Haapaniemen keinu: Kuvauksia sydänmaan kylästä

by Maila Talvio

I.

Kanteleen naapuritorpassa Ristolassa olivat kylänluvut. Tupa oli väkeä täynnä, pöydän takana seisoi pappi, tyynenä, totisena, virsikirja kädessä. Hänen edessään pöydällä olivat kirkonkirjat. Selvällä äänellä hän määräsi virren ja käheästi sen aloitti lukkari. Kuulijakunta muodosti tasaisen kaarevan seinän, rajoittaen sitä tyhjää alaa, joka oli papin, pöydän ja penkin ympärillä. Seinävierillä istui vanhoja, sokeita, raajarikkoja, jotka sydänmaan pitkien matkojen takaa eivät enää kykene kirkkoon. Kattohirret lainehtivat savussa, ovi oli selällään ja ulkoa kuului tiukusten kilinä, kun hevoset syödessään ravistivat päitään.

— Herra Jeesu Kriste! Heitä äärettömästä kirkkaudestasi säde tänne sydänmaan torppaan, meille köyhille, jotka olemme kokoontuneet kasvojesi eteen…

Pappi alkoi sillä tavalla ja kävi sitten selittämään tekstiä.

Muurin syrjällä, muitten takana tungoksessa seisoi Kanteleen Miina. Hänen paksu villahuivinsa oli valunut alas olkapäille, posket hohtivat, kädet olivat ristissä, silmä pakottautui tähtäämään pappiin, mutta vastustamattomalla voimalla se tahtoi viipyä väkijoukossa, siinä, missä ikkunan ääressä seisoi vilkas nuori tyttö. Miina ei ollut häntä koskaan nähnyt, mutta hän aavisti, kuka hän oli. Ja kuitenkin: saattoikohan se olla hänen sisarensa. Haapaniemen Taavin sisar! Välistä kun hän puolen hetkeä oli ikäänkuin vajoamaisillaan mietteisiin ja totisena katseli eteensä, oli hän niin Taavin näköinen, että Miinan sydän rupesi sykkimään ja posket lensivät entistään polttavammiksi. Mutta tyttö ei hetkeäkään pysynyt hiljaa, alituisesti hän käänteli päätään. Hänen yllään oli musta, hyvin tehty takki ja pitkä palmikko oli riipuksissa, sidottuna punaisella nauhalla. Pari kertaa hän sattui katsahtamaan Miinaan, juuri kun Miinakin katsoi häneen, ja silloin Miina ikäänkuin loukattuna kääntyi toisaalle. Mutta tyttö avasi silmänsä suoraan Miinaa kohti ja naurahti, tosin ei ääneen, mutta silmä säteili niin veitikkamaisesti, huulet ja kasvot vetäysivät sellaiseen hymyyn, että jos sillä olisi ollut ääntä, olisi sen täytynyt olla helisevää naurua. Silloin ei hän ollenkaan ollut Taavin näköinen.

Haapaniemen Aina, keinuiltojen kuuluisa ilonpitäjä! Miina hänet näki ensi kerran, vaikka hän oli hänestä kuullut puhuttavan niin paljon, varsinkin tänä viimeisenä vuonna. Ristolan väet, jotka olivat kotoisin Tuusjärven tilan maalta, olivat olleet haapaniemeläisten naapureja ja tiesivät kertoa heistä paljon juttuja. Vasta kaksi vuottahan he olivat asuneet Haapaniemessä. Mutta jo sinäkin aikana isännän ahneus ja pahuus ja poikien juoppous olivat ehtineet tulla kuuluisiksi näillä mailla. Emännästä, joka oli ollut rikkaan Tuusjärven talon tytär ja hyvä ihminen, kerrottiin, että hän surusta ja mielikarvaudesta oli kuollut. Aina, ainoa tytär keikkui keinulla kesäyöt umpeensa, keinu oli järven rannalla, siellä viljeltiin viinaa, keitettiin kahvia, pojat löivät korttia ja tanssittivat kylän tyttöjä…

Ja kuitenkin oli Taavin kuva alituisesti Miinan mielessä… Syysmarkkinoilla hän oli hänet nähnyt ja kerran tanssissa Ristolassa. Mutta eivät he olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa keskenään. Ja kuitenkin sekaantui tuo ventovieras mies Miinan uniin ja pani hänet päivälläkin hymyilemään, kun hän vaan sattui olemaan yksin, niin ettei kukaan nähnyt…

Ja jos Taavi edes olisi hänet erityisesti huomannut! Muut miehet hänet kyllä näkivät ja sulhasia tuli tuontuostakin tavottelemaan Kanteleen ainoaa tytärtä, mutta Taavi ei tullut. Taavi ei koskaan ollut suunnannut katsettaan Miinaan, Taavi ei välittänyt, ainoa, josta Miina olisi välittänyt.

Taavi oli niin kaunis: tumma tukka, pitkät kalpeahkot kasvot, silmät syvät, suun piirteet hyvänluontoiset, melkein jalot, otsalla erottautui ihossa arpi. Ristolan Santra oli kertonut sen arven synnystä, miten Taavi kerran talkoossa oli saanut haavan otsaansa. Ei hän sentään itse ollut ottanut osaa tappeluun, hän oli mennyt riitaisia erottamaan ja siinä häntä löivät…

Miinan näitä miettiessä, tarttui joku hänen käsivarteensa.

— Miina, kuiskasi Ristolan Santra hänen korvaansa. — Tule pois kahville!

Miina säpsähti. Pyhä toimitus oli loppunut, hän oli muurin syrjällä seisomassa ja Haapaniemen tyttären hymyilevä katse oli häneen tähdätty. Santra vei hänet ruokahuoneeseen, jossa joitakuita emäntiä ennestään oli istumassa mikä penkillä, mikä permannolla tai kynnyksellä. Heidän päänsä olivat kurotetut likelle toisiaan, he nauroivat kuin harakkaparvi roskaläjän ympärillä, ja Miina saattoi heti kuulla, että he puhuivat haapaniemeläisistä.

— Mitenkä minä en olisi heitä tuntenut, me kun olimme naapureina monet monituiset vuodet!

Se oli Ristolan emännän ääni. Miina näki muitten emäntien joukosta oman äitinsäkin totiset kasvot.

— Haapaniemen isäntä ei ole parempia kuin saunakestin lapsi, syntynyt on siinä Hannulassa Aitjärven rannalla, jossa nyt asuu Antti ukko poikineen.

— Ja mimmoiseksi mahdiksi se nyt on paisunut!

— Näin minä sen jo tyttönä ollessani markkinoilla. Voi niitä päiviä! Miten monta tyttöä lienee eläessään vietellyt, miten monta syntiin saatellut…!

— Tuo Aina tytär on ihan isänsä näköä ja luontoa. Ja heittiöitä ovat kaikki pojat. Äiti niillä kuitenkin kuului olleen kunnon ihminen. On sekin raukka saanut kärsiä. Se Hermanni kuuluu olevan vaimolleen niin paha…

Miina kuunteli kankeana, uskaltamatta katsella ympärilleen.

— Mutta se keinu, sitä vastaan pitäisi oikein papin saarnata, sillä eivät ne vähemmällä sitä heitä. Josta leviää sellaista pahennusta, jossa vietetään niin rumaa elämää, ettei siitä ilkeä puhua…

Kanteleen emännän lause jäi kesken, sillä Haapaniemen tytär astui sisään Ristolan Santran seurassa. Niiata nytkäyttäen hän tervehti kaikkia ja kaikki niiasivat hänelle takaisin.

— Kuinka monella hevosella te olette täällä? kysyi Santra kaataessaan kahvia, jotakin sanoakseen.

— Kahdella vain, toisella Hermanni ja Alviina, toisella Taavi, Kalle ja minä. Palvelijat tulivat jalkaisin.

— Maijastiina on kotona tietysti?

— Tietysti. Mihinkähän tuo kotoa…!

Aina loi silmänsä alas ja hörppäsi kahvia. Hänen kätensä olivat vilusta punertavat, mutta pienet, vasemman käden pisimmässä sormessa hänellä oli leveä hopeasormus, jonka kannassa kiilsi punainen kivi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pitkät niinkuin hänen veljensäkin, tukka oli musta, sileästi työnnetty pois otsalta. Emännät katselivat häneen totisesti eivätkä pitkään aikaan puhuneet mitään keskenään. Yksi toisensa perästä he sitten jättivät huoneen. Tytöt jäivät sinne yksin, mutta mieliala pysyi kankeana. Santra painui äkkiä alas Ainan kättä kohden.

— Aika korea sormus! Ei tuollaista anna muut kuin sulhaset.

Ainan koko olento lensi hymyksi. Värähtelevien silmäkansien alta aukeni silmä niin täynnä vallattomuutta ja säteilevää, leikkivää veitikkamaisuutta, ettei Miina hämmästykseltään saanut sanaa suustaan.

— Sulhaselta? Mitä vielä! Minä sen löysin, oikein totta.

— Sieltäkö keinun juurelta? kysyi Santra.

Ainan silmä oli jo peitossa pitkien ripsien alla ja keinua mainitessa levisi puna hänen poskilleen.

— En sieltä! Talvella minä sen löysin — ja tuvan permannolta. Pistin sormeeni, periköön siitä oikea omistaja.

Hän nauroi. Miinalta oli kaikki naurunhalu poissa. Haapaniemen tyttären nauru ei houkutellut muita tyttöjä nauramaan. Miina tarkasti häntä ylpeästi. Hän oli vartaloltaan lyhyenläntä, hento ja notkealiikkeinen kuin kissa. Oliko hän kaunis? Eipä Miinan mielestä. Mutta ei hän myöskään ollut ruma. Kun olisi saanut selville, mitä kaikkia hänen silmiensä kiilto sisälsi. Niissä oli tuhansia vivahduksia.

Viimeinen minkä Miina hänestä sinä päivänä näki, oli kuinka hän seisoi papin edessä pöydän ääressä, tavaellen alkua Johanneksen evankeliumista. Pappi hänelle ankarasti muistutti, että sisälukua on parannettava ensi vuodeksi.

Taavia Miina ei saanut nähdäkseen kuin vilahdukselta. Eikä Taavi sitten koko talvena tullut sille puolelle käymään. Huhu vain silloin tällöin toi hänestä tietoja.

Hän haihtui jo Miinan unelmista, hänen kuvansa ei häirinnyt häntä päivällä ja usein kului pitkiä aikoja, jolloin ei Miina häntä edes muistanut. Hän sen huomasi itsekin ja iloitsi siitä. Sillä olisihan se ollut suoraa hulluutta se meneminen Haapaniemen pojalle!

* * * * *

Yhtenä sunnuntai-iltana oli Miina viipynyt kylällä tavallista myöhempään. Oli ollut koolla muitakin nuoria ja oli leikitty. Yhdessä tytöt sitten läksivät kotiin. Ilta oli tyyni, ei ääntä mistään. Lunta oli vain siellä täällä, päivällä oli kaikki ollut sulaa, mutta yöllä oli taas kylmännyt. Taivas loisti kirkkaina ruskoina, kuun puolisko näytti kalpealta niiden rinnalla. Tytöt yltyivät laulamaan niin että raikui metsässä. Miina erosi heistä omalle tiehaaralleen, mutta ei heti malttanut mennä kotiin, vaan jäi, pellon aitaan nojautuneena, seisomaan ja katselemaan illan kauneutta.

Hän oli niin nuori, poski punersi hienoihoisena, silmät olivat harmaat kuin vesi, tukka oli vaalea ja otsa korkea ja vapaa. Vaikka hän olikin ruumiiltaan hento, oli hän terveen näköinen, kasvoissa oli jotakin miettivää, surumielistä, yksin hymyillessäkin.

Ilta oli niin hiljainen ja ihana, että olisi tahtonut itkeä.

Kuin haudasta astui kätköstään tuo kaiho, tuo kuva, jonka Miina luuli unohtaneensa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Taavi muistui mieleen niin elävästi.

Kun Miina astui porstuaan, raoitti äiti kammarin ovea ja kutsui hänet sinne. Isä, joka tavallisesti tähän aikaan jo makasi, istui sängynlaidalla, puoleksi riisuttuna. Miina kääntyi selinpäin valoon ja näki isänsä omituisen ilmeen ja hymyn, jota hän hymyili sellaisissa tilaisuuksissa, jolloin hänen oli vaikea puhua.

— Olinko minä liian kauan? kysyi Miina, peläten että he häntä epäilivät, tai että he kasvoista saattoivat lukea hänen tunteensa.

Hänen sydämensä sykki, veri nousi poskille ja tuli halu peittyä maan piiloon, ihmisten näkyvistä kauas pois.

— Älä nyt noin pelkää. Emmehän me ennenkään ole sinua lyöneet, isäsi enempää kuin äitisikään.

— Ei, mutta…

— Istu nyt tuohon!

Emäntä seisoi sängyn luona ja korjasi tyynyjä, joissa ei ollut mitään korjattavaa. Kaikki vaikenivat hyvän aikaa. Miinaa jo rupesi niin vaivaamaan tämä juhlallinen alku, että hän oli huutamaisillaan: mitä Jumalan tähden sitten on tapahtunut? Isän kasvoilla vaihteli loukattu ylpeys, pilkka ja tuhat muuta tunnetta.

— No puhu nyt, sanoi emäntä kuivasti.

Ja taas vaikenivat molemmat. Miinalta rupesi pelko katoamaan ja uteliaisuus tuli sijaan. Tässä ei ollut puhe hevosesta, joka oli taittanut jalkansa, lampaasta, joka oli pudonnut kaivoon, tai lehmästä, joka oli poikinut. Sulhasten käyntikään ei koskaan ollut luonut tällaista juhlallista vaitioloa. Sitä oli keskusteltu aivan suoraan, muitta mutkitta. Nyt oli tapahtunut jotakin tavattoman harvinaista, ennen kuulumatonta, eikä se voinut olla muuta kuin että he olivat saaneet ilmi hänen salaisuutensa. Joko hän sen tunnustaisi, pyytäisi anteeksi? Silloin lausui isä:

— No kuules nyt, kun sinua on tultu pyytämään keinupaikkaan emännäksi.

Molemmat jäivät katselemaan Miinaa, joka istui ääneti, nojaten käsivarttaan pöytään.

— Keinupaikkaan emännäksi? kertoili hän.

— Niin, Haapaniemeen, selitti äiti.

Käsi pöydällä rupesi tärisemään, kaikki veri karkasi tytön sydämeen.
Hän taivutti pään helmaansa.

— Haapaniemen Taavi kävi täällä puhemiehineen päivineen. Tuskin olit sinä päässyt lähtemään, kun kuului kulkunen tieltä. Ajattelimme että tottahan menevät tansseihin. Mutta ne ne olivat. Kammariin pyydettiin ja kahvia keitettiin. Antoivat sitten tuon viisikymmenmarkkasen — pistin kukkarooni ettei hukkuisi, rahaa se on sekin. Viikon päästä tulevat saamaan vastausta.

— Mitä sinä nyt siitä meinaat? kysyi isä, kun Miina yhä sanatonna istui samassa asennossa.

Silloin hän rupesi hillittömästi itkemään. Isä lohdutti sängynlaidalta:

— Älä huoli noin itkeä! Huomispäivänä minä toimitan rahat takaisin. Minä hullu, että minä ne otin ollenkaan! Mutta ei tahtonut kehdata niin äkkiä kieltääkään, kun et sinä itse ollut kotona. Huomenna minä ne vien.

— Ei, ei! sanoi Miina itkunsa joukosta.

— Ole huoleti lapseni, ne lähetetään pois.

Mutta Miina ei rauhoittunut. Hän pudisti päätänsä ja kielteli katkonaisesti. Äiti sanoi:

— Mitä? Eikö lähetetä? Oletko kipeä? Katso sitä, Hermanni, kuinka se on ihmeellisen näköinen. Silmät ihan nurin päässä.

— Ei se näytä oikein oikealta. Jos sinä toisit tärpättiä.

Äiti oli jo menemäisillään hakemaan, kun Miina sai heille vakuutetuksi, ettei hän ollut sairas.

— Ethän sinä koskaan ole ollut noin hullu, säikähdytät vanhempasi ihan pilalle. Pitääkö tuosta niin suuttua, että kiukuissaan itkee! Haapaniemen poika saattaa olla yhtä hyvä kuin moni muukin, vaikka sillä on juoppoja veljiä ja isä on juutalainen ja sisar keikkuu yökaudet keinulla. Ei samanlaisia saman äidin lapset! No, ja saahan ne rahat poislähetetyiksi.

Miinan katse oli kirkastunut. Hän pyyhki kyyneleet silmistään.

— Voi äiti, te puolustitte häntä, sanoi hän hiljaa.

Isä oli jo sängyssä ja veti peitettä ylleen. Kääntyessään seinään päin, hän toivotti hyvää yötä ja lupasi huomenna viedä rahat pois.

Miina meni tupaan ja löysi vuoteelleen nurkassa. Ikkunasta näkyi musta reuna metsän laidassa taivaan rannalla.

Sinä yönä hän ei saanut paljon unta.

Aamulla heti suurukselta varustautui isäntä lähtemään. Se oli sovittu asia, siinä ei ollut selittämistä, siksi he eivät siitä puhuneet sen enempää. Miina näki isänsä mittaavan jyviä myllyyn, joka oli Haapaniemen tien varrella, ja hänen sydämensä sykki ahdistuksesta, mutta hän ei saanut hänelle sanotuksi, mitä tahtoi. Kymmenettä kertaa hän astui hänen luoksensa, silloin kun hän jo veti päällystakkia ylleen ja laski lompakon povitaskuunsa. Ja silloin puhui Miina niin tukahdutetusti, ettei isä häntä ensin ymmärtänyt.

— No mitä nyt? kysyi hän.

— Ei isä lähde.

— Mitä? Ettenkö lähde? Aiotko sinä pitää rahat?

Ja kun Miina yhä kielsi lähtemästä, luuli isäntä kuulleensa väärin, tai että tytär laski leikkiä. Vihdoin viimein hänelle selvisi, että Miina aikoo pitää rahat. Hermanni heitti lompakon rahoineen pöydälle hänen eteensä ja läksi suutuksissaan ulos. Miina sai hänet pysähdytetyksi.

— Puhukaa nyt vähän äidille. Hänen tulee niin paha mieli.

— Mutta kuule Miina, ajatteletkohan sinä ollenkaan, mitä teet?

— Mutta sanoihan äitikin, että Taavi saattaa olla hyvä mies.

— Niin Taavi? Olkoon vain hyvä, mutta ajattele sitä toista joukkoa. Niinhän sinä menisit kuin ryövärien käsiin. Onko minulla oikeutta antaa sinun mennä? Ajattele tarkemmin, niin lähden vasta huomenna viemään kihlat takaisin.

— Ei se siitä parane. Isä saa viedä rahat pois, mutta sitten ei kihloja oteta enää keneltäkään.

He katselivat toisiaan parin silmänräpäyksen ajan ääneti.

— Tyttö raukka, et sinä tiedä, mitä teet.

— Mutta minkä minä sille voin!

Ja kihlat jäivät Miinalle.

— — —

Miksi se juuri oli Haapaniemen poika, mies tuosta pahennuksen pesästä? Miksei joku toinen? Isäntä ja emäntä olivat jo vuosien kuluessa tottuneet siihen ajatukseen, että ainoa tytär on heillä vain hoidettavana, kunnes mies hänet ottaa. He olivat sitä surreet, ettei heille vanhoiksi päiviksi jäisi mitään iloa. Olivat he tosin toivoneet, että jos Miina saisi siivon miehen, he kaikki voisivat asettua asumaan yhdessä. Ja nyt tuli tämä.

Sinä päivänä ensi kerran eläessään unohti isäntä mitatun jyväsäkin aitan eteen ja emäntä kulki sen sivuitse huomaamatta sitä.

Sunnuntaina oli Taavi luvannut tulla kuulemaan päätöstä. Koska häntä sulhasena täytyi odottaa, oli emäntä jo viikolla toimittanut maltaat veteen olueksi ja leiponut rieskaa, jottei hän saisi sanoa tulleensa ihan kerjäläisiin.

Lauantai-aamuna oli Miina lypsämässä karjaa äitinsä kanssa. Läävä oli matala ja pieni ja työhönsä painuneina, sanattomina olivat molemmat naiset istuneet. Kun valkoinen kissa hiipi sisään ovesta ja likeni maitosaavia, nousi emäntä istualtaan heittämään sitä kalikalla. Kiulu kädessä hän seisahtui keskelle navettaa pylvään viereen, joka pidätti kattoa, ja lausui Miinalle:

— Jos minä nyt sinulle jotakin kertoisin, niin kyllä se panisi sinut ajattelemaan. Ja täytyyhän minun puhua. En ole sitä kenellekään kertonut ja siitä on jo kolmattakymmentä vuotta. Täytyyhän minun nyt pakostakin kertoa, vaikka silloin lupasin vaieta.

Hän veti syvältä henkeään. Tummaraitaisen huivin sisästä näyttivät hänen kasvonsa kulmikkailta ja nenä oli suippea. Sinä yhtenä viikkona hän oli laihtunut.

— Tiedä sitten, että yhdelle meidän suvustamme on jo tullut hulluus ja turmio siitä suvusta. Ja jos poika on isäänsä, niin sinulle käy samoin. Se tyttö oli niinkuin sinäkin nuori ja kaunis. Ystävät olimme ja yhdessä kasvaneet, köyhyydessä molemmat. Piiaksi jouduin minä sitten siihen, josta minut isäsi nai, ja se tyttö joutui Tuusjärven talolle kaupungin likellä, eikä se ollut siellä vuottakaan umpeen. Ei kestänyt häpeätään siellä. Se oli Liisa tätisi, joka nyt ihmisten pilkkana kulkee maailmalla mielipuolena.

— Sinne oli tullut yhtenä markkinoiden edellisenä iltana paljon kansaa yöksi. Muiden muassa oli ollut yksi nuori miesriiviö, korea ja vallaton. Olivat hankkineet pelimannin ja viinat ja olivat tanssineet. Se samainen mies siellä sitten rupesi poikkeilemaan ja joutui töihinkin. Ja se se juuri Liisan runteli ja saattoi hulluksi.

Hän kyykistyi alas lypsämään, mutta Miina tuijotti sille kohdalle, jolla hän oli seisonut, kankeasti, silmiään räväyttämättä.

— Se mies joutui sitten naimisiin saman talon tyttären kanssa. Kyllä sekin vaimo sai kärsiä aikoinaan! Emäntä sai panna evästä, isäntä valjasti valakkansa ja otti piian viereensä rekeen. Enkä minä muuta sano kuin että jos poika on isäänsä, niin olet sinä onneton ihminen!

Se kertomus koski. Miinan kasvonväreet jäykkenivät jäykkenemistään.

Yöllä kellon lyödessä kahtatoista hän heräsi.

Hän oli nukkunut raskaasti ja heräsi äkkiä selkosen selväksi, pyörähti istumaan ja tuijotti mustaan seinään. Ja hänen eteensä nousi repaleinen olento, hänen tätinsä, joka hulluna kierteli maailmaa ja koristi päätään kirjavilla nauhoilla kuin markkinain marakatti.

Hänkin oli kerran ollut nuori ja onnellinen…

Miina kytki kätensä ristiin häntä ajatellessa, paneusi sitten vuoteelle ja koetti saada unta. Sielunsa rauhan tähden hän jo päätti tehdä lopun Haapaniemen pojan pyynnöstä ja jäädä hyvään kotiinsa hyvän isän ja äidin luo.

Mutta silloin hän näki kuin jostakin kuvasta Taavin sellaisena kuin hän näki hänet ensi kerran tulevan ihmisjoukosta. Taavi otti häntä kädestä ja talutti hänet pois. He astuivat metsän halki ja tulivat järven rannalle, jossa seisoi keinu. Ja Miina sanoi: "poltetaan tuo keinu." "Poltetaan vain", vastasi Taavi. Mutta silloin tuli tyttö, jolla oli punainen nauha palmikossa, ja kielsi. Kiven vieressä oli särkynyt pullo ja ruohossa makasi kahvipannun kansi.

Uni muuttui vähitellen hämäräksi ja ympäristöstä tuli tuttu. Kanteleen tupa, jossa kaikki nukkuivat. Kukko lauloi, kello löi. Miina katseli kaikkea erontunteen kaipauksella.

Huomenna hän tulee, hän joka tuo turmion tai autuuden. Jo tänään! Sinne ei enää ole yötäkään välillä. Onkohan hän saanut unta?

Onko ajatellut, toivonut, pelännyt? Onko uneksinut heidän kodistaan? Sinne Miina istuttaa ikkunan alle puutarhan sireenineen, orjantappuroineen, Taavi veistää penkin, jolla he voivat istua sunnuntai-iltoina. Kunhan aika rientäisi, kunhan hän pian tulisi! On niin paljon puhuttavaa…

Hän tulikin varhain, jo ennen suurusta. Isäntä otti hänet vastaan ja vei kammariin. Miina tervehti syvällä niiauksella ja sai tarjota hänelle kahvia. Sitten päätettiin kuulutuksesta ja häistä ja parin tunnin perästä otti sulhanen jäähyväiset.

Morsian katseli omituisen tunteen vallassa hänen jälkeensä. He eivät olleet vaihtaneet ainoaa sanaa siitä kaikesta, minkä Miina tunsi mielessään liikkuvan.

Eikä se parantunut, kun Taavi seuraavilla kerroilla kävi heillä. Isä vain tiedusteli pelloista ja sukulaisista. Miina itki usein tuskastuneena, ei tietänyt oikein miksi.