VII.
Lauvantain ja sunnuntain välisenä yönä ei Pavel saanut rahtuakaan unta. Hän makasi kuin kuumeen houreissa kuvitellen lakkaamatta että joku tulisi sisään ja riistäisi häneltä tuon kirjeen, jonka paroonitar oli illalla lähettänyt ja joka hankkisi hänelle pääsön luostariin. Jospa linnanrouva muuttaisikin mieltään ja katuisi hyvyyttään… Pavel vääntelihe kurjalla vuoteellaan ja teki hurjia päätöksiä sen mahdollisuuden varalta, että pelkonsa toteutuisi.
Vihdoin valkeni aamu, mutta Pavel ei voinut vieläkään täydelleen rauhottua. Ja kello 4 aikaan seisoi hän kaivon luona, peseytyi kiireestä kantapäähän, puki päälleen paidan ja housut sekä takin, jota oli tuntuvasti siistitty. Sen kuluneimmassa paikassa, aivan sydämen kohdalla, upeili kirjava tilkku, kämmenen kokoinen kankaanpala, joka oli jäänyt tähteeksi Vinskan uutta röijyä leikatessa. Pavel päätti ratkoa sen irti ja lahjottaa pikku Miladalle, jos se miellyttäisi tyttöä yhtä paljon kuin häntä itseään.
Näin hän läksi matkalle iloisena ja reippaana kohtaamatta koko kylässä ainoatakaan elävää sielua liikkeellä. Linnanpuutarhan muurin hän sivuutti tavallista nopeammin ja alkoi nousta vuorenrinnettä, sydämessä yhä tuo hiljainen pelko: kunpa vaan ei kukaan tulisi jälestäni ja veisi minua takaisin!
Saavuttuaan sille kohdalle, josta lähes kaksi vuotta takaperin oli katsellut sisartaan kulettavien vaunujen jälkeen, hengitti hän vapaammin. Poika muisteli miten kauniisti kaupungin tornit olivat silloin välkkyneet. Tänään ne olivat syyssumun peitossa. Ja vainioilla, jotka silloin olivat upeilleet kesäisessä vihreydessään, näkyi nyt auran kääntämiä harmaita multaviiluja metallinkiiltoisine pintoineen. Hän astui eteenpäin, kadotti usein päämaalin silmistään, mutta seurasi sitä kuitenkin eläimen vaistolla; mieleensäkään ei johtunut että hän voisi eksyä.
Kolme tuntia astuttuaan kuuli hän kellon lyöntiä jostakin kirkontornista ja saapui pian sen jälkeen esikaupunkiin.
Edessään oli silta, jonka alitse kuohui mahtava virta. Pavel ei ollut tiennyt että niin suuria vesiä on olemassakaan. Ja tätä ihmettä, joka häntä nyt hämmästytti, saa Milada ihailla joka päivä, ajatteli Pavel tuntien samalla sekä ylpeyttä että kunnioitusta sisartaan kohtaan.
Sillankorvalla istui vanha omenia myyskentelevä vaimo. Milada varmaan syö omenia yhtä mielellään kuin ennenkin — mitäpä jos veisi niitä hänelle pari kappaletta? Myyjätär kääntää selkänsä häneen päin ottaakseen lisiä varastolaatikostaan, helppo olisi tuosta siepata pari omenaa. Otanko vai enkö? — Sisäinen ääni varottaa: varastettu tavara ei sovi enää Miladalle… Poika seisoo empien.
Silloin kääntyy vanhus, näkee hänet, kiittää tavaroitaan ja kehottaa häntä ostamaan.
"Minulla ei ole rahaa", sanoo Pavel hitaasti.
Myyjättären ystävällisyys katoaa tuossa tuokiossa ja hänen kehotuksensa kuuluu nyt: "Ellei sinulla rahaa ole, niin laittau tiehesi!"
Tuo on taasen tuttua ääntä, se tuntuu Pavelista melkein kodikkaalta ja hän kysyy tuttavallisesti tietä luostariin.
"Mitä sinä luostarissa?" mutisee nainen. "Olisit tullut eilen.
Lauvantaisin siellä köyhille jaetaan."
Pavel valehtelee, itsekään syytä tietämättä, sanoen tuntevansa tuon asian varsin hyvin, uudistaa kysymyksensä ja kulkee tiedon saatuaan erästä taloa kohti, joka kohoaa torin laidasta kuin mikähän keltaiseksi kalkittu jättiläislaatikko. Rakennuksen ikkunat ovat silmäänpistävän pienet ja sivulla on kapea portti, jolle johtaa muutamat alaspäin laskeutuvat porras-askeleet. Kauvan seisoo hän neuvottomana sen edessä, koputtaa vihdoin ja tarttuu ovenkahvaan, mutta ovi pysyy liikkumattomana eikä kukaan näytä huomaavan hänen koputustaan. Joukko pieniä poikia saapuu paikalle; muuan niistä juoksee portaita alas, ripustautuu kellonnuoraan, päästää sen äkkiä takaisin kimpoamaan ja juoksee pois. Rakennuksen sisältä kuuluu soittoa, joka ei ota ensinkään tauotakseen, portti avautuu, Pavel astuu sisään ja joutuu taasen suletun oven eteen. Siinä on kuitenkin lasi-ikkuna, josta näkyy etehinen. Sen jotenkin matalaa holvikattoa kannattavat vapaastiseisovat pylväät ja seinissä näkyy kosteita täpliä. Samalla tulee näkyviin muuan nunna, tarkastaa tulijaa ja kysyy ankarasti: "Minkätähden soitat niin kovasti? Mitä tahdot?"
"Miladaa", änkytti Pavel. Äkkiä johtui hänen mieleensä että hän oli saman katon alla kuin Milada ja hän oli menehtyä kärsimättömyydestä. "Missä hän on?" huusi poika.
"Ketä tarkotat?" kysyy nunna. "Ei täällä ole ketään Milada nimistä, olet varmaankin erehtynyt."
Hän aikoo jo käskeä Pavelin poistumaan, kun tämä muistaa hallussaan olevan taikakalun ja ojentaa kirjeen.
Nunna tarkasti hetkisen päällekirjotusta. "Vai niin", sanoi hän. "Lapsukaiseni, sinun sisartasi sanotaan meillä Mariaksi. Et voi häntä nyt tavata, hän on kirkossa."
Pavel selitti että hänkin tahtoo kirkkoon, ja sitä sanoessaan ilmausi hänen kasvoilleen niin päättäväinen ja pahansävyinen ilme, että ovenvartijanunna pelästyi. Hän koetti selittää pojalle että hänen piti odottaa kunnes messu loppuu, vei hänet erääseen etehisen vieressä olevaan huoneeseen, jätti sinne yksin ja sulki oven.
Täällä oli hän nyt vankina. Synkässä huoneessa oli vain yksi ovi, mutta sen sijaan kolme raskailla, kaarevilla rautaristikoilla varustettua ikkunaa. Niistä näkyi hedelmäpuiden ympäröimä leikkikenttä, jonka keskellä seisoi vanha säänpurema pyhänäidin muistopatsas, päässä kirjava kukkasseppele, ja Pavel ajatteli heti ettei kukaan muu kuin Milada ollut sitä punonut… Kunpa hän vaan tulisi ja tulisi pian, kunpa messu pian loppuisi!… Kello kilahti — nyt tapahtuu pyhä toimitus: leipä ja viini muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Pavel lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti: "Hyvä Jumala, lähetä sisareni luokseni!" Hän ikävöi, toivoi ja odotti — kellot olivat jo aikaa soineet viimeiseen siunaukseen, mutta tyttöstä vaan ei näkynyt eikä kuulunut. Hänen ympärillään oli hiljaista ja äänetöntä kuin tyhjässä kirkossa. Puutarhassa hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, etehisestä ei kuulunut ei ääntä eikä askeletta. Pavel heittäytyi ovea vasten koputtaen käsin ja jaloin niin kauvan kuin jaksoi. Turhaan, ei kukaan tullut häntä vapauttamaan. Väsyneenä ja onnettomana hän heittäytyi lattialle suuren pöydän eteen, joka muutamain seiniä pitkin asetettujen tuolien kera oli huoneen ainoana kalustuksena.
Hän ei tule, hän ei tule ja minut on lukittu ja unhotettu tänne — näin hän ajatteli itsekseen, alussa suuttuen ja kauhistuen, lopulta tylsästi välttämättömyyteen alistuen. Hänen päänsä kävi yhä raskaammaksi, silmänsä ummistuivat ja hän nukahti. Pavel vaipui niin syvään ja sikeään uneen, ettei herännyt äkkiä avautuvan ovenkaan kolinasta, vaan tuli tajuihinsa vasta kun pari pientä käsivartta kietoutui hänen ympärilleen ja rakas ääni huudahti riemuiten:
"Pavel, Pavel; oletko vihdoinkin täällä?"
Poika avasi silmänsä, nousi pystyyn — katseli, punastui, olisi mielellään sanonut jotain, vaan ei kyennyt — halusi sulkea hänet syliinsä, vaan ei rohennut. — Kauniiksi ja ihanaksi oli hän sisartaan kuvitellut, mutta ei koskaan niin ihanaksi, kuin hän todellisuudessa oli!
Tyttö oli puettu tummansiniseen pukuun, joka kuosiltaan muistutti pitkää papillista kauhtanaa, ja rinnassa hohti hopeinen risti. Vaaleat hiukset oli punottu palmikolle, joka ulottui aina vyötäisiin, mutta otsalla, ohimoilla ja niskassa pistäytyi esiin pieniä kiharaisia kultakutreja ympäröiden kasvoja sädekehän tavoin.
Yhä aremmaksi kävi Pavelin ihailu, hänen silmänsä samentuivat äkkiä ja hän kohotti käsivartensa painaen sitä kasvojaan vasten.
Pienokainen katseli hetkisen neuvotonna tuota outoa tervehdystapaa, mutta pian hän syleili uudestaan veljeään ja nuo hyväilyt karkottivat pojasta sen vierottavan tunteen, mikä oli ensi hetkenä häneen hiipinyt. Hän istuutui, otti tytön syliinsä, suuteli ja hyväili häntä ja antoi hänen kertoa itsestään, tahtoipa mitä tarkimmin tietää miten hän eli, mitä teki, mitä oppi, ja ennen kaikkea kuitenkin mitä sai syödäkseen. Poikaa ihmetytti että tyttö pani niin vähän arvoa viimemainitulle asialle eikä näyttänyt välittävän mistään muusta niin paljo, kuin siitä että olisi paras lapsi koko luostarissa ja että muutkin sen tunnustaisivat.
"On vaikeata olla paras, kun täällä on niin paljo hyviä lapsia, mutta se minä kuitenkin olen!" sanoi hän, katsoi iloisesti ylös ja huudahti, pikemminkin asiasta vakuutettuna kuin sitä kysyen: "Sinähän olet myöskin hyvä?"
"Minäkö?" vastasi Pavel täynnä rehellistä ihmettelyä. — "Miten minä olisin hyvä?"
Hellittämättä ristissä olevia käsiään hänen kaulansa ympäriltä oikasihe tyttö taaksepäin ja katsoi häntä silmiin sanoen:
"Miten sinä olisit hyvä? — Aivan niinkuin — niinkuin ollaan oikein hyviä; ei tehdä mitään vääryyttä… Ethän sinä toki tee mitään väärää?"
Poika pudisti päätään, koetti irtautua ja varsinkin karttaa hänen katsettaan. "Minkätähden en tekisi vääryyttä?" mutisi hän, "eihän sitä kuitenkaan tule ilman aikaan."
"Ja mitä vääryyttä sinä sitten teet?"
"Mitäkö vääryyttä?… Otan ihmisiltä heidän tavaroitaan…"
"Mitä tavaroita?"
"Mitäpä noista kyselet? — Mitä muuta kuin mitä olen aina ottanut: hedelmiä, tai nauriita, tai puita…"
Tuskallisesti mutta yhä vielä epäillen huusi pienokainen: "Silloinhan sinä olet varas!"
"Niin olenkin."
"Se ei ole totta! Sano ettei se ole totta, ettet ole huono! Jumalan tähden, sano, sano…"
Tyttö uhkasi ja hyväili hämmästyen suuresti kun Pavel puolustuksekseen sanoi: "Miksen minä olisi huono? Ovathan vanhemmatkin olleet huonoja."
"Juuri sentähden!" huusi tyttö. "Etkö ymmärrä? — Juuri sentähden olen paras koko luostarissa ja sinun täytyy olla paras koko kylässä… jotta hyvä Jumala antaisi vanhemmille anteeksi, jotta heidän sielunsa tulisivat vapahdetuiksi… Ajattele isän sielua, missä se nyt on…"
Hänen rusottaville poskilleen levisi ohimenevä kalpeus. "Meidän täytyy aina rukoilla", jatkoi hän, "yhä rukoilla ja tehdä hyviätöitä ja jokaista hyväätyötä tehdessämme sanoa: 'kiirastulessa palavan sieluraukan puolesta'".
Syvimmällä myötätuntoisuudella yhtyi Pavelkin puheeseen: "Niin, varmaankin se palaa".
"Oi taivaan Jumala!… Ja tiedätkö, mitä minä luulen?" kuiskasi pienokainen. — "Kun olemme pahoja, silloin se palaa vielä tulisemmin, sillä Jumala ajattelee että se johtuu siitä huonosta esimerkistä, jonka lapset ovat saaneet…" Tyttö keskeytti puheensa, nyyhkytti muutamia kertoja, jonka jälkeen hänen silmänsä rävähtivät selälleen ja hän tuijotti veljeensä intohimoisen tuskallisesti. Äkkiä hän tarttui molemmin käsin veljensä päähän, painoi kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja kysyi:
"Miksi varastat?"
"Oi", vastasi poika, "päästä minut irti!"
Tyttö puristautui yhä lähemmäksi ja huudahti jälleen rukoilevasti: "Sano, sano!" Ja kun veli ei mitenkään tahtonut puuttua puheeseen, alkoi hän arvailla: "Ehkä sinä varastat nälän tähden… Sinun on kenties usein nälkä?"
Pavel hymyili rauhallisesti: "Minun on aina nälkä."
"Aina!"
"Minä en sitä kuitenkaan aina ajattele", sanoi hän rauhottavasti, kun Milada puhkesi valituksiin tämän vastauksen johdosta. Mutta tyttönen ei enää häntä kuunnellut, vaan juoksi itseään soimaten huoneesta ulos.
Pian hän näyttäytyi jälleen, mukanaan maallikkosisar, joka toi kukkurallisen lautasellisen lihaa ja leipää. Se asetettiin pöydälle ja Pavelin käskettiin ruveta syömään.
Hän teki tarjoumukselle kunniaa ja söi nopeaan, mutta tuli hämmästyttävän pian kylläiseksi.
"Siihenkö se nälkäsi supistuikin?" kysyi nuori luostarinpalvelijatar katsoen häneen ystävällisesti iloisine silmineen. "Et ole ruokaan tottunut, tulet pian kylläiseksi, tunnen tuon vanhastaan. Mistä hän tuleekaan ja ken hän on?" kysyi hän Miladaan kääntyen.
"Kotoa", vastasi tämä, "hän on minun veljeni."
"Aivan niin, Kristuksessa on jokainen köyhä veljemme!"
"Sitä en kuitenkaan tarkota, vaan hän on todellinen veljeni!" vakuutti Milada, suuttuen kun sisar häntä varotti ensiksikin suuttumasta ja toiseksi edes leikilläänkään valehtelemasta.
"Mutta minähän en valehtelekkaan, sisar Philippine! Kysykää kunnianarvoisalta Äidiltämme, kysykää ovenvartija-sisarelta!" kiihkoili lapsi. Mutta luostarinpalvelijatar vastasi:
"Olkaa rauhallinen, Maria neiti; älkää olko paha, ette ole enää pitkään aikaan ollut paha. Ei pidä palata vanhoihin vikoihinsa, muuten minun täytyy siitä ilmoittaa; tiedättehän että minun täytyy ilmoittaa."
Samassa hän otti reippaasti lautasen pöydältä, nyökäytti päätään ystävällisesti lapsille jäähyväisiksi ja meni.
"Hän ei tahdo uskoa, että olen sinun veljesi", sanoi Pavel hetken päästä.
Milada painoi jälleen poskensa hänen poskeaan vasten ja kuiskasi korvaansa: "Ehkä hän sen kuitenkin uskoo".
"Uskoo kuitenkin?… Minkätähden hän sitte käyttäytyi noin?… Ja mikset sanonut sitä hänelle selvemmin? Miksi vaikenit heti?… Minä vaikenen silloin, kun olen oikeassa, koska minua ilahuttaa että ihmiset ovat niin typeriä ja minä voin itsekseni ajatella: te hölmöt! — Mutta sinä et vaikene samasta syystä."
"Niin, minä! Minäkin vaikenen, en kuitenkaan uppiniskaisuudesta ja ylpeydestä niinkuin sinä, vaan nöyryydestä ja itsenivoittamisesta." Hänen rintansa kohosi ja hänen pienet kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä — "että taivaan enkeleillä olisi minusta iloa."
Hyvillään siitä ihastuksesta, millä veljensä häntä katseli, jatkoi Milada. "Pavel, minä en saa kirjoittaa äidillemme, vaan kirjota sinä; kirjota että alituiseen rukoilen hänen puolestaan enkä tahdo mitään muuta kuin tulla pyhäksi… Niin … ja kirjota että huolehdin hänestäkin ja että teen joka päivä hänen puolestaan ainakin yhden hyväntyön… Entäs sinä, Pavel?" sanoi tyttö tarttuen veljeään olkapäihin. "Mitä sinä teet äitimme puolesta?"
"Minäkö?" vastasi poika. — "En niin mitään".
"Älä sano niin! Sinunkin pitää tehdä jotain…"
"Mitä minä tekisin? En ymmärrä mitä?"
"Minäpä sanon sinulle! — Sinun pitää ajatella äidin kotiintuloa.
Minne hän menee, missä hän asuu, äiti raukka?"
Ja nyt esitti Milada aivan valmiin suunnitelman: Pavel ostaa maapalstan ja rakentaa äidille mökin.
Poika harmistui: "Miten minä mökin rakentaisin? Eihän minulla ole rahaa."
"Mutta minulla on!" huusi tyttö. "Odotahan hiukan, tuon ne sinulle … istu vaan rauhassa ja odota."
Kiireisesti riensi tyttö ulos, mutta viipyi kauvan ennenkuin jälleen palasi. Mukanaan oli nyt ovenvartijatar, joka piti tarkasti silmällä erästä Miladan kädessä olevaa esinettä.
"Seis!" sanoi luostarinsisar. "Mitä aijotte sillä tehdä?"
"Lahjotan sen veljelleni; olen saanut luvan arvoisalta Äidiltämme."
Ovenvartijatar katseli lasta moittivasti, lausui hitaasti venytellen "todellakin?" ja poistui verkkaisin askelin.
Milada heilutti riemuiten neulottua kukkaroa, jonka laajoista silmukoista loisti jotain vaaleaa, hopeanhohtoisaa. Siinä oli hänen säästönsä, paroonittarelta saadut ja tunnollisesti säästöön pannut viikkorahansa, yhteensä kolmekymmentäneljä guldenia. Raha-asioihin tottumaton Pavelkin kyllä ymmärsi ettei tuolla summalla vielä osteta mitään maapalstaa eikä rakenneta mökkiä, mutta olihan siinä joka tapauksessa alku, oli omaisuus jota voi aikaa myöten kartuttaa. Lapset neuvottelivat nyt miten se kävisi päinsä ja Miladalle selvisi pian että hänen veljensä täytyisi tehdä ahkerasti työtä jotain ansaitakseen.
Mutta Pavel arveli: "Mitenkä minä voisin ansaita? Niin kauvan kuin olen paimenen luona, en voi ansaita penniäkään… Mutta!" huudahti hän — "mutta jos…" hänessä oli herännyt ajatus, ja tämä harvinainen tapaus saattoi hänet kuumeentapaiseen mielentilaan — "jos voisin jäädä tänne. Onhan luostarissa taloudenhoito… jos voisivat antaa minulle täällä jonkun tehtävän?"
"Taloudessa?" kysyi Milada suurin silmin. "Jos antaisivat minulle jotain työtä", jatkoi hän, "härkien, hevosten tai lehmien hoidossa, tai jotain muuta, että voisin jäädä tänne, ettei minun tarvitsisi enää palata kylään."
Hän tarttui sisarensa käsiin ja pyysi pyytämällä hänen puhumaan puolestaan luostarinsisarille. Kun hänen hidas mielikuvituksensa kerran pääsi lentoon, riensi se itsepintaisesti edelleen, kantaen hänet yhä korkeammalle. Hänestä tulisi niin erinomainen renki, ettei kestäisi kauvankaan ennenkuin hän ylennettäisiin voudiksi ja sitte pehtooriksi. Ansaitsemillaan rahoilla tahtoisi hän rakentaa äidilleen mökin kotikylään. Hän asuisi siellä ja Pavel jäisi sisarensa läheisyyteen, saisi hyvin usein hänet nähdä ja hänen kanssaan puhua, niinkuin nyt tänään. Kun se vaan kävisi päinsä, silloin hän tulisi onnelliseksi ja hyväksi, pahuus ja varkaus unohtuisi, ja unohtuisi — Pavel pui nyrkkiä erästä näkymätöntä olentoa kohti: Vinska, aikoi hän sanoa, mutta samassa tuntui kuin ei olisi sopivaa mainita tuota nimeä sisarensa läsnäollessa. Lapsi painautui häntä lähemmäksi eikä tehnyt mitään vastaväitteitä, kuuntelihan vaan hänen kertomustaan kuin kauniinta satua, lisäten monesti vielä omasta puolestaan jonkun valoisan piirteen tuohon kauniiseen kuvaukseen.
"Niin, sinusta tulee pehtoori ja minusta pyhä!" huudahti pienokainen riemuissaan … silloin kuului voimakas, yhtämittainen kellon kilinä, ensin kaukaa, sitten yhä lähempää. Milada huokasi syvään.
"Merkki", sanoi hän.
"Mikä merkki?"
"Merkki siitä, että sinun täytyy lähteä."
"Mutta minä en mene! Olethan itse sanonut että voin jäädä tänne!" huudahti Pavel. Pienokainen vastasi säikähtyneenä:
"Mikä mieleesi johtuikaan? Enhän minä voi mitään sellaista luvata."
Soitto oli ennättänyt jo aivan oven eteen, ovi avautui ja kynnykselle ilmautui ovenvartijatar. Hän ei puhunut mitään, vaan soitti yhä kiihkeämmin kädessään olevaa kelloa.
Samassa saapui paikalle nopein askelin sisar Philippine huutaen
Pavelille: "Puhelutunti on ohitse, jo on aika sanoa jäähyväiset.
Joutuun, joutuun!"
Poika ei vastannut mitään eikä totellutkaan. Luostarinpalvelijatar uudisti kehotuksensa, mutta Pavel jäi paikoilleen istumaan, pää alas painuneena ja toisella kädellään rutistellen toisen sormia. Ovenvartijatar huusi paikalle toisen luostarinpalvelijattaren, pyysi hänen apuaan vastahakoisen pojan poistoimittamisessa ja antoi Miladalle viittauksen lähteä huoneesta. Pienoinen viivytteli. Silloin astui nunna hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen.
"Mene luokalle!" sanoi hän ponnistaen kaikki voimansa estääkseen äänensä väräjämistä ja voittaakseen mielentyyneydellä lapsen ujon vastarinnan. Hänen tummissa silmissään välähti kuitenkin suuttumus ja luostarinkasvatille hiljaa kuiskaamansa sanat eivät liene olleet erittäin hellät, siitä vaikutuksesta päättäen minkä ne aikaansaivat. Pienokainen kuunteli niitä tuskallisella jännityksellä, huusi sitte äkkiä: "Hyvästi, Pavel, hyvästi!" ja juoksi tiehensä.
Silloin poika hypähti istualtaan, työnsi syrjään maallikkosisaret, jotka koettivat häntä pidättää, ja ryntäsi Miladan jälessä etehiseen. "Odota", huusi hän — "oletko unohtanut mitä tahdomme tehdä, mitä täytyy tapahtua? Jää tänne ja ilmota se luostarinsisarille!"
Poika kävi yhä vastahakoisemmaksi ja uhkasi palvelijattaria, jotka aikoivat toimittaa hänet väkivallalla pois. Rauhallinen luostarinetehinen oli muuttua käsikähmän näyttämöksi, kun äkkiä puutarhan puolella oleva ovi avautui ja siitä astui sisään pitkä jono nunnia, joiden etupäässä luostarin johtajatar ja hänen rinnallaan kaksi arvossa lähintä sisarta. Lempeä hymy kauniilla kasvoillaan, suuret kirkkaat silmät hiljaisen ihmettelevinä suunnattuina kiivastuneeseen ovenvartijattareen tuli hän vastaanottohuoneen kynnykselle. Ovenvartijatar oli kuin kivettynyt, maallikkosisaret niiasivat puoleen mittaansa, Milada kumartui syvään ja nojasi päätään olkaansa vasten, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten.
"Mitä tämä? Mitä täällä tapahtuu?" kysyi johtajatar, ja yhtä suuresti kuin hänen jalot kasvonpiirteensä miellyttivät silmää, yhtä tenhoavasti hyväili hänen äänensä kirkas metallinsointu korvaa. "Miksei pikku Mariamme ole vielä mennyt luokalleen?"
Ovenvartijatar antoi, Pavelia lainkaan säästämättä, jokseenkin sekavan selityksen äskeisistä tapahtumista, ja hänen korkea-arvoinen esimiehensä kuunteli häntä enkelin kärsivällisyydellä ja katseli syytettyä pahantekijää enkelimäisellä sääliväisyydellä.
"Tahdot puhua luostarinsisarten kanssa?" sanoi hän pojalle. "Puhu, lapseni; tuolla ovat luostarinsisaret."
Pavel vapisi ihastuksesta ja toivonilosta kuullessaan nämät ystävälliset sanat, mutta hänen oli mahdotonta tehdä niiden mukaan. Vaijeten katsoi hän kunnianarvoiseen johtajattareen, joka seisoi hänen edessään niin kirkkaana ja ylevänä tummassa puvussaan. Tuntui kuin hän olisi katsellut pyhän neitsyen kasvoja, ja kun hänen katseensa siirtyi alemma, oli hän näkevinään hänen ristiin puristetuissa käsissään taivaan avaimet. Ikäänkuin mahtavan käden pakottamana ja painamana heittäytyi hän äkkiä polvilleen ja huulensa sopersivat hiljaa ja hartaasti:
"Armahtakaa, armahtakaa!"
Seuraavana hetkenä polvistui hänen sisarensa hänen viereensä ja alkoi niinikään huutaa, vaan kovemmin ja rohkeammin kuin veljensä: "Armahtakaa, armahtakaa! Kunnianarvoisa Äiti, armahtakaa häntä!"
Johtajatar teki torjuvan kädenliikkeen. Hän ojensi kätensä Miladalle ja veti hänet seisoalleen sanoen: "En tiedä mitä tahdotte, mutta niin ei pyydetä. Nouse sinäkin poika ja sano järkevästi asiasi."
Pavel nousi paikalla, hänen poskensa hehkuivat, hiki helmeili hänen hiuksissaan ja hän tahtoi puhua, mutta suustaan tunkeutui ainoastaan käheitä, epäselviä ääniä.
"Puhu sinä hänen puolestaan", sanoi johtajatar Miladalle.
"Hän tahtoisi niin mielellään jäädä tänne", vastasi lapsi liikutettuna ja alakuloisena; "hän jäisi tänne rengiksi, hoitamaan lehmiä tai hevosia."
Kunnianarvoisa johtajatar hymyili ja hänen seurueensa, suuret ja pienet, leveät ja kapeat, lempeät ja ankarat nunnat hymyilivät samoin.
"Kuinka hän on semmoista tullut ajatelleeksi? Onko joku neuvonut hänet tänne? Neiti taloudenhoitaja, onko taloustöissä joku paikka vapaana?"
"Ei ole", vastasi puhuteltu.
Pavel kuvitteli molempien naisten vaihtavan keskenään selittäviä silmäyksiä. Johtajatar kysyi uudelleen:
"Ehkä pehtoori aikoo päästää palveluksesta jonkun rengin? Poika on voinut siitä kuulla ennemmin kuin me; eiköhän se olisi mahdollista?"
"Ei, tiedän aivan varmaan ettei pehtoori ajattele luopua ainoastakaan rengistään?"
"Vai niin", sanoi johtajatar. "Sille asialle ei siis voi mitään, lapseni; se, joka on sinut meille neuvonut, ei ole tiennyt asian oikeata laitaa. Mene kotiin, lapseni; mene Herran rauhaan! Ja sinä pieni Maria, kiirehdi luokalle — luokalle!"
Johtajatar aikoi poistua jatkaakseen matkaansa, mutta poika heittäytyi hänen eteensä. Kunnioittava pelko oli tähän saakka sitonut hänen kielensä, epätoivon tuska nuo siteet nyt irrotti.
"Jumalan tähden, hyvä siunattu luostarinäiti!" huusi hän tarttuen johtajattaren vaatteisiin. "Jumalan tähden, antakaa minun jäädä tänne, älkää lähettäkö minua takaisin kylään… Minun Miladani sanoo että minun pitää tulla hyväksi, kylässä en voi tulla hyväksi… Täällä tahtoisin olla hyvä, pitäkää minut täällä… Kylässä olen varas ja minun täytyy varkaana pysyä…"
"Lapsi, lapsi; mitä puhutkaan?" vastasi Kunnianarvoisa. "Ei kenenkään tarvitse olla varas, jokainen ihminen voi ansaita rehellisesti leipänsä."
"Minä en!" huusi Pavel torjuen kaikin voimin kahden nunnan yrityksiä, jotka olivat astuneet esiin ja koettivat irrottaa hänen käsiään johtajattaren hameesta. "Minä en voi!… Sen minkä ansaitsen, hävittää Virgil väkijuomiin, ja minun täytyy tehdä kaikki hänen työnsä saamatta siitä mitään… Kunnan pitäisi antaa minulle vaatteita, vaan se ei anna … ja kun Virgilova menee sinne sanoen: pojalla ei ole paitaa, pojalla ei ole takkia, silloin he sanovat: meillä ei ole rahaa … mutta kun menevät metsästämään tai kapakkaan, silloin heillä on kyllä rahaa…"
Epäillen pudisti johtajatar päätään tehden vastaväitteitä, jotka Pavel kumosi. Harvasanainen poika osotti jonkinlaista lyhyttä, sattuvaa kaunopuheisuutta. Sanat eivät olleet pitkällisen miettimisen tuloksia. Tunto koko viheliäisyydestään selvisi samana hetkenä, kun hänelle avautui mahdollisuus vapautua tuosta kurjuudesta, ja jokainen uusi syytös huonoa kasvatusäitiä tai kuntaa kohtaan, jokainen epätoivon ja valituksen purkaus loppui aina kiihkeään rukoukseen: "antakaa minun jäädä tänne, älkää lähettäkö takaisin kylään!" Mutta — katsoipa hän tuskaisin tai toivehikkain silmin tuohon korkeaan olentoon, jolla hän luuli olevan vallan muuttaa hänen toivottoman kohtalonsa onnellisemmaksi, aina kohtasi häntä sama lempeä taipumattomuus. Ja niinkuin johtajatar katseli eteensä äärettömän hurskaana ja kylmän korkeana, samoin teki koko hänen seurueensa, ja hidasajatuksinen Pavel ymmärsi vihdoinkin että kaikki hänen rukouksensa olivat turhat.
"Mene, lapseni!" sanoi johtajatar. "Mene Herran haltuun ja ajattele että missä ikänä vaellatkin, niin vaellat hänen silmiensä edessä ja hänen turvissaan. Ja kun hän on kanssamme, mitä voivat ihmiset meille silloin, mitä heidän huono esimerkkinsä ja huonon esimerkkinsä kiusaus? Mene rauhassa, lapseni; Herra askeleesi johtakoon!"
Hän antoi ovenvartijattarelle viittauksen; tämä riensi avaamaan etehisen ovea. Äänetönnä ja ilman hyvästiä jättämättä astui Pavel ulko-ovea kohti. Silloin kuului äkkiä äänekäs huuto. Milada, joka oli tähän asti seisonut paikaltaan hievahtamatta, katsettaan nostamatta tai hiukan teeskennellysti sivulle painunutta päätään kääntämättä, juoksi nyt veljensä jälkeen. "Odota, tulen kanssasi!" huusi hän, heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä nyyhkyttäen: "Pavel raukka! Pavel raukka!" Ollen aivan suunniltaan tavotteli hän pienillä nyrkeillään nunnia, jotka astuivat hänen luokseen ja koettivat lempeästi häntä rauhottaa. Tyttö raivosi ja tuskaili: "Päästäkää minut! Tahdon mennä hänen kanssaan, koska hän on köyhä, koska hän on varas… Katsokaa, katsokaa! Hän on ryysyinen, hänellä ei ole mitään syömistä; minä tahdon myöskin olla ryysyissä, minäkään en tahdo syödä; en tahdo olla pyhä enkä päästä taivaaseen, jos hän joutuu kadotukseen!"
Tyttö huusi kuin olisi tahtonut keuhkonsa pakahuttaa ja poika, sekä hämmästyen hänen kiihkeyttään että iloiten tuosta odottamattomasta rakkauden purkauksesta, tuijotti sisareensa, häveten, onnellisena — ja aivan neuvottomana, kunnes luostarinsisaret muodostivat tiheän piirin hänen ja Miladan ympärille, irrottivat pienokaisen käsivarret hänen kaulastaan ja nostivat käsistä ja jaloista pidellen tytön ilmaan. Kaikki tapahtui mitä suurimmalla varovaisuudella ja ilman vähintäkään kärsimättömyyden ilmausta. Syvä suru ja sydämellinen osanotto oli ainoa ilme, mikä näkyi hurskaiden sisarten kasvoilla, kun heidän kasvattinsa yhä vielä jatkoi vastustustaan.
"Pavel!" huusi lapsi. "Riistä minut irti, Pavel! Mennään pois, kauvas pois … mennään yhdessä työhön, tiiliä tekemään, niinkuin ennenkin, niinkuin silloin kuin olimme pieniä… Minä tahdon pitää huolta ettet enää varasta. — Riistä minut irti!… Ota minut mukaan!… Älä mene yksin … en näe sinua enää milloinkaan, jos menet yksin pois. — He eivät enää koskaan päästä sinua luokseni … ei milloinkaan!"
Hänen huutonsa loppui käsittämättömiin ääniin ja käheään yskään. Pavel voihki tuskissaan. Pienokaisen avunhuuto viilsi hänen sydäntään ja kuitenkin hän pysyi kyllin kylmäverisenä ajatellakseen: mitä hän pyytää, on mahdotonta; siihen mitä hän uskoo voivansa suorittaa, eivät hänen voimansa riitä. Vihdoin vaikeni tyttö, varmaankin väsymyksestä. Pavel ei voinut häntä nähdä, sillä luostarinsisarten muodostama piiri hänen ja tytön välillä oli vähitellen kasvanut kolmen neljänkertaiseksi. Sisarensa käheän äänen sijasta kuuli hän nyt puhtaan, metallinkirkkaan, joka varotteli ja tyynnytteli, tasaisesti ja vaikuttavasti ja aina yhä hiljemmin… Pavel kuunteli henkeään pidättäen — pienokainen rauhottui. Hän kuuli hänen vain tuon tuostakin huokailevan syvään ja sydämeen koskevasti, ja hänestä tuntui kuin olisi tyttö silloin maininnut hänen nimeään. Silloin hän ei voinut enää kauvemmin itseään pidättää, vaan syöksyi esiin murtaakseen piirin, joka hänet erotti sisarestaan. Hän oli odottanut vastustusta, vaan oi tavannutkaan semmoista; niinkuin asiasta olisi ennakolta sovittu, väistyivät luostarinsisaret syrjään ja hän näki Miladan seisovan edessään, käsi johtajattaren kädessä, kalpeana ja vapisevana, pää kallellaan ja punareunaiset silmät maahan luotuina, silmät, jotka olivat hänen tähtensä punaiset!… Paveliin tarttui miltei vastustamaton halu riistää hänet syliinsä ja paeta hänen kanssaan. Ovi oli auki, pari hyppäystä vain, ja hän olisi saavuttanut vapauden — ja kun hän kerran olisi tuolla ulkona, niin saisivatpa luostarinsisaret juosta hänen jälessään!… Mutta sitte? Mihin hän vie lapsen? Ja vastaus kuului hänen sisästään: kurjuuteen! Hän voitti äkillisen kiusauksensa.
"Astu lähemmäksi", sanoi johtajatar. "Sano sisarellesi jäähyväiset!"
Hän noudatti käskyä ja lisäsi painokkaasti: "Ensi sunnuntaina tulen takaisin!"
Pienokainen puhkesi jälleen kyyneliin ja kuiskasi, katsettaan kohottamatta: "Saako hän tulla?"
"Sitä en voi edeltäkäsin sanoa", vastasi Kunnianarvoisa. "Se ei riipu minusta, vaan sinusta, sinun käytöksestäsi; veljesi saa tulla aina, jos sinä olet hyvä ja tottelevainen etkä" — puhuja pani erikseen painoa tälle sanalle — "etkä ole kärsimätön."
"Hei vaan!" huudahti Pavel iloissaan. Ehdot, joilla hänen ja sisarensa jälleentapaaminen olisi mahdollinen, tuntuivat lohdullisilta. Hän ei ymmärtänyt minkätähden Milada oli surullinen ja pudisti epäilevästi päätään, kun hän sisartaan syleillen ja suudellen lupasi varmasti tulla kahdeksantena päivänä takaisin. Ja kun pienokainen oli viety pois ja hän, totellen ovenvartijattaren kehotusta, oli lähtenyt etehisestä ja seisoi nyt luostarin ulkopuolella, hymyili hän itsekseen. Häntä huvitti typerä tyttö, joka oli elänyt vuosikausia tyytyväisenä hänestä erossa ja joka nyt niin katkerasti suri viikon eroa. Pieni raukka, miten hän rakastaakaan häntä! Hän ei ollut voinut uneksiakaan, että tyttö rakasti häntä niin suuresti! — Kaikki hän olisi jättänyt hänen tähtensä, kauniin talon, jossa asui, hyvät vaatteensa, hyvän ruokansa … jopa varman taivaaseenpääsönkin…
Sen hän palkitsee sisarelleen, ja hän tietää kyllä miten: tulemalla hyväksi! Hänen sydämensä täytti ilo ja ylpeys ja mitä ihanin luottamus; joku erinomainen, käsittämätön tunne täytti hänen sielunsa. Hän ei tutkinut sitä tarkemmin, sehän oli niin uutta ja outoa, sehän oli — onnea. Sen sisällisen ihmeen vaikutuksen alaisena, jota hän nyt tunsi, luuli hän voivansa odottaa ulkonaisiakin ihmeitä. Ja astuessaan hitaasti eteenpäin, muodostui noista epämääräisistä unelmista yhä selvempi vakaumus siitä, että hän kulki suurta kohtalonsa muutosta kohti, että tämä oli ihanamman, paremman elämän salaperäinen alku.
Astuttuaan tunnin verran ja ennätettyään tuskin neljättä osaa matkasta, saavutti hänet paroonittaren lähetti, joka niinikään oli matkalla kaupungista kylään. Se oli vanha tuttava, yövartija Vendelin Much, jonka paroonitar lähetti joka sunnuntaiaamu aikaisin luostariin. Hän vei sinne Miladan taskurahat, kirjeen johtajattarelle sekä lahjoja köyhille ja toi mukanaan armolliselle rouvalle viikkokertomuksen pienestä holhokista. Siihen, jonka korkea-arvoisa johtajatar tänään lähetti, oli kiireessä lisätty seuraavat sanat:
"— Sisarusten tapaamisesta ei ole ollut toivottuja seurauksia. Se päinvastoin vain kuohutti sitä kulkuriveri-pisaraa, mikä valitettavasti lemmikkimme suonissa virtailee. Pelkäämme kestävän kauvan, ennenkuin meidän onnistuu poistaa tämän sisarusten ensimäisen, ja jos Te, rouva Paroonitar, seuraatte neuvoamme, viimeisen kohtauksen seuraukset."