Pimeänpirtin hävitys

by Maila Talvio

III

Pelonsekaisen jännittyneenä ja epäluuloisena Liena kohtaa jokaisen vieraan, sillä voihan se tuoda tietoja kirkonkylästä. Hän pelkää Kalleakin, kun Kalle palaa kirkkoretkiltään.

Tavallisesti ovat uutiset pikkuasioita, joita ei laisinkaan olisi kannattanut pelätä: Kankaanpään herrasväki on ollut sairaana; joku palvelijoista on mennyt naimisiin ja kartanossa on pidetty häät. Tuuli on kaatanut suuren puun puutarhasta. Alhon rouvalla on taas pieni, niitä syntyy siellä yhtä tiheään kuin täällä Pimeässäpirtissä… Alhon patruunasta on aina paljon uutisia. Se syöttää väelleen silakoita, jotka ovat viiden vuoden vanhoja, ja juottaa armollaan ruiskahvia. Palvelijat vaihtuvat siltä ihan joka kuukausi, kuka sillä rupeaisi olemaan, joka ei anna työtäkään työmiehilleen! Kankaanpään armo on tavallisesti pannut Kallen mukaan tuomisia lapsille. Siellä on hiivaleipää ja vehnäkorppuja, joskus koreapaperinen konvehti tai orehtia. Lapset mainitsevatkin armoa sadun hyvänä haltiana, joka hyville lapsille aina lähettää tuliaisia, ja odottavat isää kotiin malttamattomina. Kun hän vihdoin on päässyt pirttiin, käy hänen ympärillään kihinä ja kähinä. Kukaan ei ehdi huomata Lienan levottomuutta.

— Nyt se tulee, nyt se tulee! ajattelee hän ja sydän takoo kuuluvasti. Mutta tavallisesti ei tule mitään vaarallista. Hän rauhoittuu, lakkaa pelkäämästä ja kuvittelee vaaran jo ainiaaksi menneen. Silloin saattaa joku yht'äkkiä, hitaalla, rauhallisella äänellä mainita Otto-herran nimeä.

Kuuluu yhä olevan siellä Ruotsissa, vai missä kaukana lieneekään. Oli kirjoittanut itsellään olevan morsiamen ja lähettänyt sen kuvan. Ja se oli ollut paljain kauloin ja käsivarsin ja niin hepenissä, että ihan kuin keisarillisten kuvat. Hyvin rikkaan sanovat olevan ja Otto-herra kuuluu jäävän sinne sen suurille kartanoille kotivävyksi.

— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! ajattelee Liena ja hänen rinnassaan tuntuu helpommalta. Kunhan jäisikin!

Mutta jonkin ajan perästä tuo huhu sydänmaille tiedon, että hän on käymässä kotona, on yksin. Ne naimakaupat ovatkin puretut. Iloisena miehenä liikkuu pitäjällä, käy kesteissä ja metsästysmailla… Talveksi painuu taas pois Suomesta eikä sinä kesänäkään palaa. Mutta seuraavana kuuluu Pimeäänpirttiin viesti, että sillä taas on morsian, ovat jo kuulutuksissa ja häät vietetään ennen juhannusta. Se tuo nuoren armonsa Suomeen ja kuuluvat asettuvan Kankaanpäähän asumaan. Vanhat lahjoittavat sen kummipojalleen. Siellä onkin nyt kova puuha, huoneita maalataan ja paperoidaan, työmiehiä on tuotettu Helsingistä asti.

Tämän tiedon tuo mies, joka tulee suoraan pappilasta ruumista kirjoituttamasta. Koko pitäjähän nämä asiat tietää, ihme, ettei tiedetä Pimeässäpirtissä… No, on tässä juuri ollut kelirikon ajat, eikä ole satuttu missään käymään.

Miehen mentyä jää torppaan kolkko hiljaisuus. Vaari ja Kalle istuvat kukin penkillään eteensä tuijottaen. Liena askaroitsee lieden ääressä, selin heihin. Hanni liikkuu puna poskilla, silmissä kysyvä, kummastunut ilme. Hän ei käsitä, mitä suremista siinä on, että nuori patruuna viettää häitä ja muuttaa Kankaanpäähän. Hänen silmissään se kaikki on kuin kaunista satua, komeat häät, nuori armo silkkivaatteissa… Mutta isä ja vaari ovat kuin kivettyneet ja äiti vallan vapisee, mahtaa siis olla jotakin hirveää tulossa. Lapsetkin, karatessaan tupaan leikeistään, tuntevat ilman painostavuuden ja pysähtyvät ikäänkuin olisivat iskeneet päänsä seinään.

— Jo taisi tulla muutto tästä paikasta, virkkaa vaari vihdoin.

— Ei sitä niinkään tee mieli muuttaa paikasta, jonka alastomaan korpeen rakensit, vastaa Kalle siihen hämmästyttävän kiivaasti. — Sinun on, Liena, lähdettävä kirkonkylään vanhan herrasväen puheille. Kyllä se patruuna antaa sellaisen kontrahdin, että kohtuullista veroa vastaan saadaan olla tässä rauhassa.

— Mihinkäs minä tästä pääsen! vastaa Liena ja hänen äänensä värisee.
— Paras, että aletaan etsiä toista torppaa.

— Vai toista! kiivastuu Kalle. — Vai toista! Eikä aletakaan…
Kummoinen lienee tämä Otto-herra? Ehkä on parempi kuin Alhon patruuna.
Eivät ole aina samaa maata samojen vanhempien lapset.

— Sama se susien luonto aina on, ärähtää vaari.

— Sano nyt sinä, Liena, kehoittaa Kalle tyynemmin, — mitä sinä luulet, sinähän tämän Otto-pojan olet nähnyt lapsena.

Veri tyrkkäytyy Lienan kasvoille, hän painuu puhaltamaan pataansa ja vastaa sieltä:

— Paljonkos minä sitä näin. Koulussahan se aina oli… Kerran heristeli kepillä kerjäläisiä kyökistä, kerran sitoi kiven armon vanhan kissan kaulaan ja kiusasi sitä järvessä. Ja ainahan se taas ajoi hevoset niin pahasti, ettei niistä sitten enää ollut mihinkään. Ei taida vain senkään luonnossa olla kehumista.

— Johan minä sanoin, ärähtää vaari, — että sudet on susia ja Holtit on Holtteja. Jo tästä muutto tuli, jos vain Holtit haltijoiksi joutui.

— Jaa, jaa, vai muutto! puhelee Kalle ja katselee kummissaan isäänsä. — Vai pitäisikö minun lähteä toista korpea rakentamaan ja jättää tämä mustalaisten kortteeriksi! Hyvä teidän on sanoa, mutta kuka minut tänne korpeen käski, kuka?

Kallen jokainen sana vihloo Lienan mieltä kuin veitsi. Oi, voi, kun saisikin sen lepytetyksi! Jäähän hän tännekin, eihän hän tahdo pois… Kalle ei suutu paljon koskaan ja nyt hän on oikein kiukuissaan. Oi, voi, kun kulkee noin levottomana pitkin pihaa, katselee rakennuksia kuin varas. Niin, kaikki ne ovat sen rakentamia, ei ole ihme, ettei tee mieli heittää vieraille…

Äkkiä Kalle astuu sisään ja seisahtuu vaimonsa eteen.

— Sinäkö lähdet vai minä? kysyy hän tiukasti.

Liena ei uskalla katsoa häntä silmiin eikä hän tiedä mitä vastaisi. Hän vapisee niin, ettei kauha tahdo pysyä käsissä.

— Ehkä sinä sittenkin toimitat asiat paremmin, jos itse menet, vastaa hän vihdoin hiljaa.

Sanaa sanomatta Kalle menee ulos, valjastaa hevosen, sitoo sen aitaan ja lähtee aittaan muuttamaan vaatteita.

— Ethän ilman päivällistä lähde? kysyy Liena arasti.

Kalle tulee tupaan, haukkaisee kiireesti eikä puhu sanaakaan. Liena valmistaa eväskontin hänen viereensä pöydänkulmalle.

Hetken perästä kolisevat rattaat kivisellä kujalla ja Liena huomaa eväskontin unohtuneen tupaan… Vai tahallaanko heitti? Oliko tosiaan niin vihoissaan?… Hän koppaisee sen pöydältä ja lähtee juoksemaan perässä lapset kintereillä. Heistä on hauskaa juosta kilpaa äidin kanssa ja he huutavat ja ilakoivat. Puna poskilla Liena saa kiinni Kallen. Liena ojentaa hänelle unohtuneen kontin ja katsoo häneen rukoilevasti. Kalle ei sano mitään, mutta Liena huomaa pahimman puuskan jo menneen ohi, sillä lapsillehan hän jo hymyilee.

Hän katoaa metsään, mutta kauan kuuluu vielä rattaitten kolina kivisellä tiellä. Liena kuuntelee sitä pihaportilla ja hänen on paha olla. Hän on loukannut Kallea, ei olisi pitänyt kehoittaa muuttamaan Pimeästäpirtistä. Eihän hän sitä ilokseen tehnyt, tulisihan hänenkin ikävä tätä korpea… Mutta asua Otto-herran maalla, olla riippuvaisena hänen armostaan, joutua ehkä näkemään häntä. Yhä vielä kuuluu tieltä rattaiden röyke. Kalle-raukka!

Toiset lapset leikkivät jo iloisesti pihassa, mutta pikku Hanni istuu miettiväisenä tuvassa kehdon ääressä. Hän kääntää äitiin syvät, mustansiniset silmänsä, jotka ovat kuin vanhalla ihmisellä, ja kysyy hiljaa ja varovaisesti:

— Mamma, mitä on tapahtunut?

Äiti koettaa selittää asiat niin luonnollisesti, yksinkertaisesti ja välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta Hanni kyllä huomaa, että siihen jää jotakin, jota ei sanota hänelle, ja hänen silmänsä pysyvät kaiken päivää syvinä ja surullisena niinkuin kehittyneellä ihmisellä, joka miettii elämän ongelmoita.

Kallea ei kuulu kotiin seuraavana päivänä. Vasta illallahan Liena häntä oikeastaan odottaakin. Vaari lämmittää saunan ja keitto seisoo yöhön asti hiilloksessa. Mutta Kallea ei kuulu.

Liena käy levottomaksi. Jos jotakin on tapahtunut, jos on sattunut sairastumaan. Vaari vastaa siihen kiukkuisesti, että mitä turhia, mutta Liena huomaa hänenkin seisoskelevan veräjällä kuulostamassa, eivätkö kivet tiellä jo kolise… Entä jollei Kalle palaakaan, jos hän matkalla on saanut tietää…

— Hyvä Jumala, ole minulle armollinen, vaikeroi Liena itsekseen, rintojaan pidellen. — Mitäpä jos astuisi Kallen eteen ja paljastaisi kaikki! Sitten ei enää olisi tätä ainaista pelkoa. Kalle varmaan antaisi anteeksi. Mutta jollei antaisi? Vaari voisi suuttua niin, että surmaisi. Ja Hannin, viattoman lapsen he hylkäisivät ja työntäisivät maantielle ihmisten jalkoihin…

Hanni kyllä tietää, että äiti on huolissaan. Hän koettaa olla niin kiltti, hän täyttää äidin toivomukset jo ennen kuin äiti on ne lausunutkaan. Illalla hän tekeytyy pieneksi lapseksi, kapuaa äidin polville, kietoo kädet kaulaan ja pusertaa vastaansa.

— Mamma, oma hyvä mamma! Sinulla on niin kauniit silmät, Hanni rakastaa sinua, älä itke!

Hän hymyilee syvine silmineen, joitten kiilto on kostea kuin lähteen kalvon, heittäytyy taapäin, keikauttaa päätään ja katselee veitikkamaisesti ja kiehtovasti. Jo alkaa puhua ruotsia.

— Mamma, älä itke! Isä on niin väkevä, kuka hänelle uskaltaisi mitään tehdä. Kyllä isä tulee takaisin… Mamma, rakastathan sinä Hannia?

Äiti ei vastaa, painaa vain Hannia syliinsä, huojuttelee häntä siinä hiljaa ja kyynelet valuvat alas poskia. He istuvat kuistin portailla.

Ilta on lämmin ja vasta-auenneet koivut lemuavat. Niiden kukkeita latvoja kohoilee pitkin rantoja, siellä täällä hennon vihannan keskellä ylenee mänty tai kuusi. Järven tyynessä näkyy syvä taivas ja lahden suussa lepää pienoinen saari koivuineen, jotka ojentuvat vettä kohti, ikäänkuin heittäytyäkseen sen syliin. Herkkinä vaeltelevat pilvet taivaalla, niiden värit vaihtelevat lakkaamatta. Käki kukkuu saarelta, toinen vastaa rannalta, kolmas ja neljäs kukahtelevat koivusta kaivon vierellä. Koiranputket pihamaalla ovat sysänneet meheviä lehtiä ja nuppupäisiä runkoja. Nokkosten päät ovat vielä punertavat, ilma on täynnä pieniä, keveitä hyönteisiä ja kevään lemua.

Vaikea, vaikea täältä olisi lähteä, hyvä täällä on ollut. Paljon syntiä tuntee Liena tehneensä miestään ja sydänmaata kohtaan, kun on valittanut kohtaloaan. Kun saisikin takaisin Kallen ja entiset hyvät ajat, niin ei ikinä toivoisi muuta…

Otto-herra tulee Kankaanpäähän nuoren armonsa kanssa, hän asettuu asumaan niihin huoneisiin, yhdessä he tulevat käyskelemään siinä puistossa… Ei, ei, pois ne ajatukset, hän ei tahdo ajatella mitään, ei muistaa mitään!… Hän huutaa Hannin nimeä ja tarttuu hänen käsivarteensa.

— Lapseni, on jo yö, mennään levolle!

Hanni säpsähtää unenhorroksista ja katselee kummastuneena äitiin.

Kolmantena päivänä palasi Kalle erinomaisella tuulella. Hänelle oli sattunut sellainen onni, että oli joutunut Kankaanpäähän juuri nuoren herrasväen tuliaiskesteihin.

Sitä iloa ja riemua! Kun siinä, missä Kankaanpään maat alkavat, oli ollut vastassa mahdottoman iso kunniaportti ja lippuja riukujen nenässä ja kirjoituksia, joitten sanottiin merkitsevän "tervetuloa". Ja tällaisia portteja oli ollut useampia ja päärakennuksen ovipieleen oli kiedottu jos minkälaisia köynnöksiä ja laitoksia ja portaille oli levitetty hieno tulipunainen villamatto. Piiat ja rengit olivat pyhävaatteissaan ja pehtori kävi neuvomassa, että kun nuori patruuna ja hänen armonsa astuvat vaunuista, niin pitää huutaa "hurraa". Sattui sitten vielä sellainen korea päivänpaiste ja pihlajat aukaisivat juuri kukkiaan ja komean näköistä oli, kun vaunut tomupilven keskellä ilmestyivät tienkäänteestä. Hevosten valjaat välkkyivät hopealta, vaahdossa olivat lautaset ja nuorten pään päällä armo piteli punertavaa päivänvarjoa. Hän oli ihkasen silkkisessä puvussa, hatussa kukkia ja töyhtöjä ja kun hän astui alas vaunusta, niin näkyi suippokärkinen kenkä ja alushame, joka oli paljaista pitseistä ja silkkisistä nauhoista. Siinä samassa jyräyttivät jyvämiehet ja rengit ja piiat hurraa-huudon. Armo kääntyi, nyökäytti päätään ja suu oli makeassa naurussa… Sillä on mustat hiukset kuin kuuman maan ihmisillä, kasvoja ja silmiä ei oikein voinut erottaa kaikilta niiltä harsoilta ja hepeniltä, mutta kyllä se hyvin korea mahtaa olla. Muhkean näköinen se taas oli patruunakin. Vanhat olivat vastassa portailla ja antoivat siinä suuta nuorille.

Mutta tuvassa oli väelle valmistettu kestit, ja niissä ne vasta oli voit, viilit, rieskat. Kahvia juotettiin ja olutta ja viinaa niin paljon kuin ikinä miehiin mahtui ja illalla tanssittiin. Oli kolmet viulut soittamassa. Herrasväet tulivat ovensuuhun katselemaan ja nyt oli armo taas toisenlaisissa hepenissä: vaaleanpunaisissa, ja niin ohkaisissa, että hihojen läpi paistoi pinta.

— No, kuinka kontrahdin kävi? keskeytti vaari vihdoin äreästi poikansa kertomuksen. — Taisit juoda juovuksiin ja antaa nahkasi mennä huutokaupalla.

— Eikö mitä! Kävinhän minä vanhan patruunan puheilla ja hän vakuutti meidän saavan hyvän isännän ja lupasi vielä erittäin puhua meidän torpastamme.

— No, teittekö kirjalliset kaupat?

— Eihän siinä olisi aikaa ollut, kun juuri nuorta paria odotettiin, mutta sen patruuna merkitsi kontrahdin syrjään, että vielä kymmenen vuotta eteenpäin saamme asua tässä entisellä verolla.

— Mahdoit panna lisäämään, että elinajan…

— Onhan sitä nyt taas kymmenessäkin vuodessa tällä verolla. Sitten vaurastuvat lapset ja rupeaa saamaan irti tuosta suostakin.

— Jo pistit käpäläsi ketun paulaan.

Kalle on täynnä toiveita, vanha patruuna on vakuuttanut, että nuoresta patruunasta tulee hyvä isäntä. Mitä tässä siis rupeaa suremaan! Hetken päästä on hän jo jatkamassa juttuaan tuliaiskesteistä.

Hän oli aidanraosta nähnyt nuorten kävelevän puutarhassa. Armon liepeet olivat lakaisseet käytävää, jotta hiekka pölysi. Sitten olivat lähteneet soutelemaan ja armo oli laulaa liritellyt veneessä.

— Ei nyt hullumpata, kuinka sillä piti olla koreat alushameet!
Päällepäin minä ne hänen sijassaan olisin pannut.

Pienemmät lapset kähisevät vanhan armon lähettämien tuliaisten ympärillä, mutta Hanni kuuntelee isän kertomusta, kuuntelee hohtavin poskin, silmät loistaen ja huulet auki, ikäänkuin särpimässä joka sanaa.

Liena tuntee inhoavansa miestään. Missä kesteissä hän on ollutkaan juomassa ja syömässä! Hän tuntee kauheaa halua karata esiin, iskeä nyrkkinsä pöytään ja tukkia hänen suunsa. Tai paeta pois kuulemasta! Mutta uteliaisuus pidättää häntä huoneessa.

— Sillä kuuluu olevan niin kauheasti vaatteita, päivittelee Kalle yhä innoissaan, — että piti kolmella hevosella vedettämän asemalta, paljasta vaatetta!

Lienan sisu kiehuu, hänen täytyy välillä käydä ulkoilmassa, jotta saisi hengitetyksi.

— Mahtaneeko vanha patruuna mainita mitään siitä, että Kankaanpään kasvatti on Pimeänpirtin miehellä? kysäisee hän vihdoin, jäätyään kahdenkesken Kallen kanssa.

— Kyllä minä kumminkin pyysin, vastaa Kalle reippaasti. — Senhän siinä juuri pitääkin tepsiä…

Liena on ääneen huutamaisillaan.

Niin, niin. Hän saa sen siis tietää. Lieneekö sitten hyväksi vaiko pahaksi! Hän soisi, ettei Otto-herra saisi tietää hänen piilopaikkaansa eikä kuulla hänen nimeänsä, ja nyt pitää juuri hänen nimensä pelastaa Pimeäpirtti Kallelle ja hänen perheelleen.

Pitkin kesää tuo huhu tietoja Kankaanpäästä. Siellä kuluvat päivät yhtenä ainoana juhlana. Vieraita ovat salit täynnä, viinit virtaavat vetenä, yöt kuluvat päivinä, päivät öinä. Ei kuulu nuori patruuna varsinaisesti tahtovan ryhtyä talon ohjiin niin kauan kuin vanhat palvelijat ovat paikoillaan. Syksystä ottaa uudet ja käy kiinni kartanon hoitoon. Vanhat herrasväetkin kuuluvat syksyllä muuttavan kaupunkiin. Sitä odottaessa nuoret juhlivat, käyvät naapuripitäjissä ja ottavat vieraita vastaan. Silloin tällöin kuuluu nuori patruuna pistäytyvän pellolla, ei puhu mitään, mutta nauraa pahasti. Ei kuulu hänen armonsa sentään olevan kovin ylpeä. Talkoissa oli käynyt tuvassa, tanssinut väen joukossa ja omalla kädellään ojentanut parille rengille viinaryypyt.

Syksymmällä käyvät huhut arveluttaviksi. Ulossetelin ovat saaneet vanhat uskolliset palvelijat, voudista alkaen, joka on ollut Kankaanpäässä kolmekymmentä vuotta. Oikein koulunkäyneen pehtorin kuuluu patruuna pestanneen. Sisästä ovat jo kaikki vanhan armon aikaiset poissa, ruotsalaiset "neihtyet" siellä nyt sipsuttelevat tyykikengissä. Sitäpaitsi aikoo patruuna hajoittaa koko kylän kirkon ympäriltä. Mutta mihin joutuvatkaan kaikki ne ihmisraukat, vanhat kyyryselät miehet ja muijat, jotka nykypolven koko muistiajan ovat siinä kasvattaneet tupakkejaan ja pelakuunejaan? Armo kuuluu heidän asuntohökkelejään vihaavan. Ne rumentavat näköalaa ja haisevat nenään, kun ohitse kulkee. Joutukoot mihin tahansa!

"Pikku Hanni" on näihin aikoihin kuudennellatoista ikävuodellaan. Hän on kasvanut pitkäksi, hoikaksi tytöksi. Isä ja vaari ovat jo parina syksynä tahtoneet lähettää hänet rippikouluun, mutta äiti on jyrkästi pannut vastaan, sillä hänen mielestään on pitänyt antaa lapsen varttua vähän ymmärtäväisemmäksi.

"— Sillä on ymmärrystä liiaksikin", mutisee vaari itsekseen.

Muutamissa suhteissa on vaari oikeassa. Hanni on ajatellut asioita, joita ei moni vanhakaan ole huomannut ajatella. Tuskin oli tytön suussa hampaita, kun hän jo rupesi kyselemään paratiisin käärmettä. Mutta toiselta puolen on Hanni hyvin lapsellinen. Hän saattaa puhella Pikulle ja Misselle ihan kuin ihmisille. Hän karkaa vielä äidin kaulaan ja tahtoo istua polvella kuin pikkulapset. Vaari kyllä heristää menemään, kun vain sattuu olemaan saapuvilla: hävetköön suuri tyttö kuolata kuin koira ja alituisesti suudella! Mutta vaari taistelee turhaan, sillä äiti on Hannin puolella ja suosii sitä kuolaamista.

Hanni on iloinen tyttö, hän astuu kuin tanssien, ja hänen hymynsä luulisi voivan sulattaa kinoksia. Se onkin monet kerrat ajanut mäkeen äidin nuhteet, monet kerrat pannut vaarin pään pyörälle rangaistako päivää siitä, että se paistaa, soimatako iltataivasta siitä, että se rusottaa! Ja toinen mieli on käskenyt rankaisemaan Hannia, kitkemään rikkaruohoja juuria myöten, vääntämään nuorta vitsaa — toinen käskenyt antaa auringonsäteiden leikitellä ja kevätpuron pulputa.

Mitä mahtaa oikeastaan hänen mielessään liikkua, kun hän kesäiltana tuo karjaa kotiin metsästä? Hän on päästänyt hajalle hiuksensa, punonut päälaelleen seppeleen koivunlehvistä ja pistänyt kukkasia pitkin vyötäriään. Esiliina on täynnä kukkia, joskus on sidottu kiehkura Omenan sarveenkin. Hän likenee laulaen ja huiskuttaa pajuista vitsaa. Hän astelee kiikutellen ja lehvät hänen hiuksissaan värähtelevät.

Vaari istuu saunan kynnyksellä ja katselee hänen tuloaan.

— No, virkkaa hän jurosti, — mikä morsian sieltä nyt on tulevinaan?

Hanni ei kuule, sillä veräjäpuut kolahtavat maata vastaan.

— Mitä vaari sanoo?

— Kysyn vain että Mörököllin morsianko se sieltä tulee? Mikä halu sinulla pitää olemankin katkoa kukkia ja sitten noin kekkaloiden kulkea ikäänkuin olisit vene tuulessa…

Tyttö katsoo häneen suurin, hämmästynein silmin.

— Ja mitä sinä aina hoilottelet niinkuin olisit kulussa ylenannettu kyytipoika? Aina minun pitää kuulla sinun vikinääsi korvissani, jos istun tässä saunan kynnyksellä tai ruuhessani, aina se vain jostakin soi…

Hannin silmät käyvät kosteiksi ja hän katselee vanhukseen ikään kuin pyytäen. Vaari jo heltyykin ja lähtee lisäämään uuniaan. Hän soisi, että Hanni sillä välin poistuisi, ja viipyy saunassa kauemmin kuin tarvitsisi. Mutta kun hän palaa ulos, niin seisoo tyttö yhä paikoillaan. Hän hymyilee hiukan arasti, ikäänkuin kysyäkseen: eihän vaari enää ole suutuksissa? Ja nähdessään, että vaari jo on ystävällinen, viskaa hän koko esiliinansa vaarin syliin ja karkaa lehmien luo, salavihkaa nauraen.

Vaari jää tuijottamaan kukkasia, joita on hajonnut maahan ja hänen polvilleen. Jokin kukkanen on tarttunut hänen hiuksiinsakin eikä lähde kuin kouralla kaapaisten. Mutta kaikki hänen aseensa ovat nyt kadottaneet teränsä. Hän häpeää pahaa ajatusta, joka äsken hänessä liikkui… Tyttö on puhdas kuin lähteen vesi, ei toki ole synti katsella kukkasia ja lehtiä. Ihmisten iloksihan hyvä Jumala ne loi… Iloitkoon lapsi niin kauan kuin voi, kolkkoa on metsässä ja pirtissä, kun ei hänen riemuansa sieltä kuulu.

Pikku Hanni ei tosin aina ole iloinen. Jota useampi vuosi on kulunut yli kymmenennen syntymäpäivän, sitä epätasaisemmaksi on hänen luonteensa käynyt. Hyvän tuulen mentyä saattaa hän olla kiukkuinen ja katkera ja soimata vanhempiaan siitä, että he ovat haudanneet hänet tänne. Häntähän pidetään kuin vankia ja pahantekijää, ei koskaan päästetä nuorten joukkoon. Ei hän viitsi tänne jäädä, hän lähtee kirkolle, pääseepähän johonkin palvelukseen.

— Vait, vait, lapseni, kuiskaa äiti pelästyneenä. — Tuki suusi syntiä puhumasta. Jos vaari kuulee, niin hän sinua lyö…

— Lyököön vain, minä en välitä! Vaari minut tahtoisi vaikka kaivoon upottaa, etten näkisi kuuta enkä päivää enkä kukkia. Mieluummin kuolen kuin vaaria tottelen.

— Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua ja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä rauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on sellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole mitään puutetta…

— Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan…

— Mitä, lapseni, haluaisit?

— En tiedä itsekään… Jotakin muuta kuin mitä täällä on…

Hanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti pelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei tahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja pyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä ja viihdyttelee kuin sairasta.

— Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, — prinsessa Mirandaa, joka jätti loistavat salinsa ja…

— Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla!

— Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää.

— En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä, päästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan… Niin, niin, saatte nähdä…

— Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun…

— Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen talvi!

Hannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee hänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin.

Hänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua maailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää silmiin…

Mikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei häntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät tule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten äitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen raatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin hentoa tekoa…

— Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen.

Hänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta tulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän on tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa rukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen mustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän — sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota hän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa, panna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se tulee… Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä!

Silloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen kaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen.

— Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, — Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä olet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä anna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen… Älä katso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua…

— Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä sydänmaassa on meidän paras olla.

— Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois…

— Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja huoaten.