TOINEN NÄYTÖS
Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Seuraava päivä, illansuu. Komea kuusi keskellä lattiaa. Editha koristelee kuusta, jää silloin tällöin mietteisiinsä, vetää syvältä henkeä, sivelee otsaansa. Lahtonen tulee kiireesti perältä. Sanoo ohi astuessaan hyvää iltaa, häviää konttorihuoneisiin, palaa käsivarrella muutamia unohtuneita joululahjakääröjä, katselee hetkisen Edithaa ja kuusta.
LAHTONEN
Toivon että jaksatte hyvin, neiti Ahlfelt.
EDITHA (kylmästi)
Kiitoksia.
LAHTONEN (hetkisen perästä)
Olen teille erityisesti kiitollisuuden velassa.
EDITHA (entiseen tavaan)
No, mistä?
LAHTONEN
Noo… hyvyydestänne…
EDITHA
Te tiedätte että minä siedän teidän seuraanne vain äitini tähden. Hän ei saa huomata mitään. Muuten totisesti en…
LAHTONEN
Te olette sen suvainnut selvästi osoittaa.
EDITHA
Mitä te nyt oikein tarkoitatte?
LAHTONEN
Kun almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee. Huomaan että te olette sillä tavalla antanut.
EDITHA (muistaa äkkiä)
Kuulkaa… eihän lankoni vain…
LAHTONEN (nauraa pahasti)
Vasen käsi tiesi siis kuitenkin mitä oikea kätesi teki.
EDITHA
Onko lankoni siis todella sanonut teidät irti?
LAHTONEN (koettaen solmia hänet sanoihinsa)
Millä perusteella neiti Ahlfelt niin luulee…?
EDITHA
Sillä että lankoni siitä jotakin puhui…
LAHTONEN
Ja te…?
EDITHA
Minä…? Aaa… te luulette että minä… ehkä häntä siihen kehoitin! (Vihaansa pidätellen.) Te olette… te olette… (nauraa häijysti). Minun olisi pitänyt osata sitä odottaa.
LAHTONEN
No mutta sanokaa mitä muuta järjellistä syytä tirehtöörillä olisi sanoa minut irti? Kaksikymmentä vuotta olen ollut kauppaneuvoksen palveluksessa… Kaksikymmentä vuotta! Paras aika elämästäni meni siihen… Meille tuli tirehtöörin kanssa pieni mitätön riita. Hän väitti että minä panin pullot liian täyteen. Minä sanoin ettei pulloon mene enemmän kuin menee.
EDITHA
Mutta jos te kaasitte yli.
LAHTONEN
Joka on ollut kauppaneuvoksen palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ei kaada yli. »Pullo täyteen», oli kauppaneuvoksen tapana sanoa, »mutta ei tippaakaan yli». Ja tämän minä sanoin tirehtöörille ja hän vastasi siihen: »Niin tehtiin kauppaneuvoksen aikana, mutta ei enää minun aikanani. Nyt määrään minä!»
EDITHA
Lankoni on voinut sanoa teidät irti siksi ettette ole oikein raitis…
LAHTONEN (rupeaa nauramaan)
Mutta eihän koko liike kannattaisi, jos ihmiset rupeisivat raittiiksi…! Jos minä olisin juonut muitten tavaroita, niin voitaisiin minua syyttää, mutta minä olen aina uskollisesti juonut kauppaneuvoksen tavaroita.
EDITHA
Kyllä te meidän puolestamme olisitte saanut olla juomatta. Emme mitään olisi hartaammin toivoneet.
LAHTONEN
Ettekö te siis todella ole vaikuttanut siihen…? Ei, ei, teidän ei tarvitse vastata, minä näen sen teidän silmistänne ja minä riemastun niin, että tahtoisin pusertaa teidät kuoliaaksi käsissäni…
EDITHA
Että te kehtaattekin käyttää hyväksenne asemaanne! Te tiedätte miksi minä en aja teitä ulos ovesta…
LAHTONEN (hellästi, ikäänkuin viluissaan)
Minun on nälkä, Editha neiti! Nälkäisen täytyy varastaa leipää jollei sitä muuten saa…
EDITHA
Ylpeä sielu kuolee nälkään mieluummin kuin varastaa…
LAHTONEN
Te ette koskaan ole nähnyt nälkää…! Kuinka kaunis te olette vihassanne! Kaunis olette kuin Herran enkeli… Minulla on hurskas äiti, joka puhuu minulle enkeleistä. Hän silittelee päätäni, rukoilee ja kutsuu enkeleitä minua vartioimaan. Kerran olin minä kysynyt häneltä — onko enkeli sellainen kuin kauppaneuvoksen Editha…
EDITHA (taistelee heltymistä vastaan)
Mitä te nyt niistä kerrotte… ovatko joululahjat kunnossa?
LAHTONEN
Sanokaa minulle… te rakastatte toista…
EDITHA
Menkää nyt ja antakaa minun olla. Te olette kauhea.
LAHTONEN
Nyt te sanoitte toden sanan. Kauhea minä olen! Sisässäni on kauheaa, polttaa, polttaa ja löyhkää. Helvetti siellä on…
(Editha vaipuu lamaan tuolille hänen sanojensa aikana. Palvelustyttö avaa perältä oven. Salokannel tulee reippaasti.)
SALOKANNEL
Hyvää iltaa…
LAHTONEN
Aa…! Koska lohduttaja tulee, se pyhä henki… niin minun on aika väistyä — — —
(Menee perälle.)
EDITHA (on kirkastunut, karannut ylös)
Kuinka hyvä että sinä tulit!
SALOKANNEL
Mitä… mitä hän tässä puhui?
EDITHA
Tyhmyyksiä! Emme ajattele niitä. Kuinka sinä osasikin tulla juuri tällä hetkellä! Tunsitko että minä koko sielullani huusin sinua luokseni?
SALOKANNEL
Tunsin. Kuule, ilta on ihana, tähdessä taivas, tule kävelemään.
EDITHA (keveästi)
Tulen… Tai jos ajaisimme! Mikä elämänhalu minussa heräsi kun sinä tulit. Tahtoisin juosta, juosta ja huutaa! Tahtoisin sinun kätesi ottaa ja lähteä lentoon…
SALOKANNEL
Me lähdemme, sinä pyhä henkeni, sinä elävä runoni…
EDITHA (äkkiä)
Mutta meillähän on kuusijuhlan vietto…
SALOKANNEL
Mitä sinä siitä? Tule!
EDITHA
Täytyy minun jäädä… mamman tähden…
ALLAN WILLARDT (tulee perältä)
Ohoo, lankomies!! Terve, terve… No, sinä voit paksusti, kuten näkyy. Ja huomenna on kihlaus lehdissä. Se oli oikein se. No paina puuta, paina puuta…
SALOKANNEL
Aion viedä Edithan kävelemään.
WILLARDT
Ää, ehditte te vielä kävelläkin. Lauteerataan nyt ja pidetään lyhtiä.
(Painaa hänet istumaan.)
EDITHA
Ilta kuuluu olevan niin kaunis…
WILLARDT
Tulee niitä toisiakin kauniita iltoja. Kuule Salokannel, mitä sinä nyt pidät tuosta (viittaa Edithaan) Pariisin matkan päälle?
SALOKANNEL
Olen varsin tyytyväinen. On hänessä jotakin vähän vierasta, mutta se on vain pikanttia ja menee menojaan…
WILLARDT
Suoraan sanoen, olisin minä toivonut, että hän olisi vähän pariisiiaistunut. Toisista näkee ihan päältäpäin, että he tulevat Pariisista — ei tästä Edithasta sitä huomaa. Tukka ihan entisellään… Kun tässä tuonnoin yksikin naikkonen sieltä meidän kaupungista tuli Pariisista, niin sen oli tukkakin niin, niin tällätty, että… niin se oli yhtenä rytönä, ettei olisi luullut minkään kamman sitä oikaisevan, mutta fiiniä se vain oli…! Ja käy Pariisissa eikä nouse Eiffeltorniin…! Kuuluvat aikovan repiä koko tornin.
EDITHA
Aikovatko? En minä siitä mitään kuullut.
WILLARDT
Niin oli meidän lehdissä. No, kai sinä kävit sellaisessa pariisilaisessa… hm… yöpaikassa… sellaisessa Mulängruusissa…
EDITHA (naurahtaa)
En käynyt. (Sulhaselleen.) Katso, kaikki kysyvät ensiksi Moulin Rougea.
WILLARDT
Tarkoitan: sellaisessa hienommassa. Niitä kuuluu löytyvän oikein hienoja… rikkaita varten, joissa käy hienoja naisiakin.
EDITHA
En käynyt… Minne Sigrid ja mamma jäivät?
WILLARDT
Pariisista tulee ja sotkee pois selvät asiat! No jo nyt jotakin…! Jäivät Rolfin luo. Kun sen pikku miehen piti sairastua. Kylmettyi kai jossakin matkalla.
SALOKANNEL
Vai on Rolf sairas…
EDITHA
Ei mitään vaarallista. Mutta ei hän tänään pääse kuusta katselemaan…
Ja se on vahinko se.
WILLARDT
No, kunhan hän nyt paranee huomiseksikin… Mutta kuules svookeri, millä lailla me nyt alamme tätä lafkaa hoitaa? Mikäli minä tänään olen ehtinyt kirjanpitoa kontrolloida, on johto viime aikoina ollut suoraan sanoen rempallaan. Ja mikä on merkillisintä, ei ukko vainaja itsekään enää viime aikoina näytä entisellä täsmällisyydellä ja energiallaan johtaneen asioitaan…
EDITHA
Sitä minä en voi uskoa.
WILLARDT
Älä nyt suutu, madmoaselli, en minä millään lailla tahdo loukata. Päinvastoinhan minä suuresti kunnioitan ja ihailen setää. Mutta totuuden nimessä minun täytyy se sanoa.
SALOKANNEL
Jaa, minä en ymmärrä afääreistä mitään.
WILLARDT
Ei sitä sillä lailla saa sanoa. Jumalakin rankaisi sitä pahaa palvelijaa, joka kaivoi leiviskänsä maahan. Meidän täytyy koettaa ymmärtää. Runoilijoidenkin. Sinä saat aikoinasi käsiisi suuria kapitaaleja. Täytyy se tietää minne ne plaseeraa.
SALOKANNEL (nauraen)
No, sen kai sentään aina tietää…
WILLARDT (nauraa niinikään)
Sen kyllä uskon. Mutta täytyy osata hoitaa leiviskäänsä kasvun kanssa. Että lapsillekin jotakin jää… Niin, niin. Teillä voi olla lapsia ja tuleekin olla lapsia. Ei se avioliitto mitään ole ilman niitä. Kenelle minäkään raataisin ja puuhaisin, jollen pikku Rolfille. Se käy niin rakkaaksi, se sellainen pikku faari… Meiltä kuoli ensimmäinen lapsi… Kyllä se oli raskasta… Mutta niitä tulee uusia.
EDITHA
Kuule, Allan, oletko sinä todella sanonut irti Lahtosen?
WILLARDT (muuttuneella, järkähtämättömällä äänellä:)
Olen.
EDITHA
Mutta miksi?
WILLARDT
Älä rupea häntä puolustamaan. Minä en millään ehdolla huoli hänestä. Hän on täällä tehnyt aivan auttamattomia tyhmyyksiä ja juo… ja tuhlaa. Voithan sinä käsittää, ettei tällaisessa toimessa voi pitää miestä joka juo…
EDITHA
Hän vastasi, kun hänelle siitä sanoin, että meille on edullista, että hän juo — rahat joutuvat takaisin meille.
WILLARDT
Hän pitää hyvin puoliaan ja pettää sinua minkä jaksaa. Ostaako hän muka mitä juo…? Ehei! Hän otta noin vain.. Kuka häntä voisi kontrolloida. Sinä närkästyt niin hänen puolestaan, että luulisi sinun pikiintyneen koko mieheen.
EDITHA
Allan!
WILLARDT
Sitäpaitsi olen saanut siitä ihan tarpeekseni, että minulle alituisesti kerrotaan kuinka tehtiin kauppaneuvoksen aikana. Nyt määrään minä ja kauppaneuvoksen aika on ollut ja mennyt. Suo anteeksi… mutta niin se on!
EDITHA
Mutta onhan luonnollista, että isän vanhat palvelijat muistelevat kuinka isän aikana tehtiin. Jollet sitä kärsi, niin sittenhän sinun pitäisi erottaa kaikki isän aikaiset.
WILLARDT
Minä olenkin valmis sen tekemään, jos se käy tarpeelliseksi.
EDITHA
Isän vanhat työmiehet!
WILLARDT
Huomaa: jos se käy tarpeelliseksi. Toivottavasti ei se käy. Kuitenkin: kuinka vaikea on saada naisväkeä mitään ymmärtämään! Katso nyt: ensimmäinen ehto afäärin menestymiseen on, että työväki ehdottomasti kunnioittaa ja tottelee isäntäänsä. Mutta kuinka voi se sitä tehdä, jos se yhtämittaa inttää vastaan: niin ja niin tehtiin entisen isännän aikana.
EDITHA (punnitun ilkeästi)
Minä ymmärrän. Sinä pelkäät isäni muistoa. Sinä pelkäät, ettet jaksa pysyä isän tasalla. (Hyväntahtoisemmin:) Älä lennä korkeammalle kuin siivet kannattavat. Et sinä eikä kukaan muu mies nouse isän tasalle.
WILLARDT
Noo… siitäkin voi olla eri mieliä.
EDITHA (leimahtaen)
Mitä sinä tarkoitat? Uskotko sinä noihin juoruihin? Kuule, Allan, sano suoraan mitä sinä…
WILLARDT (jäniksen käpälällä)
En minä mitään tarkoittanut. Päinvastoin. Isäsi oli erinomainen afäärimies, afäärinero kerrassaan. Alkaa mies kaksin tyhjin käsin ja jättää vaimolleen ja lapsilleen kivimuureja ja huviloita ja tehtaita ja… Jos minä vain voisinkin tulla hänen kaltaisekseen! En muuta toivoisi… Tahdotkos, niin minä tänä iltana, kun kaikki ovat koolla, pidän sedän kunniaksi pienen muistopuheen?
EDITHA (epäilyksensekaisella ilolla)
Voisitko pitää?
WILLARDT
Miksen voisi? Sellaisen jylisevän ylistyspuheen että, että… Pidän kuin pidänkin, niin saavat kaikki nähdä, etten minä suinkaan ole tahtonut halventaa kauppaneuvoksen muistoa, vaikka olen herra Lahtosen sanonut irti…
EDITHA
Voi kuinka hauskaa…! Kuinka minä siitä iloitsen! Voitko sinä todella pitää sellaisen puheen?
WILLARDT
Oll reit, sanoi enkelsmanni. Etkö sinä usko, että minä olen puheita pitänyt. Nytkin kun erosin entisestä toimestani ja minulle pidettiin kekkerit ja tietysti puheita, vastata pirautin kumminkin… viiteen puheeseen yhtenäkin iltana.
EDITHA
Vai niin, vai niin…
SALOKANNEL
En siis saa sinua kävelemään? Ehkä minä sitten lähden yksin…
EDITHA
Ei, Armas… ei vielä…
WILLARDT
Mihin sinulla nyt on sellainen kiire? Etkö sinä tahdo ensinkään nähdä minun eukkoani?
SALOKANNEL
Johan minä aamupäivällä kävin täällä.
WILLARDT
No, vaikka nyt yhtä menoa olisit yönkin lisää? Ei lisä pahaa tee…
Tuossahan ne jo ovatkin…! Kuinka Rolf voi?
(Rvat Ahlfelt ja Willardt tulevat sylitysten perältä.)
SIGRID
Hän nukkui. Kas Armas!
SALOKANNEL
Niin, täällä minä taas olen.
RVA AHLFELT
Se on hyvä se… Jos te tietäisitte kuinka turvalliselta tuntuu, kun te lapset olette täällä. Olen kuin toinen ihminen. Kun vain pikku Rolf pian paranisi.
SIGRID
Huomenna hän on terve. Se menee häneltä aina niin pian, kun vain saa hänet pysymään sängyssä.
WILLARDT
Kyllä te Edithan kanssa voisitte lähteä Valhallaan vaikkapa tänä päivänä.
EDITHA
Ei, nyt tahdon minä jäädä kuulemaan puhettasi.
SIGRID
Pitääkö Allan puheen?
WILLARDT
Päätimme tässä että pitäisin pienen puheen työmiehille. Muistopuheen, koska setä nyt on poissa…
SIGRID
Mamma, sinä et jää sitä kuulemaan. Sinä sitten taas hellyt ja se on niin rasittavaa.
SALOKANNEL (rva Ahlfeltille)
Minä kävin puutarhurilla. Hän tekee taustan kuusista ja eteen tulee palmunlehtiä ja valkeita liljoja. Kello yhdeksän ammulla on mies hautausmaalla, jollei täti telefonissa määrää toista aikaa.
RVA AHLFELT
Kiitos, Armas. Kyllä se sopii. Heillä on tietysti huomenna paljon työtä.
EDITHA (Willardtille)
Sinä puhut täällä?
WILLARDT
Niin, kai se tekee paraimman efektin täällä, kuusen palaessa.
SIGRID
Sääli, ettei kuusi mahtunut alasaliin, niin ei olisi tarvinnut tuoda koko joukkoa tänne ylös. Mikä siinä lieneekin, että työväen vaatteista aina lähtee niin paha haju… anteeksi ruma sana!
(Nauraa.)
RVA AHLFELT
No, kerran vuodessa! Alfred totutti heidät siihen. Alasali on niin ikävä ja ahdas… Saavat edes köyhät pienet lapset nähdä kauniin huoneen kerran vuodessa.
WILLARDT
Tjaa…! Nykyajan työväki —! Se voi heissä vain lisätä tyytymättömyyttä, jota heissä, Jumala paratkoon, on liiaksikin.
SIGRID
Mikä sinulle taas tuli, mamma…? Sinä kärsit. Mehän rakastamme sinua kaikki. Puhuisit kerran.
RVA AHLFELT
Sitä on niin paljon.
WILLARDT
Huolet hiiteen, mamma! Te menette Edithan kanssa Valhallaan ja me jäämme Sigridin ja Rolfin kanssa tänne taistelemaan. Voi, voi, minäkös laajennan tätä liikettä…
RVA AHLFELT
Laajennat liikettä…
WILLARDT
Niin, mammaseni. Tämä talo alkaakin jo näyttää niin ränstyneeltä, ettei sitä viitsi katsella. Minä laitan tähän uuden ja muhkean, sellaisen, että Helsinki ihmettelee. Saatte nähdä että tulot nousevat uskomattomiin… Sitten voit sinä, sosialistifröökynä, saada vaikkapa automobiilin.
EDITHA (koettaen laskea leikkiä)
Automobiilista en huoli vaikka maksaisit. Pariisissa sain niistä ihan tarpeekseni.
SALOKANNEL
Ei, kuule, ei ne hullumpia ole! On niin suurenmoista, että etäisyydet katoavat…
SIGRID
Mamma… tule levolle…
RVA AHLFELT
Voi, lapset, ette te minua ymmärrä…
SIGRID
Mutta puhuisit nyt.
(Rva Ahlfelt ravistaa päätään, jää tuijottamaan eteensä, Editha ja
Salokannel seuraavat häntä levottomina, koettavat ylläpitää hilpeyttä.)
WILLARDT
Et huoli automobiilista! Se on uuden ajan merkillisin keksintö. Kun minä viimeksi kävin Saksassa, koetin sitä masinaa ja se vei kuusi peninkulmaa tunnissa se on pikajunan vauhti!
EDITHA
En tiedä muuta kuin että Pariisissa ne aina tulivat tielleni.
Puistoissa, kaduilla… aina ne olivat kumoon ajaa.
Äänettömyys.
RVA AHLFELT (kuin unessa)
Vaikeaa… vaikeaa on kadottaa mies, jota on rakastanut, jonka kanssa on elänyt avioliitossa niin kauan… Lapset… teidän isänne oli kaunis… ja uljas… päätä pitempi muita miehiä… ja hyvä…
EDITHA (puhkeaa hehkuen)
Oli! Oli…!
RVA AHLFELT
Me olimme kerran ratsastamassa… hänellä oli musta Ajax, minulla valkea Troll… päivä paistoi, syksy hehkui kaikissa väreissään… Ilma oli niin kirkasta että se lemusi ja helisi… Ajoimme käyntiä. Hän laski leikkiä hunnustani, joka ei ottanut liehuakseen. Sanoi että minä olen kuin siipeen ammuttu lintu. Hunnun olisi pitänyt liehua. Hän oli sen tuonut Konstantinopolista, se oli kevyt kuin hämähäkinverkko… mutta ilma oli liian tyyni ja ehkä vähän kostea. Puna oli hänen poskillaan, korvan juuressa tukka kiharaa, valkoiset hampaat loistivat, silmät nauroivat ja joka jäsenestä pulppusi terveys ja ilo… Tienkäänteessä, siinä missä ne kolme kaunista kuusta seisoo, tuli vastaan kaksi vaimoa ja lapsia, maalaisia. He pysähtyivät… ja liittivät kätensä ristiin ja niiasivat syvään ja minä näin kuinka heidän huulensa liikkuivat ikäänkuin olisivat sanoneet: siunatkoon! Mutta hän pisti käden taskuunsa ja viskasi vaimoille kultaa… Ja kun vaimot itkivät kiitollisuudesta, nauroi hän, nauroi äänellään ja silmillään ja rupesi sitten viheltelemään sitä tuttua säveltä Rigolettosta… Häntä täytyi rakastaa…
EDITHA
Niin täytyi! Oi minun isäni, minun isäni!
RVA AHLFELT (herää)
Tiedättekö mitä on kun kuolee sellainen mies… Sitä tuskaa ei taida kuvata. (Hiljaa.) Ja kun sitten tulee jotakin vielä kauheampaa. Ja nyt on ilmassa jotakin vielä kauheampaa. Pahat ihmiset… puhuvat… Pahat ihmiset eivät tahdo antaa minun… valkeilla liljoilla koristaa hänen hautaansa.
WILLARDT
Ohoo! Köyhemmätkin hankkivat liljoja haudoilleen. Vaikka me panisimme kultasepät takomaan liljoja kullasta ja hopeasta! (Nauraa.) Ei meiltä rahat lopu!
SIGRID
Emme välitä ihmisistä. Ne ovat niin kiittämättömiä, vaikka pappa lahjoitti köyhille tuhansia vuodessa…
RVA AHLFELT
Ei se ole sitä…
WILLARDT
Ole huoleti, mamma, kyllä minä opetan maailmalle huutia. Ne luulevat, että nyt sitä kelpaa, kun kauppaneuvos kuoli, mutta minä elän, minä!
RVA AHLFELT
Ei, ei, ei… Tämä kauppa… ei tämä ole hyväksi. Se vaivaa minua sekin. On niin kummallista. En minä ole sitä tullut ajatelleeksi. Enhän minä koskaan täällä käynyt isänne eläessä… Me olemme saaneet varoja, mutta kovin moni ihminen on tullut onnettomaksi…
WILLARDT
Mutta nyt mamma puhuu ihan kuin raittiusväki, niinkuin mikäkin vesipoika!
RVA AHLFELT
Ette te ymmärrä minua, lapset…
SALOKANNEL
Täti on liian herkkä ja helläluontoinen. Tietysti yhteiskunnan pohjalla on paljon pimeää ja sairasta. Ne ovat lääkärin asia. Jokainen ei ole lääkäriksi syntynyt…
SIGRID
Onnetonta ettet sinä, Allan, heti päässyt irti toimestasi. Mamman ei koskaan olisi pitänyt tulla tänne ja jäädä tänne. Olisi mennyt miten hyvänsä.
WILLARDT (Salokanteleelle)
Kyllä niiden akkain kanssa käskee…! Mutta ettei sitä joukkoa jo ala kuulua!
RVA AHLFELT (ei ole huomannut viime sanoja)
Minun silmäni ovat äkkiä ikäänkuin auenneet. En minä ennen huomannut kun tuli vastaan humalainen. Ne olivat kuin kiviä ja kantoja vain. Mutta nyt ne kaikki pistävät silmiini. Aina tulee mieleeni: meidän liikkeestäköhän tuo on juonut? Ja minulle tulee niin vaikea olla. Ehkä sillä miehellä on kotona perhe, joka näkee nälkää. Ja mies vain juo. On kuin se olisi minun syyni.
WILLARDT
Mamma on sairas! Ei nuo ole terveen puheita!
RVA AHLFELT
Voi olla… Minä uskon, että minä olen sairas… tai ainakin hyvin lapsellinen. Mutta te ette ymmärrä kuinka se kalvaa…
SIGRID
Kyllä se menee, kun pääset kotiin Valhallaan.
RVA AHLFELT
Kun minä pelkään, ettei mene… Ja kun täällä silloin kerran tapahtui puukotus ja se mies sen seurauksesta kuoli, niin oli minusta kuin minä olisin ollut murhaaja.
Jää tuijottamaan eteensä.
LAHTONEN (tulee perältä)
Vieraat saapuvat. Otanko minä vastaan… vai?
WILLARDT
Ei helkkarissa! Kyllä minä tulen. Kreivin aikaan kerrassaan. (Salokanteleelle.) Tule pois veli! Täällä on noiden naisten kanssa kuin häkissä…
SALOKANNEL
Ei, kyllä minä lähden klubiin. Ei minulla ole mitään tekemistä täällä.
WILLARDT
No niin, terve mieheen sitten.
(Katoaa perälle Lahtosen jälkeen. Sigrid ja Editha ovat äitinsä ympärillä.)
EDITHA
Et sinä jaksa olla ylhäällä.
RVA AHLFELT
Kyllä minä jaksan. Työmiesten luo minä nyt menen.
SIGRID
Sinä tulet levolle.
RVA AHLFELT
Minun täytyy jaksaa. Tulkaa tekin, lapset.
(Etenevät perälle päin. Ovessa pidättää Salokannel Edithan.)
SALOKANNEL
Minä lähden nyt, emmekä siis tapaa ennenkuin huomenna Valhallassa.
EDITHA
Niinkö…
SALOKANNEL
Menikö minun päiväni taas pilveen? Mikä nyt tuli? Tädin sairas puheko…?
EDITHA
Ei se ollut sairasta. Kyllä se oli oikein… järkevää.
SALOKANNEL
Älähän… kyllä sinä itsekin olet sairas, jos sitä järkevänä pidät.
EDITHA
Ehkä olen… sairas.
SALOKANNEL
Kuljetko unissasi…? Herää, Editha! Kuulehan… muistatko mikä päivä huomenna on?
EDITHA (sulaa)
Muistan… Ovatko ilmoitukset lehdissä?
SALOKANNEL
Itse vienyt… omassa persoonassani käynyt joka lehden konttorissa.
Kuulehan… Uskaltaisinkohan pyytää sinulta jotakin…?
EDITHA
Noo…?
SALOKANNEL
Ettet huomenna olisi mustissa vaatteissa…
EDITHA
Mutta minullahan on surua.
SALOKANNEL
Koeta ajatella eikö olisi hiukan aihetta iloonkin. Etkö sinä nyt huomenna voisi olla valkeissa, vain huomenna, kun minä näin kauniisti pyydän!
EDITHA (leikillä nuhdellen)
Kuinka sinä olet lapsellinen… No, no, no… minä olen valkeissa, minä olen!
(Hyvästelevät iloisina. Menevät perälle. Huone pysyy hetkisen tyhjänä, sitten pistää Lahtonen päänsä konttorihuoneesta, tarkastaa huoneen, työntää sisään työmies Åströmin, joka ensin neuvottomana katselee ympärilleen, sitten jää tuijottamaan siihen kohtaan missä kauppaneuvos kuoli.)
LAHTONEN
Odottakaa nyt tässä. Kauppaneuvoksen ryökinä tahtoo puhua kanssanne.
ÅSTRÖM
Mitäs hän minusta? Jaa, niitäkö asioita? Mitä ne puhumisesta paranevat.
(Lahtonen katoaa perälle. Åström tuijottaa entiseen kohtaan. Vihdoin tulee Editha ikäänkuin noutamaan jotakin — huomaa kumartelevan miehen. Muistaa kuka hän on, alkaa taistella päästäkseen tunteittensa herraksi.)
ÅSTRÖM (vihdoin)
Ryökinä oli käskenyt minut tänne.
EDITHA (peloissaan)
En minä… ole…
ÅSTRÖM
Konttoristi sanoi, että… Mutta jollei ole asiaa, niin minä menen sitten alasaliin…
EDITHA
Ei… ei… kyllä on asiaa… Te olitte ollut läsnä… kun isäni sairastui.
ÅSTRÖM
Olinhan minä.
EDITHA
Olisin mielelläni tahtonut kuulla… kuinka se kaikki tapahtui.
ÅSTRÖM
Kyllä kai ryökinä sen on kuullut.
EDITHA
En ole… Olkaa nyt hyvä ja kertokaa… Minä olin silloin ulkomailla.
ÅSTRÖM
Ne on niin rumia juttuja, ettei niitä käy kertominen.
EDITHA (hermostuneesti)
Ei mutta kertokaa nyt vain… Ihan totta. En minä saa rauhaa muuten.
(Vaitiolo.)
ÅSTRÖM
Kauppaneuvos kiivastui minulle niin, että sai laakin ja kuoli.
EDITHA
Sen minä tiedän… Mutta mitä te sitten sanoitte isälleni?
ÅSTRÖM
Sanoin vain niinkuin asia oli…
EDITHA
Mutta kuinka se sitten oli? Sanoisitte nyt kaikki…
ÅSTRÖM
Ne on niin rumia asioita. Se rupesi se meidän tyttö… se Aino… tulemaan niin myöhään kotiin. Enkä minä vielä osannut mitään epäillä ennenkuin toverit rupesivat ivaamaan siitä, että olen lainannut tyttäreni kauppaneuvokselle… Ei sitä sellaista kukaan kärsi.
EDITHA (tuskin saaden sanaa suustaan)
Mutta… mistä te nyt tiedätte… että se oli totta…?
ÅSTRÖM
Tyttö tunnusti sen lopulta itsekin… kun kovalle panin.
EDITHA
Jos hän… ei puhunut totta?
ÅSTRÖM
Minkätähden hän olisi valehdellut itselleen häpeää…? Kyllä maar se totta oli. Kyllä sen meikäläiset tietää, vaikkei hänen vertaisensa… Mitäs ryökinä käski puhumaan, kun se noin ryökinään sattuu?
EDITHA
Ei… ei… puhukaa nyt vain. Kyllä minun täytyy kuulla.
ÅSTRÖM
Siinä ne sitten ovatkin…
EDITHA
Tehän aina olitte niin hyvissä väleissä kauppaneuvoksen kanssa.
ÅSTRÖM
Niin oltiin. Ei meillä ollut riitaa mitään. Vaikka kyllähän minulla huolta oli aina, kun piti niistä pojista tulla sellaisia hulttioimia…
EDITHA
Mutta… pitikö teidän nyt tämän tähden tappaa kauppaneuvos?
ÅSTRÖM
En minä tahtonut häntä tappaa… Enkä minä olisi hänelle pahasti sanonutkaan. Mutta kun hän ensin kielsi kivenkovaan, niin silloin minä suutuin ja sanoin: siellä on oma akkanne huvilalla, pidelkää minkä ehditte, mutta jättäkää köyhien naiset rauhaan.
EDITHA (tukahtumaisillaan)
Kuinka kauheasti te puhuitte!
ÅSTRÖM
Ehkä se oli pahasti puhuttu. Mutta saattoi se olla oikeinkin puhuttu. Yhteen aikaan omatunto minua soimasi. Mutta sitten olen ajatellut, että ehkä se olikin Jumalan tuomio, joka tuli tuoreeltaan.
EDITHA (itsekseen)
Jumalan tuomio!
ÅSTRÖM
Kauppaneuvos oli niin rikas ja suuri herra. Ja olihan hän hyväkin.
Mutta hän oli syntinen ihminen. Niinkuin me kaikki ollaan.
(Ovi perällä avautuu. Grönlundska ja Anderssonska tulevat sisään. Lahtonen häämöttää takaa työntäen heitä, mutta koettaen pysytellä näkymättömänä. Editha hämmentyneessä tilassa. Samasta peräovesta näkyy taas Lahtonen.)
EDITHA (kirkaisee)
Herra Lahtonen… Älkää menkö… Ei, ei, ei… en minä tahdo…!
(Ovi sulkeutuu armottomasti. Grönlundska ja Anderssonska lapsineen ovat niiaten, peläten pysähtyneet ovensuuhun. Editha on paennut heitä kuin ruttoisia. Vähitellen hän tyyntyy, lähestyy naisia, jotka yhä niiailevat.)
EDITHA (arasti)
Keitä te olette?
GRÖNLUNDSKA
Komersrootin työmiesten vaimoja vain.
EDITHA
Ovatko teidän miehenne kauan olleet meidän tehtaissa?
GRÖNLUNDSKA (Anderssonskalle)
Vai tahdotkos sinä puhua?
ANDERSSONSKA (kuiskaa hämillään)
Ei, puhu sinä nyt vain.
GRÖNLUNDSKA
No, sama se… Se on niin ujostelevainen tuo Antersonska… Ka Maarianpäivästä viisi vuottahan minun mieheni on ollut komersrootin palveluksessa.
EDITHA
Oletteko te köyhiä?
GRÖNLUNDSKA
Ka mitäpä sitä meikäläisellä muutakaan… Kun se ukko niin juo. Kaikki palkka menee jo litviikki-iltana. Siihen juomiseen. Ja kun niitä lapsiakin on niin paljon. Ja kaikki tavarat on täytynyt panttiin viedä. Ei nämä vaatteetkaan ole omiani. Vai että minulla tällaisia! Ei ole ollut sitten kuin tyttönä. Että jos ryökinä voisi olla niin hyvä, että vähän apua antaa…
EDITHA (hermostuneesti, toiselle)
Entä kuka te olette?
ANDERSSONSKA (hiljaa, arkana)
Ka sen Anterssonin vaimo.
EDITHA
Oletteko tekin köyhyydessä?
GRÖNLUNDSKA
No, puhu nyt!
ANDERSSONSKA
Köyhyydessä me ollaan.
GRÖNLUNDSKA
No, etkös sinä nyt saa asioitas puhutuksi… Se on aina ollut niin saamaton tämä Anterssonska. Ja kyllä teidän köyhyyteenne kanssa on paljon syytä siinä, ettet sinä osaa touhuta. Mutta on sekin totta, että kaikki se Anterssonni kyllä juo. Mutta eihän ole arvon niin monta lasta kuin meillä. Ei ole kuin nämä kaksi tässä ja sitten kotona kolmas, kipeä. Siinä on sellainen enkeliskatauti, ettei voi seistä ja pää kasvaa ja jalat kutistuu ja korvista valuu sellaista pahaa visvaa. Mutta puhu nyt itse…
ANDERSSONSKA
Onhan niitä lapsia ollut, mutta kun neljä on kuollut.
EDITHA
No, mitä te nyt ensi hätään tarvitsisitte?
GRÖNLUNDSKA
Ka armollinen ryökinä, se on meikäläisten sellaista, että tarvitsisi kaikkea. Kun on kaikki pitänyt pantata…
EDITHA (sivelee otsaansa, koettaa löytää ulospääsyä)
Jos minä tulisin huomenna teitä katsomaan. Missä te asutte?
GRÖNLUNDSKA
No se se olisi vasta oikein hyvä. Kasarmissa me asutaan. Nuo on nuo Anterssonnit ihan meidän naapureita, samassa rapussa asutaan. Ja sitten siellä on vielä yksi vaimo oikein köyhissä oloissa, niin että sille täytyy antaa, vaikkei itselläkään ole. Sen oli mies monta vuotta komersrootin tehtaissa, mutta piti sen juomisen takia panna pois…
EDITHA
Mutta eiväthän nyt kaikki miehet voi juoda… Nyt te liioittelette…
GRÖNLUNDSKA
Kyllä ne melkein kaikki, jotka ovat tällaisissa tehtaissa… Se vaimo sai tässä kaksoset ja toinen niistä kuoli toissa-aamuna eikä ole millä hautaankaan saisi. Ja mies vain juo. Mistä saaneekin, kun ei työtäkään ole…
EDITHA (hermostuneesti)
Minä tulen huomenna… ihan varmaan…
GRÖNLUNDSKA
Aijai, armollinen ryökinä, Jumala siunatkoon teitä (pokkaa ryökinää),
Ville, niiaatkos, Pertta…
(Rva Ahlfelt ja Sigrid tulevat perältä.)
RVA AHLFELT (nähdessään naiset)
Joko te olette saaneet kahvia?
GRÖNLUNDSKA
Jo, armollinen komersrotinna. Kiitoksia vain monia tuhansia… (Tönii lapsia.) No, Ville ja Pertta, niiatkaa ja pokatkaa…
SIGRID
Nyt sytytetään kuusi. Oletteko, lapset, ennen nähneet kuusta?
GRÖNLUNDSKA
No, vastatkaa nyt… Näittehän te viime jouluna täällä. Silloin kun hyvä komersrootikin eli. Sanokaa nyt että näitte…
LAPSET
Näimme.
(Lahtonen on avannut oven perältä. Sunnuntaipukuisia työmiehiä, vaimoja ja lapsia alkaa lappaa sisään. Asettuvat arasti nurkkiin ja pitkin seiniä, tarkastelevat huonetta ja kuusta, silittelevät salavihkaa huonekaluja. Rva Ahlfelt koettaa puhutella vieraita, mutta ei tiedä mitä sanoa. Sipaisee silloin tällöin jonkun lapsen päätä. Lahtonen päästää yhä sisään väkeä ja kehoittaa heitä käymään peremmälle. Editha ja Sigrid sytyttävät kuusta.)
SIGRID
Oli se äärettömän paha, että Åström tuli käsketyksi. Allan suuttui kauheasti, kun hänet näki. Pelkäsin että hän viskaisi hänet nurin niskoin huoneesta.
EDITHA
Nytkö…? Joulujuhlassa?
SIGRID
Etkö sinä tiedä että hän on syypää papan kuolemaan? En minä käsitä kuinka hänet kutsuttiin. Minä pelkään ettei Allan jaksa hillitä itseään. Ja miten hän saa pidetyksi puheensa? Hän on kovin kiihoittunut.
(Samassa tulee Willardt perältä, virsikirja kädessä. Kansanjoukko antaa kunnioittaen tietä. Hänen kasvonsa ovat kuin luutuneet. Hillitty viha palaa silmissä, liikkeissä, nopeassa hengityksessä.)
WILLARDT (Lahtoselle)
Mikä virsi tavallisesti on veisattu?
LAHTONEN (häijysti)
Koko maailm' iloit' mahtaa.
(Willardt selailee kirjaa, löytää virren, rykäisee, alkaa. Aluksi veisaa hän yksin, vähitellen yhtyy kimakoita, käheitä nais- ja miesääniä. Vieraat seisovat kädet ristissä, lapset syövät suurta voileipää tai pullaa, töllistelevät kuusta. Rva Ahlfelt taistelee mielenliikutusta vastaan. Editha ja Sigrid veisaavat, seuraavat levottomina Willardtia ja Lahtosta. Virren loputtua astuu Willardt väkijoukon eteen.)
WILLARDT (saarnaäänellä)
Niin, hyvät ystävät, tämä on nyt ensimmäinen Jeesuslapsen syntymäjuhla, jonka me vietämme ilman häntä, jonka me olimme tottuneet näkemään terveenä ja tarmokkaana joukossamme. Orvoiksi on hän meidät jättänyt, hänen lempeä ja rakastavainen kätensä on lakannut meitä suojelemasta ja varjelemasta. Kuinka jokainen hänen työmiehensä oli hänen sydämellään! Kuinka hän piti huolta jokaisesta teidän lapsestanne ja vaimostanne…
LAHTONEN (kansanjoukosta)
Jaa, jaa, kyllä hän piti huolta teidän vaimoistanne.
WILLARDT (ei ole huomaavinaan, korottaa ääntään)
Turva oli hän itsekullekin. Ei kenellekään hän tehnyt vääryyttä, aina mittasi runsaalla mitalla…
LAHTONEN (joukosta)
Noo…!
WILLARDT (ääntään korottaen)
Oikeutta teki hän kaikille, yli oikeudenkin, ja hänen sydämensä vuoti verta, kun hänen täytyi rangaista. Teidän jokaisen mielessä on varmaan tulipalo, joka poltti poroksi työväenasunnot. Kuinka hän silloin oli ensimmäisenä pelastamassa, lohduttamassa, auttamassa. Siksi me nyt hänen muistolleen omistamme tämän lyhyen hetken ja kiitämme Jumalaa, joka meille sellaisen miehen antoi. Säilyköön hän kauan, kauan esikuvanamme, esimerkkinämme elämän tiellä! Siunattu jalon vainajan muisto!
LAHTONEN
Kirottu hänen muistonsa!
(Yleinen hämmennys. Willardt taistelee vielä raivoaan vastaan. Sigrid koettaa häntä rauhoittaa.)
LAHTONEN (joukosta. Täyttää äänellään koko näyttämön ja salin.
Puhe tulee kuin koskena, jota ei voi pysäyttää.)
Kirottu hänen muistonsa! Kauppaneuvos oli roisto! Hän petti vaimoaan ja tyttäriään, hän kalvoi työväkensä luita myöten, hän väärensi ja varasti ja valehteli. Hän ryösti köyhältä kansalta vaimot ja tyttäret. Sellainen se oli se kopea kauppaneuvos, se loistava kauppaneuvos, jota maailma pelkäsi ja ihaili ja jonka hautaa omaiset nyt valkeilla liljoilla koristavat… Oo, sen vaivaisen petturin, kuinka sen on täytynyt väännellä viattomuuden kukkien alla…!
WILLARDT (joka vihasta ei ole saanut ääntänsä kulkemaan, iskee hänen niskaansa)
Ulos, ulos… Koira! Rehelliset työmiehet, potkikaa hänet ulos..! Tämän miehen vainaja kadulta korjasi ja näin hän osoittaa kiitollisuuttaan… Ulos!
LAHTONEN (on ponnistellut vastaan, pääsee irti)
Valehtelinko minä? No niin, puhukaa te, Åström, puhukaa te, Räsänen! (Nauraa.) Te vaikenette, te ette uskalla. Vaietkaa vain ja pelatkaa. Lasten ja imeväisten suusta pitää teidän totuus kuuleman!
(Koppaa käsiinsä pienen pojan, nostaa kansanjoukon nähtäväksi, lennättää Edithan ja hänen äitinsä eteen. Viimeksimainitut kaihtavat kuin aavetta. Yleinen hämmennys. Rva Ahlfelt vaipuu istumaan, Editha koettaa häntä ikäänkuin suojella. Willardt työntää syrjään vaimonsa, joka on koettanut häntä rauhoittaa.)
WILLARDT
Ulos täältä, joka sorkka, niin monta kuin teitä on! Kyllä minä teille näytän, te hunsvotit ja perkeleet ja »järjestyneet!» Ette te ilman rangaistusta saa isäntänne muistoa solvata… Odottakaas te, niin näette, kun saatte tästä viettää joulunne lumihangessa… No, joko joudutte… Ulos, sanon minä! Täällä täytyy tulla suuri rafistuleerinki… Irti sanon minä teidät kaikki, niin monta kuin teitä on. Huomisaamulla tehtaan kasarmeista kadulle.
SIGRID
Allan… Allan… nyt on joulu… Muista pientä Rolfia… heillä on lapsia. Ehdithän myöhemmin. Lahtonen on humalassa.
WILLARDT
Kyllä minä tiedän mitä puhun… Ulos, ulos…
(On työntänyt väkeä menemään, potkinutkin läheisempiä. Hätääntyneinä hajoavat vieraat. Äkkiä ilmestyy Lahtonen ovensuuhun. Hänet nähdessään kiihtyy Willardt uudelleen.)
WILLARDT
Sinä… sinä… koira…! Ulos, ulos… Uskallat vielä naamaasi näyttää.
LAHTONEN (tyynenä, vakavana)
Uskallan… sillä en ole valehdellut. Mutta te, tirehtööri, peruuttakaa sananne. Minua rangaiskaa miten paljon tahdotte, raastakaa oikeuteen ja linnaan ja vaikkapa hirsipuuhun. Mutta älkää viattomia rangaisko. Saatatteko toivoa nöyrempää joukkoa kuin se joka tuossa seisoi? Peruuttakaa sananne, on jouluaatto ovella… antakaa heidän pysyä asunnoissaan ja paikoillaan.
WILLARDT
Te tulette neuvomaan minua! Ulos, sanon minä… Ulos!
LAHTONEN
Minä menen. Sillä minulla ei ole paljon lisättävää. Mutta se tietäkää, kauppaneuvoksen suku, että kirous…
WILLARDT (tukkii hänen suunsa, heittää hänet ulos. Mittaa lattiaa pitkin askelin.)
Vihdoinkin! Tällaista ennenkuulumatonta röyhkeyttä! Ei, loppu tästä täytyy tulla! Ja setä joka aina ylpeili, ettei hänen työväessään ole »järjestyneitä». Tuossa se nyt nähtiin. Ei, perinpohjainen rafistuleerinki tästä täytyy tulla…
EDITHA
Sinä löit Lahtosta ja hän näytti hampaansa. Oma syysi.
WILLARDT
Oletko sinä pikiintynyt tuohon…?
(Nielee viime sanan.)
EDITHA
Eihän työväki mitään tehnyt.
WILLARDT
Vai ei tehnyt? Se kuuli mitä Lahtonen sanoi — eikö sitä ole siinä? Pitäisikö sellaista työväkeä kärsiä…? Sigrid… Lapsi itkee… Et sinäkään mitään huomaa…
SIGRID
Ai, Rolf on herännyt.
(Rientää pois.)
WILLARDT
Vähemmälläkin elämällä…! Vai tulet sinä madmoaselli minua neuvomaan. Mitä ymmärrät sinä näistä asioista? Minä olen sanonut irti hyvän paikkani tullakseni tänne teitä auttamaan, ja sen sijaan että sinä minua kiittäisit asetut sinä minua vastaan jo ensi päivänä.
EDITHA
Minä aion aina asettua sinua vastaan, kun sinä teet viattomille ihmisille pahaa.
WILLARDT
Saa se Salokannel sinusta aika automobiilin…
EDITHA
Ottaisit edes ensin selvää paljonko valhetta… tarkoitan: näyttäisit toteen että se oli valhetta.
WILLARDT
Tiedän prikusta prikkuun että Lahtonen puhui totta…
EDITHA (säpsähtää)
Totta… totta! Sinä tiedät… sinä uskot…
WILLARDT
Sen tietää koko maailma, mutta ei sitä saa mennä tuolla tavalla sanomaan! Pitää tietää huutia vähän…
RVA AHLFELT
Olkaa hiljaa, lapset, olkaa hiljaa…
WILLARDT
Kyllä minä vaadin, mamma, ettei asetuta minua vastaan, kun kerran…
RVA AHLFELT
Olkaa hiljaa, lapset. Olkaa hiljaa. Kuolema sovittaa…
WILLARDT
Rolf itkee taas. Mikä hänelle on tullut? Ettei se huolimaton tyttö vain olisi häntä pudottanut!
(Lähtee kiireesti, unohtaen kaiken muun.)
(Vaitiolo. Editha seisahtuu äitinsä eteen.)
EDITHA
Mamma, rakas mamma…
RVA AHLFELT
Totta… totta… Se on tämä jota minä olen tuntenut ilmassa… Alfred, Alfred… jota minä rakastin niinkuin aurinkoa ja valoa ja terveyttä — kuinka sinä saatoit…? (Purskahtaa itkuun.) Neljä kukoistavaa lasta meiltä kuoli, kaikki poikamme. Minä vaivasin päätäni kysymyksellä: miksi piti heidän kuolla juuri kun olivat päässeet elämän alkuun? Nyt minä tiedän: kirous on painanut meitä jo vuosikausia, aina, aina. Kirous…
EDITHA (lyyhistyy äitinsä jalkoihin, tietämisen varmuudella)
Kirous… Kirous…
Esirippu.