ÄITI
1.
Malm astuskeli mietteissään katua pitkin äiti-muorin luo. Hänellä oli nykyään usein asiaa sinne. Hän kulki kuin poluttomassa metsässä, jossa ei ollut apua ainoastakaan tienviitasta. Hän oli aina aralla mielellä vaimonsa suhteen. Hän olisi tahtonut olla hyvä hänelle, tehdä elämän hänelle mukavaksi ja mieluisaksi. Mutta eihän hän ymmärtänyt, miten nainen tunsi ja ajatteli. Kaikkein vähin hän tunsi naimisissa olevan, häntä lahjakkaamman ja tietopuolisesti korkeammalla olevan naisen sielunelämää.
Sekin huolestutti häntä, että Liisa nykyään teki aivan liian paljon työtä. Hänellä oli yhä tuntinsa kolmessa eri koulussa. Melkein joka päivä kävi hän tervehtimässä kasvatusäitiään, hoiti kotiaskareet yhdessä määrätunneiksi saapuvan apuihmisen kanssa ja auttoi lisäksi asioiden järjestämisessä. Työtä olikin tässä suhteessa karttunut paljon, kun Malm kevätpuolella oli saanut oman liikkeen pystyyn.
Pääoman puutteessa ja kun ei riittävän suurta lainaakaan voinut saada mistään, oli osa velasta jäänyt vekselien varaan. Ja sekin oli vaivaloista. Mutta selviytyisihän siitä vähitellen. Malm ei omasta puolestaan ollut ensinkään huolissaan noista vekseleistä. Mutta Liisalle ne olivat alituisena painajaisena. Hän ei koskaan voinut unohtaa niiden olemassaoloa.
Liisa oli niin jyrkästi kaikkia vältettävissä olevia menoja vastaan, että Malm salassa vaimoltaan oli vuokrannut pienen, pari kilometriä kaupungin ulkopuolella sijaitsevan kesämökin, joka hänestä oli heille erityisen sopiva. Pyörällä hänen olisi mainion mukava liikkeestä pistäytyä kotona. Ja Liisalle tekisi maallaolo varmaan hyvää.
Kesäkodin kuntoonpaneminen oli Malmille suuri ilo. Mutta hän oli samalla kokolailla levoton siitä, mitä Liisa sanoisi.
Hänen oli usein täytynyt pistäytyä kuulemassa äiti-muorin mieltä kesä-asuntoa koskevissa asioissa. Ja nytkin pyöri sama asia ajatuksissa.
Hän avasi pihaportin, nousi portaat kahdessa harppauksessa ja asettui heti sisään tultuaan poika-aikansa lempipaikalle, korituoliin uunin viereen.
Äiti jatkoi tavanmukaista pikkuhiljaista askarteluaan, siirtyi vain töissään niin lähelle poikaansa kuin mahdollista ja puhua popisi kuin hyvämielisenä hyrräävä emäkissa.
— Äiti, luuletko, että voin hommata tavaroitakin sinne, että näyttäisi hauskemmalta, kun hän tulee sinne katsomaan? Vai onko parempi neuvotella siitä yhdessä?
— Äiti, panisikohan Liisa pahaksi, jos ostaisin hänelle lepotuolin? Hän on niin kovin tarkka meidän rahoistamme. Mutta tuollainen tuoli olisi aivan mainio hänelle.
— Äiti, onkohan se taaimmainen huone liian pieni hänen makuuhuoneekseen? Se olisi rauhallisempi kuin toinen suurempi?
Malm kysyi loppumattomasti, ja äiti hyrisi hänelle äidillisen hellämielisesti ja tyynnyttävästi.
— Älä hätäile ensinkään. Kyllä kaikki vielä selviää. Annahan ajan vähän kulua, niin pääset levottomuudestasi.
Äiti-muorin kurttuinen käsi nousi salaa pyyhkäisemään silmäkulmaa. — Jos oli miestä maailmassa, joka ansaitsi tulla onnelliseksi, oli se Oskar. Hyvä ja hellä poika hän aina oli ollut. Ja kuinka hän nyt huolehti vaimostaan! Ihan kuin vaimon onnellisuus olisi ollut hänen kaikkein tärkein huolehdittavansa.
Taas kohosi käsi salavihkaa kulmille. Toisen ajan lapsi oli äiti-muori itse ja toista oli hän kokenut.
— Niin, minä menen nyt, sanoi Oskar nousten ja ohimennen pyyhkäisten äidin kumaraisia hartioita.
Kääntyessään portista kadulle hän rupesi viheltämään. Hän alkoi pientä kansanlaulua noustessaan kotiportaita. Viheltämisellä oli aina terveellisen tyynnyttävä vaikutus häneen.
Liisa istui huoneen peräpuolella ommellen. Hän sävähti punaiseksi Oskarin tullessa, tunsi sen itse, oli siitä pahoillaan ja punastui yhä enemmän.
Oskar tavoitteli huolettomia eleitä, asettui huoneen toisella puolella olevan pöydän ääreen ja alkoi suurella innolla katsella muutamia pöydällä olevia koulukirjoja, joiden selailemiseen hänellä ei ollut vähintäkään aihetta.
— Sinä kävit äidin luona? tuli huoneen perältä.
— Niinhän minä. Lähetettiin terveisiä. Äiti käski pian tulemaan uudelleen ja yhdessä, — jos jaksat, — tarkoitan, joudat.
Malm sanoi oikaisunsa hätäisesti ja hämillään. Hänen tarkoituksensa oli ollut ilmaista, että kutsu oli pyyntö, ei vaatimus. Mutta oli tullut oikaistuksi kovin hullusti päin. Liisa oli erityisen arka juuri siinä suhteessa. Ei saanut koskaan olettaa, ettei hän jaksaisi, ei koskaan viitata hänen tilaansa tai olemassaoleviin asian haaroihin.
— Mennään vaikka huomenna. — Liisa ompeli katsettaan nostamatta. Oskar uskalsi siitä syystä pikaisesti vilkaista häneen. Tumman hehkuva puna, joka useinkin nykyään nousi Liisan kasvoille, lainehti taaskin niillä. Ja Oskar otti sen nyt kuten tavallisesti syytöksenä jostain, joka tavalla tai toisella oli ollut Liisalle vastenmielistä.
Ajattelematta muuta kuin hetken pahantuntemusta viskautui hän suoraa päätä kysymykseen, jonka esittämistä hän oli aikonut huolellisesti valmistaa.
— Ehkä me emme kuitenkaan menisi huomenna. Silloin on kouluilla lupa ja sinä voisit silloin tulla katsomaan minun vuokraamaani kesämökkiä.
— Sinun vuokraamaasi kesämökkiä? — Liisa karkasi pystyyn. Veri lainehti taaskin hänen kasvoillaan tuolla tuskallisen syyttävällä tavalla.
Oskar purasi huultaan ja sadatteli sisimmässään omaa tomppelimaisuuttaan. — Niin, katsos, — alkoi hän.
— Ei minusta meillä ole varaa maalle-muuttoihin. Veloilla elävän varat eivät ole hänen omiaan.
— Me olemme nuoria, työkykyisiä. Saahan sitä vähän ajatella hyvinvointiaankin, vaikka on täytynyt ottaa velkaa.
— Minusta vain hätätilassa.
— Minä ajattelin sinua. Ja tietysti olisi siitä hyötyä lapsellekin. — Malm viskasi viimeisen sanan tulemaan kuin poika, joka on päättänyt näyttää mitä hän uskaltaa. Häntä harmitti, että hän oli niin arka kysymyksessä, joka kuitenkin koski hänenkin lastaan.
— Missä se kesämökki on, tuli viimein kuivan kylmäkiskoisesti huoneen perältä.
— Isonniityn laidassa.
Oskar kääntyi huoneeseen päin. Silloin näki hän Liisan pistävän työnsä laatikkoon.
— Tyttökoululaisilla on lauluharjoitus. — Liisa pani jo hattua päähänsä.
Mutta lauluharjoituksesta Liisa ei kääntynytkään kotiin. Hän läksi kävelemään kaupungin ulkopuolelle, harhaili kuin unessakävijä teitä pitkin ja tunsi tunnossaan kauheita itsesyytöksiä siitä, että Berntin kuva joka polulla astui häntä vastaan.
"Märchen Elisabet", humisivat puut ojennellen oksiaan kuin syleilyksi. "Märchen Elisabet", muistuttivat kukkaset mättäillä, tuulenhengen väräytellessä kesäistä ketoa kepeästi kuin poskea pehmeästi hyväilevä käsi.
Ei sitä polkua, jota he eivät yhdessä olleet astelleet useaan kertaan. Ei sitä levähdyspaikkaa tai kaunista tienkäännettä, joka ei hänelle huutamalla huutanut suurista, sisältörikkaista onnenhetkistä.
Isoniitty leppoisine lehtoineen oli ollut heidän mielipaikkojaan. Kesäasunnon valinta oli siitä syystä kuin tuomio. Se oli kiirastuli, jota syyllinen ei saanut välttää, niin sietämättömältä kuin se tuntuikin.
Liisa huojutteli ruumistaan kuin suuressa sisäisessä tuskassa.
Mitä, mitä hän oli tehnyt? Toisen kuva sisimmässään oli hän antautunut toiselle.
Hän oli elänyt kuin unessakävijä, jolle herääminen on hengenvaarallista. Hän oli siitä syystä koettanut välttää heräämistä. Ja se oli aluksi onnistunut hänelle. Mutta sitten tuli kaikesta huolimatta heräämisen hetki. Se tuli silloin, kun hän ymmärsi olevansa tulemassa äidiksi.
Hän heräsi nähdäkseen itsensä pohjattoman kuilun partaalla.
Orpoutensa näännyttämänä hän oli ostanut itselleen kodin. Mutta millä hinnalla? — Hinnalla, josta hän ei yksin voinut vastata, vaan jonka vuoksi hän veti toisiakin ikeen alle.
Hän oli koettanut välttää totuutta. Olihan se, joka oli antanut paljon toiselle, tehnyt ainakin jotain hyvää. Ja Oskar oli kiitollinen saamastaan. Sen hän myöskin tiesi. Sen tietoisuuden varassa hän oli koettanut elää.
Mutta nyt, kun hän tiesi olevansa kutsuttu kaikkein suurimpaan tehtävään, kun hän tunsi olevansa muodostamassa uutta elämää, ymmärsi hän täydellisen vararikkonsa.
Hänellä ei enää ollut sitä mielen rohkeutta, joka oli auttanut häntä pää pystyssä kulkemaan vaikeidenkin aikojen läpi. Hänen sykähtelevä elinvoimansa oli sammuksissa. Hän oli omien raatelevien ajatustensa uhri, jota ei auttanut edes ajatus, että tällainen synkkämielisyys vaikuttaisi lapseenkin. Se nosti vain hänen tuskansa huippuunsa.
Toiset äidit puhelivat lapsilleen sydämellisiä äidinrakkauden sanoja. Hänkin puheli lapselleen, mutta hänen sanansa olivat polvilleen painuneen katumuksentekijän vaikerrusta ja anteeksipyyntöä.
Hän oli usein ennen ajatellut lasten oikeutta syntyä kodin suojaavassa piirissä. Nyt hän näki asian toisen puolen. Hän ymmärsi, miten pohjattoman syylliseksi laillisestikin kodin pystyttänyt äiti saattoi joutua.
— Sinä pieni, sinä rakas, puheli hän suuressa sielun tuskassa, anna minulle anteeksi. Minä olen tehnyt sinulle koko elämänajaksi korvaamattoman tappion, kun ei elämäsi saanut alkuansa kahden rakkauden suuresta, yhteen sulautuvasta voimasta.
Hänen katseensa pysyi kuivana, mutta hän tunsi, miten suuri tuska sisäisesti vapisutti häntä.
Oman ahdistuksensa ajamana kierteli hän kiertelemistään teitä pitkin. Oli jo myöhä kun hän vihdoin läheni kodin porttia. Avatessaan sen hän huomasi Oskarin levottomasti tähystämässä kuistin ikkunasta.
Se tuntui tukehduttavan kiusalliselta. Oli kuin toinen avio-oikeuksiensa varassa olisi ollut siinä vakoilemassa häntä ja hänen ajatuksiaan.
Ja sitten itsesyytös taas heräsi siitä, että hän saattoi tuntea näin
Oskaria kohtaan, joka aina vain tahtoi antaa ja palvella.
Huomatessaan Liisan Oskar kiireisesti vetäytyi pois kuistilta. Hän halusi nähtävästi salata levottomuuttaan. Ja sekin syytti.
2.
Velansuorituksena, kiirastulena, joka oli kestettävä, otti Liisa muuton kesämökille.
Hän tuli siellä olleeksi paljon yksin. Oskar oli enimmäkseen liikkeessään ja palvelija oli pestattu vasta loppukesäksi. Kotiaskareita oli vähän. Hän ennätti siitä syystä usein istuskella yksin käsitöitä tehden ja ajatellen. Kävelylle hän ei mielellään lähtenyt muuta kuin Oskarin matkassa. Hän tunsi tarvitsevansa suojaa kaikkialla ympäröiviltä muistoilta.
Ajatellessaan kulunutta elämäänsä ja kuormaa, joka hänestä tuntui läheiseltä, johtui hänelle kerran mieleen kirjoittaa äidilleen. Teki mieli kerrankin purkaa sydämeltään kaikki, mikä vuosikausien kuluessa oli mieltä painanut. Olisipahan siten saanut panna osan siitä syyllisyystunnosta, joka häntä nyt painoi, toisen hartioille ja siitä ehkä tuntea oman kuorman kevenemistä.
Oliko hän pyrkinyt tähän elämään? Ja oliko hän vastuussa niistä oloista, jotka huolimatta hänen rehellisestä tahdostaan ja siitä mielen reippaudesta, jota hänessä oli ja jota hän myöskin aina oli koettanut kartuttaa, nyt olivat käyneet hänelle ylivoimaisiksi?
Eiköhän äidin mieli sulaisi hänen tuntiessaan edes murto-osan lapsensa kärsimyksistä? Ja ehkäpä hän ainakin sisimmässään silloin antaisi lapselleen kipenen sitä äidinrakkautta, jota häneltä ei koskaan ollut näytettäväksi liiennyt?
Mutta kuinkapa voisi kirjoittaa tällaista nyt, kun ei ennenkään. Äiti oli Liisan pienenä ollessa jättänyt hänet kokonaan äidillisen hellyytensä ulkopuolelle. Vanhempana oli Liisa itse jättänyt äidin oman elämänsä ulkopuolelle. Helsingissä ollessaan hän oli saaristolaisten kanssa joskus lähettänyt äidille viemisiä ja häistään hän oli ilmoittanut. Mutta siihen supistuikin heidän välinen yhteytensä.
Tätä ajatellessaan oli hän usein tuntenut katkeruutta äitiä kohtaan. Mutta viime aikoina oli kuin hänen mielensä olisi muuttunut. Äiti tuli entistä useammin mieleen ja ajatukset olivat sovinnollisemmat. — Isäänsäkin oli hän tullut ajatelleeksi. Hän rupesi haluamaan tietoa omasta alkujuurestaan samalla kun selvitteli itselleen niitä säikeitä, joista hänen lapsensa tulevaisuus ehkä muodostuisi.
Äiti ei koskaan ollut kertonut mitään, eikä hän ollut kysynyt. Vasta viime aikoina hän oli tuntenut, että tuo tietämättömyys herätti jonkinmoista tyhjyyden ja kaipuun tunnetta.
Liisa antoi käsityön painua polvelle ja jäi silmäilemään kesäauringon valossa kylpevää luontoa.
Päivä oli ollut helteisen kuuma. Kaikki tuntui elpyvän illan viileydessä. Lintuset piipertelivät pesänsä reunalla. Hyönteiset surisivat. Silloin tällöin kilahti lehmän kello. Niityn etäisimmällä laidalla oli hevonen laitumella. Pieni, iloinen varsa pyörähteli sen kintereillä, pysähtyi välistä, painautui aivan emonsa kylkeen ja tahtoi syödä. Silloin rupesi tamma nuoleksimaan varsaansa.
Liisa katseli elämää ympärillään nälkäisin, kerjäävin katsein.
Oliko luomakunnalla ilonsa runsautta kaikille muille, vaan ei hänelle?
Toiset saivat iloiten sekä antaa että vastaanottaa äidinrakkautta.
Hänelle ei suotu toista iloa enemmän kuin toistakaan.
— Minä olen joutunut suureen velkaan sinulle, sinä rakas pieni, puheli hän itsekseen. Ja hän tunsi sisimmässään velkaantumisen koko raskauden.
— Iltaa, kuuli hän yhtäkkiä aivan viereltään.
— Iltaa, toisti hän katseen hitaasti ja vastahakoisesti kohotessa ompelusta.
Mutta katse ei enää painunutkaan. Se jäi kuin kiinninaulattuna tuijottamaan tulijaan. — Oletteko tullut tänne minua katsomaan, kysyi hän viimein, nousten kättelemään.
— Oli käytävä Helsingissä ja silloin ajattelin, että käynpähän kerran katsomassa. Miehesi neuvoi minua tänne. Hän ei kuulu tulevan kotiin yöksi.
Liisa ymmärsi kohta, että Oskar tietysti oli päättänyt jäädä kaupunkiin sitä varten, että äidillä ja Liisalla olisi mukavampaa ja rauhallisempaa. Oskar oli monesti takaperoisen kömpelö aikeittensa toteuttamisessa, mutta hän oli todella hienotunteinen. Ja hänen hienotunteisuutensa syytti Liisaa monesti.
— Tulkaa istumaan, kuuli hän puhuvansa äidille, vaikka hänestä tuntui siltä kuin toinen olisi sanonut sanat. — Te kai olette väsynyt. Tai tahdotteko ensin katsella tätä kotia?
He kulkivat molempien huoneiden läpi ja palasivat sitten verannalle, jossa Liisa rupesi asettelemaan ruokia pöytään äidille.
Äiti kertoi terveisiä saaristosta. Sitten he alkoivat puhella kaikenlaisista, enimmäkseen aivan joutavista asioista, jotka eivät huvittaneet toista enemmän kuin toistakaan.
— Sinä olet tietysti katkera minulle, sanoi äiti yhtäkkiä.
Liisa ei saanut vastatuksi.
— Sinä et näy ilolla odottavan lasta. Ja silloin sen tietää, mitä tulee mieleen. Minulla oli enemmän ryhtiä, vaikka olisi luullut asian päinvastaiseksi.
— Ehkä te riistitte minulta sen, mikä nyt olisi voinut olla onneksi sekä minulle että lapselleni, — purkautui Liisalta katkerasti.
— Saattaa olla. Mutta sinä olet kuitenkin sellainen ihminen, että kyllä sinusta vielä hyvä tulee.
— Te ette tiedä, äiti, mitä te sanotte. Minä olen näihin aikoihin ajatellut niin, että olen tulla hulluksi.
— Annas, kun selitän, sanoi äiti, nousi pöydästä, ravisti huolellisesti helmaan pudonneet leipämuruset nurmikolle ja kävi istumaan portaiden ylimmälle astimelle tarkasti seuraten Liisan käsissä valmistuvaa työtä.
— Minä olin jo nuorena sellainen, että aina tahdoin muista vähän edelle. Ja kauniiksi sanoivat niinkuin sinuakin. Ottajia oli monta. Mutta minä en huolinut kenestäkään. Siitä sain ylpeän nimen. Ja siitäkin olin hyvilläni. Mutta kun isäsi tuli saareen, jäin tuijottamaan kuin ihmeeseen. Niin kaunista ja hienoa miestä en ollut sitä ennen nähnyt, enkä ole nähnyt vieläkään. — — Oli sellainen kaunis, ihmeellinen ilta, joita alkukesästä joskus annetaan. Sitä ei tietänyt oliko maassa vai taivaassa. — — Isästäsi en senkoommin ole kuullut mitään. Illalla hän tuli, aamulla läksi. Sellainen on sinun syntymätarinasi.
Liisa yhä vaikeni. Hänen oli mahdoton puhua. Sana ei syntynyt.
— Sinä tietysti soimaat, tuli taas, — kysyt, että noinko sitä vain on lupa ottaa, kun näkee miehen, joka koreudellaan vie mielen. Mutta tiedäkin, että ajattelin minä sinua ja sinun parastasi heti kun ymmärsin miten asiani olivat. Minä päätin olla rauhallinen ja tehdä parhaani lapseni hyväksi. Eikä sinusta muuten noin kykenevää ihmistä kai olisi tullutkaan. Ja rohkean luonnonkin sinä sait.
Äiti katsoi pitkään ja tutkivasti tyttäreensä. Sitten sanoi hän verkalleen: — Vaikka ainahan jokainen meistä joskus joutuu alakynteen.
Liisan vaitioloa jatkui yhä.
— Pidin minä puoliasi siinäkin, että tahdoin saada sinut isäsi säätyyn, jatkoi taas äiti. — Minä näin, että sinä kuuluit sinne. Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit herraslapseksi. Kun vieroitin sinut itsestäni, vieroitin sentähden itsenikin sinusta. Ja tahallani. Minä en tahtonut opettaa sinua ikävöimään minua.
— Ja senkö tähden te ette koskaan antanut minun tuntea sitä äidinrakkautta, jota köyhinkin osakseen saa?
— Eikö siinä ollut muuta kuin moitittavaa? Liisa jäi vastauksen velkaa.
— Kovaa se oli itsellenikin, puheli äiti äänen painuessa raskaan matalaksi. — Mutta pitäähän kärsiä siitä mitä on rikkonut. Ei siitä kukaan pääse.
— Niin, tahdoin saada tämän sanotuksi, jotta tietäisit, vaikkei toiste nähtäisikään, — tuli viimein hiljaisesti yhä pitkittyvän vaitiolon jälkeen.
Silloin Liisa nousi ja meni sanaakaan sanomatta omaan huoneeseensa. Hänen oli mahdoton puhua, kun omat ajatukset olivat yhtenä ainoana myrskyävänä merenä.
Oma syyllisyys, äitiyden vastuunalaisuus, viattomien kärsimykset, kaikki mikä jo kauan oli ollut hänen omien kipeiden ajatustensa keskipisteenä, nousi nyt äidin sanojen johdosta järkyttävänä esiin kuin pohjia myöten tuntuvan myrskyn esiin vellomana.
Liisa ei tietänyt, miten kauan hän oli ollut huoneessaan. Suuren sisäisen tuskan aika on aina ajaton.
Lopulta hän kuitenkin heräsi. Silloin hän ensimäiseksi muisti, että hän sanaakaan sanomatta oli jättänyt äitinsä yksin. Ja se vähä, mikä oli tullut sanotuksi, oli ollut syyttävää ja armotonta.
— Äiti. — Hän juoksi hätäisesti takaisin verannalle. Mutta paikka portailla oli tyhjä. Äiti oli lähtenyt.
Silloin nousi uusi, suuri tuska Liisan sisimpään. Äiti oli tullut kaukaa ensimäisen kerran — kai viimeisenkin — hänen kotiinsa. Hän, joka lapsensa parasta ajatellen oli kieltänyt itseltään onnen antaa äidinrakkautta, oli tullut kerran saadakseen jotain ja hänen oli ollut pakko palata ilman ainoatakaan hyvää tai hellää sanaa.
Liisa juoksi hädissään tietä pitkin. Hänen täytyi etsiä äiti vaikka mistä. Hänen täytyi saada pitää häntä hyvänä, selittää hänelle kaikki, sovittaa mitä hän itse mielen tylyydessä oli rikkonut. Muuten saisi hänen oma lapsensa sen varmasti maksaa. Ja lapsen osa oli jo riittävän raskas.
Niityn vastaiselta laidalta, kaupunkiin johtavan oikopolun varrelta Liisa viimein löysi äidin. Hän istui ojan reunalla, käsivarret polvien varassa ja huivi silmille vedettynä. Kuullessaan Liisan askeleet kohotti hän päänsä. Katse oli kyyneleetön. Mutta äiti näytti aivankuin vanhemmalta kuin tullessaan.
Liisa painui polvilleen hänen viereensä.
— Äiti, tulkaa, — äiti, antakaa anteeksi. - Olen ollut kuin suunniltani näinä aikoina. En tiedä itsekään mitä teen. Minä surin orpouttani enemmän kuin itse arvasinkaan. Oman kodin kaipuu ajoi minut naimisiin, vaikkei minulla ollutkaan sitä rakkautta, jota paitsi ei pitäisi antaa itseään. — — Nyt vasta lasta odotellessani olen ymmärtänyt mitä tein. — — — Äiti, tulkaa takaisin luokseni. Äiti, älkää jättäkö minua näin. Hän vapisi itkusta.
— Älä itke noin. Kyllä kaikki vielä selviytyy, vaikka näyttääkin mahdottomalta.
Äiti nousi ja rupesi hitain askelin astumaan kesämökille päin.
— Eihän sinun näin olisi pitänyt tulla hakemaan, — puheli hän siinä astuessaan eteenpäin. — Olisinhan minä voinut mennäkin. Minkä teet sen eestäs löydät. Niin se on joka asiassa. Enkä minä kuitenkaan olisi katunut tänne tuloa. Minun oli ihan pakko tulla.
He kulkivat hyvän aikaa vaieten. Liisa kuivasi kyyneleitään ja oli kuin äiti olisi sanonut sanottavansa päähän. Äkkiä hän kuitenkin katkaisi äänettömyyden.
— Minähän sitä nyt aion naimisiin, sanoi hän alkaen kuin uutta lukua.
Se sattui Liisaan kuin isku vasten silmiä. Se repi yhdellä kertaa rikki kaiken sen hyvän ja kauniin, jota hän vasta oli koonnut äidin kuvan ympärille.
— Te, vanha ihminen! — Hän ei uskaltanut sanoa enemmän. Hän kuuli halveksumista äänessään.
Äiti katsoi häneen kuin olisi hän nähnyt tyttären kaikki ajatukset.
Katse oli raskas ja umpimielinen.
— Sinä luulet, että minä teen sen naimahalusta, tai, että tässä on joko perintö tai emännän arvo kysymyksessä. — Äänessä oli katkeruutta.
— Minä en jaksa ajatella enkä luulla mitään, väisteli Liisa väsyneesti.
— Tiedätkö, minkätähden Jere aina oli niin hyvä sinulle? Se oli äitisi tähden. Hän on aina pitänyt minusta, mutta ei koskaan puhunut siitä, kun hän näki, etten huolinut kenestäkään. Vasta silloin, kun minulle oli käynyt huonosti, tuli hän minun luokseni. Minä muistan sen kerran kuin eilisillan. Istuin turvepenkillä ja paikkailin nuttuani. Hän asettui siihen rinnalleni ja sanoi: -Kaisa, eikö meidän sopisi mennä papin luo? - Hän näki, että puhe sattui, mutta hän ei ymmärtänyt syytä. — Eihän elämän silti tarvitsisi muuttua, hän sanoi, — käytäisiin vain siellä ja sinä hoitaisit sitten minun talouttani.
— Hän tarjosi sinulle nimen ja kodin ilman minkäänmoisia vaatimuksia, niinkö?
Äiti nyökkäsi. — On sitä hyvää meikäläisissäkin. — Kumarruksiin painunut pää nousi itsetietoisesti. — Mutta minäkin olin ylpeä. — Sinä voit saada paremman, sanoin, ja siihen asia jäi. Eikä siinä ollut vain sitä, etten tahtonut ottaa vastaan. Se oli minunkin puoleltani rehellisesti tarkoitettu.
He olivat pihaportilla ja astuivat siitä sisään.
— Jere on jo viidenkymmenen ja minä lähentelen sitä. Hän ei ole ottanut toista, kuka tietää, miksi. Nyt hän on vanha ja sairas. Eräs sisar on tullut häntä hoitamaan, ja se on häijy ihminen. Jos nyt menemme naimisiin, pääsee Jere hänestä, muuten ei.
Äiti sulki portin ja he astuivat äänettöminä illan hämyyn verhottuun huoneeseen.
— Äiti, tulkaa, kutsui Liisa hetken perästä. Hän oli tehnyt äidille tilan omaan huoneeseensa.
— Tässäkö sinä nukut? Ja tuolla miehesi? Liisa nyökkäsi.
— Sinulla on hyvä mies. Tiedä se.
— Minä tiedän, ja sekin syyttää.
— Älä sure. Kyllä kaikki vielä selviää. Silloinkin kun asiat ovat raskaimmillaan, voi ihminen tehdä oikein. Ja se auttaa.
Äidin käsi etsi haparoiden Liisan kättä, avuttoman kömpelösti kuin hyväilyyn tottumaton.
— Kiitos äiti. Ja nukkukaa hyvin.
Ovi lisahti lukkoon. Kukin jäi yksin ajatuksineen. Sisähuoneesta pian kuuluvasta raskaasta hengityksestä tiesi Liisa äidin nukkuneen maalaisihmisen ja vanhan, talttuneen taidolla vapautuen ahdistavista ajatuksista.
Kuultuaan äidin nukkuvan avasi Liisa hiljaa oven kuistille. Kesäyön valkeus tulvahti häntä vastaan häikäisevän kirkkaana matala-ikkunaisen ja verhojen varjostaman huoneen hämäryyteen verraten.
Liisa painui hiljaa portaiden ylimmälle astimelle, siihen, jossa äiti aikaisemmin oli istunut kertoessaan kaikesta. Äidin, hänen oma ja lapsen elämä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki nousi hänen eteensä.
"Ajattelin sinua ja sinun parastasi", "rohkean luonnonkin sait", ja "kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein". — Kaikki äidin sanat palasivat kohta kohdalta hänen eteensä selvitellen hänen oman elämänsä alkua ja sen velvoituksia.
Ja kaiken tämän täyttäessä hänen sisintään seisoi Bernt hänen rinnallaan. — "Märchen Elisabet", sanoi hän kumartuen rakastettunsa puoleen, — elämä on minulle arvoton ilman sinua.
— Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta, vahvisti äiti. — Sinä synnyit herraslapseksi.
Hän tunsi sen itse, oli jo kauan tuntenut. Hän kuului olemuksensa sisimmässä siihen maailmaan, jonne Berntkin. Sinne siirrettynä olisi hän tuntenut olevansa kotona. Täällä täytyi hänen taistella sekä sisäisen että ulkonaisen orpoustunteen voittamiseksi.
— Bernt — pääsi häneltä suuren sisäisen tuskan esiinpusertamana, —
Bernt.
Hänestä tuntui siltä, kuin huuto olisi kaikunut Isonniityn toiselle puolelle, ja säikähtyneenä puristi hän huulensa yhteen.
Kuin ilkkuen nousi silloin hänen mieleensä muisto toisensa jälkeen näiltä hänen naimisissaolonsa ensi kuukausilta. Kaikki oli pieniä, jonninjoutavia asioita, mutta ne tuntuivat kiusallisen suurilta siksi, että Oskar niissä kaikissa esitti kömpelön, oikeaan ohjaavaa vaistoa puuttuvan ja tekojaan harkitsemattoman osaa.
Liisa nousi äkkiä, avasi portin ja rupesi astumaan tietä pitkin. Hän ei muistanut äitiä, ei lukitsematonta kotiaan. Hän kulki vain eteenpäin ja yhä eteenpäin.
Päivä sarasti jo. Linnut rupesivat ääntelemään. Metsä heräsi.
Lähellä kaupunkia, lahden poikki johtavalla sillalla Liisa pysähtyi.
Ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikki nukkuivat vielä. Luonto vain heräsi. Aamun kelmeä valo heijastui veden pintaan. Se vivahteli ja väreili kuin heijastus syvyyksien elämästä.
Liisa nojasi sillan kaidepuuhun. Hän ei saanut katsettaan eroon tuosta välkkyvästä kalvosta. Se kietoi ja veti voimakkaamman väellä.
Jotain lapsuusaikojen ikävästä heijastui häntä vastaan tuon uinuvan aallokon alta. Merenneidon suurintakaan uhria kammomaton rakkaus ja Egyptin kuninkaantyttären kaiho pois vierailta rannoilta takaisin kotoiseen maaperään eivät enää olleet hänelle satuja, vaan elämän ja ihmisrinnan usein koettuja, alati kuitenkin uusia kärsimyksiä.
Kotoiseen maaperään hän ei koskaan tässä olotilassa pääsisi. Mutta — jos ehkä toisessa? Ja jos saisi siirtyä sinne piankin — itselleen ja muille helpotukseksi.
Nouseva päivä valaisi yhä kirkkaammin seutua. Väreily veden pinnalla monistui ja rikastui avaten kuin kimaltelevan tien syvyyteen.
Jos voisi — jos saisi?
Hän kumartui yhä raskaammin kaidetta vastaan täynnä väsyneen voimakasta levon ikävää.
— Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein.
Sanat tarttuivat häneen kuin voimakas kädenote. Kadonneelta tuntunut voima palasi. Hänen sisäinen kimmoisuutensa heräsi. Hän taisteli viimeisen, ylivoimaiselta tuntuvan taistelun sydämensä suurta rakkautta vastaan. Ja tätä tehdessään hän puolijuoksua kiiruhti eteenpäin hakeakseen sitä apua, johon hän tästäpuoleen tahtoi turvautua.
* * * * *
Aurinko heloitti jo aamuraittiina taivaalla Liisan kadulta kääntyessä kodin pihamaalle.
Makuuhuoneen käärekaihdin; oli laskematta, ainoastaan varjostimet oli vedetty suojaksi.
Oskar oli välistä tikapuille nousten katsonut, nukkuiko Liisa hänen kotiin saapuessaan, — jossa tapauksessa hän tavallisesti oli tulematta sisään. Nyt johtui Liisan mieleen tehdä samoin.
Hän nousi tikapuita sen verran, että sai kurkistetuksi huoneeseen.
Oskar makasi, mutta vain puoleksi riisuttuna ja sisään pilkistävä päivä näytti olevan herättämässä häntä. Hän oli kai tehnyt työtä myöhäiseen, päätti Liisa ja jättänyt käärekaihtimen laskematta herätäkseen varemmin.
Tuli mieleen, että Oskar oikeastaan oli hidas. Työ ei ottanut oikein sujuakseen häneltä, mutta hän oli sitkeästi eteenpäin ponnisteleva, aherruksessaan lamautumaton työmyyrä. Hän oli heistä molemmista — ei alemmalla, vaan korkeammalla portaalla.
— Minun täytyy kertoa hänelle kaikki — nyt heti — ja sitten — sitten alamme uudelleen — lapsen tähden.
Liisa laskeutui tikapuilta, nousi kiivaasti portaita ja soitti. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus, halu saada kaikki selväksi niin pian kuin mahdollista.
— Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein, sanoi hän puoli-ääneen soittaessaan uudelleen ja hätäisesti. Hän oli tuntenut äkillistä pahoinvointia, joka kaiken mielenliikutuksen jälkeen tuntui käyvän ylivoimaiseksi.
* * * * *
Omituinen, musta verho laskeutui äkkiä hänen silmilleen, hän nosti haparoiden kätensä ja kadotti samassa tajuntansa.
Hän oli ainoastaan houreentapaisesti tietoinen kaikesta mitä sitten tapahtui. Hän heräsi ensi kertaa täysin selvään tietoisuuteen sairaalassa.
Huoneessa oli hyvin hiljaista. Kaikki hänen ympärillään oli puhdasta ja valoisaa ja hänen tuli niin omituisen hyvä olla.
Hän luuli ensin olevansa aivan yksin. Mutta kun hän hetken oli maannut silmät auki, kuuli hän askelia. Sairaanhoitajatar seisoi vuoteen vieressä.
— Nyt te varmaan tahdotte nähdä poikanne?
Poika, se oli siis poika! Hänen päätään alkoi huimata. Hän muisti raskasta pelkoaan tyttölapsesta, jonka täytyisi kulkea yhtä raskaita teitä kuin äiti ja hän itse.
Tuntui helpotukselta, että se oli poika. Mutta tuntui samalla siltä kuin tuo tunne olisi tehnyt hänet ylivoimaisen heikoksi. Hän ei oikeastaan jaksanut ajatella eikä tuntea mitään.
Samassa hän kuitenkin muisti — —
— Mieheni, sanoi hän heikosti katseen harhaillessa huonetta pitkin.
— Rakkaani, — Oskar kumartui hänen puoleensa. Heidän katseensa yhtyivät kohdistettuina lapseen.
— Minä tahdoin sanoa sinulle paljon, — silloin kun tulin — — puheli
Liisa, miehen käsi omassaan.
— Älä, älä — esteli Oskar hätääntyen.
— En paljon, sen yhden — sen tärkeimmän vaan. Hääpäivänäni minä en tietänyt mitä tein. Mutta nyt vihkiydyn sinulle uudelleen — tietoisemmin ja rehellisemmin — kodille ja sinulle.