VII
Kuin siivillä kiiti aika, tapahtumat ajoivat toisiaan takaa. Ainoa päivä sisälsi niitä enemmän kuin kokonainen vuosi Kaarilassa. Aili tottui siihen pian, niinkuin hän tottui pitämään kauniina niitä naismuotien äärimmäisyyksiä, jotka alussa olivat hänestä näyttäneet niin hirveän rumilta. Hänen käytöksensä varmistui, osaksi tietäen, osaksi tietämättään omisti hän itselleen piirteitä niiden henkilöiden ulkonaisesta käytöksestä, jotka hänestä tuntuivat hienoilta. Maalainen luonnollisuus ei silti kadonnut. Hänen esiintymisensä oli ujoa ja vapaata yhtaikaa. Naiset, varsinkin nuoret pitivät häntä kokettina, herrat sensijaan viehättävänä.
Wahlfeltien koti oli miellyttävä. Mahdotonta oli olla siellä viihtymättä. Kaikki pitivät tohtorista, oppilaat, ystävät, tuttavat. Hän oli aina tasainen ja ystävällinen ja laski mielellään leikkiä, jossa ei ollut ilkeyttä eikä pilkkaa. Ailin hän usein otti polvelleen, keinutteli häntä siinä ja puheli: "jää sinä tänne minun tytökseni, tuo Lyydi-tätikin kun aina puuhaa kaupungilla." Ja kun Maija silloin loi häneen katseen ikäänkuin kysyäkseen, eikö setä sitten ensinkään välittänyt hänestä, niin tohtori pujotti kätensä tytön tukkasängen läpi ja virkkoi: "olet, olet kyllä sinäkin herttainen, mutta tuo tukka ei ensinkään anna niin kotoista tunnelmaa kuin tämä!" Ja siinä hän tarttui Ailin vaaleaan palmikkoon ja punnitsi sitä kädessään. Tämä oli pieni pistos Maijalle, joka oli pannut kaikki voimansa liikkeelle säilyttääkseen tukkansa lyhyenä.
Totta oli, että rouva Wahlfelt paljon "puuhasi kaupungilla". Hän kuului naisyhdistyksiin, eläinsuojeluyhdistyksiin ja kaikenlaisiin hyväntekeväisyysyhdistyksiin. Ei ollut sitä yritystä suomenmielisissä piireissä, jossa ei hän olisi ollut välttämätön, ei niitä arpajaisia, ei iltahuveja, joille ei hänen poissaolonsa olisi ollut korvaamaton vahinko. Hänen tottunut silmänsä, hänen taitava kätensä, erinomainen aisti, energia — ne saivat aikaan enemmän kuin kymmenen tavallisen naisen kyvyt yhteensä. Sentähden tuskin jäi montakaan iltaa kuukaudessa, jolloin hän sai elää kokonaan kotiaan varten. Häntä tarvittiin kaikkialla. Mutta harvoin hän väsyi, harvoin hermostui, aina hän oli valmis auttamaan. Silti ei hän laiminlyönyt kotiaan. Kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, eikä kankeutta tai painoa tuntunut missään. Aamulla kävi rouva itse torilla keittäjättärensä kanssa, aina hän ennen ateriaa tarkasti ruokapöydän ja kurkisteli itse kattiloihin. Hän parsi ja paikkasi miehensä ja poikiensa vaatteet. Hän oli kun olikin niitä ihmisiä, jotka saavat aikaan. Paitsi sitä, että hän jokaisiin arpajaisiin valmisti komean voiton, ompeli hän kaikenlaisia pieniä koristeita, jotka sohville ja pöydille laskettuina tekivät hänen kotinsa hauskan näköiseksi… Ja kuinka herttainen ja rakastavainen hän saattoi olla omaisilleen! Kuinka pehmeästi hän hiipi miehensä kirjoituspöydän ääreen, silitti hänen otsaansa ja asetti hänen eteensä kukkakimpun, jonka hän kaupungilta oli tuonut tuliaisiksi! Hämärän hetkinä istuutui hän usein soittokoneen ääreen, huusi pojat laulamaan ja lauloi itse heidän mukanaan, vaikka hän tosin viime aikoina oli kadottanut paljon äänensä tuoreudesta. Mutta kaunis hän oli vieläkin ja niin nuoren näköinen, että paremmin olisi luullut häntä lastensa vanhemmaksi sisareksi kuin äidiksi.
Rouva Wahlfelt piti nuorten seurasta. Oli aina joukko nuoria naisia ja herroja, jotka nauttivat hänen erityistä suosiotaan. Hän ei heitä valikoimalla valinnut, vaan sattumalta he joissakin iltahuveissa tai kokouksissa olivat joutuneet puheisiin ja huomanneet sopivansa yhteen. Rouva Wahlfelt pyysi heidät luokseen — ja niin oli liitto tehty. Se ehkä ei ollut erittäin pitkäikäinen, sillä jäsenet hajaantuivat vähitellen eri haaroille maailmaa, mikä mihinkin toimeen, mutta varmaa on, että jokainen iloisimpien muistelmiensa joukkoon laski ne hetket, jotka oli viettänyt "klikissä", joksi ystävykset piiriään nimittivät.
"Klikki" joka tähän aikaan seurusteli Wahlfeltilla oli vetänyt yhtä köyttä jo neljän lukukauden aikana. Se oli saanut oman leimansa, sillä oli omat lausepartensa ja sanantapansa, joita eivät muut ymmärtäneet. Asianomaisille oli niissä muistoja, joille täytyi makeasti nauraa, jotka sisälsivät salaisia viittauksia jne. Ystävykset kohtasivat miltei joka päivä: milloin sattumalta kadulla kävelyaikana, milloin teatterissa väliajoilla. Usein olivat he edeltäkäsin päättäneet tavata populäärissä, tai siellä, tai siellä, mistä lähdettäisiin kävelemään…
Luonteet tässä piirissä olivat sangen erilaiset. Valona naisten joukossa oli muuan neiti, joka suomenteli ja hoiti jotakin pankkivirkaa. Neiti Mantere edusti sukkeluutta, hänelläkin oli pieni toimi, mutta se ei sentään häntä estänyt hoitamasta isänsä taloutta ja omia huvejaan. Neiti Tuokko oli itse runollisuus, hän kävi jatko-opistoa, kirjoitti somia runoja ja hyviä aineita, lauloi sievästi, soitti pianoa ja esiintyi kauniin ulkomuotonsa vuoksi usein kuvaelmissa. Muut naisista olivat vähäpätöisemmät. Herroissakin oli aika hauskoja. Puhumattakaan Eerosta, johon kaikki klikin naiset vuorotellen olivat rakastuneet, oli runoilija Laine, joka seitsemäntoista vanhana, kaukaisesta maaseutukaupungista oli tullut ylioppilaaksi ja heti senjälkeen herättänyt huomiota runokokoelmalla. Arvostelijat olivat tässä esikoiskokoelmassa luulleet löytävänsä tosi-runoilijan tuntomerkit. Nyt oli Laine viidettä vuottaan ylioppilaana, oli ehtinyt väsyä ja elähtää. Hänen seuraavat kirjailijatuotteensa eivät olleet pitäneet mitä ensi kokoelma lupasi. Joku ilkeä kieli sentähden olikin ruvennut kutsumaan häntä "runoilija-surkioksi". Hänen täydellinen vastakohtansa oli maisteri Mantere, Sohvin veli, joka tavattoman mallikelpoisuutensa tähden "yritti tulla niin äiteläksi, että hän olisi ollut potkittava koko joukosta pois", niinkuin Sohvi sanoi. Se olisi tapahtunutkin, jollei Matti itse asiassa olisi ollut niin hauska ja reipas, että pelkästään hänen terve naurunsa jo oli tullut seuralle rakkaaksi.
Hän ei vähääkään muistuttanut sisartaan, ei ulkomuodoltaan enempää kuin luonteeltaankaan. Hän oli raittiusmies ja liikkui työväenpiireissä. Isän, rakennusmestarin mielipiteet ja pojan ihmisystävällinen katsantokanta olivat usein ristiriitaiset. Yllyttäjäksi ja sosialistiksi oli isä häntä monasti nimittänyt.
Vielä kuului klikkiin eräs senaattorinpoika, Eeron luokkatoveri, joka luki lakitiedettä, sekä muuan kylmäverinen lääkärinalku, jonka suurin ilo oli kauhistuttaa klikin naisia pöyristyttävillä jutuilla "aasiksesta". Olihan sitäpaitsi usein mukana muitakin hyviä tuttavia, seuran varsinaisten jäsenten veljiä, sisaria jne. Ja sillä tavalla joutui Ailikin joukkoon.
Eeron kanssa ei hän saanut olla paljoakaan, sillä olisihan se voinut herättää epäluuloa. Sohvi neiti sitäpaitsi tavallisesti otti Eeron haltuunsa ja alkoi puhuttaa hänellä ranskaa. Sillaikaa Laine ja Mantere kilvan kiistelivät Ailista. Laine väitti verensä nuortuvan, kun hän kuuli "noita terveitä, murteellisia lauseparsia" — Aili käytti todellakin osaksi kotimurrettaan, Mantere taas vaihtoi Ailin kanssa mielipiteitä ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut tavannut naista, joka niin paljon oli ajatellut.
Ailista oli hauskaa. Hän oli saanut uuden päällystakin ja uuden lakin, hän tiesi että ne häntä pukivat. Hänen astellessaan kadulla oli tapahtunut, että joku oli kääntynyt katsomaan taakseen ja huudahtanut: "siinä se oli palmikko!" Tai: "soma tyttö!" Tämä kaikki ei voinut olla tekemättä Ailiin mieluisaa vaikutusta. Nyt tuntui siltä, että Laine ja Mantere häneen rakastuvat. Helsingissä oli kuin olikin aika hauskaa!
Ainoa mitä hän pelkäsi oli, että Eero… Kunhan ei taas tuo Sohvi olisi häneen rakastunut! Joskus tekivät muutkin viittauksia siihen suuntaan, mutta Sohvi purskahti suureen nauruun ja sanoi:
— Hävetkää toki! Tiedättehän, että minä aikoja sitten olen kahlannut "linjan" yli. Sovin Eerolle jo äidiksi. Minähän jään vanhaksipiiaksi! Äh, miehet ovat kaikki ikävää joukkoa, minä nyt heistä huolisin!
Ja niin hän nauroi niin, että tasainen hammasrivi paljastui ja loi Eeroon veitikkamaisen katseen. Puna hänen poskillaan oli silloin kauniimpi kuin milloinkaan.
Ailia hän kohteli hyvin suojelevasti ja äidillisesti. Hän oli antanut hänelle hyväily nimen "pikku Aili", kunnes kerran Eero huomautti, että Ailia Kaarilassa kutsuttiin toisella hyväilynimellä.
— Kuule, mikä se nyt olikaan? kysäisi hän.
Aili punastui korviin saakka.
— En minä muista, sanoi hän vältellen.
— Pala tai Pula tai… mikä kumma se nyt olikaan? uteli Eero.
Seura sattui silloin olemaan koolla eräässä kahvilassa. Oli ajeltu
Töölön lahden ympäri ja poikettu teetä juomaan.
— Pulu se oli, tunnusti Aili vihdoin. — Veljeni minua kutsuu sillä tavalla…!
— Pulu, Pulu, mistä se tulee? kyselivät kaikki.
— Ei se ole mitään, sellainen tehty sana vain.
Ailiin koski omituisesti kun hän kuuli tuon Pekan antaman hyväilynimen tässä ympäristössä. Mutta samassa sattui hän katsahtamaan peiliin vastapäätä: hän näki kasvonsa hehkuvan, silmänsä loistavan ja hiuksensa kähertyvän kulmille. Maisteri Manteren katse seurasi häntä — senkin hän näki peilistä… Herra Laine nousi.
— Pulun malja! Meidän täytyy juoda Pulun malja!
Hän viittasi palvelijalle ja teki tilauksen. Nauru ja leikkipuheet kävivät yhä vilkkaammiksi. Pienessä jääpalasilla täytetyssä hopeaämpärissä kannettiin pöydälle kaksi korkeaa pulloa. Matti korjasi silmälasejaan ja jäi niihin tuijottamaan.
— Oletko hullu, veliseni, sai hän kuiskaten sanotuksi, — samppanjaako sinä tilasit?
— Samppanjaa! huudahti Aili säpsähtäen. — Onko tuo samppanjaa?
Hänen kätensä ojentui pulloja kohti ja silmät selällään tuijotti hän Matti Mantereeseen. Ilme hänen kasvoillaan oli niin hämmästynyt, että kaikkien katseet kysyen kääntyivät häneen.
— On, hymyili Laine.
— Hienointa ranskalaista samppanjaa!
— Niinhän sinä irvistät, lapsi kulta, kuin jos söisit mädännyttä omenaa! sanoi Sohvi.
— Ei… mutta, kun en koskaan ennen ole nähnyt samppanjaa!
Kaikki purskahtivat nauruun.
— Ja millä kankealla äänellä se tuli! naurahti Sohvi taasen.
— Olen erittäin onnellinen, että minun on suotu tutustuttaa teidät luonnon jaloimpaan nesteeseen! puhui Laine hymyillen.
— Eikö se ole kaunista! Oo, kuinka se helmeilee lasissa!
— Pulun malja! Eläköön Pulu!
Lasit kilahtivat vastatusten. Matti raittiusmiehenä ei juonut.
Ikäänkuin peläten vei Aili lasin huulilleen.
— No, miltä maistuu?
— Onhan se hyvää…
— Tuskinhan sinä maistoitkaan. Enemmän Aili, pannaan pohjaan asti.
Onneksesi!
Se oli Eero, hymyillen hän helisti serkkunsa kanssa.
— Siitä onkin kauan kun viimeksi olen juonut samppanjaa. Oikein maistuu hyvältä! sanoi Sohvi.
— Kerran eläessäni, alkoi hänen veljensä, — minä sitä maistoin, mutta ei se minusta ollut mitään erinomaista, varsinkaan kalliiseen hintaansa nähden. Minusta…
— Sinä ainainen raittiussaarnaaja! — Laine löi häntä olkapäälle. — Minä tässä hiljan juotin seurahuoneen varieteen kauniita tyttöjä — ja kyllä he jaksoivatkin juoda…!
— Ja siitä sinä kehtaat puhua! Minusta se on suorastaan…
— Soh, soh Matti! Terve!
Lasit kilahtivat, ilo yleni ylenemistään. Mieliala saavutti vihdoin sellaisen nousun, että Ailille keskellä öistä esplanaadia annettiin — masurkkaharjoitus.
Hän oli tuskin ehtinyt nukkua, kun hän heräsi johonkin suloiseen tunteeseen. Hän ei aluksi tietänyt, oliko se unta vai kuuluiko se todellisuuteen: hänen ympärillään laulettiin. Samassa sävähti Maija unestaan, ryntäsi puolihorroksissa ikkunaan ja työnsi uudinta syrjään.
— Serenaadi, serenaadi! huusi hän. — Pihassa lauletaan.
Aili nousi istumaan. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.
— Se on sinulle, jatkoi Maija. — Laita toki tulta ikkunaan!
— Mutta jollei se olekaan meille…! En minä uskalla.
Molemmat tytöt seisoivat yöllisissä puvuissaan keskellä lattiaa, iloiten ja epäillen, tarkoittiko laulu todellakin heitä.
— Se on meille, se on meille! riemuitsi Aili äkkiä.
Hän oli tuntenut Eeron äänen.
— Sinulle se on, eikä meille, kuiskasi Maija.
Molemmat alkoivat nyt hurjasti häärätä huoneessa, löytääkseen tulitikkuja. Juuri kun niitä tarvittiin, ei niitä tietysti ollut! Maija kaatoi kiireessään vesilasin ja alkoi vaikeroida, että jos se menikin hänen saksan vihkonsa päälle… Pihassa seisoi kahdeksan herraa. Yö oli tähtikirkas ja leuto. Tytöt eivät voineet olla tuontuostakin kurkistamatta uudinten taakse. Vihdoin löytyivät tulitikut ja ikkunoihin sytytettiin kynttilät. Palvelustytöt olivat avanneet porstuan ikkunan, laulu kuului aivan selvänä sisään. Äänettöminä tytöt kuuntelivat sängyissään.
Aavistamaton onnellisuuden tunne oli vallannut Ailin. Hän oli siirtynyt ikäänkuin satumaailman ihmeelliseen piiriin. Laulun kauneus, tähtikirkas yö, koko maailman ihanuus kuului hänelle. Kaiku kannatti säveliä kauas… Kunhan olisi saanut liukua niiden mukaan, haihtua pois niinkuin laulun soinnut, nukkua uneen eikä milloinkaan enää herätä…
— — —
Klikin kesken kutsuttiin häntä senjälkeen aivan yleisesti Puluksi ja
Pulu-neidiksi. Aili vastusteli ja koetti syyttää nimeä rumaksi.
— Eihän se ole kuin soma ja herttainen, niinkuin sinä itsekin, lohdutteli Elli.
Heistä oli Ellin kanssa tullut hyvät ystävät. Elli vei hänet mukaansa kouluun, esitti hänet tovereilleen, kutsui hänet jatko-opiston konventtiin, jopa otti hänet mukaansa yliopistoon kuuntelemaan luentoja suomalaisesta kirjallisuushistoriasta. Elli pistäytyi tavallisesti hakemaan Ailia ja kävellessään he juttelivat. Muutamassa päivässä oli Elli uskonut Ailille koko elämäntarinansa. Aili tiesi kutka häntä olivat liehitelleet ja kutka kosineet. Niitä oli koko joukko, sekä pappeja että maallikkoja, ja Elli oli sentään Ailia nuorempi.
— Niinhän sinä puhut, hymähti Elli eräänä iltana, kun he Kaivopuistosta astelivat kotiin päin, — ikäänkuin ei sinua koskaan olisi liehitelty.
— Ei olekaan, sanoi Aili miltei alakuloisesti ja ikäänkuin häveten.
— Mitä? Ei liehitelty!… Ei, sitä en usko!
— Ei, se on totta. Kuka minua sitten olisi! Olenhan viettänyt koko elämäni Kaarilassa, eikä siellä ole kuin veljeni.
— Mutta pitäjän herrat?
Aili punastui.
— No, onhan tohtori taitanut hiukan, mutta…
— No katso nyt, enkö arvannut. Kuinka se muuten olisi voinut olla mahdollista. Niin soma tyttö kuin sinä… Kosiko hän?
— Ei, ei! Ei se niin pitkälle mennyt… Se on sellainen ikäloppu mies, joka rakastuu kaikkiin naisiin, pukeutuu vaaleisiin, pistää kukan rintaansa ja luulee näyttävänsä vastustamattomalta… Äh, en häntä kärsi… Sanotaan hänen eläneenkin niin huonosti…
— Vai sellainen… sanoi Elli. — Olen minäkin kerran tuntenut sellaisen…
Elli astui hetken äänettömänä. Sitten hän nosti päätään. Aili näki hänen kasvoillaan kummallisen, haaveellisen hymyn.
— Mutta sinä et tiedä, jatkoi hän sitten, — kuka se minun varsinainen rakkauteni on ollut.
Hän puhui kuiskaten. Oli jo pimeä. Sensijaan, että olisivat menneet kotiin, olivat tytöt kääntyneet rantaan, siellä paloi vain harvassa lyhtyjä. Lumisen lahden takaa häämötti jotakin mustaa: se oli lehdetön metsä. Harva ihminen vain tuli vastaan.
— Olin häneen tutustunut jo koulutyttönä, sanoi Elli. — Hän saatteli minut kotiin, lähetti kukkia syntymäpäivikseni ja tuli noutamaan minua kävelyille. Ensimmäisenä ylioppilasvuonna — voi sitäkin aurinkoista aikaa! — olimme yhdessä joka päivä. Rakastin häntä, olin varma hänen rakkaudestaan, vaikk'ei hän sanoin ollut ilmaissut mitään…
Aili odotti jännityksellä, tuontuostakin luoden katseen ystävättäreensä.
— Koulu loppui, minun piti lähteä maalle. Olimme viime iltaa yhdessä.
Hyvästi jättäessään hän — suuteli minua…
Ailin silmiin herui kyyneliä. Hän pusersi Ellin kättä.
— Hän kirjoitti minulle koko kesän, mutta sitten alkoivat kirjeet kulkea hitaammin. Vihdoin ne lakkasivat kokonaan… Kun kahden vuoden kuluttua tulin takaisin Helsinkiin, liehitteli hän toista, mutta minä, minä en ollut voinut unohtaa…
— Mutta mitä hän sanoi, kun sinut näki…?
— Mitä hän sanoi? Oli ystävällinen, kohteli niinkuin ei mitään olisi ollut. Emme koskaan ole koskettaneet menneisyyteen.
— Sinä olet siis usein puhunut hänen kanssaan?
— Olen, olen, usein…
— Ja sinä olet tyynesti voinut häntä kohdata, vaikka hän on sinut pettänyt.
— On pitänyt tottua. Minä en ole ainoa…
— Voiko siihen sitten yleensä tottua…?
Äänettöminä tytöt seisoivat ja tuijottivat pimeään maisemaan. Joku mies, joka kömpi esiin telineiden takaa, sai heidät säpsähtämään ja kääntymään kaupunkiin päin.
— En sitä itsekään ymmärrä, mutta niin se on… Minä kohtaan hänet joka päivä, me puhelemme kuin hyvät tutut, laskemme leikkiä… Hän liehittelee toisia, näen hänen heittävän yhden toisensa perästä, ottaakseen uuden. Välistä tuntuu siltä, että minä se olenkin, josta hän pitää, vaikk'ei hän mitään sano… Hän katsoo minuun niin omituisesti… Mutta minä, minä häntä odotan, minä häntä rakastan. Sano Aili, sano, eikö tämä ole surkeaa!
Elli purskahti itkuun.
— Sinä kohtaat hänet joka päivä, sanot… Kuka…?
Sanat tukahtuivat Ailin kurkkuun. Hän kysyi itseltään kiireesti keitä Elli joka päivä kohtasi. Hänen tietääkseen ei muita kuin heidän klikkinsä herroja. Mutta kuka se heistä olisi ollut? Äänettöminä tytöt saapuivat Ailin kotiportille.
— Tahdotko tietää kuka se on? sanoi Elli.
— Jos sinä tahdot sen minulle uskoa!
— Mutta se ehkä koskee sinuun…?
— Kuinka niin? kysyi Aili pelästyneenä. — Ei, ei, sano nyt vain.
— Eero, kuului hiljaa Ellin huulilta.
Ailissa tuntui kaikki kangistuvan. Hänen rintaansa nousi suuri ruumiillinen tuska, joka hetkeksi vei häneltä kaikki ajatukset. Kun Elli huolestuneena rupesi kysymään, mikä hänen oli, tuli hän vihdoin järkiinsä.
— Voi sinua raukkaa! sai hän sanotuksi. — Etkö tule meille?
— Ei kiitos, en minä nyt voi.
Aili pusersi hänen kättänsä ja jäi hetkeksi katselemaan hänen jälkeensä. Sitten hän avasi oven valaistuun porraskäytävään. Oli kuin suuren rajuilman humu olisi ollut likenemässä häntä ja myrskyn keskeltä soi hänen korviinsa: sinun ainoasi livahtaa tiehensä… tiehensä, valuu sormiesi lomitse kuin vesi…! Aili painautui seinää vastaan ja pusersi kätensä povelleen.
Samassa kaikui porraskäytävästä askelia. Aili karkasi ylös toiseen kerrokseen ja soitti. Tohtori itse avasi. Eteiseen näkyi punertavassa valaistuksessaan pieni huone salin takana, aivan samanlaisena kuin sinä iltana jolloin Aili oli tullut. Kuului ääniä, naurua… Salin keinutuolissa istui Eero ja Sohvi seisoi hänen vieressään. Hän oli pehmeänharmaassa puvussa, kirjava liina kaulassa.
— Pulu, pikku Pulu! huudahti hän ja juoksi Ailia vastaan, — tule auttamaan minua… Tämä Eero, senkin jörö, ei tahdo tanssia kanssani tarantellaa! Nyt on varsinainen tanssija sairastunut eikä sitä opi muut kuin Eero, joka sen osaa… Pyydä sinäkin Pulu…!
— Tietäähän Eero mitä tekee, sanoi Aili väkinäisesti hymyillen.
Sohvin kädet, jotka olivat levänneet hänen olkapäillään valuivat alas.
Hän ojensihe suoraksi, katsoi Ailiin pitkään ja sanoi nauraen:
— Kas… kas… sitä pikku neitiä!
Aili punastui. Sohvin sanat häntä sekä nolasivat että suututtivat.
— Ajattelen vain, ettei Eerolla ehkä ole aikaa… koetti hän selittää.
— Niinkuin en minä tuntisi Eeroa ja tietäisi, mihin hänellä on aikaa! nauroi Sohvi. — Ja sinä luulet, sinä pikkuinen Pulu, että hän suuriakin tutkimuksia saa aikaan näinä päivinä ennen arpajaisia!… Sinä erehdyt, jos niin luulet… jollei miehessä aivan viimeisinä aikoina ole tapahtunut erinomaisia muutoksia.
— Anna ajatusaikaa huomiseen! pyysi Eero.
— Saat, jos vastauksesi tulee myöntävä!
Suuri kiire vallitsi talossa: arpajaisvoittoja viimeisteltiin, pukuja koeteltiin ja neulottiin. Rouva Wahlfelt kulki edestakaisin, neuvoen ja ohjaten kaikille ystävällisesti hymyillen. Ei ollut aikaa laiskotteluun, Ailikin sai käsiinsä työn, ja hän kävi sen kimppuun oikein nautinnolla. Hetkiseksi tuli tohtori sisään, teki jonkin kysymyksen, ihaili valmistuksia ja katosi sitten huoneeseensa.
Vieraiden mentyä istuivat Eero ja Aili niinkuin tavallisesti illoin pienessä punaisessa huoneessa salin takana. Lamput olivat jo sammutetut paitsi eteisessä, josta lankesi viisto valo aina heihin asti. He istuivat käsityksin. Eero koetti vetää Ailia lähemmä, mutta hän asettui raskaasti nojaamaan sohvan tyynyille.
— Olen iloissani, sanoi Eero, — kun koko tämä kiire on ohitse!
— Aiotko tanssia tarantellan? kysyi Aili hetken vaiettuaan.
— En tiedä. Ei tee ensinkään mieleni, mutta vaikea on kieltääkin, kun sen satun osaamaan ja toinen tuskin kunnollisesti ehtii sen oppia. Lisäksi tämä hyväntekeväinen tarkoitus… Mitä sinä ajattelet asiasta?
— Niin se kai on…
— Sinua väsyttää, armaani. Paina pääsi rinnalleni ja nuku siihen! Pian voimme odottaa kirjettä Kaarilasta…
— Niin, kahden päivän perästä.
Aili oli levoton. Tuntui siltä, että hänen velvollisuutensa on luopua
Eerosta, koska kerran Elli häntä rakastaa. Mutta jos hän on lakannut
Elliä rakastamasta ja nyt rakastaa Ailia? Vaan entä jos hän lakkaa
rakastamasta Ailiakin…?
— Kuule, mitä sinä pidät Ellistä? kysyi hän äkkiä.
— Ellistä? Kuinka niin?… Oli aika jolloin hänestä pidin oikein paljon, mutta sittemmin… Siirappia, siirappia liian paljon… No, onhan hän silti hyvä tyttö.
— Entä Sohvista?
— Viisas tyttö. Ja hauska siitä, että hänen kanssaan voi puhua mistä tahansa. Miksi sitä kysyt?
— Muuten vain tuli mieleeni.
Aili painautui Eeroa vastaan ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin pidättääkseen häntä tässä. Hän oli kysymäisillään, mitä se oli, josta Sohvin kanssa saattoi puhua, mutta ei saanut sanoja lausutuiksi. Hän sulki silmänsä. Himmeänä lepäsi valo hänen kasvoillaan. Eero silitti hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa rakkauden sanoja.
— Eero, pidätkö minusta? Miksi pidät minusta?
— Sitä et kysyisi, jos tietäisit miten kaunis sinä olet.
— Siksikö sinä pidät minusta? Siksi vain?
— Sinä olet niin hyvä.
Eero painoi tytön huulille suudelman, mutta Aili nosti silmänsä ja alkoi kiivaasti:
— Ei, minä en ole hyvä, tiedäthän sen. Älä pidä minusta hyvyyden tähden, sitten et kauankaan saa pitää…
— Vai enkö…! Eero sanoi sen hymyillen, äänellä, jolla lapselle laverrellaan. — No, en minä osaa sitä asiaa määritellä, suloinen sinä vain olet!
Ja hän suuteli häntä kiihkeästi, huulille, silmille, niskaan.
Aili unohtui siihen niinkuin kissa nukkuu, kun sitä silitellään. Hän lepäsi ajatuksettomana, onnellisena. Hän näki vain loisteen Eeron silmistä, kuuli hänen äänensä, tunsi hänen lämpönsä.
— — —
Arpajaiset näyttivät onnistuvan erinomaisesti. Voittoja tuli tulvimalla. Niitä oli Wahlfeltin sali aivan täynnä, yksi toistaan komeampi. Heti suurukselta olivat Lyydi rouva ja Eero lähteneet seurahuoneelle järjestämään ja kun Aili hiukan myöhemmin sinne saapui, liikkui siellä ihmisiä edestakaisin, kiireesti, kasvoilla iloinen jännitys. Suuri sali oli tyhjä, siellä täällä lepäsi tuolilla päällystakki tai istui pari henkeä. Orkesteri soitti, lavalla harjoiteltiin paraikaa tanssia. Eero ja Sohvi näkyivät olevan parit… Aili riensi sivuhuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä järjesteltiin voittoja, kaksi herraa seisoi rappujen nenässä ripustamassa telineille mattoja, peitteitä, kirjavia, muhkeita korutavaroita, mihin pantiin kipsinen kuva, mihin rehevälehtinen kukka, mihin ripustettiin taulu… Nuoret naiset häärivät mukana. Kaikilla oli kiire. Ilolla tervehdittiin Ailin tuloa ja Matti Mantere pyysi paikalla häntä auttamaan itseään. Hänelle oli annettu tehtäväksi koristaa joulukuusi, joka tarvittiin erääseen kuvaelmaan. Aili kapusi tuolille, Mantere seisoi pöydällä, ja siinä he nauraen ja puhellen ripustivat "enkelinhiuksia" ja muita koristuksia kuusen oksille. Matti oli suorastaan vallattomalla tuulella. Ja Ailin mieli olisi epäilemättä ollut yhtä kevyt ja huoleton, jollei Eero olisi ollut tanssimassa tuota tarantellaa. Se vaivasi häntä, vaikka hän koettamalla koetti olla sitä ajattelematta.
Orkesteri soitti, tanssijat lavalla tekivät siroja hyppyjä, useat olivat jo puvuissakin. Palvelustytöt, jotka olivat tulleet tuomaan rouviensa keräämiä voittoja, pysähtyivät ovensuuhun katselemaan. Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta. Äkkiä seisoi Ailin edessä köyhännäköinen, keski-ikäinen nainen, hartioillaan harmaa saali. Hän niiasi ja kysyi ujostellen:
— Missäs täällä otetaan vastaan voittoja niihin suomalaisiin sivistysarpajaisiin?
— Kyllä se on täällä!
Mantere kiiruhti pois ja palasi hetkisen kuluttua takaisin Lyydi rouvan kanssa, joka ystävällisesti tervehti naista.
— Tässä olisi pikkuinen lisä, sanoi tämä, vetäen huivinsa alta esiin karkean käden ja laskien rouva Wahlfeltin käteen kymmenen markan setelin.
— Keneltä tämä on?
Rouva Wahlfeltin kasvot seurasivat ystävällisellä hymyllä naisen liikkeitä.
— Kyllä se on minulta, virkkoi tämä ujosti.
— Kiitos, kiitos! sanoi Lyydi rouva, tarttuen molemmin käsin naisen käteen. — Kuka te olettekaan jos sallitte minun kysyä?
— Pesijänähän minä täällä Helsingissä… Olen jo ollut toistakymmentä vuotta… Mutta olen kotoisin sieltä Savosta ja kun sanovat näitä arpajaisia pidettävän Savon sivistyttämiseksi, ja kun on niitä omaisia siellä Savossa…
Naisen ja rouva Wahlfeltin ympärille oli kokoontunut piiri nuoria neitosia ja herroja, jotka hartaudella seurasivat kohtausta. Useat heistä tahtoivat painaa naisen kättä ja rouva Wahlfelt saattoi hänet ovelle asti, liikutuksen kyynel silmässään palatakseen huoneeseen, jossa rouvat olivat työssä. Kun hän sitten kertoi tapauksen, herätti se yleistä myötätuntoa ja iloa ja ehdottomasti käänsivät kaikki päätään katsomaan likaista seteliä Lyydi rouvan kädessä, jonka köyhä nainen varmaankin uhraten oli luovuttanut kotiseutunsa sivistyttämiseksi.
Hiukan myöhemmin saapui seurahuoneelle pari sanomalehtimiestä saamaan tietoja ohjelmasta. Lyydi rouva selitteli heille kohteliaasti kaikki mitä he tahtoivat tietää ja antoi jalomielisesti muiden rouvien lähteä kotiin päivällisille. Pitihän jonkun jäädä ottamaan vastaan voittoja. Saattoihan hänkin jäädä! Aili kyllä toimittaisi emännänvirkaa kotona. Hän suuteli Ailia otsalle, antoi hänelle muutamia ohjeita ja lähetti hänen kanssaan tuhansia terveisiä kotiin.
Aililla ja Sohvilla oli osaksi sama matka, he läksivät siis yhdessä. Sohvi oli erinomaisella tuulella, nauroi, veikeili ja laski leikkiä. Äkkiä kävi hän tarkkaavaiseksi ja iski silmänsä naiseen, joka, yllään avara turkki, asteli heidän edellään. Hän liikkui hitaasti, lakki oli sidottu vaalealla harsolla. Sohvin kasvoille vetäytyi omituinen hymy.
— Vahinko, ettei Eero nyt ole täällä, sanoi hän. — Näkisi vanhan henttunsa.
— Missä? Tuo neitikö? kysyi Aili.
Sohvi purskahti nauruun.
— Neiti? Ei, niin hullusti eivät sentään asiat ole. Rouva hän on, miehensä laillinen vaimo. Toukokuussa, sillaikaa kuin Eero oli Kaarilassa, olivat häät… Sinä punastut, pikkuinen Pulu…
— Enhän, yritti Aili, — mitä syytä minulla olisi?
Mutta siitä huolimatta olivat Sohvin sanat ajaneet veren hänen poskilleen.
— Tyttö rakastui jo koulussa ja jonkin aikaa oli Eerokin pahasti pikiintynyt. Mutta sitten hän hänet heitti. Tyttö käveli kalpein poskin vuoden ja kaksi. Mutta kun näki, ettei se auttanut, niin meni toiselle miehelle, itseään kahtakymmentä vuotta vanhemmalle. Rakkaudesta tietysti ei puhettakaan, mutta koti kuuluu olevan komea, eikä puutetta mitään.
Nainen vastasi Sohvin tervehdykseen sanattomana nyökäyttäen päätään. Hän näytti aivan nuorelta, somat, punaposkiset kasvot ja lahea vaalea tukka.
— Niin, niin, jatkoi Sohvi, kun he olivat päässeet hänestä kappaleen matkan päähän, — hän ei ole ainoa kukkanen, jonka lehdillä perhonen Eero hetkisen on suvainnut viivähtää… Eero on erinomainen toveri, herttainen ja hyväsydäminen poika — mutta sitä tyttöä en minä onnittele, joka hänelle lähtee vaimoksi!
Hän hymyili ja loi Ailiin tutkivan katseen. Aili tunsi, että nyt hän tahtoo hänet urkkia pohjia myöten.
— Minä päinvastoin luulen, että Eero saattaa tehdä hyvinkin onnelliseksi sen naisen, johon hän kerran oikein todenteolla rakastuu, koetti hän tyynesti sanoa. — Onhan hän vielä niin nuori.
Sohvi katsoi häneen läpitunkevasti ja jatkoi:
— Hyvä on uskoa hyvää…! Mutta minä puhun vain kokemuksesta… Eero on kyllä kerran minullekin vannonut iäistä rakkautta, mutta se ei estä häntä ehkä tänäkin hetkenä olemasta kihloissa toisen kanssa!… Minä en silti mene hirteen! Nauran hänelle vasten silmiä.
Ja hän rupesi hyräilemään tarantellan säveltä, ojensi kiireesti Ailille kätensä ja poikkesi omalle kadulleen. Aili kuuli hänen vielä mennessäänkin nauravan.
Hän inhosi häntä. Kuinka hänen naurunsa, koko hänen käytöksensä oli raakaa ja sydämetöntä! Mutta varma oli, ettei hän antaisi Sohvin sanojen itseensä vaikuttaa. Hän rakasti Eeroa, hän oli varma Eeron rakkaudesta.