LUONTO JA IHMINEN

Luonto ja Ihminen olivat yhdessä iät kaiket olleet.

Luonto, jonka silmät olivat suuret ja syvät, kutrit kultaiset, käsi pieni ja hento, hän rakasti Ihmistänsä.

Sillä elävä oli se Ihminen ja vapaa, ja Luonnon iloksi luotu.

Iloa oli heille elämä ja oleminen, ja omat metsät ympärillä naurua kajahtelivat.

Omat metsät ja omat polut, joilta he eivät olleet koskaan poikenneet.

Oli paljon vieraitakin polkuja, jotka eivät olleet niin päivänpaisteisia, ja siksi karttoivat he niitä aina.

Mutta kerran läksi Ihminen.

"Älä mene sinne", huusi Luonto hänelle, "siellä on soita vain".

"Odota", sanoi Ihminen, "minä katson. Minä näen tuolla kummat usvat kohoavan. On kuin ne kätkisivät jotakin aavistamatonta."

"Ihminen, Ihminen, varo itseäsi, se on suota kaikki!"

"Minä palaan pian!"

Ja Ihminen riensi oudoille poluille. Vierailla metsillä oli oma viehätyksensä ja soiden voimakas tuoksu huumasi häntä.

Hän kulki.

Mutta äkkiä pysähtyi hän.

Hänen eteensä ilmestyi nainen, jonka silmät oudosti välkkyivät.

"Mikä olet sinä tuntematon olento", kysyi Ihminen.

"Olen Kulttuuri!"

"Sinä viehätät minua. Mitä varten olet sinä täällä suomailla?"

"Sinua varten, tule, leikkikäämme. Minä näytän, mitä minä täällä voin, mitä me yhdessä voimme!"

"Mutta Luonto —"

"Luonto on sinulle liian matala. Tule, tule, minun sinä olet!"

Ihminen meni. Kulttuuri avasi hänelle sylinsä ja hurmasi hänet kuultavalla olennollaan.

Eikä Ihminen huomannut, että Kulttuuri oli soiden usvaa vain.

Ei ihminen huomannut. Hän leikki ja unohti Luontonsa ja kaikki.

Ajat kuluivat.

Pitkät, pitkät ajat.

Luonto huokasi ja itki.

Niin yksin hän oli. Ei ollut ketään samaa talvista tietä taivaltamassa.

Ja kylmä värisytti Luonto-tytön ruumista. Hänen hapsensa olivat hajallaan, ja silmät tuijottivat suurina kauas harventuneiden metsien syksyiseen alastomuuteen.

Koko hänen metsänsä, puut, lehdet tunsivat sitä samaa kolkkoutta.

Hän hyväili kädellään koivun kylmää kylkeä, huokasi, ja kellastuneet lehdet värähtivät ja putoilivat hiljalleen Luonnon hajahapsille. Hän painoi poskensa puun runkoa vasten ja katseli taivaan tähtiä, noita lukemattomia, avaruuden sylissä lepääviä maailmoita.

Ja hän tunsi kahleiden painoa. Miksi oli hän kiinnitetty tähän karuun, kolkkoon maahan?

Hän olisi tahtonut lentää läpi tummien avaruuksien, lentää tähdestä tähteen, etsiä sieltä vertaisensa.

Hän olisi tahtonut lentää kauas, nähdä avaruuksien kätköt, mitata sieltä kaiken olemisen syvyydet.

Mitata olemisen syvyydet.

Koko äärettömän, ikuisen avaruuden, kaikkine, kaikkine olomuotoineen siellä.

Ja Ihmisen olisi täytynyt tuntua pienen pieneltä, mitättömältä hänen mielessään kaiken sen rinnalla, olisi täytynyt yhtenä pölyhiukkasena kadota hänen näkyvistään.

Ihmisen, jonka tähden hänen elämänsä oli tyydyttämätöntä kaipausta vain. Ihmisen, Ihmisen, jota hän odotti yhä.

* * * * *

Ja sitten tulikin se Ihminen, mutta ei ollut hän entinen.

Hän oli väsynyt, silmäin kirkas kiilto himmennyt, ja pää oli painunut maata kohti.

"Luonto, anna minun levätä luonasi", sanoi hän ja ojensi kuihtuneen kätensä.

Kalpeana ja liikkumatonna seisoi Luonto, silmät olivat tuijottavat, suuret ja tuskaisat.

"Sinä rakastat vielä minua, Ihmistäsi. Minä tein väärin."

Luonnon rinnassa värähti.

"Miksi teit sinä niin?"

"Minä rakastin sitä toista."

Luonto-tyttö puristautui puunrunkoa vasten: — "oli siis rakastanutkin sitä toista."

"Minä en rakasta enää, minä erehdyin."

Ei hengähdystäkään kuulunut. Oli kuin Luonto olisi jähmettynyt siihen asentoonsa.

"Sinua minä rakastan, anna minun levätä hetkinen luonasi!"

"Hetkinenkö vain?"

"En voi jättää Kulttuuria, olen tottunut."

"Mene!"

"Ei, älä hylkää minua kokonaan!"

"Raukka!"

Ihminen painoi päänsä alas ja meni.

Ooh, se olikin siis niin pieni se Ihminen, niin pieni, niin raukka, jota hän oli rakastanut.

Niin raukka!

Oli kuin jotakin olisi ratkennut Luonnon rinnassa. Hänen hento vartalonsa taipui taaksepäin, veretön käsi painoi lujasti rintaa, ja sieraimet vähän värähtivät.

Ei huokaustakaan. Tuska oli jäätänyt Luonnon.

Ja tuli talvi ja peitti Luonnon kääreliinoihinsa.