Naiskohtalo: Romaani

by Marja Salmela

VOIMAT VASTAKKAIN

1.

Leskirouva Emma Sars väänsi vanhanaikuisen mahonkipiironkinsa lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja palasi keinutuoliinsa.

Hän oli vasta pistänyt suuren tukon seteleitä piironkinsa salalaatikkoon. Nyt hän ajatuksissaan jatkoi aseman selvittämistä.

Hän teki vain harvoissa poikkeustapauksissa muistiinpanoja menoistaan. Hänellä oli omassa muistissaan tarkka ja luotettava tilikirja. Sitä hän tällä kerralla tutki harkitsevammin kuin pitkään aikaan. Hän teki tilinpäätöstä pitkälle, menopuolella olevalle sarekkeelle. Ja kysymys, joka nyt kiinnitti hänen mieltään, koski sitä, saataisiinko tulopuolella menoja vastaava sareke syntymään.

Siitä asti kun hän toi Liisa Spetsin kotiinsa, oli hän maksanut kaikki tämän puolesta. Ruoka, vaatetus, jalkineet, kouluutus, kaikki oli kysynyt rahaa, aina vain rahaa. Menopuoli oli kasvanut ilman että vastaiselle puolelle karttui mitään.

Se pieni passaus, jota Liisa kodissa teki, ei merkinnyt mitään, ei liioin hupikaan, jota hänestä oli ollut. Hän oli omapäinen eikä ottanut taipuakseen sinne minne toinen tahtoi. Ja näihin astihan hänen aikansa olikin mennyt opintoihin.

Se hyväntuntemus, joka syntyy tehdystä hyvästä työstä, merkitsi tietysti jotain. Sehän se suuressa määrin olikin kannustanut rouva Sarsia Liisan ottamiseen. Mutta ainahan sitä samalla toivoi, että itsekin asiasta vähän hyötyisi —, jollei muuten niin ainakin toisten osoittamasta kiitollisuudesta.

Jos Liisalla oli edes hituisenkaan kiitollisuudentunnetta, oli hänen aika nyt osoittaa sitä, kun hän opettajaksi valmistuneena palasi kotiin seuraavana syksynä astuakseen virkaansa täällä rouva Sarsin omassa kotikaupungissa.

Rouva Sars otti sukankutimensa pöydältä, pani pienellä sysäyksellä keinutuolin heilahtelemaan ja antoi ajatusten taas luistaa.

Ikkuna oli auki. Sen alapuolella oli ryhmä sinipunertavia sireeniä ja pari kukista valkeata pihlajaa. Niiden tuoksu tuli tuulenlehahduksissa kesäisenä ja voimakkaana huoneeseen.

Kullalla ja sinisellä kirjailtu, porsliinitauluinen seinäkello löi 5.
Ääni helähti harvakseen ja arvokkaasti.

Vanha rouva antoi kutimen painua helmaan, kumartui hieman eteenpäin ja kiinnitti huomionsa naapurin, kadun toisella puolella olevaan puutarhaan.

Herra Malmilla mahtoi olla vapaa iltapäivä tai sattuiko muuten olemaan lomaa, koska maleksi Röllerin puutarhassa päivää paistattamassa. Ja niin hyvämieliseltä kuin näytti, ihan niinkuin hänkin olisi odottanut jotain!

Rouva Sarsin ajatukset luiskahtivat taas Liisaan, joka varmaan paraikaa istui junassa. Mutta hänestä ne kohta palasivat takaisin Malmiin.

Se se vasta oli toimessaan ahkera mies. Aina menossa ja aina touhussa. Jos ei puodissa sattunut olemaan muuta tehtävää, niin osasipa käyttää aikansa kohteliaaseen seurusteluun ostajien kanssa. Ja sekin merkitsi paljon. Se huvitti ainakin vanhaa, joka ei itse jaksanut liikkua paljon ja jota kuitenkin halutti kuulla mitä maailmassa tapahtui. Eikä se vähentänyt ostohalua. Päinvastoin. Herra Malmilla olikin aivan erinomainen tapa palvella ostajia. Sai tuntea palvelevansa liikettä ostoksillaan. Ja se oli mieluista. Ainakin rouva Sarsista. Se yllytti jatkuvaan palvelevaisuuteen.

Mitähän jos saisi herra Malmin tälle puolelle juomaan kahvia ja vähän juttelemaan?

Vanha rouva nousi, siirsi kukkivan pelargoonian syrjään ja kumartui ikkunasta kadunpuolelle.

— Herra Malm, herra Malm. — Hän huiskutti ikkunasta suuriruudullista nenäliinaansa, sillä vahventaakseen vanhan ja ohenneen äänensä vaikutusta.

Nuori, puutarhassa kävelevä mies pysähtyi. Huomatessaan vanhan rouvan hän avasi puutarhaportin, kiiruhti kadulle ja jäi siihen, lakki kohteliaasti koholla kuuntelemaan mitä oli sanottavaa.

— Tulkaa, tulkaa, saatte kahvia!

Tarjotin pannuineen oli jo pöydällä herra Malmin astuessa huoneeseen. Esipuheitta lähtikin puhe kohta luistamaan pikkukaupungin tuoreimpiin tapahtumiin, nimipäiviin, joita viskaalilla edellisenä iltana oli vietetty suuresti kuten ainakin ja kauppias Kenosen kihlaukseen.

— Yks, kaks perustatte tekin oman liikkeen ja hämmästytätte meitä kihlauksellanne. — Rouva Sars kallisti pannua. — Tilkkanen lisää, ehdotti hän myhähdellen.

Herra Malm ojensi kuppinsa. — Pelkään, että saatte odottaa kihlausta kauemmin kuin itsekään soisin. Mutta oman liikkeen perustaminen on monesti johtunut mieleeni. Se ei kuitenkaan ole niinkään helposti toteutettavissa, kun ei ole pääomaa, jolla päästä alkuun.

— No, no herra Malm. Vähiinpä yritteliäisyys supistuisi, jos jokainen odottelisi suuria pääomia. Täytyy uskaltaa, täytyy uskaltaa, hyvä herra Malm.

Vanha rouva hörppäsi suullisen kahvia kupin lautaselta. Hän joi aina kolmannen kuppinsa lautaselta kieritellen sokeripalasta sormiensa välillä kuin siten pidentääkseen nautintorikasta toimitusta. — Saahan nuori, yritteliäs ihminen lainoja, saa, saa vainen.

Hän hörppäsi uudelleen ja hartaudella. Ajatus luisti setelitukkoon, joka lepäsi salalaatikossa. Tuntui hyvältä, että se oli siellä kenenkään tietämättä sitä. Yritteliään, nuoren ihmisen auttaminen oli toinen asia, toinen huolehtia omastaan. Hän puolestaan oli suorittanut velkansa kanssaihmisilleen, kun oli huolehtinut kodittomasta lapsesta, joka hänettä ehkä olisi joutunut vaikka kuinka surkeille jälille.

Rouva Sars rupesi äkkiä puhumaan kasvatistaan. Tämän oli määrä saapua puolentoista tunnin kuluttua iltajunalla. Rouva Sarsin olisi tehnyt mieli mennä vastaan. Olisi taas kerran saanut nähdä, ketä siellä asemallakin oli. Mutta eihän sitä kannattanut ajatellakaan. Liikkuminen oli käynyt hänen kipeille jaloilleen yhä vaikeammaksi.

— Jos minä ehkä voisin? — Herra Malmin ääni kuulosti kohteliaan välinpitämättömältä. Mutta hän tunsi odottavansa vastausta jonkinmoisella jännityksellä. Ei ollut ensinkään vastenmielistä lähteä osottamaan kohteliaisuutta tuollaiselle iloiselle ja kauniille nuorelle tytölle.

Kun juna hiukan myöhästyneenä tulla puhisi asemasillalle, seisoikin Malm sen kaikkein suotuisimmalla tähystyspaikalla taskussaan valmiiksi varattu ajurinlippu.

Matkustajia alkoi lappautua vaunuista. Niitä tuli tavaton määrä kaupungissa pian alkavien urheilu- ja veistokurssien johdosta. Täytyi pitää varansa, jottei silmä sivuuttaisi. Kuulokin oli otettava avuksi. Sillä jos silmä pettäisi, tuntisi Malm varmasti äänen. Sellaista ääntä ei ollut kellään toisella. Se oli ihmeellisen kirkasäänistä livertelyä, aivan kuin alkusoitto naurulle, joka usein seurasi sanoja.

Kuinka se nauru soi ja helisi! Pelkkä muisto teki mielen iloiseksi.

Nyt, nyt! Helisevä ilonauru lensi samassa kuin livertelevä lintunen asemasiltaa pitkin.

Malm säpsähti aivan kuin se sittenkin olisi tullut odottamatta. Hän aikoi rynnätä eteenpäin, mutta näkikin, ettei tulija ollut yksin. Muuan vieras herra vaaleassa kesäpuvussa tarttui vaunun ylimmältä astimelta hänelle ojennettuun hattukoteloon ja kääntyi sitten neiti Spetsin rinnalla astumaan asemahuoneeseen.

Oskar Malm hypisteli hermostuneesti taskussa tuntuvaa ajurin lippua.

Samassa tulvahti uusi, sankka parvi matkustajia vaunusta. Hän vetäytyi sen sakeimpaan tiheikköön ja kulki sillä lailla asemahuoneen läpi rakennuksen toisella puolella olevalle kadulle. Matkustajajonon vieriessä odotussalin läpi näki hän neiti Spetsin saattajansa kanssa odottamassa pakaasia. Tungoksen tähden syntyi jonossa hetken seisahdus. Malm ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja. Neiti Spetsin kirkas ääni kantautui kauaksi.

Vieras herra oli varmaan ehdottanut jotain, koska neiti Spets päättävästi vastasi: — Ei tänään. Kasvatus-äitini on vanha ja tahtoo ajoissa panna levolle.

Viskautuessaan ajurinrattaille tunsi Malm jonkinmoista tyydytystä kuulemastaan. Oma nolous kävi kuin pienemmäksi siitä, että toisellekin oli evätty. — Mutta sitten rupesi taas harmittamaan. Hänellä ei totisesti olisi ollut varaa näin ajella kaupunkia pitkin joutavan tähden. Eikähän hän olisi lähtenytkään muuten, mutta ne rouva Sarsin kahvit olivat aivan kuin velvoittaneet. Ja nyt harmitti. Sen ajurinlipun tähden etenkin.

Hän oli lähellä Röllerin liikettä, kun neiti Spets ajoi ohi, — yksin — katsomatta puolelle tai toiselle. Rattaiden pyörähtäessä pihaan näytti siltä kuin neiti Spets samassa olisi ponnahtanut pystyyn. Kohta sen jälkeen alkoi pihalta kuulua iloista, helisevää naurua.

— Missä herra Malm on? — Vanha rouva oli tullut portaille vastaan hyvänmielen ilme kasvoillaan. Mutta nähdessään Liisan yksin ajavan pihaan, harmistui hän.

— Eikö hänessä ollut miestä saattamaan sinua tänne asti?

— Kuka? Mitä? Minä en ymmärrä. — Liisa kumartui vanhan rouvan puoleen ottaen vastaan tavanmukaisen, tällä kerralla hajamielisesti suodun tervetulo-suudelman.

— Herra Malm, tiedän mä. Hän läksi sinua vastaan.

Liisa lensi punaiseksi.

— En minä nähnyt häntä. Minä en ollutkaan yksin. Olin matkalla tavannut parooni Bernt Silversköldin, hänet, joka hankki minulle tuon paikan Helsingissä.

— Ja siitä teosta sinä arvattavasti olet hänelle kiitollisempi kuin kaikesta, jota minä näinä pitkinä, paljon kuluttavina vuosina olen tehnyt hyväksesi? — Vanha rouva astua nilkutti Liisan jälessä etehiseen. Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Matta hän nielasi syntymässä olevan sanan, laski hattunsa etehisen pöydälle, veti käsineet kädestään ja astui joustava notkeus joka liikkeessään vanhaa rouvaa kohti.

— Mamma, sanoi hän, käyttäen nimitystä, josta vanha rouva piti, — olen tullut kotiin jäädäkseni tänne sinun luoksesi. Anna minun teoillani osottaa, mitä tunnen sinua kohtaan.

Vanha rouva huiskautti nenäliinallaan ahdistelevaa hyttystä loitommalle, nosti vähän silmälasiaan ja katsoi niiden alatse kasvattiinsa. Näkemänsä tyydytti häntä huomattavasti. Tuollaista kaunista nuorta ihmistä katseli vanhakin mielellään. Ja kun se tyttö muutenkin oli sellainen reipas ja ennättävä ihminen. Monessa suhteessa juuri sellainen, josta hän piti.

— Näytä, näytä, murahti vanha rouva puoliääneen ja rupesi sitten tiedustelemaan Helsingin kuulumisia.

Illallisen syöntiä säesti vilkas, usein iloisen naurun keskeyttämä puhelu. Mutta kun vanha rouva heti aterian päätyttyä vetäytyi omaan makuuhuoneeseensa ja Liisa jäi yksin, pääsi häneltä syvä, kauan pidätetty huokaus.

Hän meni ikkunan luo, avasi sen uudelleen ja jäi kädet ikkunalautaan nojautuneina katselemaan kesäisen illan ihanuutta.

Kuinka kaikki rehoitti ja tuoksui. Elämä puhkesi esiin vastustamattomalla voimalla. Eikä se kysynyt, minkä muodon kulloinkin sai ottaa. Se löysi oman, luontonsa mukaisen muodon ja juuri sellaisena tuli kaikki niin kauniiksi erilaisuutensa rikkaudessa.

Avartava sisäinen varmuus vapautti Liisan hänen äskeisestä ahdistuksestaan. Hänen olonsa kasvatusäidin luona tulisi tukalaksi. Hän oli alunpitäen ollut tietoinen siitä. Äskeinen vastaanotto oli vain vahvistanut häntä tässä hänen uskossaan. Se oli täysin vastannut edellisiäkin kokemuksia. Ja samaa tulisi vastakin. Ainaiset muistutukset tehdystä hyvästä työstä, ainainen kiitollisuuden vaatimus, vaatimus, joka ei tyytynyt siihen kiitollisuuden muotoon, joka oli tosi ja antajan luonnon mukainen, vaan pyysi sellaista, jota ei ollut, — kaikki tuo tulisi päivä päivältä uudistumaan. Ja se tuntuisi entistä tukalammalta nyt, kun yhdessä-olo tuli pysyväksi.

Mutta tuntuipa miltä hyvänsä, aikoi hän olla tosi. Hän ei alentuisi teeskentelemään. Hän antaisi kiitollisuutensa siinä muodossa, jota hänen oma sisimpänsä vaati, juuri siinä, vaikka se leimattaisiinkin sulaksi kiittämättömyydeksi.

Hän tiesi kuitenkin olevansa kiitollinen —, tunsi sen tänään ehkä selvemmin kuin koskaan ennen.

Mitä olisi hän, ja mitä koko elämä hänelle ilman kaikkea sitä, mikä oli avautunut hänelle varsinkin näinä viime opettajaksi valmistavina vuosina? Köyhän saaristolaisnaisen lapsi ei koskaan omin neuvoin olisi voinut päästä sellaisenkaan tietomäärän omistajaksi, joksi hän näinä hänen elämäänsä avartavina ja rikastuttavina opintovuosina oli päässyt. Eikä hän ulkonaisessakaan suhteessa olisi voinut kohota siihen arvossapidettyyn, oppia saaneen, itseään elättävän naisen asemaan, joka nyt epäröimättä hänelle suotiin ja jolle sekä nuoruus että kauneus vielä lisäsivät merkitystä.

Ilman sitä apua, mikä hänelle tarjottiin tuona kohtalokkaana päivänä kukkakaupassa, hän ei tänään olisi onnellisena nuorena naisena istunut Bernt Silversköldin rinnalla junavaunussa vastaanottaen tämän kohteliaisuutta kuin tasa-arvoisen toverin.

Hän sulki silmänsä ja antoi hiljaisen iltatuulen vilvoitella polttavia poskia.

Liike, sana, katse tunneilta junavaunussa johtui mieleen kauniina hienossa ritarillisuudessaan.

Tämä heidän tutustumisensa uudistuminen oli oikeastaan tullut aivan odottamatta. He olivat useamman vuoden olleet kuin kadoksissa toisiltaan. Bernt oli ollut ulkomailla ja hän itse oli tänä aikana ajatellut vain työtään, — huvitusta ainoastaan silloin tällöin ja siinä muodossa kuin se kulloinkin eteen sattui.

Mutta viime talvena hänen ollessaan yksityiskutsuissa erään opintotoverin luona, astui Bernt äkkiä huoneeseen ensinkään huomaamatta ketään erityisesti. Talon tytär aikoi kohta senjälkeen esittää heidät toisilleen. Silloin Bernt katsoi pitkään, mutta ei sittenkään tuntenut. — Me olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän silloin itse päättävästi, Berntin yhä tuijottaessa häneen.

He tanssivat ja puhelivat paljon yhdessä sinä iltana. Ja kun oli lähdettävä, tuli Bernt saattamaan. Rinnan he kulkivat pitkin hiljaisia katuja, joille taivaan tuikkivat tulet loivat rauhallista valoaan, ja kun tulivat perille, seisoivat vielä kauan portilla, siinä puhellen ajasta, joka oli kulunut ja kaikesta mitä se oli tullessaan tuonut. Hehän kumpikin sen kuluessa olivat siirtyneet murrosvuosien kynnykseltä keskelle parhainta nuoruutta.

Senjälkeen sattuivat he useammankin kerran tapaamaan, joskus yhteisen tuttavansa luona, toiste kadulla. Usein tuli Bernt saattamaankin. Ja tänään hän oli äkkiä astunut junaan, asettunut penkille vastapäätä Liisaa ja kertonut aikovansa ottaa osaa Liisan kotikaupungissa pidettäviin kursseihin.

Hän sanoi sen niin kauniisti, omalla hienolla, hillityllä tavallaan. Mutta kun se oli sanottu, tuntui aivan siltä kuin hän olisi laskenut suuren, kauniin lahjan Liisan syliin.

Se oli kuin tervetuliaislahja tänä päivänä, jolloin Liisa tavallaan astui uuteen elämänjaksoon. Ja se olikin ainoa hänen mieltään ilahduttava lahja. Siksi hän nyt uudelleen tarttui siihen, kun muisto äskeisestä vastaanotosta täytti hänen mielensä orpouden tunteella.

Ennestään tunnettuahan kaikki oli. Mutta se toi sittenkin yksinpä hänen reippaaseen mieleensä niin omituisen nälän. Ei voinut olla ajattelematta, miten hellä äiti iloitsisi lapsensa edistyksestä, miten lapsen juhlapäivä olisi juhla äidillekin.

Ja olihan siinä juhlaa, kun monen rehellisen ponnistuksen jälkeen oli päässyt määrän päähän, sai katsoa taakseen ja tuntea, ettei ollut turhaan ponnistellut.

Todistuksetkin olivat tulleet niin hyvät, sekä opettaja- että tietotodistus. Mutta niitäkin oli vanha rouva vain ohimennen vilkaissut, sitten sanaakaan sanomatta työntänyt luotaan. Hän ei ehkä tahtonut hemmotella turhalla kiittelemisellä.

Liisan silmäluomia tuntui aivan kuin kirvelevän. Hän vetäytyi pois ikkunasta ja rupesi asettelemaan tavaroitaan matka-arkusta laatikkoon. Sitten siirteli hän muutamia huoneissa löytyviä pikku tavaroita paikkoihin, joissa ne hänestä näyttivät sievemmiltä. Kasvatusäiti oli luvannut, että hän tästäpuolin saisi pitää tätä huonetta omanaan. Ja se oli oikeus, jolle hän ymmärsi antaa arvoa.

Viimein rupesi hän tuntemaan väsymystä, alkoi riisuutua ja nukkui pian, mielessään epämääräinen ilontuntemus odottavista kesäisistä päivistä.

2.

Seuraavana päivänä kasvatusäidin nukkuessa päivällisuntaan läksi Liisa kaupungin puistoon. Hän kiersi polveilevaa rantapolkua pitkin, poimi kukkasia mättäiltä, pistäytyi katselemaan vanhoja, tuttuja mielipaikkoja rannalla eikä pitänyt kiirettä. Ilman mitään erikoista syytä oli hänen niin sanomattoman hyvä olla. Hän tuntemalla tunsi itsessään tuota samaa, ihmeellistä elämää, joka versoi ja kukki kaikkialla. Elämä, olemassa-olo itsessään tuntui suurelta, nautintoa tuottavalta lahjalta.

Liisa oli jo kääntymäisillään kotiin, kun tienmutkassa näki Bernt Silversköldin. Berntin lakki kohosi samassa ja Liisa nyökkäsi iloisen hyvänpäivän. Mutta sisimmässään hän meni kuin hämilleen, sillä hän tunsi äkkiä, että tätä tapaamista hän kaiken aikaa olikin odottanut.

— Oletteko te leikkinyt piilosilla, vai mitä? — Bernt seisoi yhä lakki kädessään hymyillen, mutta samalla tutkivan totisena tarkaten Liisaa. — Näin teidät jo hyvän aikaa takaperin, mutta te katositte useamman kerran näkyvistä, aivan kuin olisitte juossut pakoon.

— Pakoon —? — Liisa nauroi. — Totta puhuen ei minulla ole varaa juosta ystäviäni pakoon. Täällä etenkin, niin kotikaupunki kuin se onkin, olen oikeastaan ypö yksin.

— Hyvä, kun vain laskette minut ystävienne joukkoon. — Hän otti Liisan takin käsivarrelleen ja rupesi astumaan eteenpäin. — Emmekö istuudu, ehdotti hän heidän kulkiessaan rannalla olevan penkin ohi.

He istuivat siinä kauan, sanoivat joskus sanan toisilleen, sitten istuivat taas pitkät ajat vaieten.

Pikku linnut heidän ympärillään touhusivat pesänteossa, laineet solisivat laulaen rantakiviin ja tuulenhenki kahisutti kaislikkoa.

Kullakin oli oma säveleensä, mutta kaikki suli kuin yhteen, sovitettuna yhdeksi ainoaksi rikassointuiseksi elämän ylistyslauluksi.

Kimakka vihellys halkoi äkkiä ilmaa. Jyskyttävä juna kiiti ohi. Sen täysien vaunujen ikkunoista katselivat ihmiset rannalla istuvia. Muutamat huiskuttivat heille nenäliinojaan.

— Kaksi onnellista, ajattelevat he itsekseen, päätti Liisa mielessään. Ja oikeassa he olivatkin. Kaksi onnellista siinä istui. Elämä ja nuoruus oli kummankin rikkautena. Mutta siihen loppuikin yhtäläisyys. Toisella oli sen lisäksi ulkonaisestikin kaikkea mitä ihminen elämältä saattoi pyytää, toisella ei ollut mitään. Toinen nautti nytkin häntä ympäröivästä ihanuudesta, asettaen sen hyvän ja onnellisen kodin taustaa vastaan, jota vastoin toinen — —

— Te olette harvinaisen vaitelias, katkaisi samassa Bernt.

— Minä ajattelen ja — — kuuntelen. Kuunteleva ei voi puhua.

— Kuunteletteko ehkä muutakin kuin tätä luonnon ihmeellisen rikasta sävelsinfoniiaa?

— Johon terävä vihellys ja puhiseva veturi niin mainiosti sulautuvat. — Liisa nauroi. Häntä ei ensinkään haluttanut tehdä tiliä ajatuksistaan.

Bernt loi häneen syrjästä tutkivan katseen. Hän jäi ajattelemaan kaikkea sitä reipasta, yllättävää, iloista ja samalla voimakasta, joka niin häntä miellytti Liisassa. Jos joku olisi ennustanut hänelle, että hän näin istuisi sen nuoren tytön rinnalla, jonka lapsellinen, mutta sitkeä halu päästä eteenpäin elämässä kerran oli häntä sekä naurattanut että vaivannut, ei hän olisi sitä uskonut. Tuskin se siksi olisi kehittynytkään, jos he vuosi vuodelta olisivat nähneet toisensa. Mutta kun he pitkän eron jälkeen äkkiä tapasivat ja kun Liisa välillä olevana aikana oli muodostunut juuri siksi mitä hän oli, oli heidän suhteensa äkkiä kuin vastustamattomalla voimalla saanut nykyisen luonteensa.

— Tiedätteköhän naisvaistonne avulla, jatkoi Bernt ääneen, — että minä talvella, meidän ensi kertaa tavatessamme tuijotin teihin kuin ihmeeseen? Minusta oli aivan käsittämätöntä, että se pieni tyttönen, jonka suojelijaksi vanhempani minua leikillä sanoivat, oli kasvanut naiseksi, jonka edessä tunsin sitä syvää kunnioitusta, jota mies aina tuntee hyvän naisen seurassa. Te, te olitte — —

— hämmästyttävän kotiutunut uudessa ympäristössäni. Tarkoitatte ehkä niin, Liisa täydensi.

Bernt vilkaisi taas tutkivasti vierustoveriinsa. Hän epäili sanoissa piilevän jonkun verran katkeruutta, ehkä nousukkaan arkuutta. Mutta Liisassa ei ollut hituistakaan nousukasta. Se oli Berntiä hämmästyttänyt enemmän kuin kerran.

Liisa ymmärsi, mihin suuntaan Berntin ajatukset kävivät.

— Tarkoitin juuri sitä mitä sanoin, ilman minkäänmoisia syrjävihjauksia. Tiedättekö, minä ihmettelen itsekin sitä, että minä nykyisessä asemassani tunnen olevani niin peräti kotonani, jota vastoin ennen — — —

Hän huomasi joutuneensa juuri sille alalle, josta mieluimmin vaikeni. — Jos sanoissani äsken, — jatkoi hän ohjaten toisaalle — oli katkeruudenmakua, johtui se yksinomaan siitä melkein tiedottomasta kateudesta, joka ehkä pakostakin on olemassa sen sisimmässä, jolla ei ole aavistustakaan lapsuudenkodista, niitä kohtaan, joille elämä on tuhlaillut hyvän kodin etuuksia.

Berntin katseeseen nousi syvä, sydämellinen ilme. — Uskallanko sanoa, että ymmärrän teitä juuri siksi, että oma kotini aina on ollut minulle sopusointuisuuden ja onnen perikuva.

Liisa nyökkäsi. Hän oli usein tullut ajatelleeksi sitä kaikkein jyrkintä vastakohtaa, minkä Berntin ja hänen omat, varhaisimmat muistonsa muodostivat.

— Olettekohan koskaan tullut ajatelleeksi —, kuuli hän Berntin jatkavan, — että asialla kuitenkin on toinenkin puoli. Se jää tavallaan köyhäksi, joka aina saavuttaa kaikki ponnistuksitta. Minun elämäni on ollut tällaista. — Opiskelinhan minä ulkomailla ollessani jonkun verran, mutta totta puhuakseni en enemmän kuin halutti. Ponnistelusta ja tarmokkaasta eteenpäin pyrinnästä sain aavistuksen vasta sen jälkeen, kun me olimme tavanneet ja näin mitä te olitte ennättänyt ja miksi te olitte kehittynyt näinä välivuosina. Te olitte minulle kuin ilmestys koko kehityksenne kautta. Olenkin monesti sen johdosta tuntenut en ainoastaan syvää kunnioitusta, vaan myöskin kiitollisuutta.

Kumpikaan ei vähään aikaan jatkanut puhetta. Viimein, kun äänettömyys alkoi tuntua luonnottoman pitkältä, käänsi Bernt ulapalle tähtäytyneen katseensa Liisaan. Silloin hän näki tämän huulien omituisesti värähtävän.

— Onko se mahdollista? Oletteko käsittänyt minut väärin?

— En, en. — Liisa nauroi. — Katsokaa, minä olen vain sellainen afäärisielu, että tässä tulen aivan liikutetuksi, kun pääsen käsittämään asioiden kannattavuutta.

Bernt oli aivan ymmällä. Mutta Liisaa vain nauratti. Hän muisti kasvatusäitinsä voimakkaasti kehittynyttä afäärivaistoa, kauppias Rölleriä, joka joskus pistäytyi heille liikeasioissa ja pikku kaupungin monia asukkaita, joille pennin tappio tai markan voitto oli tärkeä asia.

— Onko ihme, jos minä, — jatkoi hän yhä leikkisästi. Mutta nähdessään
Berntin tyrmistyneen katseen muutti hän sävyä.

— Parooni Silversköld, minä en yleensä ruikuttele surujani muille. En puhu paljon kodittomuudestani, mutta minä tunnen sen, — tunnen niin syvästi kuin vain vaikeneva sen voi tuntea. — Ja nyt kun te sanoitte minun kauttani tai sanoisinko — juuri kehitykseni kautta saaneenne jotain — —

— paljon, oikaisi Bernt.

— niin sanoittehan samalla, etten suotta ole syntynyt orvoksi, että kärsimys, — minunkin kärsimykseni — on portaana kehityksessä eteenpäin sekä minulle että muille.

Liisa nousi. Silmiin oli tullut kosteata kiiltoa, mutta suu oli hymyssä ja ryhti oli sama joustavan reipas kuin ainakin.

— Ihminen kärsii rohkeammin kun ymmärtää, että kärsiminenkin kannattaa. — Hän kääntyi astumaan kaupunkiin päin.

He olivat lähellä tulliporttia, kun muuan pyöräilijä sivuutti heidät. Hän ei tervehtinyt, ei katsonutkaan vastaantuleviin, mutta Liisa tunsi hänet herra Malmiksi.

— Pian tulen tutustumaan kasvatusäitiinne, sanoi Bernt rouva Sarsin portilla hyvästellessään. Ja se sana oli taaskin kuin suuri kaunis lahja. Liisa nousi laulaen portaita.

Vanha rouva otti hänet vastaan perinpohjaisella huonontuulen purkauksella. Liisan ja koko maailman kiittämättömyys oli perussäveleenä hänen valitusvirsissään. Hän puolestaan oli aina huolehtinut toisista, mutta oliko kellään senverran tuntoa, että nyt olisi muistanut hänen hyviä töitään, kun hän vanhana ja raihnaisena ei enää kyennyt paljon liikkumaan? Kuka tuli häntä tervehtimään? Kuka piti seuraa? Liisakin hyppäsi vain omilla asioillaan.

— Paljonko tässä olen ennättänyt hypätä, uskalsi Liisa tiedustella.

— Montako iltaa olet ollut kotona?

— Kaksi kuitenkin.

— Kas kummaa, kun et lähtenyt jo eilen.

— Olin vain vähän puistossa.

— Hyvä, hyvä, puolusta sinä itseäsi. Mallikelpoinenhan sinä aina olet ollut.

Vanha rouva läimäytti oven huoneeseensa kiinni eikä ilmestynyt sieltä ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli nukkunut määrätuntinsa kuten tavallisesti. Hän kuului siihen vanhaan hyvään ihmislajiin, joka nukkui sekä ilossa että murheessa. Mutta siitä asti kun hän pääsi vuoteesta, oli hän mielessään hautonut ihmisten hänelle tekemiä vääryyksiä ja tullut siihen, että hänen pyhä oikeutensa oli soimata kaikkia yhteisesti ja monia erikoisesti siitä puuttuvasta ymmärtämyksestä, jolla usein oli kolhittu hänen luonteensa luvallisia ja täysin luonnollisia särmäisyyksiä.

— Huomenta, mamma, mitä kuuluu? tervehti Liisa iloisesti.

— Samapa se mitä minulle. Sinähän olet iloinen.

— No mutta mamma — —

— Niin niin, ei sinun tarvitse selitellä. Sinä et kuitenkaan tiedä, miten paljon minunkin mieltäni on painamassa. Amaliakin kirjoitti eilen. Hän tarvitsee rahaa — taaskin.

Vanha rouva painui raskaasti huokaisten keinutuoliinsa Liisan ruvetessa valmistamaan aamiaista.

— Olethan sinä jo antanut paljon, mutta kun hän on köyhä — —

— Kuka käski naimaan maatakiertävän posetiivinsoittajan?

— Olihan se kone kuitenkin vähän hienompi — Liisalla oli naurunpilkahdus suupielessä.

— Huilu tai posetiivi, ei elätä toinen perhettä paremmin kuin toinenkaan.

— Niin mutta rakkaus — — Liisa vilkaisi syrjästä vanhukseen nähdäkseen uskaltaisiko. Mutta vanha rouva oli jo suuttunut.

— Vai rakkaus. Mitä se rakkaus kuuluu avioliittoon? Yhtä etäällä se on siitä kuin itä lännestä. Kauppaa on koko homma, — toisille kauppaa taloista ja tavaroista, toisille onnenkauppaa tai miksi häntä sanoisin — mutta kauppaa joka tapauksessa.

Liisan mieleen nousi kuva jostain kauniista ja ihmeellisestä, jostain, joka oli liian kaunista toisten katseltavaksi ja jota ei sanoin voinutkaan selittää tai kuvailla, vaan jonka kanssa itse täytyi tulla kosketukseen sitä ymmärtääkseen, aivan kuin itse täytyi päästä tuntemaan heräävän luonnon keväistä suloa.

Täytyi pakostakin ruveta laulamaan. Liisa ei voinut muuta.

Hän paineli hierimellä kokkareita puurosta, asetti höyryävät perunat pöytään ja lauleli yhä.

— Sinulla sitä iloa riittää.

— Minä en olekaan minkään Nauku-Maijan kasvatti.

Vanhaa rouvaa nauratti. Sanat antoivat tunnustusta hänen kasvatustaidolleen ja se oli hyvin ansaittua. Kaikkinainen pillittäminen oli aina ollut hänelle kauhistus.

— Hyvä hyvä, mutta lauhkeampi saisit olla, kuuletko, lauhkeampi.

— Lammasmaisempi, pisti Liisa.

— Älähän nyt siinä! — Vanha rouva rupesi taas puhumaan sisar Amalian asioista. Pöydästä noustessaan hän meni mahonkipiironkinsa luo, etsi alushameentaskusta sinne kätketyn avaimen ja kiersi lukon auki. Vähän ajan kuluttua näki Liisa hänet kirjoittamassa.

Hän oli vielä sitä tekemässä Bernt Silversköldin saapuessa.

Vanhan rouvan päätä ihan huimasi Liisan ilmoittaessa vieraan tulosta. Hän oli semmoisen ajan lapsi, joka osasi antaa arvoa nuoren aatelisherran käynnille.

— Mene, mene ja pidä seuraa, toimitti vanha rouva hätäisesti. — Minun täytyy pukeutua. Enhän näin voi tulla tervehtimään.

Paras valkoinen myssy haettiin kiireisesti päähän. Sitä täytyi hyvän aikaa asetella peilin edessä, ennenkun se tuli oikein kohdalleen. Ja sitten parhaat hopeakalut oli otettava tarjottimelle, jotta vieras näkisi tulleensa taloon, jossa löytyi muutakin kuin katinkultaa.

Kun vanha rouva vihdoinkin oli tervehtinyt vierastaan, pääsi hän pian innokkaaseen puheeseen kultaisesta menneisyydestä ja sen muistoista. Hän otti pari tauluakin seinältä näyttääkseen niitä vieraalleen. Toinen oli vanhan tunnetun taiteilijan piirustus. Lapsena käydessään vanhan rouvan vanhempien kodissa oli hän sen piirtänyt ja lahjoittanut taloon. Toinen oli rouva Sarsin oma tekemä. Se oli jäljennös saksalaisesta "stilllebenistä". Rouva Sars oli pensionaatissa ommellut sen hienoimmalla silkkilangalla valkoiselle silkkikankaalle. Hän oli jo silloin suosinut kaikkea kaunista, kai hänestä olisikin tullut taiteilija, jos hän olisi elänyt aikana, jolloin kyvyt pääsivät kehittymään.

— Niin, nähkääs, tänä aikana ihmisiä autetaan eteenpäin, kehitetään ja kuljetetaan kuin kainalosta. Mutta luuletteko että he ovat sen parempia silti. Ei, pahempia, sen minä tiedän —, kiittämättömiä ja pahoja yksin hyväntekijöitään kohtaan.

Hän vilkaisi Liisaan ja sai tämän verevästä, iloa säteilevästä olemuksesta uutta yllykettä valituksilleen.

— Oletteko Te, parooni Silversköld, huomannut, että jota enemmän tehdään ihmisten hyväksi, sen vaateliaammiksi ja pahemmiksi he tulevat. Lisää vaaditaan, aina vain lisää.

Vanha rouva ajatteli Amalia-sisarta ja monia muitakin. Hän katsoi kuitenkin Liisaan, joka lensi punaiseksi harmista.

Bernt Silversköld vakuutti tulleensa aivan toisenlaiseen kokemukseen. Ei mikään ollutkaan niin hauskaa ihmiselle, kuin nähdä, että hyvä, jota oli tehnyt, oli kantanut runsaita hedelmiä.

— Mutta kun pitää luetteloa siitä, mitä tekee toisten hyväksi, ja laskee, kasvaako siitä vaadittu korko, silloin ehkä tuntee pettyvänsä. — Se tuli Liisan puolelta. Sanojen oka oli paljas ja pistävä.

Bernt Silversköld liikahti hermostuneesti. Kaikki hänessä kapinoi. Ritarillisuus ja rakkaus olivat nousseet vastarintaan, kun vanha rouva — tuulen käännyttyä huonolle puolelle — oli tehnyt pistäviä viittauksia Liisalle. Mutta vanhempien kunnioittaminen oli Bernt Silversköldillä veressä. Sentähden tekivät Liisankin sanat pahaa.

Mutta kun Bernt ajatteli Liisa Spetsin orpoutta ja kaikkea mitä tämä nähtävästi sai kärsiä juuri siltä taholta, josta hän olisi voinut odottaa jonkinmoista äidillistä hellyyttä, tuntui siltä kuin hän vain olisi tahtonut puolustaa ja suojata.

— Neiti Spets, ettekö lähtisi kanssani vähän vesille? — Bernt nousi ja kumarsi vanhalle rouvalle. — Toivon nimittäin, ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Olen juuri vuokrannut itselleni purjevenheen. Aioin lähteä sitä koettelemaan.

— Mitäs minä. Tietysti Liisa voi lähteä. — Vanha rouva puhui taas tyynesti ja lauhtuneena. Mieli oli kuin keventynyt siitä, että sitä oli tullut vähän puretuksi. — Ja olihan minulla kirje postiin, muisti hän nuorten ollessa etehisessä.

— Pitele varovaisesti, siinä on rahaa, huusi hän Liisan jo laskeutuessa portaita.

Liisa vilkaisi osotteeseen ja näki sen olevan Amalia-tädille. Mieli tuli iloiseksi siitä, että täti kuitenkin sai jotain, joskin ehkä hyvin vähän. Ehkä se vähäkin tuntui paljolta sille, jota puute painoi. Täti oli hänelle aivan tuntematon, mutta hänen oli monesti käynyt häntä niin sääli siitäkin syystä, että oma sisar tuntui antavan niin vastahakoisesti.

Liisa hymähti tyytyväisesti kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitten unohtui häneltä täti asioineen kaiken sen tähden mikä lauloi ja liverteli, versoi ja kukoisti hänessä ja hänen ympärillään.

— Näin "venehessä ja vetten päällä" emme ole olleet ensi tapaamisemme jälkeen, huomautti Bernt iloisen myötätuulen kiidättäessä heitä eteenpäin.

— Kas, kun tekin tulitte sitä ajatelleeksi. Minä muistin juuri samaa.

Bernt siirsi purjetta ja Liisan ajatukset jatkoivat uraa, jolle olivat painuneet.

Muistikohan Bernt sen mustan syljenkin, jonka isäntä silloin pilkkamielisesti roiskautti mereen ja joki poltti hänen lapsenmieltään kuin halveksumisen poltinraudalla?

Silloinen tunne oli ainaisiksi ajoiksi syöpynyt hänen mieleensä. Mutta ehkäpä silläkin oli ollut tehtävänsä. Sekin oli osaltaan ollut ajamassa häntä pois kotisaaresta. Kaikki oli sinä kertana niin omituisesti tarttunut edellisiin tapahtumiin muodostuen aivan kuin renkaaksi ketjussa, jonka varassa hän pääsi vapaaksi. Ensin sysäsivät äidin sanat, sitten pääsi hän isännän passariksi, sai halveksitusta asemastaan yllykettä pyrkimään pois ja sai sitten puhutuksi Berntille toiveistaan.

Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä kuin äidin sen iltaisissa sanoissa olisi ollut sisältöä ja kauneutta, jota hän ei ennen ollut huomannut. Äidin puhe "paremmasta ihmisestä" ei ehkä tarkoittanut ainoastaan herrassäätyyn joutumista, ehkä siihen — joskin tiedottomasti — sisältyi toivomus, että elämä tyttärelle muodostuisi avarammaksi ja rikassisältöisemmäksi kuin mitä se oli ollut äidille.

Kiitollisuus, jonka puutteesta Liisa oli tottunut saamaan moitteita, nousi suurena ja vilpittömänä hänen sisimpäänsä kohdistuen hänen omaan äitiinsä.

Mutta samalla muistui haikeana mieleen se karu pinta, joka yhtenään oli estänyt häntä näkemästä ja tuntemasta äidin mieltä. Omasta kokemuksesta hän ei todellakaan tuntenut mitään siitä hellivästä lempeydestä, johon jokainen lapsi maailmaan syntymisensä kautta on oikeutettu.

Vastakohtaisuuden voimalla nousi samassa hänen eteensä kuva Berntin kodista, Berntin vanhemmista. Oliko ihme jos hän — joskin lapsellisesti ja vaistomaisesti — oli tuntenut astuvansa pyhäkköön astuessaan tuon sopusointuisen ja onnellisen kodin piiriin?

— Oikein täytyy ihmetellä sitä, miten tuntuvia jälkiä pienet näennäiset "sattumat" jättävät elämäämme. Ajattelen palkovenheenikin särkymistä, miten paljon se tavallaan sai aikaan!

Berntin sanat herättivät Liisan kuin unesta. Hän työnsi omat ajatuksensa syrjään ja viskautui suinpäin Berntin aukomalle uralle.

— Ja tiedättekö, kun te silloin tulitte venheinenne, olitte te minulle kuin ilmestys satumaailmasta.

— Elittekö te satumaailmoissa, te terve raikas luonnonlapsi? — Bernt katsoi pitkään Liisaan, ensin kysyvän veitikkamaisesti, sitten miltei hyväilevän hellästi. Oli kuin tuo katse olisi tahtonut korvata jotain orvon osalle jääneelle. Liisa tunsi sen.

— En tavallisesti, vastasi hän hiljaa — mutta joskus. Lapsuuteni oli iloton. Ja jokainen — lapsikin — tarvitsee jonkunverran iloa elääkseen. — Hän kumartui hieman eteenpäin, painoi käsivarret polvien varaan ja jäi siihen asentoon puhellen hiljaa kuin itsekseen. — Minulla oli satukirja — tai oikeammin vanha lastenlehti. Se oli minun iloni. Sitä tutkiessani minä opin lukemaan. Siinä minä löysin kaunista, kun elämä näytti minulle vain rumaa. — Minä en lukenut kaikkea, — en viitsinyt. Kertomukset, joista pidin, luin uudelleen ja yhä uudelleen.

Iloinen nauru kieri Berntin hämmästykseksi yht'äkkiä vedenpintaa pitkin.

— Siinä ilmeni kai jo silloin haluni valikoida. En osannut enkä oppine koskaan tyytymään mihin hyvänsä.

Berntkin nauroi ensin. Mutta sittenhän käänsi katseensa kauas ulapalle päin. Hänessä heräsi omituisen epämieluinen tunne siitä, että Liisan sanoilla saattoi olla kaksinaismerkityksensä. Se saattoi olla ilmaus vaativaisuudesta, jonka valikoimiselle oli annettava arvoa, mutta siihen saattoi myöskin sekoittaa tiedoton ilmaus tavallista voimakkaammasta halusta päästä eteenpäin elämässä, halusta, jolle aatelinen arvokin oli sopiva tikapuunpiena.

— Minkälaisista saduista te oikeastaan piditte? — Bernt puhui puhuakseen. Sisimmässään hän yhä selvitteli vastasyntyneen epäluulonsa alkujuuria.

Hän oli ehkä kaikesta huolimatta vastaanottanut vaikutuksia rouva Sarsin syyttelevistä sanoista. Kiitollisuus ja vanhempien kunnioittaminen olivat ominaisuuksia, joiden puutetta hän ei voinut antaa anteeksi. Ja Liisa oli kieltämättä suutahtanut kasvatusäitinsä puheista.

— Mistäkö pidin? —

Liisa hymyili. Hän muisti "Egyptin kuninkaan tytärtä" ja "Merenneitoa". Mutta mitäpä hän rupeaisi puhumaan niistä. Ei Bernt niitä kuitenkaan tuntenut. Berntin ei ollut pakkoa etsiä kauneutta sadun maailmasta. Häntä se ympäröi kaikkialla. Liisan sitä vastoin oli toisin. Siksipä hän niin rakasti noita satuja, joiden avulla hän nyt vanhempana huvikseen oli tutkinut lapsuusaikansa makua ja sen syitä.

— Kertokaahan, pyyteli Bernt yhä pyrkien irti äsken heränneistä ajatuksistaan. Häntä kiusasi se, että eräänlainen epäluulo yhä hallitsi häntä eikä hän sittenkään päässyt siitä eroon.

Mikä oikeastaan takasi hänelle, ettei hän ollut erehtynyt Liisan suhteen? Hän oli todella luvattoman äkkiä antanut lumota itsensä. Hän, maailmaa nähnyt onnenlapsi, joka tiellään oli tavannut ainoastaan täydessä esiintymiskunnossa olevia esplanaadi-ihmisiä, oli kohdatessaan Liisan joutunut kuin mukaansa tempaavan tuulahduksen valtaan. Hän oli antanut sen kuljettaa itseään voimakkaassa elämän hurmassa, ajattelematta minne ja mitä kohti se vei.

Liisan sanat "valikoiden ottamisesta" olivat kuin herättäneet hänet.

Oliko sanottu, että tuo viehätysvoima, joka oli hänet lumonnut, oli kokonaan tarkoituksetonta, ulkonaista etua katsomatonta laatua? Oliko hänelle, joka tahtoi ottaa valikoiden, yhdentekevää ottiko, kuten rouva Sarsin sisar, kuljeksivan soittajan vai ottiko jalosukuisen nuoren miehen hyvästä arvossapidetystä perheestä?

— Toisessa lempisadussani, kuuli Bernt Liisan sanovan — kerrottiin kodistaan eksyneestä kuninkaantyttärestä. Minä en kuvitellut olevani mikään eksynyt kuninkaantytär. Olin liiankin tietoinen syntyperästäni. Ja siitä huolimatta kuvasti tuo taru omaa sisintäni. Siinä oli meren kasvattamaa henkeä, mutta sen ohella kaihoavaa pyrkimystä pois ympäröivistä oloista, jonnekin tuntemattomuuteen, jossa oli oman henkisen olemuksen alkujuuret.

Liisa puhui välittömän luonnollisesti kuten tavallisesti. Sanoissa soi epäämätön rehellisyys. Bernt aivan punastui äskeisiä ajatuksiaan.

Eikö hän tuntenut Liisaa tarpeeksi voidakseen luottaa häneen? Eikö tuo hänen vaikutusvaltansa, jota Bernt sisäisiin herätteisiin nähden kiitti niin paljosta, — ollut tae rehellisestä ja väärentämättömästä persoonallisuudesta?

— Toisessa sadussani, jatkoi Liisa, — oli perusaineena rakkaus, joka itseään ajattelematta uhraa, antautuu ja kärsii.

— Te pystyisitte juuri sellaiseen. — Sanat puhkesivat esiin tunnustuksena, jota Bernt ei voinut pidättää. Hän oli päässyt epäluulostaan. Hän tunsi tehneensä vääryyttä Liisalle, siksi teki mieli sovittaa.

Mutta kuin heijastuksena Berntin äskeisistä ajatuksista toivat hänen sanansa Liisalle omituisen pahantuntemuksen.

Rakkaus, joka uhraa, antautuu ja kärsii. Se oli miessuvulle sangen mieluinen rakkaus, olipa se tarjona avioliitossa tai sen ulkopuolella. Vedoten sellaiseen rakkausihanteeseen saattoi mies vaatia suunnattomasti — vaatia vaikka mitä. Ja miten paljon voisi juuri mies Bernt Silversköldin asemassa sellaisen varjon alla vaatia rakastamaltaan, mutta häntä alemmalla yhteiskuntaportaalla olevalta naiselta?

Liisa sävähti polttavan punaiseksi. Hän häpesi omaa ajatustaan. Olihan Berntin koko olemus omiaan torjumaan kaikki mahdollisuudet halpamaisuuteen.

Hänen katseensa kääntyi täynnä anteeksipyyntöä Berntiin.

Molemmille tuli selvä tunne siitä, että he olivat tehneet toisilleen vääryyttä. Molemmat olivat tietoiset hetkellisen epäsoinnun synnystä. Molemmat tahtoivat sovittaa jotain.

— Teidän tulonne saarellemme se se sittekin saattoi minut Tuhkimus-tilastani onnellisempaan oloon. — Liisa hypähti satamaan laskevasta venheestä maihin ja ojensi kätensä Berntille. Katseessa loisti kaunis kiitos.

— Minäkin tahtoisin kiittää. — Bernt kytki venheensä lukkoon ja kääntyi saattamaan Liisaa. — Mutta saadakseni kiitokseni sanotuksi täytyy minun kertoa, minkä nimen olen keksinyt teille.

Liisa katsoi kysyvästi Berntiin.

— Niinpä niin. Vaikka eihän oikeastaan voi puhua keksimisestä. Minä löysin sen etsimättä. Lukiessani lehdestä opettajatutkinnostanne huomasin, että nimenne on Maria Elisabet. Pienellä muutoksella saa Mariasta nimen, joka ilmaisee, että te itse olette iloinen, ihmeellinen satu.

He olivat jo portilla ja Liisa ojensi kätensä hyvästiksi utelias kysymys katseessa.

Bernt Silversköld tarttui hänelle ojennettuun käteen. — Kiitos ja hyvää yötä, sanoi hän mieli täynnä kunnioittavaa anteeksipyyntöä. — Kiitos, että olette juuri se mikä olette, te — Märchen Elisabet.

3.

Märchen Elisabet, — Märchen Elisabet, ne sanat soivat kuin suuret juhlakellot Liisan sisimmässä pitkin koko kesää. Ne antoivat hänelle iloisen mielen koti-olojen harmaudessa. Ne panivat hänen helisevän naurunsa soimaan ja hänen silmänsä säteilemään — kadehdittavan kauniisti, ajattelivat monet pikkukaupungin naisista, kun he ikkunoistaan seurasivat Berntin ja Liisan yhteisiä kävelyretkiä.

Vanha rouva oli milloin hyvillään, milloin harmissaan. Välistä hänen mieltään kutkutti ajatus, että jos hän tästä hyvinkin joutuu aatelisen nuoren rouvan hyväntekijäksi ja siten itsekin aivan kuin sukuun. Mutta sitten hän muisti asian mahdottomuuden. Sellaisia kauppoja ei elämässä tehty. Nuoret saattoivat uneksia niistä. Ja kirjoissa ehkä kerrottiin sellaisesta, mutta todellisuudessa ei sellaista nähty. Jos sen suuntaista sattui, oli ainakin rahaa, mainetta tai jotain muuta vastaavaa toisella puolella. Mutta tässä kun ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään.

Vanha rouva yltyi moneen kertaan varoittamaan Liisaa. Mutta tämä vain nauroi.

Sen purjehdusretken jälkeen, jolloin hetkellinen epäilys — tai oikeammin vain epäilykseen vivahtava ajatus — oli herännyt, ei hän enää voinut epäillä. Takeita hänellä ei ollut entistä enemmän, jos oli kysymys muusta kuin siitä takeesta, minkä persoonallisuus antoi. Mutta Berntin suhteen olikin tässä taetta riittävästi. Oli heidän suhteensa mitä oli, ajattelematonta leikkiä se ei ainakaan ollut. Heidän koko sisäinen olemuksensa oli siinä mukana. Sen hän tiesi.

Mutta sittenkin, sittenkin.

Oli olemassa sana, joka pani Liisan koko sisimmän väräjämään. Vanhemmat. — Mitä sanoisivat Berntin vanhemmat? Poika oli heidän ainokaisensa. Voisiko mikään maailmassa saada heidät antamaan hänet saaristolaisnaisen äpärälapselle?

Kuva hienoista, ylhäisen ystävällisistä vanhemmista astui usein Liisan eteen milloin uhkaavana ja tilille vaativana, milloin mielen jaloudessa korotettuna kaiken matalan ja pienen yläpuolelle. Syntyperästä välittämättä näyttivät vanhemmat katsovan vain persoonallisuutta.

"Märchen Elisabet", toisti Liisa itsekseen. Hän tarttui sanoihin kuin tukeensa. Bernt tietysti toivoi, koska rohkeni siksi selvästi näyttää tunteitaan. Ja kun Bernt kerran toivoi, miksei hänkin? Bernthän paraiten tunsi omat vanhempansa.

Merenneidon oli rakkautensa tähden astuttava haavoittaville veitsenterille. Ja muodossa tai toisessa vaati rakkaus tällaista uljasta, kärsimyksiä kaihtamatonta mieltä jokaiselta. Jos sitä häneltä vaadittaisiin tavallistakin suuremmassa määrässä, tahtoi hän puolestaan olla uskollinen lapsuusaikansa ihanteille.

— Kesän perhospäivät ovat ohi, sanoi hän Berntille. — Viikon kuluttua alkaa koulu.

— Tuleeko teillä olemaan paljonkin tunteja?

— Kolmessa koulussa. Ja aion tehdä työtä tarmoni takaa.

— Niin minäkin, — uljuudella, jota minulle on opettanut meren satu,
Märchen Elisabet.

Ne olivat Berntin jäähyväissanat. Seuraavana päivänä hän läksi.

— Märchen Elisabet, toisti Liisa ja hymyili, kun hän juoksi kadun toiselle puolelle Röllerin kaupasta ostamaan kahvia sitä malttamattomasti odottavalle vanhalle rouvalle.

Herra Malm sattui olemaan yksin puodissa. Hän punnitsi kahvit Liisalle, mutta oli sitä tehdessään harmillisen hajamielinen. Ensin oli kahvia liian vähän; sitten sattui tulemaan niin paljon, että pussi oli vaihdettava suurempaan.

Oskar Malm siristeli likinäköisiä silmiään katsellen vaa'alle pantua kahvia, mutta hänen ajatuksensa punnitsivat jotain aivan muuta. Hän tiesi Bernt Silversköldin lähteneeksi. Ja tässä seisoi Liisa Spets yhtä iloa säteilevänä kuin kulkiessaan katua ritarinsa rinnalla.

Mitä se tiesi? Oliko kaikki ollut vain lyhytaikaisen kesän yhtä lyhyttä leikkiä? Tai tiesiköhän ilo onnellista kihlausta? Ei kai kukaan nainen antaisi rukkasia hienolle ja miellyttävälle parooni Silversköldille? Jos joku tekisi sellaista, voisi sitä ehkä odottaa juuri neiti Spetsin tapaiselta tytöltä. Hän ei antanut ulkonaisten arvojen lumota itseään. Hänen tekonsa samoin kuin hänen sanansa olivat usein yllättävän odottamattomia.

Vaaka kallistui tuntuvasti kihlauksen puolelle. Sehän olikin maailman tavallisin ja luonnollisin ilmiö, että nuoret iloiset ihmiset menivät kihloihin. Eikä se asia liikuttanut syrjäisiä.

Malm työnsi kysymyksen kylmäverisesti mielestään.

Illan suussa, kun liike oli suljettu ja kassa laskettu, hän hitain askelin läksi kävelemään kaupungin etäisintä laitaa kohti, avasi keltaiseksi maalatun, vanhuuttaan kallellaan olevan pienen rakennuksen oven ja astui sisään.

— Iltaa äiti-muori, — tervehti hän totuttuun tapaansa ripustaessaan takkinsa naulaan. Sitten hän veti korituolin uuninnurkkaukseen ja istui siinä äiti-muorin asetellessa ruokia pöytään ja samalla lakkaamatta puhua popistessa kuin lyhentääkseen odottavan lapsen aikaa. Äidin popina oli yhtä asiaan kuuluvaa kuin Mirren jokailtainen hyrinä. Oskar Malm ei olisi ymmärtänyt olevansa kotona, jos toista tai toista olisi puuttunut.

Pöydästä noustuaan tuli Malm muutaman kerran kuin leikillä sivelleeksi äidin kurttuisia käsiä. Sellaista sattui joskus hänen tuntiessaan suurta hellyyden kaipuuta. Mutta hän oli aina siitä hämillään. Sentähden hän koetti peittää sitä.

— Ai, ai, vai olet sinä taas pessyt pyykkiä, puheli hän. Minä ihan arvasin. Täytyi oikein koettaa käsistä.

Malm istui jo korituolissaan selaillen Mereshkovskyä, jota hän paraillaan tutki.

Äiti pani kuitenkin merkille, että Oskar monena iltana oli vähän haikealla mielellä ja taipuvainen hyväilemään — omalla — vahingon tai leikin laskuun pantavalla tavallaan.

Vähitellen rupesi kaikki kuitenkin luistamaan tavallista latuaan. Joulun lähetessä muuttui elämä entistä iloisemmaksikin. Röller oli luvannut palkankorotusta uudelta vuodelta ja muutenkin oli Oskarilla entistä enemmän hauskuutta, kun hän usein oli ollut vieraana rouva Sarsilla. Neiti Spets oli syksyn kuluessa usein käynyt liikkeessä ja oli silloin sekä kasvatusäitinsä että omasta puolestaan kehoittanut tulemaan.

— Saapa nähdä eikö hän jouluksi julkaise kihlaustaan, sanoi Oskar Malm kerran kuin ohimennen äiti-muorille. — Nuori Silversköld ja neiti Spets ovat luullakseni kihloissa.

Mutta kihlauksen julkaisua ei kuulunut. Sen sijaan tihenivät Oskar
Malmin käynnit Sarsilla huomattavasti. Äiti-muori pani sen merkille.

Oskar Malm piteli näihin aikoihin tilannetta useinkin ajatustensa vaa'alla. Kihloissa Liisa Spets ei ainakaan ollut. Ei mikään Sarsilla erityisesti muistuttanut Bernt Silversköldistä. Ja kun ajattelemaan rupesi, oli Silversköldin ja Liisa Spetsin ahkera seurustelu ollut yhtä viatonta kuin luonnollistakin heidän jo lapsuusiässä tapahtuneen tutustumisensa perustuksella. Yhteiskunnalliseen asemaan nähden oli neiti Spets sitävastoin paljon lähempänä sitä ryhmää, johon Malm itse kuului.

Jollei sitä vanhaa seurankipeätä ja katkeramielistä eukkoa vain olisi ollut, olisi seurustelu Sarsilla ollut erinomaisen hauskaa. Mutta muija pysytteli aina keskustassa, siten vähentäen yhdessäolon hauskuutta ja muuttaen sen luonnetta.

Tästä huolimatta teki Malm kevättalvella sen huomion, ettei maaliskuu koskaan ennen ollut tuonut niin täyspitoista kevättunnelmaa tullessaan kuin juuri nyt.

Ja kun kevät tuli, oli senkin hurma entistä suurempi. Ei vain saanut lyhyitä lomahetkiä venymään tarpeen pitkiksi.

Malm ajatteli tätä seisoessaan tiskin takana ja nähdessään Liisa
Spetsin palaavan kotiin kolmannen koulunsa loppututkinnosta.

Nyt pääsi siis Liisakin ankaran työkauden jälkeen huoahtamaan. Ihmekö jos kulkikin aivan kuin tanssitahdissa. Tuometkin olivat paraiksi puhjenneet täyteen kukkaansa. Aurinko heloitti kesäisellä taivaalla ja ilma huumasi tuoksullaan.

Kun vain olisi ollut vapaa-aikaa vähän enemmän! Mutta kun sitä oli tällainen tiskin taakse kytketty raataja rahan alainen!

Puotiin tuli samalla useampia ostajia. Malm näytteli ja suositteli tavaroita, punnitsi, laski ja oli kohtelias. Mutta hänen ajatuksensa olivat kadun toisella puolella. Häntä olisi haluttanut tietää mitä Liisa teki, oliko tällä mahdollisesti jonkinmoisia suunnitelmia kesää varten ja huomasiko hänkin, että tämä kesänalku oli harvinaisen kaunis ja lupaava? Minkämoisin toiveinhan hän ajatteli tulossaolevaa lepoaikaa?

Malm vilkaisi uudelleen tiskin takaa kadulle päin. Silloin hän hätkähti. Nuori vaaleapukuinen herra läheni kiireisin ja joustavin askelin rouva Sarsin porttia.

Oliko — oliko se todella parooni Silversköld? Ja aivan kuin hän olisi tietänyt asettaa tulonsa juuri Liisa-neidin työkauden päättäjäisiksi!

Oskar Malm sukelsi pihanpuoleiseen, matalakattoiseen konttorihuoneeseen kirjoittamaan muutamia jo liian iäkkäitä laskuja. Bernt Silversköld sitävastoin jatkoi matkaansa onnen antamaa joustavuutta astunnassa ja ryhdissään voittajan varmuutta.

Vanha rouva, joka istui keinutuolissaan ikkunan ääressä, näki hänet ensimäiseksi. Hän unohti hetkeksi sekä ihmissuvun kiittämättömyyden että monen yksityisen kyvyn epämieluisella tavalla kolhia hänen luonteensa sekä luonnollisia että luvallisia särmäisyyksiä. Oli kuin nuoruus ja kesä olisi astunut sisään hänen ovestaan Bernt Silversköldin tervehtiessä tutunomaisesti ja kotiutuneesti kuin talossa vasta käynyt, kasvoillaan ilme, joka todisti hänen tulevan yhtä suurella ilolla kuin millä hänet otettiin vastaan.

Eikä Bernt laiminlyönyt mitään, mikä oli omiaan hyvittämään ikävissään istuvan vanhan mieltä. Hän puristi Liisan kättä vain hetken, sitten hän omisti koko huomionsa vanhalle rouvalle. Hän painautui vanhanaikuiseen nojatuoliin ja omisti sanan sen kiitosta ansaitsevalle mukavuudelle. Hän kehui rouva Sarsin virkeyttä, ilmaisi ilonsa vanhojen hauskojen kalujen näkemisestä ja hän muisti erityisesti rouva Sarsin silkille ommeltua puistoa lammikkoineen ja suihkukaivoineen, ainoa luomus, jossa vanhan rouvan taiteelliset taipumukset olivat päässeet esiintymään.

Vasta kun vanha rouva jonkun ajan kuluttua rupesi valittelemaan entiseen tapaansa, veti Bernt Silversköld vastahankaa. Hän painui syvemmälle mukavan nojatuolin pehmeään helmaan, katsoi tartuttava iloisuus silmissään ensin Liisaan sitten vanhaan rouvaan ja väisteli valituksia kohteliaasti: — Mutta hyvä rouva Sars, nythän on kesä, aivan ihmeellisen kaunis kesä.

Eikä vanha rouva voinut kieltää sitä. Hän tunsi kesän tenhovoiman tehoovaksi.

— Ja nyt te, neiti Spets, varmaan lähdette kanssani vähän vesille, ehdotti Bernt viimein tehdessään lähtöä.

— Märchen Elisabet, oletteko sama kuin ennen, kysyi hän rannalla ojentaessaan kätensä Liisalle tämän astuessa venheeseen.

Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.

— Se oli tyhmä ja tarpeeton kysymys. — Bernt antoi vauhtia venheelleen ja hyppäsi samalla itse Liisan rinnalle. — Me olemme taas "venehessä ja vetten päällä", jatkoi hän silmän painuessa silmään.

Silloin tulla humahti vallaton tuulenpuuska. Se tarttui purjeeseen, pullisti sitä ja rupesi kiidättämään venhettä ulappaa kohden.

4.

Paahteinen päivä oli iltapuolessaan. Pitkäaikaisen helteen keräämä sähkö näytti pyrkivän purkautumaan. Siniselle taivaalle alkoi kokoontua pilviä. Silloin tällöin jyrähteli ukkonen kuin lähestymistään murahdellen ilmoitteleva peto. Äkkiä viilsi salama harmaansinertävien pilvien poikki. Taivas tummeni tummenemistaan. Salamat välkähtelivät yhä tiheämpään ja kumisten vyöryi ukkonen lähemmä.

Liisan ja Berntin täytyi laskea maihin läheiselle saarelle. He saivat venheen korjatuksi tuulelta suojassa olevaan lahden poukamaan. Itse he asettuivat poukaman rantaan viettävälle aukealle rinteelle. Liisa levitti sadetakkinsa heille istumasijaksi ja Bernt kietaisi omansa suojaksi heille sateen puolelle. Toisiinsa painautuneina he istuivat sen suojassa katsellen luonnonvoimien suurenmoista riehuntaa.

Kalliopohja heidän allaan kumahteli ja järisi, Myrsky pieksi vihaisesti kuohuvaa aallokkoa ja sadepisarat näyttivät kuin tuskassa kimpoavan korkealle sen pinnasta.

Raskas pimeys peitti seudun ylt'yleensä väistyen ainoastaan niiksi silmänräpäyksiksi, jolloin salama terävänä kuin taivasta halkova säilä välähti pilvistä.

— Ettekö te pelkää? kysyi Bernt hiljaa keskellä salamoiden ja ukkosen yhtämittaista ja miltei yhdenhetkistä riehuntaa.

— Pelkää? Minäkö, joka pienestä asti olen rakastanut kaikkea voimakasta ja suurenmoista!

— Meren lapsi, meren rikas satu. — Berntin ääni oli hyväilevä.

— Kaarna ulapalta.

Sanoissa oli haikeutta. Bernt tunsi aavistamalla, mikä sen oli synnyttänyt ja hän tarttui siihen rakkautensa opastamana.

— Lapsuutenne ulkonaisesti karut olot ovat varmaan kehittäneet teissä sitä voimaa, jota minä niin ihailen. Tietäisitte, miten avuttoman pieneksi se monesti tuntee itsensä, jonka tie on kulkenut tasaista myötämaata hellivän huolenpidon kaunistamana kuin tarkasti hoidettu puutarhapolku. Sellaisella tiellä käy ihminen mukavuutta rakastavaksi. Rajuilmat eivät miellytä. Mies on sisimmässään häpeissään, kun huomaa itsensä sellaiseksi.

— Sellaisen miehen pitää oppia rohkeaksi rajuilmojen ystäväksi.

Bernt näki siron pienen pään uljaasti kohoutuvan painavan sadetakin alta. Säännöllinen profiili esiintyi jalossa hienoudessaan mustana kuohuvan aallokon taustaa vasten ja pehmeästi pyöristyvä poski hehkui tervettä punaa houkuttelevan lähellä Berntiä.

Samassa revähti taivas kuin kahtia. Salama ei enää iskenyt säilänä. Se repäsi mustan pilvimuurin rikki täyttäen halkeaman liekehtivällä sähköllä.

— Katsokaa! — Liisan pää kohosi uudelleen. Hänen katseensa säteili ja kipinöi.

Silloin ei Bernt enää voinut hillitä itseään.

— Märchen Elisabet, tiedätkö mitä sinä olet minulle, sinä ihmeellisen ihana satu? — Hänen käsivartensa kiertyi lujasti Liisan vyötäisille ja uuden, liekehtivän sähkömeren syttyessä taivaalla painautuivat he toisiinsa rakkausonnessaan turvallisina kuin poikaset pesässä.

— Mutta Bernt, sanoi Liisa viimein hiljaa, kun he rajuilman lakattua olivat laskeutumassa rantaan, — onko tämä mahdollista? Sinä Silversköldien jälkeläinen aiot ottaa kumppaniksesi saaristolaistytön, joka on ollut ja yhä on köyhä sanan tavallisessa merkityksessä?

Bernt hypähti venheeseen ja ojensi kätensä Liisalle. — "Arm är ingen som älska vet. Rik gör kärlekens hemlighet". — Hänen katseensa painui syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka olivat laulaneet hänen sisimpänsä täyteen rohkeata elinvoimaa ja onnen täysmittaista hurmiota.

— Mutta vanhempasi? — Liisa sanoi sen hiljaa, vaikka hän ei oikeastaan enää pelännyt vastausta. Hänestä tuntui niin luonnolliselta, että Bernt tullessaan uuden kesän kerällä, oli tullut tietoisena vanhempiensa mielestä.

Berntin katse painui. — Ehkä onneamme uhkaa myrsky juuri siinä suhteessa. Mutta yhdessähän me sen kestämme, siliä rohkea rakkaani. Liisa meni hetkessä aivan kalpeaksi. Hän tunsi järkyttävän voimakkaasti, että isku oli tullut yhtä ankarana kuin odottamattomana. Hän, jolle pelko tähän asti oli ollut tuntematon, tunsi äkkiä pelkäävänsä. Hän ei jaksaisi luopua Berntistä. Hän tunsi sen.

— Eivätkö vanhempasi tiedä mitään? — Kysymykseen tuli kova, terävä sävy.

— Ei oikeastaan. Minä olen kyliä koettanut kertoa sinusta siksi paljon, että heidän olisi pitänyt huomata, mutta he eivät tunnu aavistavan mitään.

Liisalta pääsi lyhyt särähtävä nauru. — He eivät voi aavistaa, että joku Silversköld siihen määrin unohtaisi oman ja sukunsa arvon.

— Älä ole kova. Älä ivaa. — Bernt käänsi isonpurjeen oikealle, sai siten purjeeseen puhalluksen lakkaamassa olevasta tuulesta ja pääsi samalla Liisan viereen. Hänen kätensä etsi Liisan kättä. — Muista heidän ikäänsä ja niitä oloja, joissa he ovat kasvaneet.

— Sitä juuri muistankin. Sentähden näyttää asema minusta toivottomalta.

— Luuletko että koskaan aion luopua sinusta?

— Mieluumminko vanhemmistasi?

— Älä puhu sellaisia. Minä olen heidän ainoansa. He eivät ajanpitkään voi kieltää minulta sitä, mistä koko elämäni onni riippuu.

— Meidän täytyy saada selvyys niin pian kuin suinkin, sanoi Liisa viimein pitkän vaitiolon jälkeen. Hän nojasi hetkeksi kuin tukea etsien Berntiin. Hän tunsi suurta, näännyttävää väsymystä. Vastikään oli tuntunut siltä kuin elämän malja ylitsevuotavana olisi nostettu hänen huulilleen. Hän oli usein ennen tuntenut sen karvautta. Nyt hän kerran sai maistaa sen taivaallista makeutta, sai kurottautua juodakseen pitkin, hartain siemauksin lapsuuden päivinä alkaneen janonsa sammuttamiseksi — — sitäkö varten, että kaikki samassa riistettäisiin häneltä?

— Bernt, minä en jaksa iloita niinkauan kun rajuilma voi tuhota koko kauniin onnemme.

— Minä matkustan huomenna vanhempieni luo. — Bernt veti Liisan syliinsä lujasti kuin ilmaistakseen, ettei mikään saisi häntä sieltä riistetyksi. Sitten hän nousi ja otti esille airot.

Tuuli oli lakannut. Veden pinta lepäsi mustankirkkaana heijastaen yhä kirkastuvaa taivaankantta ja äskeisen sateen synnyttämä utuinen sumu verhosi kesäiset rannat kepeään harsoonsa.

Liisakin nousi. — Katso, sanoi hän henkeään pidättäen. — Luontokin juhlii — — myrskyn jälkeen.

Bernt vain nyökkäsi. Hän souti jo.

— Annahan minunkin! — Liisa pyrki Berntin viereen.

— Tähän rinnalleko. — Bernt hymyili. — Mutta jaksatko sinä?

— Minä jaksan mitä hyvänsä — sinun rinnallasi. — Liisan katse säteili suurta, kärsimyksiä kaihtamatonta rakkautta. Mutta sitten nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Tuntui aivan siltä kilin hän olisi sanonut jotain, jolla loihti esille tuntemattomia ja tuhoovia voimia.

Hän nieli pariin kertaan, itseään voittavan päättäväisyydellä painaen alas pelkonsa. Sitten hän asettui Berntin rinnalle.

Vaieten he lujassa yhteenkuuluvaisuuden tunnossa soutivat venheensä satamaan.

5.

He olivat päättäneet tavata rantapenkillä, jolla edellisenä kesänä ensi kertaa olivat istuneet yhdessä. He tahtoivat välttää sekä rouva Sarsin että muiden mahdollista ja häiritsevää läsnäoloa.

Kääntyessään tienmutkassa penkille päin näki Liisa Berntin tuoneen venheensä rannalle. Bernt aikoi nähtävästi vesille.

Liisa vavahti. Berntin aikomus saattoi yhtä hyvin merkitä hyvää kuin pahaa, mutta se tuntui Liisasta sittenkin onnettomuuden enteeltä.

Bernt istui selin venheessä Liisan tullessa. Hän ei kuullut läheneviä askeleita. Sekin oli huono enne. Vasta kun Liisa kutsui häntä nimeltä, hän nousi ja kääntyi rantaan päin.

Samassa Liisa tiesi kaiken. Sanaakaan sanomatta hän hyppäsi venheeseen. Bernt alkoi soutaa. Hän souti saarelle, jossa he olivat viettäneet onnensa suuren juhlahetken.

He istuivat äänettöminä venheessä, äänettöminä nousivat maihin. Vasta kun venhe oli vedetty maalle ja Liisa kääntyi nousemaan rannasta kuuli hän Berntin äännähtävän.

— Liisa. — Se tuli kuin hätähuuto. Bernt oli vaipunut rantakivelle.
Hän vapisi ylt'yleensä voimakkaasta itkusta.

— Kaikki on siis lopussa? — Liisan ääni oli soinnuton, katse kyyneleetön, jähmettynyt.

— Lopussa? Mitä sinä tarkoitat? — Bernt karkasi pystyyn. — Luulet — että aion luopua sinusta?

— Sinä et voi etkä saa mennä naimisiin vasten vanhempiesi tahtoa.

— Heidän täytyy myöntyä, — — joll'ei —

— Bernt. — Liisa painui polvilleen mättäälle, tarttui Berntin käteen ja katsoi häneen mielenliikutuksen tuoma kalpeus kasvoillaan, katseessa sydämen suuri, ylitsevuotava rakkaus. — Bernt, tällä hetkellä olen kiitollinen orpouteni raskaista päivistä. Ne ovat opettaneet minua kunnioittamaan kodin pyhyyttä.

Hän olisi tahtonut jatkaa, mutta hän ei voinut. Hän tunsi vain, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin särkeä Berntin suhdetta vanhempiin. Se, joka ikänsä nälkäisesti oli kaivannut kotia ja vanhempien rakkautta, tunsi ehkä tuon suhteen pyhyyden syvemmin kuin kukaan muu.

— Entä kahden sydämen yhteenkuuluvaisuus —? Eikö sekin ole pyhä?

Liisan pää nousi. Hänen katseensa painui Berntin katseeseen täynnä suuren, antautuvan rakkauden hartautta. Hän ei saanut vastatuksi toisin.

Bernt painoi käden silmilleen. — Anna anteeksi, — anna anteeksi. Minä olen mieletön tuskasta.

Silloin kokosi Liisa voimansa. Hän tunsi velvollisuutensa ajatella ja toimia Berntinkin puolesta. Bernt ei sitä jaksanut.

— Bernt, puheli hän hiljaa sivellen Berntin kättä, — jos suhteesi vanhempiisi olisi vähemmän ehjä, en ehkä epäröisi. Minäkin pidän sydänten oikeutta pyhänä. Mutta minä tiedän, ettet ajanpitkään voi olla onnellinen suhteessa, joka särkee välit vanhempiisi. Minulta kysytään siitä syystä voimaa sinunkin puolestasi. — Bernt, sano, olivatko he ehdottomasti vastaan?

Vastausta ei kuulunut. Bernt tapaili sanoja, jotka vastaisivat totuutta, ilmaisematta liian jyrkästi hänen vanhempiensa mielentilaa. Mutta hän ei löytänyt.

Liisa käsitti äänettömyyden ja hänessä nousi raju katkeruuden tunne. Se kutsui sekä Berntin vanhemmat että itse kohtalon tilille tällaisesta teosta. Hellyydennälkää nähneen, isättömän lapsen osa oli itsessään tarpeeksi kova. Kun rakkaus kutsui ja oma koti kerrankin kangasti näköpiirissä, ei ollut kellään oikeutta tuhoavasti asettua esteeksi.

Hänen teki mieli nauraa kovaa, ilkkuvaa naurua noille sukuylpeytensä itsevanhurskaille orjille, jotka kai mielestään olivat ehdottoman oikeutetut hylkimään saaristolaisnaisen äpärälasta. He tietysti siinä suojelevina enkeleinä vartioivat oman lapsensa onnea.

— Bernt, sanoi Liisa viimein matalalla äänellä, — me emme saa kiduttaa itseämme. Mikä on tehtävä on tehtävä pian. Lähdetään Bernt.

Mutta Bernt ei liikahtanut. Hän tuijotti vain Liisaan, näki tuskallisen selvänä yksityiskohdan toisensa jälkeen tämän piirteissä tunteakseen miten kaikki, joka lyhyen aikaa oli ollut hänen suurimpana ilonaan nyt sitä kipeämmin repi ja raateli. Noita kiharoita oli hän suuressa riemussa sivellyt, noita silmiä suudellut. Tuosta kirkkaasta katseesta oli hän juonut kuumaa, sykähtävää elämän voimaa. Ja nyt, — nyt —

Oli kuin tulinen miekanterä olisi upotettu hänen sisimpäänsä.

— Bernt lähde, kuuli hän Liisan sanovan. Mutta silloin hän karkasi pystyyn. — Lähde — lähde. Tiedätkö sinä mitä sinä sanot? — Sinulle ei ero ole sitä mitä minulle. Sinä jaksat ajatella ja toimia. Sinä pysyt lujana ja järkähtämättömänä. Minä olen aivan mieletön. — Sinä olet kaikkeni — elämäni. — Minä en voi erota sinusta. Hän painoi kädet ohimoilleen ja lyyhistyi uudelleen itkien kivelle.

Liisa seisoi hetken liikahtamatta hänen rinnallaan. Ajatukset ja tunteet risteilivät rajun voimakkaina hänen sisimmässään. Berntin tuska tuntui hänestä kadehdittavan mutkattomalta. Toisin oli hänen.

Hänen täytyi suuren sydänsurun ohella taistella lapsuudesta asti rajattoman voimakkaaksi kasvanutta sisäistä nälkää vastaan, hänen täytyi otella katkeruutensa kanssa, vaientaa Berntin vanhempiin kohdistuvia syytöksiä ja hillitä itseään niin, ettei omassa tuskassa tulisi lisäämään toisen surua. Ja tämä vei kamppailuun, jonka helteessä sydän ei edes etsinyt sanoja surulleen.

— Sinä jaksat, sinä, — kuuli hän Berntin sopertavan.

Silloin hän unohti kaiken muun. Hän tunsi vain rakkautensa voiman.

Hän nousi, otti Berntin pään käsiensä väliin ja painoi sen rintaansa vastaan. Joka liikkeessä oli äidin otetta.

— Bernt, sanoi hän. hiljaa, — minä jaksan, sillä minä rakastan sinua naisen rakkaudella. Sinun onnesi merkitsee minulle enemmän kuin omani.

Hän seisoi yhä hiljaa liikahtamatta, kädet Berntin kaulassa. Hänen olennostaan virtasi ihmeellistä, tyynnyttävää voimaa Berntiinkin. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kuva Böcklinin "Uhrilehdosta", jossa kaksi valkopukuista olentoa rinnan polvistuu alttarin eteen hiljaisen saattueen äänettömästi lähestyessä. Bernt ja hän, he seisoivat tänä hetkenä rakkautensa uhrilehdossa. Pyhä tuli paloi alttarilla. Uhri oli laskettava sille — yhdessä ja nurkumatta, laskettava täydellisessä antautumisessa, mutta samalla rakkaudessa, joka saattoi kantaa uhrinsa, mutta ei sammua, joka öisten varjojenkin ympäröimänä paloi pyhänä liekkinä.

— Rakkaani, sanoi Liisa hiljaa, — oma rakkaani!

Ne sanat nostivat tuskan aallot entistä ankarampina Berntin sisimmässä.

— Sinä hyvä, — sinä voimakas, minä en voi luopua sinusta. Olot voivat muuttua. Niiden täytyy muuttua.

Liisa irroittautui Berntin syleilystä. Hänen katseeseensa syttyi uusi, ihmeellinen kirkkaus. Sitä säteili koko hänen olemuksestaan. — Minä voin odottaa, — muista se, — sanoi hän suurella hartaudella. — Muista se. Minä odotan.

* * * * *

Kun he sydänyön aikaan laskivat kaupungin rantaan, toisti hän vielä kerran: — Bernt, minä odotan.

Kesäyön valkeus väreili heidän ympärillään. Heille se oli kesän keskelle syntynyt syysyö.