XVI.
Pavel asteli hitaasti torin halki, tuon saman, joka kerran oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, mutta jonka ihanuuksia hän ei nyt huomannut. Miladan odottamattoman tapaamisen synnyttämä onnentunne väreili vielä hetken hänen mielessään, mutta väistyi pian toisen, tuskallisen tunteen tieltä, joka täytti hänen sielunsa tuskalla ja katumuksella.
Hänen ei olisi pitänyt totella poislähdön viittausta, niinkuin oli pelokkaassa arkuudessaan tehnyt, vaan sanoa johtajattarelle: "Minua pelottaa sisareni puolesta; ettekö näe että hän menehtyy työstä, rukouksesta ja katumusharjotuksista?" Se olisi ollut hänen velvollisuutensa ja oikeutensa. — Ja kun tuo ajatus oli kerran syntynyt, kypsyi se päätökseksi, Pavel kääntyi takaisin luostariin ja soitti ovikelloa.
Ovea ei avattu, mutta pieneen, ovessa olevaan ristikkoreikään ilmestyi tähystävä silmä ja ovenvartijatar kysyi soittajan asiaa. Hitaasti sanoi Pavel asiansa ja sai vastaukseksi, ettei johtajattaren kanssa saanut nyt puhua. Reijän takana oleva luukku sulkeutui.
Mitä tehdä? Koputtaakko, melutakko, tunkeutua väkivalloin luostariin, antautua alttiiksi vaaralle joutua johtajattaren epäsuosioon?… Ja jos niin kävisi — kuka saisi kärsiä Pavelin teosta, ja kärsisi vielä enemmän kuin olisi tarpeenkaan? — Milada. Sen hän tiesi vallan hyvin, ja jatkoi uudelleen matkaansa.
Kaupungin loppupäässä, aivan sillan luona, oli muuan ravintola ja sen edustalla leveäoksainen niinipuu, joka varjosti paria hentojalkaista pöytää penkkeineen. Pavel istuutui sinne nälkäisenä ja janoisena pyytäen olutta ja ruokaa. Mutta niitä saatuaan hän unohti sekä syömisen että juomisen. Ravintolan pihassa oli vilkasta liikettä. Oli juuri saapunut muutamat vaunut tuoden mukanaan matkustajia, joista kaksi riiteli vilkkaasti ajurin kanssa juomarahoista. Muuan vanha rouva taas kaipasi jotakin tavarataan ja pöyhi muiden matkustajien harmiksi oven luo pystytettyä kapsäkki- ja matkataminevuorta.
Nuo tapaukset herättivät aluksi vain pintapuolisesti Pavelin huomiota, mutta asia muuttui kokonaan, kun hän äkkiä huomasi rakennuksen nurkan luona erään pienen kapsäkin, turkit ja ryhmysauvan. Nuo kolmehan olivat vanhoja tuttuja … varsinkin keppi, joka kerran oli oikein hauskasti hyppinyt hänen selässään!
Vähääkään miettimättä huusi hän ääneen: "Herra opettaja, herra opettaja; oletteko täällä?" riensi ylös ja tahtoi rynnätä ovesta sisään. Siellä astui Habrecht häntä vastaan avosylin:
"Kaikki hyvät henget — Pavel!"
"Mistä tulette, minne menette?" kysyi nuorukainen.
"Minnekö? Sinun luoksesi! Tahdoin tavata sinua, ja tapaankin jo matkallani. Onnellinen sattuma, hyvä enne!"
"Aijoitteko todellakin käydä luonani? — Sepä hauskaa, herra opettaja!"
"Hauskaa? No miksikäs ei… Vaan älä sano minua enää 'herra opettajaksi' — en ole enää mikään opettaja … ne ajat ovat jo ohitse. Olen tullut oppilaaksi ja alottanut uutta elämää", sanoi hän hengittäen syvään kuin suuresta onnesta puhuen.
"Eikö uusi elämä alkanut jo aikoja sitte?" kysyi Pavel hämmästyneenä.
"Siitä ei tullut mitään, se meni kerrassaan myttyyn", vastasi Habrecht päätään pudistaen. "Saat kuulla miten kävi. Tule sisään. Niinipuun alla — se on kaunis puu … tulen ehkä piankin ikävöimään tuollaista puuta — on minun liian viileätä… Tule, rakas ystävä, minulla on paljo sinulle kerrottavaa ja tahdon myöskin kuulla paljo sinusta ennenkuin eroamme — luultavasti ainaiseksi."
Hän tilasi päivällisen itselleen ja Pavelille, pyysi alikerroksen paraimman huoneen ja oli erittäin tyytyväinen, kun hänet vietiin suureen, huonosti sisustettuun saliin. Kehno liemiruoka ja vielä kehnompi viini, vedessä liuotettu raavaanliha ja puoliraa'at perunat saivat niinikään osakseen hänen kiitoksensa. Itse hän ei syönyt enempää kuin intialainen katumuksenharjottaja, mutta kehotteli alituiseen vierastaan: "Syö ja juo mielesi mukaan; ruoka on hyvää ja minä maustan sitä hyödyllisillä katkelmilla kokemuksistani."
Hän alkoi kertoa, joutuen yhä enemmän haltioihinsa, niin ettei enää pysynyt paikoillaan, vaan milloin seisoi, milloin istui, milloin juoksi sinne tänne huoneessa, omituisilla nopeilla liikkeillä puhettaan säestäen.
Niin, se oli ollut erehdystä tuo hänen uskonsa uuteen elämänaurinkoon, joka muka hänelle alkaisi paistaa uudessa paikassaan. Kuolleen menneisyyden haamu nosti yhä päätään synnyttäen sekasortoa ja riitaa siellä, missä selvyyden ja rauhan olisi pitänyt vallita. Habrecht oli tahtonut saattaa asiat liian hyvälle kannalle, oli osottanut liikaa intoa, tavottanut liian nöyrästi suosiota — se kaikki sekä hänen ahkeruutensa, ankara velvollisuuksiensa täyttäminen ja nuhteeton elämänsä herätti epäluuloja. "Miehellä on varmaankin huono omatunto", sanoivat ihmiset.
"Ymmärrätkö?" kysyi Habrecht. "Kun tuon kuulin, irvisti taas vastaani entisyyden haamu, josta alussa puhuin. Jos olisin menetellyt niin kuin ei minulla olisi ollutkaan mitään hyviä aikeita, jos olisin kulkenut tietäni huolimattomasti ja muiden suosiosta välittämättä … vaan turhaa sittekin! He ovat siellä vielä innokkaampia tsekkiläisiä kuin täällä, saksalainen nimeni heitä harmitti. He luulivat minua saksalaismieliseksi, minua jonka mielestä maapallo on kaiken kurjuuden tyyssija ja jokainen ihminen enemmän tai vähemmän kovien kokemuksien alainen! Minäkö tekisin erotusta, minäkö sanoisin: huolehdin enemmän niiden onnesta, jotka ovat syntyneet virran tällä puolen, kuin niistä, jotka ovat nähneet päivän valon sen tuolla puolella… Ei ole kuin yksi kansallisuus, yksi ainoa, joka muita johtaa ja valistaa, s.o. kaikki kunnon ihmiset — olisin ylpeä jos kuuluisin niihin… Mitä muiden kansallisuusylpeyteen tulee" — hän tarttui päähänsä nauraen — "niin se on tämän vuosisadan narrimaista hullutusta."
"Se on minun mielipiteeni… Ellei teitä miellytä nimeni", sanoin heille, "niin nimittäkää minua vaikka Mampraviksi, minulle se on yhdentekevää. Mutta juuri sen kautta, että olin valmis tässäkin asiassa mukautumaan, pilasin asiani kokonaan. Nyt olin heidän mielestään jonkunlainen vakooja, joka tahtoi heitä pettää, jumala ties missä tarkotuksessa. Kohtasin vastuksia joka askeleella. Lopulta en enää saanut rahallani leipää leipurilta enkä ruokatavarakauppiaalta ainoatakaan omenaa. Oi, ne ihmiset! Heitä pitäisi rakastaa — ja niin tahtoisin tehdäkkin — mutta se ajatus monesti suorastaan puistattaa."
Muisto noista viimeisistä kokemuksistaan masensi hänet hetkiseksi. Mutta pian hän jälleen voitti kukistumattoman vilkkautensa, puhe alkoi uudestaan pulputa, ja kerran vauhtiin joutuneena hän unohti tykkänään kuulijansa käsityskyvynkin. Pavelin oli, huolimatta osanotostaan vanhan ystävänsä kertomuksiin, hyvin vaikea niitä ymmärtää.
Habrechtin viimeinen koetus oli ollut katkera, mutta lyhyt. Muuan ystävä, entinen koulutoveri, jonka kanssa hän oli vuosien kuluessa ylläpitänyt jonkinlaista yhteyttä, ilmautui eräänä päivänä pelastajana hänen luokseen. Molempien miesten kohtalossa oli jonkinlaista yhtäläisyyttä; se oli heidän mielenlaatunsa yhdenlaisuus, joka oli säilyttänyt heidän sisällisen yhteytensä vuosikausien erosta huolimatta. He päättivät jälleennäkemisensä ensi hetkenä jatkaa elämäntaistelua rinnakkain. Valitsemalleen taistelukentälle lähtemiseen tarvittavat varat hankki ystävä ja ystävän ystävät. He elivät Amerikassa varakkaina ja kunnioitettuina ja kuuluivat erään "siveysseuran" innokkaimpiin apostoleihin, seuran jonka tarkotuksena oli siveellisen kulttuurin levittäminen ja joka päivä päivältä voitti yhä suurempaa tunnustusta ja vaikutusvaltaa.
"He nimittävät itseään siveysopin pohjalle perustetun uskonnon tunnustajiksi", huudahti Habrecht. "Minä sanon heitä pyhimmän tulen virittäjiksi ja vaalijoiksi, mikä milloinkaan on maailmassa palanut ja jonka valon tarkotuksena on luoda inhimillisen yhteiskunnan kasvoille jalo, tähän saakka tuntematon ilon heijastus… Tuon sanoman olen saanut eräästä kirjasta, kirjasta jonka vertaista ei ole vielä kirjotettu… Oi rakas ihmislapsi! Se on ihmekirja ja on minun sydämessäni miltei anastanut sen sijan, mikä kerran oli eräällä toisella kirjalla, jota sinä, narri, sanoit loitsukirjaksi… Minä seuraan kutsumusta, menen sinne etsimään jotakin, jonka olen kadottanut: yhteyttä haudan tuolla puolen olevain kanssa. Jompaakumpaa me ihmisraukat tarvitsemme — joko jonkunlaisen menestyksen täällä maailmassa taikka jonkunlaisen pohjan kärsimyksillemme, muuten tulemme surumielisiksi ja se on arvotonta jalolle luonteelle."
Tässä hänet keskeytti Pavel ensimäisen kerran: "Onko surumielisyys arvotonta?"
"Kokonaan arvotonta! Surumielisyys on hiljaisuutta, kuolemaa; iloisuus on vilkkautta, liikettä, elämää." Hän jäi seisomaan pöydän eteen, katsoi tutkivasti Paveliin ja kysyi: "Sinä olet yhä entiselläsi, et ole tullut hilpeämmäksi … millaiset sinun välisi nyt ovat kyläläisiin?"
"Paremmat", vastasi Pavel.
"Sehän on jotakin. Mistä lähtein?"
"Siitä lähtein kun kerran sanoin heille sanottavani ja näytin näytettäväni."
"Sanoit, oo! — näytit, oo, oo!… Mitenkä näytit? Annoitko selkään?"
"Annoin, oikein kelpo lailla."
"Vai niin, vai niin! Selkäsauna ei ole vahingoksi, mutta sillä on merkitystä ainoastaan tilapäisenä keinona." Ja nyt vaati Habrecht entisen suojattinsa tekemään tarkkaa tiliä elämästään. Sen hän tekikin mikäli kuulijansa huudahdukset, mietelmät ja neuvot vain sallivat. Pavelille oli tämä tilaisuus varsin tervetullut ja hän tyhjensi sulkeutuneen, täpötäyden sydämensä omituiselle ystävälleen.
He olivat molemmat juhlallisella tuulella. Vanha mies laski kätensä nuoren päälaelle ja lausui lämpimän siunauksen:
"Kasvattiäitisi, kunnan, menettelyn mukaan olisi sinusta pitänyt tulla huono mies; siitä huolimatta on sinusta tullut kelpo ihminen. Jatka vaan, tee heille toinen kepponen toisen perästä, yritä talolliseksi, kohoa heidän esimiehekseen! Ja kun olet kerran päässyt niin pitkälle, silloin maksa heidän kehnoutensa hyvällä."
Ilta joutui, lähdön hetki läheni. Habrecht pyysi laskunsa ja maksoi, kuuntelematta ravintolanisännän vakuutuksia, että vielä oli aivan liian aikaista lähteä. Hän vain riensi Pavelin kanssa täyttä vauhtia rautatieasemalle.
Kysyessään Wieniin menevän iltajunan lähtöaikaa, naurettiin hänelle vasten partaa; siitä hän suuresti rauhottui.
Ankara myrsky oli noussut ja rajusade alkoi. Habrecht ei siitä välittänyt, sitoihan vaan nenäliinan sylinterihattunsa suojaksi ja juoksenteli näin varustettuna Pavelin rinnalla edestakaisin asemasillalla, koko ajan lakkaamatta puhellen.
Kun luukku oli avattu ja hän oli ostanut piletin, kävi maltittomuutensa rajattomaksi. Hän veti taskustaan kellonsa, aseman kelloon hän ei luottanut vähääkään. Vielä kymmenen minuuttia. Hän pyysi Pavelia innokkaasti menemään kotiinsa eikä hänen tähtensä kauvemmin viipymään. Sitä ennen hän kuitenkin miltei väkivallalla pakotti nuorukaisen ottamaan hänen kellonsa lahjaksi.
"Minä en enää tarvitse sitä; ystävälläni on myöskin kello. Ajattelehan: jos aina joka toisella ihmisellä olisi kello, mikä loistava tulos! — Hyvästi, mene jo!"
Toisella kädellä hän työnsi Pavelia menemään, toisella pidätti. "Viimeinen sanani, rakas ihminen, ota se huomioosi! Huomaa: elämme erittäin opettavaisena aikana. Ei milloinkaan ole ihmisille selvemmin saarnattu: välttäkää itsekkyyttä, ellette muuten, niin itsennesäilytysvaistosta… mutta huomaan että tämä taas kohoaa käsityskantasi yläpuolelle — — Siis toisin sanoen: entisaikaan istui jokainen levollisena oman täyden lautasensa ääressä huolimatta oliko naapurinsa lautasella mitään. Se ei enää käy päinsä. Naapurin tyhjä lautanen tympäsee toisten ruokahalua — hyviin vaikuttaa oikeudentunto, raukkoihin pelkurimaisuus. Sentähden, kun täytät lautasesi, niin huolehdi että lähimmässä ympäristössäsi on niin vähän tyhjiä lautasia kuin suinkin. Ymmärrätkö?"
"Luulen ymmärtäväni."
"Käsitätkö myöskin ettei sinun pidä milloinkaan vihata ketään, ei silloinkaan, kun hän sinua vihaa?"
"Jotain siihen suuntaan on jo sisareni minulle sanonut", vastasi
Pavel.
Habrecht lausui ilonsa tuosta samankaltaisuudesta ja jatkoi edelleen: "Älä koskaan unohda viljellä lukemista. Ennenkuin lahjotin kirjani, erotin niiden joukosta kuusi kappaletta sinua varten saat ne postin kautta — vaatimattomia kirjasia, maineettomien miesten kirjottamia; mutta jos tiedät kaiken, mitä ne sisältävät, ja teet kaiken, mihinkä ne sinua neuvovat, silloin tiedät paljo ja käyttäydyt hyvin. Lue ne, lue niitä aina, ja kun olet lukenut kuudennen, niin aiota jälleen ensimäistä. Mitä tulee elämän kaikkein vaikeimpaan kohtaan, ihanimpaan, hirmuisimpaan, valtavimpaan ja pelottavimpaan kaikista intohimoista — en rohkene sitä edes mainita — niin luulen että olet siitä pelotettu ja voisit sille kannalle jäädäkkin. Sinulle sen lähde on pohjia myöten myrkytetty jo alusta alkaen. Sinä olet siinä asiassa onnistunut niin huonosti, että minä sinun vilpittömänä ystävänäsi en olisi voinut toivoa sulle paremmin käyvän."
Asemasillalle oli kokoontunut yhä enemmän väkeä, kello soi ensimäisen kerran, kaukaa kuului vihellys. Habrecht ei huomannut tuosta kaikesta niin mitään, hän oli tarttunut Pavelin takkiin kiinni ja puhui nopeaan ja kiivaasti:
"Ei jokaisen tarvitse perustaa omaa kotia; on mitä suurinta mielettömyyttä että meillä muka pitäisi olla omia lapsia — lapsia on maailmassa yltäkyllin … ja mitä parempi isä on, sitä vähemmin iloa hänellä on lapsistaan. Ja sinun maineesi, rakas ihminen! Ajattele mainettasi, muistathan: valkoinen taulu, jonka pitää pysyä valkoisena — sinun taulusi oli hyvin töhriytynyt… puhdista sitä, hankaa, pyri eteenpäin … usko että ellet ole tänään jonkun verran parempi kuin eilen, olet varmaan jonkun verran huonompi."
"Herra opettaja", koetti Pavel huomauttaa, kun soitettiin jo toinen kerta, mutta nenäliinankulman alta, joka oli irtaantunut hatunreunasta ja nyt tuulen liehuttamana hulmui Habrechtin kasvojen ympärillä, katsoi tämä häneen rakastavasti ja jatkoi:
"Älä väitä: nuo ovat liian korkeita aatteita meikäläisille, meille on yksinkertaisempikin siveysoppi kylliksi… Sanon sinulle: juuri paras on teille sopivinta; te halvat, te olette tärkeitä, ilman teidän apuanne ei enää suoriteta mitään suurta — teistä riippuu onko tulevaisuus oleva siunausta tai kirousta täynnä…"
"Herra opettaja, herra opettaja! Nyt on aika", sanoi Pavel, ja
Habrecht jatkoi:
"Teidän aikanne, aivan oikein — ja minkä te siitä luotte, se tulee…"
"Astukaa junaan!" kuului ääni hänen korvansa juuressa ja Habrecht katsoi taakseen pelästyen kauheasti. "Kolmas luokka, Wieniin!" huusi hän, riensi konduktöörin osottaman vaunun luo ja kiipesi siihen uskomattoman notkeasti.
Pavel riensi Habrechtin jälkeen ja ojensi hänen tavaransa vaunuun.
Uusi vihellys ja juna lähti liikkeelle. Vielä lyhyen matkan saattoi
Pavel sitä seurata juosten.
"Jumala teitä varjelkoon, herra opettaja!" huusi hän ja poisrientävän veturin jyminän läpi kuului vastaus:
"Ja sinua, rakas ihminen; amen, amen, amen!"
Myöhään illalla, kun Pavel oli saapunut kotiin, ruokki hän koiransa, otti kuokan ja kaivoi esiin tuon kiven, jonka oli kätkenyt huoneensa kynnyksen alle. Lamuur istui vieressä ja heitti ivallisesti sipristetyistä silmistään niin karsaita katseita herransa työhön, nuoli niin usein turpaansa ja katseli niin ylenkatseellisesti, että Pavelin oli pakko huomata hänen huono tuulensa.
"Eikö tämä ole mielestäsi niinkuin olla pitää?" kysyi hän.
Pilkallinen irvistys oli ainoa vastaus. Mutta Pavel oli saanut jo kiven esille, katseli sitä, punnitsi sitä kädessään ja huomasi sen pienemmäksi ja keveämmäksi kuin oli luullutkaan.
"Siinä se on, katso, ota!" sanoi hän ja ojensi sen koiraa kohti, joka otti kiven suuhunsa ja kantoi sitä herransa jälessä.
Ennätettyään kaivolle, otti Pavel kiven ja heitti veteen, jonne se upposi.
Lamuur ilmotti muristen tyytymättömyytensä.