Pimeänpirtin hävitys

by Maila Talvio

VII

Ruustinnan nimipäivänä — yhdeksäntenä päivänä joulukuuta — oli pappilassa aina pidot. Ketään ei erityisesti kutsuttu, mutta kaikki olivat tervetulleet ja kaikki tulivat.

Ystävälliset suojat olivat ahdetut täyteen valoa, salin kattokruunu oli sytytetty, peilipöydillä ja hyllyillä paloi kynttelejä, urkuharmonin kannella seisoi kaksi paksua hopeista haarakynttiläjalkaa. Seinillä oli raamatunlauseita mustilla pohjilla, mustissa puitteissa, ikkunoissa siistit, valkeat uutimet ja hyvin hoidettuja kasveja, huonekaluista ja matoista helotti iloisia, puolivillaan kudottuja värejä. Salin lattialta olivat matot poissa tanssin varalta ja vanhanaikaisen pianon telineillä oli tanssinuotteja.

Pitkin seiniä istui naisia: sohvassa kunniasijalla Kolhon kartanon rouva, everstinna Segerskjöld, joka tyttärineen naapuripitäjästä asti oli vaivautunut onnittelemaan ruustinnaa. Hän oli mustassa, hiukan vanhanaikaisessa silkkipuvussa, pitsimyssy päässä, ja seurasi levottomasti vanhempaa tytärtään, joka oli rakastunut maisteri Holmströmiin. Hartaasti oli hän sentään kuuntelevinaan vierustoverinsa, leskirouva Granin juttuja. Rouva Gran oli alkuaan suurta sukua, mutta hänen avioliittonsa oli ollut "mesallianssi" ja siinä oli tullut vararikko. Nyt ei hänellä ollut kuin pieni eläke, joukko kultasormuksia ja äärettömän paksut kultavitjat, jotka kutsuissa koristivat hänen vanhanaikaisia, kuluneita silkkipukimiaan. Hän oli hyvin lihava, näytti liikkuessaan jättiläiskerältä, ei asunut missään, vaan kierteli seuranaisena pitkin pitäjiä, perheestä perheeseen ja kuljetti mukanaan kaikki juorut. Viimeksi oli hän oleskellut viikon Kankaanpäässä ja kun hän sen mainitsi, unohti everstinna sekä tyttärensä että hänen rakastettunsa.

Rouva Gran oli saanut selville, ettei Ester-rouva ollut mitään "parempaa" sukua. Hänen myötäjäisensä olivat kaikki merkatut E.v.H:lla kruunu yläpuolella. Miksei hän ollut käyttänyt tyttönimeään? Tietysti siksi, ettei sen yläpuolelle olisi sopinut ommella kruunua! Hän oli luultavasti tukholmalaisen ravintoloitsijan tytär!… Mutta muuten oli Kankaanpäässä pidetty kovin hyvänä, oli ollut ruokaa ja juomaa ja iloista seuraa yllin kyllin.

Vastapäisessä sohvassa istui nimismiehen rouva ja kappalaisen rouva ja heidän välilleen oli joutunut Alhon kartanon ennen aikojaan vanhentunut emäntä, rouva Jenny von Holten, kalpea, laiha, nöyrännäköinen nainen, jonka kasvot kellertävä, epämuodikas silkkipuku teki vieläkin kalpeammaksi. Etempänä salissa istui pienempien kartanoiden rouvia tummissa villapuvuissa, hiukset sileiksi kammattuina, kädet helmassa ristissä. He valittelivat piikojaan, puhuivat lapsistaan, katselivat, miten sohvassa istuvat rouvat käyttäytyivät ja mitä tyttöä mikin herra liehitteli. Nurkassa likellä ruokasalin ovea istui muutamia talonpoikaisemäntiä, kansakoulunopettajatar ja miesopettajan rouva. He eivät kuuluneet pitäjän hienostoon eivätkä yleensä olleet mukana pidoissa. Pappilaan heidät sentään aina kutsuttiin, tänään sitä suuremmalla syyllä, kun emännät pakanalähetyksen hyväksi toimivan ompeluseuran puolesta jo aamulla olivat käyneet ruustinnaa onnittelemassa antaen hänelle lahjaksi tusinan kahvikuppeja.

Ystävällisenä ja hiukan hämillään asteli ruustinna ryhmästä ryhmään. Kolhon everstinnalle virkkoi hän nöyrästi: "Kuinka kovin ystävällistä, että Louise todella vaivautui meille tänään! Ja vielä tällaisella pakkasella! Mutta tottakai me nyt saamme pitää herrasväet luonamme yötä!… Oi, meillä on aina tilaa niin harvinaisille vieraille!"

Kummallista, ettei Kankaanpään herrasväkeä kuulu! Ruustinna ei tiedä pappilalaisten millään tavalla loukanneen heitä. Olisivatko he todella niin ylpeitä, etteivät tahtoisi tulla, jos ovat kuulleet, että pappilaan tulee alhaisempaakin väkeä?… Ruustinna siirtyi toiseen sohvaan ja kysyi Jenny von Holtenilta, mitenkä hänen pienokaisensa jaksavat. Jenny-rouva säpsähti, nousi varovaisesti sohvasta ja istuutui tuolille. Hän oli levoton lapsista, pikku Carl oli ollut kipeänä. Hänen pitäisi oikeastaan lähteä kotiin… Eihän nyt suinkaan! Totta kai Jennyn pitää juoda teetä ja syödä illallista pappilassa. Tee joutuu paikalla. Ja ruustinna työnsi hänet ystävällisesti takaisin sohvaan ja läksi kiiruhtamaan teen tarjoamista.

Keittiön puoli oli ainoana muurahaispesänä: pöydät täynnä posliineja, hilloja, leivoksia, pulloja. Lattialla häärivät piiat toistensa tiellä, tuon tuostakin polkien kissaa hännälle tai koiraa käpälälle. Salmiska piti pääkomentoa ja hänellä oli puoli tusinaa apulaisia, mutta vaikka ruustinna Salmiskaan luottikin, niin piti hänen itsensä välillä käydä katsomassa, olivatko asiat kunnossa.

Lastenkamarissa kävi kova ryty: tuolit olivat käännetyt ylösalaisin ja vuoteita oli pengottu, sillä oli leikitty sokkosilla, hippasilla ja rautatietä.

Salissa kierteli jo teetarjotin ryhmästä ryhmään. Uudet kupit, ompeluseuran lahja, olivat tarjottimella.

— Kyllä ne ovat kauniit! vakuutti ruustinna moneen kertaan emännille.

— Minusta ne olisivat saaneet olla vähän iloisemmat, huomautti joku emännistä. — Kovin ovat valkoiset.

— Se se juuri on hienoa, selitti kansakoulunopettajan rouva. — Minä pidän kaikesta kalpeasta.

Samassa juoksi palvelustyttö salin läpi eteiseen ja ruustinna ymmärsi, että joku tulee. Varmaankin kankaanpääläiset, koska kaikki muut jo ovat saapuneet.

Hengästyneenä, sydän sykkien seisahtui Hanni portaille. Tuuli, lumi lenteli, tiukuset soivat ja valkeassa ryöpyssä ajoivat parihevoset portaiden eteen. Jäljessä tuli toinen reki. Hanni juoksi lumeen ja aukaisi peitteen, paksun, lämpimän taljan. Häntä vastaan lehahti väkevä haju kuin kukkasista, nuori herra hyppäsi reestä ja auttoi alas naisen. Hän auttoi häntä varovaisesti, ikään kuin peläten hänen menevän rikki, talutti hänet sisään ja alkoi riisua pois vaatteita. Ensin otettiin turkki, jonka päällys oli sinistä samettia, kaulus ja sisus lumivalkeaa nahkaa, sitten hieno valkoinen silkkihuivi. Hanni polvistui maahan vetämään pois päällyskenkiä… kuinka sillä oli ohuet, pienet kengät ja hienot sukat! Ester-rouvan kasvot olivat punaiset ja valkeat kuin kuvalla, kulmakarvat säännölliset kuin hiilellä kaarretut. Ja kuinka jokainen vaate hänen ympärillään lemusi! Nenäliina oli pitsistä, ohut ja pieni. Kaunis hän oli, kaunis kuin sadun prinsessa. Mitä ne olivatkaan kaikki muut hänen rinnallaan!

Ruustinna tuli eteiseen vastaan, niiaili syvään ja toivotti tuhansin kerroin tervetulleeksi. Kahisevassa, punaisessa silkissä, avokauloin, paljain käsivarsin, astui Kankaanpään nuori armo hänen rinnallaan saliin. Hän kumarsi ystävällisesti joka taholle, mutta meni antamaan kättä vain harvoille, tietysti niille, joille hänet oli esitetty ja jotka seurustelivat heidän kanssaan. Mutta kaikki muut, jotka olivat nousseet ylös tervehtiäkseen, istuutuivat paikoilleen, katselivat loukkaantuneina toisiinsa ja alkoivat kuiskailla.

Patruuna, joka tunsi pitäjän tavat, kierteli kättelemässä. Ei hän sentään kansakoulunopettajien ja emäntien luo mennyt. Herra Wahlberg, joka oli esitetty ani harvalle, kierteli sen sijaan ystävällisenä pitkin huoneita ja ojensi kätensä jokaiselle. Ylioppilas Åkerfeltin esitti Aino-neiti niille, jotka istuivat salissa, ja vei hänet sitten viereiseen huoneeseen, jossa nuoret leikkivät panttileikkejä. Siellä otettiin Kyösti-herra avosylin vastaan, sillä pitäjässä oli puute herroista.

Ester von Holten oli asetettu everstinnan viereen. Kaikki katselivat häntä salavihkaa ja kaikki puhuivat hänestä.

— Hän on maalattu kuin teatterilainen, sanoivat keski-ikäiset naiset.
— Pitää olla sokea, jollei sitä huomaa.

— Jos hän tuollaisessa puvussa tulisi minun kotiini, niin ajaisin ulos hänet.

— Se kuuluu olevan tapa hienossa maailmassa, koetti ruustinna sovittaa.

— Täydellinen varieté-nainen!

— Minun täytyy sanoa, että minua hävettää.

Ruustinna keksi äkkiä keinon. Hän haki eteisestä Ester-rouvan silkkihuivin ja meni ystävällisin hymy huulillaan hänen luokseen.

— Täällä on niin vetoista, sanoi hän, — pelkään, että rouva von
Holtenin tulee kylmä. Te ette saa kylmettyä täällä pappilassa.

— Oo, hyvä ruustinna! huudahti Ester-rouva herttaisella päännyökkäyksellä ja antoi ruustinnan viskata huivin ympärilleen. Mutta se ei kauan peittänyt hänen paljauttaan, sillä hän käytti sitä leikkikalunaan, milloin käärien sitä auki, milloin viskaten syrjään. Kun vihdoin maisteri Holmström tuli tarjoamaan hänelle käsivarttaan, viedäkseen hänet leikkimään toiseen huoneeseen, niin riuhtaisi hän sen kokonaan yltään ja se jäi hulmuamaan käsivarrelle, missä sitä vähimmin olisi tarvittu. Naiset punastuivat hänen puolestaan.

Hanni oli huumauksissaan. Hän ei yrittänytkään askareilleen, vaan unohtui ovensuihin seisomaan, suu hymyssä ja silmissä kaihoava, surumielinen ilme. Häntä sai tuupata ja käskeä, sai asettaa tarjottimen hänen käsiinsä ja kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen silmissään kyyneliä.

— Mikä sinulle on tullut? kuiskasivat hänelle toiset piiat, mutta hän ei vastannut, katsoi vain vihaisesti.

Mikseivät nuo herrat häntä tunne? Kun he kävivät hänen kotonaan, niin he olivat kovin ystävällisiä. Nyt eivät tervehdi, eivät edes näe. Hän asettuu heidän eteensä ja katsoo suoraan silmiin — eivät tunne. Patruunakin tuijottaa kuin kiveen. Hanni tahtoo, että he hänet näkevät, tuntevat ja tervehtivät häntä. Ei mitään muuta hän heiltä vaadi…

Hän kantaa raskasta tarjotinta, joka on kukkurallaan leipää, seitsemää, kahdeksaa eri lajia. Rouvat ottavat jokaista eri lajia, levittävät nenäliinan polvelleen ja laskevat saaliinsa siihen. Toiset ottavat salaa kaksikin piparkakkua. Ikkunalaudat ovat ennestäänkin täynnä heidän säästöjään, suuren vehnäviipaleen päälle on asetettu kokonainen läjä pientä leipää. Kuinka hitaasti he ottavat jutellen ottaessaan kaiken maailman asiat! Hannin ajatukset ovat viereisessä huoneessa, josta kuuluu naurua. Hänen tekisi mieli viskata maahan koko tarjotin ja juosta sinne leikkimään.

Hänen on määrä ensin tarjota Kankaanpään rouvalle. Ester jää pitkäksi aikaa kujeilemaan teekuppinsa kanssa. Ei hän jaksa juoda kokonaista kuppia, ehkä maisteri olisi niin ystävällinen ja kaataisi toiseen kuppiin… Enemmän, enemmän! No kas noin. Entä mitäs leipää, kun ruustinnalla on täällä niin paljon hyvää? Vihdoin hän valitsee pienen rinkelin… Ei ole nälkäinen, miettii Hanni ihaillen. Siitä sen paikalla erottaa hienon ihmisen. Nuo muut ovat syöneet kuin sudet. Ja sitä pientä palastaan nakertelemaan nuori rouva viskautuu nojatuoliin pidellen sitä kahdella hienolla sormella… Hän on kaunis kuin kuva, kuinka voi olla noin valkoinen rinta? Suu on kuin marja!

Hanni on seisahtunut Kyösti-herran eteen, puna poskilla, mieli täynnä pelonsekaista toivoa. Eikö hän nyt tunne häntä? Jollei hän pian tunne, niin Hanni totisesti puhuttelee. Hän kuumenee kuumenemistaan, punehtuu punehtumistaan, mutta ei kehtaa puhjeta puhumaan.

Äkkiä Kyösti-herra nostaa silmänsä, katselee ikään kuin tutkien, hämmästellen ja miettien. Hannia pyörryttää.

— Kuka… kuka? kysyy nuori herra suomeksi.

Silloin ei Hanni enää voi pidättää itseään, vaan paiskaa tarjottimen sängylle, joka on kohollaan pitsitettyjä tyynyjä, ja vastaa säteilevin silmin:

— Se Hannihan minä olen sieltä Pimeästäpirtistä. Eikö herra muista?

— Kyllä, kyllä! huudahtaa ylioppilas iloisesti ja hän muistaa nyt metsästysretken ja torpan ja kaikki tyyni… — Hannihan sinä olet. Hyvää päivää Hanni.

Hän painaa tytön kättä ja tyttö tekee pienen niiauksen. Se on silmänräpäyksen työ, mutta silloin tuntuu heistä molemmista kuin he olisivat kahdenkesken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulevat he naurua ja näkevät vieraita ihmisiä. Aino-neiti ojentaa Hannille tarjotinta, kuiskaa jotakin hänen korvaansa ja johtaa häntä pois huoneesta. Hanni käsittää, että hän on tehnyt jotakin luvatonta, hänen käsivartensa vapisevat, hän tuskin pysyy jaloillaan.

— Tyttö on ollut meillä niin lyhyen ajan, selittää Aino-neiti hämillään. — Hän on isän rippikoululapsia, kotoisin jostakin kaukaa sydänmailta.

— Ehkä, virkkaa Ester-rouva ilkkuen ja päätään heilauttaen, — ylioppilas Åkerfelt osaltaan tahtoo selittää meille, mikä romanttinen juttu kaiken tämän takana piilee.

Kyöstiä harmittaa, että hän tuolla lailla unohti asemansa. Mutta kun se tyttö häneen niin katsoi! Tahdittomuus tapahtui, pitää koettaa korjata sitä niin hyvin kuin suinkin. Hän kertoo siis metsästysretkestä ja tytöstä ja tuosta sievästä torpasta… Tyttöön kiinnittivät he erityisesti huomiota siksi, että hän oli niin naiivi ja turmeltumaton.

— Te aloitte tietysti kaikki häntä kurtiseerata! huudahtaa Ester-rouva leikillisesti. — Oo, älkää yrittäkökään puolustautua, kyllä minä miehet tunnen!

Mutta jouduttuaan Kyöstin kanssa ikkunakomeron yksinäisyyteen, nuhtelee hän tätä vakavammin.

— Sinä tyhmä poika, etkö senverran ymmärrä, että jos sinä metsästysretkellä voitkin hakkailla somaa tyttöä, niin ei sinun vertaistesi joukossa sovi sitä jatkaa.

— Mutta enhän minä kuin vain tervehdin häntä, yrittää Kyösti. — Hän sitä paitsi ei ole mikään tavallinen talonpoikaistyttö. Olisit vain nähnyt sen torpan, Ester…

— Niin, niin, niin, kuiskaa Ester ja laskee kätensä hänen huulilleen. — Ei sellaisia metsästysretkituttavuuksia sovi tuntea kunniallisissa pappiloissa…

Åkerfelt kyllä tuntee, että hän käyttäytyy kuin raukka. Mutta kaunis rouva huumaa hänet niin, että hän on mykkä. Johan hänellä pitäisikin olla yliluonnollisia voimia voidakseen työntää luotaan käden, joka lemuavana, viileänä, pehmeänä laskeutuu hänen huulilleen. Eihän hän ihminen olisikaan, jollei hän sitä kuumasti suutelisi ja vaikenisi.

Hän on rakastunut Ester-rouvaan, hän, niinkuin kaikki muutkin miehet.

Sill'aikaa istuivat vanhemmat herrat tupakoiden rovastin kamarissa, totilasiensa ääressä. Nimismies, Alhon patruuna, rovasti ja jotkut toiset juttelivat talvesta ja pitäjän asioista. Kunnanlääkäri ja pari muuta herraa on vetäytynyt toiseen päähän huonetta. Herra von Stoltenfelt, joka ei ole mitään muuta kuin herra "von", s.o. rappiolle joutunut aatelismies, loikoo sohvassa silloin tällöin tokaisten keskusteluun jonkin sanan. Kauppiaat Mankonen ja Eekperi ovat sijoittuneet ovensuuhun ja juttelevat siellä Pietarin komeuksista tuon tuostakin sekoittaen puheeseensa jonkin venäläisen sanan. He eivät osaa ruotsia ja tahtovat näyttää, että osaavat toista kieltä, jota eivät herrat osaa. Keinutuolissa pöydän toisella puolen istuu Kaarle Juhana Wahlberg, "Kankaanpään syytinkivaari", joksi ihmiset ovat alkaneet häntä nimittää. Hän on vielä vanhanakin kaunis mies, hiukset ja viikset huolellisesti hoidetut, pukinparta leikattu kärjen muotoon ja komealla kotkannenällä kultasankaiset silmälasit. Hänen pukunsa on nuhteeton ja hänen käytöksessään on jotakin, joka muistuttaa Kustaa III:n aikaisia miehiä perhekuvissa. Otto von Holten istuu sohvan toisessa päässä hajamielisesti seuraten tapahtumia.

Sangen erilaiset ovat ulkomuodoltaan veljekset von Holten. Vanhempi, Kustaa, joka omistaa Alhon, on pieni, kalpea, vaaleatukkainen mies, jonka leveän, matalan otsan, ulkonevien poskipäitten, terävien silmien ja suurten korvien paremmin luulisi polveutuvan jostakin köyhyyttään kituneesta talonpoikaissuvusta. Nuorempi veli, Kankaanpään herra, on tumma, lihavahko, kookas mies, mutta hänen silmissään on jotakin ikään kuin loppuun palanutta ja punaisissa huulissa veltto piirre.

— No, veli Kaarle Juhana, virkkaa rovasti astuen pöydän ääreen, — etkö tässä istukin kuivin suin! Minä pyysin Ottoa toimittamaan juomanlaskijan virkaa, mutta hän näkyy sen unohtaneen.

Otto von Holten sävähtää ylös ajatuksistaan, täyttää lasit ja virkkaa omaansa korottaen:

— Maljasi, setä Kaarle Juhana!

Wahlberg kostuttaa huuliaan, mutta ei juo.

— Olen luvannut laulaa tänä iltana, lausuu hän selitykseksi.

— Maljasi, kunnon provasti, huudahtaa sohvalta Stoltenfelt, joka jo on ottanut liikaa. — Kasvakoon ihramahasi juuri niin paljon, ettei se tee sinulle haittaa, ja kukkarosi juuri niin paksuksi, ettei se estä sinua pääsemästä taivaan valtakuntaan… "Skål" teillekin, vanha ruotsalainen, ja teille, Kankaanpään patruuna!… Oli se hyvä, lisää hän ääntään alentaen, — että jätitte pikkutytöt rauhaan ja menitte naimisiin. Korean rouvan saittekin…

Kankaanpään herra on tänään niin lauhkealla tuulella, ettei hän edes suutukaan, mutta sopimattoman puheen hän sentään tahtoo katkaista ja sen tähden nostaa hän äkkiä päätään ja rypistää kulmakarvojaan.

— No, no, ylvästelee Stoltenfelt, levitellen rintaansa, — ei nyt rehennellä. Aatelismies minä olen minäkin. Tarkastetaanpa vain kenen kilpi tässä vanhempi on… Enkä minä pyri puhdistamaan Kankaanpään raitteja, liatkaa vain…

Rovasti taputtaa häntä olalle ja tietäen, että hän on paha hakemaan riitaa, houkuttelee hänet istumaan Mankosen ja Eekperin väliin. Siellä selittää hän, että von Holtenien aateluus hänen sukunsa rinnalla on kuin vesi verrattuna vanhaan viiniin.

Kaarle Juhana on vetänyt esiin nuuskarasiansa ja antaa sen kulkea ympäri piirin.

— Ottakaa, hyvät herrat, kehoittaa hän, — ottakaa priisi majesteettivainajan nuuskarasiasta. Kuinka hyvin muistan päivän, jolloin hän minulle sen antoi…

Hänen äänensä käy surumielisen helläksi ja Kankaanpään patruuna tarttuu hänen lauseeseensa äänellä, jonka tekee samanlaiseksi kuin Kaarle Juhanan ääni on:

— Niin, setä, sinä muistat sen yhtä hyvin kuin eilispäivän… tarkoitan tämän päivän, sillä et suinkaan sinä eilispäivää muistakaan… Te olitte koko laulukunta käyneet laulamassa majesteetille, kun hän…

— Niin, niin, olimme käyneet… Ja illalla kutsui majesteetti meidät kaikki luokseen. Ja sitten sitä laulettiin — majesteetti oli hyvä laulaja… Viiniä oli ja sampanjaa ja sikaareja ja kun illalla tuli kuuma, niin riisui majesteetti itse takkinsa ja käski meitäkin riisumaan, ja paitahihasilla sitä sitten istuttiin myöhään yöhön.

Kaarle Juhana ottaa esiin punaraitaisen silkkisen nenäliinansa ja pyyhkii kyyneleen silmästään.

— No entä sitten? kysyi Otto-herra, joka oli kuullut kertomuksen kymmeniä kertoja ja joka kuitenkin aina kehoitti kertomaan sitä uudestaan.

— Niin, kun majesteetti sitten omasta rasiastaan oli tarjonnut meille kaikille nuuskaa, niin lopuksi virkkoi: "Ja tämän saa tästä illasta muistoksi se, joka on ollut innostunein" ja loi katseen ympäri piiriämme, tuli minun luokseni ja ojensi rasian minulle…

— Eikö hän samana iltana lainannut tulta sikaaristasi, setä Kaarle
Juhana?

— Niin teki, niin teki!

— Tulta hän lainasi kerran kyytimiehensäkin piipusta, huomautti Alhon patruuna kuivasti.

Wahlberg hymähti puoleksi ylenkatseellisesti, puoleksi säälien, nosti sitten päätään ja lausui täynnä harrasta kunnioitusta:

— Majesteetti oli mies, oli ihminen lihasta ja verestä eikä nukke valtaistuimella. Hänen maljansa!

— Eläköön! heläyttää kuoro naisääniä eteisestä ja tyttöjen parvi ilmestyy arkaillen ovelle.

Herrat kohoutuvat kohteliaampiin asentoihin, Kaarle Juhana vie vaistomaisesti kätensä siveltämään partaansa ja hiuksiansa. Häntä, häntä tytöt etsivät. Onhan hän luvannut laulaa. Toistensa käsivarsiin nojaten lyöttäytyvät he hänen ympärilleen, hyppelevät, nauravat, huudahtelevat ja kuljettavat setä Kaarle Juhanan riemusaatossa soittokoneen ääreen.

— En tänään ole äänessä, selittää Kaarle Juhana. — Minun ei pitäisi laulaa.

Siitä eivät tytöt tahdo kuulla puhuttavankaan. Rouva von Holten on kivenkovaan kieltäytynyt esiintymästä, eiväthän he voi koko iltaa olla ilman laulua. Kaarle Juhana ei saata olla epäkohtelias naisille, hän koettaa aina täyttää heidän toiveensa. Hän laulaa siis, koska Ester suostuu säestämään, pitää kättä sydämellään ja silmäilee tunteikkaasti eteensä. Ääni ei todellakaan tahdo kulkea eikä Ester-rouva osaa säestystä, mutta molemmat tekevät parastaan ja yleisö palkitsee heitä vilkkailla kättentaputuksilla.

Laulun lakattua kiertelee rouva Gran keränä keskelle salin lattiaa, leipoo siinä käsiään ja laulaa äänellä, jossa ei ole hituistakaan sointua: "Koska tyttö häitä pitää, kuka sulhanen olla saa?" Hän koppaa maisteri Holmströmin rinnalleen ja pian on hän piiriksi koonnut koko nuorten joukon. Wahlberg on painunut sohvaan everstinnan viereen, mutta ei kauankaan saa olla rauhassa, hänen pitää tulla "leikkaamaan kauraa", hänen pitää jäädä leskeksi…

Jännittyneinä seuraavat rouvat seiniltään nuorten ilakkaa ja joku herrakin on jäänyt ovensuuhun katselemaan. Mutta ruokasalin ovelle pysähtyvät piiat, milloin silmänräpäykseksi töiltään ehtivät, kiistelevät siitä, kenellä on kaunein puku, kuka on kaunein, mikä herra mistäkin tytöstä pitää… Kankaanpään armosta tietysti on enemmän puhumista, joku piioista väittää nähneensä, että se nuori helsinkiläinen herra, joka on Kankaanpäässä vieraana, suuteli hänen kättään.

Rovastin kamarista ovat herrat toinen toisensa perästä siirtyneet saliin tai vierashuoneisiin. Veljekset Kustaa ja Otto von Holten huomaavat äkkiä istuvansa kahden kesken pöydän ääressä.

Otto von Holten on kaiken iltaa hajamielisenä seurannut mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän on oudolla mielellä, hänessä liikkuu jotakin poikamaista, iloista, huoletonta. Hän olisi valmis mihin kepposeen hyvänsä, hän ei vähääkään välittäisi siitä, että kaikki nämä naiset ja herrat saisivat halvauksen hämmästyksestä… Se on kummallista, ei hän saata muuta kuin ihmetellä. Hän katselee itseänsä ikään kuin ulkoapäin ja sanoo itselleen: sinä Otto von Holten, sinä vanha raato, väsynyt naisiin ja kyllästynyt viiniin, oletko sinä hullaantunut kuin koulupoika? Ainoa, mikä tekosi tekee hiukankin käsitettäväksi, on sen mahdottomuus. Jos olisit rakastunut johonkin aatelisneitiin, niin ansaitsisit korvapuustin — mutta sinä olet rakastunut pieneen piikatyttöön, rakastunut, rakastunut — se on niin hullua, että sinulle täytyy suoda se anteeksi.

Kaikki oli tapahtunut aivan luonnollisella ja vaatimattomalla tavalla. Kun he ajoivat pappilan pihaan, karkasi nuori tyttö vastaan ja auttoi Esterin reestä. Otto huomasi jo silloin, että se liikkui sulavasti ja oli hyvin solakka — hän huomasi yleensä ensi silmäyksellä naiset ja mihin he kelpasivat. Eteiseen tultua muisti hän jo, missä oli tytön nähnyt.

Jo oli siis nyt sekin päässyt tänne kirkonkylään! Niin, niin, itsehän hän kehoitti. Mutta hänet valtasi samassa ikään kuin jonkinlaisen omantunnonvaivan vivahdus ja pelko siitä, että sille jotakin täällä tapahtuisi.

Hän seurasi sitä pitkin iltaa, näki tytön luovan häneen rukoilevat siniset silmät, jotka soimasivat siitä, ettei hän häntä tuntenut. Se teki niin hyvää, niiden silmäyksien alla suli hänen sydämensä… Mutta hän ei näyttänyt mitään, oli katsovinaan ohi ja ajattelevinaan muuta… Hänellä oli taito katsella sillä lailla, että toinen luuli silmien tähtäävän ohitse… Nyt oli hän sillä päällä, että äkkiä olisi voinut tarttua tytön käsivarteen, asettua papin eteen ja pyytää, että hän vahvistaisi heidän avioliittonsa. Hän oli varma, että niitä kauppoja hän ei katuisi, hän ei ikinä ollut mistään asiasta ollut niin varma kuin siitä. Se oli selittämätöntä. Että vanhan, kokeneen ja järkevän miehen elämässä voi sattua jotakin sellaista!

— Mikset tanssi? kysyi Alhon patruuna äkkiä.

— Mikset itse tanssi? vastasi Otto ja punastui ikään kuin hänet olisi tavattu pahanteosta. Mutta sitten heittäytyi hän loikomaan sohvaan ja jatkoi: — Rovasti tarjoaa tänä iltana sekä hyviä sikaareja että hyvää konjakkia. Minusta tässä on hyvä istua.

Alholainen vaikeni vähän aikaa ja siirtyi sitten sohvaan veljensä viereen.

— Kuule, Otto, sinun maaltasi käy yhtä mittaa torppareja minun luonani pyytämässä torppaa. Näyt pitävän suursiivousta.

— Eiköhän mahtane olla tarpeen! vastasi Otto tyynesti.

— Aiotko todella panna toimeen senkin uhkauksesi, että hävität koko kylän kirkon ympäriltä?

— Eikö se ehkä ole tarpeeksi ruma?

— Mutta siitä vähenee aika lailla työvoimasi. Nuo itselliset ovat sentään tehneet monta päivätyötä kiireellisenä työaikana…

— Ja juoneet monta pulloa sinun oluttehtaastasi. Ei sinun tarvitse pelätä, että Kankaanpään työväki loppuu. Kyllä työväkeä on, kun vain viitsivät jotakin tehdä… Ja nyt minä lähden tanssimaan.

Salissa oli franseesi täydessä käynnissä. Rouvat, jotka istuivat pitkin seiniä, haukottelivat. Emännät ovensuusta olivat kadonneet ja tytöt, joita ei oltu pyydetty tanssiin, koettivat näyttää tyytyväisiltä viereisessä huoneessa. Alhon patrunessa oli vetäytynyt nurkkaan pienen pöydän taa ja selaili siellä jotakin kirjaa. Hän oli levottoman näköinen ja katsahti pelästyneenä ympärilleen, kun joku läheni häntä.

— Oletko kipeä, Jenny? kysäisee Otto-herra ystävällisesti ja istuutuu hänen viereensä.

— En. Kuinka niin? vastaa kalpea rouva koettaen hymyillä. — Olen vain vähän levoton lapsista. Pikku Carl on ollut kipeänä, olisin tahtonut jäädä kotiin, mutta Kustaa tahtoi välttämättömästi mukaansa.

Jenny-rouva nielee kyyneliään. Hän on valvonut öitä, hän on väsynyt, hän on huolissaan. Joka hetki, jonka hän täällä viettää, tuottaa hänelle kidutusta. Mutta hän ei saanut jäädä kotiin, hänen pitää vain istua tässä. Otto katselee hänen kuihtuneita kasvojaan, silmiä, jotka ovat kuopalla, käsiä, jotka ovat karkeat… Hänen vieressään kirjahyllyllä on suuri läjä leivoksia.

— Ne ovat lapsille, selittää Jenny hämillään ja punastuen, mutta samassa lentää hänen kasvoilleen lämmin hymy: — He niin odottavat tuliaisia. Eivät malta yötäkään nukkua, vaan siinä kotiin tullessa jo myllertävät sängyissään.

— Niin, niin, huudahtaa Otto, — kyllä minä muistan, kuinka kiihkeästi itsekin lapsena odotin tuliaisia. Me vain aina riitaannuimme niistä Kustaan kanssa… Me riitelimme jo silloin.

Jennyn kasvoilta katoaa hymy ja hän luo Ottoon pelästyneet, rukoilevat silmänsä… Otto huomaa äkkiä, että Jennyllä, jota hän on pitänyt niin mitättömänä ja yksinkertaisena, on kauniit silmät, että hänen kasvonsa ovat sielukkaat. Niin, hänessä piilee se salaisuus, että hän on äiti, joka ikävöi kotiin, joka on levoton lapsistaan. Jospa hänenkin vaimonsa ikävöisi kotiin, jospa hänkin olisi levoton lapsistaan. Silloin hän voisi häntä rakastaa. Hän ei vaatisi vaimoltaan mitään, tämä saisi olla ruma, koukkuleukainen, hän saisi olla tyhmä, typerä — kunhan hänellä vain olisi kyky olla levoton lapsistaan…

Mutta siinä se on: Ester, hänen vaimonsa, ei kykene siihen. Hän melkein uskaltaa vannoa, että hän nytkin istuu jossakin nurkassa jonkun nuoren miehen kanssa, joka on häneen korvia myöten rakastunut… Äh!

Hänellä olisi voinut olla toisenlainenkin vaimo, itse hän tämän on valinnut. Hänen vaimonsa olisi saattanut olla hiljainen ja tyyni, istua kehdon ääressä laulellen lapselle, josta tulee isän elämän jatkaja… Olisipa hän nähnyt sen tytön siellä metsätorpassa aikaisemmin… Eih? Ei tämä käy päinsä, onko hän humalassa?…

Ruustinna on täydessä illalliskuumeessa, kun Ester von Holten äkkiä ilmestyy ruokasaliin rakastettavana ja lämpimänä kuin itse päivänpaiste.

— Kuulkaas nyt, rakas ruustinna, huudahtaa hän, taputtaen ruustinnaa olkapäälle. — Minulla olisi teille pyyntö!

— Kuinka rouva von Holten on ystävällinen! virkkaa ruustinna lämpimästi hymyillen hänkin.

He palaavat saliin ja istuutuvat erikseen, Ester-rouva pidellen ruustinnan kättä. Kaikki rouvat seuraavat heidän keskusteluaan kaikella mahdollisella uteliaisuudella ja ruustinna on ylen hyvillään siitä suosiosta, jota komea nuori rouva hänelle osoittaa.

Patrunessalla on seuraava huoli. Hänen kamarineitsyensä, hauska nuori tyttö otti rakastuakseen puutarhuriin. Tyttö kantoi hänelle kaikki, mitä talosta irti sai, ruokaa, juomia, yksin sikaarejakin ja kaiket yöt he mellastivat yhdessä. Eihän se sellainen sopinut suuressa talossa. Tietäähän sen, mitä sellainen esimerkki vaikutti. Hänen oli täytynyt ajaa tyttö pois ja nyt hän oli ilman. Hän oli kyllä jo kirjoittanut Helsinkiin ja sieltä oli toinen tulossa, mutta se saattoi viipyä pari viikkoa. Sill'aikaa on hänen kauhean vaikea tulla toimeen tyhmien suomalaisten tyttöjen kanssa. He ovat ihan mahdottomia ja eihän heitä saanut ymmärtämään edes yksinkertaisimpiakaan asioita ruotsiksi. Nyt hän oli kuullut, että täällä pappilassa olisi nuori tyttö, joka ymmärsi ruotsia — jos jos ruustinna olisi niin kovin ystävällinen ja luovuttaisi hänet pariksi viikoksi, ehkä vain yhdeksi!

Ruustinna ei ollut mikään kivi. Kuka hyvänsä kaikista noista rouvista, jotka vasta olivat moittineet nuoren tukholmattaren pataluhaksi, olisi kadehtinut ruustinnaa ja ilolla ja ylpeydellä täyttänyt hänen pyyntönsä. Ester-rouva osasi hurmata, hänen silkkiin, helyihin ja hajuvesiin kiedottua olentoansa oli mahdoton vastustaa.

— Täytyyhän rouva von Holtenin saada hänet, sanoi ruustinna ja painoi
Esterin käsiä.

— Oi kuinka kovin kilttiä! Tuhannet, tuhannet kiitokset! Olen oikein iloissani. Kas, tämähän on soma tyttö, mutta kaikki nuo muut — ush, ne ovat sellaisia… sellaisia tallukoita, ettei heitä viitsi läheisyydessään nähdä, saatikka sitten vieraille näyttää… No niin, ruustinna rakas, lähettäkää nyt sitten hänet Kankaanpäähän niin pian kuin suinkin. Ehkä jo huomenaamulla? lopetti Ester-rouva herttaisimmalla hymyllään.

— Jaa, sanoi ruustinna, — huomenna meillä on jonkin verran kuntoon pantavaa, mutta ehkä sentään illalla…

Niin joutui Hanni Kankaanpäähän.