II.

— Rotkossa Käärme se kauan mietti: miks Sinihaukan ol' armast' olla ylhäällä tuolla?

Ja kaukaisuuteen hän katsoi, sinne, miss' silmää aina hyväilee onnen ja auvon aatos.

"Mit' oli vainen Sinihaukka siellä eläissään nähnyt, tuoss' erämaassa, jok' äärtään etsii? Miks' sellaiset kuoltuansa luo muissa toiveet taivaalle päästä? Mit' on he siellä selville saaneet? Mut kenties minä sen selväks saisin, jos hetkeks aikaa ois lentää sinne!"

Sanasta työhön! Renkaaksi kiertyi, ponnahti ilmaan, välähtäin siellä paisteessa päivän.

Maan madoks pantu ei lentää voikaan. — Sen unhottain hän kivihin kirpos. Mut ehjäks jäi hän ja nauruun ratkes:

"Vai sellaist' on se taivaalle lennon tenhoisa taika! Se on — putoamista! Voi houkat linnut! He ei tunne maata, ei maassa viihdy, vaan ylös pyrkii, taivaalle tähtää, eloa etsein sieltä, missä vain helteist' on ja tyhjää tyyten… Niin, pelkkää tyhjää! Valoa siell' on, mut ei ole ruokaa, ei tukipaikkaa nojata ruumiin! Mitä ylpeys on? Mit' ovat moitteet? He niillä vainen toiveensa hurjat salata koittaa; he niillä huitoo, kun elon toimiin ei kelpaa itse. Voi houkat linnut! Mut eipä enää mua puheillansa he petä koskaan. Nyt tiedän itse! Olen nähnyt taivaan… Ma lensin sinne, sen mittasin ma, putosin alas, mut' ehjän' aivan, ja entist' enemmän nyt itseeni uskon. Ken maass' ei viihdy, se syököön pelkkää vain pettymystä!… Ma tiedän nyt, mik' ompi totta. En usko heidän ma kutsujansa. Ma maasta olen ja elän maasta."

Ja ihastellen nyt itseänsä kivelle kävi, kerälle kiertyi.

Ja meri väikkyi niin välkähdellen. Kiviä rannan löi ärjyaallot.

Kuin jalopeurat ne aallot kiljui, ja ääneen tuohon nyt laulu liittyi, satua soittain uljaan linnun. Jo järkkyi paadet, tärisi taivas nyt laulust' tästä:

"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa.

"Niin, urhoin hurjuus — siin' elon taika! Oi, uljas haukka! Sult' taisteluissa vuos veret kuiviin… Mut joutuu aika… sun kuuman veres pisarat iskee säkenten lailla elon synkkään yöhön, ja moni urhea sydän silloin valoa janoo ja vapautta.

"Sa kuolit pois! Mut uljasten urhoin laulelmassa sun kuvas säilyy ja uhkeasti valohon kutsuu ja vapauteen.

"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa!…"

* * * * *

Ääneti on meren kuultava kaukaisuus. Surumielisinä vyörähtelee aallot rannan hiekalle. Ääneti olen minäkin, katsellen Rahimia, joka merelle kertoi Sinihaukan laulun. Kuun säteet kimaltelevat yhä useammissa hopeisissa heitteissä.

Pata alkaa kiehahdella.

Aalloista muuan leikitellen vyöryy rannalle ja kiusoitellen ja kohisten lähenee Rahimia.

— Minnes sinä? Mene tiehes! — huitaisee Rahim kädellään, ja nöyrästi valahtaa aalto mereen jälleen.

Ei minua lainkaan naurata eikä hirvitä Rahimin menettely, kun hän tuossa meren aaltoonkin hengen panee. Kaikki ympärillä on niin omituisen henkevää, lauhaa, lempeätä. Meri on niin ylevän levollinen. Tuntuu kuin sen raikkaissa henkäyksissä vuoriin, jotka eivät vielä ole ennättäneet jäähtyä päivän helteestä, olisi paljo pidätettyä, mahtavaa voimaa. Tummansiniselle taivaalle on kultaisilla tähtikoristeilla kirjoitettu jotain juhlallista, mikä mielen tenhoaa. Päätä huumaa suloinen odotus: nyt tapahtuu joku ilmestys.

Kaikki uinahtelee, mutta se uinahtelu on tuollaista herkkää jännitystä, ja tuntuu kuin nyt, ihan tuossa tuokiossa, kaikki havahtuisi ja purkautuisi sanomattoman suloisten sävelten luontevaan sopusointuun. Ja nämä sävelet ne kertovat sitten maailman salaisuuksista, selittävät ne järjelle, mutta sammuttavat sen jälleen, virvatulina tuikahdellen, ja vievät mielen mukanansa ylös tummansiniseen äärettömyyteen, jossa tähtien värähtelevät koristeet nekin alkavat heläytellä ilmestyksen ihmeellistä soittoa.