XVII
Kun pappi oli istunut itsekin tynnörissään, tuli hän tupaan. Huimasi se hänenkin päätään, ihan siihen paikkaan typersi kuin paraskin viinalöyly. Penkille se pitkälleen veti.
Loviisa veti rieskoja uunista ja Liena auttoi häntä.
Hullulle-Kallelle annettiin kokonainen rieska ja hän kuljetteli ja näytteli sitä muille. Joka lauantai-ilta sai hän oman rieskansa ja söi sen yhdellä ilta-ateriallaan. Se oli juhlaa se.
Miina ja Mooses olivat jo lähteneet mökilleen. Liisa oli jäänyt taloon yöksi. Hän keri lankoja, joita Loviisa oli antanut neulottaakseen vielä sukkia. Keriessään päivitteli Liisa Loviisan suurta myyniä, jota hän oli taas käynyt katselemassa ja laskemassa. Hän oli saanut lasketuksi kotvasen matkaa yli puolen sataa hametta ja nuttua, puhumattakaan kaikenlaisesta muusta tavarasta, jota Loviisa ja Kuuselan Karoliina olivat kilpaa kylällä teettäneet. Siten kun sitä läksi, ei ikinään enää tarvinnut rihmankiertämääkään itselleen kierrättää. Oli siinä lapsillekin vielä.
Jussi veisteli kätkyen jalkoja. Filemoni suutaroi pöytänsä ääressä.
Eveliina oli lypsyllä tahi pihatöissä vielä.
"Taisipa pappi siihen nukkua", arveli Liisa.
"Niin näkyy nukkuvan."
"Taisivatpa maistaa hiukan."
"Kuka sanoi, että minä nukun", sanoi pappi ja pyörähti ylös. "Ja kuka sanoi, että maistanut olen. Näytänkö, kuka maistanut on. Kuljenko tuossa yhtä palkkia myöten. Liena, katso, että se menee suoraan, ja katso Filemon, ettei se mene väärään. Katsokaa kaikki minua ja vartioikaa minun askeleitani."
Hän kulki pitkin lattiapalkkia.
"Suoraan näkyy menevän."
"Sitä minäkin."
"Eipäs pastori olekaan saarnannut nyt", sanoi Liisa.
"Mitä minä sinulle saarnailemaan."
"Eipä taida valtakunta olla nyt tästä maailmasta."
"Siinä sinä, Jussi, oikean sanan sanoit." Ja hän kohotti äänensä: "Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. En minä tiedä minne minä menen ja mistä minä tulen, en minä teistäni enempää tiedä kuin taivaan lintu, joka lentää, kun lentämään luotu on. Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan ihmisen pojalla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi."
Oli hetken hiljaisuus. Liedellä porisi illallispata. Tuvan lämpimässä tuntui voimakas tuoreiden heinien tuoksu, sillä heiniä oli tuotu makuusijoiksi karsina- ja ovensuunurkkaan.
Ilta-auringon säteet värähtelivät ikkunan lahoisella vuorilaudalla, jossa kaksi kiiltävää kovakuoriaista matkasi ja painui puukoloihinsa.
"Painukaa pastorikin tuohon heinille", sanoi Liisa.
"Mitä minä siinä. En minä surkuillen sanonut, ettei minulla ole kuhun pääni kallistaisin. Iloiten minä sitä sanoin, ja riemuiten minun huuleni niitä sanoja lausui."
Hän kaivoi taskustaan piipun ja raapaisi tulta tulitikulla, vaan tuli sammui jo ennen kuin se piipun kohdalle ehti. Hän yritti uudelleen ja onnistui sytyttämään tupakan.
Liena, johon oli tarttunut jo hurskaus, kun ketun luolaa mainittavan kuuli, pani kätensä ristiin ja huokasi:
"Niin, niin."
"Mitä se Liena keskellä lattiaa huokailee", kysyi pappi.
"Niin se on, että kyllä Luoja pitää huolen luoduistansa. Katsoit sinne tahi katsoit tänne, ihmisasuntoja näet", ja silmätessään Ohkolaan päin, ajatteli hän, että myöhäänpä ne taas Ohkolassa leipovat, kun vasta nyt tupa lämpiää, vaan ääneen lausui hän: "Vaan ei niin pientä piippua, ettei siitä savu kohoaisi ylös taivaalle ja kiittäisi kaiken antajaa."
"Niinkuin tästä minunkin piipustani ylös savu kohoaa ja kiittää taivasten tekijää."
Vaan yhtäkkiä nousi puna hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä loistivat, ja katse oli selvä ja kirkas. Hän kohosi ylös penkille seisoalleen ja seisoi hetkisen äänetönnä.
Jussi naurahti, vaan Filemon nousi ylös ja vaimot vetäytyivät karsinapuolelle paremmin kuunnellakseen saarnaa.
Ja papillisen syvällä ja kauniilla äänellään alkoi hän lämpimästi ja harvaan:
"Kiitä Herraa minun sieluni ja ylistä Hänen nimeänsä kaikesta siitä, mitä Hän tehnyt on. Minun sydämeni ajattelee kauniin laulun: minä veisaan elämän iki ilosta, minun sanani ovat jalon elämän ylistys ja kiitos. Sela!
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja iloitkaat kanssani maan asuvaiset, sillä minun sanani vuotaa sydämeni yltäkylläisyydestä, ja sieluni riemuitsee sydämeni ajatuksista, jotka maasta ylös kohoavat kuin savupatsaat selkiälle taivaalle.
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja painakaat mieleenne nämä sanat:
"Ei sinun pidä anoman sitä, joka sinusta hyvältä näyttää, ei sinun pidä pyytämän sitä, joka sinulle helpotuksen tuottaa.
"Sillä mitä on sinun ruumiisi? Vaan hajoava hiekka. Ja sinun henkesi? Vaan haihtuva usva. Mitä ovat sinun tuskasi muuta kuin silmien sokeutta, ja sinun elämäsi vain sammuva liekki.
"Sukukunnat vaihtuvat sinun jälkeesi, ja ei sinun ääntäsi kuulu, maailmat syöksyvät radoiltansa, eikä sinun tuhkaasi kukaan tunne.
"Iloitse siis ihmisen lapsi ja tyydy siihen osaasi, joka sinulle annettu on. Eikö ollut sama, jos sinä purppuralla puetettu olit ja sinun nimesi yli valtakuntien kuului, tahi eikö sinun nimeäsi kukaan tiennyt ja maantiekö oli kotipaikoistasi parhain?
"Ja ellen sitä tajuaisi, koettele minua, Herra, lyö minua vihasi kirvelevällä ruoskalla. Ja vaikka minun vereni sadoista haavoista kuiviin juoksisi, ja minun huuleni helpotusta sinulta tuskissani huutaisi, elä kuule minun ääntäni, elä kirvoita minun kipujani, vaan lyö minun ruumiini tuskien polttavilla veripaiseilla, siksi kunnes valitukseni vaikenevat.
"Ja kun olen repinyt päältäni ihmisyyden korskavaatteet ja alastonna ja piestynä edessäsi seison, enkä tunne sitä maata, jossa asun, eivätkä minun heimoni tunne minua, vaan vieraaksi olen tullut veljilleni ja oudoksi äitini lapsille, niin auki ovat silloin sieluni portit kunnian kuninkaan sisälle käydä, ja puhdas on ajatukseni ja vapaa on minun sydämeni riemuitsemaan sinun töistäsi ja iloitsemaan sinun käsialoistasi.
"Ja minä näen maailmat kuin tomupallot kierivän sinun jalkojesi juuressa, muotoaan muuttavan ja häviävän. Taas syntyvän ja häviävän.
"Rannattomat avaruudet soivat sinun kunniaasi, ja äärettömyyden loputtomat meret ylistävät sinun töittesi ihanuutta.
"Sinä annoit elämän ja kuoleman. Ja sinun antisi kaikki ovat hyvät. Minä odotin ja pelkäsin pimeyttä, ja sinä annoit valkeutta. Minun silmäni eivät nähneet totuutta ja tuntoni ei tajunnut elämän suurta lahjaa. Sinä avasit minun silmäni näkemään ja taivutit minun tuntoni tajuamaan: Että kaikki, joka on, on turhuus, ja kaikki, jota ei ole, on turhuus. Sela!
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja iloitkaat kanssani maan asuvaiset. Sillä minä saarnaan teille sanoja, niinkuin hyviä metsikanoja, ja minä veisaan teille virsiä, niinkuin mustia seinähirsiä, ja minun sanani pitää kieriskentelemän teidän sydämissänne niinkuin kuusen kävyt kallioilla."
Hän silmäsi kuulijoitaan. Siinä seisoivat uunin kupeella Hullu-Kalle, joka kuunteli suu auki, Filemon Vehviläinen lenkalla säärin, Liisa Laatikko ja Liena seisoivat kädet ristissä ja vedet silmissä niinkuin ainakin sanaa kuunnellessa.
Ja pappi jatkoi:
"Otetaanpas nyt siitä virrestä ja värssystä että: 'Oi sinä suruinen Suomenmaa', ja lauletaan se sillä nuotilla, että: tra-tralla-trallala-tralla-laa", rallatteli hän.
Jussi naurahteli, vaan eukot paheksuivat mielessään. Harvoin jätti pappi saarnansa sopimattomasti keskeyttämättä. Vaan joskus sattui se. Ja saarnasi hän niinkin, että sai miehetkin itkemään, kun kadotuksen vaivoista puhui ja sitä lakipuolta paukutteli. Olisi siitä pappi tullut, arveli vaimoväki, kun lisää olisi lukenut vielä, ja kun pöntöstä se olisi oikein pudotellut, olisi sitä kelvannut kuulla. Sellainen messuäänikin kun sillä oli. Olisi siitä pappi tullut, jos ei pahahenki olisi sitä noin valtoihinsa saanut.