III.
"Onpa nyt hauskaa istua tässä sänkyarestissa", sanoi Jussi.
"On", sanoi Lassi. "Mutta syy oli oikeastaan sinun."
"Eipäs kun sinun, sehän on päivänselvää", sanoi Jussi.
"Eipäs, kun sinun", väitti Lassi, "sinähän sen keksit."
"Olkoon sitten. Olkoon syy minun", sanoi Jussi katkerana. "Minun olkoot kaikki syyt, en välitä. Jumala yksin näkee, miten asia on."
"Näkee minunkin sydämeeni", sanoi Lassi.
"Näkee. Jos tarkkaan ajattelee, syy on oikeastaan äidin. Hänen pitääkin aina vahtia ja vaania meitä. Ja silloin joka yritys kääntyy synniksi ja häpeäksi", sanoi Jussi.
"Mutta sinä sen keksit sen kirjeen viennin", sanoi Lassi.
"Mutta minä en keksinyt räystäällä kävelemistä. Sen keksit sinä. Pakkoko sinun oli mennä räystäälle kävelemään? Jos olisi pysytty keskellä kattoa, ei kukaan muu olisi meitä nähnyt kuin Jumala ja Jumalalle meillä oli asiaakin", sanoi Jussi. "Olisi hänelle menevä kirje piipun juureen vain pantu ja lähdetty pois. Kyllä hän voi haettaa sen sieltä linnuilla tahi tuulella."
"Tahi yöllä enkeleillään", arveli Lassi. "Vaan olisi soma tietää, onko hän jo haettanut sen. Ehkä onkin."
"On kai, jos eivät aikaihmiset ole keksineet sitä", arveli Jussi.
"Eivät ole."
"Tahi jos hän viitsii enää sotkeutua tällaisiin roska-asioihin, joista riidellään ja arestiin pannaan", jatkoi Jussi. "Ja sitten he kyselevät. Ei pienintäkään asiaa saisi olla salaisuutena."
"Miksi sanoit mitään", sanoi Lassi.
"Enhän sanonut vaarallista. Sanoin vain, kun äiti kysyi 'kenelle teillä oli katollekin asiaa', sanoin vain: 'Jumalalle'. Jos en olisi rehellisesti puhunut, usko pois, emme olisi arestilla päässeet. Jumala olisi antanut äidin suuttua valheestani ja ei tiedä, vaikkapa olisivat piiskanneetkin. Vaan kun sanoin rehellisesti, sanoi äiti vain: 'Pojat sänkyarestiin miettimään asiaa.' Ja onneksi telefooni soi eikä äiti ehtinyt kysellä enempää."
"Vaan mitä tässä nyt miettii", kysyi Lassi.
"Kaikenlaista vain. Parasta on miettiä Jumalaa ensin."
"Ja tässä vain sitten olla?"
"Tässä."
"Eikä saa kirjoja ottaa, ei kuvia, ei mitään", kysyi Lassi.
"Ei. Se on rangaistus."
"Niin se on."
"Aikaihmiset ovat mainioita keksimään", sanoi Jussi, "nämä rangaistukset ja kaikki, ne ovat heidän keksintöjään. Tässä niitä saa miettiä."
"Mieti sinä, minä en viitsi. Toiset pojat ovat nyt kalliolla intiaaneina."
"Niin ovat."
"On siellä hauskaa."
"On", myönsi Jussi.
"Niillä on varmaan paremmat vanhemmat kuin meillä", sanoi Lassi.
"Niin kai on", myönsi Jussi.
"Ne ymmärtävät lastenkin elämää", sanoi Lassi.
"On äiti tyhmä, on", sanoi Jussi.
"On äiti tyhmä, on", sanoi Lassikin.
"Eikä isä ole parempi."
"Ei, ei koskaan parempi."
"Kun oikeastaan ajattelee, niin äidin itsensä tähden olemme arestissa nyt. Sillä jos äiti ei olisi koko päivää hokenut: 'voi voi kun on kylmä, ei elää enää jaksa, ihan paleltuu kuoliaaksi', en minä olisi keksinyt, että meidän pitää kirjoittaa Jumalalle. Enkähän minä mitään itselleni Jumalalta pyytänyt. Minä kirjoitin vaan: 'Jumala, äidillä on kylmä, anna auringonpaistetta tulla, niin me olemme kilttejä vanhempina', niinkuin varmaan olemmekin, näes, vanhoina kuitenkin. No, eikös ollut oikein?"
"Oli", myönsi Lassi.
"Ja sinä keksit, että viedään kirje katolle, mennään ullakon luukusta.
Ja niin mentiin", sanoi Jussi.
"Niin mentiin", kertasi Lassi. "Ja siellä oli maailma, josta matelijat eivät mitään tiedä. Ilmaa ja ilmaa, paljon ilmaa!"
"Oli. Vaan sinun ei olisi pitänyt herrastella. Sinä rupesit herrastelemaan ja lopuksi kävelit räystästä pitkin, ja tämä talo on viisikerroksinen. Ja talonmiehen rouva se äidille sanoi, että nyt ovat pojat katolla ja nekös kaikki yhdestä suusta huutamaan: 'Lassi, Lassi!' Ja olisitkin sinä voinut pudota", sanoi Jussi.
"Mitenkä olisin voinut", ihmetteli Lassi.
"Olisit voinut horjahtaa ja ploiskis!"
"Mitenkä ploiskis? Ei-ehei! Minähän sanoin: Jumala varjele minua, minä kävelen räystästä pitkin.' Ja kyllä hän varjelee, niinkuin nähtiin, tiesinhän minä sen", vakuutti Lassi.
"Ei ole sanottu", sanoi Jussi.
"On sanottu. Niin paljon hyvää kun hän jaksaa, hän tekee, sen tietää lapsikin. Mitenkäs olisi muuten uskallettu lähettää sitä kirjettäkään? Vaan kun tiedettiin, että hän on hyvä ja tekee hyvää, niin lähetettiin. Ja hyvä on, jos nyt tulisi lämmin, että äiti jaksaisi vielä elää eikä kuolisi, eikö olisi hyvä?"
"Olisi."
"Sillä jos äiti kuolisi — —"
"Ei olisi kotia, me lähtisimme kerjäämään. En tahtoisi levätä, en syödä, en nukkua, en, en voisi."
"Ja sinä sanoit häntä tyhmäksi", muistutti Lassi. "Ja sanoin minäkin."
"Mutta vaikka sanoin tyhmäksi, on hän hyvä. Vaikka moitin, asuu sydämessäni rakkaus. Tiedätkö mitä on, kun sanoo rakkaus? Minä en itsekään sitä tiedä, minä tunnen vain, mitä se on. Se on, että tahtoo itkeä, se on, että häpeää, kun liioittelee ja moittii. Syyttää kilttiä? On paha olla, kun sitä miettii, on paha olla siksi, kun on itse paljon pahempi."
"Mutta katsos mikä on sinun peitteelläsi tuossa. Siihen on tipahtanut kirje", huusi Lassi.
"Niinpä on."
"Onkohan se taivaasta tipahtanut. Onkohan tullut jo vastaus Jumalalta, katsohan", hätäili Lassi.
"En usko", arveli Jussi. "Jos joku on sen ovesta pistänyt."
"Ei, ei, ei sitä ole ovesta pistetty. Se on vastaus Jumalalta, niin minä uskon. Mutta en nähnyt enkeliä, enkä tuntenut tuulta, joka sen toi, näitkös sinä", kysyi Lassi.
"En nähnyt enkä tuntenut mitään. Joku on sen ovesta pistänyt", sanoi
Jussi.
"No luepas!"
"Tämä on äidiltä, katso. Hän on sen ovesta pistänyt. Tässä on: 'P-po-pojat o-vat v-va-paita. Saavat pukeutua ja mennä ulos, mutta ei katolle!'"
"Hurraa, eläköön", huusi Lassi.
"Hurraa, eläköön äiti", huusi Jussi.
"Se oli sittenkin Jumalan vastaus, uskotko? Hän lähetti näes lauhan tuulen, ja se lämmitti äidin sydämen, niin ettei hän viitsinyt kostaa eikä olla vihainen, vaikka aikaihmisenä olisi saanut tehdä meille kiusaa kuinka paljon tahansa, eikös niin", kysyi Lassi.
"Ei mietitä enää", sanoi Jussi. "Ei kuin ulos!"
"Ulos, ulos, hurraa", riemuitsi Lassi ja alkoi kiireesti pukeutua.