ONNEN KESÄ

Reetta-muori kuului eroittamattomasti Kukkarannan taloon. Hän oli syntynyt talon maalla, mökkiläisen tuvassa. Pikku tyttönä hän tuli taloon palvelukseen, meni siellä vanhempana naimisiin talon rengin kanssa ja asettui omien vanhempiensa kuoltua perheineen asumaan syntymämökkiinsä. Siellä hän leskeksi jäätyäänkin asui, teki töitä taloon, huolehti välillä omastaan ja elätti sillä keinoin lapsiaan.

Nyt hän oli vanha. Lapset olivat maailmalla, tyttäret naimisissa, pojista toinen Amerikassa, toinen hyvin toimeentulevana ammattilaisena Itä-Suomessa. Lapset muistivat äitiä silloin tällöin rahalähetyksillä ja Suomessa oleva poika tuotatti äidin omilla varoillaan kahdesti vuodessa käymään luonaan. Äiti ei kuitenkaan koskaan viipynyt näillä matkoillaan kahta viikkoa kauemmin. Hän tuli säännöllisesti kipeäksi, jollei ollut kotona työssään. Hän tunsi sen ruumiissaan.

Ja hänen sielunsa tuli sairaaksi ikävästä kotimökkiin ja eläinten luo.

Reetta oli ikänsä ollut läheisessä suhteessa kaikkiin luontokappaleihin, puhumattakaan niistä, joita hän hoiti. Hän ei ensinkään voinut käsittää niitä, joista eläin oli jotain vallan toista kuin ihminen. Luotu kuin luotu. Ja Reetasta eläinten puhe oli yhtä helposti käsitettävissä kuin ihmistenkin, samoin kuin hän oli varma siitä, että eläimet käsittivät sen, minkä hän sanoi heille. Hän näki sen aina tullessaan poikansakin luo. Pojalla oli kaksi lehmää. Tervehdittyään talonväkeä meni Reetta sanomaan päivää lehmille. Heti ovenavauksesta ymmärsivät lehmät kuka oli tulossa. Ne eivät edes kääntäneet päätäänkään. Ne tunsivat Reetan läsnäolon ja alkoivat ynistä vain odotellen, että vapisevat sormet ystävällisesti alkaisivat raaputella korvanjuuresta ja ryppyinen käsi pehmeästi pyyhkäisisi lanteita.

Reetan palatessa kotiin uudistui siellä jälleennäkemisen ilo sekä kotimökin että talon navetassa. — "Kaikki on niin kuin olla pitää", ynisivät lehmät toisilleen. "Reetta on kotona" — "Reetta on tullut, kuk-keli-kuu", ilmoitteli Kalle-kukko hartaasti kuunteleville kanoille, jotka kotkottivat uutisen eteenpäin. Hyvä, turvallinen tunne valtasi heidät kaikki. He tiesivät, että sairauden tai muun ahdingon tullessa oli Reetta tuiki tarpeellinen olemassa, sattuipa tuo vahinko sitten sikojen, lehmien tai minkä perheenjäsenen kohdalle hyvänsä. Reetan sydän sairasti sairastavan kanssa, samalla kun hänen ajatuksensa ja kätensä virkkuna oli auttamassa. Hän valvoi sairaan luona, istua kyyrötti kanalassa tai sikalassa, hän hieroi ja pehmitteli, voiteli ja ropitti. Ja kun potilas alkoi parantua, ei siitä sanoilla tarvinnut ilmoitella. Reetan silmistä se oli nähtävänä sekä neli- että kaksijalkaisille.

Nyt Reetta istui Kukkarannan aitanportailla päivää paistattamassa. Hän oli kevättalvella käytyään poikansa luona sairastellut kovaa tautia. Toiset olivat jo luulleet sen olevan kuolemaksi ja siitähän se hänestäkin ruumiissa oli tuntunut. Eikä hänellä olisi ollut mitään asiaa vastaan, mielellään hän olisi mennyt, jos syksy tai talvi olisi ollut tulossa. Mutta kun kevät oli ovella ja koko luonto rupesi heräämään iloksi jokaiselle luodulle, tuntui mahdottomalta lähteä. Lehmätkin pääsisivät pian ulos jaloittelemaan auringonpaisteessa. Reetta tunsi vanhassa kipeässä ruumiissaan jo heidän ilonsa. Hän tunsi että kevät pidätti häntä. Hänen täytyi sentähden rukoilla, että hänelle annettaisiin vielä tämä yksi kevät. Ja kun se annettiin, tuli se lahjana, joka täytti hänet aamusta iltaan suurella ihmeellisellä hartaudella. Hän eli kuin pitkää suvista sunnuntaita yhdessä heräävän luonnon kanssa. Ja sitä iloa jatkui yhä, vaikka kesä jo oli täydessä kukassaan.

Hän ajatteli tätä paistattaessaan päivää aitan portailla.

Samassa hän näki venheen laskevan rantaan. Se oli ollut täydessä lastissaan, sen hän ymmärsi nähdessään miten siitä alkoi purkautua sekä joukkoa että tavaroita.

Kolme pientä tyttöä hyppäsi ensimäiseksi venheestä. He katsoivat hetken arvelevasti ja ihmetellen ympärilleen. Sitten kävi heille kuin laitumelle laskettujen vasikoiden. He hullaantuivat ilosta, rupesivat poimimaan rannalla kasvavia lemmenkukkia kädet täyteen, juoksivat veräjälle, josta ynähtelevä pieni vasikka ojenteli turpaansa heille ja heläyttivät suuren, iloisen naurun, kun komeasulkainen Kalle lensi aidanseipäälle tervehtien heitä kaikkein juhlallisimmalla kiekunallaan.

Reetta arvasi, että nämä olivat niitä kesävieraita, joille talon suuri vierassali oli vuokrattu pariksi kuukaudeksi. Hän näki herran ja rouvan kantavan tavaroita rannasta. Lapsetkin tulivat siihen avuksi, touhuten niinkuin näkivät vanhempien tekevän.

Reetta ihan tunsi ruumiissaan, miten hyvillään nämä kaupunkilaiset olivat, kun kerrankin pääsivät oikein maalle, nauttimaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta ei saanut kylläkseen sekään, joka aina eli kaiken sen keskellä.

Hänen täytyi taas katsella lapsia. Ne olivat ihan haltioissaan, koettivat auttaa, minkä osasivat, mutta eivät malttaneet olla välillä pistäytymättä katsomaan milloin mitäkin ihmeellistä ja ihailtavaa hauskuutta. Sitten tultiin kilvan kertomaan vanhemmille.

— Äiti, siellä on pieni punainen varsa, jolla on valkoinen tähti otsassa.

— Äiti, tässä sinä saat. — Kourallinen kukkia täynnä kesäisen metsän tuoksua työnnettiin aivan äidin silmille.

— Ja äiti, me saamme illalla nähdä, kun lehmät lypsetään. Emäntä lupasi.

Äiti hymyili. Reetta näki, että hän oli yhtä hyvillään kuin lapsetkin, ehkäpä vielä iloisempi. Tiesihän Reetta miltä lasten ilo tuntui äidin sydämelle.

Illemmalla Reetan kulkiessa pihan poikki huomasi hän iloa yhä jatkuvan. Nyt ihailtiin huoneita ja niihin tehtyjä makuusijoja. Vanhemmilla oli suuri sali asuttavanaan. He kuuluivat lupailevan ottaa lapset sinne luokseen kylmän ilman tullessa. Mutta tavallisiksi kesäilmoiksi oli lapsille järjestetty huone aitan ylisellä.

Äiti tyttöineen juoksi sinne kilpaa. Sitten alkoi sieltä kuulua ilohuuto toisensa jälkeen.

Ylinen oli suuri ja avara, oikein muhkea "sali". Orsilla riippui kauniita kirjavia vuodepeittoja. Auringon säteet kurkistivat sisään sekä katon että seinien rakosista, katon rajassa riippui muutamia hyvälle tuoksuvia, vastatehtyjä vastaksia ja lattialle tehty kolmennukuttava olkivuode kahisi niin mukavasti.

— Kuules äiti, sanoi Maija-Liisa, — nämä kahisevat ihan kuin aikoisivat kertoa satuja meille.

— Ja katso, äiti, näitä pieniä ikkunoita, joissa on suuret rautaristikot!

— Ettei pienet lapset pääse putoamaan, — arvaili pikku Kaisu.

— Etteivät varkaat pääse jyväaittaan, selitteli äiti.

Vihdoinkin sai Liisa joukkonsa makuulle. Hän kääräsi peitteet paremmin vielä ilosta ailahtelevien ympärille, sanoi hyvääyötä ja laskeutui sitten yliseltä aitan edustalla olevalle porraskivelle. Siihen hän asettui ihailemaan mailleen menevää päivää. Hänen oli niin sunnuntaisen hyvä olla. He olivat kauan epäröineet tämän matkansa suhteen. Äiti-muori oli sitä ensimäiseksi ehdottanut. Hänestä sekä Liisa että Oskar olivat sen tarpeessa. He eivät ainoanakaan kesänä olleet levänneet kunnollisesti. Korkeintaan he olivat asuneet jossain pienessä mökissä kaupungin laidassa tai aivan sen ulkopuolella sieltä pitkin kesää hoitaen tehtäviään kaupungissa. Lapsetkaan eivät edes tietäneet, mitä kunnollinen maallaolo merkitsi. Heidänkin tähtensä oli äiti-muorin mielestä lähdettävä, koska nyt kerran oli tapahtunut se ihme, että talven työstä oli jäänyt vähän säästöä, vaikka suurin osa paperikaupan laskuista oli maksettu ja uusi, hyvin järjestetty varasto oli paikoillaan.

Lasten tähden matka sitten lopulta päätettiinkin. Paperikauppa jäi tottuneen apulaisen hoitoon, ja äiti-muori yhdessä palvelijan kanssa otti vastatakseen vieraskodista.

Jo matka oli ollut ihmeellisen hauska ja virkistävä. Ja nyt tämä perille tulo!

Kuluttava taistelu leivän puolesta oli hetkeksi lakannut. Pitkä arkisenharmaa työpäivä kaupungin tukehduttavassa pölyssä ja kuumuudessa oli päättynyt suviseen sunnuntailepoon Jumalan kukkivan luonnon keskellä.

Liisan helmaan painuneet kädet laskeutuivat kuin itsestään ristiin. Pyhäiset kellot helähtivät soimaan hänen sisimmässään. Hän olisi tahtonut tarttua jokaisen työnsä alle nääntyvän käteen sanoakseen: älä uuvu. Tulee se sunnuntai kerran sullekin.

Hän muisti oman työpäivänsä pituutta. Tuntui ihmeeltä, että hän niinkin oli kestänyt. Ja että hän nyt jaksoi iloita.

— Se tuli mulle, tulee sulle, sanoi hän itsekseen. Ja hänen ilonsa tuntui kasvavan tietoisuudesta, ettei hän iloinnut ainoastaan yksilönä, vaan osana koko siitä kärsivästä kokonaisuudesta, joka kamppailun helteessä kurottaikse kohti lepoa, sopusointua ja rauhaa — —

* * * * *

Oskar tulla astuskeli pihan poikki. Nähdessään Liisan hän tuli ja asettui rinnalle. Liisa hymyili hänelle. — Minä istun tässä yhtä iloissani ja ihmeissäni kuin lapset.

He hymyilivät kumpikin tyytyväisesti, mutta eivät jatkaneet puhetta. Oli kuin ajatuksetkin olisivat levänneet alkaneen loman ja kesäisen illan rauhan tyynnyttäminä.

— Näin tuntuvasti maalla emme ole olleet sitten kuin pikku Oskarin syntymäkesänä, sanoi Oskar viimein.

Liisa vavahti ja loi syrjästä pikaisen katseen mieheensä. Oli aivan kuin Oskar olisi lukenut hänen sisimmät ajatuksensa. Ne olivat juuri olleet tuossa kesässä. Muisto sen pimeimmistä hetkistä oli uudelleen pannut hänet ihmettelemään sitä, että hän, joka kerran oli seisonut niin lähellä pohjattominta epätoivoa, saattoi istua kesäillan kirkkaudessa ja — iloita.

— Tiedätkö, — alkoi Oskar odottamatta, — silloin kun sinä Oskarin synnyttyä makasit kaupungissa niin heikkona, ettet tietänyt mitään koko maailmasta, sattui meillä maalla jotain, joka minua silloin kovin hämmästytti, vaikka se sitten aivan on unohtunut minulta.

Hän katkaisi sanansa siihen ja näytti katuvan, että oli ruvennut puhumaan. Liisa ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa kysyi.

— Ei äitisi koskaan maininnut mitään Silversköldin valokuvasta, tuli viimein hitaasti ja väkinäisesti.

Silloin vasta Liisa heräsi. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hänet äkkiä ja armotta olisi kiskaistu pois rauhasta, johon hän kerrankin oli päässyt.

— Äitisihän silloin oli meillä.

Liisa nyökkäsi. Häntä vaivasi, että Oskar puhui niin arkailemalla. Hän ei koskaan ollut luonnollinen ja vapaa puhuessaan Berntistä.

— Niin, se oli vain sitä, että Silversköldin valokuva kerran sattui putoamaan jostain laatikostasi. "Kuka tämä on", kysyi äitisi tuimasti tuijottaen siihen. Kerroin silloin, että hän muun muassa oli hankkinut sinulle sen paikan, josta sitten jouduit kasvatusäitisi luo, ja että hän oli naimisissa erään ulkomaalaisen kanssa. Äitisi tuli silloin tyytyväiseksi, enkä ole muistanut koko asiaa vuosikausiin. Ehkä se nyt johtui mieleeni siitä, että nytkin on samanlainen lämmin aurinkoinen sydänkesä kuin Oskarin syntyessä.

— Oskar olisi nyt viidentoista, sanoi Liisa nousten. Sitten hän meni yliselle katsomaan, nukkuivatko tytöt.

Mikään ei nyt saanut vetää häntä ristiriitaisuuksien ja elämän ongelmien pyörteeseen. Odottava kesälepo oli annettu hänelle suurena, odottamattomana lahjana. Hän aikoi pitää kiinni siitä.

Reetta-muori istui Kukkarannan portailla jalkansa katkaissut kana sylissään ja kolme hartaan osanottavaa katsojaa vieressään.

— Ne sanovat, ettei sinusta enää tervettä tule, puheli muori sairaalleen, — mutta odotahan, kyllä Reetta vielä sinut terveeksi saa.

Pikku Kaisu äännähti kysyäkseen, miksi muori nyt rupesi käärimään tuohenpalasta sairaan jalan ympärille, mutta isommat siskot painoivat päättävästi kaksi sormea Kaisun huulille. Reetan puhellessa eläimilleen, täytyi ihmislasten vaieta. He tiesivät sen. Ja he tahtoivat pysyä hyvissä väleissä Reetan kanssa, joka pitkin kesää oli kantanut heille marjaropeen toisensa jälkeen.

— Osaako tuollainen iso tyttö pitää sairasta sylissään? — Reetta katsoi kysyvästi Maija-Liisaan, joka punastuen ilosta hänelle osoitetusta luottamuksesta asettui portaille istumaan pitääkseen kanaa sylissään.

Kaikki kolme istuivat portailla juhlallisin ja jännittynein mielin odottaen Reettaa, kun äiti tuli tiedustelemaan, mitä oli tekeillä.

— Emme tiedä mitä Reetta aikoo.

— Hän meni rantaan ja käski pitämään tätä. Ja se pani niin surkeasti — kluk-kluk —. — Tytöt puhuivat kilvan ja yhtaikaa.

Samassa tuli Reetta. Hänellä oli tuohisessa vettä sairaalleen. Juottaessaan tätä hän koko ajan puheli rauhoittavasti ja toverillisesti. — Pieni kulaus vielä. Noin! Tiedäthän sinä, että Reetta pitää sinua hyvänä! — Sitten muori kääntyi Liisaan päin ja sanoi selittävästi. — Olisin minä ennenkin kerinnyt, mutta kun tamma nukutti lastaan tuolla rannalla, eikä antanut minun ottaa vettä siltä kohdalta, ei vaikka kuinka olisin hänelle selittänyt.

Liisa ei voinut olla hymyilemättä. — Vai sanoi tamma teille nukuttavansa varsaansa?

— Sanoi? — Reetta hymähti ylenkatseellisesti. — Kysyykö rouva äidiltä, joka heijaa lastaan, nukuttaako hän sitä? Näkeehän sen. Varsa maata köllötti mättäällä ja tamma kulki siinä edes ja takaisin vahtimassa.

Kana oli nyt juonut tarpeekseen kestääkseen lastoihin panemisen vaivat. Reetta otti sen syliinsä, hieroi ja asetteli, pani lastat paikoilleen ja tuohipalan päällimmäiseksi siteeksi. Sitten hän kantoi sairaan omaan tupaansa.

Vähän ajan kuluttua, kun lapset jo olivat leikkimässä, mutta Liisa vielä istui talon portailla, näki hän Reetan asettuvan oman tupansa edustalle kuorimaan perunoita. Liisa nousi ja meni lähemmä.

— Reetta, — hän sanoi, — tämä kesä on pian loppunut. Mutta sen muistot tulevat kauan elämään mielessä. Ihminen tulee kuin paremmaksi tällaisen kauniin, kesäisen luonnon keskellä.

Reetan pää kohosi. Hänen katseensa välähti tyytyväistä hyväksymistä. Hän ajatteli omia kokemuksiaan. Ja hän oli hyvillään siitä, että kaupunkilainen tunsi samaa. — Sitähän minäkin ajattelin, kun paranin taudistani, hän vahvisti. — Tein töitäni, kuokin maata ja hoidin lehmät. Mutta sydämessä oli kädet aina kuin ristissä. Nurmi nousi, käet kukkuivat ja hyttyset hyppelivät kevätilojaan. Kaikki lauloivat ja hymisivät kilvan, ihan kuin sitä varten, että minä oikein saisin tuntea tätä kevään autuasta ihanuutta.

Hän pyyhkäisi kurttuisella kädellä kyyneleen silmästään, katseen kuvastaessa syvää sisäistä hartautta.

— Te rakastatte koko luomakuntaa kuin omaa perhettänne. — Liisa sanoi sen syvällä hartaudella.

— Eikö sitten olla samaa perhettä? Eikö Isä luonut meitä rakastamaan toisiamme?

Sisältä kuului Reetan potilaan ääntelyä. Hän nousi, pyyhkäisi perunankuoret sylistään ja kiiruhti sisään. Mutta Liisa jäi yhä paikoilleen. Hän oli pitkin kesää seurannut Reetan elämää ja tämän yksinkertainen ja läheinen suhde sekä koko luomakuntaan että sen luojaan oli muodostunut hänelle yhdeksi tämän kesän suurista antimista.

Tuollainen lapsellinen luottamus oloja ohjaavaan rakkauteen ja siitä johtuva koko ympäristöön kohdistuva vastarakkaus, se jos mikään kykeni antamaan ihmiselle sisäistä sopusointua, rauhaa ja ahdingoissakin kannattavaa voimaa.

Hänen usein katkeraksi käynyt mielensä oli tänä kesänä aivan kuin sulanut sen moninaisen lämmön valossa, josta hän oli saanut nauttia.

Omituinen pyhä hiljaisuus hiipi hänen sisimpäänsä. Jos, jos hän todella vielä sulkisi avuttoman pienokaisen rintaansa vasten, tuntuisi suloiselta ajatella, että tämä oli aurinkoisen ja onnellisen kesän lapsi.

Liisa nousi, teki kierroksen metsään päin ja palasi sitten istumaan portaille, jossa hän oli istunut heidän maalletulonsa ensimäisenä iltana.

Kuinka ihmeellisen ihana olikaan koko täällä kulunut aika ollut! Oskar oli lepäillyt ja nauttinut. Lapset olivat rehoittaneet kilvan kukkivan kesän kanssa ja hän itse oli aivan kuin unohtanut, että elämässä oli muuta kuin lämpimiä, kesäisiä päiviä, jolloin aurinko hyvyytensä runsaudella ilahdutti koko luomakuntaa, sekin saarnaten sitä rakkauden oppia, jota luonnon lähellä elävät ihmiset niin yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla näkyivät sekä käsittävän että toteuttavan.

— Sulle ja mulle, toisti hän itsekseen samoin kuin ensimäisenä iltana istuessaan näillä samoilla portailla. Ja hänen sisimpänsä täyttyi taaskin suurella ilolla siitä, että tämän ihanan kesän antamassa onnessa oli niin paljon sellaista, joka ei ollut olemassa ainoastaan hänelle, vaan kaikille.

Suuri kirkkaan sininen päivänkorento lensi kepeästi kuin henkäys hänen ohitsensa ja pysähtyi nuokkumaan läheiselle heinänkorrelle. Sen ohuet siivet hohtivat auringon valossa.

Liisan olisi aivan tehnyt mieli ottaa se käteensä ja hyväillä sitä.
Olihan sekin osa luonnon ihmeellisen rikkaasta kauneudesta.

Mutta samalla hänen kävi sitä niin sääli. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa oman elämänsä raskasta rikkautta sen suvisen päivän iloon.

Pikku tyttöjen äänet kuuluivat läheisyydestä. He olivat riipuskelleet aitovarrella katsellen karhia, jota parihevoset vetivät. Nyt he tulivat hengästyneinä kertomaan näkemiään. Tellalla oli ollut parinaan nuorempi hevonen. Mutta miehet olivat jostain syystä vaihtaneet ja tuoneet Pollen, joka ennen oli ollut Tellan parina, tämän rinnalle. Ja molemmat hevoset olivat sen johdosta tulleet niin iloisiksi, että painoivat päänsä yhteen ja hörähtivät hyväilevästi toisilleen.

— Sinä et usko kuinka kaunista se oli, äiti, vakuutteli Maija-Liisa.

— Uskon, uskon. Kun kauan on työssä raatanut rinnan, oppii pitämään toveristaan. Sen minä tiedän.

Liisa näki samassa Oskarin nousevan rannasta uistin ja suuri, komea hauki kädessään.

— Tule, tule, viittasi Liisa. Oskar vei hauen keittiön puolelle.
Sitten hän tuli ja asettui vaimonsa rinnalle.

— Minä istun tässä mieli täynnä harrasta kiitollisuutta tästä ihmeellisen ihanasta kesästä. — Liisa nojasi miehensä käsivarteen kuin vaistomaisessa tarpeessa jakaa kiitollisuuttaan hänen kanssaan.

Oskarille nousi lämmin laine kasvoihin. Liisa ei yleensä ollut hyväileväinen. Hän esiintyi sitäpaitsi aina vahvempana heistä, sinä, joka sekä ilossa että surussa aina ensimäiseksi oli selvillä siitä, miten milloinkin oli meneteltävä. Että hän näin tukea etsien ja hyväilevästi nojasi mieheensä, oli siitä syystä yhtä suuri kuin odottamaton ilo.

— Oskar, — sanoi Liisa hiljaa. — Kesämme on pian lopussa. Soisin että voisin sanoa sinulle, miten onnellinen se on ollut.

— Minä olen nähnyt sinun elpyvän ja nuortuvan. Se merkitsee minulle enemmän kuin sanat.

He istuivat molemmat hetken vaiti. — Mutta se on samalla ollut raskasta, sanoi sitten Oskar.

— Minä olen oikein nähnyt, miten sinä olet kulunut minun rinnallani.

— Oskar, älä puhu niin. — Liisa painui lähemmä miestään. — Muista aina, että sinä olet tehnyt minut onnelliseksi. Meidän raskaassa raadannassamme näin sinun hienotunteisuutesi, sinun vaatimattomuutesi ja hyvyytesi. Ne ovat säästäneet minua paljosta, mikä vaimolle on köyhyyttä raskaampaa.

Malm puristi vaimonsa kättä. Hän ei saanut puhutuksi. Mutta Liisa huomasi, että hän äkkiä kumartui eteenpäin kuin salatakseen kovaa kipua.

— Oskar, mikä sinun tuli, kysyi hän säikähtyneenä.

— Taisin soutaa liian kiivaasti. — Hän nousi. Liisa huomasi hänet hyvin kalpeaksi ja ajatteli hänen heikkoa sydäntään. Mutta Oskar itse vain hymyili. — Onni yksillä, kesä kaikilla, hän sanoi. — Meille tuli onni kauniin kesän kanssa.

Äiti-muori kulkea hyrräsi edes ja takaisin vieraskodin pitkässä käytävässä. Matkustavia oli ollut erittäin paljon ja sellaisia, jotka vaativat jos jonkinlaista passausta. Soittaa rämisyttivät kelloa yhtenään, niin ettei tyttö ennättänyt muuta kilin hypätä heidän asioillaan. Ja kuitenkin olisi äiti-muori tarvinnut apua juuri tänä iltana, kun Oskar ja Liisa lasten kanssa olivat tulossa kotiin.

Lasten tilat olivat jo tehdyt ja teekattila hyrisi hellalla. Pitkäaikaisen helteisen poudan jälkeen olivat ilmat kääntyneet koleiksi. Tuulikin puhalsi oikein vihaisena pohjoisesta. Lämmin juoma saattoi siitä syystä olla hyvinkin tarpeen. Äiti-muori pyörähti keittiöön katsomaan valkeata. Samalla hän vilkaisi valmiiksi katetulle pöydälle ja hymähti hyvämielisesti ajatellessaan lasten iloa. Mummu oli jokaisen lautaselle pannut pienen tervetuliaislahjan. Pieni se oli, vähän vähästä, mutta hyvästä mielestä. Ja vähiin tottuneet lapset tunsivat iloitsemisen taidon.

Kello löi samassa 9. Jollei juna ollut myöhästynyt, saapui se juuri asemalle. Mutta kestihän sitten vähän ennenkuin tavaratkin saatiin pakaasista.

Äiti-muori toivotteli mielessään, ettei tänä iltana tulisi kovin paljon matkustavia. Erilläänhän perheen yksityiset huoneet olivat, aivan rakennuksen toisessa päässä, mutta jos tyttö joutaisi jonkun verran auttamaan lasten kanssa, saisi hän itse istua vähän rauhassa ja kuunnella kesän kuulumisia.

Hänen äidinsydäntään sykähytti. Oskar oli joka kirjeessään tuntunut tyytyväisemmältä kuin koskaan eläessään. Viime kirjeessäkin hän innostuneesti oli kertonut kalamatkasta, jolla hän oli käynyt suuren metsän keskellä sijaitsevalla uutistalolla. Siellä oli rakennuksen ympärillä perunamaat, kylvöheinäniitty ja lainehtivat viljapellot. Isäntä oli itse ihastuneena näytellyt kaikkea ja kertonut, miten hänen oli ollut pakko kaupungista muuttaa maalle, kun maalaiselämä niin veti puoleensa ja miten tyytyväisenä nyt koko perhe aherteli yhteisen kodin hyväksi. Oskar oli tämän johdosta ruvennut miettimään, miten itse pääsisi maalaiseksi, iloksi ja kevennykseksi ehkä heille kaikille.

Äiti-muori oli joka rivistä tuntenut siltä huokuvaa elämän halua. Ja hänen oma kesänsä oli käynyt kauniiksi vain siitä tiedosta, että nyt Oskar kerran — pitkän raadannan jälkeen — saa muistaa elävänsä ja tuntea, että on sitä iloa elämässä säästynyt hänenkin osalleen.

Äiti-muori pysähtyi kuulostamaan, pujahti sitten käytävään ja uskalsi, — kun ei käytävässä näkynyt ainoatakaan päällystakkia, — kurkistaa siihen huoneeseen, jossa asuva hurjasti tupakoiva ja yhtä hurjasti kelloa rämisyttävä herra oli sanonut lähtevänsä iltajunalla.

Ovi ei vielä ollut auennut, kun jo omituisen väkevä käry tunkeutui äiti-muorin sieramiin. Hän kiskaisi oven auki.

— Hyvä Jumala. — Vanhat polvet notkahtelivat ja taipuivat. Äiti-muori tapaili ovenpieltä ja jäi puristamaan sitä tiedottomana kaikesta muusta paitsi siitä kaamean kirkkaasta valosta, johon hänen silmänsä kuin sokaistuina tuijottivat. Ovi pitkään käytävään jäi selkosen selälleen. Ikkuna jossain käytävän perällä oli auki. Tupakoiva herrakin oli jättänyt ikkunansa auki. Äitimuori seisoi keskellä ankaraa ristivetoa. Sen raivostuttamina lensivät liekit ahneesti eteenpäin, nuolasivat salaman nopeudella kattoa, viskautuivat aukiolevasta ovesta pitkään käytävään ja siitä eteenpäin huoneesta toiseen.

Odotettujen saapuessa asemalta paloi koti suurena tulisoihtuna. Kohta heidän kintereillään tulivat palokuntalaiset. Huimaavasti laukkaavien hevosten kaviot iskivät kumisten katukiviin. Kuului käskeviä ääniä ja ihmisten voivotuksia. Pikku tytöt parahtivat haikeaan itkuun. Oskar Malm loi pikaisen silmäyksen vaimoonsa. "Pidä huolta lapsista", sanoi katse. Sitten hän syöksyi palavaan taloon.

Ihmisiä kiiruhti tulvailemalla paikalle. Toiset jäivät kuin puutuneina tuijottamaan roihuavaan paloon. Monet naisista ja heidän matkassaan olevista lapsista rupesivat itkemään. Osa tyytyi päivittelemiseen. Muutamat koettivat hätäpäissään ja umpimähkäisesti saada edes jotain pelastetuksi, toisten auttaessa palokuntalaisia ehkäisemään tulen muualle leviämistä.

Kadun toiselle puolelle, tuulelta suojassa olevalle pihamaalle olivat ihmiset ruvenneet kanniskelemaan, mitä sattuivat saamaan pelastetuksi. Sinne Liisa vei lapsetkin.

Hän piteli heitä kädestä ja koetti puhua heille tyynnyttävästi, mutta katse oli koko ajan kuin kiinninauliintunut palavaan taloon. Minuutit tuntuivat loppumattomilta.

Vihdoin näkyi Oskar. Tuhoavan tulen merkit vaatteissa, käsissä ja kasvoissa ryntäsi hän ulos palavasta talosta. Hän kantoi äitiään.

— Hän elää, sai hän sanotuksi laskiessaan hänet nurmelle Liisan viereen.

— Sinä Oskar. — Liisa katsoi mieheensä.

— Älä säikähdä, tuli hätäisesti. Sitten hän rupesi horjumaan ja painui maahan äiti-muorin viereen. Liisan kumartuessa auttamaan puristi hän vielä heikosti tämän kättä. Se oli viimeinen elonmerkki.

Onnen kesä oli lopussa.