MURROSVUODET.
Palattuaan ulkomaanmatkaltaan syksyllä 1884 Paul Nicolay kirjoittaa: "Nyt joudun uuteen vaiheeseen, uusi elämänmuoto alkaa. Minä tahdon aloittaa sen Jumalan kanssa ja pyydän Häntä olemaan kanssani ja siunaamaan minua." Tuo uusi, jota hän tällöin ajattelee, on kai lähinnä yliopistolukujen päättyminen ja sen jälkeen lähestyvä virkamiesuralle astuminen. Talven kuluessa v. 1884—1885 hän nimittäin valmisteli kirjallista tutkielmaa lakitieteenkandidaattitutkintoa varten, ja kun se oli hyväksytty, otettiin hänet virkamieheksi Hallitsevan Senaatin ensimmäiseen osastoon. Muutamia vuosia myöhemmin hän haki tästä virastosta Hallintoneuvoston kansliaan, n.s. valtakunnankansliaan.
Mutta uusi työ ei huvittanut paroni Nicolayta, eikä ylioppilasajan päättyminen aiheuttanut liioin mitään varsinaista muutosta hänen elämäntapoihinsa. Hän antautuu näinä vuosina osaksi virkavelvollisuuksilleen, joiden hoidossa hän osoittaa turhantarkkaa tunnollisuutta, osaksi huvielämään, jonka hänen asemansa seurapiireissä näyttää tekevän miltei hänen velvollisuudekseen. Hän käy teatterissa, huvitus, johon hän — hänellä kun on niukasti esteettisiä taipumuksia — ei pane suurta arvoa, vaikkakin hän joskus päiväkirjassaan lausuu ilmi ihastuksensa Faustiin, mainitsee, miten suurta huvia 'Kauniin Helenan' "siivo esitys" on hänelle tuottanut tai millaisen hurmauksen väristyksen Coquelinin näytteleminen hänessä synnytti. Tavallisesti sanotaan vain: "Sellaista minä en ymmärrä." Hän tanssii joskus kello viiteen aamulla tuttaviensa luona ja istuu ikävystyneenä — säädyllisen näköisenä kuitenkin — suuriruhtinas Vladimirin suurkutsuissa. Joskus, vaikka harvoin, hän saattaa merkitä jostain huvitilaisuudesta näinkin: "Oli oikein hauska" (Beaucoup amusé). Mutta kaiken tämän ohessa hänellä on aikaa syventyä kysymykseen uskonelämän sisällöstä, ja moni kysymys käy hänelle polttavaksi. Niinpä osoittaa päiväkirja hänen pohtivan "uskosta vanhurskauttamisen" käsitettä ja Jeesuksen Kristuksen täytetyn työn merkitystä. "Onko totta, että tämä työ on meille täysin riittävä?" hän kyselee v. 1884. "Mikä ilo, jos se olisi totta!" Ja 1885 hän kirjoittaa, että hän nyt on saanut varmuuden vanhurskauttamisesta, mutta ei vielä ymmärrä, mihin se perustuu. Vielä suurempi merkitys kuin näillä teoreettisilla mietiskelyillä on kuitenkin voimakkaalla tietoisuudella, joka hänet nyt täyttää, tietoisuudella siitä, että hän on velvollinen toimimaan Jumalan hyväksi, sekä yhä selvenevällä käsityksellä maailmallisuuden vaarasta, se kun yhä enemmän koettaa saada oikeuksia häneen.
Todellisuudessa tämä maailmanelämä tuskin on saanut valtaa hänen sisäisessä olemuksessaan. "Beaucoup amusé" ei ole, kuten sanottu, usein hänen sanontatapojaan n.s. huvi-illasta. Naamiaisten jälkeen, joihin hän on ottanut osaa, hän kirjoittaa: "En enää eläissäni mene sellaiseen." Eivät liioin kunnianhimon ja onnenetsinnän kiusaukset — niin perin tavallisia ilmiöitä hänen seurapiirissään — uhkaa häntä todellisena vaarana. Kun hän Helsingissä käydessään 1886 on tanssiaisissa, jotka kreivi Heyden pitää Aleksanteri II:lle, on hän mielissään, että oli jo ehtinyt poistua, kun keisari illalla myöhään oli kysellyt paroni Paul Nicolayta. Hänelle on taakaksi, kun hänen eräällä suuriruhtinaan vierailulla Monrepos'ssa täytyy tarjota käsivartensa suuriruhtinatar Maria Pavlovnalle, ja kun hän pari vuotta myöhemmin eräissä tanssiaisissa on "kaksi kertaa piirissä pidellyt keisarinnaa kädestä", merkitsee hän vain ironisesti voivansa nyt "kuolla rauhassa". Ja kuitenkin hän tuntee, että tuo tyhjä huvielämä on vahingollista; hän tuntee sen pakoksi ja esteeksi. Hän tuntee, että "maailmallisuus varastaa häneltä Kristuksen hengen", ja lähivuosien suurkysymykseksi tulee hänelle siksi: mikä tässä kaikessa on pahasta, kuinka paljosta minulla on oikeus luopua — Jumalan tähden, ei omaksi hauskuudekseni? Tämä tarve, tarve määrätä suhtautumisensa maailmanelämän vaatimuksiin ja täydemmin ja kokonaisemmin asettua Jumalan johdettavaksi, se se nyt uutena murtautuu Paul Nicolayn elämään, se se päiväkirjojen mukaan ennen muuta antaa leiman sille kaudelle, jota rajoittavat vuodet 1884—1891.
Päätös, jonka hän tekee tammikuussa 1885 — rakkaaksi käyneestä tavasta, tupakanpoltosta, luopuminen — kuvaa sattuvasti, kuinka vakavasti hän ryhtyy parantamaan tapojaan ja muovailemaan luonnettaan. "Vahvistaakseni luonnettani teen Jumalan avulla sankarillisen päätöksen, että lakkaan tupakoimasta, ja olen tänä iltana lukinnut laatikkoon tupakkani ja rakkaat piippuni", sanotaan päiväkirjassa eräänlaisin huumorin sävyin. Seuraavina päivinä hän kuitenkin todella kärsi, kun hänen täytyi olla ilman tupakkaa tutkielmaansa valmistaessaan — rinnassa tuntui alati paino, hän oli hermostunut ja huonolla tuulella. Usein oli hänestä ihan hullua, ettei hän tehnyt loppua vaivastaan polttamalla edes yhtä pientä savuketta — varmasti tepsivä keino! — mutta kun hän oli vähällä tehdä sen, hän muisti "raivostuneena", että se oli hänelle nyttemmin kielletty hedelmä. Perästäpäin paroni Nicolay iloitsi aivan varmaan monesta voitosta, jonka saavutti silloin — sillä vuosien vieriessä vahvistui hänessä vakaumus, että tupakanpoltto estää suuresti todellista pyhitystä — "Jumalan Henki ei pidä siitä" — oli hänen tapana sanoa.
Uudenvuoden päivänä 1886 Paul Nicolay valitsi alkavan vuoden ohjeeksi kaksi ajatusta: "Älä kelpaa itsellesi" (not please yourself) ja: "Älä koskaan siirrä toistaiseksi". Sinä vuonna hän esiintyi ensi kerran julkisesti esittelijänä senaatissa, ja niinkuin ennen vanhaan tutkintoaikoina hänestä tuntui ihmeeltä, että hän onnistui paremmin kuin oli odottanutkaan. Vaikka hänen terveytensä oli tavallista huonompi — hänen täytyi sen vuoksi olla Kissengenin vesihoitolassakin — koetti hän kuitenkin kaikin tavoin toteuttaa molempia tunnuslauseitaan ja taistella kaikkinaista velttoutta ja toimettomuuteen taipumusta vastaan, joiden hän — eiköhän syyttä? — arveli rasittavan häntä suuressa määrin. Loppupuolella vuotta hänestä tuli saksalaisen seurakunnan köyhäinhoitoyhdistyksen jäsen, ja hän kävi yhdistyksen toimesta köyhiä ja sairaita katsomassa. Hän näki hirvittävää kärsimystä, mutta soimasi itseään, että hän sen ohessa tunsi niin vähän. "Onko se väsymystä, vai jonkun toisenko läsnäolo sen vaikuttaa?" Ylipäänsäkin tuotti hänelle huolta, että häneltä puuttui voimakkaita tunteita, kuten hänen usein täytyi todeta itsestään. Siksi hän kai vanhempana mielellään tehosti puheissaan sitä, ettei kristityn sisäinen elämä saa olla tunteitten varassa, vaan sen tulee perustua tahdon vakavuuteen ja Jumalan sanaan. Päiväkirjasta v:lta 1887 näemme myös, että hän on ilomielin tarttunut sanoihin, jotka on kuullut saarnaaja Kargelin lausuvan eräässä kokouksessa ruhtinatar Lievenin luona: "Kristityn velvollisuus on antautua, ei huolehtia". Hän kiintyy myös toiseen kuvaan, jonka avulla Kargel esittää ajatustaan: Jumalan väkevä käsi tarttuu ihmisen heikkoon käteen, meidän on vain sallittava sen tapahtua. Tämä kuva toistui myös usein paroni Nicolayn uskonnollisissa esitelmissä — Pietarsaaren ylioppilaskokouksessa se toi vapautuksen eräälle ratkaisun rajalle joutuneelle ylioppilaalle, tapaus, jota läsnäolleet vielä Nicolayn kuoltua liikutetuin mielin muistelevat. — Niinpä siis huomaamme, että ne vaikutelmat, joita paroni Nicolay sai nyt puheenaolevina nuoruusvuosinaan, olivat syviä ja ratkaisevia, vaikutelmia, jotka monessa tapauksessa määräsivät hänen miehuusikänsä käsityksen kristinuskosta.
V. 1887 Paul Nicolay rupesi jäseneksi venäläiseen raamattuseuraan. Myös työhön saksalaisen seurakunnan hyväksi hän otti tänä vuonna osaa kantamalla samanikäisille tovereineen kolehdit "Peterkirche'n" jumalanpalveluksissa. Se lienee kysynyt ujolta ja, kuten tiedämme, ei juuri kirkollismieliseltä nuorelta mieheltämme aika paljon itsensävoittamista. Sitävastoin hän ei saanut itseään pakotetuksi ottamaan osaa erääseen toiseen seurakuntatyön haaraan — pyhäkouluopetukseen — vaan vastasi erään ystävänsä kehoitukseen, ettei hänellä ollut halua "opettaa lapsia, puhua saksaa tai toistaa mitä pappi oli heihin juurruttanut". Kuvaavia ovat tuo pieni letkaus papeille sekä hänen ilmaisemansa vastahakoisuus saksankielen puhumiseen — tässä kai tulevat näkyviin ne kaksi yleisen vastenmielisyyden tunnetta, joita Paul Nicolayn oli vaikeinta voittaa; edellinen katosi aikaa myöten kokonaan, jälkimmäisestä hän sitävastoin tuskin milloinkaan vapautui.
Eräässä kokouksessa ruhtinatar Lievenin luona tammikuussa 1888 Nicolay esiintyi ensi kerran eläissään kristillisenä puhujana. Tähän hän tuskin ryhtyi mielellään, mutta hän teki sen kuitenkin "kategorisen imperatiivin" pakottamana, jonka hän itse ilmaisee seuraavin sanoin: "Minuun iski ajatus, että jos Jumala antaa minulle jotain sanottavaa, täytyy minun puhua, kun on puute puhujista, kuten nykyään; että minun on opittava saamaan jotain Jumalan sanasta eikä jäätävä passiiviseksi oppilaaksi, pelkästään pastorien ja muiden kuuntelijaksi. Mutta ei pään tulekaan tutkistella tarkoitusta, vaan sielun, Jumalan ja rukouksen avulla, kun Hän niin käskee." Hän tuntee nyt jo olevansa vastuussa niille ihmisille, jotka eivät olleet, kuten hän, löytäneet "elämän leipää", vaan näkivät hengellistä nälkää, ja hän tuntee tarvetta muuttaa uskonsa toiminnaksi pitämättä yksikseen mitä parhainta omisti. Kristityt, jotka eivät jaa sisäistä rikkauttaan, oli hänellä sittemmin tapana leimata "itsekkäiksi", "säännönvastaisiksi". Niinpä ei ensi esiintyminen ruhtinatar Lievenin luona jäänyt sinä vuonna viimeiseksi — puhujien puute oli usein tuntuva, ja silloin Paul Nicolay oli aina valmis astumaan "muurinaukeamaan".
Tammikuun lopulla tapahtui semmoista, mitä osaltaan voi pitää käänteentekevänä hänen elämässään. Paroni Nicolay matkusti silloin Helsinkiin valtiopäiville ensi kerran istuakseen Ritarihuoneessa sukunsa päämiehenä. Nuoren paronin harrastus Suomea kohtaan oli lähinnä edellisinä vuosina huomattavasti kasvanut. Kerran, kun hän oli saanut ulkomaanpassin, oli häntä nimitetty "Venäjän palveluksessa olevaksi suomalaiseksi", mikä ilahdutti häntä suuresti. Hän oli alkanut opiskella ruotsia, ja kerran hän kieltäytyessään ottamasta osaa saksalaiseen pyhäkoulutyöhön selitti syyksi, että hän toivoo aikaa myöten saavansa opettaa ruotsalaisia ja suomalaisia lapsia. Tälle harrastukselle antoi runsasta virikettä se aika, jonka hän vietti Helsingissä valtiopäiväin vuoksi. Täällä paroni Nicolay tutustuu useihin Suomen eteviin miehiin, otetaan vieraanvaraisesti vastaan moniin suomalaisiin koteihin ja solmii pysyviä ystävyyssiteitäkin. Niinpä hän tutustuu rouva Louise af Forsellekseen ja hänen puolisoonsa, Emil af Forsellekseen, everstinrouva Karamziniin sekä useihin Wrede-suvun jäseniin, m.m. professori R.A. Wredeen ja Mathilda Wredeen, kesällä myös viimeksimainitun vanhempaan sisareen, Helenaan. Kymijoen varrella sijaitsevassa Toivola nimisessä vapautettujen vankien kodissa käydessään hän tutustuu sitäpaitsi kodin omistajaan ja johtajaan, paroni Henrik Wredeen, josta tuli hänen uskollisimpia, rakkaimpia ystäviään. — Mathilda Wreden seurassa hän kävi Sörnäisten vankilassa, joka oli hänestä harvinaisen hyvin järjestetty laitos. Yleensä on hänen ajatustavallaan Suomesta rakastavan ihailun leima, joka oli niin yleinen sen ajan "Venäjän palveluksessa olevissa suomalaisissa", he kun joutuivat vertailemaan, tilapäisesti kotimaassaan käydessään, sen länsimaisesti järjestettyjä oloja suuren Venäjän valtakunnan sekasortoiseen tilaan.
Paul Nicolayn sisäiselle kehitykselle muodostuvat useat näistä tuttavuuksista hyvin merkityksellisiksi. Hän ottaa osaa hengellisiin illanviettoihin everstinrouva Karamzinin kodissa, ja kahden nuoren miehen seurassa, joihin hän nyt myös tutustuu, E. Björkenheimiin ja K. Boijeen, hän käy vapaakirkollisten kokouksissa Allianssitalossa Helsingissä. Suomen uskovissa piireissä siihen aikaan vallitsevat käsitykset suhtautumisesta "maailmaan" herättävät jonkinlaista levottomuutta tässä äärimmäisen tunnonherkässä nuoressa miehessä. Olemme nähneet, että hän on vielä tähän asti arvellut voivansa yhdistää toisiinsa uskonnollisen toiminnan ja maailmallisen huvielämän, että hän ei edes katsonut itsellään olevan oikeutta ilman kypsää harkintaa ja sisäistä varmuutta rikkoa välejään jälkimmäisen kanssa. Täällä hän törmää aivan toisenlaista katsantokantaa vastaan. Rouva Louise af Forselles on kertonut tilaisuudesta, jolloin tämä erilaisuus tuli näkyviin. Eräänä iltana paroni Nicolay saapui hiukan liian myöhään raamattupiiriin everstinrouva Karamzinin luo sekä pyyteli sitä vähääkään hämilleen joutumatta anteeksi, selittäen, että hänen oli muka pitänyt olla karusellihuveissa, jotka hänen seurapiirinsä herrat ja naiset olivat panneet toimeen Siltasaarella. Kokouksen jälkeen tuo olemukseltaan hiljainen, kysyväkatseinen nuori mies saattoi rouva af Forsellesta kotiin ja kysyi tältä hetken vaitiolon perästä, mitä tämä tarkoitti sanoillaan "melkein kristitty", joita oli käyttänyt illan kuluessa. Nopeasti, miltei harkitsematta tämä vastasi: "No, esimerkiksi sitä, joka tulee sirkusesityksestä raamatunkeskusteluun." — "Tummain silmien kysyvä ilme kävi entistäänkin huomattavammaksi", kirjoittaa rouva af Forselles, "minä saatoin nähdä sen selvästi katulyhtyjen himmeässä valossakin, ja samalla miltei huomaamaton hymy hiipi noille totisille piirteille. Tuota ilmettä en ole voinut koskaan unohtaa — se vaikutti minuun niin voimakkaasti, siinä kun ei ollut loukatun turhamaisuuden tai pahastuksen hiventäkään. Näin siinä vain tämän kristallinkirkkaan luonteen syvän totuudenjanon."
Totuuden jano — varman, omakohtaisesti löydetyn totuuden — käy todella ilmi niistä muistiinpanoista, joita tähän aikaan tapaamme Paul Nicolayn päiväkirjassa. Hän mainitsee siinä rouva Forselleksen ajatuksen, että Herralle kerran antautuneen ei tule enää rakastaa huveja, ei edes musiikkia tai muuta sellaista, jolleivät ne tarkoita Jumalan kunniaa. "Siihen en voinut sanoa aamen." "Pitääkö ihmisen elää yläpuolella sen, minkä käsittää (au délà de sa compréhension)?" hän kysyy itseltään. Hän rukoilee selvyyttä tähän kysymykseen, ja silloin hänelle selviää muutamia ajatuksia: 1) Hengellinen kasvu alkaa samasta hetkestä, jolloin ihminen antautuu Herralle; 2) on erilaisia kasvun asteita; 3) ei tule pyrkiä kasvamaan nopeammin kuin kasvaa; 4) yksin Jeesuksen tulee olla päämääränämme ja opastajanamme hengellisissä asioissa, kun taas muiden Jumalan lasten mielipiteillä on vain toisarvoinen ("tres secondaire") merkitys. — Room. 14: 4:nnen sanain sisältö: "Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu; mutta hän on pysyvä pystyssä, sillä Herra voi pitää hänet pystyssä" — käy hänelle nyt eläväksi; ja ne pysyvät hänelle rakkaina kautta elämän. Herransa edessä hän tutkistelee jokaista totuutta, punnitsee joka askelta. Kun jokin alkaa näyttää hänen omastatunnostaan väärältä, ei hän epäröi leimata sitä siksi, mutta ei ennen. Olemme jo nähneet, kuinka hän luopui rakkaista piipuistaan ja savukkeistaan. Kuvaava on hänen suhteensa väkijuomiin. Suomessa oleskellessaan hän tulee pari kertaa juoneeksi seurassa enemmän kuin hän sietää, ja ensi kerran hän pysähtyy sen johdosta pohtimaan raittiuskysymystä: "Onko oikein, että kristitty nauttii olutta enemmän kuin hän tarvitsee sammuttaakseen janonsa?" Kerran Uudenmaan pursiklubin päivällisten jälkeen, joilla hän ei ollut mielestään ollut kyllin kohtuullinen, hän alkaa miettiä sininauhan käytäntöön ottamista ainoana keinona, millä näin alentavat tapahtumat olisivat tulevaisuudessa vältettävissä. Aivan persoonallisista syistä ja samalla itsenäisellä tavalla hän luopuu urheilumetsästyksestä. Hän sattuu kerran ampumaan sorsaemon, joka uhraa henkensä koettaessaan pelastaa poikasiaan, ja nuoressa metsämiehessä herää kysymys, kuinka se, "joka haluaa itselleen Kristuksen mieltä", voi jättäytyä sellaiselle kannalle, että joutuu harjoittamaan moista julmuutta. Paul Nicolayn vaikuttimet ovat näinä aikoina, kuten huomaamme, täysin yksilöllisiä, hän ei koskaan johdu yleiseen periaatteeseen muuta tietä kuin yksityistapauksesta — ja tämä menettely pysyi myöhemminkin hänelle luonteenomaisena.
On selvää, että Nicolayn ilmeinen itsenäisyys sai hänet varmasti usein suhtautumaan epäröivästi paljoonkin, mihin hänen vapaakirkolliset ystävänsä parhaassa tarkoituksessa tahtoivat pakottaa häntä. "Mitä nyt tuokin on, jota joka taholta huudetaan minulle — että minun muka tulee 'testify' (todistaa) eikä panna kynttilääni vakan alle?" hän kirjoittaa, ilmeistä vastenmielisyyttä tuntien, päiväkirjaansa. Kaikkinainen vielä kokemattomien tunteitten ilmaiseminen, kaikkinainen hurmio vaikuttaa häneen tympäisevästi. Hän kaipaa täydellistä Jumalalle antaumusta, mutta ei mielestään voi saavuttaa tätä päämääräänsä "antautumalla" julkisesti Allianssitalolla, kuten häntä kehoitetaan tekemään. Muiden "hyökkäävät" propagandamenetelmät — lehtisten jakaminen junissa ja höyrylaivoissa, uskonnolliset keskustelut tuntemattomien ihmisten kanssa — ovat hänestä sanomattoman vastenmieliset. Mutta tunnollisuus saa hänet kysymään itseltään, pelkästä pelkuruudesta ja velttoudestako hän haluaa karttaa sellaista. Hänen luonteensa itsenäisen piirteen vastapainona on jossain määrin jokin, jota on nimitetty "rehellisen luonteen taipumukseksi valita vaikein vain siksi, että se on vaikeaa". Kun hän kesempänä matkustaa erään ystävänsä kanssa — joka myös on uskovainen kristitty — Kaukasiaan tervehtimään setäänsä, kalvavat häntä koko ajan itsesyytökset, kun hän ei ryhdy mihinkään antaakseen matkatovereilleen hengellistä apua. Mutta mahdottomalta tuntuu hänestä kuitenkin tällaisten tilaisuuksien etsiminen, ja vain vaivoin hän saa jaetuksi muutamia lehtisiä, milloin se käy luontevasti laatuun. Ystävykset huomaavat suorastaan karttavansa matkatovereitaan, kun nämä ovat heille vierasta ihmisluokkaa. Tietoisuus tästä synnyttää paroni Nicolayssa kalvavan levottomuuden: "Palaako minussa pyhä tuli?" Tällaiset epäilyt vaivasivat häntä vielä kauan sittemminkin. Mutta muuten varmistuu hänessä yhäti tänä hänelle tärkeänä vuonna vakaumus, että Jumala on kutsunut hänet palvelukseensa.
Seurustelu pietarilaisten uskovain ystävien kanssa vahvistaa tätä hänen vakaumustaan. Erään näistä ystävistä hän nyt mainitsee ensi kerran päiväkirjassaan, nimittäin neiti Aleksandra (Sasha) Peuckérin, lahjakkaan ja lämminsydämisen naisen, joka uhrasi sekä koko omaisuutensa että myös kaiken aikansa työhön Mestarin hyväksi. Paroni Nicolay sanoo häntä päiväkirjassaan "ihailtavaksi, rakastettavaksi Jumalan lapseksi", eikä hänen tarvinnut myöhemminkään muuttaa mieltä häneen nähden. Neiti Peuckeriä, joka vieläkin elää Venäjällä, missä hän bolshevikkihallituksen aikana on joutunut ankariin kärsimyksiin, kuvaavat kaikki, jotka ovat tunteneet, hänet, tulisieluksi, ihmiseksi, jossa tunteen lämpö, ajatuksen selvyys ja syvyys sekä tahdon määrätietoinen voima ovat liittyneet sopusoinnuksi. Hänen suhteensa paroni Nicolayhin samoin kuin moniin tämän tovereihin antaa vahvistuksen sille tosiasialle, että naisen on suotu yksityistapauksissa toimia miesten sielunhoitajana. Nuo nuoret miehet kokoontuivat usein hänen kotiinsa puhellakseen perinpohjin asioista, jotka olivat heidän sydämellään, sekä yhdessä tutkiakseen raamattua. — Joulukuussa paroni Nicolay myös ensi kerran tapasi eversti Pashkovin, joka hänestä tuntui olevan "sympaattinen mies, vilpitön, nöyrä ja rakastavainen". Mitään syvempää vaikutusta ei Pashkovilla, jonka pian sen jälkeen oli pakko lähteä pois Venäjältä, kuitenkaan liene ollut häneen.
Moni seikka osoittaa, että sitä Jumalalle antautumista, jota Paul Nicolay murroskaudeksi nimittämänämme aikana oli tavoitellut, voinee lopulla vuotta 1888 pitää päätökseen saatettuna tosiasiana. Hänen alusta pitäen kristillisyyttä kohti suunnatussa elämässään ei voi olla puhetta kääntymyksestä sanan varsinaisessa mielessä. Mutta kun hän vielä muutamaa kuukautta aikaisemmin kyselee, lieneekö oikeutta luopua siitä tai tästä maallisesta huvista, kirjoittaa hän lokakuussa: "Mikä armo onkaan, kun on voinut rikkoa välit maailmaan!" Ja samoihin aikoihin tapaamme hänet kaikesta vastenmielisyydestä huolimatta saksalaisen pyhäkoulun vapaaehtoisena opettajana. Vuoden 1886 ohjelause "not please yourself" — on toteutunut Paul Nicolayn elämässä. Saamme hänestä sen ehdottoman vaikutelman, että hän nyt on luovuttanut purtensa peräsimen omiansa voimakkaampiin käsiin, että hän on asettunut ylempänsä käskettäväksi. Niinkuin hän mielellään myöhemmin sanoi, oli hänen nyt vain taisteltava, vastuu voitosta ei ollut hänen.
Erittäin hyvin hän käsitti, että kristinusko tiesi itsekieltäymystä: "As long as you keep yourself to yourself, can you do nothing to nobody". [Niin kauan kuin pidätät itsesi itseäsi varten, et voi tehdä mitään kenenkään hyväksi.] ja lisää: "Tämä on tunkeutunut sieluuni. Kaikkina näinä viime päivinä olen tuntenut sieluni ikäänkuin huonotuuliseksi ja näivettyneeksi. Tänä iltana tutkin itseltäni, olinko säästänyt yhdenkään ainoan epäjumalan, ja vastasin: en. Sitten johtui mieleeni, että olin vaalinut erästä epäjumalaa — mukavuuttani ('mes aises') ja päätin kohta uhrata sen. Put the hand of your will on the stone to be rolled away and expect God to do it. [Pane tahtosi käsi kivelle, joka on vieritettävä pois tieltä, ja odota, että Jumala tekee sen.] Siksi olen sanonut tänä iltana Jumalalle: minä olen tieten tahtoen uhrannut mukavuuteni, sikäli kuin ymmärrän — ja olen jättänyt työn suorittamisen Jumalalle. I am willing, make me able. [Minä olen altis, tee minut kykeneväksi.] Oi, jospa Jumala antaisi elämälleni uutta lentoa!" Samana vuonna hän kirjoittaa myös: "Nyt rukoilen Jumalalta joka päivä seuraavaa, minkä odotan saavani:
1) että kasvaisin Hänessä kuin viinipuun oksa, taakseni katsomatta ja koskaan tempautumatta irti, yhä lujittuen;
2) että saisin palvelevan mielen Hänen tähtensä ja pääsisin kamalasta pelostani ja vastenmielisyydestäni, jota tunnen muille puhumista kohtaan — sekä että olisin hyödyllinen palvelija;
3) että luonteeni muuttuisi sellaiseksi, etten tuhlaisi, vaan voittaisin aikaa; ei vähääkään velttoutta!"
Välien rikkoutuminen "maailman" — maailmallisen huvielämän kanssa — tuntui kai hyvin pian paroni Nicolaysta helpotukselta, sen ymmärtää, kun tunnemme koko hänen rakenteensa. Hän iloitsi varmuudesta, ettei hänen tarvinnut alistua seuraelämän hirmuvaltaan. Joskus sentään saattoi hänen kannanmuutoksensa johtaa ristiriitoihin ympäristön kanssa. Niinpä hän sai helmikuussa 1889 kutsun jo aikoja ennen määrättyihin hovitanssiaisiin, joihin hän oli vuosi sitten pyytänyt vaikutusvaltaista Setäänsä hankkimaan hänelle pääsyn. Hänen äitinsä ja vanhemman sisarensa mielestä hänen olisi pitänyt noudattaa kutsua, jollei, niin hän loukkaisi setäänsä, joka oli nähnyt niin paljon vaivaa hankkiakseen sen hänelle, ja sitä paitsi hänen käytöksensä olisi Majesteeteista piittaamatonta. Helmikuun 10:ntenä Paul Nicolay kirjoittaa siitä: "On vaikeata, kun en näe selvästi — ja kun omaiseni pyytävät vaikuttaa minuun. Yksinomaan uskonnollisista syistä olen päättänyt kieltäytyä tanssiaisista. Ikävystymisen ja hämillisyyden ikävyyttä en ajattele enää, mutta tunnen, että Jumala on johtanut minua määrättyyn suuntaan ja saanut minut luopumaan maailmallisuudesta. Jos ottaisin kutsun vastaan, lähtisin kuin vastakkaiseen suuntaan, ja se voisi viedä minut yhä pitemmälle." Hän kieltäytyy siksi kutsusta tunnustaen, että siten panee itsensä Majesteettien pahastumiselle ja virkamiesuransa vahingoittumisen uhalle alttiiksi. — Kahta vuotta myöhemmin hän kuitenkin joutuu samantapaiseen tilanteeseen, josta sopinee mainita edellisen yhteydessä. Monrepos'ssa oleskellessaan hän sai kuulla, että keisari Aleksanteri puolisoineen astuisi maihin Viipurissa matkalla Langinkoskelle. "Oli heti selvää, että äiti menisi satamalaiturin paviljonkiin vastaanottamaan heitä — mutta minulle ei ollut selvää, mitä minä tekisin. Persoonallisesti olisi minulle oikeastaan ollut hauska saada nähdä heitä lähempää ja tulla heille esitellyksi, mutta en tietänyt, mitä Jumala ajatteli siitä, kun Hän ei sallinut minun mennä hovitanssiaisiinkaan. Pyydettyäni Jumalan johtoa en kuitenkaan ollut levoton. Sunnuntaiaamuna avasin raamattuni, joka aukesi Danielin kolmannen luvun kohdalta, ja kun luin sen, huomasin siitä, etteivät Danielin kolme ystävää saaneet tehdä kaikkea mitä muut. Olikohan sillä ja esittelylläni jotain yhteyttä? Mutta mitä yhteyttä? Ei mitään. Menen huoneeseeni, avaan Uuden Testamenttini ja silmäni kiintyvät 2 Kor. 6: 14:nteen. [Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä j.n.e.] Mitä siis? ('Allons donc!') ajattelen. Ennakkoluuloa, minun täytyy epäillä itseäni. Joka tapauksessa rukoilen, että Jumala näyttäisi minulle tahtonsa selvästi ja pakottaisi minut noudattamaan sitä, vaikkapa vastoin omaa tahtoani. Minä jätän Hänen huolekseen tahtonsa toteuttamisen. Tänä iltana menen kuvernöörin luo kuulemaan, mitä mieltä kreivi Heyden on tästä asiasta." — Kreivi Heyden selitti, että olisi kiusallista, jos vältettäisiin alamaisvelvollisuuksia, ja määrättiin sitten, että paroni Nicolay senaattorien ja muiden ylhäisten virkamiesten seurassa esitellään Majesteeteille. Mutta illalla hän kohtasi Uudesta Testamentistaan sanat 1 Kor. 7: 17:nnestä: "Vaeltakoon vain kukin sen mukaan… missä Jumala on hänet kutsunut…" ja hänestä nuo sanat olivat varsin merkitykselliset. Kaikki kolme kohtaa näyttivät viittaavan samaan ajatukseen, että Jumala voi "hyvin persoonallisella tavalla" kehoittaa Hänelle antautunutta ihmistä luopumaan maailmallisesta teosta silloinkin, kun siihen ei itsessään sisälly mitään suoranaisesti väärää. Aikana, joka oli jäljellä esittelypäivään, ei hän kuitenkaan päässyt selvyyteen itsestään. Hänellä oli vain voimakas tunto siitä, että Jumala oli tällä kertaa todellakin tahtonut puhua hänelle noilla raamatunlauseilla, ja hänet valtasi "suuri pelko, ettei vain olisi tottelematon". Pyydettyään illalla johdatusta hän sai vastauksen Apostolien tekojen 16: 7:nnestä: 'Henki ei sallinut'. "— Silloin rauhoituin. Kun olen niin paljon rukoillut ja saanut sellaisia vastauksia, olen varma, että niin on Jumalan tahto, ja minut täyttää suloinen rauha."
Monen mielestä ehkä kysymys, joka tuotti paroni Nicolaylle niin paljon päänvaivaa, ei olisi ollut niin vakavan pohdinnan arvoinen — mutta Paul Nicolay otti koko elämän vakavasti, ja se, joka oli kasvanut ylhäisaatelisessa, vanhanaikaisesti alamaisuskollisessa piirissä, hovi-ilman läheisessä kosketuksessa, näki varmasti sitäpaitsi koko asian aivan toisenlaisessa valossa. Saman ominaisuuden, jonka Paul Nicolayn aritmetiikan opettaja oli hänessä todennut ja jota hän itse kerran nimitti ainoaksi hyväksi puolekseen — sen, ettei hän voinut päästää probleemia käsistään ratkaisemattomana tai puolittaisena — tapaamme hänessä nyt samoin kuin vastakin. Hänen probleeminsa olivat enimmäkseen eetillistä laatua. Ja koko elämä muodostui hänelle tärkeitten ja vaikeain tehtäväin sarjaksi, jotka kaikki oli Jumalan avulla ratkaistava.
Hyvin persoonallisella tavalla johdettiin Paul Nicolayta murrosta lähinnä seuraavina vuosina yhä syvemmin siihen Jumalan yhteyteen, jonka hän oli valinnut omaksi osakseen. V. 1889 hän oli kerran pahasti sairaana — ja kuoleman-ajatuksen koko vakavuus tunkeutui hänen mieleensä. Kivuista huolimatta hän tunsi, että Jumala oli hyvin hyvä tahtoessaan valmistaa häntä. "Älä pelkää — usko ainoastaan." Kun kuume aleni, tuntui elämä kuin uudelta, kuin lahjalta, ja hän rukoili, että hän voisi antautua täydemmin, ja että hänen tekonsa tästä lähtien "tarkistaisi kuoleman henki" ("que mes actes soient contrôlés par l'esprit de la mort"). Hän alkoi nyt ottaa osaa niihin Pietarin saksalaisille pidettyihin evankeelisiin kokouksiin, joita pani toimeen kristillismielinen kirjakauppias Grote, ja avusti tätä n.s. jälkikokousten järjestämisessä niille, jotka halusivat päästä uskovain kanssa persoonallisiin kosketuksiin. Myöskin kodissaan hän pani toimeen tämänlaisia uskonnollisia illanviettoja. 14 p:nä heinäkuuta 1890 hän matkusti Englantiin ollakseen läsnä hengellisen elämän syventämistä tarkoittavassa kokouksessa, jollaisia vuosittain pidettiin ja yhä pidetään Keswickin kaupungissa. Tällä matkallaan hän kävi tunnetun saarnaajan Spurgeonin rukoushuoneessa ja tutustui lordi Radstockiin ja tämän poikaan sekä moniin muihin eteviin hengellisen alan edustajiin. Nicolay tunsi jo kokouksen alusta alkaen olevansa jonkin suuren ja ratkaisevan ovella ja merkitsi päiväkirjaansa seuraavat merkitykselliset sanat: "Minä pyhittäydyn", ja toisen kerran: "Minä uudistan liittoni Jeesuksen Kristuksen kanssa." Rehellisesti hän taisteli saadakseen uskonsa tunteista riippumattomaksi, "sillä niin pitää uskon olla". "Minä uskon koko ajan Kristukseen tahtoni voimasta" hän kirjoittaa hänelle ominaisin tavoin. Keswickkokouksen hiljainen, hengellinen ilmasto teki häneen syvän vaikutuksen. Täällä hänelle kävi entistä varmemmaksi, että hänen rauhansa pohjasi yksinomaan Jumalaan ja Hänen tahtoonsa eikä ollut hänen omain tuntemustensa varassa. Rukoillessa ei tarvitse manata esiin minkäänlaista rukouksenkuulemisen varmuutta. Ainoastaan varmuus siitä, että Jumala kuulee, on tarpeen rukouksessa — se ajatus tulee näinä päivinä lohdullisena hänen taistelevaan sieluunsa. Hän toivoo koko sydämestään, että Jumala varustaisi hänet palvelukseensa, ja hän pyytää itselleen uutta rukouksen ja uskon ojennusnuoraa ("a new standard of prayer, a new standard of faith").