V
Soutajia on käsketty varhain olemaan valmiina ja he ovatkin nousseet ennen aurinkoa, mutta ei kuulu herroja lähtemään. Miehet ovat hiukan huolissaan, heidän rukiinsa itävät kohta kuhilaissa ja tänään olisi ollut hyvä päivä aumata.
Kylläpä makaavat torpanväetkin kuin kuoleman unta. Lehmät jo alkavat ammua tarhassa, mutta lypsäjiä vain ei tule.
Vaari juttelee hyvän aikaa soutajien kanssa, asetellen kuntoon kalanpyydyksiään. Vihdoin hän lähtee tupaan. Sitä siivoa rappujen edessä ja porstuassa! Ihanhan siinä läkähtyy… Koirat vinkuvat ja karkaavat vastaan, heilutellen häntää ja vongerrellen kuin käärmeet… Vaari käyttää nyrkkejään ja puskee koko vimmansa tuvan oveen, joka yhä on haassa.
— No jo nyt näkee, että herroja on talossa, kun ei enää tiedetä ylös nousta. Pianpa näkyvät tavat tarttuvan! Ja oikein on varustettu herrojen siivo. Mutta tätä älä sinä, Liena, korjaakaan…
Kallen päätä särkee, mutta ei tässä nyt auta ruveta kipeäksi, täytyy olla etujaan valvomassa. Paras antaa herrojen maata ja pitää kahvi kuumana, että saavat heti kun nousevat.
— Retku sinä olet etkä mikään mies! sanoo vaari synkästi.
— No ei tämä nyt minustakaan hauskaa ole, närkästyy Kalle. — Mutta ei tee mieli lähteä maantiellekään.
— Saakohan edes nuo koirat tuosta päästää, kuiskaa Liena, itkunsekaista kiukkuaan hilliten.
— Älä helkkarissa! vastaa Kalle. — Ei ole mitään sanottu.
— Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla…
Vaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat.
Ne liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään.
Hetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä
aikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta.
Siunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun tulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että… Pois tästä on meneminen, jättäminen kaikki tyynni… Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita miehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys.
— Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa koti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä, minä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden.
Vähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla, että koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti!
Patruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo aasit pilaavat sen päästämällä koirat irti.
— Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. —
Ne olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa…
— No mitä sitten. Sopii akan pestä.
— Johan se pesi… Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi päästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän sekaisin päästään.
Patruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin:
— Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko?
— Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime aikoina…
Aa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa pyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle.
Muut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg menee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa — se hieno mies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti Åkerfelt liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg kehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä, ettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja peseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja lapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin polvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät erinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan, hän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä… Mutta eihän tässä nyt ehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari.
Hänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä veritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja, paperossinpäitä, sylkeä… Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei halkeaisi!
Tunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä tuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä metsästysmaita.
Aamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu on mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi peilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun, jotta syksyisin saisi oleskella täällä.
Jänis oli todella hyvin paistettu — Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy täytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat herrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin kapellimestari.
— Mutta missä Berg on? Ho-op!
— Ho-op! vastaavat kaiku ja Berg yht'aikaa.
— Hän piirustaa rannalla.
— Kyösti on myöskin jo tänäpänä tehnyt runon.
— Enpä, huudahtaa Kyösti punastuen. — Kirjoitin vain pari sanaa muistikirjaani.
— Runomitalla! Mitä sinä siitä peittelet?
— Mutta kun ei se ole totta!
— Kuulkaapa, koira yhä vielä ajaa.
— Pelkään, että se tällä kertaa ajaa lampaita.
— Jokohan taaskin! Se on se Freja-heittiö, minä tunnen sen haukunnasta.
— Toinen ryyppy, veikkoset!
Wahlberg kapuaa tuolille, nielee suunsa tyhjäksi, nostaa lasinsa ja alkaa. Mutta tuskin ovat herrat päässeet ääneensä, kun johtajan käsi vaipuu, ääni katkeaa ja kasvoilla kuvastuu pelonsekainen hämmästys. Herratkin päästävät lasinsa pöydälle ja seuraavat hänen katsettaan.
Otto-herran takana seisoo vanha mies, suora kuin honka ja laiha kuin luuranko. Hapset ovat valkeat, parta valkea ja silmien yllä seisoo pörröllään valkea karva. Kasvot ovat paljasta luuta ja niiden päällä keltainen nahka. Silmät pistävät esiin syvistä kuopista.
— Vai olet sinä vielä täällä! huutaa hän, sauvaansa heristäen. —
Nouse jo, mässääjä ja avionrikkoja ja sinun koko joukkosi, taikka…
Kaikki ovat nousseet pöydästä, mutta hämmästyksissään ei kukaan ole saanut tukituksi rauhanhäiritsijän suuta.
— Mitä hän sanoo? kysyy Wahlberg levottomana, sillä vaikkei hän ymmärrä yhtään sanaa, tekee vanhuksen esiintyminen häneen kolkon vaikutuksen.
— Kirous, jatkaa äijä, — kirous lepää raskaana…
Patruuna käy kiinni hänen keppiinsä, riistääkseen sen hänen kädestään, mutta luiseva nyrkki pitää lujasti kiinni. Samassa karkaa Kalle paikalle, tarttuu isänsä käsivarsiin ja alkaa hätääntyneenä kuljettaa häntä pois.
— Kyllä minä lähden, puhelee äijä, — mutta rangaistus kohtaa sinua kuitenkin, Holtti. Sinä kuolet kerran kuten isäsikin kuoli. Sairasvuodetta ei sinun pidä saaman…
Ääneti katsoivat herrat hänen jälkeensä, vihdoin huudahtaa patruuna:
— Se on hullu se mies! Se kummitteli täällä jo yöllä. Se on välttämättömästi toimitettava hullujenhuoneeseen. No, setä Wahlberg, nousepa nyt johtamaan.
— Vai oliko se todellakin hullu! pääsee Wahlbergilta helpotuksen huokauksena. — Se oli niin älykkään näköinen, oikein kaunis mies…
— Ja puhui hyvin! huudahtaa Kyösti Åkerfelt, — tarkoitan: oikein kaunopuheisesti, lisää hän hiukan hämillään.
— Olisi hauska tietää, mitä pyhimystä hän näyttelee. Kai profeetta
Joonasta, joka sai käskyn saarnata Babylonia vastaan…
— Niniveä vastaan, tarkoitat.
— No, setä Wahlberg! keskeyttää patruuna, tarttuen lasiinsa.
Wahlberg kapuaa tuolilleen ja keskeytetty laulu lauletaan onnellisesti loppuun. Mutta entinen tuuli ei tahdo palata. Vanha herra, joka ei ymmärrä suomea, tahtoo, että äijän sanat hänelle käännettäisiin. Niistä lasketaan leikkiä, mutta ne häiritsevät sittenkin.
Kalle telkii isänsä saunaan ja käy pyytämään anteeksi herroilta. Hänen isänsä on tavallisesti niin hyvä ja sävyisä, mutta kas herrasväkeä se ei kärsi. Jos vain kotonakin tapaa jotakin herraskaista, niin ei suvaitse, vaan rupeaa saarnaamaan ja tulee ihan kuin hulluksi.
— Sinun pitää toimittaa se hullujenhuoneeseen, sanoo patruuna.
Kalle säpsähtää ja käy kovin hämilleen.
— Ne on kalliita laitoksia, hyvä patruuna, — olisi se sinne jo muuten toimitettukin. Ja kun se ei täällä kotona tee pahaa kenellekään…
— Mutta se voi tulla ihmisiä tappamaan.
— Ei se, kunnian patruuna, naurahtaa Kalle. — Eihän se täältä Pimeältäpirtiltä ole vuosikausiin käynyt kirkollakaan. Kyllä se täällä pysyy. Ja voi sen taas herrojen ajaksi panna kiinni. Köysiin köytin nytkin tuonne saunaan.
Ääneti kantaa Liena herroille ruoat, huivi vedettynä silmille. Hän kyllä näki kun vaari tuli, hän kyllä kuuli hänen saarnansa, mutta se siihen määrään lievensi hänen sydäntään, ettei hän sormensakaan päällä yrittänyt häntä ehkäistä. Puhukoon, kuulkoot kerrankin kunniansa. Mutta Kalle ehti hätään ja nyt kehtaa kertoa, että vaari on hullu! Viisaampi se on kuin poika ikinä on ollut.
Otto-herraa on alkanut hermostuttaa tieto siitä, että tuo vaimoihminen on niitä Kankaanpään lukuisia kasvatteja. Se on niin happaman näköinen ja kun sunnuntai tulee, niin pannaan tietysti toiseen myttyyn voita, toiseen munia ja lähdetään kirkolle. Käydään vanhaa armoa tervehtimässä ja kerrotaan kuinka herrat metsästysretkillä… No, entä sitten. Viis hän sellaisten ihmisten puheista! Mutta tuon naisen läsnäolo häntä kiusaa, se ikään kuin sitoo häntä eikä hän saa tunnettaan karkotetuksi. Eilen hän ei sitä vielä tuntenut, mutta nyt… Pois näitten ihmisten täytyy joutua täältä. "Kasvatit" eivät kuulu Kankaanpään nykyiseen ohjelmaan. Ja onko tämä tällainen rustholli nyt laitaa. Mitä muuta kuin metsää hävittämässä! Eihän sellainen vero, minkä se maksaa, korvaa edes sitä vahinkoa, minkä se täällä tekee, kun hakkaa puita, pyytää kaloja ja metsästelee mielin määrin.
Patruunan sisu paisuu ja hän päättää heti syötyään lähteä sanomaan irti Kalle Aukustinpoikaa. Björkell, joka istuu hänen vieressään, arvaa hänen ajatuksensa ja virkkaa:
— Se on kultainen tuo lausetapa: tee talonpojalle oikeutta, mutta älä milloinkaan hyvää. Sitä eivät nähtävästi Kankaanpään entiset arvoisat omistajat ole tunteneet. "Hyvyys" eli oikeammin sanoen leväperäisyys on aina heidän hallituksessaan ollut ohjaajana.
— Odottakoot, odottakoot! katkaisee patruuna hänet uhkaavalla, hermostuneella äänellä.
— Jota enemmän vapauksia talonpoika saa, sitä useampia hän tahtoo, jota enemmän tuloja, sitä enemmän hän kuluttaa ja tuhlaa. Anna vain torpparin asua tällaisessa palatsissa, niin hän kohta luulottelee olevansa kartanon herra eikä enää halua tehdä työtä… Se on kyllä hullu tuo ukko, mutta ei hän puhuisi niinkuin puhuu, jollei hän olisi kasvanut siinä hengessä, että herra on olemassa torppareja varten eikä päinvastoin.
— Älä jatka, veikkoseni, olen kuullut ja nähnyt tarpeekseni!
— Niin pian kuin työmies saa sen päähänsä, että herra on olemassa hänen mukavuudekseen, niin pian on kaikki männikköön menossa. Silloin se on hän, joka käskee, ja herran pitää kulkea hänen talutusnuorassaan.
Otto-herra kulauttaa kurkkuunsa loput olutlasistaan ja karkaa ylös, suunnatakseen askeleensa suoraan tupaan.
— No sinä mies, näytä nyt se kontrahti!
— Jaa se kontrahti! pääsee Kallelta ja hän on jo lähtemäisillään vanhalle kaapilleen, kun hän äkkiä seisahtuu ja luo patruunaan epäilevän katseen. — Kyllä minä sen näytän, hyvä patruuna, mutta samana päivänä kun nuori herrasväki kartanoon ajoi, kirjoitti vanha patruuna siihen, että se kestää kymmenen vuotta.
Tätä puhetta ei patruuna enää siedä.
— Helvetti, kirkaisee hän. — Sinun kontrahtisi ei mitään merkitse!
Jos minä tahdon, niin sinä tänäpäivänä vielä olet tuolla kankaalla.
Minä voin ajaa sinut portille minä minuuttina tahansa. Minä olen nyt
täällä herra eikä mikään "vanha patruuna".
— Kunnian patruuna antaa anteeksi, yrittää Kalle nöyränä. — Minä vain…
— Suu kiinni! katkaisee hänen sanansa patruuna. — Loppu tästä täytyy tulla. Vapunpäivänä viimeistään pitää tämän torpan olla tyhjänä.
Patruuna lähtee rivakasti tuvasta ja läiskyttää oven kiinni. Portailla istuvat herrat hauskasti tupakoimassa. Wahlberg tahtoo tietää, miten "adjö" ja "tack" sanotaan suomeksi ja Lassi opettaa hänelle vakavasti, että naisille sanotaan "hyvästi kultaseni" ja miehille "hyvästi perkele".
— Mitä Kyösti nauraa? kysyy Wahlberg.
— Ei mitään, vastaa Kyösti, koettaen pidättää nauruaan.
— Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. — Koirat ajavat väsyksiin.
Soutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on pannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä odottaa herroja.
Kalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti kädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä. Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin…
Nyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut, nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä olen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle… Joko muistat…! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni… Vieläkö tekee mielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät pelasti häpeästä ja vei tänne korpeen… Vieläkö tekee mielesi tulla tänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!… Ja Lienan tätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin katkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin…
Ei, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä tulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni.
— Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan ja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen ilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja pistää Lienan kouraan hopearahan.
— Mitä tämä oikein merkitsee?
— Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että osaat, mitä sinulle opetimme.
Kallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies, se varmaan tahtoo auttaa häntä.
— Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille ja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. — Kun minun kontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä tyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että hän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin ylössanoman…
Hän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen sivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa.
— En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. — Minä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt rupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin ei minulla koskaan olisi levon aikaa.
— Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin… Jos te satutte olemaan lakimiehiä…
— Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan…
— Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle kyyristyen nöyrempään asentoon.
— Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!
Kaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa ja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee ystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen:
— Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka? Eikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo tarvitsee sisäpiikaa…
Veri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan. Toisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee toisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi.
— Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo kappaleen matkan päässä.
— Täss' on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta kouraan ja vieden kätensä silittämään poskea.
Samassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen, kellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku kurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin.
— Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä.
Mutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä kuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee.
— Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta pitkin hakaa kohti, — se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä!
Pimeäänpirttiin jää painostava mieliala.
Mistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria päästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää… Voi, voi, voi, jo tästä nyt tuli miero eteen!
Vaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua rikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan se meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen, jo tulee tuomio… Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen. Hanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari tarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee hänen kurkustaan kysymys:
— Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella jalalla?
Hanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa loukkaantuneena:
— Mitä te minua tyrkitte, mitä minä olen tehnyt?
— Sen itse tiedät… Mitä se sinulle sanoi? Antoiko se sinulle rahaa?
— En minä ottanut…
— Mitä se sanoi…? Vastaa!
— Kankaanpäähän pyysi sisäpiiaksi! sanoo Hanni uppiniskaisesti.
Vaari näyttää peloittavalta. Hannista tuntuu siltä kuin hän aikoisi lyödä, mutta lyököön vain, vaikkapa kaataisi siihen paikkaan. Mitäpä hänen elämästään on, ei ne täältä kuitenkaan päästä. Hanni naurahtaa…
Vaari ei lyö, ei edes ala torua, katsella tuijottaa vain jäykin piirtein ja vihdoin kääntyy pois, vieden hihaa silmilleen.
Hanni hätkähtää. Mitä hän on tehnyt, mitä sanonut, mitä ajatellut…? Paratiisin käärme, joka kävelee kahdella jalalla, onko se käynyt täällä…?
Vaari itki… Se ei vielä koskaan ole tapahtunut, eihän hän itkenyt silloinkaan, kun pikku veli kuoli. Mitähän tämä tietää?
Hanni alkaa astua pitkin järven rantaa. Hiekka narskuu jalkojen alla, puista putoilee keltaisia lehtiä. Vaari ei menekään kotiin, hän katoaa metsään. Hanni heittäytyy maahan, painaa kasvot käsiinsä ja valittaa ääneensä.
Tuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen ympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän pedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että jos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja penikulmia ja pudotettu esine on niiden takana.
Hänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen pistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema…!
Samassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis vielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä.
Hanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei enää saa rauhaa missään.
Kotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan veräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten kertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän korean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja koiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta. Karitsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui ojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se vielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi… Ja taas alkaa itku ja valitus.
— Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. — Minä menen vanhan patruunan puheille, minä käyn kaikki oikeudet.
— Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet tylsinä.
— Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset.