EVANGELINE
Helteinen päivä viileni illaksi, kun vihdoinkin saavutin matkani määrän, S:n kaupungin. Kävin vielä mielessäni läpi, mitä ystäväni oli kirjoittanut. Muistin kirjeen sanasta sanaan:
»Jos nyt matkoillasi tiesi vie S:n kaupunkiin S:n läänissä — ja siellä tulet löytämään paljon hauskaa tutkittavaa — niin mene leskirouva Krasinskin luo, vie terveisiä minulta ja koeta päästä hänen kotiinsa asumaan. Hän on sivistynyt nainen, oikea puolatar. Mutta varo sydäntäsi, sillä hänellä on tytär suloinen kuin enkeli. Minun sydämeni oli kerran täydessä tulessa, mutta tyttö oli silloin liian nuori.»
Ajoimme surullisia katuja raihnaiden rakennusten ohi. Torin toisella puolen kohosi pieni valkoinen talo. Vaatimattomuudestaan huolimatta se tuntui ympäristössään ylhäisen yksinäiseltä. Villiviiniköynnös kiersi kuistia ja seiniä. Pysähdyimme talon eteen.
Tuskin olin päässyt alas rattailta, kun kuistille ilmestyi ikäänkuin vihreään kehykseen nainen, josta ei ensi hetkessä tietänyt, oliko hän nuori vai vanha. Tiheä harso ympäröi häntä polviin asti ja hänen kädessään oli kimppu valkeita ruusuja. Omituinen salaperäisyys verhosi häntä, en tiedä mistä syystä, ja koko taloa, josta ei kuulunut yhtään ääntä.
Tervehdin, kysyin oliko minulla kunnia puhutella rouva Krasinskia ja toin perille ystäväni terveiset. Rouva Krasinski oli jo kuullut tulostani, ystäväni oli siitä kirjoittanut. Hänen piti hetkeksi poistua, hän pyysi sitä anteeksi, mutta kotiin jäisi vanha palvelijatar, joka opastaisi minut huoneeseeni.
Rouva astui äänettömästi alas portaita ja äänettömästi tuli talosta harmaa vanhus, joka otti matkalaukkuni ja johdatti minut viileiden huoneiden läpi siihen huoneeseen, jossa nähtävästi saisin asua. Vanhus veti ylös säleuutimet ja avasi ikkunan. Villiviiniköynnöksen päitä hyppäsi silloin vallattomasti sisälle.
— Täällä on vilpoista, eikö totta, sanoi vanhus hyvin kasvatetun palvelijan pidättyväisyydellä. — Oli kai hyvin kuuma matkustaa.
— Oli.
— Tässä on sitten kello, jos herra suvaitsee tarvita jotakin.
Jossakin kaukana huoneiden takana rämähti läppäkellon soitto. Itse nauha oli kämmenen levyinen, kirjottu helmillä, vuorattu silkillä ja päättyi helmitupsuun. Se olisi saattanut riippua minkä vanhan kirkon sakariston ovella tahansa. Näin tutkittuaan, oliko kello kunnossa, poistui palvelijatar äänettömästi.
Mehiläiset surisivat viiniköynnöksessä. Aution torin päässä asteli rouva Krasinski. Auringonpaahteisella kiveyksellä liukui hänen varjonsa hänen rinnallaan. Muuten oli kaupunki kuin kuollut. Mitähän hauskaa tutkittavaa tässäkin pesässä mahtoi olla. Mutta talon tytär — hänestä ei kuulunut eikä näkynyt mitään merkkiä, eihän hän mahtanut olla matkoilla.
Päätin varistaa hiljaisen talon lumot ja ryhtyä järjestämään tavaroitani. Huoneessani oli suuri tamminen vuode, pöytä ja pari tuolia, toisella seinällä riippui krusifiksi, kaunista vanhaa työtä, ja toisella taulu, joka nähtävästi oli lähtenyt taiteilijan kädestä. Peilipöytää koristi pieni ommeltu liinanen. Tahdoin kuvitella, että se oli talon neidin työtä ja että sen mukana sain tervehdyksen häneltä. Jonkin ajan perästä koputti palvelijatar ovelle ja toi teetä. Minun piti kysyä häneltä, missä neiti oli, mutta ties mistä syystä sanoin:
— Kauanpa rouva viipyykin.
— Rouva käy aina tähän aikaan rukoilemassa, tuli vastaukseksi.
Niin, niin, ajattelin. Hän on tietysti yksi noita ylhäisiä naisia, joita aina näkee puolalaisissa kirkoissa neitsyt Maarian alttarin edessä. Jokainen Puolan nainen kantaa surua ja tämän talon rouva oli ollut kokonaan mustiin verhottu.
Juotuani teen sytytin paperossin ja läksin ulos vaistomaisesti seuraten rouva Krasinskin jälkiä. »Kaupunki» oli yksi noita Länsi-Venäjän suuria juutalaiskyliä, joille likaisuus ja kurjuus ovat ominaisin piirre. Onnellisempien aikojen tähteitä, jos niitä on, tapaa kirkoissa. Näin kirkon kummulla ja astuin sitä kohti. Torilta lähtevillä kaduilla vihdoin näin asukkaita. Puolialastomia juutalaislapsia juoksenteli vapaasti ja äidit istuivat käsitöineen puotien tai asuntojen edustalla. Katuojaan kaadettiin tuon tuostakin ämpärillinen likavettä ja nälkiintynyt koira tuli hakemaan siitä syötävää.
Kirkossa veisattiin. Minä kuulin sen ennenkuin olin päässyt sisään portistakaan. Heleälehtiset lehmukset värisivät kiviaidan sisäpuolella, varjostaen alttaria, joita oli pystytetty tänne uloskin. Sisältä tuli vastaan suitsutuksen ja vahakynttiläin tuoksun kyllästämä ilma viileänä kuin kellarista. Naisia oli polvillaan permannolla, auringonpaiste lankesi heihin läpi maalattujen ruutujen. Savu leijaili, lamppujen pienet punaiset liekit häälyivät. Mutta yli kaiken säteilivät täydessä auringonvalossa pyhän neitsyen kasvot. Hän seisoi alttarinsa yläpuolella pilvissä, katse tähdättynä korkeuteen, kädet ristissä rinnalla. Häneen oli koottu kaikki naisen sulo ja kaikki taivaan hyvyys. Hän oli korkea ja nöyrä. Lumottuna jäin hänen eteensä.
Vihdoin löysin penkin, jossa rukoili vanha mies. Hänenkin kostea katseensa etsi sädehtivää neitsyttä. En tavannut rukouksen sanoja, mutta löysin hartauden, jollaista en milloinkaan ole tuntenut. Ja kuin parempana ihmisenä nousin penkistä, kun vanhuskin siunasi ja nousi, ja tulin ihmisvirran mukana ulos lehmusten alle.
Vasta nyt huomasin etsiä emäntääni rouva Krasinskia. Ehkäpä hänen tyttärensäkin oli ollut kirkossa, heidän oli syystä tai toisesta pitänyt mennä kotoa eri aikoina. Rouva Krasinskia ei kuitenkaan ollut kansan joukossa.
Kirkkopihalta näkyi vettä ja viljavainioita, korkeita joenrantoja ja tammimetsiä. Kiviaidan alemmalla syrjällä oli hautausmaa: korkeita puuristejä, pari kiveä ja jokin lehtimaja penkkeineen. Kummulla hautausmaan joenpuolisessa kulmassa kohosi marmorinen muistomerkki. Lähemmäksi tullessani näin että se oli tytön pää. Jalustaa kiersivät valkoiset ruusut.
Tytön kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja tuntuivat kumman tutuilta. Hyvä hänen oli siinä levätä, joki virtasi vierellä ja vastarannalla humisivat satavuotiset tammimetsät. Kuka mahtoikaan nuori nukkujatar olla? Ei mitään nimeä, ei mitään kirjoitusta. Katselin kauan kuvaa, jossa sieraimet laskevassa auringossa tuntuivat liikahtelevan, ja menin sitten pienestä portista polkua myöten joelle. Siinä oli uimahuone ja laituriin ankkuroituna vene. Joen pinta kiilsi ilman värettä. Astelin hienossa hiekassa siihen suuntaan, mihin virta tuntui juoksevan, tulin käänteeseen, missä itkuraidat koskettivat vettä, ja seisoin äkkiä korkean, valkoisen ristin edessä. Se muistutti niitä, joita katolisissa maissa näkee tienhaaroissa. Ristiinnaulitun kuvan ympärille oli kiedottu seppele valkeista ruusuista. Ne olivat vielä tuoreet. Kuvan yläpuolella luettiin kultaisin kirjaimin sana Evangeline.
Evangeline — mitä se merkitsi? Oliko se nimi, tytön nimi? Oliko tässä
hauta? Mutta miksei kuollutta sitten laskettu nukkumaan hautausmaahan?
Oliko tässä onnettomuuspaikka? Vai oliko katolisessa kirkossa pyhimys
Evangeline ja oliko risti pyhitetty hänelle?
Tulin asuntooni kysymykset mielessäni. Rouva Krasinski istui kuistilla käsitöineen, mutta hänen käytöksensä oli pidättyväistä enkä voinut kysyä häneltä mitään. Hän oli kaunis nainen ja valkeista hiuksistaan huolimatta nuorekas. Me menimme ruokasaliin. Siellä oli vanhanaikaista kuin museossa ja seinillä riippui puupiirroksia. Joimme teetä, porsliinit kilahtelivat käsissämme. Puhuimme vähän. Se mitä puhuimme, koski kaupunkia. Huomautin, että olin käynyt kirkossa ja nähnyt erinomaisen kauniin alttaritaulun. Silloin rouva Krasinski kertoi, että pari vuotta sitten oli tarkoitus ryhtyä korjaamaan koko kirkkoa. Varat oli jo kerätty, sopimukset taiteilijan ja rakennusmestarin kanssa tehty, jopa osa rakennusaineistakin paikalla — kun hallitus kielsi korjaamistyön. Sehän on täällä niin tavallista. Siihenhän täällä päättyvät ponnistukset. Italialainen taiteilija oli kuitenkin juuri ehtinyt saada valmiiksi Maariankuvan, kun kielto tuli.
Rouva Krasinski painui työhönsä ja mielenliikutuksen varjo meni hänen kasvojensa yli. Olihan koskettu hänen maansa vaikeihin oloihin. Siirryimme sitten Puolan kirjallisuuteen. Hän tunsi sen perinpohjin ja monet kirjailijat olivat hänen persoonallisia tuttujaan. Hänen miehensä oli ollut sanomalehden toimittaja. Lomatöinään hän oli kääntänyt Goethea, Dantea ja Longfellowia. Hänen kuolemastaan oli jo kulunut pitkä aika.
Illallisen jälkeen siirryimme puutarhaan. Se oli niin pieni, että sen oikeastaan täytti vanha tammi, joka kasvoi keskellä ja jonka oksat ulottuivat tasapäiseen pensasaitaan asti. Orapihlajat olivat niin korkeita, että latvojen yli vain häämötti kaupungin hökkeleiden harjoja. Tammen rungon ja pensasaidan välinen ala oli täynnä ruusuja. Ne olivat kukkiensa runsaudesta kylväneet hiekkakäytävänkin valkoiseksi. Minä istuuduin penkille ja emäntäni liikkui ruusupensaiden keskellä taitellen pois kuivia oksia. Jos ruusujen keskellä olisi astellut tyttönen vaaleanpunaisessa puvussa, olisi kuvan nimenä voinut olla »Nuoruus». Tämän kuvan nimi oli »Suru». Mieleeni johtui, että näitä kukkia varmaan kasvatetaan neitsyt Maarian alttaria tai ehkä hautausmaata varten. Puhuimme kuitenkin varsin iloisesti ja rouva Krasinski käänsi minulle tuon tuostakin ranskaksi puolalaisen runonpätkän. Hän osasi Mickiewiczin ulkoa.
Iltarusko tuli tammenlehväin välitse puutarhaan ja ruusujen tuoksuun sekaantui liljojen lemu. Ne olivat kätkössä puutarhan laidoilla, mutta kun kaste lankesi, eivät ne enää voineet salata itseään. Samalla alkoi joelta päin kuulua satakielten vihellys.
Minut valtasi kaiho. Jos nuori neiti Krasinski olisi seisonut tuossa ruusujen lumella, olisin varmaan heittäytynyt maahan hänen eteensä ja syleillyt hänen polviaan.
Aurinko laski nopeasti, tuli kosteaa ja me läksimme sisään. Näin puolihämärässä matalien huoneiden rivin. Kaikkialla oli vanhanaikaisia, harvinaisia huonekaluja. Vanhojen taulujen himmeydestä erosivat uudenaikaisen taiteilijan käsialat. Ne tuntuivat kaikki olevan saman persoonallisuuden työtä, nähtävästi jonkun perheen ystävän. Varmaan oli läheisessä suhteessa perheeseen myöskin se kuvanveistäjä, jonka luonnoksia ja puolivalmiita, jopa särkyneitäkin töitä näkyi pöydällä, jalustoilla ja hyllyillä. Tein nämä johtopäätökset sillaikaa kun rouva Krasinski pistäytyi ruokasalissa. Palatessaan hän kysyi, soitanko vai laulanko, ja kun en minä kyennyt kumpaankaan, rupesi hän soittamaan.
Mitä puolatar ulkomaalaiselle soittaisi muuta kuin Chopinia. Hänen luonteensa ja mielialansa kuvastuu siinä mitä hän valitsee. Rouva Krasinski soitti ensin hiljaisen preludin ja siirtyi sitten tuttuun balladiin. Minä istuin jonkin aikaa salin nurkassa katsellen hämärtyvään puutarhaan, mutta jouduin sellaisen lumon valtaan, että itsesäilytysvaisto pani minut katkomaan lankoja, joita näkymättömät kädet kutoivat ympärilleni, ennenkuin olisi myöhäistä. Minä nousin ja aloin astella huoneissa. Kävin kuin unessa. Äkkiä havahduin. Olin joutunut pieneen kirkkoon tai pyhäkköön tai missä minä Olinkaan: tuo ei oikeastaan ole alttari, se voi olla kirjoituspöytä, mutta sen yläpuolelta katsoo sama Maaria, jonka näin kirkossa, ainoastaan pienoiskoossa. Ja tytön valokuvassa pöydällä ovat hänen kasvonsa ja marmorisella päällä hautausmaan kulmassa oli samat piirteet. Haalistuneen rukouskirjan vieressä on Longfellowin »Evangeline», paksut keltaiset vahakynttilät seisovat alttarin — eli kirjoituspöydän — kahden puolen ja kuvien ympärillä on kuihtuneita seppeleitä. Minä näen kaiken tämän silmänräpäyksessä ja aivoissani alkaa muodostua jokin johtopäätös, kun käsivarttani kosketetaan.
Vierelläni seisoo pieni harmaa olento.
— Herra, sanoo hän soinnuttomasti, — te aiotte rouvalta kysyä, mitä tämä on. Mutta älkää kysykö. Kuva on Evangeline-neidin, rouvan ainoan tyttären, joka hukkui jokeen kymmenen kuukautta sitten. Rouva on ollut kipeänä surusta.
Hän oli vanha palvelijatar. Hän katseli minuun puoleksi nuhdellen, puoleksi rukoillen ja poistui. Kuin rikoksentekijä, joka on tunkeutunut toisen ihmisen pyhäkköön, poistuin huoneesta ja jäin seuraavaan.
Evangeline on kuollut, minun Evangelineni, jota koko sielullani täällä olen huutanut luokseni. Hukkunut jokeen kymmenen kuukautta sitten. Minä kävin hänen haudallaan enkä tiennyt missä kävin. Minä kävin siellä missä raidat itkevät enkä tiennyt miksi ne itkivät. Minä en koskaan näe Evangelinea, omaani, armastani.
En huomannut että soitto taukosi. Huomasin vasta että saliin sytytettiin tulta. Kynttilä kädessä tuli rouva Krasinski luokseni.
— Niin, se on niin ihmeellinen, sanoi hän, ja minä ymmärsin että hän tarkoitti Chopinin balladia. — Mutta minä olen armoton, kun en ajattele, että te varmaan olette matkasta väsyksissä. Hyvää yötä.
En ajatellutkaan levollemenoa. Ikävöitsemiseni ulkomaailmaan oli niin suuri etten huomannut, miten oudolta hänestä mahtoi tuntua, kun kysyin ulko-oven avainta. Hän antoi sen minulle ja neuvoi naulan, johon se oli ripustettava. Lähtiessä suutelin hänen kapeaa valkoista kättään ikäänkuin se olisi ollut äitini käsi.
Astuin torin poikki. Koko kaupunki oli kuin kuollut. Ainoastaan satakielet elivät. Niitä oli kymmeniä ja ne huusivat toisilleen etempää ja likempää, eri äänillä, vihellyksin, toitotuksin ja liverryksin. Kirkonportti ei ollut suljettu, vavisten tulin hautausmaalle ja sydämeni lyönnit oli ainoa mitä saatoin erottaa, kun hain ruusupensaita ja valkoista tytönpäätä.
Nyt vasta ymmärsin kasvot. Äsken olin katsellut niitä kuin sokein silmin. Hiussuortuva oli kiertynyt otsalle, silmäluonten alla väreili murtuva katse, suupielistä oli tuskin vaiennut hätähuuto. Avonaisia huulia vasten löi aalto pehmoisena kuin harso. Yli veden nousivat vielä sieraimet, alle painui jo kaula ja rinta. Hartioille aukeni märkä tukka. Siinä oli marmori murrettu ja alkoivat ruusupensaat.
Evangeline, minun Evangelineni!
Olin viipynyt talossa pari kuukautta. Olin kotiutunut ja löytänyt kaupungissa työtä. Meistä oli rouva Krasinskin kanssa tullut ystävät eikä meiltä milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Olimme pohtineet yhteiskunnallisia, uskonnollisia, valtiollisia ja kirjallisia kysymyksiä. Siihen mikä alituisesti oli mielessämme emme koskaan kajonneet: Evangelineen. Emme milloinkaan menneet kirkkoon tai hautausmaalle yhdessä. Joka päivä teki äiti yksin matkansa hukkuneen haudalle ja minä vaelsin sinne, kun varmasti tiesin äidin olevan muualla. Tuoreista kukkasista saatoin nähdä, että haudalla oli käyty. Itse puolestani en uskaltanut muuta kuin pistää yksinäisen kukan äidin kukkasten joukkoon. Eihän minulla ollut oikeutta Evangelineen. Ja kuitenkin häntä rakastin enkä olisi voinut elää päivääkään käymättä haudalla.
Eräänä päivänä — oli kirkas tuulinen päivä heinäkuun lopulla — astui rouva Krasinski jo varhain yli torin kirkkomaata kohti. Söin yksin aamiaisen ja päivällispöydässä oli emäntäni hajamielinen ja itkettynyt. Illansuussa ajoi taloon tumma herra, joka otettiin vastaan kuin omainen, mutta jonka kanssa rouva puhui ranskaa. He viettivät tuntikauden lukittujen ovien takana ja lähtivät yhdessä hautausmaalle. Herra oli komea, nähtävästi eteläisen taivaan alta kotoisin.
Oli tämä toki liikaa. Hän ottaa tämän mukaansa Evangelinen luo. Millä oikeudella? Onko hän ehkä tuntenut elävän Evangelinen?
Minun teki mieli lähteä vakoilemaan heitä. He viipyivät sietämättömän kauan. Mitä heillä saattoikaan olla näin kauan tehtävää hautausmaalla? Oli hetkiä, jolloin raivoten tuijotin ikkunaan. Sain illalla juoda teetä yksin. Vanha palvelijatarkin oli itkenyt. Kuulin häneltä, että vieras oli ulkomaalainen taiteilija, joka oli viime vuonna asunut huoneessani. Siis edeltäjäni, jolla kaikissa suhteissa oli etuoikeus ennen minua, ensiksi elävään Evangelineen, sitten hänen hautaansa!
En jaksanut enää. Läksin ulos, mutta niin kauas kirkkomaasta kuin suinkin. Yksinäinen satakieli lauloi viidakossa joenrannalla.
Kun puoliyön tienoilla palasin kotiin, oli rouva Krasinski vielä ylhäällä. Olin hänelle suuttunut, aioin lyhyesti toivottaa hyvää yötä ja hävitä huoneeseeni, mutta hän pidätti minut. Me istuimme kahdenpuolen ikkunaa ja katselimme puutarhaan, jossa ei enää ollut ruusuja. Kuu paistoi.
Rouva Krasinskin oli nähtävästi vaikea puhua.
— Minä olen ollut epäkohtelias emäntä, sanoi hän vihdoin. — Te ehkä suonette anteeksi kun kuulette. Tänään on muistopäivä. Tänään vuosi sitten kuoli tyttäreni Evangeline.
Hengitykseni pysähtyi. Minusta tuntui siltä kuin juuri olisin ottanut vastaan tiedon rakastettuni kuolemasta. Äidin valkea pää nojasi tuolin selustaan. Hän ei liikahtanut. Silmät olivat kiinni ikäänkuin hän olisi rauennut uneen saatuaan vaikean viestin huuliltaan. Hetken perästä hän jatkoi sammuvalla äänellä, silmät yhä kiinni:
— Minulla oli kaksi poikaa. Toisen tappoivat vankilassa, toinen nääntyi maanpaossa. Evangeline oli jäljellä. Kirkkomaalauksia uudistamaan saapui taiteilija ulkomailta. Näin hänet ensimmäisen kerran kirkossa. Olimme Evangelinen kanssa polvillamme alttarin edessä. Evangeline ei nähnyt muuta kuin pyhän alttarin, mutta taiteilija ei nähnyt muuta kuin Evangelinen. Seuraavana päivänä hän tuli meille ja pyysi Evangelinea malliksi. Pyhän neitsyen kuva täytyi maalata uudelleen. Minä epäilin ensin, mutta suostuin lopulta. Hän muutti myöhemmin meille asumaan.
Salista tuli atelieeri. Minä soitin hänen tehdessään työtä. Hän oli suuri maalari ja myöskin kuvanveistäjä. Hän oli kaunis mies. Evangeline, niin, hänkään ei ollut ruma. Nuoret rakastuivat…
Kertoja liikahti ja jäi sitten tuijottamaan eteensä. Oli niin hiljaista että saattoi kuulla kuutamon liukuvan yli permannon. En tiedä nimeä kaikelle sille mikä mielessäni eli.
— Oli perjantaipäivä, alkoi äiti katkonaisesti, — kun kuva valmistui. Sunnuntaiksi piti se saataman kirkkoon. Tehtiin työtä yöt umpeensa. Evangeline, joka kaiken aikaa oli tuntenut juhlallista velvoitusta suuressa tehtävässään, koristi alttaria ja järjesti mattoja ja peitteitä. Oli lauantain iltapäivä. Kun kaikki oli valmista, polvistui hän oman kuvansa edessä ja rukoili Hän oli saanut olla halpana välikappaleena ja hän kiitti Jumalaa siitä. Hänen oli lämmin ja hän ehdotti että lähtisi uimaan. Me lähetimme pojan noutamaan avainta kotoa. Minä huusin hänen jälkeensä, ettei hän menisi syvälle. Sulhanen palasi hetken päästä häntä saattamasta. Minä ompelin sakaristossa alttariliinan pitsiä ja rovastikin tuli kirkkoon.
Äkkiä karkasi taiteilija alas telineiltä, joilla hän viimeisteli jotakin. Minäkin kuulin hätähuutoja. Me syöksyimme ulos. Rannalla juoksi ihmisiä, venettä irroitettiin, kaikki huusivat… Sitten en pitkiin aikoihin tiedä mitään…
Hän pusersi käsiensä sisäpuolet vastatusten ja huojutteli itseään kuin rukouksessa. Minä saatoin nähdä kaikki: ihmisjoukon rannalla, veneen, joka työnnettiin joelle, ja tytön ruumiin, joka nostettiin vedestä.
— Evangeline oli kuollut, äänsi äiti. — Siitä on kokonainen vuosi tai siitä on vasta vuosi. Te voitte käsittää, mikä ilo minulle tänään valmistettiin, kun taiteilija tuli ja me yhdessä saimme rukoilla haudalla. Minun on ollut vaikea alistua Jumalan tahtoon. Minä en ole ymmärtänyt, miksi hän on ottanut minulta kaikki. Nyt tuntuu helpommalta. Ehkä ei enää ole kovin pitkälti siihen aikaan, jolloin pääsen lasteni luo.
Suuri ikävöiminen paloi silmissä valkeiden hiusten alla.
Äkkiä me molemmat säpsähdimme. Vanha palvelija seisoi edessämme. Hän suuteli emäntänsä kättä ja virkkoi hiljaa:
— Salliiko armollinen rouva minun puhua?
— Puhu, sanoi rouva Krasinski.
— Minulle näytettiin tänä yönä unessa, miksi Evangeline-neidin täytyi kuolla. Minä olin olevinani kirkossa. Oli aamumessu ja permanto täynnä väkeä. Alttarilla polvistui yksi ainoa nainen ja kun minä katselin häntä tarkemmin, oli hän meidän neiti. Ja hänen yllään oli se sama valkoinen ja sininen paita, jossa hän oli silloin kun armollinen herra häntä maalasi, mutta kruunua ei ollut päässä. Kuva oli paikallaan seinässä. Yhtäkkiä oikaisi pyhä neitsyt kätensä ja sanoi: »Evangeline-tyttäreni, tule minun luokseni.» Eikä meidän neiti heti sitä huomannut. Ja vielä toisen kerran kutsui pyhä neitsyt. Kolmannella kerralla neiti nosti päätään ja hänen hiustensa ympäriltä läksivät kultaiset säteet. Ja alttarikehä jakautui kahtia ja päästi hänet menemään ja hän liiteli alttaria ylös ja tuli pyhän neitsyen luo ja Jumalan äiti sulki hänet syliinsä. Ja samassa hetkessä he olivat muuttuneet yhdeksi. Minä vaivuin polvilleni ja itkin ja heräsin itkuun. Mutta nyt olen ymmärtänyt, ettei se voi elää, joka on saanut antaa kasvonsa Jumalan äidille. Herra Jumala kyllä tietää mitä tekee. Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.
Vanhus veti esiin rukousnauhan, joka riippui hänen kaulallaan, ja suuteli ristiinnaulitun kuvaa. Sitten hän ääneti astui yli permannon, jolla kuutamon valovyöt lepäsivät.
Pian toivotimme toisillemme hyvää yötä, rouva Krasinski ja minä.
Muutamia päiviä myöhemmin jätin S:n kaupungin. Työni ei enää luistanut. Minä läksin kuten ihminen lähtee seudulta, jolla on kokenut jotakin kohtalokasta ja jossa hän on saanut haavan sydämeensä.