VII
Annastiina seurasi levottomana miestään. Juha oli käynyt kovin puhumattomaksi ja oudoksi. Hänen silmiinsäkin oli painunut ikään kuin pelko, ja aina kun vieras tuli, hän katseli ympärilleen niin kuin olisi tahtonut mennä pakoon. Eivät sitä muut huomanneet, ainoastaan vaimo, jota huolestutti, kun ei hän mitään puhunut. Olisipa valittanut päivän umpeensa, olisipa tuskitellutkin, niin se olisi ollut helpompaa. Annastiina oli isäänsä nähden tottunut siihen, että harmit, humalat ja kiukut satoivat maahan kuin sumu ilman kirkastuessa. Juhalla menivät kaikki mieliharmit ja huolet päähän. Sillä lailla sinne tuli niin paljon karvautta, että lopulta… Niin, ei sitä osannut ajatellakaan, mitä lopulta seuraisi. Jos Juha olisi edes öisin nukkunut, mutta hän käänteli, ähki ja puhki ja äännähti joskus unissaan sanat "kolmekymmentäkaksi vuotta".
Ei vaimo alussa ymmärtänyt, minkä tähden Juha tuota kolmeakymmentäkahta hoki. Hän mietti sitä monta kertaa ja jo kerran kysäisikin, mutta Juha ei vastannut, kävi vain niin vakavaksi ja kääntyi poispäin. Sen jälkeen ei vaimo enää kysellyt. Mutta kerran se ihan sattumalta hänelle selveni, aivan pienestä ja mitättömästä tapauksesta. Hän oli ohikulkevalta kaupustelijalta ostanut tavaraa kolmellakymmenelläkahdella kopekalla ja antanut äijälle neljäkymmentä kopekkaa. Äijän kaivaessa kahdeksaa kopekkaa hänelle takaisin pälkähti hänen päähänsä, että Hallpumi on asunut tuolla tien toisella puolella juuri kahdeksan vuotta. Silloin hän ymmärsi, että kontrahti oli kestänyt kahdeksan vuotta ja että jäljellä oli kolmekymmentäkaksi.
Sitä varmaan Juha mietti yöt, päivät. Se häntä painoi, se kontrahti!
Kerran kun Rason isäntä oli käymässä Joutsiassa ja he Juhan kanssa istuivat tupakoimassa makuukamarissa, kuuli Annastiina keittiöön heidän äänensä: Juha puhui kaiken aikaa alakuloisesti, Kalle tuntui lohduttavan. Annastiina läheni ovea ja kuunteli henkeään pidätellen.
— Ei tämä käy millään muotoa, puhui Juha. — Ei täällä voi hankkia mitään tuloja. Karjaa on vähän ja rehu tuskin riittää sillekään.
— No, liikenee sitä Rasosta! sanoi veli leveästi.
— Ei ole viljaa myydä. Mistä rahaa maksuihin?
— Pane nyt aluksi likoon se mikä on jäljellä perintörahoistasi ja ensi vuonna aletaan laajentaa peltoja, lisätä karjaa…
— Kun ei niitä perintörahojakaan tahtoisi panna, eihän sitä tiedä, miten pitkäksi aikaa tänne jää. Sen vaimon, sen Annastiinan tähdenhän minä tässä olen kituuttanut, mutta…
Annastiina nieli kyyneliään ja hänen sydämensä takoi kuin vasara. Juha oli sentään ollut kovin hyvä!
— Kestäisipä kontrahti… vaikkapa edes viisikolmatta vuotta, puhui Juha, — niin koettaisihan tuon ajan kärsiä. Silloin olisi vielä toivoa. Mutta kolmekymmentäkaksi vuotta! Jos elät sen, niin ovat parhaat vuotesi menneet ja jäljellä on ukkoruhja. Eihän sitä tiedä, vaikka ennen sitä olisi mullassa. Eikä olisi nähnyt yhtäkään vapauden päivää.
— Mutta kuulepas nyt, keskeytti Kalle, — johan sinä rupeat vallan raskasmieliseksi. Johan sinä vallan Jumalankin unohdat. Niinhän sinä puhut kuin olisit vankina.
— Vankina minä olenkin, niin kauan kuin tuo Tulettäne on tuossa! Kun minä pääsisin edes yhdeksi päiväksi vapauteen!
— Jos tämä nyt sinun mielestäsi onkin vankeutta, niin saavathan lapsesi sitten nauttia vapautta.
Siihen ei Juha puhunut mitään, punastui vain vähän. Mutta hetken perästä hän puhkesi sanomaan:
— En minä voi jäädä tähän. Anna sinä meille se porstuanperäkamari, jossa minä ennenkin asuin. Minä rupean vaikkapa muonamieheksi…
Kallen täytyi remahtaa nauruun. Olipa Juha todella tuskastunut isännyyteensä!
Annastiina ei nauranut. Hän oli kuullut tarpeekseen ja pakeni itku kurkussa ovelta. Sitä hän kaiken aikaa oli pelännyt, että Juha hautoo mielessään juuri näitä. Vaimolleen hän ei puhu, aina vain veljelle ja sisarille. Ne häntä auttavat ja lohduttavat — mitäpä lohdutusta vaimolla olisikaan antaa! Kun Juha palaa Lumiasta tai Rasosta, on hän aina iloisempi. Kotona hän taas käy mykäksi ja alakuloiseksi.
Polttava suru tuli Annastiinan mieleen, kun hän näitä ajatteli. Ei ole elämä leikintekoa! Kun vain ymmärtäisi, miten voisi parantaa oloja. Tulettäneä ei saa pois, isää ei saa muuttumaan niin, ettei hän Juhaa kiusaisi… Jos muuttaisi Rasoon…! Mutta hän ei saisi asutuksi toisten nurkissa, hän oli tottunut talon tyttärenä liikkumaan aitoissa ja pihoilla. Jos hän yrittäisikin muuttaa, niin johan jalka kirkkotiellä itsestään veisi Joutsiaan ja käsi avaisi itsestään Joutsian portin. Vaikka Rasossa oltaisiin kuinka hyviä, niin vieras paikka se olisi hänelle sittenkin… Ja kaikista pahinta olisi Rason mäeltä katsella, kuinka Joutsia lahoamistaan lahoaa ja kuinka kauppias sen vihdoin korjaa…
Annastiina ei keksinyt muuta keinoa kuin sen vanhan, jota hän jo ennen oli käyttänyt. Hän koetti ruveta säästämään. Hän, joka aina oli ollut niin ahkera kahville, lakkasi nyt sitä juomasta. Vaikeaa se oli! Kun piti toiselle kaataa, niin ihan vesi kihosi kielelle. Ei se ollut hyvää sekään, jota hän keitti talonväelle. Hän pani paljon sikuria. Kerran piika Liisa, joka oli paha suustaan, sanoi emännälle kaikkien kuullen: "Saisinko minäkin sitä sumppivettä!" Emännän täytyi kärsiä sekin, hän koetti olla ikään kuin ei olisi kuullut, vaikka tapaus kauan kalvoi hänen mieltään ja vaikkei hän sitä koskaan unohtanut.
Juha ei huomannut hänen taisteluaan. Hän eli niin omissa ajatuksissaan.
Mutta kerran, kun hän itse otti pannusta kahvia, istuutui matalalle tuolille lieden ääreen ja siinä hörppieli, huomasi hän, että Annastiina kääntyi pois ja taisi pyyhkiä silmiään. Silloin jäi kuppi hänen käteensä ja hän rupesi muistelemaan, ettei hän ollut nähnyt Annastiinan juovan kahvia moneen aikaan.
— Mikset sinä juo kahvia? sanoi hän.
Annastiina ei vastannut, oli vain askartelevinaan pöydän ääressä.
Juha alkoi aavistaa jotakin, nousi, nouti kupit, kaasi nokisesta pannusta ja vei vaimolleen.
— Jollet sinä juo, en juo minäkään, sanoi hän.
Annastiina purskahti itkuun. Mitenkä hän lieneekin käynyt niin heikoksi, että kyyneleet olivat niin höllässä! Mutta siitä lähtien hän taas alkoi juoda kahvia ja Juhan huolenpito teki hänen sydämelleen kovin hyvää. Ei Juhalla koskaan ollut sitä iloa, mikä muilla sisaruksilla oli, he kun pitivät suuria sukulaiskestejä, joissa viivyttiin päiväkausia ja syötiin ja juotiin kuin häissä. Lumian emäntä se vasta ymmärsi valmistaa! Lumiassa oli kaikista komeinta. Annakaisan luona taas oli hauskaa, sillä Annakaisa itse oli kuin päivänpaiste. Helena-poloinen, hän olisi voinut pitää kuinka muhkeita kemuja hyvänsä, niin rikas oli Haimala, mutta hän ei sellaisia ajatellut. Lähteensilmiä hän etsi ja hänen ymmärryksensä valo tuntui olevan sammumaisillaan. Joutsiassa taas, siellä täytyi elää säästäväistä elämää.
Yksitoikkoisesti kuluu aika. Tulevat rumat, syksyiset säät, kun pihamaat ja tiet ovat rapakkoa paksunaan. Piiat rämpivät helmat märkinä navetan ja kaivon väliä, riihet lämpiävät, kuusipuita pilkotaan viinapannun alle. Tulettänessä käy ilo ja kisa. Hurrit hurjistelevat markkinamatkoillaan. Isäntä viettää pitkät puhteet pirtissä renkien kanssa. He sopivat erinomaisesti. Ensimmäiset riidat olivat Akselin metkuja ja nyt kun poika on poissa, eletään sovinnossa. Päreen ritistessä ja lastukiehkuroiden lennellessä kerrotaan siinä kaikenlaisia hauskoja kaskuja.
Vanha Manu tietää tapauksia sota-ajoilta. Muistaa hän vielä vallan hyvin, kun hän oli lapsi ja he äidin ja vaarin kanssa pakenivat vuoren taakse. Havumajassa he siellä saivat elää juuri pahimman talvisydämen. Siinä samassa sodassa isä ja setä kaatuivat… Isoäiti oli muistanut sellaisenkin asian, että venäläiset kasakat ryöstivät Ippilästä kaksi tytärtä, istuttivat hevosten selkään väljien viittojensa alle ja tukahuttivat niillä tyttöjen huudot.
Silmät pystyssä piiat kuuntelivat rukkiensa äärestä kertomusta.
— Onkohan tuokin totta! sanoo Liisa, pitkä, roteva tyttö, joka puhuu ja muutenkin liikkuu kuin mies. — Taisivat tytöt hyvinkin olla menossa. Aina sitä jotenkin itsensä irti kiskoo, jos oikein tahtoo.
— Liisa puhuu niinkuin kasakka, sanoo Manu loukkaantuneena. — Mutta
Matariston Heta-vainajan suusta ei vielä koskaan kuultu valetta.
— Kyllä maar sitä mennä täytyy, jos väkevämpi ottaa, sanoo hento Anni rukkinsa äärestä.
Häntä peloittaa niin että silmät katsovat suurina päässä.
Nuori isäntä on käsitöissä hyvin taitava ja osaava. Puuastiankin hän veistää niin puhtaasti, ettei yhtään näe, missä höylän tai veitsen terää on nostettu. Ihmettelevät sitä miehetkin.
— Miksei isäntä enää pidä niitä sanomia? kysäisee kerran Eprami, joka muistaa Rason aikoja. — Ne oli niin mukavat, mitä te niistä kerroitte.
Juha menee punaiseksi, sillä Eprami koskettaa arkaan kohtaan. Ei ole varaa sanomien pitoon!
— Ei tullut tilatuksi, vastaa hän. — Tilataan jahka ehditään.
Pastorista riittää alituisesti puhumista, niinikään saarlaisista ja Simolasta. Saarlan armo on ylpeä ja ynseä, se tuomio hänestä langetaan aina ja alituisesti. Majuri itse on reilu mies ja osaa selvää suomea, vaikka sillekin pitää seisoa lakki kourassa, oli pakkanen miten kova hyvänsä. Kustaa-herra se on aina niissä kouluissa, miksikä ylhäiseksi sotaherraksi aikoneekin. Mutta Maunu-herra se on hyvä herra, nöyrä ja kohtelias yhteisellekin kansalle. Se on aivan toista maata kuin kaikki ne muut.
Simolan huutokauppa on ensi viikolla. Se panee ihmiset ajattelemaan, sillä Simola on ollut vankka talo.
— Tulettäneen Simolan isäntä-raukka on kaiken hyvänsä antanut, puhutaan Joutsiassa puhdetöiden ääressä.
— Kahdeksan vuotta sitten elettiin siellä varsin reilusti. Kahdeksan vuotta tasan on kauppias ollut Keihäsjärvellä.
Vaietaan, veistetään, rukit hyrisevät, päre risahtelee pihdissään.
Tuumitaan maailman menoa.
— Sitä emäntää minun tulee enimmän surku, virkkaa Ville.
— Se on sen kotitalo! sanoo Eprami.
— Ja niin hyvä mies olisi muuten se Simolakin…
— Ne on niitä viinan töitä, huokaa Manu ja kolauttaa kolme kertaa permantoon puun, jota alkaa veistää. Manulla on aina ne omat temppunsa! Ikään kuin työ siitä paremmin menestyisi, että kolauttaa puun kolmesti maahan.
— Aina se Manu viinaa syyttää, sanoo Ville. — Viina on hyvää ja terveellistä. Se on ihmisten oma vika, kun eivät osaa juoda siivosti. Mutta jahkahan saadaan sitä pottuolutta! Se kuuluu olevan makeaa ja tekevän miehen lihavaksi ja punaiseksi. Mutta ei mene päähän koskaan, vaikka miten paljon joisi.
— Perästä kuuluu, sanoo Manu. — Minä en usko ennen kuin näen.
— Kyllä se pian nähdään, jahka kylään tulee oluttehdas. Hallpumi laittaa.
— Koska hän sen laittaa?
— Paraikaa hän on puuhassa.
Isäntä nostaa päätään.
— Mistä te sen olette kuulleet?
— Kaupungissa puhuivat.
— Ei mikään vedä vertoja viinalle, sanoo Eprami, joka viljelee viinaa ahkerasti, mutta niin taitavasti, ettei häntä ole koskaan nähty humalassa.
Isäntä miettii sitä oluttehdasta. Hyvältähän miesten puhe kuuluu, mutta hän epäilee tehdasta, kun Hallpumi panee sen pystyyn. Hän epäilee kaikkea, mihin Hallpumi pistää sormensa. Lienee ehkä väärinkin…
Eräänä iltana hämärissä ilmestyi Simolan isäntä Joutsian pihaan. Huutokaupan piti olla huomenna. Santtu oli juovuksissa, mutta pysyi sentään pystyssä. Reimasti hän kävelikin, lakki takaraivolla, silmissä vihainen tuli.
Keskellä pihamaata hän rupesi huutamaan ja herjaamaan.
— Missä ne ovat ne roistot, ne tämän talon isännät?… Kyllä minä niille näytän!
Juha tuli luo ja pyyteli sisään.
— En minä sinusta, ähisi Santtu, — sinä tulet itse minun perässäni. Usko pois: vievät ne sinultakin talon! Mutta sen vanhan Juutaksen minä tahtoisin nähdä! Tuletkos ulos harvahammas! Kukas tuon helvetin krouvin tänne laittoi, jollet sinä? Kuka perkelettä elättää omalla pellollansa, jollet sinä… Se on perkele ja se on punainen!… Itse sinä sen olet sanonut… Mutta minä haastan sinut oikeuteen, kun taloni menee… kuuletkos! Ei kukaan anna rahaa, ei saa irti hyvällä eikä pahalla… Tulettänen perkele huutaa taloni… Se on sinun syysi, peijakas…
Santtu oli tullut rappusille asti. Siinä hän pui nyrkkiään seinään.
Vihdoin hän purskahti itkuun ja iski päänsä pihtipieleen.
Vanha Joutsia ei ollut yrittänytkään häntä keskeyttää. Hän oli kuunnellut neuvottomana, lakitta päin, harvat harmaat hiukset pystyssä. Kerran oli hänen sisunsa jo yrittänyt nousta, mutta kun Simola sitten oli purskahtanut itkuun, oli häneltä taasen mennyt kurssi. Vihdoin häntä kuitenkin rupesi hävettämään, että hän seisoo tässä mykkänä ja antaa toisen haukkua kuin koiran.
— Että kehtaatkin syyttää muita! huusi hän ja silmät kiiluivat päässä. — Kuka sinun kurkkuusi on kaatanut viinat? Minäkö? Sinä itse! Syytä itseäsi! Kuka sinun käski yöt päivät istua Tulettänessä? Oma syysi!
— Oma syysi! ärjyi humalainen ja kyyneleet valuivat virtoina alas hänen poskiaan. Hän oli muutenkin läpimärkä ja hänen yllään oli hienot, mustat vaatteet. — Kuule, Eerikki Aaprahaminpoika, muistatkos, että minun ja Simolan tyttären häitä juotiin juuri silloin, kun krouvari tähän pitäjään tuli. Sekin oli tanssaamassa niissä häissä!… Silloin ei ollut talossa yhtään velkaa… ja nyt menee talo! Se sen ostaa se kisälli, jolla ei silloin ollut oikeita vaatteitakaan selässä! Se on sinun syysi, Eerikki Aaprahaminpoika… sinä toimitit krouvin tänne… Ja minä kiristän vielä sinulta ne rahat… vaikka vasta viimeisellä tuomiolla… Kun vievät taloni! Kun vievät taloni!
Viime sanat huusi hän mylvien niin kuin eläin, joka on eksynyt karjasta ja joka huutaa hädissään.
Juha seisoi kuin lyötynä. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Silmät olivat kuin naulitut Santtuun. Ja kun tämä lähti hoippumaan poispäin, seurasi Juha häntä vaistomaisesti. Santtu paiskasi kumoon sälykopan, jonka piiat olivat käsistään päästäneet tiepuoleen, läjäytti portin kiinni perässään ja suuntasi kulkunsa Tulettäneen.
Juha jäi pihamaalle seisomaan. Satoi kylmää, lumensekaista vettä. Ei
Juha huomannut nostaa kaulustaankaan.
Sinne se menee, vaikka vasta kirosi koko paikkaa. Mikä siinä on, että hänen pitää sinne mennä?
"Vievät ne sinultakin talon!" kaikui Juhan korvissa ikään kuin piskaa olisi vingutettu… Kai ne vievät… Kai ne vievät… Juhan pintaa karmi. Ei hän niin itsestään välittänyt, mutta olihan tämä Annastiinan kotitalo.
Vanha Joutsia nauroi portailla.
— Juha, kuules, huusi hän, — mitä sinä seisot siinä sateessa? Tule tänne katsomaan! Se menee suoraa päätä Tulettäneen.
Juha jää sateeseen seisomaan. On kuin rajuilma menisi hänen päänsä päällitse. Sadepisarat rapisevat äänekkäästi ikään kuin olisivat herneitä. Lumisohjon alta paistaa maankarvainen rapakko ja kellahtava nurmi. Juha tuijottaa eteensä maahan. Hän ei näe muuta kuin lumisohjon eikä hän muista, missä on. Ei hän tiedä, että seisoo Joutsian pihalla. On kuin hänen ympärillään huojuisi puita myrskyssä. Ilma on täynnä parkua ja naurua. Toiset parkuvat, valittavat, heristelevät nyrkkiä ja kiristelevät hampaitaan. Toiset nauravat, huutavat, tanssivat…
Mikä on viskannut hänet, oudon ihmisen, tänne myrskyyn ja hammasten kiristykseen? Ei hän osaa parkua eikä hän osaa nauraa. Ei hän jaksa seisoa myrskyn piiskattavana. Hänellä on aina ollut koti. Siellä on ollut lämmin, siellä on ollut hiljaista. Ei hän muuta pyydä kuin elellä kodissa hiljakseen…
Pakene, pakene, poika!
Joudu kotiin!
Se on kuin Helenan ääni… Tai Marjaanan ääni… He huutavat kaikki…
Sisaret kutsuvat kotiin…
Jotkut toiset yhä nauravat ja parkuvat… Täytyy riuhtaista jalat maasta. Pakoon, pakoon!
Äkkiä Juha huomaa missä hän on.
Vesi valuu alas hänen kasvojaan, silmäripsiin ja kulmakarvoille on kokoontunut lunta. Hartiatkin ovat ihan valkeinaan sohjoa. Kädet ovat märät ja kankeat kylmästä.
Entä jos se onkin totta, lentää äkkiä hänen päähänsä, — että kauppias vahtailee tätä Joutsiaa? Mutta mitä hän tekisi kaiken maailman taloilla?… Voisi tahtoa manttaalialaa lisää, että saisi pitemmän viinanpolttoajan… Ja Joutsia on paremmalla paikalla kuin kaikki muut talot täälläpäin… Annastiinan vanhemmat joutuisivat maailmalle. Ja Juha ja Annastiina saisivat Rasosta katsella, miten kauppias täällä elämöi…
Ihan tässä menee sekaisin!
Juha ravisteli vaatteitaan ja läksi sisään. Kuin lymyten riensi hän keittiön läpi makuukamariin. Siellä oli hänen piironkinsa, siellä riippuivat seinällä avaimet, suuria avaimia ja pienempiä avaimia — kaikki hänen isännyytensä merkit.
Niin, niin, mikäs niitä olisi ollut pidellessä, jos olisi ollut toinen luonto. Mutta kun olisi tahtonut hiljalleen elää ja piti elää ainaisessa sodassa!
Ajatuksissaan hän otti taskustaan avaimen, väänsi auki piirongin lukon ja päästi levyn alas pöydäksi. Itsestään kädet menivät vasemmanpuoleiselle alalaatikolle, vetivät sen auki ja asettivat pöydälle pinkan papereita. Niiden päälle painui mies ja rupesi tavailemaan: Härmed upplåter jag gästgifverihållningen vid Keihäsjärvi gästgifveri åt handlanden Gustaf Hallbom från denna by… Sitä paperia oli pitkälti. Yhdeksässä eri pykälässä oli määräyksiä ja alla oli Eerikki Aaprahaminpojan nimi ja puumerkki sekä Sandin ja Liljebladin nimet. Muut paperit, joita oli paksu pinkka, alkoivat kaikki suunnilleen: Utdrag ur protokollet hållet vid lagtima häradshöstetinget… Ne olivat käräjäkirjoja. Vanha Joutsia oli kyllä koettanut käräjöidä, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä ollut.
Jos edes ymmärtäisi tuon kontrahdin sisällön! Vaan mitähän apua siitäkään olisi: käänsihän Nylanteri sen hänelle kerran, muistaahan hän selvästi, mitä siinä oli… Niin, siinä annetaan Hallpumille oikeus asua Tulettänessä neljäkymmentä vuotta. Eri pykälissä on sitten mainittu eri etuuksia. Saa niistä vähän selvääkin, kun näkee sellaisia sanoja kuin gästgifveri, potatisland, Hongisto äng, hållhage, Niemelä torp, vagnslider, kammaren, kakelugn ym. Kyllä Juha niitä pykäliä on tutkinut. Hän osaa miltei ulkoa koko kontrahdin. Ensimmäisessä pykälässä sanotaan, että vuokralainen vapaasti saa käyttää ne kaksi tynnyrinalaa peltoa, jotka ovat hänen huoneittensa piirissä ynnä perunamaan; lisäksi viisi ladonmaata Hongiston niitystä sekä läntisen puoliskon Joutsian taloon kuuluvasta hollihaasta ja Niemelän torpan. Toinen pykälä sisältää, että Hallpumin käytettävinä ovat kaikki kestikievarihuoneet. Isäntä sitoutuu korjaamaan ja laudoittamaan eteisen, rakentamaan ja sisustamaan tilavan vaunuliiterin, panemaan hollituvan täyteen kuntoon ja laittamaan kestikievarikamariin uuden uunin. Hallpumin taas on omalla kustannuksellaan rakennettava uusi rakennus, johon sisältyy sali, kaksi kamaria, keittiö, keittiökamari ja kellari keittiön alla. Tähän rakennukseen sitoutuu isäntä omasta metsästään vetämään hirret, kattotuohet, sammaleet, hiekan, saven ym. tarpeet, ja Hallpumin on siitä maksaminen isännälle 150 ruplaa hopeassa siten, että ensi vuonna suoritetaan 20, toisena 30, kolmantena 50 ja neljäntenä 50.
Kolmas pykälä: Hallpumin on pidettävä kunnossa kestikievarihuoneet. Jos kuitenkin uusia tarvittaisiin, rakentaa isäntä ne omalla kustannuksellaan.
Neljäs pykälä: Kauppias saa talon maalta laitumen yhdelle hevoselle, kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle.
Viides pykälä: Polttopuut, aidakset, lehdet ynnä muut puutarpeensa saa vuokralainen ottaa talon maalta. Niin ikään saa hän käyttää hyväkseen ne kaksi syltä kuivia koivuhalkoja, jotka pitäjän muut talot ovat velvolliset kestikievarinpitäjälle tuomaan.
Kuudes pykälä: Kauppias on oikeutettu käyttämään tietä, joka vainion halki vie rantaan sekä rantaa pyykintekoon ym.
Seitsemäs pykälä: Kaikkien näiden etujen nauttimisesta on vuokralaisen maksettava kaiken kaikkiaan 5 hopearuplaa vuodessa, ja on hän sitä paitsi velvollinen omalla vastuullaan pitämään kestikievaria. Ja kestää tämä kontrahti 40 vuotta puolipaastosta tätä vuotta puolipaastoon vuotta… Se on pitkä, epäselvä pykälä. Sitä eivät lakimiehetkään ole ymmärtäneet, koska riidat siitä ovat tulleet eri tavalla ratkaistuiksi. Saatikka sitten Juha. Niin, niin se on!
Siinä kauppias istuu, ei suostu lähtemään hyvällä eikä pahalla. Ei auta ajatella mitään muutosta parempaan päin. Tämä elämä tulee kaiketi vain yltymään.
Neljäkymmentä vuotta, joista on kulunut kahdeksan…! Jos niiden kolmenkymmenenkahden päähän pääsee, niin nuoruus on mennyt, miehuus mennyt — jäljellä ukko-rahjus.
Ja koko aika samaa kärsimystä. Ei yhtäkään vapauden päivää!
Jos raastaisi rikki koko paperin. Jos iskisi siihen kyntensä ja hampaansa!… Kuinka silmissä mustenee ja kuinka pimeäksi käy sielussa, kun sellaisia ajattelee! Jumala…! Eikö sinulla ole yhtään armoa…? Kun sinä annoit pappisikin olla osallisena tämän kontrahdin teossa!
Tämä asia on vieroittanut Juhaa Jumalasta. Se tekee, ettei hän saata kirkossakaan rukoilla kuten ennen. Ja se on hänelle ehkä kaikista kovinta.
Annastiina seurasi hätäännyksissään oven takana miehensä oloa. Kuinka kovasti hän hengitti! Jokohan hän olisi nukkunut ja ruvennut kuorsaamaan? Eikä vaimo olisi tahtonut huoneeseenkaan mennä, sillä hän oli monesti huomannut, ettei Juha siitä pitänyt, että tultiin huoneeseen, kun hän oli ajatuksissaan tai katseli papereitaan. Ja niitä papereita kai hän taasen katseli, koska piirongin saranat olivat narisseet. Voi kuitenkin sitä kontrahtia!… Eikä Annastiina enää saanut olluksi, vaan raotti ovea…
Juha oli suullaan paperin päällä eikä kuullut, vaikka ovi narahti. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsa käsien varassa, silmät kiinni. Ja hengitys kävi omituisen työläästi. Ei Annastiina ymmärtänyt, juoksisiko hän hakemaan apua, koettaisiko hän herättää miestänsä vai jättäisikö hänet siihen. Mutta hänen epäröidessään Juha avasi äkkiä silmänsä ja nosti päätään.
Hänen kasvoilleen nousi kuuma puna ikään kuin hän olisi hävennyt ja
Annastiinan tuli vaikea olla, niin kuin hän olisi ollut pahanteossa.
— Heitä jo se kontrahti, sopersi hän. — Sinä menet vallan sekaisin, jos sinä sitä aina ajattelet. Kärsittävä se on loppuun saakka. Ei siitä mihinkään pääse!
Juha nousi, pani pois paperit ja lukitsi kaapin. Ja sen jälkeen hän kävi vaimolleen entistä umpimielisemmäksi. Ei hän torunut, ei hän sanonut nuhteen sanaa, ei hän edes katsonutkaan pahasti. Mutta hänen mielessään eli taasen se kauna, joka Annastiinalle teki enemmän pahaa kuin nuhteet.
Juha ajatteli: mikä sinun on puhuessa! Voit käskeä kärsimään! Sinä olet kaiken ikäsi asunut kestikievarin nurkalla. Toista on minun. En minä voi nähdä tappelua enkä toraa. Sitä sinä et ajattele.
Annastiinan mielessä liikkui: Juha voi tuskastua ja ikävöidä pois. Sillä tämä ei ole hänen kotitalonsa. Ei hän ajattele, miltä minusta tuntuisi muuttaa pois… Mutta murjottakoon nyt aikansa, ehkäpähän joskus lakkaa, kun en ole huomaavinani.
Annastiinalla oli köykäisempi luonto. Hän unohti helpommin.
— Jos sinä sieltä Simolan huutokaupasta, sanoi hän Juhalle, — ostaisit sen kaappikellon, joka niillä on ollut salissa. Se olisi niin mukava täällä.
Juha säpsähti ajatuksissaan. Sillä hänelle oli liian kiusallista ajatellakin koko huutokauppaa, saatikka sitten mennä sinne.
— Jos menee halvalla, lisäsi Annastiina. — Ja kyllähän siellä voisi olla muutakin sopivaa tavaraa. Mutta se kello olisi oikein tarpeellinen.
Paljon Simolaan näkyi menevän väkeä.
Juha läksi kuin läksikin joukkoon. Eikä sopinut paremmin kuin että hän Tulettänen portilla sattui yhteen Hallpumin kanssa. Hän olisi mieluimmin kääntynyt takaisin, niin vastenmielistä hänestä oli nähdä kauppias. Hän oli jo laskettamaisillaan valheen, että menee riihirakennuksilleen, mutta muisti olevansa pyhävaatteissa. Hallpumi ei olisi uskonut.
He astelivat siis rinnan. Kauppias oli ystävällinen ja liukas kuten ainakin ja nauroi omille sukkeluuksilleen. Juha sanoi silloin tällöin sanan sekaan ja oli kaiken aikaa oudossa ahdistuksessa.
— No, sanoi hän vihdoin, — kauppias aikoo kai nyt ostaa talon?
— Talonko? huudahti Hallpumi. — Simolanko? Ei, hyvä isäntä. Millä minä sen ostaisin? Ja mitä minä sillä tekisinkään? Se on niin syrjässä. Olisipa edes niinkuin tämä Joutsia…
Sanat luisuivat vahingossa hänen suustaan eikä hän saanut niitä takaisin, vaikka itsekin taisi katua varomattomuuttaan. Hän rupesi kiireesti sopertamaan, että eihän Simolassa ole metsääkään. Mutta nuori isäntä oli ehtinyt kuulla sanat ja ne jäivät kuin polttoraudalla painetuiksi hänen sieluunsa.
— Tällaisella paikalla ei taloja olekaan! ihaili kauppias. — Olipa se oikein onni, että minäkin jouduin tähän asumaan.
Ei Juhasta enää lähtenyt irti mitään. Yksin sai kauppias puhella. Hänen tarkoituksensa oli käynyt Juhalle selväksi: Joutsiaa hän kyttäili. Pian kai Joutsian edessä oli tällainen, samanlainen huutokauppa.
Jota likemmä Simolaa tultiin, sitä synkemmäksi kävi Juhan mieli. Portille hän pysähtyi: ei ollut halua mennä pihan piiriin. Miehet siellä remusivat kuin markkinoilla ainakin, tupakoivat ja näyttivät tyytyväisiltä. Simola itse oli seassa, kulki lakitta päin ja tarjoili tupakkaa. Oli hän jo jonkin verran humalassa. Kun hän läheni aitaa, jonka taakse Juha oli pysähtynyt, pelästyi Juha niin, että hän kääntyi ympäri ja riensi tielle. Hän ei saanut katselluksi Simolaa kasvoihin. Hän pelkäsi, että Santtu taasen rupeaisi huutamaan niinkuin eilen: taloni vievät! taloni vievät!
Päästyään jonkin matkan päähän hiljensi Juha askeliaan ja hänen mieleensä tuli kysymys: miksi olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä — minä vain kuljen kuin haamu, minä en osaa nauraa enkä puhella, tuskin saan toisen kysymykseen vastatuksi? Mikä minun on? Miksi minä olen toisenlainen kuin muut?
Hän ei osannut vastata kysymyksiinsä.
Ahteen päällä tuli veli, Rason isäntä vastaan. Hän tahtoi Juhaa rattailleen, huutokauppaan hän tietenkin oli menossa. Juhasta tuntui ensin siltä kuin hänen olisi pitänyt puhua kaikesta veljensä kanssa, mutta samassa hän ymmärsi, ettei veli häntä käsittäisi. Ja hän jatkoi yksinään matkaa kotiin päin.
Minä olen toisenlainen kuin muut, ajatteli hän. Kallekin on aivan toista maata. Kalle on iloinen — ja iloinen minäkin olin ennen. Mikä minulle on tullut? Olenko hullu? Jokin minua kiusaa — mikä se oikeastaan on?
Annastiina tuli heti kysymään kelloa ja puhkesi valittelemaan, kun ei sitä ollut.
— Voi, voi, jos se menee kuinkakin halvalla ja jos joku toinen sen huutaa! Se olisi meillä ollut niin tarpeellinen… Kun minun aina on tehnyt sellaista mieleni, jo silloinkin, kun minä sitä Simolassa katselin… Vieläköhän minä ehtisin huutokauppaan, jos paikalla lähtisin?
Ja Annastiina panee todella pyhävaatteet ylleen ja lähtee huutokauppaan.
Pellolla Juha odottaa häntä kotiin: hän pelkää sitä kelloa! Kunhan joku toinen olisikin ehtinyt sen ostaa!
Mutta Annastiina sen huutaa, halvalla huutaakin, ja Joutsiaan se tuodaan. Juhasta se on kuin varastettu tai muu onnettomuutta tuottava kappale. Se on lakkaamatta muistuttamassa hänelle Simolan väen onnettomuutta.
* * * * *
Hallpumi rupesi silminnähtävästi etsimään nuoren isännän seuraa. Yhtä mittaa oli hänellä olevinaan asiaa Joutsiaan.
— Isäntä kävisi nyt meillä! sanoi hän sanomistaan.
Juhaa kiusasi hänen pyytämisensä ja hänen kasvoihinsa oikein koski, kun hänen piti näyttää ystävälliseltä kauppiaalle. Hän koetti tätä kaihtaa missä ikinä voi, mutta useinhan he sattuivat yhteen.
— Menisit nyt, sanoi Annastiina, — joskus Tulettäneen. Näkisit ihmisiä ja virkistyisit vähän.
Joskus Juha meni. Mutta mikä lieneekin ollut: ei hän virkistynyt. Varsinkin jäljestäpäin oli paha olla ja hävetti. Mitä ihmettä hän oikeastaan häpesi? Ei ollut mitään syytä.
Hänellä oli paha, onneton luonto.
Silloin se varsinkin tuli näkyviin, kun pappi, Nylander ja Liljeblad eräänä iltana olivat Joutsiassa vieraina.
Istuttiin salissa, tehtiin totit, nauru rämisi, maailman asiat juteltiin poikki ja halki, vanha Joutsia oli kuin taivaassa.
— Mitä Haimalaan kuuluu? kysäisi pappi äkkiä Juhalta ja nauroi sitä kysyessään.
Juha hämmästyi hänen rohkeaa kysymystään. Koko maailma tiesi, että Helenaa vartioitiin kuin mielipuolta, häntä täytyi pitää lukkojen takana, muuten hän olisi karannut entiseen kotiinsa tai hukuttanut itsensä. Yökaudet hän käveli suuressa salissa ja puheli Haimalan rouva-vainajan kanssa — eikö pastori ollut kuullut mitään näistä asioista vai koiruuttaanko hän kysyi?
Puna leimahti Juhan kasvoille, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi:
— Ei mitään liiemmäisiä.
— Joko on tiedossa perillisiä? jatkoi pastori ja nauroi taasen.
Suonet Juhan ohimoilla tulivat täyteen verta ja käsi pusertui nyrkiksi.
Mutta hän sai sentään vastatuksi:
— Ei maar vielä…
Pastoria suututti vastauksen lyhyys ja väkinäinen ilme Juhan kasvoissa.
Juha koetti kyllä parastaan. Hän istui herrojen joukossa ja kehoitti heitä ottamaan lasia, mutta heidän remunsa vaikutti häneen ikään kuin olisi syydetty lokaa hänen silmilleen. Huomasivat sen herratkin, eivät he tahtoneet päästä oikealle juomatuulelle. Nuori isäntä vaikutti heidän joukossaan kuin kylmä kivi, joka upotetaan käyvään sahtiin.
— Hitto vieköön, virkkoi pastori ruotsiksi Liljebladille, — mikä ikävä ihminen se on tuo nuori isäntä! Se on ihan kuin personifoitu hammassärky. Aina kärsivän ja tuskastuneen näköinen, ei koskaan mitään elämäniloa, ei koskaan mitään repäisevää naurua ja antautumista elämään. Aina samaa kitkutusta ja nutuutusta… Äh, en minä jaksa sitä katsella!
— Hän on niitä kelpo ihmisiä, niitä malli-ihmisiä, vastasi Liljeblad. — Kyllä niistä nimismiehelle on vähimmin vastusta. Niistä voi suorastaan olla apuakin. Ne ovat aina jonkinlaisia poliiseja. Nimismiehen kannalta katsottuna on hyvä, että niitä on! Mutta myönnän minä, etten viitsisi valita niitä vieraikseni, jos mielisin viettää hauskan illan! Hahhahhah!
— Äh! sanoi pappi. — Minä en viitsi katsella niitä kirkossakaan. Sinnekin ne tuovat sellaisen ikävystyttävän harmauden, että tukahuttaa… Sellainen ihminen, joka ei koskaan horjahda minnekään päin, jolla ei koskaan ole syytä katua mitään, joka aina saattaa olla tyytyväinen itseensä ja vain tuomita muita — se on oikein ihmisen irvikuva ja sitä vastaan minä aina tulen taistelemaan, sillä se on pahempi sekä Jumalan että ihmisten edessä kuin julkein pahantekijä.
— Voi ehkä ymmärtä jotakin! huomautti Nylander, joka oli puhellut vanhan isännän kanssa.
Juha oli nimittäin läsnä, istui saman pöydän ääressä ja katseli kaiken aikaa puhujiin. Kyllä hän huomasi, että herrat kiihtyivät ja hiukan häntä epäilytti pastorin ääni, mutta ei hän käsittänyt, mistä he riitelivät.
— Ymmärtäköön! viskasi pastori vastaukseksi Nylanderin varoitukseen. — Yksi ainoa sellainen ihminen tuottaa enemmän vahinkoa kuin kymmenen varasta, sillä se levittää ympärilleen sitä sellaista tukahduttavaa, harmaata mallikelpoisuutta. Aaaa! Jumal'avita, pahin juopporenttu, pahin varas on minulle mieluisampi…
— No mutta kiihdythän sinä nyt ihan turhanpäiten, selitteli Liljebdad. — Tämä mies, jota sinä tässä sätit, on ihan vaaraton. Se on lauha kuin lammas ja tyhmä kuin pässi. Ei se ketään ihmistä vahingoita.
— Mutta se on ensimmäinen laatuaan tässä seurakunnassa ja se on jo ehtinyt pilata monen hetken minulta… Minä huomaan, etten voi kärsiä sitä miestä! Enhän minä enää saa olla rauhassa missään. Aina on vastassani hapan naama. Muistatteko miltä hän näytti Simolan huutokaupassa? En minä ikinä unohda sitä naamaa, joka tuijotti sieltä aidan takaa. Olisi vähintään luullut huutokaupan olevan hänen omassa kodissaan.
— Että nyt viitsitte! huusi Nylander suomeksi.
— Mistäs herroille tuli kina? sanoi vanha Joutsia ja kohotti lasiaan.
— Juodaan nyt pois tätä Hallpumin parasta.
— Ne hullut, selitti Nylander, — riitelevät siitä, onko parempi että seurakunnassa on juoppoja ja roistoja vaiko kelpo ihmisiä.
Juha avasi harmaat silmänsä ja vei katsettaan vuoroin pastoriin, vuoroin Liljebladiin. Saattoi huomata, kuinka hartaasti hän koetti tunkea tuon vieraan kielen taa, joka seinänä oli häntä vastassa.
— Eipäs olekaan, huudahti nimismies, — kysymys siitä. Vaan pastori tässä sanoo, että suurin syntinen joka katuu, on parempi Jumalan edessä kuin itsevanhurskas ihminen.
Pastori purskahti nauruun ja joi lasinsa pohjaan. Juha katsoi häneen kummastuneena. Niin vakavista asioista oli ollut puhe, ja noin hän nauroi.
— Niinhän Jumalan sanassakin luetaan, sanoi Juha. — Mutta syntisen täytyy myöskin koettaa tehdä parannus, lisäsi hän.
— Emmehän me nyt, helkkarissa, ole kirkossa! huudahti Nylander.
— Sinä saat, veli Sand, ensi saarnassasi selittää nämä asiat…
Tahdotteko kuulla, mitä entinen rovasti sanoi, kun häistä meni suoraa
päätä hautajaisiin…?
Nylander kertoi ja vanha Joutsia, nimismies ja henkikirjuri itse nauroivat jutulle haljetakseen. Mutta pastori ja nuori isäntä olivat jääneet ulkopuolelle heidän nauruaan. He olivat pysähtyneet katsomaan toisiinsa. Pastorin puolelta oli katse kylmä ja kalsea, täynnä ylenkatsetta ja ivaa, Juhan puolelta epäilevä, arka ja ennen kaikkea hämmästynyt.
Mitä… mitä ihmettä pastori tarkoitti?
Juhan posket kävivät kuumiksi, mutta hänen katseensa oli jo aivan tyyni ja hänen äänensä ystävällinen, kun hän kysyi:
— Mitä pastori katselee?
Pastorin silmissä leimahti ikään kuin hänen olisi tehnyt mieli vetää nuorta miestä korville. Mutta hän vain heilautti päätään ja suupielet värähtelivät.
— Eikö ole lupa katsella?
Juha kävi hämilleen.
— Totta kai… Eihän silmä osaa vie. Mutta minä ajattelin vain…
Herrat eivät viipyneet kauan. Pastori oli kaiken iltaa ollut ärtyisä ja tahtoi pois aikaisin. Juha mietiskeli pitkin yötä, mitä herrat oikeastaan olivat tarkoittaneet. Kyllä hän oli huomannut, että pastori oli hänelle suutuksissa. Mutta mistä?… Vaikka koko se sanakiista olisi tarkoittanut häntä!… Häntäkö he pitivät roistona, vai olisivatkohan pitäneet sitä itsevanhurskaana?
Juha ei ymmärtänyt.
* * * * *
Pari päivää ennen jouluaattoa tuli Hallpumska Joutsiaan maksamaan vuokraa. Huppuliina hartioilla hän istuutui kyökin penkille ja kertoi, että Hallpumi itse on kipeänä, muuten hän kyllä olisi tullut itse.
Siinä sitä oli näkemistä, kuinka eukko kaivoi kukkarostaan esille sitä viittä hopearuplaa ja kuinka se laskiessaan rahoja pöydänkulmalle mourusi ja naukui kuin vanha kissa.
— Tulin tässä tätä arentia tuomaan. Jaa, jaa… niin kovassa kuin se raha näihin aikoihin on! Monta askelta on siinäkin saanut ottaa, ennen kuin tämänkin rahan on saanut kokoon! Ihmiset ovat köyhiä, eivät ne jaksa ostaa, ja jos velaksi annat, niin sinne jää — eivät maksa!… Luullaan, että sillä sellaisella liikkeellä kuin meidän on, rikastutaan — kuinkas sillä voi rikastua, kun niinkin halvalla antaa kuin meillä annetaan!
Hallpumska vietiin saliin ja hänelle tarjottiin kahvia. Siinä hän vilkuili ympärilleen ja naukui:
— Jaa, tuo on tuo kello sieltä Simolan huutokaupasta. Muistan minä, kuinka se siellä salin seinällä käydä naksutti. Paljoonkos se nousikaan?… Jaa, no ei se sitten kallis ollut… Kuuluu taas se emäntä olevan niin huonona sairaana. Mikä lienee sellainen tauti, että se niin kaikkia pelästyelee. On taitanut sitäkin surra, kun sillä lailla joutuivat pois talosta…
Juha vastaa jollakulla harvalla sanalla hänen puheisiinsa ja tekee mielessään sen päätöksen, että jos hän vielä vuoden päästä elää ja on täällä Joutsiassa, niin ainakin hän pakenee pois kotoa siksi päiväksi, jolloin Hallpumin väet tulevat maksamaan vuokraa. Tulettäneläiset kävivät hänestä päivä päivältä vastenmielisemmiksi.
* * * * *
Kevättalvesta tuli Akseli kotiin. Hän ajoi kaupungin kyytihevosella kuin hieno herra ja herran näköiseksi hän todella oli käynyt, tuskin häntä saattoi tunteakaan. Hän kävi tohvelipalttoossa ja kalosseissa ja kädessä oli sateenvarjo. Morsiamen kehui itsellään olevan, rikkaan ja kauniin. Hän oli ollut suuren tukkiyhtiön asiamiehenä ja sama yhtiö oli antanut hänen toimekseen koluta puhtaiksi maat Keihäsjärven ympärillä.
Annastiinalle tuli Akselista paljon vaivaa, sillä ei hän enää tyytynyt syömään keittiön pitkässä pöydässä muitten kanssa. Hän tahtoi arjet, pyhät syödä valkealta liinalta porstuanperäkamarissa ja aina piti pöydässä olla voita ja pyhäruokaa.
Alussa koetti Annastiina noudattaa hänen mieltänsä, ettei tulisi riitaa. Mutta riita tuli sittenkin, sillä Akseli haki sitä ja loukkasi nuorta isäntää minkä kerkisi.
Ei ollut Juhalle mieluista katsella tuota väkevää nuorta miestä, joka kaiket päivät venyi sängyssään tai istui Tulettänessä, pappilassa tai Liljebladilla. Vihainen oli isäkin pojalle.
Kello kuuteen aamulla hän kerrankin odotti Akselia juomaan kahvia, mutta kun ei poikaa silloin kuulunut, karkasi hän tämän kamariin, hakkasi ovia niin että paikat jyskivät ja huusi:
— Nousetkos, nulikka! Jos et laita itseäsi jalkeille, särjen oven ja lyön sinulta kintut poikki.
— Mitäs se kehenkään kuuluu, mitä minä teen? kuului Akselin ääni vastaan. — Minä teen mitä tahdon enkä tottele ketään.
Kalpeana seisoi Juha pihassa ja kuunteli elämää. Hänen niskansa kumartui ja hänen päänsä painui alas. Vihdoin hän kiireesti läksi hevostalliin. Sinne ei toki kuulunut mitään. Siellä sai silitellä Pekan hienoa karvaa ja tietää, ettei tarvinnut kuulla toraa. Oli se onni, ettei Pekka osannut puhua. Ties miksi se täällä olisi oppinut!
Ei vanha Joutsia ollut vävypoikaansakaan ensinkään tyytyväinen.
— Ei sinussa vain näy olevan miestä saamaan pois tuota kauppiasta tuosta! nalkutti hän. — Ja siinä toivossa minä sinut kumminkin tänne otin. Etkös sinä näe, kuinka hän rikastuu? Ja me köyhdymme köyhtymistämme. Mutta se ei koske sinuun, ei yhtään! Ei hänellä enää ole vaivaa kestikievaristakaan, mutta kaikki edut pitää entisellään, ei anna pois edes hollitupaa!
Mitäpä Juha sitten tällaiseen puheeseen saattoi vastata? Ei mitään!
— Noo, sanoi vanha isäntä ilkeästi. — Jollei sinussa ole miestä, niin ehkä vielä olisi minussa!
Ja hän löi rintakoppaansa, jotta rämähti.
Se oli se kontrahti, joka piteli… Jos, jos saisikin hävitetyksi koko kontrahdin… Se ei maar olisi synti eikä mikään, jos repisi sellaisen paperin. Viekkaudella he panivat hänet sen kirjoittamaan — viekkaudella hän sen hävittää. Sellaisesta teosta hän kyllä vastaa viimeisellä tuomiollakin. Ei se ole synti eikä mikään.
Vanhuksessa kypsyi vähitellen luja päätös, että hän repii sen. Hää!
Sillä lailla hän sen punaisen pirun tuhoaa! Kauppias aikoo tuhota
Joutsian, mutta hän ehtii ennen! Kunpa vain tietäisi, missä hän sitä
paperia säilyttää! Missäs muualla kuin keltaisessa piironki-romossaan!
Eerikki Aaprahaminpoika istuili taasen ahkerasti Tulettänessä. Simolan Santtu — hän se niin ikään aina vain siellä joi. Millä tuo nyt enää joikaan? Eihän hänellä enää mitään ollut!… Eerikki Aaprahaminpoika oli päättänyt pitää kauppiasta silmällä ja hän vilkuili tarkasti hänen liikkeitään, kun hän mittaili sokeria, saippuaa, tupakanlehtiä ja viinaa, ja varsinkin kun hän kävi piirongillaan vaihtamassa rahoja. Siinä piirongissa paperit varmaan olivat!… Mutta liian lyhyt oli aika, jolloin Eerikki Aaprahaminpoika jaksoi pysyä vakoilijamietteissään, sillä niin pian kuin hän joi, unohti hän päätöksensä. Kun hän seuraavana päivänä heräsi sängyssään, muistui kontrahtijuttu taasen hänen mieleensä ja häntä harmitti, ettei hän ollut pannut päätöstään täytäntöön. Mutta jota kauemmaksi aika venyi, sitä enemmän hänen mielensä lauhtui ja kaiketi hän taas olisi kokonaan unohtanut kostotuumansa, jollei Hallpumi eräänä päivänä olisi palannut kaupungista, tavattoman suuri kuorma reessä.
Vanhus seisoi tiellä ja katseli, kuinka hevonen kammertamalla kulki eteenpäin.
Silloin karkasi salamana hänen päähänsä: mitähän kauppias taasen vedättää kotiin? Juomiako? Tietenkin! Ja kaikkinaista muutakin tavaraa, jolla hän taasen nylkee rahaa vaivaisilta syntisiltä.
Sinä iltana läksi vanhus Tulettäneen siinä varmassa päätöksessä, että nyt, nyt hän kuitenkin hävittää kontrahdin!
Sattui tulemaan oikea sudenilma. Krouvikamari oli ihan tyhjänä, ei edes Simolan Santtukaan ollut uskaltanut lähteä liikkeelle. Hallpumin väet olivat tyhjentäneet laatikkoja ja permannolle oli jäänyt oljen- ja heinänrippeitä. Kauppias oli väsyksissä, äreällä päällä ja jonkin verran humalassa. Vanha Joutsia istuutui pöydän ääreen, selin keisarinkuviin ja sotaherroihin, ja iski silmänsä piironkiin.
— Mitäs isäntä pitää tästä uudesta aineesta? kysyi kauppias jonkin ajan perästä.
— Eivät ne uudet koskaan vedä vertoja vanhoille, vastasi Joutsia lyhyesti.
Ja siihen keskustelu katkesi. Tuuli vinkui nurkissa, lapsi itki seinän takana.
— Kas sitä Simolan Santtua, sanoi kauppias muun puheenaiheen puutteessa ja tarkoittamatta mitään pahaa, — kun on malttanut pysyä poissa! Kun pysyisikin. Minä olen jo vallan tuskastunut siihen. Joisi täällä alvarinaan ilmaiseksi, sillä mitähän siltä enää saa!
— Noo, vastasi vanha Joutsia hilliten itseään, — on sinulla varaa juottaa häntä ilmaiseksikin. Koko talonsa hän sinulle on juonut!
Kauppias naurahti ja koetti ymmärtää pistoksen vain pilapuheeksi.
— Niin kai! sanoi hän.
— Taitaisit sinä vain tahtoa juottaa itsellesi tämän Joutsiankin? pani vanhus ilkeästi.
— Mitäs minä sillä? nauroi kauppias väkinäisesti. — Johan minä tässä asun.
— Niin, johan sinä asut, johan sinä asut! Olet kuin täi kipeän miehen päässä, tai lude sängyssä. Niin sinä syöt ja kaluat.
Isännän täytyi naurahtaa omaa sukkelaa vertaustaan. Vaikeampi oli kauppiaan tällä kertaa selittää puhe leikiksi. Hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja oli jo kiroamaisillaan, mutta sai sisunsa hillityksi, täytti lasin ja tyrkkäsi sen isännän eteen.
— Soh, juo pois eläkä kronise! sanoi hän ja hänen silmänsä kiiluivat.
— Juo itse! huusi vanha Joutsia vastaan ja nousi. Ja nyt särkyi sulku ja sanoja tuli kuin pussin suusta.
— Näytä tänne kontrahti! Minä tahdon nähdä kontrahdin. Annatkos, punainen perkele!
Vanhus karkasi piironki-romolle, mutta avain oli poissa suulta. Hän kouri sitä piirongin päältä, mutta ei tavannut sieltäkään. Silloin hän vimmoissaan iski kourat, kynnet saranoihin — mutta piironki pysyi suljettuna kuin tulevaisuus.
Huoneessa syntyi aika rytinä.
Eikä aikaakaan kun Hallpumin pieni lapsentyttö halki tuulen ja tuiskun lähetettiin Joutsian puolelle. Ryöppy oli vienyt tien tuiki tukkoon ja tyttöpahainen sai huppuroida hyvän aikaa ennen kuin pääsi perille. Itku kurkussa hän keittiön ovelta ilmoitti:
— Tulkaa korjaamaan pois vanhaa isäntää. Kun hän putosi tuolilta ja loukkasi itsensä pahasti. On suuri haava päässä!
Vanhus oli todella haavoittunut. Päästä vuoti verta, mutta pahin poltto oli oikeassa jalassa. Sitä ei sietänyt ensinkään liikuttaa. Joutsiasta läksi liuta miehiä Hallpumin puolelle, mutta sitten huomattiin parhaaksi valjastaa hevonen ja liistereellä tuotiin äijä kotiin. Kylläpä hän huusi ja valitti! Ja kiroili kesken tuskiaan. Hallpumia kiroili, sitä punaista perkelettä. Hän haastaa hänet oikeuteen, nyt hän toki kerrankin saa palkkansa, nyt, nyt hän joutuu linnaan. Hän löi häntä pullolla päähän, sitten hän tönäisi piironginlaitaa vastaan ja tyrkkäsi alas tuolilta. Siinä jalka loukkaantui. Vaikka olisi poikki. Kyllä kai se poikki onkin, koska sitä noin kauheasti… Saakeli…!
— Älä Jumalan tähden kiroa, rukoili Johanna. — Kääntäkäämme mielemme maallisista. Ehkä sinä piankin saat astua kaikkivaltiaan tuomarin eteen. Etkö tahtoisi pappia?
— Pappiako? ähisi vanhus sängystään. Hän oli leveässä sängyssä miltei poikkipäin ja pää retkotti pahasti, mutta ei hän antanut liikuttaa itseään, kun jalassa oli niin hirmuinen poltto. — Vai Santiko minun pitäisi tässä nähdä? Santin nimi on sen kirotun paperin alla, Santi on samaa helvetin joukkoa kuin Hallpumikin. Ennen ne paistetaan hornan kattilassa kuin minä… Iijiijiijii…
Vaimo paljasti liankarvaisen ryijyn alta säären, joka oli ihan sinettynyt, ja rupesi voitelemaan sitä linjamentillä ja viinalla. Mutta ei siitä ollut apua!
— Kun se lukkari edes tulisi! vaikeroi sairas. — Menkää katsomaan eikö jo tule…!
Lukkaria oli lähetetty noutamaan, sillä hän osasi hoitaa haavoja ja luunvikoja.
— Ei se vielä ole voinut ehtiä, sanoi vanha Manu, joka hänkin oli pienessä porstuanperäkamarissa.
— Jumalan tuomio tämä on, pani vanha emäntä hiljaa, ikään kuin itsekseen. — Kun ei ihminen muuten osaa etsikon ajasta vaaria pitää, lähettää Herra vihansa leimauksen. Kiitetty olkoon hänen nimensä, joka ajallisella koettelemuksella alituisesti meitä puoleensa vetää.
Rauhoittuihan äijä hiukan, kun lukkari sai hänen jalkansa lastoihin. Mutta siinä sitä olikin kärsimistä, kun hän sovitteli luuta paikoilleen! Silloin parkui sairas aivan kauheasti… Ääneti söivät väet illallista keittiössä, kaikkialla hajusi kamferille, linjamentille ja viinalle. Juhasta tuntui joka paikassa niin tukahuttavalta, ettei hän saanut olluksi missään. Ja hirmuista oli kuulla sairaan huutoa! Hän pakeni ensin kuistille, mutta kuuluihan se sinne. Hän nosti kauluksensa pystyyn ja meni pihamaalle — siellä temmelsi tuuli, lumi lenteli kiehkuroina pitkin solia, tasoitti tiensyvänteitä, loi toisiin paikkoihin nietoksia ja myllersi ilman niin sakeaksi, ettei nähnyt kuin pari askelta eteensä.
Akseli oli käynyt laitapitäjällä ja palasi kotiin äkäisenä ja nälissään. Juha ilmoitti hänelle jo pihassa, mitä oli tapahtunut. Ensi kertaa eläissään olivat langokset Juha ja Akseli yhtä mieltä. Akseli suuttui silmittömästi Hallpumille.
— Kyllä minä sille peijakkaalle näytän! uhitteli hän. — Kyllä se nyt saa rökkiinsä! Minä menen sinne paikalla, kun ensin saan jotakin suuhuni.
Juha oli kiitollinen, että Akseli otti mennäkseen tiedustelemaan asiain kulkua, sillä muuten hänen itsensä olisi täytynyt mennä.
— Olisi se hyvä, jos sille kerran sanoisi oikein kovasti, puhui Juha.
Ei hän saanut sinutelluksi lankoaan. Ei hän koskaan ollut häntä sinutellut.
— Kyllä minä sanon! Ruveta minun isääni tönimään ja hakkaamaan! mahtaili Akseli, yhä hotkiessaan vadista klimppiruokaa, jota oli lämmitetty päivälliseltä.
Akseli heitti palttoon hartioilleen ja läksi Tulettäneen. Jonkin ajan kuluttua rupesi Juha häntä odottamaan takaisin. Mutta eihän häntä kuulunut. Joku myöhästynyt reisumies ajoi hevosensa vajaan, koetti sitä siellä peitellä ja taivalsi sitten pirttiin. Sihisten, sohisten lenteli lumi pitkin hankien pintaa. Läpitunkevapa se tuuli nyt olikin! Juha koetti vielä kerran katsahtaa pellolle, eikö Akselia näkyisi, mutta harmaudessa ei näkynyt mitään mustaa kohtaa. Vihdoin avasi hän porstuan oven ja astui kuistille.
Kovasti tuli kamferilta ja linjamenteiltä. Porstuanperästä kuului yhä hiljaista voivotusta: "aa… aa… aa…" tai valittavaa: "ja sinun edessäs pahoin tehneet. Mutta älä muista meidän entisiä pahoja töitämme… Armahda sinuas meidän vaivaisten syntisten päällemme…"
Keittiön pihdissä paloi päre pitkällä kaarella. Annastiina istui penkillä. Väsyneen näköinen hän oli.
— Eikös Akselia kuulu? sanoi hän ja käänsi kasvonsa pois tulijasta.
— On kai taas jäänyt juomaan.
Juha ravisteli lunta takistaan, tarttui kaljatuoppiin, joka oli pöydällä ja joi syvin siemauksin. Tänä iltana tuntui elämä taasen niin raskaalta, että… että…
Hän meni heidän makuukamariinsa. Eihän lääkkeenhaju sinne tuntunut niin väkevänä. Kuin vanhan vaiston viemänä avasi hän taasen piironkinsa ja otti sieltä esiin kontrahdin. Se se oli kahle — se painoi! Se se oli kuin tulinen rauta — se poltti! Jollei sitä olisi ollut, olisi elämä tuntunut köykäiseltä kaikista harmeista huolimatta. Maantien tuolla puolen olisi ollut peltoa ja pellon takana metsä. Nyt sieltä loisti tulta ja siellä istuttiin pullojen ääressä ja hoilattiin.
Paperi rupesi jo likaantumaan kulmista, sitä oli siksi paljon pidelty. "Utrak ur protokol fört vit…" äänsi hän itsekseen. Hän osasi sen jo ulkoa. Ihan alkoi pyörryttää, kun sitä katseli, ja kirjaimet hyppelivät kuin lumihiutaleet sakealla lumisateella. Vasten hänen kasvojaan ne tuntuivat hyppelevän ja hänen tuli sekä kylmä että kuuma.
Äkkiä Annastiina raotti ovea.
Juha heräsi paikalla ajatuksistaan, peitti paperit käsivarsillaan ja katsahti pelokkaana vaimoonsa. Samassa hän huomasi, että Annastiinan kasvot olivat ihan itkettyneet.
— Kaikki ne tulevat yht'aikaa, sanoi hän ja hänen äänensä oli omituisen kalsea.
Hän näytti aikovan lisätä jotakin, mutta ei sanonutkaan, kääntyi vain takaisin ja painoi oven lukkoon.
Tuskinpa oli Juha sentään saanut paperit piironkiin ja piippunsa täytetyksi, kun hän taasen ilmestyi siihen ovelle. Ei Juha huomannut, mitä ponnistuksia hän teki saadakseen puhetta suustaan. Joka kerta kun hänen piti puhua, oli tulla itku.
— Jätetään nyt sitten tämä talo, sai hän vihdoin sanotuksi. — Muutetaan pois Rasoon… Johan sinä sekaannut, kun aina tuon kontrahdin päällä virut… Ja minäkin jo väsyn…
Ja siinä hän pudotti oven kiinni ja hävisi keittiöön.
Juha jäi tuijottamaan kynttilään, jossa oli pitkä karsi. Karsi oli päästään paksu, monihaarainen, hiiltyneitten lankojen nenissä oli pieniä nokipalloja kuten kukkasten ponsia. Juha niisti kynttilän sormillaan, heitti käryävän karren pesään ja pyyhkäisi hyppyset housuihinsa. Huone tuli heti iloisemmaksi.
Mitähän se vaimo nyt sanoi…? Muuttaa pois täältä!… Tarkoittikohan mitä sanoi? Ja sanoikohan hän sen vain Juhan tähden vai olikohan hän todella itse saanut kyllänsä?… Juhan olisi pitänyt ilostua, mutta ei hän voinut sitäkään. Hänen täytyi tietää, minkä tähden Annastiina oli tehnyt sellaisen päätöksen.
Keittiössä oli pimeä, vain pihdissä hehkui käpertynyt, sammuva karsi.
Juha etsi. Ei Annastiina ollut keittiössä. Kuistilla Juha hänet tapasi.
Hän nojasi päätään pihtipieleen ja itki katketakseen. Niin hän itki,
että luuli sydämensä itkutyrskyjen mukana nousevan suuhun.
— Älähän nyt, älähän nyt, pani Juha. — Mitä sinä muuttamisesta puhut.
Enhän minä muuttaa tahdo.
— Mutta minä tahdon. En minä voi tätä surkeutta katsella… Minä olen väsynyt.
Juha yritti taluttaa häntä sisään, mutta ei hän tullut. Imi itsensä itsepintaisesti kiinni oven pieleen ja itki siinä.
— Kun minä ajattelen, että vieraat kulkevat tästäkin kuistista, sopersi hän ja itki entistä kiihkeämmin, — ja että Hallpumska lukitsee noita aittoja…
Juha oli hänen kanssaan aivan saatuna. Vasta sitten hän lakkasi itkemästä, kun vanha emäntä huusi häntä kamariin.
Juha käveli vielä hetkisen pihamaalla ja odotti Akselia kotiin, mutta ei häntä kuulunut. Vihdoin sulki Juha ovet ja läksi yksinään levolle.
Olisihan hänen pitänyt iloita. Olihan hän itsekin nähnyt, että Annastiina todella oli väsynyt tähän komentoon. Mutta ei hänen ollut hyvä nytkään. Mikä hänen oikeastaan oli?