10. SISÄSTÄPÄIN ULOSPÄIN
Näiden hirveiden sisällisten ristiriitojen välittömänä seurauksena oli täydellinen uupumuksen tila, niin että en vähään aikaan suorastaan kyennyt jatkamaan taisteluitani. Tällä tavalla olin saavuttanut jonkinlaisen rauhan, jota pidin myöhäisenä vastauksena rukouksiini, ja aloin jälleen hiukan toivoa. Aikani oli kokonaan käytettävissäni. Olimme siksi varakkaita, ettei meidän, kuten useiden ystävättäriemme, tarvinnut puuttua taloustöihin. Käytin suurimman osan aikaani lukemiseen, maalaamiseen ja soitantoon, mutta tein myöskin kävelymatkoja ja oleskelin luonnon helmassa, sillä rakkauteni luontoon on aina ollut yhtä suuri kuin opinhaluni. Kuljeskelin pienen pääkaupungin viehättävissä ympäristöissä, milloin omaisteni kanssa, milloin yksinäni, onnellisessa vapaudessa, josta Saksanmaan ja varsinkin sen pikkukaupunkien nuoret tytöt ainakin vielä siihen aikaan saivat nauttia. Oli nimittäin kuulumatonta, että nuorta säädyllistä tyttöä loukattiin sentähden, ettei hänellä ollut saattajaa. Sisareni kummasteli usein, kun aamukävelyn tehtyämme annoin säteilevän iltapäivä-auringon vielä kerran houkutella itseni ulos. Hän ei voinut tietää, että tarvitsin luontoa sisäisen tasapainoni säilyttämiseksi, että auringonsäteet, vihreät metsät, kukkivat niityt ja kaukaiset, siintävät näköalat lohduttivat minua tuhansin tavoin. Olisin vain tarvinnut paljon enemmän tuota sielun lääkettä, jonka puoleen luontainen haluni minua veti. Minun olisi pitänyt elää maaseudulla, tehdä työtä puutarhassa ja pellolla ja askarrella luonnontieteiden parissa nauttiakseni vielä enemmän luonnon rauhoittavasta seurasta. Miten tulisikaan kasvattajien ottaa tuollaiset vaistot huomioon ja tyydyttää niitä! Miten paljon voimia säästyisikään silloin tulevaisuudelle!
Suhtauduin nuorempaan sisareeni sangen omituisesti. Hän oli vain vuotta minua nuorempi, olimme saaneet yhteisen kasvatuksen ja meitä oli pienimpiä yksityisseikkoja myöten kohdeltu samalla tavalla. Olimme olleet aina yhdessä, perheen ystävät nimittivät meitä »erottamattomiksi» ja me rakastimme toisiamme sydämellisesti. Luonteemme olivat kuitenkin aivan vastakkaiset. Hän ei koskaan kertonut mitään sisäisestä elämästään ja se koski minuun kipeästi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hänen mielessään liikkui niiden tapausten aikana, jotka aiheuttivat niin suuren vallankumouksen elämässäni. Tuohon aikaan tekivät tuhannet äänet minussa tuhansia kysymyksiä elämän kaikista asioista. Tunsin tarvetta avata sydämeni ja ikävöin samanlaista avomielisyyttä toisen puolelta. Mutta sisareni käveli kanssani tuntimääriä virkkamatta sanaakaan tai puheli aivan vähäpätöisistä asioista. Olin siitä syvästi onneton ja pakenin ystävättäreni luo. Jouduin silloin ensi kerran tekemään kokemuksen, joka sittemmin on useat kerrat toistunut. Tämä ystävättäreni oli syynä siihen, että minua soimattiin häilyväiseksi ystävyyssuhteissani — moite, jota en ansainnut. En tahdo kuitenkaan puolustaa itseäni, kerron vain, kuinka asia oli.
Se laatuaan aivan erikoinen tunnelma, jonka aikana ystävyytemme oli solmittu, oli jo häipynyt uusien harrastusten tieltä, vaikka en itsekään ollut siitä vielä oikein tietoinen. Minun tunteeni oli valmis jättämään kotelonsa, joka oli sitä verhonnut ja levittämään siipensä. Ystävättäreni tunne sitävastoin jäi tuolle väliaikaiselle asteelle, kenties siksi, ettei hänellä ollut voimaa jättää sitä. Hänen hentomielinen hellyytensä alkoi tuntua minusta vaivaloiselta. Hän ei päässyt persoonallisten tunteitten yläpuolelle. Kiintymykseni olisi kestänyt, jos olisin voinut viedä ystäväni mukanani uusille henkisen kehityksen asteille, suurempaan selvyyteen, rohkeampiin huomioihin.
Ystävyyden ja rakkauden laita on kai samoin kuin taiteen. Siinä täytyy olla salaisuutta. Taideteos, joka ei kerta kerralta siihen syventyessämme anna uusia ilmestyksiä itsestään, lakkaa pian meitä viehättämästä. Olento, jonka sielu ei alati ammenna meille uusia aarteita, käy yhdentekeväksi. Todellinen rakkaus, todellinen ystävyys vaativat alati uuden sisäisen rikkauden paljastamista.
Tunteet eivät voineet minua tyydyttää, kun älyni yhä pyrki uusille urille. Käsitin loukkaavani ystävättäreni hellää mieltä, hän oli ärtynyt, vieläpä mustasukkainenkin, kun muka huomasi, että seurustelin enemmän muiden nuorten tyttöjen kanssa kuin hänen. Olin pahoillani nähdessäni hänen kärsivän, mutta en voinut auttaa asiaa. En ollut vielä hetikään saanut rauhaa uskonnollisilta kysymyksiltä. En voinut koskaan kuulla puhuttavan ehtoollis-sakramentista tuntematta samaa sisäistä vavistusta kuin ripillepääsy-päivänäni. Onneksi ei perheeni erittäin ankarasti noudattanut kirkollisia tapoja ja kesti kauan ennenkuin alettiin puhua uudesta ripilläkäynnistä. Nämä ajatukset alkoivat kuitenkin jo jonkun verran hälvetä mielestäni. Olin alkanut intohimoisesti tutkia historiaa ja kirjallisuutta. Olin siihen aikaan kahden naiskirjailijan, Bettina von Arnimin ja Rahelin lumoissa. Rahelin vakava, filosofinen, siveä ja suuremmoinen henki miellytti minua enemmän ja liikutti syvästi mieltäni. Mutta Bettinan runolliset, tenhoavat haaveet kiehtoivat minut »kesäyönunelmiin». Hän kehitti mielikuvitus-maailmaani, jonka olin tahtonut väkivaltaisesti tukahuttaa itsessäni dogmien askeettisen hengen vaikutuksesta.
Tunsin kuitenkin enemmän kuin koskaan ennen omituista kaksinaisuutta. Toisaalta olin onnellinen, moninaisilla lahjoilla varustettu olento, jota odotti rikas tulevaisuus. Toisaalta taas, kun epäily ja askeettinen henki saivat ylivallan, syytin katkerasti itseäni kuvitelluista virheistä ja epäilin itseäni.
Tähän aikaan luin ensi kerran teoksen »Wahrheit und Dichtung». Goethe kertoo samankaltaisista taisteluista nuoruudessaan ja sanoo päässeensä niistä jättäessään spekulatiivisen suunnan ja kääntyessään kokonaan sisästäpäin ulospäin. Keskusteluissaan Eckermannin kanssa sanoo hän samaa: »Jokainen kelvollinen pyrkimys kääntyy sisästäpäin maailmaa kohden». Nämä muutamat sanat pelastivat minut. Mihin eivät kirkon mysteeriot kyenneet, sen teki suurimman runoilijamme kirkas, plastillinen, helleeninen henki. Päätin tehdä kuten hän: kääntyä sydämen sokkeloista, hedelmättömästä mietiskelystä kohden maailmaa ja tieteistä säteilevää valoa, ryhtyä hyödylliseen ja käytännölliseen toimintaan.
Myöhemmin käsitin, mitkä ovat näiden ihmisluonnossa ja jokaisessa sisältörikkaassa elämässä ilmenevien virtausten molemmat edustajat runoudessa: Goethen Faust ja Byronin Manfred.
Terveyteni oli yhä vielä heikko, ja osan parhaista nuoruusvuosistani vietin vaikeissa tuskissa. Aikaisen kuoleman ajatus ei ollut minulle vieras eikä peloittava. Luin, miten Ninon l'Enclos, joka kuoli kuudentoista vanhana, sanoi itkeville omaisilleen: »Minkätähden itkette. Minähän jätän jälkeeni vain pelkkiä kuolevaisia.» Nämä sanat miellyttivät minua ja muistelin niitä usein. Olin tullut hyvin rauhalliseksi ja lempeäksi, iloitsin suuresta sisäisen rauhantunteestani ja rakastin rauhaa yli kaiken. Omaiseni olivat leikillään antaneet minulle nimen »Sovittaja», sillä kaikki pienet perheriitaisuudet yritin sovittaa ja hartain toivoni oli, että minua ympäröivät ihmiset rakastivat toisiaan ja olivat toisilleen hyviä. Perhe-elämää suorastaan jumaloin. Usein kun kävelin vanhimman sisareni, lapsuuteni enkelin kanssa edestakaisin huoneissa, tunsin suloista nautintoa sisarusten välisestä rakkaudesta. Pienet sisarenlapseni olivat minulle suunnattoman rakkaat ja olin suuren osan ajastani heidän parissaan. Rakastin kuitenkin seura-elämänkin iloja enkä enää taistellut tätä mieltymystä vastaan. Tanssiminen oli minulle suuri nautinto, kun vain en ollut sairas. Nuorempi sisareni oli hyvin kaunis ja sai osakseen suurta huomiota. Joskus häntä hiukan kadehdin, mutta yleensä olin iloinen, että en ollut kaunis, sittenpähän pelastuin turhamaisuuden vaarasta. Keimailun vikaa ei minussa ollut; pukuni olivat usein liiankin vaatimattomia ja usein sain kuulla siitä pilkkaa. Mutta pidin niin halpamaisena herättää ihailua ruumiillisilla suloilla, että mieluummin olin hiukan naurettava. Sitäpaitsi ajattelin myöskin, ettei mikään ole moitittavampaa kuin tunteiden herättäminen, joita ei tahdo jakaa. Jonkun aikaa senjälkeen, kun olimme astuneet seuraelämään, osoitti minulle sangen hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa oleva, sivistynyt mies suurta huomaavaisuutta. Seurustelin hänen kanssaan mielelläni ja hän oli uskollisimpia tanssiaisritareitani, kunnes muutamista toisten ihmisten huomautuksista ja hänen omasta käytöksestään tajusin, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat vakavampaa laatua. Aloin heti välttää hänen seuraansa ja olin kylmä ja ylpeä, kun hän ei näyttänyt ymmärtävän. Vaikka tällainen olikin vasten luontoani, menettelin mieluummin näin kuin annoin jonkun pettyä tunteistani.
Avioliiton ajatus oli minulle vielä yleensä vieras. Tuollainen kahden olennon yhtyminen tuntui minusta pyhältä mysteeriolta. Tunsin, ettei minulla vielä ollut riittävästi sielunrauhaa syventyäkseni tähän mysteerioon, ja että tämä oli ilmestys, jonka tulevaisuus varasi minulle, kun olin käsittänyt, mikä on totuus. Kun tunsin ainoastaan tämän liiton ihanteellisen, runollisen puolen, muodostin siitä itselleni sangen ylevän ja kauniin käsityksen. Pidin sitä kahden sielun yhtymänä kaikessa, mikä niissä on korkeinta ja ylevintä. Lapsellinen tunteeni nuorta miestä kohtaan, josta olen aikaisemmin puhunut, oli kuollut niinkuin se oli elänytkin: hiljaisuudessa; sillä oli ollut sijansa mielikuvituksessa, ei sydämessä. Sitäpaitsi tyydytti minua täydellisesti elämä perheeni keskuudessa, missä minua niin suuresti rakastettiin, ja missä minulla oli niin suloisia velvollisuuksia. Olin tähän aikaan useita kuukausia kahden kesken äitini kanssa, kun nuorempi sisareni oli matkustanut Casseliin vanhimman, naineen veljeni luo. Silmäni olivat sangen heikot, ja kun annoin niille paljon työtä, täytyi minun suoda niille myöskin paljon lepoa. Niinpä kuuntelin sydämen hartaudella äitini kertomuksia lapsuutensa ajoilta ja kätkin nuo muistelmat mieleeni. Ne eivät olleet ainoastaan persoonallisesti mielenkiintoisia, niillä oli myöskin yleinen arvonsa, ne kun kuvasivat kokonaista ajanjaksoa ja sen sukupolvea. Äitini oli kasvanut eräässä noista vanhoista ylimysperheistä (Riedeeselin perheessä), jotka eivät Saksan valtakunnan olemassaolon aikana olleet tunnustaneet ylemmäkseen kuin keisarin. Eräs Saksan valtakunnan arvoasema oli perinnöllinen perheessä. Sillä oli myöskin ruhtinaallisia oikeuksia niissä kaupungeissa, jotka olivat kuuluneet sen esi-isien alueelle. Sen sukupuu oli tahraton. Kaikki sen jäsenet omasivat viime vuosisadan ylhäisön sivistyksen ja hienostuksen. Sen keskuudesta oli lähtenyt naisia, joita oli ihailtu itse Maria Antoinetten hovissa. He ympäröivät elämänsä vanhassa linnassa sillä loistolla ja upeudella, joka oli ollut ylhäisön etuoikeus siihen aikaan saakka, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen torventörähdykset kutsuivat sen ihmisoikeuden tuomioistuimen eteen vastaamaan asemansa väärinkäyttämisestä. Äitini mielessä oli sekaisin kuvia tästä häviöön tuomitusta maailmasta ja tulevaisuuden maailmasta. Ranskan tasavallan ja myöhemmin keisarikunnan sotajoukot olivat useat kerrat marssineet äitini pienen kotikaupungin läpi, ja hän oli istunut marsalkka Soult'in polvilla sormien tämän univormun nappeja. Soult oli ollut linnan ylhäisten asukkaiden pakollinen vieras. Hän tosin edusti järjestystä, joka oli kokonaan vastakkainen heidän perintätavoilleen, mutta huolimatta vastenmielisyydestään, ottivat he hänet kohteliaasti vastaan; heidän säätynsä tavat velvoittivat olemaan kohteliaita vihollisellekin. Nämä erilaiset vaikutelmat olivat jättäneet äitini luonteeseen samalla kertaa sekä ylimyksellisiä että vapaamielisiä piirteitä, jotka säilyivät koko hänen elämänsä ajan.
Viisitoistavuotiaana vietti hän talvea Casselissa linnan vanhan valtijattaren luona, joka oli kasvattanut häntä kuin omaa tytärtään. Hän näki silloin vastakkaisen talon ikkunassa nuoren miehen, joka usein katseli häntä. Tuttavuutta välittivät vain katseet, ainoaakaan sanaa ei vaihdettu. Keväällä muuttivat naiset takaisin maalle vanhaan linnaan. Seuraavana talvena saavuttiin taas kaupunkiin samaan taloon. Nuori naapuri oli vielä siellä ja näytti ihastuneena tuntevan viimevuotisen suloisen lapsen, josta nyt oli varttunut kaunis, nuori tyttö. Hän antoi esittää itsensä, ja kun kevät tuli, erosivat nuoret toisistaan vain yhtyäkseen pian ainaiseksi. Nuori mies oli kahdenkymmenenyhden vuoden vanha, tyttö kuudentoista. Vanha linnanrouva jäi nuoren parin ystävättäreksi, ja minä muistan, että me lapsina usein kävimme hänen luonaan. Hän oli vanha, pieni, hintelä nainen, käytti raskasta, harmaata, yltyleensä pitseillä koristeltua silkkipukua, tuoksui hajuvesiltä ja antoi hiljaa edestakaisin liikkuvien kamaripalvelijoiden ja -neitojen palvella itseään. Aina kun kävimme häntä tervehtimässä, saimme makeisia.
Kuunnellessani äitini kertomuksia, ajattelin samaa asiaa, josta George Sand myöhemmin on puhunut muistelmissaan, että esi-isien vanhat tavat olisi jokaisessa perheessä pantava huolellisesti muistiin ja muodostettava niistä jonkinlainen kotikronikka, joka jälkeentuleville olisi sekä persoonallisesti että yleisestikin mielenkiintoinen…
Silloisen rauhallisen elämäni hämmensi syvä, todellinen tuska, joka tunkeutui sydänjuuriini saakka eikä ollut pelkkä mielikuvituksen tuote.
Vanhin sisareni, jota yhä vielä sydämellisesti rakastin, sairastui vaikeasti, annettuaan elämän neljännelle tyttärelleen. Kolme pitkää kuukautta kärsi hän hirvittäviä tuskia riutuen vähitellen. Vietin kaiken aikani joko sairaan vuoteen ääressä tai hänen pienten tyttöstensä kanssa. Ajatuksissani ei ollut kuin yksi asia: lievittää hänen kärsimyksiään ja olla hänen apunaan ja lohdutuksenaan. Epätoivoisena huomasin kuitenkin, että loppu oli lähellä. Silloin käännyin taas näkymättömän pelastajan puoleen. Öisin, jolloin valvoin sairaan luona, rukoilin Jumalaa saapumaan avuksemme ja säästämään hänet. Mutta hän häipyi minulta yhä kauemmaksi, etäisiin, rajattomiin maailmoihin. Hän ei enää, kuten aikaisemmin, tuntunut yksilöllisyydeltä: hän täytti koko olevaisuuden, hän oli yhtä niiden ankarien lakien kanssa, jotka hallitsivat maailmaa. Hänen vallassaan ei ollut muuttaa kohtaloa, joka väikkyi yllämme. Kuulin äänen, joka kuten vanhojen fatum huusi minulle: »Alistu!» Makasin tuntimääriä polvillani, kasvot käsiin kätkettyinä, ja itkin korvaamatonta menetystä. Meidän täytyi totella. Rakastavan isän asemasta, joka heltyy hartaasta rukouksesta, kohtasin raudankovan todellisuuden.
Kuoleva oli jo monta päivää ollut tajuttomana; hän lepäsi jonkinlaisessa puolihorroksessa ja tuskat olivat poissa. Hän puhui suloisista asioista ja hänen mielessään näytti liikkuvan kauniita kuvia. Eräänä iltana tuli hän jälleen tajuihinsa, kutsutti luokseen pienet tyttärensä ja otti heiltä liikuttavat jäähyväiset. Mutta hän oli ilon kirkastama eikä varmana ikuisuudesta näyttänyt pelkäävän ajallista eroa. Yöllä puhui hän enkeleistä, jotka viittoivat hänelle ja hymyili heille autuaana. Sairaanhoitajatar kumartui kunnioittavasti puoleeni kuiskaten. »Häntä odotetaan taivaassa, hän on kohta lähtevä!» Aamupuolella yötä vetäydyin pieneksi hetkeksi lepäämään. Minua tultiin noutamaan. Kaikki oli ohi. Hän lepäsi vuoteellaan, kalpeana, vaienneena ainaiseksi, taivaallinen hymy huulillaan. Polvistuin hänen vuoteensa ääreen, katselin kyynelteni läpi hänen rakkaita kasvojaan ja eräs ääni minussa kysyi: »Kohtaammeko vielä kerran toisemme?» Sydäntäni kouristi suonenvedontapaisesti; mutta rakkaus, jota olin häntä kohtaan tuntenut, huusi minulle: »Totisesti olet näkevät hänet jälleen!»
Nuorempi sisareni oli saapunut kotiin muutamia päiviä ennen kuolemantapausta. Hän oli saanut uusia vaikutelmia ja tehnyt uusia kokemuksia. Minä sitävastoin olin kaikkien kärsimysten ja rasitusten jälkeen heikompi kuin koskaan ennen. Varsinkin silmäni olivat itkusta ja valvomisesta niin kipeät, että minun täytyi pitää niillä suojaavaa sidettä enkä saanut tehdä työtä. Tämä oli kova koettelemus minunlaiselleni toimeliaalle luonteelle, varsinkin kun surumme vuoksi olimme kokonaan eristäytyneet muusta maailmasta. Kohtalo lähetti minulle kuitenkin juuri tähän aikaan erään nuoruuteni viehättävimpiä elämyksiä. Jo edellisenä talvena olimme tulleet ystäviksi muutamien varsinaisen seurapiirimme ulkopuolella olevien henkilöiden kanssa. Teatteri, josta olen jo aikaisemmin kertonut, toimi vain talvisaikaan ja sen jäsenet näyttelivät kesäisin muilla seuduilla. Lankoni oli hovimarsalkka ja samalla kertaa teatterin ylijohtaja. Hän oli talvella tutustuttanut meidät uuteen musiikkitirehtööriin, jonka piti ruveta antamaan soittotunteja sisarelleni ja minulle. Tämä oli kotoisin Reinin maasta; hän oli rakastettava, iloinen, lahjakas nuori mies, jollaisia tapaa noilla onnellisilla seuduilla useammin kuin pohjois-Saksassa, jossa ihmiset ovat vakavampia ja kylmempiä. Hän oli erinomainen orkesterisoittaja ja johtaja ja nautti, vaikka olikin vielä sangen nuori, suurta arvonantoa alaistensa keskuudessa. Hänen ansiostaan muodostui musiikki todella elämämme keskipisteeksi. Hän asui aivan meitä vastapäätä erään nuoren näyttelijän kanssa, joka myöskin oli uusi tulokas, kuvankaunis, vakava, hienosti sivistynyt ihminen, piirsi viehättävästi, runoili, oli luonteeltaan jalo ja mieleltään herkkä. Nämä molemmat nuoret miehet viettivät usein iltaa luonamme. Syvennyimme yhdessä suurten mestarien teoksiin, sitten kirjoitti jokainen ajatuksensa analysoimastamme kappaleesta, kirjoitukset luettiin ja erilaisista mielipiteistä keskusteltiin. Luimme myöskin yhdessä näytelmäkirjallisuuden mestariteoksia ja keskustelimme osista, joita nuori mies sai esitettäväkseen. Tämä seurustelu, josta tavallisen seuraelämän pintapuolisuus oli mahdollisimman kaukana, herätti kuitenkin pahaa verta kaupungin n.s. ylhäisössä. Juorut pääsivät pian liikkeelle. Me emme niistä välittäneet ja kun ystävämme sisareni kuoleman jälkeen saapuivat takaisin talvikauden alkaessa, otimme heidät ilolla vastaan. Elämämme oli hyvin hiljaista sekä sisareni kuoleman että minun terveyteni vuoksi. Meillä oli siis kaksinkertainen oikeus kutsua kotimme piiriin ainoastaan sellaisia, joiden läsnäolo tuotti meille todella iloa ja lohdutusta.
Nautin tästä viehättävästä seurustelusta vapaan sydämen koko yksinkertaisuudella. Henkinen, vakava seurustelu nuorten tyttöjen ja nuorten miesten välillä ilman keimailua ja intohimoa, hyvien, yksinkertaisten luonteiden keskinäinen avomielisyys, on mielestäni aina ollut elämän ihanimpia lahjoja. En osannut uneksiakaan, että toisenlainen tunne saattaisi hiipiä tähän läheiseen tuttavuussuhteeseen. Kuitenkin tapahtui, että ystävämme musiikkitirehtööri syvästi kiintyi minuun. Äitini hyvyyden rohkaisemana uskalsi hän puhua tunteistaan. Tämä nimittäin asetti aina kyvykkäisyyden ja luonteen yhteiskunnallista asemaa korkeammalle, lupasi raivata esteet tieltä ja pyytää isältäni suostumusta, jos itse olin taipuvainen. Pitkällä, yksinäisellä kävelyllä kertoi äiti minulle ystävämme toivomuksista ja tarjoutui auttamaan meitä. Hämmästyksekseen sai hän minulta kieltävän vastauksen. Minulla oli vielä sama vastenmielisyys avioliittoa kohtaan kuin aikaisemminkin, ja melkein säikähdin, kun äitini mainitsi tuon sanan. En peljännyt sitä, että yhteiskunnallinen asemani olisi alentunut. Päinvastoin olisi mielikuvitustani pikemminkin viehättänyt ystävämme »Wilhelm Meister» -elämä. Mutta tunsin olevani vielä kypsymätön avioliittoon, osaamatta sen paremmin tehdä tiliä, mistä tuo tunne johtui. Luonteeni oli vielä taipuisa ja vastaanottavainen, olin — kuten tuollaisia ihmisiä tavallisesti nimitetään — sangen rakastettava. Kun tuollainen luonne joutuu avioliittoon, valaa toinen yksilö sen omien kaavojensa mukaan, ja tuloksena on riippuvainen olento, joka katselee toisen silmillä ja jota toisen tahto ohjaa. Tahi, jos hän tajuaa oman lakinsa, särkee hän toisen kaavat, on joko onneton annettuaan liian aikaisin kahlita itsensä tai menehtyy tuskallisissa taisteluissa.
Mutta käsittäessäni epämääräisesti, etten vielä ollut kyllin kehittynyt ottaakseni näin tärkeän askeleen, tajusin myöskin selvästi, ettei nuorta miestä kohtaan tuntemani ystävyys suinkaan ollut rakkautta.
Tällä kertaa ei minulla kuitenkaan ollut minkäänlaista syytä ylpeästi vetäytyä kuoreeni kuten viimein. Kysymys oli tehty niin hellävaroin, että koetin hyvyydellä korvata kärsimyksen, jota tahtomattani olin aiheuttanut, ja muuttaa ohimenevän lemmentunteen pysyväiseksi ystävyydeksi. Sainkin ilokseni nähdä tämän onnistuvan. Ainoa näkyväinen muisto siitä, mitä välillämme oli tapahtunut, oli hänen Goethen sanoihin säveltämänsä kaunis laulu: »Ihr verbluhet susse Rosen, meine Liebe trug euch nicht», jonka hän omisti minulle.
Elämäni suloisen rauhan häiritsi erittäin katkera kokemus, johon en ollut valmistunut. Eräs veljistäni, jolla ei ollut taipumuksia mihinkään erityiseen ammattiin, oli toimitettu sotaväkeen. Tässä suhteessa tehtiin valitettavasti usein erehdyksiä ja rakas isänikin oli erehtynyt. Veljeni oli kaunis, lahjakas, hyväsydäminen ja käyttäytyi miellyttävästi, mutta hän oli samalla kevytmielinen, heikko ja pintapuolinen. Upseerin hyödytön, toimeton elämä oli hänen perikatonsa. Mutta siihen aikaan, kuten jo sanoin, oli itsestään selvää, että nuoret miehet, joista ei ollut muuhun, sysättiin armeijaan. Siellä he saivat veriinsä ylpeyden, joka johtui kokonaan väärästä periaatteesta, siitä nimittäin, että maan suurin ylpeys oli muka sen sotajoukko. He kuvittelivat, että sotamiesten opettaminen koneiksi oli tärkeä ja hyödyllinen tehtävä. He hurjistuivat pikku kaupunkien kasarmielämän toimettomuudessa ja saattoivat itsensä häviöön kaikenkaltaisella kilpailulla, joka oli seuraus heidän asemastaan. Veljeni oli surullinen esimerkki siitä, mihin tällainen luonnoton ja hyödytön elämä vie. Poloiset vanhempani kärsivät sanomattomasti saadessaan hänestä viestejä. Hänen pelastuksekseen tehtiin paljon, mutta kaikki oli turhaa. Minä en koskaan saanut tietää hänen rikoksensa koko laajuutta, mutta sen täytyi olla suuri, koska isäni vihdoin hylkäsi hänet eikä tahtonut kuulla hänen nimeäänkään. Äkkiä ilmestyi veljeni siihen kaupunkiin, jossa asuimme, hänet oli nimittäin erotettu sotaväestä. Hän ilmoitti tulostaan kirjeessä, jossa vakuutti katuvansa ja pyysi, ettemme työntäisi häntä pois. Tämän kirjeen luimme vain sisareni ja minä sekä se veljistäni, joka asui luonamme, hän kun oli pienen valtion palveluksessa. Salasimme ennenkaikkea äidiltä tämän surullisen tapauksen ja päätimme kenenkään tietämättä käydä häntä katsomassa, kun emme voineet sysätä luotamme veljeä, joka anovana lähestyi meitä, vaikkakin hänen onnettomuutensa oli hänen oma syynsä.
Elämässä on hetkiä, jotka sisältävät kokonaisia murhenäytelmiä ja ovat vihlovampia kuin saattaa kuvitellakaan. Sellainen oli hetki, jolloin sisareni ja minä eräänä iltana astuimme erääseen maan tasalla olevaan huoneeseen ja näimme edessämme miehen, jota emme tunteneet ja joka vapisi kuin pahantekijä. Tuo mies oli veljemme. Hänen lähtiessään kotoa, olimme vielä pieniä lapsia, ja hän oli senvuoksi meille kokonaan vieras. Olin tuntenut häntä kohtaan kaunaa, kun isällä oli ollut niin paljon suruja hänen tähtensä, mutta se muuttui syväksi, rajattomaksi sääliksi, kun näin hänet. Olisin uhrannut elämäni pelastaakseni hänet häpeästä, jota hänen täytyi tuntea seisoessaan siinä nuorempien sisarustensa edessä kuin tuomiolla. Hälventääkseni hetken katkeruutta, osoitin hänelle sisaren sovittavaa hellyyttä. Valmistettuamme ennakolta äitiä, kävi tämäkin tervehtimässä veljeäni ja päätettiin että hän saisi vielä viimeisen kerran koettaa ja oleskella luonamme jonkun aikaa. Hänen piti ryhtyä harjoittamaan maanviljelysopintoja agronoomi-tutkintoa varten ja opiskella senjälkeen kunnollisen maanviljelijän luona.
Lieneeköhän tuskallisempaa ja surullisempaa tunnetta kuin elää olennon läheisyydessä, joka on veren siteillä meihin kiinnitetty ja jonka elämä on raskaan rikoksen tahraama. Nähdessäni lasta nöyryytettävän jonkun hairahduksen vuoksi, olen aina kärsinyt enemmän kuin hän itse ja vielä enemmän on minuun koskenut, kun tällaista tapahtui palvelijoille, useinkin vanhoille ihmisille ja tavallisesti pikkuseikkojen tähden. Mutta elämäni raskaimpia koettelemuksia oli nähdä veljeni syyllisenä nöyrtyvän edessäni, ihmisen, joka kaikessa oli vertaiseni. Jos olisin nähnyt hänessä todellista katumusta, syvää murhetta, joka saa ihmisen syntymään uudelleen, olisin antanut täyden vallan sisarenrakkaudelleni. Mutta olin vain liian usein huomaavinani, että hän tunsi itsensä enemmän ulkonaisten olosuhteiden kuin omantuntonsa nöyryyttämäksi. Turhamaisuus, joka kuulsi hänen miellyttävän, hienostuneen käytöksensä läpi, tuntui minusta vastenmieliseltä. Siitä huolimatta koetin parhaani mukaan herättää hänen sydämessään uudelleen eloon rakkauden hyveelliseen elämään ja vakavaan työhön.
Kietouduin yhä enemmän velvollisuuksiini kodissa, joita kohtalo oli sälyttänyt hartioilleni. En toivonut muuta kuin kyetä ne uskollisesti täyttämään. Äitini, joka tuskin oli parantunut pitkällisestä hermosairaudesta, loukkasi jalkansa ja oli jälleen kuukausimääriä vuoteen omana. En jättänyt häntä hetkeksikään, luovuin vierailuista ja teatterissa käymisestä ja uhrasin kaiken aikani sairaan hoitamiseen. Jos olisi mahdollista tehdä laskelmia lapsen rakkaudesta, niin sanoisin, että tänä aikana maksoin äidille velkani.
Veljeni huonot taipumukset nousivat kuitenkin taas pinnalle. Hän teki kepposen, jonka salasimme äidiltä, mutta joka sai minut siinä määrin kuohuksiin, että läksytin häntä siitä mitä ankarimmin. Hän suuttui nuhteistani sen sijaan että olisi tunnustanut ansainneensa ne. Aloin epäillä häntä. Hänet lähetettiin maalle erään ankaran miehen huostaan oppimaan maanviljelystä.
Samaan aikaan määräsi tohtori äitini kesäksi erääseen keski-Saksan suurimmista kylpypaikoista. Ennen matkaamme vietimme vielä monta iloista hetkeä taiteilija-ystäviemme seurassa, joita emme kotiin palattuamme enää tavanneet, kun molemmat olivat tehneet uusia sitoumuksia. Otimme jäähyväiset hiljaisen liikutuksen vallassa ja erosimme ystävinä. Kiitimme toisiamme molemminpuolisesti, me emme voineet mistään moittia toisiamme.
Kun lähdimme niin pitkäksi ajaksi pois, sanoimme hyvästi tuttavillemme, m.m. uskonnonopettajallemme ja hänen perheelleen; hän oli nyttemmin pääsuperintendenttinä. Suhteemme ei ollut enää aikoihin ollut sama kuin ennen. Kävin harvoin kirkossa. Olin aikoja sitten huomannut, ettei se, mitä sieltä sain, minua enää tyydyttänyt. Etsin uusia ajatuksia ja minulle annettiin siellä siveysopin ohjeita, joita en nähnyt missään noudatettavan. Kirkossa käymisen sijaan kirjoitin sunnuntaiaamuisin mietelmän jostakin raamatunkohdasta ja aloin itsekään sitä huomaamatta muodostaa itselleni omaa filosofista järjestelmää. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että opettajani vieraantui minusta. Hän oli pahoillaan nähdessään innokkaimman oppilaansa luopuvan kirkollisista tavoista. En ollut vielä kyllin vapautunut tunnustaakseni hänelle, mille urille ajatukseni alkoivat liukua. Sanoessani hänelle hyvästi, huomasin, kuinka välimme olivat kylmenneet. Tämä koski minuun kipeästi ja minä lähetin hänelle vihkosen, johon olin kirjoittanut mietelmäni, osoittaakseni hänelle, että olin tehnyt työtä. Hän lähetti sen minulle takaisin liittäen oheen muutamia kohteliaita, kylmiä sanoja. — Mutta en voinut kääntyä takaisin. Minussa olivat toteutuneet Goethen sanat: »Sisästäpäin ulospäin.»