SEITSEMÄS LUKU
Hyvärisen tuvassa oli touhua… Lakanakangasta luotiin ja peitteitä ommeltiin, sillä häät olivat tulossa. Lapset siitä niin riemuitsivat, että olivat ihan villissä. Alituiseen katselivat tielle ja joku aina narrasi toisia:
»Nyt tulee suurinenäinen Vatanen!»
Mutta aina oitis kun oli saanut sen sanotuksi hävisi myös sanoja itse kuin siivillä. Milloin kiipesi uunille, milloin sängyn alle kätkeytyi vikkelänä kuin kissa, sillä Anna Kaisan, jopa emännänkin käsi tapaili silloin sanojan tukkapäätä. Vanuneita takkupäitä vilisi siitä huolimatta tuvassa puolisen tusinaa.
Nyt oli taas tienpuoleinen akkuna päitä täynnä ja niiden joukosta huusi ääni:
»Voi, voi! Nyt tulee sen Ihalaisen akka!»
Mutta Anna Kaisa ei ollut malttanut odottaa kenestä oli kysymys, ja oitis pölysi kaksi vanukkeista päätä hänen käsissänsä. Toinen höyhennettävistä parkui:
»Voi, voi!… Elä tukista! Enhän minä sanonut Vatasesta! Ihalaisen akkahan se tulee… Elä tukista!»
Nyt vasta selvisi asia. Emäntä kiirehti:
»Kätkekää tuo peitteen ompelus… Ei sille tarvitse vielä sanoa, kun ei
ole kuuluutustakaan otettu… Tuleekohan tuo miestään peräämään!…
Valehtele nyt, Hyvärinen, sen menneen vaikka Littilään … tai
Jouhkolaan!»
Hyvärinen oli viisaan näköinen: kyllähän tässä osataan.
* * * * *
Anna Liisa oli tullut tupaan, ja kahvipannu oli aivan lennätetty tulelle.
»Menee pikemmin pois, kun saa kahvin suuhunsa!» oli emäntä neuvonut.
Talossahan oli kiire.
Kuulumiset oli jo kysytty, kun emäntä aloitti puheen asioista, kysyen:
»Onko se Vatasen Jussi siellä Murroilla päin liikkunut?»
»Ei sitä ole näkynyt siellä… Se Littilän Hotakka siellä vain kävi kesällä, ja Jussi Kokko ajaa toisinaan siitä kautta Lempaan myllylle», kielsi Anna Liisa, ja emäntä päivitteli:
»Missähän se Vatanen sitten kuleksinee… Ei sitä ole täälläkään kuulunut hiiren hisahdusta.»
Hän kaatoi Anna Liisalle toista kuppia, ja sitä tehdessään jatkoi:
»Eikö tuo Vatanen lie sitten mennyt sinne Niiralan kylään sitä Pekka Roivaan tyttöä katsomaan … siltä kun on Vataselta se entinen eukko vainaja kuollut… Ka, ryyppää siitä lisää sitä sikurivettä!»
Anna Liisa uskoi, että sinne Niiralaan se Jussi oli mennyt, ja ilmoitti:
»Onhan sillä Pekka Roivaalla kolmekin niitä tyttöjä. Sitä
Liisa-nimistäkö se Vatanen sitten aikonee!»
»Eikö tuo sitä!» myönsi emäntä, ja Anna Liisa arveli siihen:
»Ka väittääpä tuo Liisakin Jussin laiselle miehelle, vaikka on kierosilmä. Ei se Jussikaan sen parempia saa.»
Talon väki ei pitänyt siitä huomautuksesta, ja sen johdosta syntyi tovin äänettömyys. Puheen aloitti sitte Anna Liisa kysyen:
»Tekivätkö ne teidän lampaat tänä syksynä äpärä-vuonia?»
»Eivät tehneet muut kuin se musta emä-lammas, joka on vielä keritsemättä», vastasi emäntä ja kysyi vuorostaan:
»Tekivätkös teidän lampaat?»
»Eivät ne tänä kesänä tehneet, vaan Kämäräisen lampaat ovat tehneet kaikki…»
»Kahohhan!… Tekivätkö toki uuhia?»
»Eikö nuo liene puoliksi tehneet uuhia ja pässejä», ilmoitti Anna Liisa, ja kun se asia oli selvä, kysyi hän:
»Sekö se Lehvosen Anna Priitta leikkasi teidän kaura-huuhdan?»
»Se.»
»Paljonko se sai siitä palkkaa?» uteli Anna Liisa edelleen. Nyt vastasi itse Hyvärinen:
»Kaksikymmentä kolme kappaahan se sai kauroja!»
»Vai sen verran se sai… Kaksikymmentä kolmehan se sanoi Kanasenkin
Maija Liisa tulleen hänelle liinaroivaita», selitti siihen Anna Liisa.
»Jokohan tuo on ne loukuttanut?» kysäsi silloin emäntä, ja Anna Liisa myönsi:
»Jo tuo lie.»
* * * * *
Niin oli hän istunut ja puhunut, ja oli aika lähteä paluumatkalle. Siinä hyvästellessään hän tuli kysyneeksi:
»Onko sitä Antti Ihalaista näkynyt täällä päin… Se kun lähti täältä niitä tulitikkuja hakemaan…»
Hyvärisen suu vähän virahti ja emäntä oli viisaan näköinen.
»Taisihan se tässä käydä», myönsi isäntä, ja jouduttaakseen pois lähtöä kaatoi emäntä vielä kahvia ja kehotti:
»Ryyppäisit tuosta nyt vielä kolmannen kupin.»
Vähän vastusteltuaan alkoi Anna Liisa hörppiä kahvia ja jatkoi samalla tiedusteluaan, kysyen:
»Joko se meni pois?»
»Johan se lie mennyt», vastasi Hyvärinen hyvin salaperäisenä.
Anna Liisa puhui kahviinsa, jäähdyttäen sitä, ryyppäsi ja taas kysyi:
»Minnehän tuo meni?»
Yhä salaperäisemmältä näytti talon väki. Hyvärinen jo pani pikku leikiksi, sanoi:
»Eikö tuo liene Ameriikkaan tästä lähtenyt koko Ihalainen.»
»Vai sinne!» ihmetteli Anna Liisa.
Aluksi ei hän oikein käsittänyt asian vakavuutta, sillä niin kovin hän hämmästyi. Hyvärisen emäntä taas koetti kääntää puhetta muihin asioihin, jottei Anna Liisa rupeaisi utelemaan. Hän sanoi lapsille:
»Menisitte, puoskat, siitä katsomaan joko se mämmitiinu on turvonnut vai yhäkö se vuotaa siitä uurteesta!»
Mutta nähtävästi olivat lapset käyneet sitä katsomassa, koska se
Esa-niminen poika tiesi sanoa:
»Vielä se vuotaa!»
»Ja nyt tippuu jo siitä tapin juurestakin», ehätti vielä keskimäinen tyttö.
»No mitähän tuo Ihalainen sinne Ameriikkaan meni?» hätäili Anna Liisa, epäselvänä asiasta. Mutta taas yritti emäntä sotkea, käskien lapsia:
»Menkää siitä pennut ja ottakaa jauhoja suuhunne ja pureksikaa siitä iskosta, jotta iskostatte sen tiinun uurteen, että ei tipu kalja pois!»
»Mennään tekemään purusta!» riehahti silloin koko lapsilauma, syöksyen jauhovakan kimppuun, ja kohta olivat kaikki suut jauhoista purusta puremassa.
Mutta Anna Liisa oli aivan ihmeissään Ihalaisen tähden. Hän tiedusti taas:
»Sanoikohan se Ihalainen kauvan viipyvänsä sillä matkalla?»
»Kauvankos tuo nyt… Kukapa ne muuten miesten matkat niin hiuskarvan päälle tietää», viisasteli Hyvärinen ja emäntä yritti yhä sotkea asiaa, sanoen:
»Olisi se riihikin mentävä ripsumaan enimmistä pölyistä puhtaaksi. Viime ahoksella jo oli siihen pölyn paljouteen ihan läkähtyä ja töllötä.»
»No mikähän tuolle Ihalaiselle nyt tuli, kun se Ameriikkaan lähti!» huokasi Anna Liisa.
Hyvärinen koetti nyt jo pikku leikillä antaa Anna Liisalle pienen vihjauksen oikeasta asiasta. Hän laski leikkiä:
»Kukapa niiden miesten asiat ymmärtää… Vaikka olisi mennyt toista Anna
Liisaa itselleen etsimään.»
Nyt sekottui Anna Liisa kokonaan. Mielen liikutus vaikutti, että hän ymmärsi Hyväristä sanojen mukaan, vaikka tosin epäselvästi. Hän käsitti himmeästi, että asiat olivat nyt huonosti.
Syntyi vaitiolo, kun Anna Liisa mietti asiaa. Hyvärisen emäntä puolestaan oli tuskassa hänen viipymisensä johdosta, kun peitteen ompelukin viipyi sen takia. Lisäksi pelkäsi hän taas uusia uteluita, jotka voisivat paljastaa talon salaisuuden ennen kuuluutuksen ottoa. Jouduttaakseen Anna Liisan lähtöä turvautui hän pikku viekkauteen. Hän huomautti jo:
»On tästä sinulla vielä astua jutuuttamista keretäksesi ennen pimeän tulemista Murroille… Vaikka lieneekö noita rosvoja nyt liikkeellä tällä välillä yölläkään.»
Se auttoi. Anna Liisa ihan säikähti, ja pian suoriutui hän paluumatkalle. Hyvärisen emäntä siunaili hänen lähdettyään:
»Älysipähän näet lopultakin mennä!… Panetteko pois, pennut, jo sen jauhovakan! Syötte siinä ja apatte jauhoja kuin paras ruunun ori apetta!»
* * * * *
Hyvin epätietoisena ja levottomana palasi Anna Liisa kotiinsa. Rauhottui hän, kun tiesi nyt Antin olevan Ameriikassa eikä ojassa, mutta toisekseen hän taas ei käsittänyt mitä varten se Antti oli nyt sinne mennyt ihan ilman puhumatta.
Niissä ajatuksissa saapui hän kotiinsa, missä Maija Liisa odotti. Oli jo katkonut risutkin valmiiksi liedelle ja pannut pannun siihen viereen.
Anna Liisa riisuutui ja tiedusti, oliko Kanasen Maija Liisa juottanut ruunan. Hän sai myöntävän vastauksen, ja mietti mitä puhua. Epätietoista kun oli kaikki, alkoi hän salailla asiaa, varsinkin sen tähden että Hyvärinen oli puhunut, jotta mene tiedä vaikka se Ihalainen olisi mennyt uutta vaimoa ottamaan. Hän alkoi jo hämärästi aavistaa olevansa hylätty vaimo, ja kukapa nainen myöntäisi mielellään, että mies on hänelle kylmennyt. Hän mietti millä puheella peitellä koko asiaa. Sen keksittyään hän ilmoitti:
»Sitä se kuuluu Pekka Roivaan tyttöä ajattelevan Jussi Vatanen.»
»Sitäkö vanhinta?»
»Sitä Liisaahan se kuuluu.»
»Joutaisi noita Roivaaltakin jo naimisiin pääsemään», toivotti Maija Liisa, ja nyt hän jo katkoi päreitä, sillä hän oli varma siitä, että nyt se pannu pääsee tulelle. Hän ryki taas Liperin kunnan tyytymättömyyden yskää.
Mutta ei Anna Liisa näyttänyt muistavan koko asiaa. Hän kierteli ja kaarteli. Kun oli muut asiat kertonut, niin ilmoitti:
»Kaksikymmentä kolme kappaahan se on Lehvosenkin Anna Priitta saanut
Hyvärisen kauran leikkuusta…»
Mutta nyt ei Maija Liisa enää malttanut odottaa. Puheeseen vastaamatta ilmoitti hän suoraan:
»Vesikin jo rupeaa pannussa muikenemaan.»
Silloin vasta Anna Liisa hoksasi tulitikkuasian ja siunasi:
»Herra siunatkoon! Kun uneutin ne tulitikut ihan kokonaan!»
Maija Liisa pyyhki nyt pankkoa, jotta poro pölisi ja Anna Liisa aivan hätäytyi eikä tiennyt mitä sanoa. Hätäpäissään hän jo lykkäsi syyn Antin niskoille, sanoen:
»Semmoista se on, kun lähetät tolkuttoman miehen asialle: saat itse mennä perästä, eikä sittenkään tule tolkkua… No, mikä veikin muistin.»
Mutta Maija Liisa ei ääntänytkään. Ilmassa oli ukkosta. Anna Liisa unohti surunsakin ja yritti jo sovitella, ehdotti:
»Söisit nyt vaikka paljaaltaan kahvin papuja ja haukkaisit sokeria päälle!»
Mutta ei. Ei suostunut Maija Liisa. Ähisi vain ja oli vihoissaan.
Viimein tiuskasi:
»Ei tässä tämmöisessä tupa röttelössä asuakaan tarkene lämmittämättä!
Kun on kuin harakan pesä!»
Hän oli aivan oikeassa. Sen huomasi Anna Liisakin. Yritti hän kehrätä, mutta ei se sujunut nyt. Mietti hän keinoa, mutta ei tahtonut löytää. Mutta Maija Liisalla oli suurempi tulen tarvis, sillä hän oli kuolla kahvin janoon. Ja hätä yrittää keksiä keinoja, kiskoa vaikka petäjästä tuohta. Hän ehdotti:
»Onko teillä tahko?»
Olihan se tietysti, ja Maija Liisa järkeili silloin:
»Lähteehän siitä tulta, kun kuiviltaan tahkoaa. Jos koetettaisiin tässä vaikka sitä konstia.»
Tahko tuotiin tupaan, ja nyt emännät sillä tulta kehräämään. Hurisi siinä tahko, kun toinen väänsi kammista ja toinen painoi rautaa päälle.
»Sinkoaahan siitä kipunoita, mutta mihinkäs ne ottaisivat tulta!» riemastui jo Maija Liisa.
Levitettiin lattialle tappuroita ja pidettiin jos mitkä pelit, mutta tulta vain ei saatu.
»Väännä kovemmin!» komensi Maija Liisa ja painoi rautaa tahkoon irvellä ikenin. Mutta eivät vain tappurat leimahtaneet.
Viimein he väsyivät, pyyhkivät hien otsaltaan ja Maija Liisa sanoi:
»Ei se syty.»
He istuivat väsyneinä, epätoivoisina, ja Maija Liisa kysyi vihansekaisena:
»Entäs Ihalainen itse?… Tuliko siitäkään sen parempaa tolkkua?»
»Tulihan siitä… Ei se ojassa ole, se kun on onneksi mennyt
Ameriikkaan», lohdutteli Anna Liisa.
Mutta silloin pyöristyivät Maija Liisan silmät. Hän tiesi mitä se Ameriikkaan meno merkitsi, sillä monesti oli Kananen uhannut mennä sinne akkaansa pakoon, kun hän oli sitä kovistellut väkijuomien väärin käyttämisestä. Sääli hän nyt Anna Liisaa, joka oli muitta mutkitta jäänyt leskeksi. Hän huudahti:
»No niinkö se nyt heittikin koko talonsa ja eukkonsa ja itse meni! Vai semmoinen mies se olikin, sekin Ihalainen!»
Anna Liisa hätäytyi lopullisesti. Hän toki vielä puolusti:
»Eikö tuo tuolta vielä tulle!… Onhan sinne kuuluu muitakin miehiä mennyt jo ennen Ihalaista!»
Maija Liisa huomasi, että Anna Liisa ei vielä tiedäkään, mitä moisen miehen Ameriikkaan meno merkitsee. Hän selitti:
»Vuota vain!… Kyllä se tulee!… Kyllä nyt saat jo lesken sängyssä maata, sillä eivät Ameriikkaan mene muut kuin ne jotka aikovat hylätä koko akkansa.»
Ja hän selitti asian Anna Liisalle juurta jaksain. Hän kertoi miten
Kananenkin oli uhannut Ameriikasta paremman akan ottaa, ja lisäsi vielä:
»Niinhän se on sekin Rääkkylän Puhakka mennyt. Ja siihenpähän jäi senkin akka, ja Puhakka otti Ameriikassa sen Mikko Havukan lesken. No voi ryökälettä sitäkin Ihalaista!»
Nyt Anna Liisa jo itkeä kihautti. Maija Liisa vielä torui häntä, kysyen:
»Mitä sinä sille ukollesi oikein teit, kun se nyt tuskastui ja lähti?
Oletko sinä lyönyt sitä?»
Nyt muistui sortuneen Anna Liisan mieleen, että oli hän kerran: Juuri silloin Ihalaisen lähtiessä oli hän leipä-lapiolla herättänyt hänet, kun Sormusen Miina käski. Mutta leikillä hän oli sen tehnyt, eikä uskonut, että Antti nyt siitä ottaisi nenäänsä.
Mutta ei hän sitäkään nyt sanonut Maija Liisalle, vaan puhdistautui:
»Enhän minä sitä lyönyt enkä piiskannut ole… Sovinnossa tuota on tässä elää kituutettu ja rauhassa on oltu vihkimisestä lähtien…»
Ei silloin Maija Liisakaan ymmärtänyt Antin päähänpistoa. Arveli hän vielä yhtä syytä ja kysyi:
»No, oletkos sinä sitten haukkunut sitä siitä, kun sillä on se nenä niin jumalaton kuvatus?»
Ei Anna Liisa huomannut olevansa siihenkään tekoon syypää. Hän puolustautui:
»Enhän minä ole koko nenästä sanonut muuta kuin toisinaan vaan pyytänyt, jotta: 'Niistäisit nyt Ihalainen vähän tuota nokkatolhoasi'!…»
* * * * *
Nyt alkoi Maija Liisa pitää Anna Liisan puolta ja soimasi Anttia, kun se oli niin kevytmielisesti hylännyt vaimonsa. Hän unohti jo kahvinkin ja leppyi. Talossa oli suuri suru. Anna Liisa itki pariin kertaan. Maija Liisa päivitteli:
»No jo on paha henki saanut vallan Liperissäkin! Kun nyt tuon
Ihalaisenkin ja otti ja riivasi! Siihen se vie tämä jumalaton elämä…
Hohhoi!… Hohhoi!»
Anni Liisa oli sekaisin aivan. Ajatteli taas sitä nenästä huomauttamistaan. Itkun lopussa hän silloin valitti:
»Ottikohan tuo nyt sitte siitä sen mieli myrtyäkseen? Mutta kukas sitä nyt osasi uskoa, jotta hän nyt ottaa omasta nokastaan niin nenäänsä, että siitä suuttuu ja lähtee. Kun olisi ihminen arvannut, niin en olisi puhunut halaistua sanaa koko tolhosta. Olisin antanut sen olla niine sisuksineen.»
Yhä lisääntyi Maija Liisassa sääli. Hän jo lohdutti Anna Liisaa sillä, että ehkä se ukko Hyvärinen oli narrannut, se kun oli muutenkin semmoinen koiranleuka.
Se lohdutus rauhotti sen verran, että voitiin mennä nukkumaan. Mutta lohduttamisesta seurasi, että Maija Liisan sääli myös haihtui ja kahvi juohtui mieleen.
Ja nyt seurasi pitkä yö. He nukkuivat samassa sängyssä, Maija Liisa Antin paikalla. Jos vain Anna Liisa vähänkin havahtui, niin oitis kuuli hän Maija Liisan puhuvan jotain semmoista, mikä viittasi kahviin päin, tai ryki hän ja valitti yskäänsä. Joskus hän sanoi:
»Mikä tässä tarkenee, kun ihan kylmiltä suin piti sänkyyn vääntäytyä.» Toisinaan taas soimasi: »On sitä muisti, kun ei muista tulitikkuja pyytää!» Toisin ajoin taas morkkasi muilla sanoin, vaikka Anna Liisaa ilmankin rasitti suru.
Ja silloin vasta tunsi Anna Liisa, mikä aarre ja turva hänelle oli ollut Ihalainen. Ensi yötä hän nukkui nyt ilman sitä, vihiltä pääsystä lähtien. Kun aamu tuli ja oli noustu, siunaili hän itsekseen:
»No sen minä vain sanon, että naisen kanssa minä en naimisiin menisi…
Koko yön nytkin vornotti ja marmatti siinä… Toista se oli Antti
Ihalainen!»