AMALIA
Isoisä uskoo tai on uskomatta, niin se kuitenkin on. (Lähtee ulos.)
ISOISÄ
Papista kauppamies — nauran minä!… Kuka tuli sisään? Sylvikö? Vai joko sinulla nyt on niin uudet ja kalliit kengät, ettei askeleitasi enää tunne?
Sylvi on ulko-ovessa kohdannut Amalian ja astuu sisään, kukkaro
kädessä avonaisena, maksaakseen lähetille. Ottaa nopeasti
Sorrin huoneesta vielä jotakin ja vie viimeiset lähetille.
SYLVI ohi astuessaan.
Minä vain täällä olen, isoisä. Nyt on huone tyhjä uutta vuokralaista varten.
ISOISÄ
Vai niin, rouva kauppaneuvoksetar. Teen kunniaa. Meistä taitaa tulla virkaveljet mammonassa, minusta ja hakotukkimiehestä.
SYLVI
Isoisä, kyllä Väinö voi palvella Jumalaa uudellakin alallaan.
ISOISÄ
Mutta minäpä en annakaan sinua kauppamiehelle. Eri asia on Jumala, eri asia mammona.
SYLVI
Antoihan isoisä tyttärensäkin kauppiaalle — Elvira tädin.
ISOISÄ
Silloin tarvittiin rahaa sukuun. Mutta te, ettekö te nyt malta odottaa siksi että olen kallistanut pääni? Ja niin minä olen teille säästänyt, etten silmiänikään ole parantanut, jottei teiltä vähenisi. Mutta enemmän vain olla pitää. Ei riitä asunto isoisän vanhassa talossa — pitää olla uusi virstanpituinen talo torin varrella ja sillin ja saippuan hajua.
Sorri tulee huoneeseen.
SYLVI ihmeissään.
Mutta itsehän te olette ajanut meidät…
ISOISÄ
Voi sinua, Sorri, mammonan renki — hakotukkimies oli aatelia sinun rinnallasi.
SYLVI kauhistuneena.
Väinö, hän puhuu kauheita ja hän on oikeassa…
SORRI
En häpeä tunnustaa, että se valistusmuoto, jota postimestari kutsuu mammonanpalvelukseksi, oli ensimmäinen herätyksentuoja minun kaukaisella kotiseudullani.
Sorri ja Sylvi lähtevät makuuhuoneeseen.
Äänettömyys.
ISOISÄ
Keitä täällä nyt on? Vastatkaa. Tunnen sieraimissani, että täällä joku on. Seela…?
Äänettömyys.
RVA SALAVA käheänä, väsyksissä.
Postimestari Schultze, kysyisin teiltä…
ISOISÄ
Seela, olethan siellä. Mutta ei vain vastata. Taidatte muutkin olla siellä? Sibylla, joko sinäkin petät minua ja annat minun turhaan huutaa? Kaikki olette täällä, vaikka petätte minua. Kukapa teille kustantaisi matkoja. Odottakaa te, lähden vielä tohtorin tykö ja parannan silmäni — ketä sitten petätte! Mutta se menee kaikki teidän perinnöistänne.
RVA SALAVA
Postimestari Schultze… kysyisin teiltä…
ISOISÄ
Postimestari ja postimestari — etkö sinä ole ollutkaan kapteenin, poikani vaimo?
Lyhyt äänettömyys.
RVA SALAVA harvaan ja painolla.
Sen mahdatte te tietää paremmin kuin minä. Kuka se oli, joka sulki oven ulkoapäin — tekö, tekö sen teitte, postimestari Schultze? Ja tekö sen taas avasitte aamulla, että kapteeni pääsi ulos ennen kuin palvelijat heräsivät? (Tuskissaan.) Niin, niin. Mutta miksi, sitä en ole voinut koskaan ymmärtää. Siitähän on niin kauan, ei voi mitään auttaa. Mutta miksi sen teitte?
ISOISÄ
Olisit karannut — olit jo tilannut hevosen.
RVA SALAVA
Niin olin. Mutta miksen sitten olisi saanut lähteä? Minun olisi vain pitänyt lähteä heti kun huomasin. En kärsinyt kapteenia. Mutta olin kovin nuori… ja turvaton. Olisihan kapteeni saanut rikkaita ja suurisukuisia. Minun olisi pitänyt huutaa valveille koko talo…
ISOISÄ
Et huutanut — kapteeni oli komea mies, oikein minun poikani.
RVA SALAVA
Älkää, älkää…
ISOISÄ
Mutta kaikkihan kävi hyvin. Kaikki tapahtui hiljaa täällä ylhäällä ja alhaalla nukkuivat kaikki rauhan unta. Kukaan ei tänäkään päivänä tiedä asiasta mitään.
RVA SALAVA
Hyvin — sinä yönä särkyi minun elämäni. En ole koko ikäni mittaan jaksanut paikata sitä. Voi teitä, postimestari Schultze.
Äänettömyys.
RVA SALAVA
Ja miksi… miksi?
Äänettömyys.
ISOISÄ
Cecilia Hordel… onko sinulla vielä kauniit vaaleat hiuksesi? Valo kulki aina sinun perässäsi ja piti peliään sinun hiuksissasi.
Äänettömyys.
RVA SALAVA
Postimestari Schultze… viisitoista vuotta sitten… Tekö otitte kirjeet? Vastatkaa: tekö otitte kirjeet, jotka tulivat minulle, ja myös kirjeet, jotka lähetin?
ISOISÄ
Aioit mennä naimisiin hänen kanssaan ja lentää talosta…
RVA SALAVA
Te siis otitte kirjeet. Ja luitte ne. Sekä hänen että minun. Te näitte minun odotukseni ja hätäni… Jos minä käsittäisin minkä tähden. Sillä minä ja lapseni olimme talossanne vain tiellä… Ja sitten tuli se viimeinen kauhea asia — tällainen päivä se juuri oli kuin tämäkin, lehdet alkoivat juuri kellastua — istuin ylhäällä kirjoittamassa kirjettä. Lapsi leikki ja hyppeli helmoissani. Silloin te tulette ase oikaistuna ja laukaisette. Teittekö senkin tahallanne? Sanokaa, turmelitteko tahallanne lapseni elämän, vai vahinkoko se oli?
ISOISÄ
Mitä sinä sitä lasta aina suutelit ja rakastit niin ettet nähnyt etkä kuullut mitään muuta.
RVA SALAVA
Omaa lastani…
ISOISÄ
Näyttelijän lasta. Minun poikani lapset eivät enää olleet minkään arvoisia…
RVA SALAVA
Mutta tämähän oli orpo ja pienin kaikista.
ISOISÄ
Et suinkaan sinä mitään ymmärrä siitä mitä sanotaan… sanotaan epätoivoksi. Mitäs sinä. Et suinkaan usko, että voi olla ihmisiä, joita ei kukaan koskaan ole rakastanut? Ihmisiä, jotka aina vain ovat pahoja. Etkä suinkaan sinä sitäkään ymmärrä, että sinun vaalea pääsi oli viimeinen minkä näin, kun kaikki muu jo oli minulle pimennyt — mitä sinä, Cecilia Hordel.
RVA SALAVA
Mutta ettehän tahdo minulle uskotella, että…
ISOISÄ
… että sinua rakastin. En. Silloin olisin sinut ottanut, hyvällä tai pahalla eikä siinä olisi kysytty mitään esteitä. Rakastaa ja rakastaa — sen sinä ymmärrät, Cecilia Hordel. Mutta entä kun ei kykene rakastamaan. Näkee kuinka muut. Eikä osaa, vaikka hakee kuin sisilisko auringonpaistetta… (Istuu murtuneena tuolissaan.)
Sorri ja Sylvi ovat tulleet ovelle.
SORRI
Nyt on Lyylikki, pieni sisareni, heitetty Herran haltuun. Ja teille, postimestari Schultze, sanoisin hyvästi, sillä olen sittenkin päättänyt lähteä. Raakelini odottaa täällä uskollisesti, kunnes noudan hänet. Kiitetty olkoon kaikesta Herra, myöskin tästä armon päivästä.
ISOISÄ
Saarnaa sinä, saarnaa — on se toki parempi kuin että mittaat vajavaisia kyynäriä ja vajavaisia kannuja…
SORRI
Jumalan haltuun. (Menee antamaan kättä isoisälle. Isoisä työntää pois hänen kätensä ja paiskaa setelit hänen jälkeensä.)
ISOISÄ
Mene, menkää kaikki, niin ettei hiiskahdustakaan kuuluu talossa.
Menkää. (Lähtee väsyneenä yläkertaan.)
SORRI rva Salavalle.
Äiti kai tulee laivalle? Mutta onko äiti sairas? Sylvi, meidän täytyy äideillemme antaa paljon rakkautta. (Kokoaa setelit, jättää ne pöydälle.) Sain siis sittenkin nähdä kahleiden putoavan. (Painaa alas päänsä, seisoen hetkisen kädet ristissä kuin rukoillen.)
Lähtevät hiljaa Sylvin kanssa.
Äänettömyys.
RVA SALAVA
Isoisä raukka, isoisä raukka.
Tuure tulee nopeasti.
TUURE
Lyyli ei lähde ilman sinua, äiti. Olen taistellut hänen kanssaan, olen väkisin pakannut hänen tavaroitaan…
RVA SALAVA
Hänen täytyy ymmärtää, että tämä on viimeinen tilaisuus. Minä en enää kykene pitämään hänestä huolta, en senkään vertaa kuin tähän asti…
TUURE
Äiti, onko sinulla vielä joitakin tyhmiä pulvereita? Koeta itse tulla puhumaan Lyylin kanssa.
RVA SALAVA
En jaksa, en ymmärrä, miksi minua niin väsyttää…
Tohtori Ilmonen tyttärineen tulee, molemmat matkavalmiina, kukitettuina. Tervehdykset vaihdetaan.
TRI ILMONEN nuortuneena.
Tässä me nyt olemme, rakas rouva Salava.
ANNA iloisesti.
Kai Lyyli Cecilia on valmiina?
RVA SALAVA
Hän on ollut hiukan itsepintainen. Olemme kaiken iltaa koettaneet häntä taivuttaa.
ANNA
Kyllä hän tulee, kun kuulee, että hänen äitinsä lähtee mukaan.
RVA SALAVA
Hänen äidiltään kyllä taitaa jäädä lähtemättä. Mutta Lyylikki pitäisi saada ymmärtämään, mikä onni hänelle olisi…
Kuuluu kimakka laivan vihellys.
TRI ILMONEN
Se oli vasta ensimmäinen.
RVA SALAVA
Ehkä minä noudan Lyylin tänne… Tai jos herrasväki vaivautuu…
Menevät Lyylin huonetta kohden. Anna jää sanomaan pari sanaa Tuurelle.
ANNA
Tämä on ollut kaunis kesä, herra Schultze. En koskaan unohda sitä. Ja teitä saan kiittää niin paljosta.
TUURE
Olette erinomaisen rakastettava.
ANNA
Hauskaa meillä on ollut. Ja aina oli kaunista. Siksi soisin, ettette koskaan…
TUURE
Mitäpä minusta.
ANNA
Täytyy olla uskollinen kauneudelle, mitä meille muuten jää…
Tuure suutelee kuumasti hänen kättään.
TRI ILMONEN huutaa.
Anna, tule nyt tänne tekemään parastasi…
ANNA taistellen mielenliikutustaan vastaan.
Hyvästi!
Riistäytyy irti, seuraa isänsä ääntä.
Tuure karkaa ulos.
Tri Ilmonen ja rva Salava tulevat.
TRI ILMONEN
Niin, sitä varten me olemme täällä. Tulettehan mukaan? Te ehditte aivan hyvin.
RVA SALAVA ravistaen päätään.
Kiitos tohtori.
Äänettömyys.
TRI ILMONEN
Minun täytyy nyt mennä hiukan ajassa taaksepäin. Kapteeni on luvannut odottaa. Viisitoista vuotta sitten, Lyylin isän kuoleman jälkeen… miksi te yhtäkkiä lakkasitte kirjoittamasta minulle? Olen koko kesän halunnut tätä kysyä, vaikkei ole tullut tilaisuutta. Sallikaa minun nyt saada se tietää. Olinko jollakin lailla teitä loukannut? Olinko teidän mielestänne epähienoa, että niin heti ystäväni kuoleman jälkeen kirjoitin teille ehkä liian tutunomaisesti… Tai mikä oli syynä siihen, että katkaisitte välit?
RVA SALAVA
Ei mikään siitä mitä uskotte, tohtori. En katkaissut välejä. Olisin niihin aikoihin juuri niin kipeästi tarvinnut ystävää. Teitä olin aina katsonut meidän molempien läheisimmäksi ystäväksi.
TRI ILMONEN
Te ette tietänyt millä epäluulolla teihin ensin suhtauduin. Ja kuinka te sitten vähitellen minut voititte… Ja sitten kun vaimoni kuoli, miten paljon te minua lohdutitte.
RVA SALAVA
Minä?
TRI ILMONEN
Ja sitten kun teidän miehenne oli poissa… Eihän ollut ihme, että aloin ajatella, että me kaksi yksin jäänyttä ehkä voisimme… Koetin kirjeissäni olla niin varovainen kuin suinkin.
RVA SALAVA
Niin, niin… Mutta mitäpä niistä puhuu — se on myöhäistä nyt.
TRI ILMONEN
Mutta onko myöhäistä? Kaiken kesää olen sitä ajatellut. Miksi olisi myöhäistä? Emmekö voisi viettää elämämme iltaa yhdessä…
RVA SALAVA
Teidän kanssanne — eikä koskaan erota!
TRI ILMONEN
Laiva odottaa — ettehän tarvitse paljoa matkaanne.
RVA SALAVA
Eikä kukaan minua täällä kaipaa… (Pääsee järkiinsä.) Kun ette sanonut tätä eilen. Koko kesän olen odottanut teiltä hyvää sanaa. Eilen illalla odotin viimeisen kerran, odotin niin, että olin sairas. Sitten… heitin pois itseni. Mutta se oli kai niin menevä.
Laivan vihellys.
TRI ILMONEN nousee nopeasti.
Puhetapoja, Cecilia — me olemme vanhat ystävät ja me voimme yhdessä valvoa lastemme tulevaisuutta…
RVA SALAVA
Uskon teidän käsiinne lapseni.
TRI ILMONEN
Hän ei lähde ilman äitiään.
RVA SALAVA
Ottakaa hänet mukaanne, pyydän teitä hartaasti.
TRI ILMONEN
Ja te tulette jälkeenpäin? No, jos sen lupaatte….
Anna tulee nopeasti, nostaa huoneeseen matkalaukun, työntää sitten
Lyyli Cecilian rattaat. Lyylin yllä tumma kaapu ja hattu.
ANNA
Me olemme jo valmiit. Käyn vain hakemassa jonkun auttamaan. (Kiiruhtaa ulos.)
LYYLI CECILIA
Äiti, meidän täytyy sanoa hyvästi isoisälle. Mene ylös hänen luokseen, äiti, ja tuo hänet tänne. Menethän, ehkemme koskaan enää häntä näe.
RVA SALAVA
Sinun täytyy yksin lähteä tohtorin ja Annan kanssa.
TRI ILMONEN
Ja äiti tulee heti jäljessä.
LYYLI CECILIA itsepintaisesti.
Vai niin, äiti ei lähde. (Ottaa oikullisen suuttuneena hatun päästään.)
Sitten en minäkään. Ei, en lähde.
TRI ILMONEN
Mutta äiti tulee… Me tahtoisimme nyt koko voimallamme auttaa sinua tulemaan terveeksi.
LYYLI CECILIA
Minä en jätä äitiä. Mitä minulle aamulla sanoit, äiti: älä jätä minua sittenkään, vaikka sitä pyytäisin. (Heittää kaavunkin yltään.)
Pitkä vihellys rannasta.
TRI ILMONEN
Minun täytyy siis jättää teidät molemmat. (Huutaa akkunasta.) Anna… ei tarvita. Ei hän lähde.
Hyvästelee sanattomana, päätään nyökyttäen. Lähtee.
ANNA tulee juosten sisään.
Et tule, Lyyli Cecilia? Ette kumpikaan, te — pahat, pahat. Mutta autolla minä vielä teidät noudan. Lyyli Cecilia, muista — isäsi siivet! (Lähtee nopeasti. Pitkä äänettömyys).
Rannasta kuuluu ylioppilaslaulua. Rva Salava asettaa Lyyli
Cecilian tuoliin ikkunaan. Lyyli pyyhkii kyyneliään.
RVA SALAVA
Katso nyt. Mikset lähtenyt?
Äänettömyys.
LYYLI CECILIA
Olen niin onnellinen että jäin tänne. Kuinka minä sinut jättäisin.
RVA SALAVA
Mutta jos meille muuten tulisi ero, niin menethän sitten tohtorin turviin.
LYYLI CECILIA
Jos sinä menet naimisiin apteekkarin kanssa niin minä tulen mukaan.
Tulen varmasti.
RVA SALAVA
Voihan kaikenlaista tapahtua.
LYYLI CECILIA
Niin, voi. Ajattele mitä kaikkea tänäänkin on tapahtunut. Väinö kertoi, että isoisä on niin muuttunut. Hän oli sanonut, että oli hänen ainoa ilonsa, kun minä leikin nukketeatterillani. Ajattele. Nyt ne kaikki heräävät jälleen ja nytpäs minä vasta leikin, kun tämän tiedän… Ajattele: hänen ainoa ilonsa! Mitä tekee missä me olemme — kuule, älä mene apteekkarille, meillä on hyvä täällä. Maailma ei ole suuri vain noinpäin (tekee liikkeen ulospäin), vaan myös näinpäin: korkealle ja syvälle. (Hakee muististaan.) Juhla yli työn, yli levon ja sunnuntain, yli ilon ja kärsimyksen… Mutta äiti, pane maata, olet kovin väsynyt. Miksi sinä niin tuijotat? Mitä näet?
RVA SALAVA
Kummallista — näen kotini, siellä kaukana…
LYYLI CECILIA
Mutta sehän paloi.
RVA SALAVA
Kivet ja polut eivät pala.
LYYLI CECILIA
Eivät, eivät. Mutta pane nukkumaan. Minä puhun sinulle tuonne sohvalle.
Nyt ne laulavat lähtölaulua…
RVA SALAVA
Lähtölaulua…
Rva Salava on polvillaan Lyyli Cecilian edessä. Kuuntelevat laulun loppuun. Rva Salava suutelee tytärtään otsalle, käärii huivin ympärilleen ja laskeutuu sohvalle. Lyyli Cecilia seuraa elämää ulkona. Hetken perästä tulee isoisä, kädessään vanha revolveri. Päästyään tavalliselle paikalleen hän kuuntelee.
ISOISÄ salaperäisenä.
Sibylla, oletko yksin? Menikö äitisi nukkumaan?
LYYLI CECILIA
Postimestari, mikä teillä on kädessä?
ISOISÄ ojentaen revolverin.
Sibylla, muistatko jotakin?
LYYLI CECILIA
Aiotteko tappaa minut? Mitä olen tehnyt? Eikö se sitten ollutkaan totta, mitä Väinö kertoi… että te olitte hyvä minua kohtaan? Postimestari, pankaa pois… Tai ampukaa, jos tahdotte, mutta pian… Näettekö missä olen? Tässä on sydän… Postimestari, aiotteko tulla tänne alas? Ette saa tulla kun ei äitikään ole käynyt ylhäällä. Äiti… hän tulee tänne alas… Äiti!
Isoisä astuu haparoiden ja eteensä tunnustellen alas portaita ja raivautuu Lyyli Ceciliaa kohden, joka kauhusta mykkänä seuraa häntä silmillään. Päästyään lähelle hän toisessa kädessään pitää asetta, toisella sipaisee Lyyli Cecilian päätä.
ISOISÄ hymyillen.
Kuinka sinä olet tullut suureksi… olit silloin pieni…
Äänettömyys.
LYYLI CECILIA
Oletteko näin hyvä, isoisä. Rakas hyvä isoisä…
Lyyli Cecilia painaa poskensa hänen kättään vastaan.
ISOISÄ
Oikeinko sinä hiukkasen pidät minusta?
Äänettömyys. Yhtäkkiä isoisä loittonee hänestä, tunnustelee asetta ja asettelee sitä.
LYYLI CECILIA
Jumalan tähden… aiotteko sittenkin?
ISOISÄ
Kuolema on synnin palkka. (Ojentaa aseen itseään vastaan.)
Lyyli Cecilia karkaa mitään ajattelematta hänen luokseen, lyö aseen hänen käsistään niin että laukaus sattuu seinään ja ukko lyyhistyy polvilleen. Yhtäkkiä tyttö huomaa kävelevänsä, alkaa horjua, tarttuu huonekaluihin ja puhkeaa vihdoin puhumaan. Tuure tulee, laukauksen kuultuaan, nopeasti huoneeseen. Lyyli Cecilia astuu häntä vastaan. Kun Tuure hänet tavoittaa, tekee hän liikkeen ikään kuin tahtoisi ilosta nostaa hänet käsivarsillaan korkealle ilmaan.
LYYLI CECILIA
Minä kävelen… minä kävelen! Äiti, isoisä… onko tämä totta…? Voi
Jumala, Jumala!
ISOISÄ
Sitä oli siis minullekin.
(Menee rauhallisena yläkertaan.)
LYYLI CECILIA
Että se todella on tapahtunut.
TUURE
Mutta miten se on tapahtunut?
LYYLI CECILIA
Isoisä tietää. Rakas hyvä isoisä. Mutta äiti… etkö kuule…? Herää katsomaan! Minä voin tulla sinun luoksesi — näin!
Tuure seisoo ääneti äitinsä vierellä, koettaa hänen kättään, sydäntään. Käy hyvin vakavaksi. Lyyli Cecilia kiiruhtaa sohvan ääreen.
LYYLI CECILIA
Äiti…! Tuure, hän ei liiku… Hän on niin kalpea… hän ei hengitä…
Äänettömyys. Tuure hillitsee mielenliikutustaan.
TUURE
Hän on kuollut.
LYYLI CECILIA
Äiti…? hänhän juuri puhui minun kanssani… Ei… Äiti!
ISOISÄ portaiden päässä.
Mitä — onko hän kuollut, Cecilia Hordel? Hyvä kuolla, kun on elänyt.
Minäkin olen nyt elänyt.
TUURE
Älä itke, Lyylikki, anna hänen nukkua.
Pitkä äänettömyys.
LYYLI CECILIA
Onko niin lyhyt matka täältä sinne? Tämäkö on kuolema?… Oi, nyt minä tunnen, että olen löytänyt isäni siivet… Ja niillä minä voin käydä sillä puolella ja tällä puolella… Isäni siivet…
Esirippu.