XXI
Kun hän heräsi, sarasti jo aamu.
Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että hän nukkui heinillä tuvan lattialla. Tuonnempana nukkui Liena lapsineen sekä Hullu-Kalle, Filemoni makasi penkillään ja Jussi lattialla Annastiinan sängyn vieressä. Annastiinan valkea sänky, nuori äiti lapsineen, hellytti taas hänen sydäntään ja liikutti oudosti mieltä. Eikö siinä ollut itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit. Sen ympärille punoutui muu, se tuhatvivahduksinen näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.
Pappi tunsi siinä, ettei hän ollut selvinnyt vielä eilisestä. Hän meni ulos selvitelläkseen raskasta päätään.
Päivä kultasi jo idän ääriä. Kirkkaana kuin luomispäivän ensi aurinko kohosi päivän kultainen kerä ja tervehti nukkuvaa maata. Sunnuntaihartaana seisoi luonto kirkkaassa aamujuhlassaan. Ei ääntä kuulunut vielä. Kaikki lepäsi. Korvet seisoivat äänettöminä, ja yön usva kohosi ja hiipi lahdelta metsän kätköihin.
Ihana oli maailma ja ihanalta tuntui elämä, joka luonnon povesta kohosi, sen ikuisen, muuttumattoman luonnon. Kuin satua sen parmahilla oli ihmisen elämä, kuin satua vuosisatojen ja aikojen leikki.
Korvet elpyivät. Jonkun linnun laulua kuului. Jo narahti ovikin pihassa. Hiljalleen hiipi Eveliina Jahvetin aitasta pihan poikki. Oman aittansa kynnykselle oven varjoon istuutui hän ja kääri punaraitaista hamettansa polvien ympäri. Hän katseli avuttomana ja ihmeissään nousevaa aurinkoa. Sen kirkkaus häikäisi häntä. Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä, missä koti on.