Hämähäkki ja muita kertomuksia

by Maila Talvio

ROUVA VILENIUS JA HÄNEN POIKANSA

Rouva Vilenius asui sellaisessa luhistuvassa puutalossa, josta viime hetkellä tulee lehtiin uutinen otsakkeella »Häviävä kaupunkimme» ja jonka kivimuurit vähitellen kokonaan piirittävät. Vilenius vainaja oli ollut kanttori, juonut ja muutenkin elänyt huonosti. Rouva kärsi kaikki lasten tähden. Minnepä hän seitsemän pienen lapsen luota olisikaan lähtenyt. Vähitellen niitä oli kuollut, niin ettei jäljellä ollut kuin kaksi tytärtä, jotka jo aikoja olivat raataneet niukoissa oloissa suurten lapsijoukkojen eteen, ja poika, joka oli äidin luona. He elivät kädestä suuhun. Hiiret temmelsivät öisin katolla, kun äiti sairastellen valvoi. Ummehtunut ilma ja lääkkeiden haju kuuluivat heidän asuntoonsa kuten virkatut pikkuliinat, jotka kesät talvet peittivät heidän pöytänsä ja piironkinsa.

Nuorimmasta lapsesta, pojasta, tuli äidille kaikki kaikessa. Koko hellyys, joka isän aikana oli kitunut hänessä ainaisen paineen alla, kuten ruohonidut kellahtavina elävät tukinpään litistyksessä, oli ruvennut viheriöimään ja kohdistunut poikaan. Äidille koitti viimeksisyntyneen mukana aavistamattoman onnellinen elämä. Eivät muistot menneistä kärsimyksistä eikä toimeentulon niukkuus voineet sumentaa hänen päiviään. Hän riemuitsi lapsestaan, vaivasta, jota sen hoito tuotti, sen hymyistä, sen suudelmista, ja alkoi jo varhain nähdä unia sen tulevaisuudesta. Papiksi hän poikansa kouluttaa. Se on sentään jaloin virkamies mitä maailmassa voi olla. Kauhealta tuntuisi jos poika tahtoisi joksikin muuksi. Mutta kun hän alunpitäen kasvattaa häntä herranpelossa ja varhain vie hänet kirkkoon, niin kai oma halukin alkaa vetää juuri papintoimeen. Nyt ruvetaan jo säästämään kouluttamista varten. Mitä ikinä liikenee, pannaan säästölaatikkoon ja viedään pankkiin kasvamaan Sigurdille koulurahoja.

Pojan nimi oli Sigurd Valdemar. Hän oli saanut kauniit nimet, koska sellaiseen tuhlaukseen on varaa köyhälläkin.

Sigurd tuli kouluun ja oli ahkera ja tunnollinen, oikea papinalku, sanoivat tuttavat rouvat ja naapurinvaimot äidille. Ei häntä tavattu pahanteossa muiden poikien joukossa. Kirjojensa ääressä hän viihtyi ja auttoi äitiään kantamalla puita ja vettä. Hän ymmärsi jo varsin nuorella iällä säästää vaatteitaankin ja osasi koreasti selittää »ettei äidille tulisi paikkaamista». Muut äidit asettivat syystä hänet esikuvaksi vekaroilleen, jotka ilman minkäänlaista kelkkaa laskettivat alas iljankoisia kelkkamäkiä. Kumma kyllä eivät pojat kovin pahasti kostaneet Sigurdille. Jonkin lumipallon hän sai niskaansa, mutta välitunnilla sallivat he hänen auttaakin. Sigurd ei ollut imartelija eikä suosionhakija opettajien edessä ja hän kantoi hyveensä varsin vaatimattomasti.

Äidillä oli Sigurdista pelkkää iloa. Millä riemulla hän odotti poikaa kotiin koulusta, millä riemulla hän näki tämän kirjat kainalossa astuvan kouluun. Ja kaikkein onnellisinta oli illoin, kun. Sigurd ennen maatapanoa tuli sanomaan hyvää yötä. Tai kun he sunnuntaisin yhdessä astuivat kirkkoon: Sigurd kantoi äidin telttatuolia ja molemmat olivat parhaissa vaatteissaan. Portaissa hän auttoi äitiä käsipuolesta. Äiti oli oikeastaan viime aikoina tullut terveemmäksi, mutta Sigurdin hellyydenosoitus oli hänelle niin suloinen, että hän otti sen vastaan, vaikka olisi tullut aikaan omin neuvoin.

Sillä lailla kului koko kouluaika. Ainoassa pitkässä onnessa.

Kun Sigurd oli päässyt ylioppilaaksi, piti hänen koko kesä levätä äidin luona. Sen virkistyksen hän hyvin ansaitsi kaiken ponnistuksen jälkeen. Ylioppilastutkinto oli ollut erittäin hyvä. Mutta laihtunut oli poikakin.

Tuskin oli äiti ehtinyt viikon päivät häntä hoidella, kun taloon tuli kirje, joka pani elämän aivan nurin narin.

Sigurdille tarjottiin tointa suuressa maalaispappilassa. Rovasti itse kirjoitti. Hän tarvitsi nuorta teologia avukseen kesäkuukausiksi ja hänelle oli suositeltu ylioppilas Vileniusta tunnollisena miehenä. Pappila sijaitsi erittäin kauniilla paikalla järven rannalla, nuoria oli paljon ja itsestään oli selvää, että se nuori mies, joka tulisi auttamaan rovastia, otettaisiin jäseneksi perheen piiriin. Ainaisesti sama arkielämä rouva Vileniuksen asunnossa meni rikki kuin paperi tämän kirjeen tultua. Pojassa heräsi jotakin, jonka olemassaolosta ei hänellä ollut itselläänkään ollut aavistusta. Saada nähdä uusia seutuja, tulla suureen pappilaan, ehkäpä saada saarnata! Ansaita, päästä käyttämästä äidin varoja, auttaa äitiä! Muutamassa silmänräpäyksessä laukesi pojassa valloilleen nuoruus. Hän seisoi ikkunassa ja katseli sitä ainoaa puuta, joka keskellä kivimuureja oli uskaltanut taistella itsensä vihreäksi, ja kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, ei hän enää ollut sama kuin äsken.

Äiti tunsi kaikki mitä hänessä tapahtui ja kuin vihlovat veitsenterät kävivät läpi hänen sielunsa. »Minä kadotan hänet, minä kadotan hänet. Talossa on nuoria, ehkäpä kaunis tytär… Minä olen jo kadottanut hänet, hänen kasvonsa ovat jo muuttuneet, entinen nöyryys ja hiljaisuus ovat poissa. Silmissä palaa maallinen loisto.»

Kyynelet repivät koristen kipeää rintaa.

— Äiti, mitä te sanotte?

Äiti ompeli kiihkeästi painuneena syvälle työhönsä.

— Mitäs minä sitten.

— Kuinka niin. Onhan tämä tärkeä asia.

— Teet tietysti niinkuin sinulle on hyvä.

— Mutta emmekö neuvottele. Olemmehan aina…

— Mitäs me enää. Näenhän minä, että sinun tekee mieli.

— Minusta tuntuu, että se olisi hyödyllistä tulevaisuudelleni. Tietysti minun tulee teitä ikävä, mutta täytyyhän meidän kumminkin olla erossa minun lukujeni aikana ja…

— Älä puhu. Sinun ei tule äitiäsi ikävä.

— Mutta äiti!

Kalseus, jommoista ei poika koskaan ollut tuntenut asettui kuin huuru hänen sydämensä ympäri.

— Minä en lähde, koska te itkette, se on selvää se, sanoi hän sydämettömästi.

— Sinä lähdet, koska sinun tekee mielesi. Se on selvää se.

— Olisiko sitten väärin, jos minun tekisi mieli. Ansaitsisinhan hiukan rahaa, luuletteko että on hauskaa antaa äitinsä kärsiä puutetta…

— Ole vaiti, ole vaiti…

— En ole. Se ei käy laatuun. Nyt on minun vuoroni antaa teille. Pelkään velkoja. Minun täytyy ansaita.

Äiti nosti äkkiä päänsä ja työnsi käsityön syrjään.

— Sinä et lähde sentähden että tahdot ansaita ja lieventää äitisi puutetta, vaan sentähden, että sinun tekee mieli pois kotoa, sinä tahdot nuorten seuraan, sinä…

Outo tulisuus oli äidin äänessä ja hän purskahti itkuun.

Sigurd laski takaapäin kätensä hänen olkapäilleen eikä neuvottomuudessaan osannut sanoa mitään. Äiti tarttui hänen käsiinsä ja vei ne huulilleen.

— Pidätkö sinä sitten vielä hiukkasen äidistäsi?

Sigurd veti pois kätensä. Kumma inho oli vallannut hänet ja hän vastasi vaivoin:

— Kuinka te nyt, äiti…

Huoneeseen tuli entistä tukalampi mieliala ja vähän ajan perästä sanoi
Sigurd:

— Olisiko se teistä väärin, jos minun tekisi vähän mieli maailmalle?

Äiti alkoi nyyhkiä.

— Ei se olisi väärin, tietysti ei. Lähde sinä vain, en minä sinua pidätä. Lähde huomispäivänä…

— Emme enää puhu koko matkasta.

Poika otti lakkinsa ja läksi ulos.

Rauha heidän ennen niin hiljaisesta kodistaan oli poissa. He kiusasivat toisiaan aamusta iltaan eivätkä öisin voineet nukkua pahan omantunnon takia. Heissä paljastui ja kehittyi ilkeitä, rumia luonteenominaisuuksia, joita he häveten ja ihmetellen silloin tällöin itse näkivät, mutta joille he silti antoivat niin paljon valtaa, että heidän päivänsä olivat täydelleen myrkytetyt. Kun Sigurd vihdoin viime tingassa oli lähettänyt rovastille myöntävän vastauksen ja ratkaiseva askel siis oli otettu, rauhoittui äiti tai oikeammin sanoen alistui kohtaloonsa ja pani kaiken tarmonsa matkavalmistuksiin. Poikakin pääsi sen verran ennalleen, että saattoi kohdella äitiä tyynellä arvonannolla, jollei entinen hellyys palannutkaan.

Hänen kirjeensä maailmalta sensijaan olivat avomieliset ja täynnä huolenpitoa äidin voinnista. Tuntui siltä kuin siellä kaukaisuudessa viime ajan kuilu olisi mennyt umpeen ja kouluajan hyvyys palannut. Hänen oli hyvä suuressa pappilassa. Hän viihtyi ensi hetkestä alkaen. Pelattiin krokettia ja pantiin toimeen huvimatkoja järvelle. Hänen varsinaisena tehtävänään oli auttaa rovastia kansliatöissä ja raamatunselityksilläkin hän oli usein »portinavaajana» kulkenut rovastin mukana. Jonakin sunnuntaina piakkoin tuli hänen pitää ensimmäinen raamatunselityksensä eräässä pitäjän syrjäkylässä. Evankeliumijuhlia varten hän niinikään jo valmisti puhetta ja rovasti oli antanut toivoa, että hän syksymmällä saisi saarnata kirkossa.

Äiti otti vastaan kirjeet pelolla ja luki ne sykkivin sydämin. Tämä uusi valoisuus pojassa tuntui hänestä synnilliseltä, ja varoitukset että äiti säästäisi itseään eikä rasittuisi — huutavalta ivalta. »Minä olen hänet kadottanut, minä olen hänet kadottanut!» nyyhki hänen sielussaan. »Enkö sitten jo tarpeeksi ole kärsinyt — pitikö tämä viimeinen minulta otettaman!»

Vaikka Sigurd ei ollut maininnut mitään sinnepäinkään, tuli hänelle tunne, että talossa on nuori tytär — he soutelevat järvellä — he istuvat yhdessä verannalla — he ovat krokettipelissä yhtä puolta. Kirkossa he joutuvat sunnuntaisin rinnan. Kyllä äiti tietää, kyllä äiti tuntee, vaikka hänelle ei sanotakaan.

Äidin kirjeet olivat hyvin lyhyet. Tosin heikko kirjoitustaitokin pani esteitä, mutta pääasiassa puuttui häneltä halua. Pojan kirjeet kylmenivät samassa määrin kuin äidin lyhenivät. Ne käsittelivät yhä ulkopuolisempia asioita ja kuvasivat tarkoituksellisen kauan raamatunselitystilaisuuksia ja evankeliumijuhlia. Huviretkistä ja krokettipelistä ne eivät enää hiiskuneet sanaakaan. Kun Sigurd oli nostanut ensimmäisen kuukausipalkkansa, lähetti hän siitä puolet äidille ja hänen kirjeensä oli lämpimämpi kuin moneen aikaan.

Silloin itki äiti ilosta, kertoi tapauksen naapurinrouville, ruokakaupan myyjättärelle ja erinäisille ihmisille, joiden kanssa joutui tekemisiin.

Juhlallinen oli se Sigurdin kirje, jossa hän kertoi ensimmäisestä saarnastaan. Kirkko oli ollut täpötäynnä, hän oli jo ehtinyt saada ystäviä pitäjässä, oli sattunut aurinkoinen sunnuntai ja valonsäteet olivat kauniisti langenneet alttarin ja penkkien yli. Häntä oli alussa kauheasti pelottanut. Sakaristossa odottaessa oli ollut aivan sietämätöntä, mutta vauhtiin päästyä hän oli laskettanut aivan sujuvasti eikä hän lopulta ollut tarvinnut edes konsepteja. Ihmiset olivat sulaneet itkuun. Saarnan jälkeen oli ollut suloinen olla, aivan niinkuin konfirmaatiosunnuntaina, kun oli palattu kirkosta ja istuttu sohvassa rinnan äidin kanssa ja juotu limonaadia — muistaahan äiti. Pastori oli tullut häntä onnittelemaan, niinikään monet seurakuntalaiset — rovasti itse oli matkalla, joten hän ei kuullut saarnaa. Sigurd oli nyt aivan vakuuttunut kutsumuksestaan. Hänelle oli kun olikin käynyt selväksi, että ihanaa on julistaa elämän sanaa ja palvella Herraa.

Äidin oli mahdoton enää vastustaa onnen tunnetta. Kirje kädessä hän juoksi naapuriin ja siellä itkettiin ja juotiin kahvia yhdessä.

Kun puoli kesää oli kulunut, rupesi äiti odottamaan poikaa kotiin, paikkaili hänen vaatteitaan ja osti uutta niin paljon kuin sai rahalla, jonka poika oli lähettänyt. Aika kului nopeasti ja valoisasti. Äiti näki unta Sigurdin omasta pienestä pappilasta, jossa hän, äiti, hoitaa taloutta. Myöhemmin tulee Sigurdista rovasti; jollei äiti silloin enää elä, menee poika tietysti naimisiin. Ja kuka sitä vielä tietää mikä Sigurdista tulee. Vaikkapa piispa.

Ennätti sitten se onnellinen päivä, jolloin Sigurd palasi. Oi, hän oli niin muuttunut, ettei äiti tietänyt uskaltaisiko kiertää kätensä hänen kaulaansa. Kasvanut, lihonut, miehistynyt — ja saanut hiukan viiksiä! Ihmettä kun hiuksetkin olivat käyneet kähäriksi. Hän astui sisään iloisempana kuin milloinkaan ja ääni oli suuri ja sointuva. Kodin pienet suojat tulivat liian ahtaiksi hänelle. Hän juoksi silmänräpäyksessä paikasta paikkaan läpi molempien huoneiden ja tapasi kaikki paikoillaan ja ennallaan. Ja äiti? Hyvänen aika, äiti oli voimistunut ja nuorentunut. Ihan totta! Se oli aivan kummallista.

— Näettekö te, äiti kulta, tuntuu siltä kuin ero olisi ollut meille molemmille terveellinen.

Sanat sattuivat äitiin ja jäivät okaaksi sydämeen. Ei hän mitään sanonut, mutta hän tunsi paikalla, että kuilu ei ollut mennyt umpeen, vaan suurentunut. Kautta rantain hän sai vähitellen selkoa siitä, että hänen aavistuksensa olivat olleet aivan oikeat. Talossa oli ollut nuori tytär, kuutamoiltoina oli kävelty yhdessä, jopa oli luettu raamattuakin. Ja tyttö oli ihmeellisenä ensisaarnan sunnuntaina istunut etupenkissä keskellä auringonvaloa ja rukoillut nuoren saarnaajan puolesta. Sigurd oli arka näistä asioista, äiti uskalsi kajota niihin vain hyvin varovasti. Kirjeistä, jotka Sigurdille tulivat, tuntui yksi hyvin epäilyttävältä, mutta äiti ei saanut tietää mistä se oli. Sigurd ei unohtanut sitä esille, se ei ollut edes hänen laatikossaan. Hän säilytti sitä kai taskussaan. Ja se oli tietenkin pappilantyttäreltä.

Sigurd viipyi kotona vain kaksi viikkoa ennen yliopiston alkamista ja äiti päästi hänet luotaan levottomana ja tuhansin varoituksin. Kun hän palasi joululomalle, oli nähtävästi jo jotakin ratkaisevaa tapahtunut. Hän eli niin omissa maailmoissaan, ettei huomannut äitinsä epätasaista mielentilaa, tai jos huomasi mielialan talossa harmaaksi, läksi kävelemään ja viipyi poissa tuntikausia. Kirjeenkantajan tuloaikoina hän aina oli kotona.

Äitiä alkoi jo raivostuttaa. Hän synnyttää lapsen henkensä kaupalla maailmaan, hän valvoo, hän hoitaa, hän raataa, hän säästää, hän rakastaa, hän kärsii — hän on valmis ottamaan silmät päästään antaakseen ne lapselleen, ja näin häntä kohdellaan. Ventovieraan, nuoren tyttöletukan takia, olennon, joka ei ole nähnyt mitään vaivaa, ei mitään kärsinyt, työnnetään hänet syrjään, asetetaan toiselle sijalle, ehkäpä pyyhitään pois mielestä kokonaan. Se on toki liikaa. Hän ei tule sitä kärsimään. Varokoon vain, joka tulee riistämään häneltä hänen ainoansa.

Loppiaisaattoiltana sattui Sigurd olemaan poissa, kun kirjeenkantaja tuli, ja äiti joutui kiusaukseen.

»Minä olen hänen äitinsä ja minulla on oikeus tietää kaikki hänen asiansa.»

Hän avasi kirjeen ja luki sirolla tytön käsialalla piirretyn alun: »Rakkahimpani, Sigurdini!» Käsiala oli selvää, hänen oli helppo tavata läpi kirje. Siinä puhuttiin rakkaudesta ja Jumalasta ja pikaisesta tapaamisesta ja lopuksi sanoi tyttö pelkäävänsä Sigurdin äitiä, mitä tämä tulee hänestä sanomaan. Kuinka hän ensinkään uskaltaa astua tämän eteen.

Sigurdin äiti nauroi kuin olisi saanut morsiamen kiinni pahanteosta. Hän tuntee siis itsekin tekevänsä jotakin rumaa tunkeutuessaan äidin ja hänen ainoan poikansa väliin! Kuuma vahingonilo täytti äidin mielen. Hän viskasi kirjeen tuleen ja antoi poikansa kulkea odottamassa postia. Parin päivän kuluttua Sigurd kysyi, eikö mitään ollut tullut, ja äiti vastasi kieltävästi. Hän nautti siitä että Sigurdkin sai kärsiä. Kyllä oli kärsimistä hänellä, äidillä.

Eikö poika aio mitään kertoa? Kihloihin mennään ilman että kysytäänkään äidiltä, vaikka koko elämän ajan on puhuttu siitä, että asutaan yhdessä, äiti ja poika. Äidin täytyi kuitenkin tunnustaa itselleen, että poika oli aikonut puhua. Hän oli yrittänyt, äiti oli sen selvästi nähnyt, mutta sitten oli käynyt niin tukalaksi, ettei hän ollut voinut jatkaa. Ja päivä päivältä kävi tukalammaksi.

Eräänä iltana vihdoin tuli Sigurd ulkoa, nähtävästi luja päätös mielessä, ja kävi suinpäin käsiksi asiaan:

— Äiti, minun on joka päivä pitänyt puhua teille siitä. Vaikka kyllä olen huomannut, että te sen tiedättekin: minä olen kihloissa.

— En tiedä, mistä minä tietäisin! Ethän ole mitään sanonut. Onhan meillä päinvastoin ollut sellainen sopimus, että asutaan yhdessä kuten tähänkin asti.

Äiti puhui hermostuneesti ja käänteli oudosti käsityötään.

Niinhän sitä ihminen lapsena päättää, mutta toisin käy myöhemmin elämässä.

— Niin näkyy. Kaikki unohdetaan mitä on ollut.

— Äiti, minä en ymmärrä teitä.

— Enkä minä sinua.

Molemmat vaikenivat.

— Mutta mitä tässä on ymmärtämistä? Minä olen löytänyt tytön, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Aiomme mennä naimisiin kuten kaikki muut. Niinhän tekin ja isä aikoinanne olette tehneet.

Poika koski paiseeseen äidin sielussa.

— Isäni ja äitini pakottivat minut naimisiin kun meitä oli kotona liian monta lasta. Minä olin kuudentoista vuoden vanha. En ollut täyttänyt viittäkolmatta, kun isäsi kuoli. Sinä synnyit vasta sitten…

— Antakaa anteeksi, äiti. Älkää itkekö noin.

— Älä sinä pyytele anteeksi. Pilkkaa se on. Kysy morsiameltasi, olkoon hän kuka tahansa, eikö hänkään ymmärrä tätä asiaa, eikö häntä pelota astua minun eteeni…

— Morsiameni ei ole mikään »kuka tahansa». Hän on…

— Se on minulle yhdentekevää.

— Mutta oletteko te — oletteko te sairas?

— Minä rakastan sinua. Minulla ei ole mitään muuta. Minä kuolen jos kadotan sinut.

— Ettehän te kadota, mitä te nyt. Päinvastoinhan te saatte tyttären lisää. Jos te tietäisitte miten hyvä ja suloinen hän on. Jahka hän tulee tänne, niin te ihastutte.

— Minä en tahdo häntä nähdä. Älköön tulko tänne.

Taasen he vaikenivat.

— En ymmärrä teitä. Te olette aina ollut minulle niin hyvä ja hellä ja nyt yhtäkkiä… Te ette vähääkään välitä minusta.

— Niinkuin minä rakastan sinua ei yksikään äiti maailmassa ole rakastanut.

— Ja tätä te sanotte rakkaudeksi.

— Sinä et tiedä mitään rakkaudesta.

Elämä kodissa kävi mahdottomaksi. Se oli yhtä ainoaa väärinymmärtämistä, selittämistä, sopimista ja uutta väärinymmärtämistä. Sigurdista tuntui kuitenkin aivan varmalta, että kun äiti saa nähdä hänen suloisen Anna-Liisansa, niin hänen täytyy sulaa. Anna-Liisaa on mahdoton vastustaa. Piti sentään valmistaa tyttöä kaikkien mahdollisuuksien varalle. Ja niin kirjoitti Sigurd pitkälti äidin taudista ja kuvasi, miten kovaa hänen elämänsä on ollut.

Valmistautuessaan lähtemään asemalle tyttöään vastaan tuli poika äidin luo ja laski käden hänen olkapäälleen.

— Olkaa minun hyvä, entinen äitini.

Pyyntö oli sydäntäsärkevän vakava. Se sattui äitiin kuin veitsen pisto. Hän ratkesi itkemään ja painoi Sigurdin kättä niin että hänen sormensa jälkiin tuli valkoiset kohdat. Väkisin irtaantui poika.

Äiti oli kuitenkin tyyni ottaessaan vastaan Anna-Liisan. Sydämellisyyttä ei hänen käytöksessään ollut nimeksikään, mutta hän oli utelias ja laskevan kohtelias. Sitä kesti niin kauan kun Anna-Liisa oli peloissaan ja arka. Mutta niin pian kuin tytön synnynnäinen hilpeys pääsi voitolle ja hän alkoi liikkua vapaammin, pingottui äidissä pingottumistaan suvaitsemattomuus. Anna-Liisan piti saada tutustua jokaiseen esineeseen Sigurdin kodissa. Hän silitti kaikkia vanhoja pöytäliinoja ja pikkukoristuksia. Kun hän vihdoin tuli pienen pöydän ääreen, jonka ääressä Sigurd koulupoikana oli työskennellyt, ja näki mustepilkut ja lapselliset kaiverrukset puussa, riemastui hän niin että karkasi Sigurdin kaulaan.

Silloin läksi äiti keittiöön. Nuoret heräsivät siihen että ovi kierrettiin lukkoon.

— Mikä kauhea ihminen minä olen, kuiski Anna-Liisa. — Unohdin että äitisi on sairas. Kuinka minä taas olen melunnut. Mutta hän oli niin reippaan näköinen ja ystävällinen. Voi, mene nyt noutamaan häntä sisään. Minä olen hiljaa, lupaan sen. Voi, voi kuinka paha tämä oli. Anna minulle anteeksi. Kun hänkin voisi antaa. — Minä niin pelkään. Kuule, minä uskon että hän suuttui minulle ikiajoiksi. Hän ei varmaankaan pidä minusta. Hän ei koskaan tulekaan pitämään. Saat uskoa. Miten silloin käy.

Sigurd koetti rauhoittaa häntä.

— Ehkä on paras että me nyt lähdemme hotelliin. Äiti on väsyksissä, hänen piti tietysti leipoa ja järjestää tuloasi varten, vaikka kuinka olisin selittänyt että se on tarpeetonta.

Sigurd ei millään rukouksilla tahtonut saada äitiään avaamaan keittiön ovea. Ei tullut kysymykseenkään että hän olisi taipunut liikkumaan sanoakseen Anna-Liisalle hyvästi. Vielä vähemmin sai Anna-Liisa tulla hänen luokseen. Hyvästit jäivät sanomatta. Mutta matkalla Sigurdin kodista painoi nuoria alakuloisuus, joka oli kuin paha enne. Sigurdin täytyi koettaa selittää, Anna-Liisan ymmärtää. Kummallekin oli yhtä vaikeaa.

He päättivät vielä ennen junan lähtöä käydä harjulla, jonka lehdot ja polut läheisesti liittyivät Sigurdin elämään. Sigurd tahtoi morsiamelleen näyttää muistojen paikat ja näköalat järvelle ja metsään. Kun he tulivat ohi portin, josta mentiin kivimuurien keskitse rouva Vileniuksen asunnolle, rupesi Anna-Liisa tahtomaan että Sigurd pistäytyisi katsomassa, miten äiti voi. Sigurd taipui vastenmielisesti. Mutta Anna-Liisa selitti reippaana, että hän lähtisi edellä harjulle, löytäisihän hän sinne, ja Sigurd tulisi hetkisen perästä. Hän oli kuin nuoruus, kun hän, kasvot hymyillen vaaleiden turkisten sisästä, talvi-illan hämärässä kääntyi nousemaan katua, joka johti harjulle.

Äiti oli pimeässä Sigurdin astuessa huoneeseen. Hän karkasi ylös ja huusi:

— Älä tule tänne. Mene hänen kanssaan. En tarvitse sinua, tulen yksinkin toimeen.

Hän putosi takaisin entiselle paikalleen keittiön ikkunan ääressä ja painoi kasvonsa ruutuun. Kun Sigurd rupesi sytyttämään lamppua, tuli hän ja löi lampun hänen käsistään. Se kolahti lattiaan ja meni säpäleiksi. Kaikki mitä poika yritti sanoa, ärsytti häntä. Hän ei enää istunut paikoillaan. Hän liikkuili kynttilän valossa oudon jäntevänä ja hiiviskellen kuin kissa.

Sigurd seisoi hetkisen äänetönnä ja katseli häntä. Hän oli selvästi tullut mielipuoleksi. Lääkäri oli noudettava. Mutta voiko äitiä jättää yksin? Ja harjulla käveli Anna-Liisa odotellen.

Sigurd juoksi naapuriin ja sai sieltä väkeä pitämään äitiä silmällä. Sitten hän kiiruhti telefoniin, mutta tapasi vasta kolmannen lääkärin kotona. Kun hän pääsi takaisin äitinsä luo, oli tämä lähettänyt pois naapurit ja virui lattialla suonenvedontapaisessa kouristuksessa. Hän löi poikaa kasvoihin, jos tämä yritti likelle. Naapurit hän uhkasi tappaa, jos heitä kutsuttaisiin tänne. Vihdoin tuli lääkäri, antoi jotakin rauhoittavaa ja lupasi palata huomenna. Kun Sigurd lopuksi pääsi kadulle, juoksi hän mielettömänä pimeälle harjulle, vaikka tiesi Anna-Liisan jättäneen ei yksin harjun vaan kaupunginkin. Otsaansa painellen hän kiiruhti polulta polulle etsien jälkiä lumesta. Hän syöksyi hotelliin ja kuuli että neiti oli lähtenyt. Ei ollut jättänyt mitään kirjettä, ei ollut käskenyt mitään sanoa.

Sigurd tuli kadulle. Hän tunsi vihaavansa äitiään.

Hän on sairas, sairas, koetti hän puhella itsekseen. Jumala, anna minulle anteeksi.

Äiti nukkui tasaisesti hengittäen. Sigurd kirjoitti morsiamelleen. Puoliyö oli aikoja sitten mennyt, kun hän yritti saada unta. Turhaan. Äiti heräsi vasta aamulla. Hän oli terve ja iloinen ja tahtoi nousta. Sigurd ei päästänyt häntä ylös. Mutta lääkäri antoi luvan. Se ei ollut ensinkään vaarallista, pieni hermokohtaus vain. Pitää säännöllisesti nauttia lääkkeet ja välttää mielenliikutuksia.

Sigurdin oli vaikea pysyä äidilleen ystävällisenä. Syntiset ajatukset vaivasivat häntä.

— Katso sinä ettet tapa äitiäsi, sanoi rouva Vilenius kerran kantaessaan ruokaa pöytään. Hän oli laskevinaan leikkiä. Ääni oli ystävällinen ja kasvotkin hymyilivät.

— Katsokaa te ettette vie pojaltanne hänen elämänsä onnea.

Sigurdin ääni oli käheä ja kasvot nurjat.

— Joko sinä taas alat, sanoi äiti ja painoi käden sydänalaansa vastaan.
— Ja lääkäri kun juuri sanoi ettei saa olla mielenliikutuksia.

Sigurd nousi pöydästä ennenkuin oli kajonnutkaan ruokaan ja läksi ulos. Äiti huusi turhaan hänen jälkeensä. Hän palasi myöhään, mutta äiti istui yhä odottamassa katetun ruokapöydän ääressä. Hän ei ollut kipeä, hän hymyili ystävällisesti ja pyyteli hellästi syömään. Sigurd ei huolinut mistään. Hän sulkeutui kirjoittamaan morsiamelleen toista kirjettä ja sai kirjoittaa hänelle kolmannen ja neljännen. Vastausta ei kuulunut, päivät kuluivat tukalassa odotuksessa. Vihdoin, juuri ennenkuin Sigurdin piti lähteä Helsinkiin, tuli Anna-Liisan kirje.

»Sigurd,

minun on vaikea tätä kirjoittaa ja sinun tulee olemaan vaikea sitä lukea. Ei kuitenkaan ole mitään keinoa. Rakkaat kirjeesi olen lukenut uudestaan ja uudestaan. Olen itkenyt ja valvonut niin paljon, että olen kuin sammuksissa. En näe mitään keinoa. Kukaan nainen ei voi ottaa sinua äidiltäsi, hän rakastaa sinua liiaksi. Hänen kuolemansa olisi menettää sinut, sinä ymmärrät ettei kukaan nuori nainen tahdo ruveta murhaajaksi.

Minua hämmästyttävät omat tyynet sanani. Kuitenkin on ollut kovin vaikeaa päästä tähän selvyyteen. Kun siellä harjulla viluissani kävelin, paleltui minusta jotakin. En voinut sille mitään. Sinä vain olisit voinut minua lämmittää. Mutta sinä et voinut jättää sairasta äitiäsi. Nyt on myöhäistä. Ehkä olen sinulle liian ankara, ehkä joku toinen nainen voi tyytyä toiseen sijaan sydämessäsi. Minä en voi jakaa kenenkään kanssa. Jos minä sinut ottaisin, tappaisin äitisi. En voi.

Anna minulle anteeksi että olen sellainen kuin olen. Anna anteeksi että lähetän sinulle tällaisia ajatusten säpäleitä. Kaikki on minussa säpäleinä. Jumala voi sinua lohduttaa ja Hän lohduttaa minuakin. Kuinka onnellista, että Hän on omanamme. Kiitos kaikesta mitä minulle annoit. Toivotan sinulle sydämestäni hyvää. Älä koeta vaikuttaa päätökseni horjuttamiseen. Se on turhaa. Jumalan haltuun.

Anna-Liisa.»

Sigurd karkasi kirje kädessä äitinsä eteen ja hänen silmänsä verestivät.

— Nyt te voitte olla tyytyväinen. Nyt te olette saanut ajetuksi tahtonne läpi. Hän ei voi tulla omakseni, sillä hän ei tahdo riistää minua teiltä. Oletteko nyt tyytyväinen?

Äiti tuijotti häneen pitkään eikä vastannut mitään.

— Ettepäs nyt sairastu, huusi poika, — ettepäs nyt kaadu lattialle. Olette tyyni ja iloinen. Sillä juuri tätä te olette tahtonut. Mutta tietäkää, että minä en rupea olemaan saman katon alla kanssanne. Te kadotatte minut kumminkin. Minä vihaan teitä. Ei ole ketään ihmistä maan päällä jota minä niin vihaisin.

Äiti laski tyynnyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta poika säpsähti hänen kosketuksestaan.

— Älä raivoa. Puhutaan tyynesti. Kaikki käy vielä hyvin.

— Ei, hän ei taivu. Kaikki on hukassa. Minun elämäni on ollutta ja mennyttä, jollen minä häntä saa. Ja minä tunnen hänet. Hän ei peruuta päätöstään. Ja tämä on teidän syynne. Te olette tuhonnut minun elämäni onnen. Minä vihaan teitä, tietäkää se.

Lääkäri noudettiin ja Sigurd sai hoitoa, mutta hänen sairautensa ei ollutkaan lääkitty yhtä helposti kuin äidin sairaus. Siitä tuntui kehittyvän pitkä, vakava hermotauti.

Äiti tuhlaili hellyyttä ja kuunteli nurkumatta ja vastaansanomatta kovia sanoja, mitä pojalla oli viljalti hänen varalleen.

— No nyt te saatte minut pitää, saattoi hän sanoa. — Iloitkaa nyt.
Tällaisena ei enää kukaan minusta huoli. Te saatte pitää.

— Lapseni, rakas lapseni, puheli äiti, — meille koittaa vielä ilon aika. Sinä saat pienen pappilan ja äiti hoitaa…

Hän ei päässyt lausettaan loppuun. Poika sai raivokohtauksen. Siitä lähtien hän oli pitkän aikaa kuin sekaisin päästään. Äiti ei enää uskaltanut puhua pienestä pappilasta.

Hänen hellyytensä ja voimansa kasvoivat päivä päivältä. Hän raatoi ja hän säästi. Yökaudet hän istui käsitöiden ääressä, jotka olivat hänen ainoa tulolähteensä. Poika kohteli häntä nurjasti, tyytymättömästi ja ilkeästi. Hän kantoi kaiken nurkumatta. Ja tauti paheni päivästä päivään. Eivät tietäneet neuvoa pääkaupungin lääkärit, mahdollisesti olisi voinut saada apua ulkomailta. Mutta ulkomaanmatkoihin ei ollut varoja.

Kun viisi vuotta oli kulunut, liikkui Sigurd Vilenius keinotekoisen lihavana, äreänä miehenä hämärissä kotikaupunkinsa kaduilla. Häntä ei saatu liikkeelle päivisin, hän pelkäsi ihmisiä ja asteli katuun katsoen. Äiti näytti haamulta, mutta miltei läpikuultava ruumis oli täynnä sitkeyttä ja tarmoa. Hän, joka ennen oli pelännyt velkaa, teki nyt velkaa joka päivä ja ajatteli aikaa, jolloin ei kukaan enää antaisi hänelle velaksi.

Kymmenen vuoden kuluttua hän oli vaivaistalon tutisevia asukkaita. Ajoittain täytyi hänet sijoittaa mielenvikaisten puolelle. Hyvinä hetkinään hän puhui pojastaan, joka oli ylioppilas ja josta olisi voinut tulla vaikkapa piispa, jos Jumala olisi antanut terveyttä.

Joskus, harvoin, kävi poika häntä katsomassa. Hän toi silloin puolen kiloa kahvia ja kilon sokeria ja eukko itki ilosta. Mutta puhumista heillä ei ollut toisilleen.

Poika eli hyvien ihmisten ja parin entisen toverin avusta. Hän oli laiha ja keltainen ja lahjoitetut vanhat vaatteet riippuivat hänen olkapäillään kuin telineillä. Hän hakkasi puita ja ansaitsi lisäpennin toimittamalla yhtä ja toista pientä palvelusta. Koppa käsivarrellaan hän kulki keittiöstä keittiöön ja sai vanhaa ruokaa. Hän tuijotti yhä katuun liikkuessaan ulkona, mutta ei enää pelännyt ihmisiä.