KUN ON TUNTEET

"Minäkö onnellinen? Ehee — miksi minä onnellinen olisin? En minä ole onnellinen?"

"Kun on vasta nainut ja niin edespäin."

"No, nainut? Onhan sitä nainut, se on totta. Mutta vastoin tahtoani minä naimisiin menin."

"Miksi vastoin?"

"Sitä kun on köyhä, saa tehdä vastoin tahtoaankin, kun sattuu."

"Pakottivatko Viian vanhemmat?"

"Mitäs minä vanhemmista. Muuten ei minulla niitä olekaan. On se äiti ollut. Isänpuoli on olemattomissa. Näin palvelusihmiselle mistä niille kaikille isiäkään?"

"Kukas sitten pakotti?"

"Se pakko pakotti. Kun on näet köyhä, tulee ajattelemattakin mennyksi. Ei niin, ettei köyhäkin tietäisi, että tyhmyys on tyhmyys, vaan menepäs ja tee se kuitenkin."

"Niin se on."

"Niin se on. Se oli minun elämäkertani näet sellainen: Kun oli siellä maalla se Antti, siellä kotipuolessa, ja se oli pulska ja punaverinenkin kuin tuo palsaminkukka ihan ja se minulle niitä tunteitaan oikein rakkaudeksi nimitteli ja minä sille kanssa rakkaudeksi niitä omiani nimittelin, suotta — se näet, että muka rakkaus, se huvittaa — suotta, mutta annas, kuka sitä ei huimana vaikka mitä laskettele, jo piruillessaankin, kun on nuori. No, se Antti kantoi minulle rinkelit markkinoilta ja kaikki, ja minä olin Antille kohtelias ja rakas, mikäs siinä — ainakinhan minä ihmisistä pidän, ja nytkin kun joku puhuttelee ja sanoo: niin se on, sanon minäkin: niin se on. Mitä varten minä ihmisiä vastusteleisin? — Mutta se Antti se minua erityisesti miellytti. Tuo se on minun, ajattelin, ja olisihan se ollutkin, ellei tämä Matin pahus, tämä körökki siihen väliin sattunut. Pahan nenällä se siihen sattuikin, ja ei muuta kuin alapas minua tahtoa. Sitä näet kun olin pestautunut kaupunkiin, niin eikös ole tämä Matti siinä samassa pihassa renkinä. En minä sitä ensin huomannutkaan, vaikka ei minulta mies jää huomaamatta, etenkin jos se on pulska. Vaan mitäs Matti, vähäinenhän se on tämä Matti ja mitätön. Vaan eipähän se estänyt sen tulla töksähtämästä eteeni ja sanomasta jotta: 'Viia.'

"'Ka, Mattihan se on', sanon minä.

"'Matti, Matti on.'

"'Mitä Matille kuuluu?'

"'Mitäpä sitä.'

"'He, otapas tuo', sanoo ja painaa kouransa käteeni ja mennä jurpeltaa talliin.

"Ka, kymmenmarkkanen. Antoikohan tuo tuon nyt minulle omaksi, ajattelen. Totta tuo antoi. Ja kun minä olin köyhä tyttö ja palkkaa vain kuusi markkaa kuussa ja se kengissä kului, niin ajattelin, jotta hyväpä olikin, että antoi, ostanpa nyt Antille kintaat ja laitan itselleni oikein röijyn kaupungin malliin, minulla kun oli vain suoria nuttuja, jotka kyllä siihen asti olivat omiansa, ei sen puolesta. No, laitoin röijyn kun laitoinkin ja punaisesta pomasiinista laitoinkin. Ja sievä se oli.

"Mutta jos se piloillaan sen rahan antoi, töksähtää sitten mieleeni, ja tahtoo rahansa vielä takaisin. No, alapas sitä pelätä, niin että kun sen näen, puitan aina pakoon. Mutta se minua kuin uhalla kiertämään. Jos se mitä virkkaa, ajattelen, repäisen röijyn päältäni, viskaan mörrikän eteen ja sanon: 'Pidä roskasi.' Mutta se ei mitään virka eikä se ehdikään, minä kun puitan aina pakoon. Vaan eikö kerta jo kadulla huuda: 'Viia, äläs jätä.' Minä en jättänyt. Enhän minä miten uskaltanut.

"'Minne matka?'

"'Tiihosen puotiin, menen meidän sialle jauhon hakuun. Meidän sianköniläs se vasta syöpi jauhoja, en minä ikinä sellaista sikaa ruokkisi, se vasta pakana —' ja juttelin siitä siasta pitkät matkat, ettei sille Matin mörrille jäisi suun vuoroa sitä kymmenmarkkastaan takaisin tahtoa. Antaapahan ollakaan, kun tullaan siinä sen kelloseppä Viikin kohdalle, eikös tämä tahtomaan:

"'Lähdetäänpäs, Viia, ja ostetaanpas sormukset tuolta.'

"'Lähdetään vain', sanoin minä. Mitäpä minä tyttörukka muutakaan olisin uskaltanut. Katsonpa piruillessanikin, ajattelin toisekseen, ostaako tuo. Ostihan pakana, en paremmin sano.

"'Nyt sitä on kihloissa', sanoi Matti kadulle tultua.

"'Niinpä taitaa olla', sanoin minä. Mutta ajattelin itsekseni, että annahan olla, kun palkkani saan, näytän, olenko kihloissa. Saat rahasi, sormuksesi ja röijynkin. 'Pidä roskasi', sanon, 'en sitä minä itseäni mokomiin myy'. Vaan pidin vielä omina tietoinani, mitäpä minä siinä nyt, olisi vielä sitä kymmenmarkkasta tahtonut, pakana.

"No, onnitteli sitten kotona emäntä, että muka kun kihloissa, ja minä niiasin. Ja onnittelivat toiset ja minä niiasin kaikille. Mitäpä minä muuta! Ja emäntä päivittelemään, että kun hän ei tiennyt, ja minä sanoin, että kukapa hänet tiesi; vaan tämä Matti kun tahtoi, niin mikäs.

"'Mikäs, oikein se on', sanoi emäntä. 'Onhan Matti hyvä mies.'

"Voi olla, mitäpä minä hänen hyvyyksistään, enpä minä niistä kuitenkaan kostu.

"Ja olisihan vielä kaikki voinut käydä hyvin, ellei tämä Matin pahus vyöräydy iltasilla sinne aittaani.

"'Ei nyt Matin pitäisi suuttua', sanon minä kielitellen, 'minä maksan Matille pois Matin rahan, kun tässä kykenen. Ei tainnut nyt näistä kihloista vielä mitään tulla.' 'Miksi ei', sanoi Matti. 'Jos toista vielä odottaisi', sanoin minä. Vaan Matti suuttui silloin. Sen pyöri silmätkin päässä kuin mitkä väkkärät ja se ärjyi, ettei hän siedä pilkkaa.

"'Anna olla nyt', sanoi se, 'äläkä enää vikuroi, kun rehellisen ihmisen kelkkaan rupesit. Anna olla, muista se. Vikuroimista minä en siedä.'

"Mitäpä minä, yksinäinen naisolio, muuta kuin antaa olla. Ties, vaikka olisi puukolla mahaan pistänyt, jos vastustin.

"No, Matti jäi aittaan ja siitä sitten kuulutuksille seuraavalla viikolla. Häiksi osti Matti minulle oikein mustan leninkikankaan ja toi rintakukan, jossa oli ruusattuun harsotähteen ommeltu enkeli samassa, ja se harso oli kuin mitäkin utua ja värssy oli oikein sen takana, no se vasta soma kuje ja minulla on se piirongin päällä vieläkin. Jotta hyvähän se Mattikin, ei siltä, parastaan se pani, limonaadit osti häiksi ja muut, ja kun sanoin, että joutavaa tuhlaat, sanoi se vain, että kun on mieluinen morsian, ryyppää häntä vähän vettä sakeampaa toki.

"Hyvä olisi muuten ollut, vaan pahan nenälle se Antti sattuu kirjoittamaan sieltä maalta, juuri hääpäivän aamuna sen näppiini sain, sattuu kirjoittamaan, jotta syksyllä hän tulee niinkuin minua perimään. Ihan se vihille astuessa itketti, kun ajattelin, ettei nyt ollutkaan Antilla enää minussa perimistä.

"Ja itkin vihillä niin, että nenäliinan olisi saanut vääntää, jos olisi tahtonut. Sanoi se pappikin Matille, jotta 'olepas nyt Matti kiltti tälle vaimollesi, kovin se näkyy hienotunteinen olevankin'.

"'Oltava on', sanoi Matti.

"Ja ollut se onkin.

"'Mikä ihme se sinut siihen eteen silloin viskasikin ja mikä ihme se sinulla sen kymmenmarkkasen silloin annatti', utelin sitten Matilta.

"'Mikä, etkö sitä tiedä? Nätti kun olet ja punaiset posket', sanoi se vain.

"Olisipa niitä sitten Anttikin saattanut katsella, niitä poskia, ajattelin, vaan en sanonut.

"No, minä nyt olisin yhden Antin sitten jo unohtanutkin kuka ties, mutta eikös se tule syksyllä kaupunkiin, niinkuin oli sanonutkin. Meille siihen vielä tulee, minä olen siinä kotosalla hellan kupeella sian potaatteja survomassa, se oli meillä oma sika jo silloin. Niin eikös ilmaannu siihen ja sano:

"'Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat tainneet jo toiset perijät käydä?'

"'Toiset', sanoin, 'toisetpa ovat käyneet'. Ja vihlaisi niin pahasti sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua varten luotu.

"No, pyyhin potaatista käteni ja lyötiin kättä.

"'Antti istuu, ryypätään nyt kahvit', sanon. 'Ei nyt siltä vihoja kanneta.'

"'Mitäs tyhjästä', sanoo Antti ja istuutuu.

"Juotiinhan ne kahvit, vaan ei se maistunut, vaikka hyvää olin keittävinäni, paninhan minä ison joukon jauhoja siihen ja sikuriakin suuren mukareen — Antille toki. Vaan ei se maistunut, missä lienee vika ollut. Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka, — sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin havittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet —"