Silmä yössä

by Maila Talvio

I

Ihmeellisesti sattuu elämässä — tai joku sanoisi ehkä: ihmeellisesti johtaa Jumala ihmisten askelia. Nyt sattui — tai nyt johdatti Jumala —, että pieni Anna ja hänen äitinsä, kirkkoherran leski, tulivat samaan junaan, missä mahtavien Rauhaniemeläisten ja Montosten hääsaatto kulki, matkalla kaupungista, morsiamen kodista, sulhasen kotia kohti, maaseudulle päin. Ja sattui vielä niinkin, että tungoksen vuoksi kolmannessa luokassa äiti ja pieni Anna tulivat toiseen luokkaan, missä eivät he muuten koskaan olisi matkustaneet.

Lapsi oli niin näännyksissä, että äiti vain huojutteli häntä sylissään, pitkän aikaa levottomana kuunnellen hänen hengitystään. He tulivat lääkäriltä, tohtori oli sanonut, että kaikki tyynni oli heikkoutta ja että välttämättä piti antaa vahvistavaa ruokaa. Täytyi koettaa… vaikka millä keinoin! Mutta kylläpä lapsi nyt olikin raukea! Äiti painoi leukansa hänen ohimoaan vasten ja avasi hiukan hänen vaatteitaan kaulan kohdalta. Oli kesäisen lämmin päivä, raukeus saattoi johtua kuumuudesta. Anna oli välttämättä tahtonut ylleen parhaan hameensa, nimittäin hautajaishameen. Ei olisi pitänyt kuunnella hänen ymmärtämättömiä pyyntöjään, olisi vain pitänyt ottaa jokin kevyempi puku, vaikkapa kirjavakin, olisi lisäksi voinut tehdä hyvää lapselle ymmärtää, ettei ihmisen suru riipu vaatteista ja ettei surua pidä näyttää ihmisille, suru on kunkin ihmisen oma. Mutta Anna oli kummallisesti osannut surra, vaikka hän oli niin pieni — eivät suuremmatkaan lapset olleet ottaneet isän kuolemaa niin syvästi — ja sen tähden hän vaati surupukuaankin. Herkkä mieli riudutti lasta heikkouden lisäksi, sen oli tohtorikin sanonut. Täytyi koettaa vahvistaa häntä… vaikka millä keinoin. Kalliita lääkkeitä oli tohtori kirjoittanut… Täytyi koettaa… Äiti avasi vieläkin hiukan vaatteita… onneksi lapsi nukkui. Ja äiti istui hiljaa, pienen tyttärensä pää olkapäätään vasten, estäen hänen tomuttuneita jalkojaan joutumasta penkille, joka oli kaunista vaaleanharmaata kangasta.

Vasta nyt hän ehti katsahtaa kanssamatkustajiinsa. Hän miltei pelästyi: ympärillä ei näkynyt muuta kuin valkoisia, ruusunpunaisia ja taivaansinisiä värejä, mitä hienoimpia juhlapukuja — olipa onni, että hän ja lapsi olivat siisteissä vaatteissa. Vanhat rouvatkin olivat vaaleissa ja herrat, vaikka joku heistä olikin tummissa, tekivät kauttaaltaan iloisen ja samalla juhlallisen vaikutuksen. Äiti ymmärsi, että täällä oli naurettu, ilakoitu ja puhuttu ääneen, ennen kuin hän tuli — tuo hieno joukko oli vaiennut hänen tähtensä, lapsen, tähden, ehkäpä heidän surupukujensakin tähden. Piti koettaa päästä kolmanteen luokkaan niin pian kuin sieltä tungos väheni. Tämä oli nähtävästi juhlaseurueelle varattu vaunu. Sillä oli nyt tämäntapaisen ilon aika, tällaisen ruusunpunaisen ja taivaansinisen, siihen ei sopinut sekoittaa tummempaa iloa, sen aika tulee aina ihmiselle sekin. Junan virkamies itse heidät oli ohjannut tähän vaunuun, eivät he muuten olisi tulleet.

Kuinka täällä oli kaunista ja kuinka kukkaset tuoksuivat! Heillä oli kotona ollut niin paljon tuota tummaa iloa, tai surua, niinkuin tavallisesti sanottiin, että tuntui aivan tottumattomalta nähdä noita iloisia ihmisiä iloisissa väreissään. Mitä sanoisikaan lapsi, kun heräisi ja näkisi kaiken tämän kauneuden. Varmaan Anna luulisi kuulevansa satua tai katselevansa unikuvia, Anna, joka niin mielellään kuunteli satuja ja joka aina näki unia, vaikka oli niin pieni.

Äiti koetti painua niin kauas kuin suinkin vaununkulmaan ja katseli sieltä ääneti eteensä. Hääseurue tämä kaikesta päättäen oli. Sulhanen ja morsian istuivat nähtävästi tuossa sohvanselustan takana, koska siellä tuntui olevan ikään kuin keskus, jonne kaikilla oli asiaa, jonne, aina mentiin puhumaan ensin ja jossa ensin käytiin tarjoamassa niitä makeisia, joita niin yllin kyllin näytti olevan matkassa. Vastapäätä morsiusparia istui kaksi rouvaa, varmaan sulhasen ja morsiamen äidit, koska he näyttivät niin tyytyväisiltä ja onnellisilta ja puhelivat niin rakkaasti keskenään. Varmaan rikasta väkeä: heillä oli hatuissa töyhtöjä, kukkia ja sulkia ja kaulassa kultakäätyjä, sormissa ja rinnalla hohtavia kiviä. Perällä olivat vanhemmat herrat. Eräs punakasvoinen terävänenäinen herra vaaleanharmaissa vaatteissa puhui, toimitti jotakin asiaa kiivaasti ja ikään kuin voitoniloisesti, ja nauroi sekaan, niin että tämä nauru silloin tällöin kuului yli junankulun ryskeen. Eräs herroista, kaikkein komein ja pisin, ei nauranut eikä paljon puhunutkaan — olisiko hän jollakin lailla epäillyt punakan herran vakuutuksia, siltä miltei joskus tuntui —, varmaan tämä mustapukuinen oli pappi, kyllä ne papit sentään aina erotti kaikista muista. Tämä oli epäilemättä rovasti jostakin suuresta pappilasta. Vaikk'ei hän nauranut eikä puhunut, oli hän kuitenkin hyvin kohtelias punakalle herralle, tarjosi hänelle sikareja ja he menivät yhdessä, taluttaen toisiaan käsipuolesta, asemasillalle tupakoimaan. Keskipenkit olivat täynnä nuorisoa, neitejä, herroja ja lapsia. Hyllyverkot heidän päittensä yläpuolella helottivat kuin mitkäkin riippuvat ruusupensaat, siellä olivat heidän kukkavihkonsa ja ylioppilaslakkinsa, ja he itse läpinäkyvissä pitsipuvuissaan olivat kuin joitakin heleitä pilviryhmiä. Näitä nuoria kävi äidin vähän sääli, sillä he tahtomalla tahtoivat olla hiljaa, kun näkivät äidin ja hänen nukkuvan kalpean lapsensa, mutta eivät voineet olla tuon tuostakin purskahtamatta nauruun. Heillä oli keskenään kaikenlaisia pieniä kujeita, ja aina kun he olivat päästäneet valloilleen ilonsa, katsahtivat he äitiin ja lapseen, katuivat ja toruivat toisiaan. Jonkin hetken oli äidin tästä oikein paha olla, mutta sitten hän sen unohti, niin hauskaa oli katsella noita hempeitä, iloisia tyttöjä. Tulivat ihan mieleen heidän karitsansa siellä kotona, kuinka ne navetansillalla leikkivät ja karkeloivat keskenään. Morsiuspari nähtävästi katsoi asiakseen pysytellä vakavasti paikoillaan äitien seurassa. Milloin lähetti jompikumpi äideistä hedelmäpussin kiertämään vaunua — suuria pussillisia omenia ja pääryniä, mahtoivat todella olla rikasta väkeä! Milloin hypähti joku neitosista penkille ja penkoi kukkavihkonsa alta esiin makeisrasian. Eräs herroista oli erikoisen hauska: hän otti lennosta karamellin kuin koira sokeripalan ja nauratti muutenkin koko vaunua. Häntä puhuteltiin Urhoksi, hän näytti olevan morsiamen veli. Hänen hoidossaan oli pärekoppa, jota hän säilytti penkin alla ja jossa mahtoi olla jotakin särkyvää. Pulloja siinä oli, niihin katsahdettiin silloin tällöin salaa, varmaan hienointa viiniä. Urho-herra kuiskaili peittäessään pullokoppaa penkin alle ja sanoi nähtävästi jotakin niin hauskaa, ettei voinut olla sille nauramatta. Rovastinkin täytyi jonkin kerran vetää suutaan hymyyn, kun Urho puhui — nauramista rovasti ehkä piti syntinä. Mutta nuoret nauroivat ja katsahtivat samassa surupukuiseen äitiin ja koettivat vaieta. Äiti pyyteli silmillään anteeksi häiriötä, jota hän täällä tuotti, hän oli kuin olikin outo tässä hienossa seurassa, puna kulki hänen poskiensa yli kuin aalto, vaipuen kuuman mustan kreppikauluksen alle. Hän unohti kuitenkin taasen koko seurueen, kun hän katsahti lapseensa. Annan poski oli kuin jotakin kalvasta läpikuultavaa pilveä, heikon näköinen hän oli.

Saisiko hän pitää lapsen vai oliko tämän määrä mennä isän mukana? Sydämeen teki kipeää, kun hän sitä ajatteli, vaikka hän pakotti mielensä pysymään tyynenä. Täytyi säilyttää sydämen tasapaino. Tallella on ihminen, kun hän on kuollut. Eikä hän ole poissa omaistensakaan luota. Päinvastoin hän sen jälkeen aina on liki heitä. Sen hän oli elävästi kokenut miehensä kuoltua: aina hänelle saattoi puhua, aina kysyä häneltä neuvoa, aina levätä hänen muistossaan. Ei ollut kuolema mikään surun asia, ei. Äiti katseli lapsensa kalpeita kasvoja ja tunsi sydämensä levolliseksi. Täytyi koettaa olla hiljaa, että hän saisi voimia unesta.

Kaksi pientä tyttöä tuli käytävälle. He olivat kauttaaltaan valkoisissa pitsitetyissä hameissa, hiukset hajalla kuin pienillä enkeleillä. He katsoivat pitkästi nukkuvaan tyttöön, tarkastivat kapeaa paidankaulusta, jossa oli aivan pieni pitsi, tarkastivat kenkiä, joiden pohjia vasten äiti piteli toista kättään. Niin, nyt huomasi äitikin, että kengät olivat kömpelöt ja paikatut, kun vierailla tyttösillä oli niin sirot pienet vaaleat jalkineet. He olivat hyvin herttaiset, näköjään jonkin vuoden vanhemmat tätä Annaa. He söivät makeisia suun täydeltä ja olisivat halunneet tarjota vieraalle nukkuvalle tytöllekin. Äiti hymyili heille kiitollisena ja teki eleitä, että täytyy vähän odottaa: "Nukkuu, nukkuu, on kipeä!" sanoivat hänen kalpeat kasvonsa.

Ja sattui vielä niinkin, että äiti ja pieni Anna olivat joutuneet samalle penkille kuin eräs komea rouva ja pieni vanha herra, joka oli frakkipuvussa. Nämä molemmat olivat kaiken aikaa keskustelleet, tai oikeastaan rouva oli puhunut ja herra vain vastannut. Herran silmät olivat kaiken aikaa seuranneet sairasta lasta, rouva oli kuiskaten kertonut jotakin. Mutta rouvalla oli niin omituinen tapa kuiskata, että joka sana kuului vihlovan selvästi ja sihahtaen. Ei ollut ensinkään mahdollista olla kuulematta. Ensin äiti katseli ympäri vaunua ja monet nimet, joita komea rouva mainitsi, sinkosivat korvien ohitse. Mutta ennen pitkää sai äiti kiinni juonen päästä ja pian tuli hän tietämään kahden suuren ja mahtavan suvun asiat, sellaisetkin, jotka varmaan eivät olleet tarkoitetut vieraille.

Neiti Aino Montonen ja pastori Erkki Rauhaniemi olivat eilen vihityt kirkossa morsiamen kotikaupungissa satojen häävieraiden läsnäollessa. Se oli tapahtumain keskus.

Kun pienen Annan äiti kuuli Erkki Rauhaniemen nimen, kävi hänen äänetön osanottonsa vieraiden keskusteluun yhtäkkiä vilkkaaksi. Sillä Erkinhän hän tunsi, Erkkihän oli nuorena vastavihittynä pappina ollut apulaisena siellä heidän pitäjässään rovastilla. Hänen ja heidän Ainansa, tämän Annan vanhimman sisaren välillä oli syntynyt ystävyys, jonka äiti oli luullut vievän suorastaan rakkauteen. Lapsellista kiintymystä se kai vain oli ollut, koska se loppui — ei tosin Ainan puolelta, Aina kai ei vieläkään ollut kokonaan unohtanut Erkkiä, koskei hän sallinut avioliitosta kuulla puhuttavankaan. Erkki oli niin yhtäkkiä matkustanut pois ja vain kirjeellisesti sanonut hyvästi ystävilleen. Puoli vuotta vain Erkki oli niillä mailla ollut. Ja nyt oli hän Ainan asemesta löytänyt Ainon, Aino Montosen, varmaan niitä rikkaita Montosia, joiden nimen aina tuon tuostakin luki sanomalehdestä jonkin talonkaupan tai liikeyrityksen yhteydessä. Itse peräisin mahtavasta suvusta oli Erkki joutunut toiseen mahtavaan sukuun. Nuo kauniisti pukeutuneet iloiset ihmiset, jotka tuossa vaivoin hallitsivat ilakoimistaan, olivat siis Rauhaniemiä ja Montosia, suuria ja pieniä, jotka tulivat isänmaan asioissa pitämään johtoa hallussaan vuosikymmeniä, ehkäpä vuosisatoja. Äiti kuuli suuren joukon nimiä, aivan kuin olisi laskettanut sivumääriä kirkonkirjasta: Toivo, Esko, Laina, Saima, Silja, Ruut, Rauha, Lea, Salli, Armi, Väinö, Toimi, Urho… Niin kauniita uudenaikaisia nimiä!

Ja rouva, joka tässä puhutteli rumaa pientä herraa, tuntui olevan itse senaattorinrouva Nenón, ja se kaunis nuori tyttö, joka tuon tuostakin kävi kuiskaamassa jotakin rouvan korvaan tai tarjoamassa makeisia, oli senaattori Nenónin tytär, Marja-Lis.

Perheille oli juuri nyt tapahtunut jotakin erinomaisen onnellista: jokin pitkä ikävä oikeudenkäynti, jota sanomalehdet olivat vatkanneet vuosikausia ja joka oli suorastaan luonut pahaa varjoa Montosten nimeen, oli päättynyt, ja kaunis Tolvi, maatila, jonka liikemies Montonen oli ostanut ja jonka kauppaa juuri oli tahdottu rikki laittomana, joutuisi nyt vihdoinkin Montosten haltuun. Janne iloitsi tästä suuresti, niinkuin he kaikki hänen kanssaan. Ei hän tosin aikonut taloa pitää, hänellähän oli niin monta taloa, mutta hänen sahansa purivat paljon puuta. Oli ihana asia, kun oikeus voitti ja syylliset saisivat rangaistuksensa. Sellainen pahanpäiväinen opettaja Ahola, jolle Janne oli luvannut huvilapalstankin puoli-ilmaiseksi, jos hän vain olisi ollut rettelöimättä ja pitänyt suunsa kiinni, joutuisi nyt lukemaan tiilenpäitä. Sakkoja, korkeita sakkoja oli moni saanut — se teki niille hyvää. Kerrassaan nuortunut oli Janne ilosta näinä päivinä — oi poikakultaa, kuinka hän tuolla selittikin ja toimitti! Tietysti juttu vieläkin olisi venynyt, jollei Ruupreht olisi sitä jouduttanut — Annan äiti ymmärsi, että Ruupreht oli itse senaattori Nenón. Oi kuinka olikaan ollut hauskaa tehdä Jannelle ja Sallille tuo pieni palvelus, voitto tuli tällä hetkellä kuin häälahja vanhemmille. Oli ihanaa, kun oli vaikutusvaltaa ja kun sai käyttää sitä hyviin tarkoituksiin. Ruupreht käytti aina valtaansa oikein. Kyllä saivat nytkin olla varmat nämä uudet sukulaiset, nämä nuoret täällä, että he voivat vedota Ruuprehtiin, jos he tarvitsivat esimerkiksi suosituksia. Ja Ainon ja Erkin, heidän täytyi pian saada kaunis pappilansa, siitä pitäisi Ruupreht huolen. Erkin täytyi vain nopeasti kirjoittaa väitöskirjansa. Kas se oli tähän aikaan sellaista, että teologien joukossa jo oli niin paljon maistereita, ja sitten oli vanhempia hakijoita ja virkavuosia, mutta väitöskirjalla ei niin moni kilpaillut. He olivat Ruuprehtin kanssa ajatelleet sitäkin, että Erkki ja Aino ehkä kerran saattaisivat joutua rovasti Rauhaniemen nykyiseen suureen pitäjään — ei vielä, ei vielä, rovastihan oli parhaissa voimissaan. Mutta kerranhan hänen täytyi kaatua, luonnon lait olivat sellaiset, ja oli aina niin vaikeaa luopua tuollaisesta suuresta pappilasta, jonne koko suku on tottunut saapumaan kesäksi ja jouluksi, ja puutarhasta ja… Silloin oli hyvä, että oli poika, jonka saattoi toimittaa isän paikalle. Pitäjähän oli keisarinpitäjiä. Kyllä Ruupreht pitäisi huolen kaikesta. Ah, paljon hyvää hän oli ihmisille tehnyt, he olivatkin hänelle niin kiitolliset — oi, kun hänen syntymäpäivänsä oli syystalvella, kuinka paljon kukkia heille aina tuli, kaikkia mahdollisia kukkia, mitä silloin, kukkien ollessa kaikkien kalleimmillaan, vain saattoi saada. Suoraan sanoen hänen, senatorska Nenónin syntymäpäivinä tuli taloon vieläkin enemmän kukkia — ruusuja, ah, mitä ruusuja! Mutta hänen syntymäpäivänsä olikin keväällä. Ihmiset olivat hyvät ja kiitolliset, niin kiitolliset siitä vähästä, mitä heille oli saattanut tehdä.

Yhtäkkiä muistui papinlesken mieleen, että eiköhän tämä vanha pieni herra ole tohtori Cairenius, Erkin eno, josta Erkki ennen oli niin paljon kertonut. Hän muisti Erkin sanoneen, että tohtori salaa teki paljon hyvää, että hän oli omituinen mies, jota omaiset kärsivät vain siksi, että hän oli rikas. Hän ei katsonut ihmisten muotoa, vaan sanoi heille suoraan vasten silmiä, mitä heistä ajatteli. Hän oli ensin aikonut papiksi ja sitten tohtoriksi, mutta vihdoin jättänyt kaikki kesken. Hänellä oli hyvin omituinen ristimänimi, ei sellaista olisi luullut monella olevan.

Itse senatorskakin tuntui hakevan hänen suosiotaan, ainakin pyrkivän hyviin väleihin hänen kanssaan. Se ei ollut aivan helppoa, pieni vanha herra puhui niin vähän, katseli vain, toinen silmä kiinni ja pää hiukan kallellaan. Pikku Annasta tuntui hän kaiken aikaa pitävän huolta, sillä hän istui käsi siinä asennossa, että puheliaan rouvan aina täytyi muistaa lapsen nukkuvan, ja heti kun rouva korotti ääntään, liikahti tohtorin käsi kuin melanterä, jolla ohjataan venettä.

Äidistä alkoi käydä hupaiseksi ja jännittäväksi. Oliko tohtori ehkä lausunut joitakin epäilyksiä, koska senatorska niin usein palasi vasta solmittuun avioliittoon ja siihen iloon, mikä vallitsi Montosten ja Rauhaniemien perheiden kesken sen johdosta, että nuoret olivat löytäneet toisensa. Tällainen avioliitto oli niin ihana, varsinkin tähän aikaan, kun niin kevytmielisesti solmittiin avioliittoja ja ensi vastoinkäymisen sattuessa rikottiin pyhät lupaukset. Tämä avioliitto oli suorastaan niitä, jotka päätetään taivaassa.

— Hm, sanoi tohtori ja katsoi toisella silmällä, kasvoilla ilme, joka yhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistys.

Tämä yllytti senatorskan uusiin todisteluihin.

Pastorinlesken sydän sykki niin kiivaasti, että hän pelkäsi herättävänsä lapsen. Hänen mieleensä muistui kesä siellä heillä, jolloin Erkillä oli ollut niin vaikeita sisällisiä taisteluja, ja hän oli tullut tapaamaan Ainaa. Silloinkin kun hän oli ensi kerran käynyt sairaan luona, oli hän tullut heille. Hän oli tuon kuolevan ihmisen rinnalla tuntenut syntinsä niin suuriksi, että hän oli nääntyä niiden alle. Kuoleva oli tunnustanut hänelle jonkin valheen, joka oli painanut hänen tuntoaan nuoruudesta asti — nuori pappi tunsi tunnollaan ei yhden, vaan satoja valheita… Ja kun Erkki oli haudannut ensimmäisen ruumiin, silloinkin olivat he olleet Ainan kanssa hautausmaalla. He olivat sitten, jumalanpalveluksen päätyttyä, äiti, Aina ja Erkki, kävelleet hautojen keskellä ja puhelleet papin ihanasta tehtävästä. Erkki sanoi vavisseensa, kun hän seisoi siinä haudan partaalla, niin että lapio tuskin pysyi hänen kädessään. Ja hänen syvä liikutuksensa oli kyllä tuntunut suruväessä, nyyhkytykset olivat nousseet joka rinnasta. He olivat niin usein puhuneet siitä, miten vaarallista on tottua pyhiin toimituksiin. Pyhät toimitukset eivät milloinkaan saa käydä arkisiksi. Joka kerta kun ottaa lapion käteensä haudan partaalla, täytyy sydämen vavista niinkuin ensi kerralla. Joka kerta sairaan vuoteen ääressä täytyy sydämen vuotaa verta omien valheiden tähden. Ei milloinkaan saa pappi lausua tuomiota, jollei hänen sydämensä ole täynnä rakkautta… Erkki pelkäsi, ettei hän jaksaisi pitää sydäntään niin herkkänä, niin tuntevana. "Jumala on heikoissa väkevä", olivat he päätelleet. Miten olikaan Erkki nyt jaksanut? Äidin teki mieli nähdä Erkki pitkien aikojen päästä, nähdä, oliko hän ollut uskollinen ja oliko hän nyt onnellinen… Tuossa hän istui parin penkinseinän takana, jospa hän nousisi, jospa hän hetkeksi kääntäisi tänne kasvonsa! Äiti toivoi sitä Ainankin tähden, voidaksensa kertoa Ainalle, että Erkki on onnellinen.

— Oi, kuiskasi senatorska hartaasti ja vakaumuksella, — jos koskaan avioliitto on ollut taivaassa päätetty, niin avioliitto Aino Montosen ja Erkki Rauhaniemen välillä! Ettekö alttarilla nähnyt morsiusparin kasvoja, joita aurinko valaisi — oi, en ikinä ole nähnyt mitään ihanampaa. Kuinka suloinen Aino olikaan — niin, minä vakuutan, purskahdin suorastaan itkuun. En olisi voinut olla enemmän liikuttunut, jos itse olisin ollut morsian… Ja Ainon puku — en ikinä ole nähnyt niin kaunista morsiuspukua, vaikka sen itse sanon. Eikö se nyt ollut ruhtinaallinen, uskotteko, että laahustin oli kaksi… ei, yli kaksi metriä pitkä. Uskon teille pienen salaisuuden, herra Cairenius, te kun olette Erkin eno ja rakastatte häntä kuin omaa poikaanne: morsiuspuku oli minun mallini mukaan, minun — kas, meissä Montosissa on kaikissa hiukan taiteilijanvikaa… Teissä, tohtori Cairenius, teissä kuuluu myöskin olevan — ei, ei, älkää ensinkään kieltäkö, minä tiedän, että te runoilette. Kuulkaas, miksette kirjoittanut Ainolle ja Erkille runoa? Sen olisi voinut kirkossa lukea. Ah, Marja-Lis olisi sen lausunut — ette aavista, miten ihanasti hän lausuu, vaikka itse sen sanonkin. Hän kirjoittaa myöskin runoja ja maalaa — se tyttö on niin lahjakas, että olemme Ruuprehtin kanssa onnettomat, kun emme tiedä, mitä puolta hänessä pitäisi alkaa kehittää… Mutta mistä minä lähdinkään? — Kas, kun on rakkaiden uusien sukulaisten kanssa niin paljon puhumista, ettei tiedä, mistä milloinkin alkaa! Niin, siitä, että kyllä minusta nyt kaikesta näkyy, että nämä nuoret suorastaan ovat kuin toisiaan varten luodut, taivaassa toisilleen määrätyt. Ettekö huomannut Erkkiä alttarilla? Niin, suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta hän muistutti minusta suorastaan Kristusta — minä itkin, kun häntä katselin… Mitä… mitä te sanoitte, herra Cairenius… että kuvittelenko minä Kristuksella olleen… Te olette… Te olette paha tai, ehkä — vain intresantti! Luuletteko te nyt sitten minun huomanneeni, että Erkki käyttää silmälaseja. Ei, ilmettä minä… sielua hänen kasvoissaan, ne olivat kirkastuneet. Ja kun hän siinä koko seurakunnan nähden suuteli vaimoansa — ah, he ovat nyt vihityt, nyt on kaikki luvallista, he ovat nyt yksi sielu ja… Ei, mutta herra Cairenius, nyt te ajattelette jotakin… Totisesti, tahtoisin tietää, mitä te ajattelette.

Vanha herra oli noussut seisomaan. Hän ylettyi tuskin senatorskan olkapäähän. Mitähän hän aikoikaan sanoa? Eikö senatorska huomannut, että nyt ei olisi pitänyt jatkaa…

Komea rouva nauroi pitkän, pidätetyn, sihisevän naurun.

— Mutta rakas herra Cairenius, voiko olla parempia takeita? Erkki on vakavasta kristillisestä kodista. Sidonia ja Zachris — voiko ajatella ihanteellisempaa isää ja äitiä! Ja Aino — oi miten herttaiset ovatkaan vanhemmat! Sanon sen, vaikka Janne onkin veljeni…

— Oletteko varma, sanoi vanha herra vihdoin, toinen silmä kiinni, — ettei heidän lapsistaan kerran tule oikeita sekasikiöitä, oikeita monstrumeja, joita eläinten ja ihmisten täytyy kauhistua? Niin — mitä takeita teillä on siitä?

— Mutta herra Cairenius…

— Mutta rouva senatorska…! Pitkäkyntisiä, sarvet päässä, veressä oudot intohimot, jotka ovat vaaralliset yhteiskunnan turvallisuudelle… Katsokaas: kaikki palaa…

He tuijottivat toisiinsa kumpikin penkiltään, kädet torjuvassa asennossa ja peräytyen toisiaan ikään kuin, vanhan herran kuvaamana, jokin ilmestyskirjan peto olisi astunut heidän välilleen näyttämään itseään.

— Mutta… herra Cairenius…

— Niin, rouva senatorska, varmaan on jossain menneisyydessä ollut aivan tämäntapainen keskustelu kuin meillä nyt: se on ehkä suoritettu päreen ääressä jossain pirtissä jonkun kehräävän eukon ja jonkun nuuskaisen kulkurimiehen välillä. Ja nuo likaiset ihmiset ovat olleet meidän esivanhempiamme.

Keskustelu, jonka senatorska heidän huvinsa vuoksi oli aloittanut, oli yhtäkkiä käynyt niin kaameaksi, ettei hän tahtonut löytää omaa nauruaan, naurua, jolla hän seuraelämässä pelasti kaikki tilanteet ja joka hänen tuttavapiirissään oli suorastaan kuuluisa.

— Hyi teitä! kuiskasi hän. — Jumalan tähden: vainoatteko meitä Montosia? Miksi sen teette? Eikö teillä ole ensinkään inhimillistä sääliä…?

Tässä sai senatorska takaisin naurunsa. Hänen kuuluisa naurunsa oli käheä ja sihiseväinen. Pieni herra veti hänkin kasvonsa irvistykseen, jonka tarkoitus oli esittää naurua.

— Rouva senatorska laskee leikkiä. Olen kai ymmärtänyt oikein: olette kai kristitty ihminen. Eikö sääli ole kristittyjen Jumalan töiden paikkaamista ja parsimista? Eikö kristittyjen Jumala tiedä, mitä hän tekee?

Tuntui siltä kuin ei senatorska olisi jaksanut jatkaa. Hän nauroi ja löi hansikkaillaan tohtorin muodottomia sinipunervia käsiä, joita tämä piteli polvillaan ikään kuin nähtävinä.

— Teidän olisi pitänyt ruveta näyttelijäksi, herra Cairenius!… Te olisitte ollut mainio shakespearelainen narri. Te olette runoilija, varmaan kirjoitatte runoja. Tunnustakaa pois, olemmehan nyt sukulaiset… Sidonia on teistä kertonut niin paljon, esimerkiksi, että te olitte valmis lääkäri, mutta ette voinutkaan nähdä haavoja… Minä ymmärrän sen, minäkään en voi nähdä haavoja. Kuulkaa, ettekö te aio julkaista runojanne, olen varma, että ne saisivat erinomaisen arvostelun. Meillä on ystäviä, Ruuprehtilla ja minulla, sanomalehtimaailmassakin…

— Tatatatataa, keskeytti hänet pieni herra yhtäkkiä.

Papinleski odotti pelonsekaisessa jännityksessä, että senatorska suuttuisi ja tulevaisuudessa jotenkin kostaisi vanhalle herralle. Hänhän oli niin vaikutusvaltainen… Komea rouva hengittikin raskaasti ja piti hymyä jäntevällä kurilla viipymässä kasvoillaan, vaikk'ei hän nähtävästi vielä sisimmässään tietänyt, pitikö ruveta pitkävihaiseksi vai pitikö leppyä.

Ilme pienen miehen kasvoilta taas laukesi yhtäkkiä irvistyksestään kauniiksi ja lempeäksi kuin päivänpaiste. Äiti seurasi vanhan herran katsetta ja näki, että hänen pieni tyttärensä oli avannut silmänsä.

— Huomenta, sanoi pieni herra lapselle. — Oletko sinä nyt nukkunut?

Anna hymyili ja kätki haukotuksen äidin kainaloon. Hänen poskensa punoittivat, uni oli kaikesta päättäen vahvistanut häntä. Äiti tuli iloiseksi, irroitti hänet sylistään, vastaili kysymyksiin, joita vanha herra teki, ja rupesi hakemaan esiin eväitään ja lääkkeitään. Koko juhlavaunu oli kummallisesti, samana hetkenä, jolloin lapsi avasi silmänsä, ikään kuin muuttunut. Hieno seurue oli tietenkin huomannut, että lapsi heräsi ja vapautunut siitä painostuksesta, missä se puolen tunnin oli ollut. Rouvat kurkistelivat sohviltaan äitiin ja tyttäreen, nuoret neidit nyökyttivät hymyillen päätään ja päästivät ilonsa valloilleen, pikkutytöt ilmestyivät käytävälle kuten äskenkin, ja tarjosivat makeisia. Lapsen katse liukui utuisena ja kummastuneena hymyilevästä vanhasta herrasta yli senatorskan kauniiden rannerenkaiden pieniin tyttöihin ja yli rouvien höyhen töyhtöjen siitä eteenpäin, aina sinne asti, missä vanhat herrat, rovasti, senaattori, liikemies ja jotkut muut puhuivat ja nauroivat.

— Katso nyt, kiitä kauniisti, toimitti äiti onnellisena.

Vanhan herran katse ja kaikkien muidenkin katseet sanoivat hänelle, että hänen lapsensa oli voittanut hienon seuran mielisuosion. Hän ei ehtinyt saada esiin eväitään, ennen kuin Annan ympärillä oli sellainen ylellisyys herkkuja, ettei lapsi tietänyt, mitä hän ottaisi. Mikä tarjosi omenaa, mikä karamelliä, mikä kaunista valkeaa voileipää, jolla oli kananpaistia, ja yhtäkkiä istui Annan vieressä suuri nukke nimeltä Salli, joka osasi panna silmät kiinni. Lapsi nähtävästi ei tietänyt, oliko hän jo herännyt vai oliko tämä kaikki unta. Pikkutytöt Lea ja Rauha ponnistivat penkille hänen viereensä. Kaikki kolme olivat ääneti. Salli oli pitkänään Annan sylissä, silmät olivat kiinni. Anna nosti hänet istumaan — silmät heilahtivat auki. Anna hymyili. Lea tempasi Sallin syliinsä, kaasi hänet kovakouraisesti nurin ja nosti äkkiä taas pystyyn. Ylös — alas! Annalle oli Salli uusi ja ihmeellinen, Lealle ja Rauhalle tuttu ja kulunut. Salli joutui sohvannurkkaan, silmät kiinni. Annan piti juuri nostaa hänet ylös, mutta silloin toivat pikkutytöt kuvakirjan. No, jo nyt oli Annalla katsomista, eivät he äidin kanssa ajatelleet, kun läksivät matkalle, että siitä tulisi näin kaunis ja vaiherikas.

— Suloinen lapsi, sanoi senatorska väkinäisesti, nousi, hymyili ja läksi rouvien sohvalle.

Herra Cairenius tuli nyt vallattoman iloiseksi. Hän kiikutti tyttösiä vuoronperään polvellaan ja molemmilla polvillaan yhtaikaa. He olivat miltei yhtä pitkiä kuin hän. Hän teki heille paperipalasista pieniä tuokkosia, joihin pantiin makeisia. Vihdoin hän tomuttuneine saappaineen nousi penkille ja rupesi penkomaan hyllyverkkoja. Kurkottaessa tuli paitaa esiin liivien alta. Hän ei tahtonut ylettyä. Hymyillen hän penkoi ja penkoi. Vihdoin hän sai käsiinsä suuren valkoisen ruusuvihon, erinomaisen kauniin, vaikka kukat olivatkin vähän kuihtuneet.

— Nyt setä antaa jokaiselle yhden tällaisen kukkasen — olkaa varovaiset, ettei se pistä, siinä on niin suuret piikit. Tässä saa Anna, tässä saa Rauha, tässä saa Lea. Miettikää nyt, mitä te teette ruusuillanne. Setä tahtoisi: niin mielellään tietää.

Lapset kävivät miettiväisiksi ja istuivat hetken ääneti, ruusut käsissä. Leivosen laulu soi ikkunasta.

— Minun on kaikista kaunein, sanoi Lea yhtäkkiä.

— Ei — minun! sanoi Rauha.

— Kaikki ovat yhtä kauniit, oikaisi setä. — Mitä te nyt teette kauniilla ruusuillanne?

Valkopukuiset tytöt alkoivat käydä malttamattomiksi. He huomasivat punaisista rakennuksista ja junan hiljenevästä vauhdista, että oltiin tulossa asemalle ja että jotakin uutta siis oli odotettavissa.

— Pääsette ikkunaan katsomaan, rauhoitti heitä eno, — kunhan ensin olemme leikkineet loppuun ruusuleikin. Mitä Lea tekee ruusullaan?

Tyttönen alkoi sovitella ruusua pitseihin rinnalleen.

— Lea panee tähän.

— Kuinka se on siinä kaunis, sanoi Annan äiti hymyillen.

Eno otti veitsen taskustaan, lyhensi vartta ja auttoi tyttöstä.

Samassa alkoi heidän jalkojensa juureen sadella ruusunlehtiä.

— No mutta Rauha, mitä Rauha nyt tekee?

— Rauha katsoo, mitä sen sisällä on.

Eno seurasi jännittyneenä, miten pienet sormet runtelivat täyteläisen kukan ja sitten paiskasivat sen permannolle. Nauraen elämänvoimansa yltäkylläisyydessä karkasi lapsi samassa ikkunaan, mutta eno jäi katsomaan eteensä ihmeissään ja vakavana.

— Odottakaa nyt vielä vähän, lapset, pyyteli hän taas, — ettekö te vielä tahdo saada tietää, mitä Anna tekee ruusullaan.

Nauhasolmut heilahtivat Lean ja Rauhan hiuksissa, kun he ikkunasta käänsivät päätään vaunuun päin.

— No, lapseni, mitä sinä teet ruusulla, jonka hyvä setä sinulle antoi? kyseli äiti.

Anna piteli ruusua pienillä ruskeilla hyppysillään ja hänen suupielensä värähteli. Hän heittäytyi ujostellen äidin rintaa vasten eikä tahtonut sanoa mitään. Äiti tuli hiukan onnettomaksi tottelemattomuudesta, jota hänen tyttärensä osoitti. Hän olisi ollut kiitollinen, jos herra Cairenius nyt olisi hellittänyt vaatimuksestaan, mutta pienelle herralle tuntui olevan tärkeää tietää, mitä lapsi ajatteli. Hän oli taasen käynyt aivan vakavaksi. Joku mies tuli asematalon edustalle soittamaan kelloa, Lea ja Rauha katselivat häntä ja kyselivät enoltaan, miksi hän soittaa. Eno ei vastannut, hän odotti jännittyneenä, mitä lapsi sanoisi. Vihdoin viimein sai äiti selvän, mitä Anna tarkoitti.

— Anna sanoo hyvälle sedälle… no, Anna sanoo sedälle itselleen, oikein kovaa, niin että kaikki kuulevat… Ei saa noin ujostella… Anna sanoo hyvälle sedälle, että pannaan ruusu kylmään veteen.

Pieni herra seisoi ääneti. Sitten hän hymyili ja huojutti päätään. Äiti meni noutamaan vesilasia. Sill'aikaa nousi vaunussa suuri pauke ja nauru, sillä avattiin pähkinöitä. Pikkutytöt Lea ja Rauha karkasivat suinpäin pauketta kohti, ja herra Cairenius oli kahden Annan kanssa. Hän asettui hänen viereensä lempeänä ja ikään kuin syvästi kunnioittaen. Anna katsoi häneen suurin vesiharmain silmin. Pieni herra laski kätensä hänen päälaelleen, hiljaa ja hyväilevästi. Hänen molemmat silmänsä olivat puoliummessa. Näytti siltä kuin hän olisi elänyt läpi jotakin iäisen onnellista.

Äiti toi vesilasin. Anna asetti siihen ruusun, sen vartta täytyi lyhentää ja sitten se sopi. Äiti piteli lasia kädessään ja Anna ja Salli paneutuivat nukkumaan. Anna kuuli Sallin silmien putoavan kiinni ja pani samalla hetkellä itsekin kiinni silmänsä. Kaikki olivat he ääneti, äiti, setä, Anna ja Salli.

Kiidettiin läpi kukkivan maan. Nuori ruis oli juuri päässyt tähkään, latvoiltaan epätasaisina, hopeanvihreinä levenivät sarat kukoistavien pientareidensa kehyksissä. Siinä sitä oli kukkaa. Tosin kukat eivät vielä olleet kuin puhkeamisensa alussa, mutta kasvu maanpinnassa oli niin vehmas, että saattoi nähdä lukemattomien heinien helpeineen ja eriväristen kukkien tuoksuilleen pyrkivän ylös maasta. Syvempien ojien pohjalla oli vielä vettä ja niiden reunoilla kasvoivat sammakonkukat suurina, rehevinä, kullankeltaisina terttuina. Pihamaat olivat nekin tulvillaan keltaista kultaa: voikukat siellä helottivat. Näissä molemmissa, sammakonkukassa ja voikukassa hehkui auringonsäde vielä omalla värillään, niistä molemmista ikään kuin tihkui kultaa: siihen ojaan ja sille pientarelle, jonka yli sammakonkukka taipui, niiden lasten kasvoihin, jotka pihamailta ojensivat kätensä täynnä keltaisia kukkia kohti ohikiitävää junaa.

Olihan tänään seitsemäs päivä — pieni vanha herra oli katsellut ulos ja hänestä tuntui, että oli seitsemäs eli lepopäivä.

Hän katseli vielä ulos, kun senatorska palasi ja asettui hänen rinnalleen. Lapsi vastapäätä nukkui taasen.

— Te olette tehnyt minut surulliseksi, aloitti senatorska kuiskaten, — syvästi surulliseksi. Katsotte minuun kuin hieroglyfi, herra Cairenius, ettekö todella minua ymmärrä? Te epäilette meitä Montosia, tunnustakaa pois. Mutta voitteko nyt todella uskoa, että noissa tyhmissä asioissa, joista veljeäni on syytetty, olisi jonkinlaista perää? Me olemme aina olleet niin rakkaat sisarukset — oi kuinka hän piti minusta huolta, ennen kuin menimme naimisiin Ruuprehtin kanssa. Hän on hyvä, pohjaltaan, tosihyvä. Ja nerokas. Ajatelkaa, tyhjästä hän on alkanut ja nyt on hänellä neljä sahaa ja neljä kartanoa ja metsiä ja… Mitäpä hän nyt olisi ruvennut haluamaan kartanoa, joka oli testamentattu koululle, koululle, jonka johtokunnassa hän lisäksi itse oli… Tietysti pahat ihmiset tekivät tikusta asian ja keksivät, että hän himoitsi koulun maatilaa siksi, että maat sattuivat yhteen erään hänen maatilansa maiden kanssa… Ah, herra Cairenius, ihmiset ovat pahat! Mutta minä en tahdo, että te, jota me kaikki kunnioitamme… teidän täytyy uskoa meistä hyvää, minä tarvitsen teidän apuanne niin monessa asiassa. Herra Cairenius, oi tosi inhimillisyys on aina leimannut Montosia…

— Niinkuin tosi eläimellisyys Rauhaniemiä ja Caireniuksia, keskeytti pieni herra hymyillen ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Mitäs te nyt oikeastaan vaikeroitte, rouva senatorska. Käräjäjuttuhan on päättynyt onnellisesti. Hedelmät tästä käräjäjutusta varmaankin kypsyvät aikoinaan. Kaikki palaa meille. Minkäs teet, sen edestäsi löydät, sanoo kansa viisaudessaan.

Annan äiti ymmärsi, ettei hänen enää sopinut olla tässä kuuntelemassa keskustelua, varsinkin kun senatorska otti esiin nenäliinansa. Kun komea rouva kuitenkin näki vieraan rouvan alkavan haeskella tavaroitaan, pyyhki hän nopeasti silmänsä, nauroi kuuluisaa nauruaan ja aloitti keskustelun juuri siinä alkeellisessa muodossa, jossa on tapa puhua tällaisissa tapauksissa.

— Tänään on kovin kaunis ilma, sanoi senatorska.

— Niin on, sanoi pieni herra, katsoen ulos ikkunasta.

— Tuota leivostako te katsotte?

— Niin.

— Tuntuu siltä, kuin näkisitte tämän linnun ensi kerran.

— Näen aina tämän linnun ensi kerran.

— Ooo! Mitä näette tässä linnussa?

— Nooo… yhtä ja toista… Näettekös te siinä jotakin?

— Oo, niin paljon…! Iloa… kiitollisuutta… ahkeruutta… rehellisyyttä…

— Todella… onko teillä niin tarkat silmät, rouva senatorska…?

— Koko kevään näen leivosessa!

— Oo, tuossa harmaassa pisteessä…?

— Osoittaisitte minulle nyt hiukkasen luottamusta ettekä antaisi minulle korvapuustia korvapuustin jälkeen. Tunnen, että te olette runoilija, että te jos kukaan ymmärrätte kevään, että te jos kukaan ymmärrätte rakkauden…

— Hm.

— Taas tuo teidän "hm".

– Hm. Minä yleensä ymmärrän paremmin sen niinsanotun rakkauden hedelmän kuin rakkauden. Tarkoitan lapsia, näitä meidän tekojamme, jotka me aina löydämme edestämme, näitä meidän kummittelijoitamme. Olen hyvin huvitettu näistä kummituksista, nimittäin lapsista. Katsokaas, rouva senatorska… me matkustamme kuin tilauksesta lammen ohitse: te näette tuossa pinnalla lumpeita… Se on tuoksuton, kostea ja kaamea kukka. Luuletteko ehkä, että se kelluu tuossa irrallaan? Ei, sillä on pelottavan pitkä varsi. Ja liejussa, jossakin syvällä ovat sen juuret. Niitä ei näy… Vanhemmat sanovat tänään viattomasti, että ruusuruukussa heidän ikkunallaan on viisi ruusua, vaikka he kyllä näkevät, että siinä on kolme. Sadan vuoden perästä tavataan lapsenlapsenlapset öiseen aikaan murtamassa auki kassakaappia jossakin kellariholvissa… Miten se on mahdollista: isä ja äiti ovat kunnollisia ihmisiä! Murtovarkaus, tämä lumpeenkukka, johtaa juurensa kaukaa, sieltä vuosisadan takaa… Tänään kauppapuodissa kyselee nuori neiti suklaakonvehtien hintoja. Kalliit… mokomatkin! Hän tilaa marmelaadeja, mutta vetää pienellä suloisella kädellään puuhkaansa yhden ainoan suklaakaramellin juuri sillä hetkellä, jolloin myyjä punnitsee marmelaadeja. Kadulle tultuaan pistää hän makean suuhunsa. Mutta kahden sadan vuoden perästä tapahtuu kuulumaton paljastus: kaupungin mahtavin mies, jolla on ollut vaunut ja kaksivaljakko ja taulugalleria ja huvijahti ja metsästyspuisto — linnasta tietysti puhumattakaan — on karannut ja jättänyt jälkeensä kymmenien miljoonien vaillingit. Koko kaupunki joutuu maksamaan, kokonaisia perheitä menee nurin! Kukaan ihminen ei tiedä, että tuo suloinen nuori neiti kauppapuodissa oli tämän herran kaukainen esiäiti… Vanhemmat makaavat turvallisesti haudassaan — lapset maksavat perinnöistä ja ojentavat perinnöt korkojen kanssa tuleville lapsille. Kas tämä on minun silmissäni rakkautta.

Taasen tuijottivat uudet sukulaiset eteensä ikään kuin heidän edessään olisi ollut aave. Senatorska näki kuin jossakin hämärässä kuvassa lahoavat vanhemmat kääriliinojensa sisällä ja lastenlastenlapset salalyhty kädessä kellariholvissa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä löysi hän taasen ainaisen turvansa, keveän naurunsa, ja vapautui.

— Te puhutte kauheita… ja liioittelette kauheasti…!

— Ette usko väitteitäni mahdollisiksi? Ette usko, että nuo korkeat rukiintähkät tuolla ovat alkuisin yhdestä ainoasta jyväsestä. Luulette tietysti, että on kylvetty maahan kokonainen tähkä, jossa on montakymmentä jyvää…

Senatorska nauroi.

— Te olette kauhean huvittava!

— Minä tulen aina näin huvittavaksi, kun puhutaan avioliitosta ja rakkaudesta.

— Todella…!

— Ne ovat vaarallisia asioita… myrkyllisiä ja tarttuvia… Ei koskaan voi tietää, mitä kyykäärmeen sikiöitä tulee syntymään…

Taasen senatorska nauroi.

— Mutta tepä ette saa minua suuttumaan, herra Cairenius, vaikka kuinka koettaisitte! Voisihan helposti pitää sitä mitä te sanotte suurimpana loukkauksena minua, Ainoa, jopa koko Montosten sukua vastaan, mutta… Minä kostan pahan hyvällä ja sanon, että te olette intresanteimpia henkilöitä, mitä olen tavannut. Meidän talossamme seurustelevat maan parhaimmat, he ovat Ruuprehtin ja minun persoonallisia ystäviä, mutta minun täytyy sanoa, etten ole tavannut…

Pieni vanha herra ei enää vastannut. Hän katsahti senatorskaan pikaisesti, toisella silmällään, niinkuin olisi pannut pisteen keskustelun perään ja vaikeni. Senatorskakin tuntui jonkin verran väsyneen ja kätki haukotuksen nenäliinaansa. Koko vaunu vaipui valvotun yön jälkeen yleiseen hiljaisuuteen. Neitoset nukkuivat, päät toistensa olkapäillä. Herrojenkin keskustelu oli hiljentynyt. Rouvat nielivät haukotuksiaan ja kursailivat, kuka ottaisi päänsä alle erään pienen pitsitetyn tyynyn, joka jostakin oli viskattu heille. Se jäi lopulta rouva Montosen polvelle ja junan jyskytys liikutti unettavasti kaikkia.

Yhtäkkiä kuului huudahdus:

— Minun kukkani, missä minun kukkani ovat?

Kaunis tyttö oli noussut seisomaan ja haki hyllynverkosta. Nuori herra ennätti heti hänen rinnalleen hakemaan hänen avukseen. Se oli Erkki, pastorinleski oli heti tuntenut hänet. Tuntisiko hän vanhan tuttavansa? Tuskin. Nuori mies ja vaimo etsivät ja hymyilivät, etsivät ja huolestuivat. Kauheaa: kukat löytyivät yhä kiihtyneen hakemisen jälkeen toiselta puolen: herra Cairenius oli morsiuskukkavihkosta ottanut leikkiruusut lapsille!

Morsian taisteli kyyneliä vastaan, sulhanen kuiskaili lohduttaen hänen korvaansa, äidit koettivat nauraen sekoittaa asiaa ja toruivat sohvanselustan yli herra Caireniusta. Senatorska oli kuohuksissaan, kuinka saattoikaan, se oli kuulumatonta, se oli suorastaan paha enne… Annan äitikin oli onneton, hänen syynsä tämä tavallaan oli, jollei hän olisi joutunut vaunuun, niin ei koko ruusuleikki olisi tullut kysymykseen.

— Eihän kristittyjen ihmisten kai sovi puhua enteistä, sanoi herra
Cairenius, pusertaen kiinni toista silmälautaansa.

Ja sitten hän avonaisella silmällään katseli suoraan morsiamen mielenliikutuksesta väräjäviin kasvoihin. Hänen frakkipukunsa oli pahasti tomuttunut, likaantunut valkoinen kaulaliina joutunut jonnekin korvan kohdalle.

— Eno ei ole ollut naimisissa, sanoi sulhanen, toisella kädellään painaen nuoren vaimonsa kättä, toisella pidellen ruusuja. — Eno ei voi tietää, mikä arvo morsiuskukkavihossa on.

Koko juhlavaunun huomio oli nyt kääntynyt siihen kulmaan, missä surupukuinen nainen tyttärineen istui, painuneena niin näkymättömäksi kuin suinkin, ja missä hänen edessään seisoivat pieni eno ja morsiuspari. Pitkä, laiha, parraton rovasti ja punakasvoinen, viiksiniekka liikemies seurasivat keskustelua vaunun äärimmäisestä päästä, sen jälkeen tulivat neitoset ja nuoret herrat, ja vihdoin rouvat, joista ruustinna ja senatorska olivat eniten järkytetyt.

— Ehkei, sanoi pieni herra, — mutta te molemmat ehkette voi tietää, minkä opetuksen me kaikki olemme saaneet teidän ruusuistanne. Se on kallis opetus, morsiusvihko oli ehkä uhrattava sitä varten, ehkei tällaista taikaa ole muuta kuin morsiusruusuissa. Sinä olet pappi, Erkki. Sinä tulet näkemään, ettei aina tiedä, mistä puhuisi pahoille ihmistolvanoille. Voit pitää saarnan kolmesta ruususta. Kerron sinulle tarinan lyhyesti, voit sitä venyttää mielesi mukaan. No niin: oli kerran kolme ihanaista ruusua, jotka annettiin kolmelle ihanaiselle tyttöselle. He saivat tehdä ruusuilleen, mitä he tahtoivat. Miten luulette heidän suhtautuneen lahjaansa? Yksi kiinnitti ruusun rintaansa, koristaakseen itseään; toinen repi ruusun rikki nähdäkseen, mitä sen sisässä oli; kolmas pani ruusunsa raittiiseen veteen… Siinä koko tarina. Eikö totta, Erkki, jossakin rippipuheessa, kun ympärilläsi seisoo nuoria valkopukuisia tyttöjä… Tulee tekemään suuren efektin, kun sinä alttarilta julistat: ihmiselämä on kuin ruusunkukka, te voitte repiä rikki elämänne, te voitte viettää sen turhuudessa ja maailman koreudessa, te voitte myöskin…

— Kiitoksia, kiitoksia, keskeytti hänet nyt itse rovasti ja hänen äänensä oli jäätävän kylmä. — Tarina on kaunis, jopa sopivakin, täytyy vain tietää lopettaa se oikealla hetkellä… Lopettaa, sekä ottaa lukuun seura, missä sen kertoo…

Jutte-herra katseli hävyttömästi toisella silmällään, kurkottaen kaulaansa ylöspäin, pitkää puhujaa kohti.

— Rovasti tarkoittaa, ettemme me ole mitään rippilapsia. Mutta eivätkö häät, hautajaiset ja rippiateriat kaikki ole läheistä sukua keskenään — kaikissahan niissä nuijitaan jotakin kuoliaaksi, toisissa hellyys, toisissa intohimo, toisissa niinsanottu lapsenusko, niin että sama korottava teksti ehkä voi olla paikoillaan.

Taasen oli hääjuhlan tunnelma pahasti särjetty. Jutte-herra oli epämukava, kaikkialla kuiskuteltiin häntä vastaan ja harmiteltiin, että hänet oli otettu mukaan. Mutta morsian, hän oli suorastaan suurenmoinen, hän jäi itsepintaisesti häijyn enon seuraan ja hieroi sovintoa. Morsiusparin viipyessä siinä vastapäätä, sai papinleskikin rohkeuden, jota hän kauan oli turhaan tavoitellut. Hän nousi, kumarsi ja ojensi morsiamelle Annan ruusun.

— Herrasväki antaa anteeksi… mutta enkö minä saisi… Tämä on aivan tuore…

Nyt tunsi hänet sulhanen.

— No mutta… täällähän on vanhoja tuttavia… Hyvänen aika, rouva
Nieminen! Pastorska Nieminen — vaimoni.

Nuori rouva tervehti tutusti ja tottuneesti. Hänen puheensa juoksi vuolaasti.

— Hauskaa saada tutustua, sanoi hän. — Mieheni on niin paljon puhunut teistä kaikista… ja niistä seuduista siellä teillä… Ja hänhän vietti niin hauskoja aikoja silloin…

Pastorinleski hymyili ujostellen ja onnellisena. Veri hehkui nuoren pastorin poskilla. Hän oli siis todella muistellut vanhoja ystäviään ja puhunut heistä morsiamelleen.

— Me lähdemme kerran katsomaan niitä seutuja siellä, jatkoi nuori rouva, — eikö totta, Erkki. Saammehan tulla, hyvä pastorska? No kiitos, kiitos, me tulemme varmasti. Sanokaa paljon terveisiä pastorille ja lapsille.

Ei mutta tuota Ainoa, hänhän oli aivan suurenmoinen! Kaikki olivat nähneet kohtauksen hänen ja mustapukuisen naisen välillä. Miten hän olikin osannut lähestyä tuota maalaisserkkua, mikä ihanteellinen pappilanrouva hänestä tulisikin. Kaupunkilaiskaunotar, ja niin kerrassaan ymmärtänyt uuden asemansa…!

— Hän on todellinen Montonen! kuiskasi senatorska säteilevän ylpeänä ruustinnan korvaan.

Erkki Rauhaniemen ja pastorinlesken välillä syntyi lyhyt keskustelu. Kuinka siellä pappilassa nyt voitiin? Kiitoksia… kyllähän siellä, tämä Anna vain oli ollut isänsä kuoleman jälkeen vähän heikko. Niin tottakin, kuolemahan oli käynyt siellä vierailulla, hän, Erkki Rauhaniemi, oli kyllä lukenut sen lehdistä ja silloin aikonut kirjoittaa, jostakin syystä ei siitä sitten ollut tullut mitään… He olivat aikoinaan olleet lähemmin tutut, muistivat sen molemmat ja välttivät sekä arvonimiä että puhuttelusanoja.

— Vai on pastori kuollut! sanoi nuori rouva osaaottavasti. — Kuinka ikävää. Mutta lapset ovat terveinä. Kuinka monta heitä nyt olikaan?

— Seitsemänhän heitä on elossa.

Heiltä loppui puheenaihe ja he siirtyivät paikoilleen. Mutta nyt oli äidillä ehdottomasti se tunne, että oli hetki lähteä kolmanteen luokkaan, varmaan siellä jo oli tilaa. Ja hän alkoi kiireesti koota tavaroitaan, hän miltei pelkäsi, että joku tulisi hänet keskeyttämään. Herra Cairenius tulikin.

— Miksi te menisitte pois, sanoi hän oudon käskevänä. — Täällähän on tilaa.

Ja sitten hän, toinen silmä kiinni, alkoi kysellä lapsen vointia. Hän sai kuulla, että lapsi oli heikko ja että isä oli kuollut vapunpäivän aattona keuhkotautiin. Vapunpäivän aattona — tietysti jälkeen kello kahdentoista yöllä? Pieni herra teki tämän kysymyksen kirpeästi, ikään kuin hän olisi singauttanut suolarakeen.

— Ei, vastasi leskirouva ja hänen sisässään alkoi kiehua. — Juuri vähää ennen puoliyötä.

Hänen teki mieli sanoa, että kello löi juuri puolta kahtatoista, kun hänen miehensä raukeni pois. Mutta mitäpä se vieraisiin kuului. Ja hän puri huulensa kokoon ja päätti, että nyt hän ottaa tavaransa ja lähtee sinne, minne hänellä on lippu.

— Tyhmyri, sanoi herra Cairenius, — olisitte hiukan siirtänyt kellonviisareita, olisitte saanut yhden armovuoden lisää. Mutta sinne oli kai kokoontunut puolen pitäjän ämmät, niinkuin aina, kun on kysymyksessä syntyminen tai kuoleminen… Vai olitte ehkä yksin? Tyhmää…

Surupukuinen nainen ei vastannut mitään. Hän ihmetteli mielessään, että sama mies saattoi ruusuista puhua niin kauniisti ja näin tylysti pidellä toisen surua. Olisi ollut huvittavaa tietää, mitä varten hän toisinaan rypisti kiinni toisen silmänsä, ja oliko mitään sääntöjä, joiden mukaan hän sen teki.

— Ja nyt pitäisi lapsi sitten pelastettaman elämälle, alkoi hän taasen ärtyisästi. — Kuinka te uskallatte? Mikä teille takaa, ettei lapsi tule onnettomaksi tai tee muita onnettomaksi? Mitä perintöjä te hänelle olette antanut — en tarkoita kullan enkä hopean, vaan veren perintöjä?

Pastorinleski ei purskahtanut itkuun eikä myöskään musertunut mykkään suruun. Ei hän myöskään loukkaantunut. Tai oikeastaan hän lyhyen hetken aikana oli ollut sekä purskahtamaisillaan itkuun että loukkaantumaisillaan. Mutta hetki oli mennyt hyvin nopeasti ohi, hän katsoi pientä herraa kasvoihin ja sanoi hymyillen:

— No, ei minulle kukaan vielä ole puhunut tällä tavalla.

— Sen minä uskon, kivahti pieni herra. — Sen vuoksi, että ihmiset aina kaunistelevat, tai eivät ajattele, tai suorastaan valehtelevat. Mutta vastatkaa minulle myöskin, millä oikeudella te tahdotte tätä lasta elämään!

— Nyt minä lähden sinne, mihin minulla on lippu, keskeytti äiti.

— Lähtekää, lähtekää, kiihtyi vanha herra, — jollette kunnioita unta, ainoaa mitä elämässä voi sanoa onneksi.

Lapsi nukkui todella niin makeasti, ettei häntä voinut häiritä. Äiti jäi paikoilleen. Matkakumppanit istuivat nyt ääneti, juna vain jyskytti. Äiti näki tuon tuostakin, nostaessaan silmäluomiaan, pienen herran hartaasti katselevan nukkuvaa lasta. Miten oli mahdollista, että hän saattoi käydä noin hyvän näköiseksi, noin kauniiksi!

Vaunu nuokkui taasen puoliunessa. Vain siellä täällä puheltiin kaksin ja kaksin. Äkkiä kohosi ruustinna paikaltaan ja tuli veljensä luo.

— Sinun täytyy tulla sovittamaan tyhmyyttäsi, kuiskasi hän — kuinka kaikilla näillä ihmisillä olikin lujat äänet, heidän kuiskauksensa kuului kuin selvin puhe! — Aino ei ole rauhoittunut. Senatorska on suutuksissaan — ei ole hyvä joutua hänen kanssaan vihoihin. Jumalan tähden, tule nyt ja ole rakastettava, sinä kyllä osaat… Enhän minäkään nyt ole näihin Montosiin niin erinomaisen ihastunut — nousukkaita! Mutta he kuuluvat nyt kerran sukuun. Jumalan tähden, tule nyt. Olen jo luvannut Ainolle meidän vanhan kaappikellomme, hän kun siitä niin pitää…

— Oletko hullu, sanoi pieni herra, — sehän on minun!

— Mutta sehän on niin kauan seisonut meillä pappilan ruokasalissa…
Olen sen jo antanut. Ja sinun täytyy kuin täytyykin lisäksi antaa
Ainolle häälahja. Jotain kunnollista. Minä sanon sinulle: senatorska on
sovitettava!

Ja samassa huusi ruustinna senatorskan heidän luokseen ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.

— Rakas Hellä, etkö tahtoisi vähän auttaa meitä, veljeni tässä vain hiukan neuvottelee kanssani. Aino on tehnyt häneen aivan syvän vaikutuksen, hän haluaisi antaa hänelle jonkin pienen lahjan, tusinan hopealusikoita tai… hopeisen kahvikaluston tai…

Senatorska alkoi heti sulaa. He tulivat siihen johtopäätökseen, että hopeinen kahvitarjotin olisi Ainolle hyvin mieluinen. Sellainen oli kyllä hiukan kallis, mutta… Se ei tehnyt mitään, kyllä Jutella oli varaa siihen, vakuutti ruustinna. Vanha herra oli vaipunut sohvankulmaan ja tuijotti ulos. Ensin hän kuunteli kuiskeiden sihinää ympärillään, sitten ei hän enää sitä seurannut. Naiset puhuivat lopulta pappilan vaunuista, Montosten autosta, Marja-Lis'in opinnoista, jopa opettaja Aholastakin, joka nyt saisi lukea tiilenpäitä, kun ensin oli mustannut toisia ihmisiä. Sitten he palasivat hopeatarjottimeen ja ruustinna tarttui veljensä olkapäähän, alkaen ilmoittaa hänelle heidän keskustelunsa tulosta.

— Jaa-ah, jaa-ah, vastaili pieni herra ja nyökäytti päätään Annalle, joka taasen oli avannut silmänsä.

— Hyvin mielelläni minä autan, vakuutteli senatorska, — tiedän, mistä tuollaisia tarjottimia saa. Mutta enkö minä voisi… rakas Sidonia, ei suinkaan sinulla ole mitään vastaan… enkö saisi ehdottaa lähempää tuttavuutta, olemmehan nyt sukulaiset. Nimeni on Hellä.

Hän ojensi kätensä pienelle herralle, joka hänen rinnallaan oli kuin poikanen, pienen herran rypistynyt punainen käsi kohosi ojennettua kättä kohti. Kasvojen irvistyksen sisästä kuului:

— Minun nimeni on Judas.

— Mi… mi… Judas? pääsi senatorskalta.

— Sano Jutte, kuiskasi ruustinna, — niinhän me kaikki sanomme.

Senatorska oli hämmästyksen vallassa.

— Judas Cairenius — kuinka intresanttia.

Sulhasen pää kohosi sohvanselustan takaa ikään kuin vartioimaan laskematonta enoa.

— Ja jos te tahdotte tietää, kuka on lähin ystäväni, jatkoi pieni herra, — niin voin ilmoittaa, että se on Judas Iskariot. Me seurustelemme paljon, eikö se sovi hyvin. Judas Cairenius ja Judas Iskariot.

— Eno! lausui nuori pastori pidätetysti ja suuttumus ja viha paloivat hänen silmissään.

— Mutta Erkki, sanoi eno hyväntahtoisesti, — älä sinä halveksi ystävääni Iskariotia. Mitä olisi tullut maailman vapahduksesta ilman häntä. Te papit saisitte jo lakata parjaamasta häntä. Saattaisihan tapahtua, että kaikki ystäväsi olisivat hylänneet sinut ja että voisit kutsua vain tämän halveksitun herran luoksesi…

Nyt oli jo rovastikin noussut. Varmaan räjähtäisi ukkonen.

Papinleskeä ei enää mikään voinut pidättää. Anna sanoi hyvästi Sallille ja jätti hänet sohvankulmaan sekä niiasi hyvälle sedälle ja tädeille. Äiti otti tavarat ja ruusulasin ja kumarsi, ja sitten lähdettiin. Kuinka hyvältä tuntuikaan päästä juhlaseurasta omiin oloihinsa! Ja yllin kyllin ajattelemista antoi tutustuminen noin moniin ja vaikutusvaltaisiin ihmisiin.

Kaikesta kummallisin asia seikkailurikkaan matkan varrelta oli kuitenkin vielä jäljellä. Lähestyttiin jo kauppalaa, mistä Annan ja hänen äitinsä oli määrä lähteä laivalla kotiin, kun vanha pieni herra tuli heitä etsimään. Hän oli aivan toisenlainen kuin äsken vertaistensa joukossa, nöyrähenkinen ja hiljainen ja sanoi jo alkaessaan puhua, että hän aikoi pyytää sekä Annalta että hänen äidiltään jotakin… jotakin hyvin suurta. He tulisivat suuresti hämmästymään.

Varsinkin äiti oli hyvin jännittynyt kuullakseen, mitä herra Cairenius saattoi pyytää.

— Etkös sinä, pikku Anna, tulisi sedän tytöksi sedän kotiin, Kairalaan. Katsos, kun setä on aivan yksin ja äidille jäisi teitä vielä niin monta…

Papinleskeltä pääsi syvä hengenveto ja hän laski ruusun laseineen kädestään penkille.

— Kiellätte siis heti…

Äiti ei voinut puhua, hän ravisti päätään. Sitten häntä alkoi puistatuttaa.

— En minä tarkoita, sanoi vanha herra hiukan hätääntyneenä, — että hän aina olisi minun luonani, mutta että hän kuitenkin olisi minun… Hän saisi käydä entisessä kodissaan niin paljon kuin tahtoisi. Olisin hänelle hyvä, sen voitte uskoa. Minä olen sen verran työkykyinen, voisin katsoa, ettei häneltä mitään puuttuisi… Tämä voi tuntua teistä omituiselta, minä olen ventovieras ettekä te tiedä minusta mitään. Tietysti teen selvää vaikutteistani, jos kuulen, ettette pidä ehdotustani aivan mahdottomana.

Äiti hypisteli tuskallisesti nenäliinaansa.

— Sano, lapseni, menetkö sedän tytöksi…?

Pienen Annan suupielissä kävi taistelu itkua vastaan.

Hän heittäytyi äidin syliin ja piteli koko voimallaan kiinni hänen hihoistaan. Jännitys äidin mielessä suli tykkänään.

— Ei lapsi minnekään mene, menemme kotiin, ei lapsi itke.

Kun äiti nosti silmänsä, näki hän pienen vanhan herran katselevan ulos. Hänen hartiansa olivat riipuksissa, hän näytti väsyneeltä, hän mahtoi olla yksin maailmassa, vaikka hänellä oli paljon ja mahtavia sukulaisia.

— Antakaa anteeksi, alkoi äiti, — minä tiedän, että hänellä olisi parempi teidän luonanne, mutta minä en voi antaa pois yhtäkään niistä, jotka olen saanut, paitsi antajalleen itselleen…

— Niin, niin. Ajattelin vain… olen lääkäri, meillä on siellä havumetsä, lapsi on heikko…

Pienellä vanhalla herralla oli hyvät, kauniit silmät.

— Anna, kuiskasi äiti lapsen korvaan, — Anna kiittää setää, Anna pitää hyvänä setää… Pane kädet kaulaan.

Mutta Anna vain tarttui kiinni äitiin. No eihän nyt, äidin kanssahan lapsi tulee. Pian ollaan kauppalassa, astutaan junasta, odotetaan pari tuntia laivan lähtöä ja illalla ollaan kotona…

Äiti olisi kovin mielellään sanonut vanhalle herralle jotakin ystävällistä, mutta hän ei keksinyt mitään. Kului pitkä äänettömyys. Anna seisoi junan ikkunassa, katseli ulos, viittasi leivoseen ja kysyi, onko se aina sama leivo, vai onko monta leivoa. Silloin hymähti vanha herra ja pani kätensä hänen päälaelleen. Eikä äiti vastannut, vaan antoi vanhan herran vastata. Herra Cairenius sanoi, että oli monta leivoa, hyvin monta näin keväällä ja että kaikki aina olivat iloiset ja lauloivat varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sitten hän sanoi hyvästi ja läksi vaunusta.

Äidin oli paha mieli, hän oli ollut kova vanhalle herralle. Mutta olihan hänen täytynyt kieltää…ja olihan hän koettanut kiittää. Sittenkin oli hänen paha mieli. Mitähän lapsen isä olisi sanonut? Hän olisi käskenyt ajatella lapsen parasta. Lapsen parasta?

— Anna, lapseni, muistellaanpa isää… Viedään sedän kaunis ruusu isän haudalle — viedäänkös. Kun me astumme junasta, niin Anna vielä sanoo hyvästi hyvälle sedälle, kiittää häntä ja kertoo, että viemme ruusun isän haudalle…

Ikävä, kivillä laskettu hiekkatanner kauppalan aseman edustalla muuttui junan pysähtyessä iloiseksi viliseväksi juhlakentäksi. Morsiusväki otti haltuunsa portaat ja istuinlaudat, odotussalit ja puistikot. Vihdoin viimein se leiriytyi nurmikolle pensasistutusten suojaan ja siihen katettiin juhlapöytä.

Äiti ja pieni Anna ottivat esiin eväänsä odotussalissa ja saattoivat sieltä seurata kaunista ihmisryhmää luonnonhelmassa. Päivä kallistui jo iltaa kohti, aurinko ei enää paistanut niin kuumasti. Hyttyset alkoivat liikkua. Siniset, punertavat ja valkoiset pilvet kulkivat taivaalla, ja sinertävät, punertavat ja valkoiset tyttöryhmät liikkuivat nurmella. Hääsaatossa ei enää ollut sitä vallattomuutta, mikä oli vallinnut siinä aamupäivällä. Juotiin maljoja, eromaljoja, pidettiin puheita. Juna oli pian kiidättävä nuorta paria yksinäisyyteen ja toinen kuljettava muita toiselle taholle. Rovasti itse nousi. Hän piti rukouksen. Annan äitiä liikutti hetken juhlallisuus niin, että hän pani kätensä ristiin ja rukoili palavasti mukana… Rukoili, etteivät lapset tulisi onnettomiksi, etteivät he saisi kärsiä vanhempien verenperinnöistä… Että hän ei koskaan sanoisi, että ruusupensaassa oli viisi kukkaa, koska siinä oli kolme… Varjele minua valheesta, varjele lapsia, kaikkia, jotka minulle annoit, kaikkia lapsia maailmassa, syntymättömiäkin. Auta meitä muistamaan, että yksi on tarpeellinen: etsiä Sinun vanhurskauttasi. Armahda… meitä kaikkia… Sinä meidän kaikkien isä. Et sinä anna niinkuin maailma antaa… Sinä annat totuuden… Anna, että me olisimme niinkuin puu vesiojain varsilla, joka hedelmän antaa ajallaan… Sillä kaikki mitä me kylvämme, salaiset pienet ajatuksetkin, kaikki kantaa hedelmää onneksi tai onnettomuudeksi. Kaikki palaa meille…

Soittoa — jossakin kuului kaunista soittoa. Anna tuli juosten äidin luo kesken hänen hartaushetkensä ja tahtoi, että lähdettäisiin kuuntelemaan. Äitikin kuuli soiton, se oli hänen mielestään kuin rämisevää posetiivinsoittoa vain, mutta Anna hyppi ja tanssi, hänen väsymyksensä oli poissa, hän nosteli käsivarsiaan ja pyyteli pyytelemistään, että lähdettäisiin.

Myöskin hienossa hääsaattueessa oli rämisevä soitto kuultu, jopa kesken rovastin jäähyväissanojen, ja siellä oli se itse morsiamen isässä, liikemies Montosessa herättänyt samantapaisia ilontunteita kuin pienessä Annassa. Olisiko ehkä samppanjamaljakin vaikuttanut jotakin — joka tapauksessa Janne Montonen nyt sekä lauloi että liikkui tavallista vilkkaammin. Hän alkoi hänkin tahtoa lähemmäksi soittoa, hän tahtoi näkemään, mikä siellä soi, oliko se tavallinen posetiivi vai oliko se karuselli. Jos olikin karuselli! Silloin hän pyytää koko joukon ajelulle, herrat hevosten selkään, naiset niihin sellaisiin kiikkuviin vaunuihin tai veneisiin — vai mitä ne ovatkaan, mitä karuselleissa aina on… Ja entä jos on sirkus myöskin — ne ovat vähän huvittavia ne klovnit ja nuorallakiipijät ja sensellaiset. Hän kutsuu koko seurueen, tervetuloa vain, hän lähtee tekemään tilausta edellä, jollei vielä olisi aika, ne kun tavallisesti pitävät näytäntönsä vasta pimeällä. Kuka lähtee mukaan?

Eikä herra Montonen ensinkään kiinnittänyt huomiota siihen kauhuun, minkä hänen ehdotuksensa herätti sulhasen vanhemmissa. Hän sai odottamattoman ystävän herra Caireniuksesta, jonka kanssa hän siihen asti tuskin oli vaihtanut sanaakaan. Ennen pitkää olivat he hellästi kiinni toistensa käsipuolessa, herra Caireniuksen takinliepeet vain liehuivat hänen heiluttaessaan seurueelle kättä ja toivottaessaan muita tervetulleiksi perässä.

— Te molemmat papit, isä ja poika, tulkaa katsomaan klovneja, huusi hän ja kääntyi vielä ympäri. — Minä, Judas Cairenius, tarjoan teidät. Sovittu? Se on papeille erikoisen opettavaa.

Pienen matkan päässä asteli kivittämätöntä katua pitkin kirkkoherranleski, kantaen pientä Annaa, joka hänkin heilutti käsiään ja lauloi. Kun lapsi näki molempien setien tulevan, ojensi se käsivartensa heitä kohti ja huusi:

— Leivoset, leivoset!

Sedät juoksivat kilpaa ja lapsi joutui liikemies Montosen käsivarsille, missä hän ei painanut enempää kuin höyhen. Setä Cairenius ja äiti saivat pistää puolijuoksua perässä. Puiston päässä soi houkutteleva soitto. Hämmästyneinä kääntyivät kauppalan nuoret herrat ja naiset, ollen iltakävelyllään, katsomaan outoa kiirettä. Jonkin matkan päässä tulivat pikkutytöt Lea ja Rauha parin nuorenherran ja pappilanneitosen saattamina.

— Se on karuselli — jestapoo, se on karuselli! sanoi herra Montonen ja nosti lasta käsivarsillaan.

— Ja kauempana on sirkusteltta! huusi herra Cairenius.

— Jestapoo, onko sirkusteltta! Jos se sattuisi olemaan se Purs vai Pars, vai mikä se olikaan. En vielä ikänäni ole juottanut sellaista tyttöä kuin siellä… Tukka musta kuin piki ja valkoiset hampaat. Se puri, kun se antoi suuta, en yhtä sanaa ymmärtänyt sen kielestä… Etkös sinä, Juutas, jo saanut kylläksesi tuosta säädyllisestä seurasta! Älä hemmetissä, ei lapsi ymmärrä tällaisia asioita. Ja voinhan minä puhua siivommastikin, en minä ole juovuksissa, mutta Urho on minun poikani. Siellä saa ihminen saamarinmoisia opetuksia tuollaisessa sirkuksessa. Siellä kun yksikin klovni näytti viidentoista minuutin sisällä viittätoista eri henkeä, ja niin eri henkeä kuin baalidaamia, anoppimuoria, tallirenkiä, kokkia, diplomaattia… kerjäläistä… Hän alkoi daamina, joka puuteroi itseään peilin edessä, ja lopetti samana daamina, kun tämä karkaa rakastajansa kaulaan — ja oli kaikki neljätoista eri henkeä sillä välillä. Saakuri sentään, sillä lailla sitä pitää… Näin liikemiehelle ei löydy kehittävämpää oppimestaria kuin klovni… Jos se olisikin se sirkus Pars vai Purs… tämä… jestapoo! Mene sinä, pikkutyttö, mammasi kanssa karuselliin, tuossa noin… Setä menee ja koputtaa sirkuksen ovelle ja komentaa klovnipojat esille. Saa maksaa, sitä ei nyt kysytä… Tuossa saat sinäkin, pikkutyttö… kas noin, tuolla sinä jo ajat, niin että olet pyörryksissä…

Äiti ymmärsi, että jäähyväismaljat pahasti olivat menneet viiksiniekkaherralle päähän. Hän oli iloissaan, kun taasen piteli lapsensa kättä ja sai tyynnyttää häntä. Anna oli, nähdessään valaistun, välkkyvän karusellin ja tullessaan mahtavan soiton läheisyyteen, joutunut kuulumattoman riemun valtaan. Hän hyppeli, lauloi ja halusi lentää. Leivo oli nähtävästi hänellä esikuvana. Hyvä setä Cairenius otti häntä kiinni toisesta kädestä, toisesta piteli äiti. Molemmat tyynnyttelivät häntä. Äiti rupesi suorastaan ankaraksi.

Kaunista, kaunista oli, kauniimpaa kuin missään kuvakirjassa! Moniväriset helmiköynnökset kiiltelivät huojuen ja keinuen katossa, seinistä loisti aurinkoja ja tähtiä ja piirissä niinkuin lapset, jotka pitelevät toisiaan kädestä, tanssi uljaita hevosia, valkoisia, ruskeita, sinisiä, mustia, punaisia… Anna ojensi kätensä sinistä hevosta kohti… Se tuli, punaiset sieraimet levällään, mutta se meni ohitse. Ja hevosten välissä keinuivat reet ja joutsenet… Miksi ne menevät ohitse? Anna tahtoo sinisen hevosen selkään! Ja Anna tömisteli jalkojaan malttamattomana.

Vihdoin hevoset pysähtyivät, silmät suurina päässä ja harjat kuin vaahtopäät laineet. Anna, äiti ja setä istuutuivat joutsenen rekeen ja Anna sai käteensä punaiset ohjakset… Soitto alkoi pauhata. Anna kävi aivan hiljaiseksi ja juhlalliseksi. Ohjakset putosivat hänen käsistään, ja kun jokin kello helähti, soitto lakkasi ja kulku pysähtyi, oli hän kuin pyörryksissä, hän ei omin avuin päässyt reestä, setä kantoi hänet. Hän lepäsi raukeana sedän olkapäätä vasten. He pujottelivat ulos puuhevosten ja leikkirekien lomitse, peilipintojen joka taholta kerratessa heidän kulkuaan. He pysähtyivät puiston laitaan.

— Lapsi on heikko, sanoi pieni herra miltei kuin itsekseen.

Äiti sen kyllä kuuli. Hän virvoitteli tytärtään ja saikin hänet pian jalkeille. Oli jo aika lähteä laivarantaan. Tuntui vaikealta erota herra Caireniuksesta, hän oli yhtä kaikki ollut heille kovin hyvä. Oli kuin olisi pitänyt jättää jokin omainen, jokin turva. Äiti etsi jotakin sanottavaa eikä tahtonut löytää. Hän järjesteli Annan vaatteita, kumartuneena alas häntä kohti, vain viivytelläkseen ja löytääkseen sanoja.

Äkkiä astui nuori pastori siihen hyvin kiihtyneenä, ja vieden enoaan syrjään puhui:

— Minä olin uskaltanut odottaa, että eno… minun hääjuhlassani osoittaisi hiukkasen hienotunteisuutta… Miltä tämä näyttää, että… että…

— Sosoo-jaa, keskeytti pieni herra, — tarkoitukseni ei ollut tulla. Mutta tehän pyysitte ja pyysitte. Tässä nyt olen, mutta et näytä olevan minuun tyytyväinen.

— No niin, sitähän ei voi auttaa: koko pappilan hääsaatto istuu nyt karusellissa…

— Menkää hiidessä sirkukseen. Appesi odottaa teitä siellä… Hän on komentanut klovnit esille, sellaisen miehen, joka viidentoista minuutin kuluessa muuttaa viisitoista kertaa nahkaa… Sitä sopii sinun mennä katsomaan.

— Sellaista se on, kun raittiusmiehet alkavat kallistella shamppanjamaljoja.

— En minä ole raittiusmies eikä tietääkseni appesikaan, tuo käräjäpukari ja…

— Ei, mutta me Rauhaniemet kaikki.

— No niin, te Rauhaniemet — älä siis minua moiti, minä olen Cairenius.

— Eikö eno nyt ymmärrä, että tämä on skandaali…

— En. Lähde huoleti sirkukseen appivaarisi kanssa. Ehkäpä hän on löytänyt sopivaa naisseuraakin — jotakin vähän pirteämpää kuin pyhä pappilanväki. Tiedät hänen makunsa…

— Aioin juuri pyytää, että eno menisi noutamaan häntä. En itse tahtoisi… se voitaisiin selittää väärin…

Jutte katseli häneen, toinen silmä kiinni.

— Mene, sanon minä — opi klovnilta ja koeta varsinkin ajatella hänen mielentilaansa, kun hän nukkuu… tai kun hän on yksin — klovni yksinään!

— Eno olisi saanut auttaa minua tämän kerran vain, tämän ainoan.

— Olet minulle vielä kiitollinen, kun kerran ymmärrät, mitä se merkitsee: klovni yksinään.

Nuori pastori teki malttamattoman liikkeen, korjasi nenäkakkuloitaan ja läksi.

Pastorin leski ja Anna olivat likenneet. Äidillä oli kädessään suuri taskukello, nähtävästi hänen miesvainajansa.

— Minä saan kiittää tohtoria kaikesta hyvyydestä… Tämä on ollut niin vaiherikas matka, en koskaan sitä unohda eikä lapsi myöskään. Ja sitten minä pyydän anteeksi… Mutta jokainen lapsista on minulle niin kallis… Hänen olisi parempi tohtorin luona… Mutta minun ja mieheni avioliitto oli myöskin niitä, jotka päätetään taivaassa. Me olimme onnelliset ensi näkemisen hetkestä siihen asti, kun hän tässä minun olkapäätäni vasten veti viimeisen hengenvetonsa… vapunpäivän aattona… juuri kun kello löi puoli kaksitoista.

Hän ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui. Ja hän työnsi vain esille Annaa ja teki jonkin merkin, että Anna muistaisi jotakin tärkeää sanottavaa. Mutta Annan silmät olivat kiinnittyneet karuselliteltan ilonpitoon ja hän niiasi koneentapaisesti. Äiti näki, että kello oli paljon, otti hänet syliinsä ja läksi menemään. Nyt jäi sanomatta, että hyvän herran valkoinen ruusu on laukussa paperiin käärittynä ja että se viedään isälle, ajatteli hän.

— Viittaa kädellä hyvälle sedälle.

Mutta Annan silmät katselivat äidin olkapään ylitse kohti loistavaa telttaa. Lyhyen hetken näki hän myöskin hyvän sedän, joka seisoi suuren puun juurella ja liehutti hänelle, mutta juuri kun hän nosti kättään äidin olkapäältä, alkoi soitto taasen kuulua niin mahtavana, että hänen täytyi laulaa sen mukaan eikä hän enää muistanut mitään muuta.