VIII.
"Katsos, näin minä syön kuin ylimys", sanoi Jussi ja röyhisti ryhtiänsä. "Kun isä ja äiti eivät ole pöydässä, voi kuvitella olevansa vaikka mikä."
"Niin minäkin", sanoi Lassi, "perunan pistän kokonaan suuhuni, katso."
"Sinä tukehdut, älä, se ei ole terveellistä, ravintoyksiköt menevät hukkaan, et kasvakaan, jos ahnehdit."
"En minä ahnehdi", sanoi Lassi, "muuten vain näytin, miten voisi tehdä, kun vanhemmat eivät ole pöydässä."
"Tietysti voi, mutta kaikkea ei viitsi, vaikka voikin", sanoi Jussi.
"On jo siksi kehittynytkin, kun kohta koulukin alkaa."
"On kehittynyt, on", sanoi Lassi. "Minä olen hyvin kehittynyt viime aikoina."
"Niin minäkin. Minä voin ajatella, etten ole enää mikään pikkupoika, jota istutetaan sänkyarestissa, vaan oikea koulupoika tahi vaikka ylimys, jolla ei ole käskijöitä ketään. Äskenkin kun kastiketta läikähti tuohon liinalle, eikä kukaan mitään sanonut, minä katselin ympärilleni, eikä jättiläisiä missään näkynyt, niin kuvittelin, että minä ehkä itse olen jo jättiläinen, ehkä jokin ylimys tahi sellainen. Kukaan ei voi minua torua. Torumista kuitenkin pelkää."
"Minä en pelkää", sanoi Lassi. "Eivät ne pahaa tarkoita, siksi minä en välitä."
"Minä välitän", sanoi Jussi. "Ja iltasilla minä tulen pahoilleni, jos valvon."
"Nuku silloin."
"Voihan sen unissaankin tuntea. Ei pahaa mieltä pääse pakoon, ei."
"Pääsen minä aina. En välitä."
"En minä pääse. Muistatko illalla kun toruttiin ja sinä nukuit kohta ja minä jäin yksin, olisin tahtonut itkeä, mutta minä en voinut. Minun sielullani oli ahdasta ja ilmakin minun päälläni painoi niin paljon. Mutta sitten läksi minun sieluni liikkeelle."
"Älä, eihän se voi liikkua, jos totta puhutaan", sanoi Lassi.
"Se voi, kun sitä ahdistaa ja on yksinäistä ja hyvin, hyvin hiljaista, hiipii se ulos ruumiista."
"Minne se läksi?"
"Se kohosi ylös, se lensi toisiin aineisiin. Minun ruumiini kutistui pieneksi ja jäi siihen ja siihen minä sen unohdin, mutta minun sieluni lensi ylös, se meni Jumalan luo taivaaseen."
"Sinä näit unta."
"Ei se ollut unta, koska en nukkunut."
"Sinä kuvittelit vaan."
"Minä kuvittelin."
"Vaan minkälaista siellä oli, kerro", kysyi Lassi henkeään pidättäen.
"Ainetta siellä oli, vaan hyvin läpikuultavaa ja kirkasta. Ja sielut siellä lentelivät. Ja siellä oli niillä hyvä olla."
"Eikö pahoilla ollut paha?"
"Pahoilla oli vaikea olo. Mutta pahoja ei siellä rangaistu. Pahoilla oli vaikea siksi, että niiden täytyi pinnistää voimiansa tullakseen hyviksi. Pienillä lapsilla oli paras olla ja helppoa oli niillä, jotka olivat osanneet hyvää tehdä, niiden ei tarvinnut niin kovasti pinnistää. Vaan jokaisen täytyy tulla hyväksi, hyvienkin yhä paremmiksi, sitten voi vapaana kiidellä läpi aineiden."
"Näitkö Jumalan", kuiskasi Lassi.
"En nähnyt. Minulla olisi ollut asiaa hänelle, kaikista erehdyksistä ja synnistä olisi ollut sanottavaa, mutta en nähnyt, ja siellä unohtui kaikki, tämä elämä maan päällä tuntui vähäpätöiseltä, uskotko, kaikkine synteineen ja ikävineen. Ja riemu oli kiidellä läpi avaruuden ja aineen, josta oli kotoisin. Tiedätkö, siellä on hyvä olla."
"En tiedä."
"On. En minäkään sitä ennen tiennyt."
"Ja luuletko sinä, että se on totta, kaikki mitä nyt kerrot?"
"Minä en luule mitään."
"Vaan onko se totta?"
"Sitäpä en tiedä, en minä tiedä, mikä on totta."
"Mitenkä sen saat tulemaan?"
"Minä kuvittelen vain. Ja minulle se on totta. Älä sinä usko sitä."
"Ja että sielu voi lentää läpi aineen?"
"Voi lentää, voi läpi aineen, läpi maan, läpi kaiken."
"Sepä ei ole mahdollista, ei aine mene läpi aineen."
"Vai ei! Jos maitopisara suurella vauhdilla lennätetään läpi suuren maidon, voi toisella puolen suurta maitoa sama pisara tulla ulos. Näes, jos vauhti on hyvin, hyvin suuri."
"Ei voi."
"Voi."
"Se sotkeutuu."
"Ei sotkeudu, jos vauhti on hyvin, hyvin suuri. Niin sielu, jos se on irti ruumiista, voi aineen läpäistä, voi."
"Ei voi."
"Minäpä tiedän, että voi."
"Sinä kuvittelet."
"Enpä kuvittele. Jo senkintähden, että aine on täynnä rakoja ja sielu on aineeton. Jos se olisi kevyttä ainetta, voisi se kulkea rakojakin myöten, mutta kun se on aineeton, ei aine sitä estä, ei."
"Se ryömii rakoja myöten?"
"Eipä tarvitse ryömiä, se läpäisee kaiken vaivattomasti. Se menee tanssien kaiken läpi. Ja kun ihminen ruumiinsa jättää tahi unohtaa, tanssii sen henki kaikkialla, leijaa läpi taivaan ja avaruuden, sen olen jo nähnyt."
"Niin, unessa."
"Ei unessa."
"Unessa."
"Niin, sano sinä sitä uneksi, sama se, minä sanon sitä juuri hereilläoloksi, minä."
"Taivas kuitenkin on toisenlainen, siellä ovat enkelit ja Jumala", sanoi Lassi.
"On kyllä", sanoi Jussi. "Mutta minä olin kauempana taivasta, kaukana, kaukana maapallosta ja tähdistä. Taivas on lähempänä maata ja enkelit ovat ilmassa maapallon ympärillä. Siinä on taivas. Avaruus on taivaan tuolla puolen ja avaruus on sielujen oikea asunto."
"Vaan Jumala?"
"Jumala on ilmassa, mutta jumaluus se on äärettömyys, ymmärräthän. Ja siinä kun sielu kulkee, sillä on hyvä olla, se riemuitsee. Sielun täytyy olla hyvä. Sen minä ensi kertaa ymmärsin. Ruumis ei ole mitään, sen olo on yhtä pinnistystä vaan, pahantekoa ja katumista. Vaan pinnistää kannattaa, ymmärrätkö, sielun tähden, sen helpommin sitten liikkeelle pääsee, avaruudessa näetkö —. Ensi kertaa minä sen eilen ymmärsin. Ja ensi kertaa minä eilen tunsin, että muutakin kun äitiä kaipaa, kaipaa. Maailma on hyvin suuri, eikä elämä tässä kaikki ole, ei. Elämä — se on ääretön, ääretön."