urho Ernesti tyytyväinen tekoonsa ja Antti Juhana ilmotti:
—Ka tämän Urho Ernestin kanssapa me sen vain vetäisimme poikki … sillä isolla hongalla!
—Vai te se!
—Me.
—Mhyy!
—Mehän sen vetäsimme! vahvisti Urho Ernesti Ernestikin. Lautamies aluksi vaikeni, mutta lausui sitten:
—Ka sittenpä tässä ei ole enää sen enempää selvässä asiassa!
—Eihän tässä! arveli Antti Juhanakin ja naapuri lisäsi:
—Ei.
—Ei ole … ei ole! yhtyi vielä Koljonen ja nyt puhuttiin pitempi aikaa päivän tapahtumista ja telefoonin osuudesta niihin. Vihdoin ilmoitti lautamies:
—Ka sittepä minä voin tässä samalla tiellä manata vallesmannin puolesta käräjiinkin … vastaamaan siitä telehvoonin vikuuttamisesta…! Kun tämä siltavouti on tässä vieraana miehenä!
Raskas, synkkä äänettömyys seurasi niitä sanoja.
Vieraiden lähdettyä selvisi Eevastiina ja pitäen varansa, ettei mies pääsisi häntä taas onnettomuudesta soimaan alkoi hän sille juonitella, syyttää telefoonin särkemisestä. Hartaalla äänellä kaikerteli hän:
—Kun sitä olisi siinäkin asiassa uskonut ja luottanut sanan apuun, eikä siihen omaan voimaansa, niin ei olisi tätäkään tullut.
Niin alkoi katkera juonittelu. Tuli jo iltapäivä. Yhä jatkui jurnuttelu.
Jo huokaili Eevastiina ilkeästi:
—Mutta onpa tuo osannut vaimonkin silmät soaista … on se osannut pimittää vaimon, kun se on kaikkien pahantekijöiden kelkkaan sen suostumaan saanut…! Hoh-hoi sentään!
Mutta nyt vastasi jo Antti Juhana yhtä ilkeästi: Ovesta ulos työntyessään myönteli hän:
—Ka eipä se sanankaan valkeus jaksa valaista ihan älytöntä akkaa … koskapa on antanut sen joutua tään tuhman miehen kelkkaan!
* * * * *
Mutta vähitellen alkoi levitä valoa tähän surulliseen asiaan. Ukko Juvonen oli tullut kyläläistensä valtuuttamana pyytämään vallesmannin apua kahdessakin asiassa: ensiksi että löydettäisi kadonneet pojat Tena ja Vikki ja toiseksi että ryhdyttäisi poistamaan telefoonia. Hän selitti nyt asiansa:
—Eipä siitä muuta erikoista kuulu, ne kyläläiset vain lähettivät pyytämään jotta, jos tää vallesmanni virkansa puolesta nousisi sitä itse ukkoa vastaan … se on nähty siellä meidän kylällä lampaita ajamassa ja sitte vei muun hyvän lisänä kaksi lasta.
—Mitä 'itse ukkoa'? hämmästyi vallesmanni. Toinen selitti:
—Ka sitä, joka vei sen kauppias Juntusen ja talokas Suokkaan pojat … ja joka sitä kylän lammaskatrasta ajoi.
Asia sotkeutui tämän selityksen johdosta. Vallesmanni jo siunaili:
—Mikä vietävän ukko se sielläkin jo poikia vie?
—Ka se oikea ukko … se jolla on se paha nimi.
—No tääpä nyt vasta on…! Mistä se on kotoisin se ukko? sotkeutui toinen.
—Ka sieltä omasta valtakunnastaan … niin kuin herra vallesmanni tietää…
Lopulta ei asiasta tahtonut tulla mitään selvää. Vasta kun vallesmanni pani kovalle, vaatien tietoa mikä ukko se on, ilmotti Juvonen:
—Ka se joka meidät itse kunkin on vietellyt pois herrasta … niin kuin vallesmanni itsekin tietää… Se vanha vihtahousu.
Alkoi uusi selvittely. Vihdoin älysi vallesmanni asian, kun sai kuulla että se oli ilmestynyt viiden pojan muodossa. Hän kysyi:
—Minkä ikäisiä ne pojat olivat?
—Ka eipä niiden ijästä … tuossa kymmenen korvilla… Mutta muuten olivat hyvin siihen isäukkoonsa, ihan hyvin suuria heittiöitä!
Nyt selkeni vallesmannille asia. Riemastuneena huudahti hän vaimollensa:
—Lempi… Lempi hoi… Nyt sen pahan hengen jälillä jo ollaan: Se on mennyt tämän lukkarin poikahalvatun kanssa kaupunkiin päin ja tehnyt vielä kaikenlaista ilkeyttä mennessänsä!
—No herran kiitos…! Miten iloinen minä olen nyt! pääsi rouvalta riemastunut huudahdus. Vallesmanni jo hykerteli käsiänsä ja uhkaili Vesalle rangaistusta:
—Maltahan sinä … maltahan kun minä sinut kynsiini saan!
Nopeasti järjesti hän takaa-ajon ja lupasi Juvoselle toimittavansa kadonneet lapset vanhemmillensa. Kun Juvonen yhä viipyi, kysyi hän siltä:
—Vai onko sinulla vielä mitä muuta asiaa?
—Eipä siitä erikoista… Paitsi jotta ne kyläläiset pyytävät poistamaan tämän telehvoonin, jotta ei se paha henki…
—Telefooninko? keskeytti vallesmanni kiivaasti.
—Ka sen… Ne jo siitä meidän kylän kohdalta hävittivät valmiiksi sen telehvoonilinjan, jauhoi Juvonen. Silloin huusi vallesmanni vihoissaan akkunasta:
—Matti… Matti hoi! Heitä pois ne muut työt ja mene sanomaan lautamies Koljoselle, jotta manatkoon kaikki Köyhäjoen kyläläiset oikeuteen telefoonilinjan hävityksestä!
Sen kuultuaan painui ukko Juvonen tavallista syvempään kumaraan.