I

KODIN ULOTTUVILLA

Leuto tuulenhenki keinutteli kepeästi paraillaan heilimöivää ruista, hipaisi kesäpukuisia pellonpientareita, pujottelihe läpi valkoisinaan kukkivien pihlajien ja liiteli yli pappilan suuren, vanhan puutarhan sieltäkin keräten liepeisiinsä kesän voimakkainta tuoksua. Sitä se sitten karisteli ympärilleen kuin sanoakseen jokaiselle: iloitse ja nauti, kesä on kauneimmillaan!

Rovasti pysähtyi astunnassaan, nojasi keppiinsä ja katsoi ympärilleen. Tien toiselta puolelta tuntui mäntymetsän tuoksu, toisella lainehtivat kukkareunaiset pellot. Läheisen veräjän kohdalla oli joukko vielä kukassaan olevia pihlajia. "Morsiusneidoiksi" oli rovastilla tapana nimittää niitä. Itse "morsian" oli pappilan puutarhan ainoa, sinipunertavien sisartensa keskelle kohoutunut valkoinen syreeni. Kun se aukaisi täyteläiset kukkaterttunsa, oli se todella kuin morsian. Silmä katsoi sitä katsomistaan saamatta siitä kyllikseen. Oli kuin kesän koko ihanuus olisi hivellyt katsetta sen häikäisevässä valkeudessa.

Tyytyväinen hymy nousi väreilemään rovastin lempeillä kasvoilla. Hän oikaisi kepillään pientä, maahan painunutta metsätähteä samalla kuin toisella hätisteli hyttysiä luotaan, tasaisesti ja hiljaa kuin mahdollisimman vähän häiritäkseen heidän kesäiloaan. Sitten hän uudelleen katseli ympärilleen nauttivasti tyytyväisenä kuin herkuilla nälkäänsä asetteleva lapsi. Tukassa hänellä jo oli paljon harmaita haivenia kasvoissa vielä enemmän vuosien sinne uurtamia ryppyjä. Monta kymmentä kertaa hän jo oli seurannut tätä luonnon puhkeamista keväästä kesäksi. Mutta aina se vaikutti hänen sisimpäänsä samalla vastustamattomalla voimalla. Sielu eli mukana luonnon heräämisessä. Mitä silloin merkitsivät pään harmahtavat haivenet?

— Ai, ai, joko minä nyt taas!… Rovasti havahtui kuin unesta ja alkoi astua keputella männikön toiselle puolelle, missä uusi riihi oli kohoamassa pellon laitaan. Pari miestä paitahihasillaan ja otsa hiessä oli nostamassa seinää.

— Taitaa tulla kuuma, liiaksikin, puheli rovasti tervehdittyään. — Ei ole työ hauskaa huonolla säällä, mutta ei ole helppo helteessäkään kirvestä heilutella.

— Eihän se sen puolesta. — Toinen miehistä pyyhkäisi otsaansa. —
Mutta tehtävä on. Mitenkäpä meikäläinen muuten tulisi toimeen!

Toinenkin miehistä lakkasi tasoittelemasta hirrenkylkeä. — Olisi vähän tarvis rahaa. Juhannuskin on tulossa, sanoi hän harvakseen.

Rovastin käsi tapaili kohta kukkaroa housuntaskusta. — Vai rahaa. No kuinka paljon?

— Jos nyt kaksikymmentä.

— Tai kaksikymmentäviisi — ehdotteli rovasti. — Parempi päälle kuin vaille, eikö niin? — Hän oli jo vetämässä seteleitä kukkarosta, kun ote katkesi kesken. Oli ehkä ollut varomatonta ehdottaa lisääkin. Tämä Koskinen oli vähän heikko luonteeltaan ja juhlat oli tulossa. Mutta olihan hän jo oikeastaan jättänyt juopottelun, oli liittynyt raittiusseuraankin.

Setelit nousivat kukkarosta ja painuivat Koskisen kurotettuun käteen. — Jos tähellisen hankittuasi jää tähdettä, niin ostathan vaikka vehnästä lapsillesi, tuli isällisesti. — Ja Kustille myös, muista, Kustille myös. Sellaisia lapsia ei saa hyleksiä. Elämä on heille muutenkin kovaa.

Koskinen työnteli vastaamatta rahoja kukkaroonsa. Sitten käsi kiitokseksi nousi sipaisemaan lakin reunaa niin, että lakki työntyi kappaleen matkaa niskaan. Kohta sen jälkeen heilahti jo kirves ja lastut alkoivat sinkoilla.

Rovastin silmä jäi ihailevasti silmäilemään työnalla olevaa puuta. Se oli oikein ensiluokan hirsiä ja sen valkoinen kylki paistoi auringon valossa. Pihkaa oli pursunut esille muutamasta halkeamasta. Tuoreen puun tuoksu ja pihkan haju sekottuivat lauhaan tuulenviimaan, joka hyväilevän kepeästi pyyhkäisi ohi. Tuossa kaikessa oli kuin elämän ja kesän ylistystä. Rovasti tunsi sen. Ja hän tunsi myöskin, että elämä kaikesta huolimatta oli ihanaa. Mutta siinä oli paljon muutakin kuin ihanuutta.

Rovasti huokasi raskaasti. Toinenkin miehistä oli lakannut työstään.
Hän tunnusteli miettivästi kirveensä terää.

— Ehkä Tuominenkin on rahan tarpeessa, arvaili rovasti.

— Johan rovasti on antanut paljon etukäteen. Mutta jos nyt kuitenkin näin juhlien alla…

Hänellä oli samassa kymmenmarkkanen kourassa.

— Tuhannen kiitosta, — aina rovasti…

— Ei maksa, ei maksa! Pitäähän sinunkin lastesi saada vehnästä. Lapsia on pidettävä hyvästi, kun niitä kenelle on annettu. Sinä Tuominen oletkin isänä rikkaampi minua. Sinulla on monta poikaa. Minulta vietiin ainoa, ainoa.

Rovastin astunnassa oli kuin vanhanmiehenväsymystä, kun hän riihennurkkaukselta kääntyi kiertämään läheisen niemen rantaa.

Eihän hän tahtonut napista. Jumalan tie oli virheetön. Paljon hyvää hän pitkin elämän matkaa olikin saanut osalleen, liiankin paljon. Ihmismieli ei vain koskaan saanut onnea eholtaan. Lisää olisi aina ottanut. Ja saamatta jäänyt näytti tietysti enin omistamisen arvoiselta.

Eipä siltä. Tyytyväinen hän oli tyttäriinsä. Ei heistä ainoakaan olisi joutanut vaihtumaan poikaan. Mutta kun se poikakin olisi saanut elää, — ei ainoastaan hänelle iloksi ja nimen jatkajaksi, vaan Tildankin tähden. Tildalle oli elämä paljon raskaampaa kuin hänelle. Tilda, oli sellainen voimakasten tunteiden ihminen, ei tällainen pehmeä raukka.

Tuulenlehahdus tulla humahti samassa ja aivan kietaisi rovastin kukkivan rukiin tuoksuun. Tämä niemipelto olikin pappilan kaikkein paras. Se samoin kuin puutarhan valkoinen syreeni oli erityinen ilon ja ylpeydenaihe kaikille pappilalaisille. Tästä niemen kärjitse täytyi rovastinkin kiertää aina, kun läksi katselemaan maitaan. "Papan matkaksi maan ympäri" nimittivät tyttäret piloillaan näitä isän retkiä. Ja niissä sanoissa oli enemmän totuutta kuin he aavistivatkaan. Koti oli todella hänen maailmansa. Se teki elämän elämisen arvoiseksi. Se kasvatti voimaa elämään sillekin mikä oli olemassa kodin ulkopuolella. Kuin juureton puu oli ihminen vailla kotia ja kokemusta kodintunteesta. Mitäpä sellaiselta saattoi vaatiakaan?

Rovasti huokasi taas raskaasti. Ajatus pysähtyi Kustiin ja hänen kaltaisiinsa. Kun olisikin voinut valmistaa kodin jokaiselle heistä! Silloin ei olisi tarvinnut kärsiä näin paljon kannetta heidän tähtensä. Se Kusti varsinkin olisi ollut kuin omiaan poiskorjatun ainoan pojan tilalle. Hän oli lahjakas, teräväpäinen lapsi, ihan niinkuin Veikko. Mutta eihän Tilda sitä koskaan olisi jaksanut sulattaa. Veikon kuolema oli haava, joka ei koskaan lakannut veristämästä. Tilalle otettu lapsi olisi joutunut siitä kipeästi kärsimään. Ja kotirauhakin olisi rikkoutunut. Parempi oli niinkuin oli. Saivathan Koskiset tästä rahallista hyötyä. Ja rehellisiä, työtätekeviä ihmisiä he olivat. Jos sitten jaksoivat ymmärtää vilkasluontoista lasta? Mutta olihan emäntä puhunut oikein kauniisti Kustista viime kerrallakin käydessään pappilassa. Poika oli silloin kuumeessa.

Pienen pieni hymy väräytti samassa rovastin suupieliä. Vasikka oli silloin myöskin sairastanut Koskisilla ja olihan se emäntä oikeastaan hätäillyt vasikasta enemmän kuin pojasta… Sekin asia oli jäänyt ihan tuntoa kolkuttamaan. Mutta Tilda oli siitä torunut. Hänestä Alle huolehti kaiken maailman lapsista enemmän kuin omistaan. Ja olihan oma sittenkin omaa lihaa ja verta.

Taas täytyi huoahtaa, vaikka leppeä tuulenhenkeys hyväilevästi pyyhkäisi kasvoja. Niissä omissakin oli paljon ajattelemista — Tilda oli siinä oikeassa —, varsinkin nyt kun oli ratkaistava tyttöjen tulevaisuus.

Toista oli ennen vanhaan. Silloin pysyivät tyttäret kotona, tekivät käsitöitä, auttoivat taloudessa ja olivat alallaan kunnes joutuivat miehelään, — jos joutuivat. Mutta uusi aika oli luonut uusia oloja. Oikeudenmukaista se muuten olikin, että naimisiinmeno naiselle samoin kuin miehellekin oli muuta kuin kysymys elatuksesta ja elättäjästä. Se, joka itse oli kokenut rakkauden rintaan luomaa kevättä ei tahtonut kytkeä elämän suurinta tunnetta leipäkysymykseen.

Mutta koituihan vanhemmille paljon lisävelvollisuuksia, kun tytärtenkin piti saada kasvatus, jonka avulla voisivat taipumuksiaan ja toiveitaan vastaavalla tavalla elättää itseään. Ja sellainen huolehtiminen saattoi olla raskastakin, kun esimerkiksi tyttäret sattuivat olemaan sellaisia kuin Alli ja Ainikin.

Rovasti pysähtyi äkkiä, nojasi hetkeksi keppiinsä ja jäi kuuntelemaan. Hän oli jo kieltänyt niemen ja oli nyt puutarhanlaidassa, lähellä kuusimajaa, joka turvepenkkineen ja punaiseksi maalattuine pöytineen oli tyttöjen lempipaikka. Siellä ne kai nytkin istuivat, koska sieltä niin ääntä kuului.

Rovasti taivutti lähinnä olevia puunoksia syrjään ja kävi kumartuneena kuin matalasta ovesta sisäänastuva kuusimajaan.

— Sinäkö isä! — Aini lehahti punaiseksi äkillisestä yllätyksestä. Alli rupesi tekemään isälle tilaa vieressään penkillä, josta sivellin ja joukko maalauskojeita kiireisesti korjattiin syrjään.

— Vai tähän! — Rovasti istahti hyvämielisenä samalla kun katse sipaisi ensin Allin maalilaatikkoa sitten Ainin tavallista punakampia poskia. Kaipa Aini taas oli ollut purkamassa sydäntään Allille, koska oli tuollaiset punaiset läiskät kasvoilla ja katseessa jotain värjöttävän arkaa kuin nuorella metsäkauriilla.

Niin, niin näitä lapsia, heilläkin oli omat ilonsa ja surunsa. Mutta he eivät aavistaneet miten läheisiä ne olivat vanhemmillekin, miten isän ja äidin sydän värisi lapsen kokemista yhtä herkästi ja herkemminkin kuin konsanaan oman onnen ollessa kyseessä.

— Torua, sinua pitäisi, papukka, kun tulet noin salakavalasti, alkoi Aini kuin tunnustellakseen oliko isä mahdollisesti tullut kuulleeksi enemmänkin keskustelusta.

— Luulitteko te ehkä, että istuitte hiljaa ja hissuksissa kuin hiiret, vaikka täällä tirskuitte pahemmin kuin pääskyset ikkunani alla! — Rovasti pyöritteli pientä silkkilankavyyhteä sormiensa välillä samalla kuin katse veitikkamaisesti siirtyi tyttärestä toiseen. — Minä kuljin ajatuksiini painuneena, mutta herätä täytyi, kun te täällä niin äänekkäästi uskoitte salaisuuksia toisillenne!

— Ja sinä ajattelit, sanonko? — kiidätti Aini tulemaan ajoissa viskatakseen puheen toiselle tolalle, — sinä ajattelit perheemme uusia jäseniä.

— Joille jo hyvissä ajoin olet avannut suuren, isällisen sydämesi selko selälleen, säesti Alli.

— On siellä silti tilaa sinulle yhtä paljon kuin ennenkin. — Rovasti nipisti tytärtään korvalehdestä.

Alli käänsi pienen pystynenänsä suoraan isään päin, hänen suuriin, tummiin silmiinsä tuli lystikkään juhlallista totisuutta ja hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät tyvestä niin lähelle toisiaan, että ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. — Isä-ukki, minä en tyydy siihen. Siellä pitää olla tilaa myöskin minun tulevaisuussuunnitelmilleni. Miten saisin, ne sinne, kun sinun muuten avara sydämesi sattuu olemaan ahdas juuri siltä kohdalta, se on se suuri kysymys, jota harkitsen yöt päivät.

— Vaikka viimekin yönä makasit kuin hako, pisti Aini vastaan.

— Älä puutu asiaan, sisko, kun minä puhun elämäni suurimmasta kysymyksestä! — Nenä, jota Allilla oli tapana kohottaa sanojensa vahvistamiseksi, nousi nytkin antamaan pontta sanotulle. — Minun täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni ennenkuin toiset tulevat. Ne ovat tietysti kilttejä pikku lampaita. Vuohen täytyy saada määkyä…

Nyt katkaisi isä. Ääneen tuli hiven ankaruutta. Hän ei suvainnut että perheen uusia jäseniä otettiin vastaan ennakkoluulot mielessä. Hän toivoi ja uskoi, että kaikki tulisivat viihtymään hyvin yhdessä. Yleensäkin oli ihmisillä syytä tuntea itsensä kuin suuren yhteisen kodin lapsiksi. Ihmisellä ihmisenä oli ylen paljon yhteistä jokaisen luodun kanssa. Asuinseutu, olosuhteet ja sensemmoiset merkitsivät oikeastaan hyvin vähän. Elämä oli pohjiltaan samaa kuninkaan hovissa ja mökkiläisen majassa…

— Ei se nyt ole ihan samaa sinulle kuin "Höpsän-Hannan" lapsille, pisti Alli väliin.

Rovastin otsa painui alakuloisiin laskoksiin, ja syvä huokaus purkautui rinnasta. — Sinä olet oikeassa, kipeästi oikeassa. Samaa ja kuitenkin niin erilaista…

Aini loi syrjästä nuhtelevan katseen sisareen. Miksi tämä sattuikin niin arkaan kohtaan! Tiesihän hän miten isä kärsi niistä sovittamattomista ristiriidoista, joita elämä siinäkin suhteessa, eteen asetti.

— Isä, sinä aijoit sanoa jotain tytöistä, alkoi Aini saadakseen isän ajatukset toisaalle.

— Niin, minä vain aijoin muistuttaa, että olette serkusten lapsia ja että heidän äitinsä oli meille hyvin rakas ystävä.

— Hän oli kovin rakastunut sinuun, papukka, veikisteli Aini.

Rovasti nousi kuin malttamattomasti ja heristeli sormeaan. Hän ei aikonut jäädä seuraan, missä vanhaa miestä ahdistettiin jos jollakin tavalla. Hän aikoi lähteä.

Samassa Alli kiepsahti isän käsipuoleen. Hänen täytyi välttämättä saada puhutuksi isän kanssa nyt juuri, — ennen toisten tuloa.

Ainin työ painui helmaan kohta kun isä ja Alli olivat kadonneet näkyvistä. Kai isä sittenkin oli kuullut. Ja viime sanat kun juuri sattuivat koskemaan Yrjöä. Isä oli niin pahoillaan koko asiasta. Ei olisi tarvinnut saada lisää. Hän oli ollut paljon tyytyväisempi silloin kun asia koski Erkkiä. Silloin hän aivan eli mukana Ainin ensi rakkauden vienoa tarinaa. Se nyt olikin niin isän henkeen.

Ainin kasvoille nousi omituinen, haikean unelmoiva ilme. Siinä oli alentuvaan sääliin vivahtava tunne ensi lempeä kohtaan, joka kaikesta huolimatta nyt näytti niin kalpealta ja värittömältä. Mutta samalla siinä oli kuin katkeruudella sekoitettua kaipuuta. Intohimoinen, repivä suhde toi kärsimyksiä, joista ei ensi lempi tietänyt mitään. Ja tuli hetkiä, jolloin olisi suonut voivansa palata entisyyteen.

Vaikka ei, ei sittenkään! Silloin ei ollut tietoa elämän rikkaudesta jos ei sen murheistakaan. Silloin oli elämä keväisen yön uinuvaa valkeutta. Se oli valoisaa aavistusta ja odotusta, mutta ei todellisuutta. Se tunnekin, joka häntä monen vuoden kuluessa hallitsi ja joka silloin tuntui niin todentodelta, että se oli kuin punoutunut koko hänen olemukseensa, mitä se sittenkään oli sen rinnalla mitä hän nyt tunsi? Nyt vasta hän tiesi olevansa nainen, nyt hän ymmärsi mitä oli olla rakastettu.

Niin, rakastettu! Siinäpä se! Hänen sitä aavistamattaan oli kai halu ei ainoastaan antaa vaan myöskin saada rakkautta ajanut hänet etsimään muita. Erkki oli niin omituinen, hiljainen ja umpimielinen. Ei hänestä koskaan päässyt oikein selville. Kun hän joskus lämpimässä, kauniissa katseessa antoi odottamattoman paljon, oli hän kohta sen jälkeen kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Sellainen kävi Ainille ajanpitkään sietämättömäksi. Hän ei voinut olla kääntymättä toisaalle — pohjimmaisena vaikuttimena ehkä kaikesta huolimatta rakkaus Erkkiin. Hän toivoi siten herättävänsä Erkin. Mutta tämä loittonikin. Ja "toisaalta" löytyi Yrjö. Sivulta päin hän tuli joukkoon, — yhteisten tuttavien kautta, mutta heti hän jonkinmoisena itseoikeutettuna työnsi kaikki muut pois Ainin läheisyydestä. "Minun, sinä olet, minun", sanoi koko hänen olemuksensa toisten kuulemattomalla, mutta Ainille ymmärrettävällä ja selvällä tavalla.

Oh, kunpa aika saisi siivet! Kun tulisi syksy, Helsinkiinmeno ja —
Yrjö, Yrjö!

Kevyt väristys vavahutti Ainia. Hän ikävöi, mutta pelkäsi samalla. Ensi talvi näytti kutsuvan kuin suureen onnenjuhlaan, mutta samalla ehkä suuriin kärsimyksiin. Yrjö oli niin erikoinen, maailmankatsomukseltaan materialisti ja skeptikko, — mikä tietysti murehdutti, melkeinpä loukkasi isää. Ja kuitenkin kaipasi Yrjö muutakin kuin sitä mitä silmä näki ja mihin kourin saattoi tarttua. Hän uskoi henkimaailmaan ja sen ilmestysmahdollisuuksiin. Hän sanoi kohta huomanneensa Ainin herkäksi henkimaailman tuntijaksi ja siinäkin suhteessa siis luoduksi häntä varten.

Niin, Yrjö oli kuin kuohuva koski, voimakas, temmeltävä, täynnä yllätyksiä ja salaperäistä, kiehtovaa voimaa.

Oh, kun nyt olisikin voinut uskoutua hyvälle ystävälle! Esimerkiksi Ilonalle, joka ennen aina vietti osan kesästä pappilassa! Hän olisi ollut mainio. Hän oli niin tyyni ja tasainen, aina kykenevä arvostelemaan ja hallitsemaan sekä omia että toisten tunteita. Ja entisenä tyttökoulu- ja rippikoulutoverina oli hän tuttu kuin sisar. Hänelle oli ennenkin ollut niin hyvä uskoutua. Vaikka hän puolestaan oli ollut vaitelias. Hänen naimisiinmenonsakin oli tullut aivan yllätyksenä.

Aini havahtui ajatuksistaan ruokakellon soidessa. Hän kääräisi kiireisesti kokoon työnsä ja läksi juoksemaan. Äiti oli tarkka ajoissa joutumisesta.

Ainin puutarhan puolalta rynnätessä sisään, nousivat isä ja Alli pihanpuoleisia portaita. Rovastinna seisoi jo paikallaan, verevillä kasvoillaan pieni paheksumisen pilvi. Martta, viisitoistavuotias yhteiskoululainen, seisoi äidin rinnalla, voimakas niska päättävästi kenossa ja hehkuva puna poskilla kielimässä hellan ääressä askartelusta.

Rovastinna katsahti nuorimpaansa, hymähti tyytyväisesti, mutta huokasi sitten. Martta oli ainoa, josta saattoi toivoa jotain tulevaisuudenkin varalta. Hän oli äitiinsä. Ja samalla oli hänellä isän aina tyytyväinen, tasainen luonto.

— Anteeksi nyt, Tilda kulta, kun näin myöhästyttiin, puheli rovasti paikoilleen asettuen. — Se on niin petollinen tämä kesän kukkein aika. Ja sattui tärkeätä puhuttavaakin.

Allin katse iski hätääntyneenä isään. Aikoiko tämä nyt tärvellä koko asian ottamalla sen näin puheeksi. Olisihan hänen pitänyt tietää, että mammaa täytyy ensin vähän lauhdutella.

Isä rupesikin samassa puhumaan ruuan lämpimänä pitämisestä odotetuille. Eihän sitä tietänyt oliko heillä edes ollut riittävästi evästä pitkän matkan varrella. Kukapa oli ollut orpoja matkalle varustamassa.

— Ehkä joku sinunlaisesi, Alle kulta. Sinä panisit vaikka viimeisen palan eteen toisen lapsille. Selma tiesi minkä teki, kun testamenttasi lapsensa sinulle. Paras mies maailmassa sinä oletkin orpoja holhoomaan. — Rovastinna pani haikeamielisellä päännyökkäyksellä kastikkeen kiertämään.

— Tällaista parasta papukkaa ei pidäkään torua! — Ainin käsi hiipi isän polvelle pehmeästi kuin kissankäpälä.

— Torua? Minäkö toruisin pappaa? — Rovastinna huokasi raskaasti.

— Eiväthän lapset arvaa minkälainen minä olisin, jos et sinä pitäisi tolalla, yritteli rovasti leikkisästi. Sitten katse hymyilevänä pysähtyi Tildaan.

Kyllä hän vain vieläkin oli niin verevä ja kaunis, että sydän ihan vavahti, kun katsomaan rupesi. Ja minkälainen hän olikaan ollut ensi nuoruutensa keväimessä! Ruusut heloittivat poskilla, hipiä oli hieno ja pehmeä jo katseenkin kosketella ja kädenanto oli kuin pienen silkkikäpälän sivellys. Se sulatti sisintä kuin liekki vahaa. Mutta ryhti, se oli kuin jumalattaren. Ja miten omaperäisen varmasti Tilda jo silloin sinkautti ajatuksiaan tulemaan, — ihan toisella tavalla kuin sen ajan nuoret tytöt yleensä. Ei ollut ihmettä, jos nuorenmiehen silmä jäi tuijottamaan häneen kuin saavuttamattoman etäällä kiiluvaan tähteen, jonka kirkas, joskin kylmähkö loiste veti puoleensa.

Tuo pieni annos kylmyyttä oli vain ollut lisäämässä vetovoimaa. Se oli niin mieluista sille, joka kuten Alexander Sten — eli Alle, kuten häntä yleisesti kutsuttiin — oli pilattu naistensuosiolla. Alle tunsi itse aina viihtyneensä paremmin naisten kuin miesten seurassa. Miesten seurassa hän usein tunsi olevansa kuin arkituvassa, missä elää retustettiin miten hyvänsä. Naisten seurassa sitävastoin pääsi kuin pyhäksi siistittyyn tupaan. Ja Alle Sten rakasti sunnuntaisiisteyttä arkisissakin oloissa.

— Alle, eikö nyt nousta, muistutti rovastinna pöydän toisesta päästä.

— Martta, rovasti sai pöydästä noustuaan nuorimpansa kiinni tämän tanakasta palmikosta, — jos mammalta sattuisi unohtumaan, niin huolehdithan sinä siitä, että letut ovat lämpiminä tulokkaillemme.

Iloinen päännyökkäys ja veitikkamainen hymy oli ainoa vastaus, minkä rovasti sai. Tyytyväisenä siihen kääntyi hän kanslian puolelle, jossa asettui uunin edustalle sijoitettuun keinutuoliin. Tässä oli hänellä tapana viettää ruokalepoaan. Tänään hän kuitenkin ensin siirsi tuolinsa niin, että puutarhan ainoa, valkoinen, nyt täydessä kukassaan upeileva syreeni tuli näkyviin.

Sunnuntaisen suloinen kesäpäivä, kukkiva, luomisvoimastaan iloitseva luonto ja ehkä odotettujenkin piakkoinen saapuminen vei rovastin ajatukset entisyyteen. Mutta samalla sekoittui niihin pieni, tulevaisuuteen kohdistuva pelko.

Tilda oli jo monta kertaa vähän kuin pistellyt tulossa olevista. Eiväthän ne Tildan pahoittelut muuten olleet vaarallisia. Hänellä oli nyt vain sellainen tapa. Mutta nyt hän jo monesti oli ollut harmissaan kaikesta missä Alle ajatteli Maijaa ja Kaijaa.

Omien sanojensa mukaan oli Tilda liiankin selvästi tuntenut miten ihastunut Alle oli vaimoonsa. Mustasukkaisuudesta ei voinut olla puhettakaan. Mutta jospa kaikesta huolimatta Selman ja Allen suuri sisäinen sukulaisuus oli tuntunut pahalta Tildasta?

Hän ja Selma olivat tosin vain harvoin olleet toistensa seurassa. Selma joutui naimisiinmenonsa kautta toiselle paikkakunnalle. Mutta ystävyyssuhde serkusten välillä säilyi kuitenkin aina samana. Selma olikin syvä, hellätunteinen ja uskollinen sielu. Pitkään aikaan hän ei ajatellutkaan naimisiin menoa, sillä Alleserkku oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Mutta viimein kaiketi hänen hellä sydämensä näki onneksi tehdä toisen onnelliseksi, semminkin kun vanhemmatkin taisivat sitä kovin tahtoa.

Mutta että tämä ystävyystunne oli Allelle jotain aivan toista kuin rakkaus Tildaan, siitä ei tarvittu todistuskappaleita. Ja vaikka sattui sellaistakin, että Tilda oikaisi ja nuhteli, kun Selma olisi vain lämpimällä kädenpuristuksella osoittanut ymmärtämystään, ei tullut välille pienintäkään epäsointua. Selma osasi aina tunnustuksella kiinnittää huomiota Tildan esittämiin näkökohtiin ja Alle tunsi sen hienon ymmärtämyksen osoituksena.

Rovastille kihahti odottamatta kyynel silmään. Tildan, Selman ja hänen oma suhteensa oli todella ollut sellainen, että sitä kelpasi muistella lumivalkea syreeni silmäin alla. Ja kaipuukin tuntui miltei suloiselta. Mutta se oli samalla hämmästyttävän suuri. Sillä niin vähän kuin he Selman kanssa olivatkin olleet yhdessä, oli sittenkin tuntunut, lämpimän hyvältä ajatella, että oli olemassa joku, jonka sielun pohjasäveleet olivat täysin samassa vireessä oman sisimmän kanssa. Ja nyt tuntui tyhjyys. Toimi tyttöjen holhoojana oli siitä syystä sekä rakas että velvoittava perintö.

Pihalla alkoi Halli samassa haukkua. Etehisen läpi rynnättiin kiireisesti ja kilvan. Kavioiden kapse läheni, lähenemistään, hiekkakin kuului jo särähtelevän pyörien alla. Rovastin noustessa ikkunaan pysähtyivät rattaat portaiden eteen.

Rovasti jäi hetkeksi paikoilleen. Joutivathan nyt toiset ensimmäisinä ottamaan vastaan, tuli mieleen kuin jatkoksi aikaisemmille ajatuksille. Hyvähän oli tästä vähän tarkastaa lapsia.

Mutta samassa tuli rovastille katumus. Hänelle uskotut lapset saapuivat tulevaan kotiinsa orpoina, ikävöivinä ja hän — —

Rovasti ennätti portaille juuri kun Maija oli auttamassa pikku siskoa rattailta.

— Tervetuloa, sinä pieni! — Rovastinna sulki tyttösen tanakkaan syliinsä. Syvään surupukuun puettu, vaaleatukkainen, sinisilmäinen Maija jäi hetkeksi arvellen katselemaan ympärilleen.. Silloin hän näki kaksi häntä kohden ojentuvaa kättä. — Setä, kuiskasi hän hiljaa, — setä. Muuta hän ei saanut sanotuksi. Mutta hän tunsi, että syli, johon hän painui, oli se turvapaikka, jonne äidin viimeinen pyyntö oli hänet uskonut, ja tämä tietoisuus toi hänelle lieventävää lohtua hänen astuessaan uuden kodin kynnykselle.

Koko seuraavakin päivä kului pappilassa jonkinlaisena vastaanottojuhlana. Rovasti omisti suurimman osan aikaansa vastasaapuneille. Martta askarteli keittiössä äidin apuna ja juoksenteli välillä esittelemässä Kaijalle milloin mitäkin paikkaa pappilan ympäristössä. Aini lähenteli — joskin huonolla menestyksellä — Maijaa. Toinen oli kokonaan kaipuunsa, toinen rakkaussurunsa vallassa.

Oltiin verannalla iltapäiväkahvia juomassa, kun järveltäpäin lähenevä vene kiinnitti rovastin huomion. Martta oli tuntevinaan sen Tuomilehdon venheeksi, mutta toiset epäilivät. Setä ei käynyt missään eikä Pentti ollut kotosalla, ellei olisi sattunut tulemaan virkalomalle.

— Pentti se sittenkin on, vakuutti nyt Allikin.

— Siitä, isä, saat pojan tähän tyttöjen paljouteen, jatkoi Martta.

Mutta rovastin sisintä riipaisi. Helppo oli puhua kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta saman kodin lapsina, mutta pian sen sittenkin tunsi, että oma oli oma. Pentti heidän Veikkonsa tilalle! Tuollainen hulivili, jota oma isäkin aina moitti. Vaikka paljon oli siinä isänkin syytä.

— Ei minusta olisi sen pojan isäksi. — Kovasti huokasi. — Mutta kovaa oli, että hän niin pienenä jäi äidistään.

- Niinkuin minäkin, täydensi Kaija portailta, missä hän leikki Hallin pennun kanssa.

Rovasti hymähti. — Aivan niin, mutta hänellä ei ole ollut isoa siskoa niinkuin sinulla.

Maija kuuli sanoissa omituisen surunväreen ja se liikutti häntä, — ehkä siksi, että se kohdistui orpouteen.

Vieraat nousivat jo rannasta. Heitä oli paitse Penttiä nainen ja pieni, hänen rinnallaan tepasteleva poika.

— Ehkä Pentti on mennyt kihloihin ja tuo morsiamensa meille nähtäväksi, arvaili Martta.

— Lapsi matkassa, pisti Alli syrjästä saaden isältä nuhtelevan silmäyksen sopimattomasta uudenaikaisuudesta. Mutta Aini kirkaisi ilosta ja läksi juoksemaan vastaan. Hän oli tuntenut Ilona Soljan.

Ilo muuttui pian yleiseksi, sillä Ilona oli kaikkien suosikki. Rovasti ennätti ajatella sitäkin, ettei hän tällä kertaa ketään niin olisi halunnut Ainin toveriksi kuin Ilonaa. Tällä oli aina ollut terveellinen vaikutus Ainiin.

Tervehdysten jälkeen jatkettiin keskeytynyttä kahvinjuontia. Välillä ihailtiin luontoa, näköalaa verannalta aivan erityisesti. Ilona sanoi viime vuosina joka kesä kaivanneensa sitä. Mutta kotivelvollisuudet ja sitten tämä pikku poikanen olivat estäneet matkustamasta. — Ilonan käsi pyyhkäisi hyväilevästi sylissä istuvan pojan kiharoita. Hänen olentoonsa nousi kuin sisäistä säteilyä.

— Tästä puoleen te toivottavasti yhdessä tulette tänne, puheli rovasti. — Onhan miehesi nyt saanut toimen Helsingissä, ja koska hän on tuttu Pentin isän kanssa, tulee ehkä hänkin mukaan.

Ilonan katse kääntyi kiitollisena rovastiin. Niin setä, kun tällaisen on saanut, — hänen kätensä siveli taas pojan kiharoita — tahtoisi hänelle koota parasta mitä maailmassa löytyy. Ja tämä koti on juuri sitä kaikkein parasta.

— Meille tulo johtui vain liikeasioista, selitti Pentti syrjästä. — Rouva Solja sanoi tulleensa mukaan vain saadakseen ilon kerran yllätyksenä saapua tänne pappilaan. Meillä ei käydäkään muuta kuin liikeasioissa. — Ääni tapaili leikin sävyä, mutta niihin tuli katkeruuden makua.

Rovasti nousi ehdottaen, että herrat lähtisivät kävelemään. Naiset kai halusivat jutella rauhassa toistensa kanssa.

— Ellei setä tulisi mukaan, sanoisin, että vuohet eroitetaan lampaista, tuli taas pistävästi Pentiltä.

— Onpas sinulla ihanteellinen käsitys naisista, — kun et ole ollut tekemisissä heidän kanssaan, tuli Allilta vastaan.

— Tai siksi, että uskon hyvää niistä, joita tunnen, tuli kohteliaasti takaisin samalla kuin Pentti kiiruhti avaamaan puutarhanporttia rovastille.

Oikeastaan nuo sanat kuitenkin suututtivat Penttiä. Hän oli nykyään mielentilassa — tai paremmin ehkä oloissa — jotka panivat hänet kaiken ja kaikkien suhteen vainuamaan jotain häneen tähdättyä syytöstä. Tuo Allikin oli sellainen … hauska ja pirteä muuten, mutta liian paljon tietävä. Oli niitä naisia olemassa sillekin, jolla ei ollut heitä kodissa eikä sanottavasti seurapiirissäkään. Kyllä Alli sen tiesi — vaikka sanoi noin. Kovin toisenlaista olisikin elämä, jos heitä ei olisi ollut. Köyhempää, harmaampaa tavallaan. Parempaa, paljon parempaa toiselta puolen.

Pentti huokasi raskaasti. Rovasti kuului puhuvan maanviljelyksestä ja uudesta riihestä. Maanviljelijäksi ei hänestä oikeastaan ollut eikä se puoli varsinaisesti hänestä kuulunutkaan papin tehtäviin. Mutta olojen ollessa nykyisellä kannalla täytyi koettaa suorittaa sekin osa tehtävistään tunnollisesti. Olihan muuten maataloudella sekä aineellinen että henkinenkin merkityksensä. Paljosta pahasta vapautuisi ihmissuku, jos eivät ihmiset niin pyrkisi kasautumaan suurkaupunkeihin. Maalaiselämällä oli siveellisesti kasvattava ja raitistuttava merkityksensä.

Pentti alkoi taas vainuta syrjävihjauksia sanoissa, kun pieni paljasjalkainen, repaleiseen pumpulinuttuun puettu poika kiinnitti rovastin huomion itseensä. Poika tulla hyppeli pellonpiennarta pitkin, selässä kimppu vispilöitä ja kädessä muutamia koivunvihtaan pujotettuja ahvenia. Lakki lennähti päästä samassa kuin poika huomasi rovastin, ja sysimusta kihara valahti otsalle.

— Joko sinä nyt juoksentelet asioilla? Vastahan sinä sairastit? —
Rovasti pysähtyi.

— Johan minä. Täytyy auttaa elatuksen hankinnassa, tuli yksikantaan ja vanhanmakuisesti. Virkeät, mustat silmät paistoivat ruskeaksi parkittuneen otsan alta. — Tänään onkin sellainen kalansyöntipäivä, ettei nyt jouda olemaan sängyssä.

— No niin, niin, niinhän sitä kalamies. — Rovasti nauroi. Sitten hän tiedusteli kalojen hintaa. Poika laski mielessään. Ahvenista saisi ehkä viiskolmatta penniä yhteensä. Vispilöitä oli kuusi Ne maksoivat kymmenen penniä kolme.

Rovasti pudotti kaksi kiitävää uudenuutukaista hopearahaa pojan käteen.
Toinen oli viiskymmenpenninen, toinen markan raha.

Poika lensi punaiseksi ilosta, kiskaisi lakin uudelleen päästään ja laski sitten täyttä neliä maantielle päin. Hänen ruskeat säärensä nousivat ketterästi kuin pakoon puikkivan jäniksen, koskettivat sipaisemalla maata ja olivat kohta taas oistonaan.

Herrat katsoivat nauraen hänen jälkeensä. Silloin hän äkkiä pysähtyi, nuorenpuoleinen mies oli tiellä tullut vastaan, ja kuului sanovan jotain. Poika kumartui äkkiä, sieppasi maasta kourantäydeltä hiekkaa ja lennätti miehelle vasten silmiä. Sitten hän tieltä sukelsi suoraapäätä metsään.

— Voi voi, joko ne nyt taas … siitä isästä varmaan, alkoi rovasti pahoitella samalla kuin pienin, hätäilevin askelin rupesi keputtelemaan sinnepäin, jonne poika oli kadonnut. Tällaisten lasten kohtalo kävi aina sekä sydämelle että tunnolle. Se ihan kuin syytti siitä, ettei seurakunnasta niin ollut tullut huolehdituksi kuin olisi ollut tahtoa ja kuin olisi pitänyt. Vaikka oli tietysti syytä ihmisissä itsessäänkin. Ja paljonhan sitä oli yhteiskunnassakin, kun ei paremmin turvattu heikkojen ja vähäväkisten elämää.

— Me miehet me olemme niin nopeat särkemään sitä mikä on haurasta ja heikkoa, hitaat rikkomuksiamme sovittamaan.

Sanojen aihe oli etsimätön, mutta Pentin mieli kuohahti kaikesta huolimatta. Tuntui niin katkeralta, kun aina vain taholta tai toiselta viskattiin eteen jotain pistävää. Omasta isästä puhumattakaan. Hän ei muuten suinkaan pistellyt, hän kolhaisi, antoi potkuja.

Kävi kuin viima hallanpanemalta suolta, kun ajatus pysähtyi isään.
Kolkkoutta ja ivaa oli hänellä tarjottavana aina pojan tullessa kotiin.
Muuta ei koskaan. Mutta hän oli hänkin sitä mitä elämä ja taipumukset
olivat hänestä tehneet. Minkäpä hänkään luonnolleen taisi.

Mutta nyt kulki rinnalla mies, jonka syli isällisenä avautui koko maailmalle, mies, joka muisti kylän sairastavia vasikoita, tuittupäisiä poikavekaroita ja vaikka ketä, eikö sellaisellakaan ollut muuta kuin kautta rantain annettuja nuhteita? Muusta olisi ehkä vielä ollut apua, mutta totta vie ei tällaisesta.

— Sitä poikaako setä nyt ajaa takaa, tuli kiivaasti.

— Niin, minä ajattelin vain, että jos voisi sanoa jonkun hyvittävän sanan.

— Antaa olla. Ei suuret haavat sivelemällä parane.

Rovastin katse nousi äkkiä. Hän oli poikia ajatellen vain kiiruhtanut eteenpäin, mutta Pentin sanoissa oli jotain, joka kuin herätti, soimasi ja pyysi.

— Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Se on vain niin raskasta. Kun itse on kasvanut hyvässä kodissa, saanut perustaa onnellisen kodin ja tuntea kuinka koti on se akseli, jonka ympärillä ihmisen koko elämä kiertää, silloin on vaikeata nähdä, ettei kaikilla olekaan kotia, ja että suuressa yhteiseksi aijotussa kodissa ei olekaan kodin henkeä vähääkään.

Rovastin käsi nousi yht'äkkiä Pentin olalle. — En minä sinullekaan, Pentti, voi parempaa toivoa, kuin että sinä pian löytäisit sinulle avuksi luodun tyttösi ja saisit hänen kanssaan kokea oman kodin siunattua iloa. Sinähän niin varhain jäit äidistäsikin.

Jotain tuntui sulavan Pentin sisimmässä. Rovastin ääni oli niin sydämellinen. Ei voinut epäillä hänen aikaisempia sanojaankaan. Eikä olalle lasketussa kädessä ollut mitään pakottavaa ja painostavaa, sulaa hyvyyttä vain.

— Setä, hiljaa, katso tuolla. — Pentti pysähtyi samassa. Hän viittasi kädellään pensaikkoon päin. Vähän syrjässä metsäpolulta, jolle he olivat kääntyneet, näkyi kaksi ruskeaksi parkittua säärtä ja osa pojan yläruumista. Itse pää oli piilossa kuin pyydystäjää pakenevalla jäniksellä. Maassa makaavan vieressä polvillaan oli vähän vanhempi tyttö. Hän oli selin tiehen eikä nähnyt ohi kulkevia, mutta hänen ryhtinsä ja nyrkkiin puristunut, koholla oleva käsi ilmaisi selvästi hänen mielentilansa.

Väistellen maassa makaavia risuja hiipivät herrat huomaamatta ohi. Vasta kun olivat matkan päässä lapsista, alkoi rovasti puhua. Nuo kaksi metsässä, he ehkä osasivat lohduttaa toisiaan paremmin kuin muut olisivat sitä voineet. He olivat kumpikin samassa asemassa. Tyttö oli "Höpsä-Hannan" lapsia. Ja topakka tyttö olikin, piti aina sekä pienemmän veljensä että tämän Kustin puolta, jos kuka teki heille pahaa.

Herrat olivat jo puutarhan portilla, josta he näkivät naisten istuvan kiikkulaudalla muutamien suurten riippakoivujen alla. Toiset kuuluivat keskustelevan innokkaasti, Alli oli asettunut muista syrjään korkealle kivelle. Hän näytti edustavan huvitettua kuulijakuntaa.

— Puhutaan nyt jo muusta, herrat ovat tulossa, huomautti Ilona Solja.

— Niin, jos lupaat pian tulla Tuomilehdosta tänne takaisin oikein jäädäksesi tänne. — Aini kietaisi kädet Ilonan kaulaan. — Sinä olet antanut minulle niin paljon, lisäsi hän hiljaa. — Minä olen nähnyt sinussa onnellisen ihmisen, onnellisen äidin.

Ilona Solja hymyili tyyntä, kirkasta hymyään Ihminen on aina onnellinen, kun hän tuntee, olevansa oikealla paikallaan elämässä.

— Ja hän on oikealla paikallaan, kun saa elää sille, jota rakastaa? —
Kuin tuskaa ja samalla toivoa nousi Ainin kysyvään katseeseen.

— Ei se riipu vain tunteesta. Se on kai sinusta hirveän arkista ja outoa, mutta minä uskon, että juuri avioliitossakin on parhaimpana onnen takeena selvä tietoisuus siitä, että olemme kutsumustamme täyttämässä olemme juuri sillä paikalla elämässä joka odotti juuri meitä.

Ilona Soljan katse kääntyi sanomattomalla hellyydellä kappaleen matkan päässä leikkivään poikaan, jonka vaaleat kiharat valahtivat niskasta hartioille joka kerralta, jolloin poika kumartui poimimaan kukkaa maasta. Suuri, pohjaton äidinilo kuvastui hänen sielukkaassa katseessaan. Hän irtautui Ainin syleilystä, kiiruhti joustavin askelin nurmen poikki ja sai ilosta kirkuvan pojan syliinsä. Äidin kasvot loistivat kilvan pojan säteilevien sinisilmien kanssa.

Herrat, jotka juuri olivat ehtineet kohdalle, pysähtyivät kumpikin. Rovastin lempeät kasvot olivat täydessä hymyssä. Pentin katseeseen nousi suuri nälkä. Hän koetti katsoa toisaalle, mutta tunsi samassa, että joku häntä tarkasti. Hän karahti punaiseksi, työnsi kädet äkkiä ja aiheettomasti housuntaskuihin ja rupesi hiljaa viheltämään samalla kun hän hitaasti lähestyi pienen matkan päässä seisovaa Maija Grania.

— Te katsoitte minuun niin kysyvästi, — sanoi hän suoraa päätä.

— Me ajattelimme ehkä samaa, tuli yksinkertaisesti vastaan.

— Kuinka niin, mehän emme ensinkään tunne toisiamme, väisteli Pentti.

— Te olette äiditön niinkuin minäkin. Sentähden minä mielestäni ymmärsin. — Maija oli mennyt aivan punaiseksi. Hän oli kai ollut liian rohkea.

Tuo ujo hämilleenmeno miellytti Penttiä. Hänen oma rohkeutensa kasvoi siitä. — Rouva Solja on aivan hullaantunut poikaansa, sanoi hän kuitenkin kaartelevasti.

— Meillä on muistot jälellä. — Maija sanoi sen hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti.

Martta tuli samassa kutsumaan illalliselle. Pöydästä noustua tekivät vieraat kohta lähtöä. Kaikki pappilalaiset saattoivat heitä venheelle.

Utuiset usvat keinuivat kepeinä rannoilla ja valkea kuunkaistale oli noussut taivaalle kuin valjulla tehottomuudellaan ylistääkseen kesäyön kirkkautta.

Kun vene oli liukumassa rannalta aloitti rovasti iltavirren. Kaikki rannalla seisovat, yhtyivät siihen. Säveleet saattoivat eteneviä sointuvina, lempeinä, rauhaa antavina. Pentistä oli virsi kuin äidin iltasiunaus lapselle. Hän nojasi hetken kuunnellen airoihin. Venhe lipui äänettömästi kirkasta pintaa pitkin. Kesäillan rauha lääkitsi ja nosti.

Laulu lakkasi ja rannalla olijat alkoivat poistua. Pentistä näytti siltä kuin viimeisenä olisi kulkenut valkopuseroinen tyttö, hänen rinnallaan toinen, vielä lastenkirjoissa oleva.

Maija ja Kaija Gran, päätti hän mielessään.

Hänen eteensä nousi kuva tyynikatseisesta, kalpeasta tytöstä, joka ventovieraana oli puhunut hänelle leppeitä, sisäistä ymmärtämystä osoittavia sanoja.

Hän katsoi vielä kerran rannallepäin ja näki vilahduksen puitten taakse katoavasta valkoisesta puvusta. Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi voimaottein soutaa.

Keltakutrinen poika oli nukkunut äitinsä syliin.

Ilona Soljan äiti, rouva Helena Kalk, oli ryhdikäs, kookasvartaloinen nainen, jonka suora selkä ja lujat periaatteet olivat omiaan herättämään kunnioitusta ja taipuvaisuutta hänen ympäristössään. Miehensä kuoleman jälkeen oli hän tulojensa kartuttamiseksi ruvennut pitämään täyshoitolaisia. Mutta hän otti heitä valikoiden. Jos sattui joukkoon sellaisia, jotka eivät ottaneet noudattaakseen talossa säädettyä järjestystä, täytyi heidän joko muuttaa tapansa tai muuttaa talosta. Kalkilla asuminen olikin siitä syystä jo sinänsä kuin hyvä mainetodistus.

Muuten oli rouva Kalk sitä mieltä, että nuorille oli annettava myöskin vapautta. Hänen luonaan viihdyttiinkin siitä syystä yleensä. Kalkilla oli hauskaa, se tunnustettiin. Perheenäidin osaksi syrjässä pysyttelevä, osaksi nuoria valvova käytös oli omiaan kehittämään heitä, ei painostavalla, vaan tukevalla tavalla. Se tunnettiin ja tunnustettiin.

Huoneiden järjestelyssäkin oli rouva Kalk ajatellut holhokkiensa riippumattomuutta. Ruokailuhuoneen takana olevat kaksi suojaa olivat emännän hallussa, ruokailuhuone oli samalla yhteisenä seurusteluhuoneena ja kaikki toisella puolella olevat kamarit olivat vuokralaisilla.

Hauska nurkkakamari viereisine huoneineen oli saanut nimekseen "pappila" syystä, että Suviniemen nuoret nyt jo toista vuotta asuivat niissä. Maija oli käsityökoulun opettajatarosaston toisella luokalla. Kaija oli päässyt tyttökouluun ja Alli "mässäili" — omien sanojensa mukaan — aamusta iltaan Ateneumilla. Aini sattui joskus, kun oli "opettajatartuulellaan", kuten Alli sanoi, muistamaan, että hän vanhimpana ja lähes valmiina opettajattarena olisi ollut velvollinen huolehtimaan toisistakin. Tällaista "tuulta" sattui kuitenkin vain silloin, kun "Jatkolla" jokin onnistunut koetunti tai innostava esitelmä hetkeksi sai hänet ihannoimaan opettajan aatteellista elämänkutsumusta tai kun kirje isältä tukahutti kaiken muun valtavaan toivoon olla vanhemmille iloksi. Tavallisesti tunsi Aini itsensä avuttomaksi raukaksi, jota tunnekuohut armotta viskelivät milloin aallokon huipulle, milloin sen pohjaan, — tänä talvena useimmiten pohjaan.

Suhde Yrjöön oli niin repivä. Siitä ei koskaan tullut sen selvempää. Viime talvi oli tosin ollut ihana. Sen alkupuoli, tai paremminkin syyslukukausi oli vielä kulunut keväällisen tutustumisen huumauksessa. Talvella he sitten menivät salakihloihin. Mutta kun Yrjö kesällä tuli tervehtimään, ei se lähentänyt heitä toisiinsa. Päinvastoin. Isä ja Yrjö eivät ensinkään ymmärtäneet toisiaan. Siitä kai johtui sekin, ettei Yrjö tahtonut julkaista kihlausta. Hänestä oli vastenmielistä sitoutua perheeseen, jonka elämänkatsomus tuntui hänestä ahtaalta ja orjuuttavalta.

Mutta kun rakasti kiihkeän tulisesti niinkuin Yrjö, mitä silloin merkitsi erilaiset katsantokannat? Kärsihän Ainikin vähintäin yhtä paljon. Mutta hän oli siltä valmis tunnustamaan rakkautensa toisillekin.

Rakastiko siis Yrjö vähemmän? Tai olikohan hän jo saanut kylläkseen?
Hän odotti näihin aikoihin nimitystä virkaan toisella paikkakunnalla.
Ehkä tahtoi hän päästä vapaaksi alkaakseen uudestaan toisaalla ja
toisen kanssa?

Ainia värisytti. Tämä kysymys vei häneltä nykyään sekä yön unet että päivien rauhan. Ennen oli hän vain ajatellut miten saisi isän ja Yrjön lähemmä toisiaan ja miten itse voisi sekä taipua että taivuttaa, jotta kaksi niin eri oloissa kasvanutta ja eri suuntaan kehittynyttä kuin Yrjö ja hän voisivat tulla onnellisiksi. Nyt oli kaikki muu väistynyt tuon suuren, ratkaisevan kysymyksen tieltä: Rakastiko Yrjö, vai eikö hän rakastanut? Hän tuntui toisenlaiselta kuin ennen.

Vai oliko vika ehkä Ainissa itsessään? Hänkö oli toisenlainen? Yrjö työnsi aina syyn oloihin ja Ainiin. Eikä Aini itse pystynyt pääsemään selville todellisesta tilanteesta. Yksin ollen hän joskus luuli voivansa katsella sitä kuin oman itsensä ulkopuolelta. Mutta kohta kun hän joutui Yrjön seuraan oli hän kuin lumottu. Hän tunsi vain sen vallan, jolla Yrjö oli hänet kietonut. Hän tunsi mahdottomaksi elää ilman noita suudelmia, jotka ikiajoiksi olivat jääneet polttamaan hänen huuliaan, ilman noita kuumia hyväily sanoja, jotka aina väreilivät hänen sisimmässään, ilman tuota suurta, omakseen ottavaa rakkautta, joka oli hänet temmannut syleilyynsä kuin kosken vastustamattomat kuohut.

Kun olisikin ollut tuollainen kuin Alli! Ainin kävi monesti kateeksi ja toisin ajoin taas harmitti. Alli nautti nykyään täysin siemauksin Helsingissä olostaan. Mutta hän teki sitä niin kummallisen ulkokohtaisesti. Elämää tutkivalle ajattelijalle tai ehkä yleensä miehiselle luonteelle saattoi sellainen olla luonnollista. Mutta että nuori tyttö ja vielä samasta kodista lähtenyt kuin Aini itse, — vieläpä nuorempi sisar saattoi — — —

Ainia tuskastutti kun vain ajattelemaan rupesi.

Ja entä se Maija sitten! Hänkin harmitti. Minkä tähden hän oli tullut enemmän isän malliin kuin kukaan isän omista tyttäristä? Minkä tähden oli hän saanut osalleen vain sellaisia taipumuksia, joille isä pani erityisen paljon arvoa? Maijan ei tarvinnut voittaa itseään, ei isän mieliksi taistella omia tunteitaan tai taipumuksiaan vastaan. Hän suorastaan ei halunnut muuta kuin huolehtia pikku siskostaan, äärimmäisyyteen asti tarkasti täyttää koulutyönsä ja välillä istua kirkoissa tai rukoushuoneissa.

Kun ihminen saattoikin olla tuollainen! Toinen poloinen joutui tuskaan kun vain ajatteli.

Ainin jalka polkaisi maata ja katse kääntyi kateellisen vihamielisenä
Maijan puoleksi avoimelle huoneenovelle.

Mutta samassa valtasi katumus. Sillä Maija oli toisin ajoin niin hyvä olemassa. Kun oma sisin oli sairauteen asti täynnä ristiriitaisia tunteita, täytyi sitä saada kevennellä jollekulle. Ja silloin oli helpompi puhua Maijalle kuin Allille. Alli oli niin rikkiviisas. Hän oli aina selvillä kaikesta ja se tuntui nöyryyttävältä. Maijassa taas oli niin paljon isää, samanlaista pehmeätä, lääkitsevää hellyyttä.

— Hyvästi Kaija-sisko, kuului samassa Maijan huoneesta.

Aini kurkisti avoimesta ovesta etehiseen ja näki Maijan lähtövalmiina. Hän oli kai menossa jonnekin kokoukseen. Muualle hän ei näin iltaisin lähtenytkään.

— Tulisitko ehkä mukaan, tiedusteli Maija houkuttelevasti nähdessään
Ainin.

— En minä … lähden tästä pian toisaalle. Maija oli jo kynnyksellä. Mutta hän kääntyi äkkiä takaisin, kietaisi kätensä Ainin kaulaan ja sipaisi äidillisen hyväilevästi Ainin ohimojen kohdalla kiharaan kiertyvää ruskeata tukkaa.

Tuo pieni sanaton hyväily aukaisi sulun Ainin sisimmässä.

— Maija, me rakastamme usein enimmin sitä, minkä tähden olemme kärsineet enimmin. Topelius sanoo niin. Muistatko?

Kyyneleet nousivat Ainin silmiin, mutta kyynelten läpi loi rakkauden kasvattama uhrimieli kauniin kajastuksen hänen koko olemukseensa.

— Mutta Aini, te olette niin erilaiset!

— Muistatko mitä Ilona Solja sanoi "kutsumuksesta" sinä iltana, jolloin olit tullut meille?

— Eihän tällaisessa tapauksessa… Maijalta katkesi lause kesken. Hän ei tietänyt miten jatkaa loukkaamatta Ainin tunteita. Hän puristi siitä syystä vain vielä kerran Ainin kättä ja livahti ovesta.

Ulkona oli aito pakkanen. Tähdet aivan säkenöivät taivaalla. Ihmiset näyttivät kiiruhtavan eteenpäin kuin pakkasta pakoon. Ainoastaan "pasaassin" läpi kiiruhtaessaan näki Maija muutamia paikoilleen pysähtyneitä herroja: Siinä taisi olla kahvila tai jokin sellainen, josta he olivat tulleet. Toisia oli paraikaa tulemassa sisältäpäin.

Maijan täytyi tehdä pieni kierros sivuuttaakseen herrat. "Suotta aikaisin läksitte", kuuli hän jonkun huomauttavan. "Pullakin laulaa ja tanssii tänä iltana. Sillä on helkkarin fiinit sääret! Nilkka siro kuin kauriin, mutta pohkeet herkullisen pyöristyneet". Toiset nauroivat.

Maija joudutti askeleitaan. Tuntui niin pahalta. Yrjökin tuli mieleen. Ehkä hänkin viihtyi tuollaisessa seurassa. Eihän hänestä yleensä tiedetty hyvää. Aini parka! Eikä häntä edes mitenkään voinut auttaa. Ei muuten kuin olemalla hänelle hyvä ja rukoilemalla hänen puolestaan.

Rukouksesta muisti Maija kokouksessa kannettavaa lähetyskolehtia. Hän oli sitä ajatellen ottanut kukkaron mukaansa. Mutta missä se nyt. olikaan? Olisiko se pudonnut? Ehkä juuri hänen kiertäessään noita herroja. Siinä oli tullut muutamia vastaankin. He olivat olleet tiellä ja herrojen puhe oli kiinnittänyt Maijan ajatuksia. Siinä oli kukkaro voinut pudota.

Maija kääntyi kiireisesti takaisinpäin, etsi ja tähysteli katua pitkin, kunnes oli tullut sille paikalle, missä oli kiertänyt oven edessä seisoskelevia herroja. Siinä heitä nytkin oli muutamia. Hän ei katsonut heihin, vaan tähysteli katuojaan. Siinä näkyvä pieni, tumma läiskä herätti hänessä iloisen toivon. Hän kumartui ja tunsi kohta ensi kosketuksesta kukkaronsa.

Samassa kuin hän ojentautui suoraksi, kuuli hän aivan korvansa juuresta äänen.

— Neiti Gran, vieläkö te tunnette? — Pentti Kärki seisoi hänen edessään kasvot punakkoina talvipakkasesta ja olennossaan jotain sekä arkaa että rohkeata.

— Minusta te juuri äsken kuljitte tästä ohi, jatkoi Pentti, kun ei
Maija kohta vastannut.

— Niin kuljinkin, mutta minun täytyi tulla takaisin hakemaan…

— Minuako? — Äänessä oli kuin ivaa. Maija ei voinut vastata. Hän vain tuijotti Penttiin. Tämä meni siitä hämilleen. Maijan avomielinen katse ilmaisi peittelemättä hänen ajatuksensa.

— Ehkä saan lähteä saattamaan? — Pentti kääntyi vastausta odottamatta astumaan eteenpäin Maijan rinnalla.

— Olitteko te tuolla, tuli äkkiä suoraan ja odottamatta.

Pentti nyökkäsi. Sitten hän kiireisesti alkoi tiedustella mitä kuului pappilaisille, keitä heistä oli täällä Helsingissä ja mitä he kukin toimittelivat. Hän ei tietänyt mitään. Hän oli itse aivan äsken ja odottamatta maaseutukonttorista tullut siirretyksi tänne Helsinkiin. Muutto oli ainakin aluksi tilapäistä laatua, mutta siitä saattoi olla hyötyä vastaisuudessa.

— Te olette arvattavasti jo täysin kotiutunut pappilaan, jatkoi hän kohta kuin täytteeksi Maijan vaiteliaisuuteen. — Te olette luotu sen kodin jäseneksi. Vahinko, ettei siellä ole poikaa.

Hän häpesi samassa omaa helppohintaista puhesävyään. Maija sivuuttikin sanat vastauksetta. Onkohan äidittömän koskaan helppo kotiutua? kysyi hän yksinkertaiseen tapaansa.

— Teidän ajatuksillanne on kotinsa muistoissa Kaikilla ei ole sitäkään.

Sanoissa särähti taaskin katkeruutta, joka omituisesti liikutti Maijaa. Kuinka kylmästi hän äsken olikaan ajatellut noita hänelle tuntemattomia ihmisiä, joiden puheet olivat tehneet häneen mieltä etovan vaikutuksen. Hän oli henkisesti aivan kuin vetänyt vaatteensa liepeet lähemmäksi itseään jottei niihin tarttuisi mitään katutörkyä. Ja silloin istui tuolla sisällä mies, joka itki orpouttaan yhtä haikeasti ja vielä haikeamminkin kuin hän itse.

— Ettekö tulisi kanssani — kysyi hän samassa pysähtyen valaistun rukoushuoneen portaille.

— Minäkö kirkkoon? Te ette ymmärrä mitä sanotte.

— Ehkä paremmin kuin te vastustaessanne.

— Kirkkoon mennään veisaamaan ja rukoilemaan. Minä en osaa toista paremmin kuin toistakaan — enkä myöskään teeskennellä.

— Sinne mennään myöskin saamaan jotain, — esimerkiksi kotia, ei ainoastaan ajatuksille vaan koko sisäiselle minällemme.

Pentti ei vastannut. Hänessä oli herännyt äkillinen ja voimakas halu käyttää tätä odottamatonta tilaisuutta hyväkseen. Mitä jos hän todella menisi tuonne sisälle, jos viskautuisi kuin uinnintaitamaton palavasta laivasta veteen toivossa, että se kaikesta todennäköisyydestä huolimatta kannattaisi ja siten tarjoaisi hukkuvalle pelastusta. Hän oli totisesti avun tarpeessa. Hänen laivansa paloi. Velkaa oli kerääntynyt velan päälle. Kassastakin oli tullut lainatuksi, eikä isä-ukko enää luvannut auttaa ei pennilläkään.

Jos nyt tällainen viaton pieni tyttölapsi oli tullut hänelle pelastavaksi enkeliksi? Maija Granilla oli lisäksi varojakin.

— Tulkaa nyt! — Maijan ääni oli sydämellinen ja hänen kätensä ojentui pyytävästi Penttiä kohden.

Kuuma aalto nousi Pentille kasvoihin. Kuinka hyväsydäminen ja luottava tuo tyttö oli! Ei hän aavistanut mitä olisi nähnyt, jos Pentin ajatukset tällä hetkellä olisivat paljastuneet hänelle!

Maija työnsi kutsuvasti kokoussalin oven auki. Sisältä tulvahti valoa ja lämpöä. Virrenveisuu lakkasi samassa. Ihmiset painuivat kumartunein päin rukoukseen.

Maija valitsi syrjäisen, joukon katseilta kätkössä olevan paikan. Pentti huomasi sen kiitollisuudella. Itse jumalanpalveluksesta hän ei saanut sanottavan paljon. Hänelle oli kaikki niin outoa ja käsittämätöntä. Mutta Maijan kasvoilla kuvastuva hartaus nosti hänen mieltään. Ja kun lähdettiin kirkosta hän ensi kertaa eläessään tunsi, ettei hänen elämänsä korjautuisi ainoastaan pulasta päästävän raha-avun kautta.

Hän oli tavallista vaiteliaampi, kun he uudelleen rinnan kääntyivät kadulle. Maijan olisi tehnyt mieli tiedustella, mitä hän oli pitänyt saarnasta, mutta ei uskaltanut.

— Joko te nyt aiotte kotiin? tiedusteli Pentti Maijan kääntyessä kadunkulmauksesta asunnolleen päin.

— Ettekö te sitten? Tänä iltana on aikamoinen pakkanen.

— Mitä siitä, kunhan ei sielua palele.

— Paleliko siellä sisällä?

— Minä lämmittelin toisten lieden ääressä. Se ei ajan pitkään vetele.

— Oman pystyttäminen on mahdollista jokaiselle.

Maijan pitkäripsiset silmäluomet, joiden valkeata pohjaa vastaan hienot siniset suonet selvästi eroittuivat, kohosivat äkkiä. Katulyhty kulmasta loi häneen kirkasta valoa. Pentti sai syvän, säteilevän katseen. — En tiedä, luetteko te raamattua. Moni ei sitä ehkä tee. Mutta se on monessa suhteessa suorastaan ihmeellinen kirja. Tiedättekö, siinä kerrotaan niin kauniisti ihmiskunnan lapsuusaikoina eläneistä ihmisistä. Usein mainitaan, että ne siinä missä kulkivat pystyttivät alttarin Herralle. Heidän oma kotinsa oli puutteellinen ja paikkaansa muutteleva, mutta missä he pystyttivät alttarin Herralle, siellä oli heidän hengellään koti. Noissa yksinkertaisissa sanoissa on mielestäni samaa mitä eräässä pienessä H. C. Andersenin runossa. Hän, koditon, puhuu siinä siitä, että hän on kotonaan kaikkialla, missä vain luonnon henkäyksissä tai oman sydämensä sykähtelyssä tuntee Jumalan läsnäolon. Tätä olen minäkin orpouteni aikana oppinut ymmärtämään.

— Niin, te. Mutta kaikki eivät voi tuntea eivätkä ajatella tuolla tavalla.

Maija jäi hetkeksi vastausta vaille. Viimein sanoi hän verkalleen kuin se, joka kulkee eteenpäin varovasti tunnustellen minne tuntematon tie johtaa: — Lapset "Koivu ja tähti"-sadussa olivat niin kauan olleet poissa kotoa, etteivät enää muistaneet minkälainen koti olikaan. Mutta heillä oli tuntomerkki, jonka avulla sittenkin löysivät perille. Ja kai teillä niinkuin ehkä kaikilla on joku muisto, joka voi auttaa tielle. Eikö tämä ilta ole herättänyt teissä mitään tuollaista muistoa?

— Nousihan tuolla mieleen kuin jotain haalistunutta muistoa äidistä … teistä oikeastaan enemmän kuin itse saarnasta.

He kiertelivät puhellessaan kiertelemistään Maijan asumuksen lähikatuja. Viimein Maija päättävästi pysähtyi portaille. Hänen täytyi todellakin lähteä. Pentti voisi kai pian tulla heitä kaikkia tervehtimään.

— Jos te lupaatte vastakin olla samanlainen kuin tänä iltana, yhtä suora, yhtä auttavan hyvä. — Pentti piteli Maijan kättä omassaan vastausta odottaessaan. — Jokainen meistä tarvitsee joskus lähimmäisiään. Pojalla sadussa oli sisar. Mutta minulla ei ole ketään, ei kerrassaan ketään.

Pieni, lämmin käsi puristi Pentin jääkylmää kouraa, ja tyyni, kirkas katse vahvisti sen antamaa lupausta.

Kiireisesti noustessaan portaita kuuli Maija läheisyydestä kuiskailevaa puhetta. Ensimäisessä porraskierteessä sivuutti hän kaksi ikkunalaudalle asettunutta. Hän tunsi Ainin ja Yrjön.

— Meidän täytyy joutua, kuiskasi Aini Maijan mentyä ohi. — Sinä tiedät, täti on tinkimätön ovien suhteen.

— Senkin eukko! — Yrjö puraisi vihaisesti viiksiään. Moni asia olisi voinut olla toisin, ellei Aini olisi asunut perheessä, missä kaiken piti tapahtua ammoin säädettyjen asetusten mukaisesti. Ovien sulkemiset ja määräminuutille joutumiset pitelivät kuin pihdissä.

— Yrjö, tule mukaani maalle. Meidän täytyy päästä jonkunlaiseen ratkaisuun. Minä en kestä tätä enää. — Aini puhui hiljaa ja arasti.

— Mukaasi? Ja mitä varten?

— Te voisitte puhella isän kanssa, oppia ymmärtämään toisianne.

— Sinua minä tahdon ymmärtää, sinut omistaa. Kuului askeleita portaissa. Talonmies tuli ovia sulkemaan. Sähkövalo sammui.

— Me olemme olleet vuoden kihloissa. Etkö ole tuntenut miten kokonaan olet omistanut rakkauteni.

— Minä tahdon kaikki, kaikki. — Ääni oli kiihkeä, mutta siinä ei ollut sitä rukoilevaa lämpöä, jota Aini ennen oli siinä kuullut.

— Minä en vielä koskaan ole omistanut sinua kokonaan, en missään suhteessa. — Yrjö puhui kiihkeästi samalla kuin puristi Ainia lähemmä itseään. — Sinussa on niin paljon vanhaa, pinttynyttä, joka vastustaa minua. Onnesta ei tule mitään, jollei tuo vanha hapatus lähde sinusta. Ennen minä en mene naimisiin. Se vain orjuuttaisi minua.

Ainissa nousi äkkiä jotain. — Otatkohan sinä minua ensinkään lukuun? kysyi hän katkerasti. — Ajatteletko sitä mikä voi orjuuttaa minua? Sinä olet uusien aatteiden mies. Mutta minä sinä oikeastaan pidät naista?

Joku portaiden yläpäässä kiersi sähkövalon taas palamaan. Aini näki Yrjön kasvoissa tuon jälyn, luotalykkäävän ilmeen, jota hän viime aikoina oli oppinut pelkäämään.

— Yrjö, Yrjö. — Aini painui vavisten lähemmä sulhastaan. — Minä tulen aivan epätoivoiseksi suhteestamme. Minä en jaksa elää ilman sinua. Mutta tällaistakaan en kauan enää kestä. Lähde kanssani vanhempien luo.

— Heidän vartioitavakseen?! Lähde sinä kanssani jonnekin, jossa olemme vapaat.

— Minä en voi —.

— Vaikka voit mennä kotiin.

— Muutamaksi päiväksi, niin. Siksi, että isä on sairastellut ja laskiainen on tulossa eikä minulla satu olemaan tuntia. Etkö voi tulla?

— Minä päivänä hyvänsä voin saada määräyksen uuteen virkaani. Minun täytyy olla lähtövalmiina.

— Olisitkohan vuosi takaperin ajatellut samoin?

Yrjö kohautti olkapäitään. — Hyvää yötä, sanoi hän. — Ääni oli kylmän kalsea. — Noudata näitä hyviä, säädyllisiä tapoja ja lähde nukkumaan. — Iva tuntui värisevän joka sanassa.

Aini tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Miksi Yrjö ivaisi, ellei hän olisi onneton. Ja miksi hän olisi onneton, ellei hän rakastaisi. Hän siis rakasti, rakasti kaikesta huolimatta.

— Hyvää yötä sinä rakas, rakas! — Aini kurottautui suudeltavaksi. Valo porraskäytävässä sammui uudelleen. Aini etsi haparoiden lukkoa ja livahti sitten äänettömästi etehisen ovesta sisään.

Hänen astuessaan omaan huoneeseensa seisoi Aili peilin edessä poimutellen suurta turkkilaista suojahuivia itselleen puvuksi. Hän oli kammannut tukkansa itämaiseen tyyliin. Käsivarsissa oli useampia, rannerenkaita, ja suurihelminen koristenauha oli kierretty päähineen ja hiusten rajalle. Vyötäisillä riippui tähdillä kirjailtu viuhka.

— Mitä teillä "taiteilijoilla" nyt taas on tekeillä? — Aini tavoitteli huoletonta äänen sävyä. Mutta oikeastaan kiusasi koko puuha häntä samoin kuin Allin tavanmukainen ja huoleton iloisuus.

— Me leikimme. — Me sanalle tuli huomattava korko.

Aini kääntyi poispäin. Tarjottimelle oli asetettu lasi maitoa ja muutamia voileipiä. Aini rupesi syömään. Alli alkoi riisua helyjään. Muutamat toverit aikoivat pitää yhteiset iltakemut, ja niihin piti jokaisen pukeutua jollain erikoisella tavalla. Allin tuuhean kihara tukka ja tumma ihonväri määräsi puvunkin exootisen tyylin.

— Tällaisia väljiä viittoja pitäisikin aina käyttää. ja alla pitäisi olla lyhythihainen, avokaulainen mekko, jossa saisi tepastella milloin ikinä vain tekisi mieli. Pojat eivät olisikaan niin valmiita suutelemaan naisväen olkapäitä, jos ne aina olisivat näkyvissä. Tavallisuus hävittäisi ruokalystin.

— Että voitkin puhua tuollaisia! — Aini laski tyhjennetyn maitolasin kädestään ja kantoi sitten tarjottimen ruokailuhuoneeseen.

— Leikki, joka käy leikistä ei ole niinkään vaarallista, jota vastoin…

— Älä rupeakaan, torjui Aini. — Jos minä vanhempana joskus neuvoisin sinua, ei sinun siltä tarvitse…

Alli keskeytti hänet iloisella naurulla. Hän oli kiskaissut itämaisen viitan päältään ja viskautunut yöpaidassaan vuoteensa peitteelle, missä iloisesti alkoi heilutella paljaita sääriään.

Ainin ei ensinkään tarvinnut pelätä minkäänmoisia varoituspuheita Allin puolelta. Toiset kyllä yhtenään hätäilivät Ainista, pelkäsivät, että miten hänen käy sellaisen miehen kanssa kuin Yrjö. Mutta Alli ymmärsi enemmän kuin muut.

— Katsos, — Alli kömpi omasta vuoteestaan sisaren sänkyyn, asettui sen jalkopäähän ja vetäisi paljaat säärensä alleen. — Minä ymmärrän kaikenmoista siitä, mitä tunnen itsessäni. Usko minua, meikäläinen ei pääse eroon siitä mitä hänellä on veressä. — Bellmannilla oli perinnäistä taipumusta musiikkiin ja uskonnollisuuteen. Niin kertoi muuan luennoitsija. Taipumusta uskonnollisuuteen! Se kuuluu melkein naurettavalta. Mutta meihin nähden se pitää paikkansa. Se on meillä veressä. Minä tunnen sen entistä selvemmin Siellä missä nyt olen. Minä voin hurjastella ja pitää lystiä, mutta on olemassa raja, jota en voi unohtaa, vaikka tuhannesti itse tahtoisin.

Pingoittunut ilme Ainin kasvoilla laukeni laukenemistaan.

Oli tuo Alli nuoruudestaan huolimatta ihmeellisen naulaan osaava, kun rupesi erittelemään ihmisten tunteita ja taipumuksia. Harvoin Aini uskoutui hänelle, mutta aina hän siltä oli jäljillä sisaren sisimmistä ajatuksista. Niinkuin nytkin. Aini oli juuri äskeisen keskustelun johdosta ajatellut, että täytyy tehdä vaikka mitä, täytyy mukautua Yrjön tahtoon, ero hänestä käy kuitenkin ylivoimaiseksi. Hän oli jo kerinnyt ajatella sitäkin, että teki mieli pyytää Yrjöltä anteeksi äskeistä tiukkuutta. Mutta siitä oli taas mieleen noussut suuri pelko. Minne hän joutuu, miksi muodostuu koko hänen tulevaisuutensa, jos hän aina vain kulkee rakkautensa kytkyessä. Yrjö on raju, Yrjö on häikäilemätön tahdossaan.

Allilta pääsi taas nauru.

— Hsh, hsh, kielteli Aini. — Toiset nukkuvat kai jo.

— Vielä mitä. Maija istui vastikään pää riipuksissa tutkimassa raamattua. — — Alli muutti asentoa, viskautui vatsalleen, painoi kyynärpäät Ainin vuoteenlaitaan ja leukansa käsien varaan. Hänen paljaat jalkansa huiskivat vallattomasta edes ja takaisin kuin kesäisellä nurmella piehtaroivan lapsen. Hän nauroi uudelleen, tälläkerralla Ainin hämmästykselle, josta hän ymmärsi sanoneensa juuri sitä mitä sisaren oli tarvinnut kuulla. Ihmiset hämmästyivät hänen puheitaan. Rikkiviisaaksi ja pikkuvanhaksi olivat aina sanoneet. Sentähden hän ei usein ilmoitellutkaan ajatuksiaan muille. Mutta jo lapsena oli hänessä ollut jokin vaisto, jonka avulla hän ymmärsi mitä erilaisimpia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Hän ei oikeastaan harkinnut eikä tutkinut. Hän vain näki mitä he kulloinkin tunsivat ja ajattelivat. Lapsena häntä vain oli ihmetyttänyt, etteivät muutkin nähneet ja ymmärtäneet.

— Ala nyt lähteä, käski Aini asettuen oman vuoteensa laidalle. —
Meidän täytyy nukkua.

Alli kapusi kuuliaisesti takaisin omalle tilalleen. Mutta siihen hän unohtui kädet kierrettyinä polvien ympärille tuijottamaan eteensä suurin, surullisin, melkein mustana kiiluvin silmin.

Ainista tuntui siltä kuin Alli yhtäkkiä olisi käynyt voimakkaammaksi heistä kahdesta. Hänellä oli syviä, tulisia tunteita. Lisäksi hän oli Ainia paljon kriitillisempi, kaikkea erittelevä ja seulova. Elämä ei voinut olla helppoa hänenlaiselleen. Hän ei puhunut itsestään, ei tuntenut tarvetta kevennellä mieltään niinkuin Aini, mutta hänen suuriin, tummiin silmiinsä nousi joskus niin haikean pohjaton kaiho. Ja se puhui.

Ainin täytyi nousta vuoteesta ja kietaista kädet sisaren kaulaan.

— Sinä pehmeä, pieni kissanpoika! — Alli sanoi sen harvakseen, vanhemman ja paljon kokeneen totisuudella. Mutta haikeus hänen katseestaan alkoi väistyä ja hän piteli Ainia hyvän aikaa lämpimässä, sisarellisessa syleilyssä. Sitten hän sammutti tulen.

He olivat jo maanneet hetken äänettöminä unta tavoitellen, kun Alli kuuli jonkun hiljaa hiipivän Ainin vuoteelle. — Nukutko, kysyi kuiskaava ääni. Sitten Maija asettui Ainin vuoteen laidalle. Alli kuuli sen vuoteen natinasta.

— Se oli ymmärtämätöntä puhetta tuo, minkä sanoin sinulle aikaisemmin, kuiskasi Maija. — Olen niin katunut, kun myöhemmin ajattelin.

— Siitä kutsumuksestako?

— Niin juuri. Minä olen ajatellut, että sentään olemme hyvin pieniä ja ahtaita — tai että minä ainakin olen sitä —, kun ei ole ymmärtämystä sille, mitä ei itse jollain tavoin ole joutunut kokemaan. En voi olla pyytämättä tätä anteeksi. Sillä kun ei ymmärrä, ei voi auttaa. Ja meitä on kuitenkin niin paljon, jotka tarvitsemme apua milloin tavalla milloin toisella.

— Sinulla on pikku papukkamme lämmin sielu, Maija.

He syleilivät toisiaan sydämellisesti. Sitten hiipi Maija takaisin omaan huoneeseensa. Mutta raskaat, raatelevat ajatukset valvottivat Ainia.

Helsinki karisteli asujamia luotaan kuin äiti, joka hätistelee lapset helmastaan ulos leikkimään. Junat läksivät täpötäysinä. Konduktööri pujottelihe vaivalla käytävillä seisoskelevien lomitse. Verkot ja laudakot olivat ahdetut tavaroita täyteen, olipa niitä sijoitettu pitkin käytäviäkin, missä matkustavaiset seisoskelivat matkakapineidensa lähettyvillä niitä silmällä pitäen. Oviensuuhun ja porrassilloille oli sulloutunut miesväkeä lakittomin päin. Muutamat olivat työntäneet takkinsa selkoselälleen ja pujotelleet peukalot liivin olka-aukkoon siten saadakseen niin paljon kuin mahdollista osaa junan läpi käyvästä lauhasta ilmaviimasta. Vaunun sisällä pyyhkielivät toiset hikeä kasvoiltaan, toiset löyhyttelivät vilvoittelevasti nenäliinojaan. Muutama nainen oli koettanut lueskella, mutta kirja oli painunut helmaan ja lukija torkahteli kesälämmön näännyttämänä.

Eräässä nurkassa kahden istuttavalla penkillä, jonka vastapäätä ei enää ollut istuinta ja joka aina oven avautuessa jäi kuin pieneksi, eristetyksi sopeksi, istui kaksi toisiinsa painautunutta nuorta. He eivät kuulleet puheensorinaa ympärillään. He eivät tuskailleet kesähelteestä eikä junassa vallitsevasta ahdingosta. He käsittivät vain sen suuren, kaikki nielevän ihmeen, että he olivat löytäneet toisensa.

Ilta alkoi vähitellen kääntyä yöksi. Ilma viilistyi. Matkustavista oli jo osa jäänyt tien varrelle. Toiset alkoivat etsiä itselleen niin mukavaa yöpuuta kuin mahdollista. Puheen sorina lakkasi. Muutama pienokainen nukkui jo äitinsä sylissä levollista lapsenunta. Oventakaisessa nurkassa vain ei tiedetty päivän yöksi vaihtumisesta. Silloin tällöin kuiskailtiin siellä hiljaa. Sitten seurasivat pitkät, sisältörikkaat vaitiolon hetket. Käsi painui käteen, silmä silmään. Suuri ihmeellinen todellisuus puhui.

— Maija, nojaa minuun, — näin, — paremmin, niin että oikein voit levätä. — Pentti kiersi käsivartensa Maijan vyötäisille ja veti hänet pakottavasti lähemmä itseään. Hän sai Maijan syliinsä ja tunsi hetken sydämen sykkivän sydäntä vastaan. Kuuma, sekavien tunteiden synnyttämä aallokko karkasi siitä läpi koko hänen olemuksensa. Ensimäisenä nousi tietoisuuteen hurja halu tuntea omistusoikeutensa rajattomuutta, mutta sitä seurasi uusi, näihin asti aavistamaton halu, halu suojata, pidellä hellävaroin ja hyvin. Tällaista pehmeää, pientä olentoa, tällaista tyyntä kirkaskasvoista tyttöä, joka monessa suhteessa oli kuin umpussaan uinuva kukkalapsi, mutta joka samalla omisti voimaa, jota notkistetuin polvin täytyi palvoa, häntä ei saanut millään loukata, ei vetää alas siltä korokkeelta, jonne hän sisäisen paremmuutensa vuoksi kuului.

Pentille nousi jotain kuumaa silmäluomien alle.

Oliko se todellisuutta, vaiko ainoastaan ihanaa, ohimenevää unta, että hänkin sai tuntea rakkauden kaikkea uudeksi luovaa voimaa, että sai nähdä kevään keväänä niinkuin ennen lapsena, että sai tuntea, miten oma sisin kuin puhdistavasta, uudestisynnyttävästä pesosta nousten kurottautui tulevaisuutta kohti!

— Maija, sanoi Pentti hiljaa ja hyväilevästi, — Maija! — Ja tuo pieni pehmeä nimi toi hänen eteensä kaikki ne uudet elämismahdollisuudet, jotka Maijan kautta olivat hänelle avautuneet.

Kun vain nykyhetken onneen olisi voinut upottaa koko tilille vaativan entisyydenkin! Kun olisi saanut itsensä ostetuksi vapaaksi siitä! Korkean hinnan hän olisi maksanut siitä, olisi raatanut ja ponnistellut, jos vain sillä olisi saanut edes jotain entisyydestä poispyyhityksi, niin ettei tuntisi itseään näin armottoman köyhäksi juuri nyt kun olisi tahtonut olla ruhtinaallisen rikas antamaan.

— Maija, sanoi hän taas hiljaa ja hyväilevästi. Äänessä oli kuin anteeksipyyntöä. Käsi tarttui melkein arkaillen Maijan käteen.

Maijan koko olemus vavahti kuin onnesta. Pentti tunsi sen. Hän näki Maijan suuren, antautuvan rakkauden hänen syvässä katseessaan ja hän tunsi taas vihlovan kipeästi oman köyhyytensä.

Viime aikoihin asti hän oli tyytynyt ajattelemaan sitä, mitä hän itse oli saanut ja vastaisuudessa oli saava. Hän koditon saisi lopultakin sekä hyvän, uskollisen, vaimon että kodin, joka korvaisi hänelle hänen pitkäaikaisen orpoutensa ja kaikki ainakin osaksi siitä johtuneet kompastelut ja sen sekä toisten arvostelussa että omassa sisimmässä tuntuvan tuomion, joka, joskin se monesti oli kuitattu ylimielisellä olan kohauksella, kaikesta huolimatta oli ollut raskas taakka. Maijan pieni pääomakin oli ollut jonkunlaisena lisätekijänä tässä onnentunteessa. Pentti oli jo saanut tarpeekseen ainaisesta ahdinkotilasta.

Mutta kaikki tämä ei nyt enää tyydyttänyt. Oli mahdoton ajatella vain sitä, mitä itse tahtoi saada, sellaisen rinnalla, joka Maijan tavoin vain tuhlailemalla tuhlaili rakkautta oman itseään unohtavan mielensä vaatimuksesta. Sellaiselle olisi pitänyt antaa yhtä tuhlailemalla takaisin.

— Se on siis päätetty! — Pentti viskasi pakottamalla ajatuksensa iloisempaan suuntaan. — Me lähetämme, hakijan matkassa sanan pappilaan, että toiset ja sinäkin tulette huomenna. Ja me jatkamme nyt isän luo.

Maija nyökkäsi. Olihan luonnollista, että Pentti tahtoi ensimäiseksi isänsä luokse. Ja seuraavana päivänä he jo voisivat jatkaa sedän luokse.

Maijan rintaan nousi kuin aallokko hellyyttä ja kaipuuta ajatuksen pysähtyessä setään. Setä oli ainoa, joka jollain tavoin edusti kotia ja kotoisia suhteita. Aini ja Aili olivat hyviä tovereina. Mutta setä oli kuin osa äitiä. Ja äitiä Maija tänä talvena yhtenään oli kaivannut, ei köyhyytensä, vaan paremmin rikkautensa tunnossa. Yhtä yksitoikkoinen ja kaihon täyttämä kuin ensimäinen talvi Helsingissä oli ollut, yhtä rikaskokemuksiseksi oli nyt kulunut muodostunut siitä illasta alkaen, jolloin hän lupasi voimiensa mukaan olla Pentille avuksi. Se lupaus vei hänet kuin uuteen, hänelle tuntemattomaan maailmaan. Eräässä suhteessa oli siinä kuitenkin jotain entisyydestä. Elämä ei enää ollut kolkon autiota kuten kaiken aikaa äidin kuoleman jälkeen. Oli taaskin olemassa joku, jolle Maija tunsi merkitsevänsä jotain — ja paljonkin. — Mutta tuo "joku" ei ollut lastaan ajatteleva äiti. Hän oli roteva, voimakas mies, joka kuitenkin oli niin avuttoman voimaton, että rikastutti ja auttoi juuri oman avuttomuutensa kautta.

Että miehinen mies, joka näytti suoriutuvan olankohahduksella paljosta mikä ahdisti naisen mieltä, sittenkin saattoi olla noin herkkä ja suorastaan lapsellisen vähästä masennettu tai rohkaistu! Maijasta se oli kuin ihme. Hän ei tietänyt, saattoiko hän yleistää päätelmiänsä ulotuttaen ne Pentistä muihinkin miehiin. Hän ei yleensä tuntenut miehiä. Mutta Pentistä hän ihmeellisen pian oli päässyt selville, ehkä tämän avomielisyyden vuoksi, ehkä siitäkin syystä, että hänellä oli niin palava halu auttaa, ja lopuksi kai siksi, että heillä oli kuin aavistus sisäisestä yhteenkuuluvaisuudesta. Ei hän myöskään ollut tunteeton oman persoonallisen vaikutuksensa suurelle merkitykselle. Pieni, ystävällinen sana hätien puoleltaan tai ehkä vain uusi, häntä vaatettava puku saattoi nostaa Pentin mielenmasennuksesta, jonne jokin ulkoapäin tullut loukkaus tai joku mitätön vastoinkäyminen työssä oli hänet nujertanut. Ja se tuntui kieltämättä hauskalta. Mutta Maija nautti kaikesta oikeastaan selvittämättä itselleen mistä ja miksi hän iloitsi. Hän nautti vain, erittelemättä, ajattelematta, nautti kuin kevättalven hurmasta, kun silmän nähdessä vain lunta ja kinoksia sittenkin saa voitonvarman aavistuksen tulossa olevasta keväästä.

Tietoisuuteenherääminen oli tullut vasta muutamia päiviä takaperin, kun Helsingistä lähtö ja ero oli edessä. Silloin he olivat tunteneet eron mahdottomaksi.

Maija kurottautui katsomaan ulos vaunun ikkunasta. Ulkona alkoi luonto jo herätä. Heikko kajastus taivaanrannalla levitti kelmeätä valoa ympäristöön. Kaste hohteli hopeisena heinikossa, ja siellä täällä liikahti metsän rinteessä oksa ehkä heräävän asukkaan vavahuttamana.

Juna pysähtyi samassa, ja muutamat matkustajat poistuivat vaunusta. Maija Pentin kanssa läksi asemasillalle kävelemään. Muutamat sillalla seisoskelevat herrat vilkaisivat syrjästä heihin. Eräs näytti aikovan tervehtiä Penttiä, mutta tämä ei huomannut sitä.

— Pentti, kuiskasi Maija hiljaa. — Pitkin talvea olen elänyt kuin kesäyön valkeudessa uinuva luonto. Ratkaisun hetki herätti minut. Elämä kutsui minua … sinun kauttasi.

Hän ei saanut sanotuksi enempää. Hänen täytyi verrata sitä tulevaisuutta, mikä nyt kutsui häntä, siihen, jota hän aina ennen oli kuvitellut osakseen. Pikku sisko oli siinä ollut keskipisteenä. Hänen hyväkseen oli Maija aikonut elää, — mieluimmin jossain pienessä maaseutukaupungissa, jossa hän käsityönopettajattarena olisi aherrellut hiljaisuudessa ja huomaamattomana kuin pieni, uomassaan eteenpäin soluva metsäpuro. Noin elää yhdessä Kaijan kanssa oli aina näyttänyt Maijasta aurinkoiselta ylängöltä, jossa hän voisi iloita siihen asti kuin Kaija perustaisi oman kodin. Ja että hän sen tekisi, oli yhtä selvää kuin ettei Maija itse sitä tekisi. Kaijan lähdettyä tulisi elämä taas niin pelottavan autioksi kuin äidistä erotessa. Ja mikäpä sen silloin enää täyttäisi tai ehjentäisi?

Mutta nyt oli Pentti tullut, Pentti, joka yhtenään vakuutti tarvitsevansa Maijaa, juuri sellaisena kuin tämä oli, ujona, hiljaisena, muille luokselaskemattomana, mutta valmiina tuhlailemaan sydämensä suurta hellyyttä sille, jota hän rakasti. Ei Pentti voinut ymmärtää kuinka kipeästi Maija puolestaan tarvitsi Penttiä.

Hänen katseensa etsi Pentin katsetta täynnä hellyyttä ja luottamusta, rajatonta luottamusta. Pentti ymmärsi sen, ja hänen sisimpänsä vavahti kipeästi, mutta samalla täynnä iloista kiitollisuutta. Jos mikään oli suloista miehelle, oli sitä tällainen ujo ehdoton luottamus; jos mikään nosti ja terästi tahtoa, teki tämä sitä.

Asemakello helähti samassa kolmannen kerran.

Vasta kun Maija jo seisoi paikallaan oman vaunun nurkkauksessa, huomasi hän Pentin jääneen hänestä jälellepäin. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Ajatukset kuljeskelivat yhä nykyhetken ja tulevaisuuden aurinkoista väliä. Elämä tuntui kuin pysähtyneen juoksussaan. Se ei ollut ahertelua ja velvollisuuksien täyttämistä kuten tavallisesti, se oli suuren onnen hetki hetkeltä uudistuvaa vastaanottamista ja nauttimista.

Maija havahtui ajatuksistaan siitä, että juna uudelleen pysähtyi. Junassa tuntui ilma öisen raskaalta. Ulkona kirkastui kesäinen aamu kirkastumistaan. Maija vetäisi ikkunan auki ja kumartui ulos ahneesti särpien tuoksuavaa ilmaa keuhkoihinsa.

Vaunun edustalta kuului muutamien herrojen ääniä. Mahtoivat seista jossain — ehkä tupakoimassa. Joku kuului sanovan, että otettiin puita ja vettä.

— Näitkö Pentti Kärjen, kysäsi äkkiä eräs. — Hänestä on nyt tainnut tulla helkkarin siivo mies, hyvyyttä ja hurskautta joka puoli.

— Sellaista sattuu, vahvisti toinen. — Mutta tämä ei olekaan mikään välitön ihme. Naisen avulla on kuulema Jumala tämänkin työnsä tehnyt.

— Mikä oli tavallista helpompaa, kun tytöllä on rahaa. — Puhuva rähähti rumaan nauruun.

— Mutta mies on todellakin kuin toinen ihminen, vakuutti edellinen. —
Hän on ihan hullaantunut omaansa.

Juna alkoi samassa jyskyttää ja Maija painui kuin siihen sysättynä takaisin sohvalleen. Hänen poskiaan kuumotti, ja mielenliikutus pani ohimot vasaroimaan.

"Kuin toinen ihminen", "kuin toinen ihminen", — ne sanat toivat hänelle onnen niin suuren ja ihanan, että se tuntui melkein mahdottomalta ottaa vastaan. Mutta samalla tuntui pahalta… Pentin tähden. Että saattoivatkin puhua hänestä tuollalailla, ihan kuin mistäkin rapakossa rypeneestä! Vaikka hän joskus toverien piirissä olikin erehtynyt liiaksi maistelemaan, ei hän kuitenkaan ollut ansainnut tuollaista. Siitä Maija oli varma.

Ja tuo viittaus rahoihinkin pisti niin pahasti!

— Maija hoi, onko sulia tavarat kunnossa, tiedusteli samassa Pentti iloisesti. — Tulemme tuossa paikassa asemalle, missä ne on jätettävä sedän lähettämälle hakumiehelle.

Heille tuli kiire, sillä tavaroita oli paljon. Aini ja Allikin olivat jo etukäteen lähettäneet omia tavaroitaan kotiin.

Junan hiljentäessä vauhtiaan seisoi Maija kuitenkin jo ovella tähystellen aseman laidassa olevalle kaidepuulle päin, jonne hakumiehillä oli tapana pysäyttää hevosensa. Nousi kuin lämmin laine rintaan hänen nähdessään pappilan hakumiehen. Siinä oli sittenkin jotain kotoista. Ja kotoista hän tänä suurten, sisäisten kokemustensa aikana tunsi tarvitsevansa entistä enemmän. Ehkä sitäkin varten, että hän saisi itselleen kerätyksi kaikkea sitä, minkä avulla kykenisi luomaan kotia Pentille.

Juna oli liukumassa asemasillalta poispäin, kun Maija vielä huiskutti kättään hyvästiksi hakumiehelle.

— Ihanhan sinä katsot niin, että minun rupeaa käymään kateeksi, pisteli Pentti nauraen.

— Kalle sai katseen, sinä ajatuksen ja tunteen. — Maijakin nauroi. Mutta katseen lämmössä oli kuin haikeutta. Se pisti Pentin silmään. Hänen katseensa vastasi kysymällä. Mutta Maija väisti sitä. Hänen ei tehnyt mieli nyt juuri kertoa kuulemastaan ja kaikesta mitä se oli tuonut hänen sisimpäänsä. Kerkiäisiväthän he puhua siitä toiste. Nyt kun he kenenkään sitä aavistamatta olivat lähdössä pienelle kihlajaisretkelle, piti Pentin saada unohtaa kaikki mikä oli raskasta ja masentavaa.

Junan uudelleen pysähtyessä seisoivatkin he rinnan ja lähtövalmiina, käsissään ainoastaan kepeät, pienet kantamukset kuin jalkamiehillä ainakin.

Pentti ehdotti hänelle tuttua oikopolkua metsän läpi. Se oli runollisen kaunis, ja sillä oli sekin etu, että siellä arvattavasti saisivat olla paremmin rauhassa.

Kuljettuaan asemaa ympäröivän männikön läpi poikkesivat he veräjän kautta hakamaahan. Kaste kimalteli vielä ruohikossa. Linnut laulelivat puissa, ja pieni puro, jonka yli lahoomassa oleva lauta johti, solisi kukkareunaisessa uomassaan kuin elämäniloaan jokelteleva lapsi. Etäämpänä näkyi kaistale järven pintaa. Se kimalteli hopean hohtavana aamuauringon valossa, eli, välkähteli ja loisti joka pisarassaan kuin täynnä sähköittävää, elinvoimaista iloa.

Pentti ja Maija eivät voineet astua, heidän täytyi juosta, käsikkäin ja kilvan kuin lapset. Kauniisti polveilevan tien mutkaan he hetkeksi painuivat lepäämään, nousivat siitä taas ja juoksivat eteenpäin kuin hippasilla. Linnut lauloivat heille, puro solisi ja etäämmällä kutsui ulappa tuhansin kimmeltelevin pikku aalloin.

He tunsivat olevansa nuoria, tunsivat omistavansa toisensa ja että elämä oli edessäpäin pitkänä, suvisena päivänä.

— Älä pelästy mitään, sanoi Pentti laskiessaan käden kotinsa ovenripaan.

Vanha kaappikello huoneen perällä käydä naksutti harvakseen ja arvokkaasti. Joukko suoraselkäisiä, mustalla vahakankaalla päällystettyjä tuoleja oli asetettu seiniä pitkin riviin. Seinillä riippui muutamia perhekuvia raskaissa, tummissa kehyksissä ja monihaaraiset hirvensarvet ampuma-aseineen. Maijan katse pyyhkäisi sipaisemalla kaikkea tätä pysähtyäkseen suoraselkäisessä nojatuolissa istuvaan, jo harmaatukkaiseen mieheen.

— Terve isä. Tällä kerralla tulen luoksesi toveri matkassani, kuten näet. — Pentin äänessä oli jonkun verran hermostuneisuutta.

Isä työnsi lasit nenältä otsalleen ja katsoi niiden alatse Maijaan. Katse mittasi, pani vaa'alle ja punnitsi. — Minä olen tottunut kujeisiin sinun puoleltasi, sanoi hän viimein samalla kuin käänsi lehteä lukemassaan kirjassa.

— Isä, kai sinulla on muuta sanottavaa sille, joka pojastasi on tehnyt kunnon miehen.

— Ehkä, jos minä sellaista joskus näen.

— Luulin sinun isä jo tunteneen jotain kirjeistäni.

— Hyvät päätökset tietävät usein tiukkaa rahan tarvetta.

Tukehduttava tunne kävi kuin luja kouranpuristus Maijan kurkkuun. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta ei voinut.

— Isä, me aijomme huomenna lähteä pappilaan sedän puheille. Ensin tahdoimme kuitenkin tulla sinun luoksesi.

— Hän ehkä tahtoi. — Pää nyökkäsi Maijaan päin, vaikka katse kääntyi Penttiin.

— Pentti tahtoi. — Maija aivan hämmästyi voimaa, jolla hän viskasi sanan tulemaan.

— Kas vaan!… Vanhus työnsi lasit takaisin nenälleen, vilkaisi pikaisesti Maijaan ja nyökkäsi viimein hyväksyvästi päätään. Sitten pääsi häneltä lyhyt nauru. — Entä rovasti, mitä hän sanoo? Minusta hän ei koskaan ole pitänyt, ja sinä Pentti et juuri ole ansainnut suurempaa suosiota sielujemme paimenelta.

— Mitä sanotte te? — Maija seisoi ukon edessä suorana, puolittain vaativana, kainossa olennossaan sitä rohkeutta, jota toista puoltava rakkaus antaa ujoimmallekin.

— Sanon, että sinä olet sokea rakkaudessasi — niinkuin kihlatut ainakin. Sinä ihannoit häntä, eikä hän sitä ansaitse. Minulla on yksi hyvä puoli. Minä olen rehellinen. Minä en kaunistele en mitään enkä ketään.

Hän tarttui äkkiä pöydällä seisovaan kelloon, jota kaunisti valettu kuva Napoleonista. Tämä muisto Pariisin maailmannäyttelystä oli jo vuosikausia tässä emännättömässä talossa ollut välittämässä tietoja isännän työhuoneesta keittiön puolelle. Nytkin ilmestyi palvelija ovelle. Ja vähää myöhemmin oli pöydällä sinne tilattu kahvi ja viini.

— Maljasi, naisen malja! — Ukko kohotti lasinsa ja katsoi Maijaan. Tämä työnsi lasin syrjään ja kohotti kahvikuppinsa. Pentti teki samoin. Silloin rähähti isä nauruun. — Vai niin! Vai sellaista! — Ehkä Pentti kuitenkin osaa tehdä muutakin kuin koirankujeita ja tyhmyyksiä, sanoi hän sitten sovittavasti samalla kuin vilkaisi Maijaan. — Hänellä olikin hyvä äiti.

Ukon hyvästätuulesta ja eräänlaisesta kohteliaisuudesta huolimatta oli koko päivä Maijasta sietämättömän pitkä. Hän huokasi helpotuksesta, kun illan tullen vihdoin jäi kahden Pentin kanssa.

— Sinä Maija olet saanut suuren voiton. — Pentti tarttui hyväilevästi
Maijan käteen.

— Se ei tuota minulle iloa niinkauan kuin hän ei luota sinuun…

— Isä on mies. Hän tuntee meikäläiset. — Pentin pää painui raskaasti käden varaan. — Maija, sinä et tiedä kuinka minä kärsin — keskellä suurta onneani.

Hän nousi äkkiä, tarttui kiivaasti Maijan käsivarteen ja veti hänet muassaan. — Tule, tule, — älä istu tuossa. Illan kajastus loistaa sinun kasvoillasi ja sinun pukusi on niin valkoinen. Minä en jaksa nähdä sitä. Maija, minun täytyy puhua. Minä olen jo kauan aikonut, mutta en ole voinut. Tule tänne. Tässä turvepenkillä istumme varjossa. Nyt minun vihdoinkin täytyy.

Suuri säikähdys iski kuin raateleva petolintu Maijan sisimpään. Mitä, mitä oli tulossa?

Pala palalta, kohta kohdalta se sitten kaikki purkautui, — säälimättä, kaunistelematta, — suurista, raskaista rikkeistä pienimpää myöten. Viimeksi vielä tuo, rahoista. Se oli ollut ohimenevää ja aivan kuin vasten hänen omaa tahtoaan, mutta hän oli ajatellut niitäkin — ensin alussa nimittäin —, eikä hän tahtonut kantaa sitäkään syytettä tunnustamattomana. Sinä iltana, jolloin hän ensi kertaa tapasi Maijan tämän kirkkotiellä, oli hän aivan epätoivon partaalla. Itsesyytökset, toisten häntä alaspainava arvostelu ja muun lisäksi vielä eräs tapahtunut kassavaillinki olivat painaneet hänet kuin pohjattomaan kuiluun. Silloin tuli Maija. Maijalla oli rahaa, omaa rahaa, Maija voisi pelastaa, sitä hän ajatteli kirkkoon astuessaan. Mutta jo siellä hän tunsi, että vaillingin täydennyksestä ei olisi muuta kuin ohimenevää apua, joka voisi johtaa uuteen kiusaukseen ja uuteen pulaan. Sisäisen, siveellisen avun tarpeessa hän oli. Hän tunsi ja myönsi sen silloin itselleen ensi kertaa eläessään. Ja kun hän näki miten kauniina, aivan kuin kirkastuneina Maijan kasvot loistivat etenkin silloin kun pappi sanoi jotain rohkaisevaa ja nostavaa, jotain, joka kuin voimakas käsi tarttui heikkoon ihmislapseen, silloin hän käsitti, että juuri tuollainen tyyni, äidillisen hellä ja uskollinen tyttö voisi häntä auttaa uuden elämän alkuun.

Hän oli sentapaista tuntenut jo heidän ensi kertaa tavatessaan pappilassa. — Maija! — Pentti ei uskaltanut tarttua hänen käteensä, hän painoi vain pään omien käsiensä varaan. Hänen olkapäänsä nytkähtelivät pidätetystä itkusta. — Maija, sinä olit jo silloin minulle Solveig. "Der blev söndag i min själ" sinut nähdessäni. Mutta olot erottivat meidät ja toiset voimat vetivät minua pois kirkkotieltä sinun rinnallasi. Tietoisuus siitä, mitä olit ollut ja mitä olit, heräsi vasta kun tapasin sinut uudelleen. Ja silloin sekoittui siihen tuo ulkonaiseen apuun kohdistuva ajatus. Maija — isä on oikeassa. Minua ei kannata ihannoida. Mutta suora tahdon olla niinkuin hänkin.

— — — —

Aamu jo valkeni, kun he vihdoin nousivat mennäkseen kukin huoneeseensa.

— Maija, puhu jotain … puhu, rukoili Pentti Maijan huoneen ovella äänessä polvilleen painuvan hätää ja nöyryyttä.

— Minä rakastan sinua … enemmän kuin koskaan. — Maija sai sen hiljaa ja vaivalla sanotuksi. Hän oli kuin huumauksessa kovasta iskusta. Pää tuntui kipeän tyhjältä. Oli kuin jotain siellä sisällä olisi ratkennut. Ajatuksetkin tuntuivat pysähtyneen siihen paikkaan. — Minun täytyy olla yksin, — täytyy ajatella, — rukoilla. — Hän puhui kuin unessa, laski kätensä oven ripaan ja työnsi Pentin päättävästi syrjään.

Ikkunan alla kukkiva tuomi oli täyttänyt huoneen huumaavalla tuoksulla. Se tulvahti ovenavauksessa voimakkaana ja äitelänä Maijaa vastaan. Puiden lomasta paistoi kaistale aamuruskossa välkehtivää järvenpintaa ja suuressa, riippakoivussa kuului lintujen iloista ääntelyä. Kesäisen päivän koittoon heräävä luonto astui sulonsa runsaudessa Maijaa vastaan. Mutta sen kauneus oli tällä hetkellä haavoittavaa kuin terävä, moniokainen ase.

Maija sulki ikkunan. Tuomentuoksu etoi mieltä.

Riisuttuaan kenkänsä alkoi hän astua edes ja takaisin lattiata pitkin. Lujalla tahdon ponnistuksella koetti hän selvittää ajatuksiaan. Hänen ei ollut lupa ajatella sitä mitä hän tunsi, mistä kärsi, täytyi vain pyrkiä selvyyteen siitä mitä oli tehtävä, mikä oli oikein.

Suru ja kaipaus olivat hänelle tuttuja kuin pitkäaikaiset toverit. Mutta hänen tähänastiset surunsa olivat olleet mutkattomia, vailla ristiriitaisuutta. Tänä yönä hän ensi kertaa eläessään oli joutunut kierteeseen, josta ei nähnyt selviytymisen mahdollisuutta.

Tuskainen avunhuuto nousi hänen sisimmästään. Hän oli kuin haavoittunut, tiheikköön kätkeytyvä otus, tietoinen haavastaan. Paljon oli särkynyt siitä, mitä hän sielunsa syvyydessä oli kätkenyt kuin kaunista, kallisarvoista aarretta. Hän tunsi, että kevät hänen sisimmässään oli kuin hallayön hileisiin pukeutunut. Tulisi ehkä kysymys siitäkin, oliko se saanut kuoliniskunsa vai jaksaisiko vielä jäädä eloon ja kehkeytyä. Mutta sekin oli nyt toisarvoista. Kysymys koski vain sitä: mikä oli oikein mikä väärin?

Jollei Pentti olisi ollut niin säälimättömän tarkka tunnustuksissaan, olisi Maija ehkä epäillyt hänen rehellisyyttäänkin. Ja silloin olisi oikeastaan ollut helpompi ratkaista. Mutta epäilykselle ei ollut sijaa. Pentti oli ollut suora ja vilpitön tunnustuksessaan … pohjia myöten.

Oliko sellainen sysättävä syrjään sen naisen elämästä, jota hän palvomalla rakasti ja joka rakasti häntä? Eikö se olisi sydämetöntä sekä jumalallisen että inhimillisen rakkauden polkemista?

Mutta eikö nainen toiselta puolen naimisiin mennessään ollut velvollinen valvomaan vielä syntymättömienkin oikeutta ja onnea?

Pentti oli tosin puhunut lääkärinkin kanssa … kerran suuressa sisäisessä tuskassa. Hän ei muuten olisi rohjennut ajaa asiaa näin pitkälle. Mutta sittenkin?

— Hyvä Jumala mitä minä teen?

Maija viskautui polvilleen vuoteen viereen, ja kädet puristautuivat tuskaisesti ristiin.

Piiloon, kätköön! Niin, kunpa haavoittuneen metsänasujamen tavoin olisikin haavoineen saanut paeta piiloon … pois kaikesta! Kun olisi tämä raatelevan raskas ratkaisu ollut kierrettävissä! Mutta se ei ollut sitä. Pentin täytyi, kerrottuaan kaiken, saada mitä pyysi, uudelleen annetun, selvän ja suoran vastauksen Maijalta.

Koko se suuri, ehjä onni, joka vielä muutamia tunteja takaperin oli täyttänyt Maijan sisimmän, nousi nyt hänen eteensä kuin ilkkuen ja raadellen. Hän oli kaikesta huolimatta ollut niin lapsellinen. Hän oli uskonut Pentin erheitä pieniksi, heikkoluontoisen ja orvoksi jääneen hairahteluiksi toveripiirissä. Mutta todellisuus, armoton todellisuus! Säröllä, auttamattomasti säröllä oli elämä. Hän värisi sisäisestä tuskasta.

Naisarvonsa unohtamiseksi, ihanteiden kevytmieliseksi syrjäyttämiseksi olisi moni sanonut epäröimistä tällaisessa tilanteessa. Mutta niin kipeän selvästi kuin hän näkikin tuon puolen kysymyksessä, näki hän siinä toisenkin. Pentissä oli niin paljon hyvää, jota olot näihin asti tukahuttamalla olivat tukahuttaneet. Jokainen kai tarvitsi sekä omaa että toisten luottamusta pysyäkseen pystyssä. Ja kuka oli koskaan osoittanut luottamusta Pentille?

Maija oli kai ensimäinen ja ainoa. Oliko hän näin ollen oikeutettu väistymään?

Olisi ollut helppo vastata, jos määrätyllä olisi ollut oikeuksia, jos lapsi tai nainen Maijan tähden olisi tullut syrjäytetyksi. Mutta kun ei niin ollut ja kun Maija tunsi kaikesta huolimatta voivansa luottaa Penttiin?

— Jumala, Jumala, johda, neuvo, — rukoili Maija suuressa sisäisessä tuskassa.

Väki oli jo noussut töihinsä. Kukko kiekui täyttä kurkkua aitovarrella ja järven toiselta puolelta kuului käen haikeamielinen kukunta, kun Maija vihdoinkin nousi, veti käärekaihtimen ikkunan eteen ja paneutui pitkäkseen saadakseen, jos mahdollista, edes hetken levähtää.

Rovasti astuskeli pitkin aitovartta, tähysteli tuontuostakin tielle päin ja vaipui välillä ajatuksiinsa. Hän oli tavallisesti juhlatuulella odotellessaan lapsia kotiin. Mutta tänään tunkivat niin monet vakavat ajatukset etualalle, ettei ilo ollut hänen tavallista, hilpeätä lapseniloaan.

Pikku lapsista pikku suruja, suurista suuria. Niin sanottiin. Ja niin se olikin. Vaikka olihan hän näihin asti kokolailla säästynyt surulta lasten tähden, ainakin saanut vaarat väistetyksi. Mutta tuskallisesti vavahti sydän aina kun lasten tielle sattui sellaista, mikä heistä ehkä näytti vaarattomalta, mutta vanhemman mielestä toisenlaiselta.

Aini nyt tosin kirjeistä päättäen aikoi alistua. Eikä vain alistua. Hän oli ehkä itse jo huomannut, ettei mies ollut omistamisen arvoinen. Mutta Ainin herkkään sisimpään saattoivat tällaiset kokemukset jättää pahojakin vammoja. Ja nyt taisi Maijakin olla lähtemässä samoille laduille.

Tomupilvi lehahti tienpolvekkeessa korkealle; sen sisältä tulla humahti
"Musta" parasta raviaan.

Rovasti läksi juosta kipittämään pihalle päin. Portit lennähtivät selko selälleen, ja Martta yhdessä Kaijan kanssa, — joka jo aikaisemmin oli saapunut kesälaitumelle —, asettuivat sen molemmin puolin kunniata tehden.

Rattaat pyörähtivät samassa pihaan. Tervehdittiin, syleiltiin ja puhuttiin kilvan.

Rovasti yksin oli vaitelias. Ainin kalvenneet ja kavenneet kasvot pistivät kipeästi hänen silmäänsä. Vaikka saivathan ne selityksensä osaksi ainakin kunnialla loppuunsuoritetusta opettajatutkinnosta.

— Tyttöni rakas, — rovasti vetäisi vanhimpansa vähän syrjään muista, — miten heikolta sinä näytät!

— Sinä isä et ole kokenut mitä välien purkautuminen tietää.

— Minä tiedän miltä olisi tuntunut, jos mamma olisi minut jättänyt. Ja minä tiedän miten minun Ainini rakastaa.

Isä painoi tyttären lujasti rintaansa vasten. — En minä olisi ollut niin järkähtämätön, jollen olisi ollut varma siitä, että hän oli onnettomuutesi, tuli kuin anteeksipyytävästi.

Aini taisteli hetken sisimmässään. Hän olisi voinut vapauttaa isän raskaasta taakasta. Hän olisi voinut sanoa suoraan, ettei isä tässä lopullisesti asiaa ratkaissut. Yrjö oli itse jättänyt. Mutta hän ei jaksanut.

— Isä, ei puhuta siitä enää, ei koskaan, sanoi hän hiljaa. —
Siipirikko pyytää vain rauhaa.

He seisoivat hetken lujasti painautuneina toisiinsa, toisella katseessaan jähmettynyt tuska, toinen sydämessään rukoillen, että koti saisi lääkitä maailmalla saadut haavat.

Kahvipöydän äärestä kuului jo toisten iloista puhetta. Alli kuului huvittavan toisia Helsingin kaskuilla. Isä yritteli lähemmäksi, mutta Aini ei voinut. Hän luisui irti isän syleilystä ja hiipi yläkertaan tyttöjen omaan ullakkohuoneeseen. Hän painui sen avoimen akkunan ääreen, kätki kasvot käsiinsä ja itki.

Runorikkaana kukoisti kesäinen luonto hänen ympärillään. Hellyyttä, hellyyttä henki koti joka sopestaan häntä vastaan. Mutta kaikki haavoitti, kaikki teki kipeätä, kun oma sisin oli yhtenä ainoana värisevänä haavana.

Kesken itkunsa ponnahti Aini äkkiä pystyyn siitä, että joku nakuttamatta avasi huoneen oven ja astui sisään. Pikku-Hilma, pappilan juoksutyttö se vain olikin, joka tuli tuomaan pesu- ja juomavettä huoneeseen. Mutta Aini meni siitäkin hämilleen. Pikku-Hilman katse oli jo kysyvänä pysähtynyt Ainin kyyneltyneisiin kasvoihin.

— Katsos, pääkaupungissa tulee ihminen niin heikoksi ja hulluksi, että tulee kotiin ja vain asettuu itkemään, koetti Aini selitellä, väkinäinen hymy huulillaan.

— Minä aijon Helsinkiin, — heti kun olen käynyt ripillä, tuli päättävästi ja uhmamielin vastaan.

— Mistä se halu sinussa on herännyt?

— Se on ollut minussa, oikaisi Hilma.

— Ainako? — Ainia alkoi huvittaa. — Suurkaupungin koreusko sinua sinne vetää vai mikä?

— Minä tahdon ansaita paljon rahaa. - Hilma oli jo kynnyksellä. Ilme hänen umpimielisillä kasvoillaan osoitti enemmän tiedustelun turhaksi. Mutta Aini jäi kuitenkin ajattelemaan pikku-Hilmaa ja tämän Helsingin-halua. Olisikohan se ollut yhteydessä tytön äidin kohtalon kanssa? Hilma oli pienestä pitäin ollut arka siitä. Nyrkiniskuja saivat aikamiehetkin vasten silmiä, jos vain uskalsivat puhua "Höpsä-Hannan kakarasta". Ja sitäkin oli tyttö sairastellut, että äidin piti olla köyhäintalolla. Mutta sen kohdan korjaamiseksi ei enää tarvittu rahaa. Hanna oli aivan äsken kuollut.

Olisipa Alli ollut tätä kuulemassa, kyllä hän olisi ottanut selkoa asiasta. Hän oli aina ollut huvitettu pikku-Hilmasta.

Ikkunan alta kuului samassa rovastin ääni. Toiset istuivat yhdessä verannalla. Isä ei päässyt rauhaan ennen kuin sai Aininkin sinne.

— Kun nyt Maijakin tulisi, toivotteli Alli. — Hänen matkassaan ilmestyisi ehkä sulle, isä, kauan toivottu poikalapsi.

— Puhu omista asioistasi eläkä toisten, oikaisi isä.

Alli nauroi. — Jollen saa puhua kihlajaisista, puhun hautajaisista.

— "Höpsä-Hannan" hautajaiset pidettiin toisella viikolla, rupesi Martta kertomaan, — ja komeasti. Isä toimitti kestit kaikille köyhäintalolla. Jälkiruuaksi annettiin lettuja ja raamatunselitys.

— Minä aioin puhua omista asioistani, koska käskettiin, ilmoitti Alli juhlallisesti. - Juodaanpa nyt taitelijaunelmieni hautajaiset. Minä olen Helsingissä tullut järkiini.

Rovasti loi syrjästä pikaisen katseen Alliin. Tällä oli tapana leikkinä ilmaista itsestään sellaista, jota ei saanut muuten sanotuksi.

Alli nauroi ja pyöritteli heleäväristä unikkoa aivan isän nenän alla. — Älä katso niin kysyvästi, papukka pieni. Minä en kadu mitään. Olen sinulle rajattoman kiitollinen siitä, että Ateneumi ja se nurkka taiteen maailmasta, joka siellä yrittelevälle avautuu, ei enää ole minulle suljettu puutarha. Tunnen sen eri sokkelot, sen "ismit" ja "istit". Olen punninnut ne ja itseni vaa'alla. Ja katso, meidät havaittiin liian keveiksi. Minusta ei ole taiteilijaksi, eikä Ateneumi-elämästä minulle hengen ravinnoksi.

— Olet siis tyytyväinen? — Isän katse koetti päästä pintaa syvemmälle.

— Täysin — tavallaan. — Alli nosti vallattomasti pientä pystynenäänsä, mutta isä näki katseen pohjalla haikeutta, joka pani hänet ajattelemaan, että hänen tyttärensä olivat syntyneet kamppailemaan suuren sisäisen rikkinäisyyden kanssa.

Martta, joka oli asettunut verannan kaiteelle istumaan ja siinä poikamaisesti keikutteli sääriään, näki isän katseeseen nousevan huolen. Hän rupesi siitä syystä vakuuttamaan, ettei isän koskaan maailmassa tarvitsisi huolehtia ainakaan hänen tulevaisuudestaan. Hän oli ollut selvillä siitä jo kauan. Hän laski jo kuukausia päivään, jolloin ei enää tarvitsisi päntätä päähänsä, milloin mikin kuningas hallitsi ja missä milloinkin tapeltiin. Sellainen oli hänestä lorua. Hän tahtoi hoitaa sairaita ihmisiä ja jos mahdollista, tehdä heidät terveiksi.

— Maija tulee, kirkaisi samassa Kaija, joka oli seisonut tähystämässä portille päin. Muutaman sekunnin kuluttua riippuikin hän jo siskon kaulassa. Ja Maija piti häntä kauan lujassa syleilyssä. Hän tunsi kuin tarvetta pyytää anteeksi … tulevaisuuden tähden.

Verannalla istuvista oli rovasti ainoa, joka läksi saapuvia vastaanottamaan. Hän läheni hitain askelin ja vielä astuessaan hän muistutti itselleen, että suurin varovaisuus nyt oli paikallaan. Maijalla oli rahaa, ja Pentin tavat olivat kaikkea muuta kuin säännölliset. Selman tyttöä oli suojattava kuin omaa.

Mutta kun Maija sai kätensä irroitetuksi pikkusiskon kaulasta, otti hän
Penttiä kädestä ja tuli suoraan sedän luokse.

— Setä, sanoi hän, minulla ei ole äitiä, sentähden tuon hänet sinulle. Jumala on johtanut meidät toinen toisemme tielle. Tästä puoleen aiomme kulkea yhdessä.

Eikä rovasti saanut siihen mitään vastatuksi. Hän näki Maijassa taistelussa saavutetun varmuuden rauhaa. Siksi hän vain ojensi kätensä tulevia kohtaan ja sulki heidät hellään, isälliseen syleilyyn.

Suviniemen pappilassa elettiin suuren pyhän kynnyksellä. Kukin teki askareitaan, mutta hiljaisena kuin aattoiltana ainakin. Ovia ei paiskeltu kiinni. Ne suljettiin äänettömästi. Jokainen puhui ja liikkui hiljaa. Koti oli täynnä sunnuntaista hartautta.

Rovasti makasi omassa huoneessaan. Kierrekaihdin oli osaksi alaslaskettu, niin ettei päivä päässyt häikäisevän kirkkaasti paistamaan huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja huone oli täynnä kesän tuoksua.

Kolmatta viikkoa oli rovasti ollut vuoteessa. Tuskia hänellä ei ollut sanottavasti, ei ainakaan mikäli toiset saattoivat huomata. Kuumetta ei myöskään, eikä muitakaan erityisiä taudin oireita. Mutta sydän toimi huonosti, eikä voimia riittänyt edes jalkeillaoloon. Martta, jolla oli virka maaseutukaupungin sairaalassa, oli siitä syystä ottanut lomaa ja tullut isää hoitamaan.

Vähitellen kerääntyivät muutkin isän ympärille. Alli tuli ensimäisenä. Hän oli saanut tuntinsa järjestetyksi niin, että pääsi lähtemään jo ennen lukuvuoden päättymistä. Lääkärin lausunnon perustuksella tiesivät omaiset, että rovastille tästä puoleen suodut päivät olivat harvat. Mutta kun tauti ei taudilta näyttänyt, kun sairas aina tyytyväisenä ja hymyillen tervehti hänen luokseen kokoontuvia, alkoivat omaiset uskotella toinen toisilleen, että lääkäri oli erehtynyt. Sellaistahan sattui monesti.

Muita kiihkeämmin piti Alli kiinni toivosta että isä vielä parantuu. Hän ei voinut eikä tahtonut ajatella muuta mahdollisuutta. Hänellä ei ollut varaa luopua isästä, ainoasta, joka enää teki elämän hänelle elämisen arvoiseksi.

Isän huoneessa Alli enimmäkseen olikin. Hän kantoi sinne sekä metsän että puutarhan parhainta kauneutta sitä myöten kuin enenevä kesälämpö sitä kasvatti. Hän siirteli isän vuodetta niin, että isä ikkunasta saattoi seurata rakastamansa kevään edistystä. Ja kaiken, mistä isä vain piti, koetti Alli kiinnittää kankaalle, jottei isä sen lakastumista tulisi huomanneeksikaan.

Isää ei saanut jättää yksin, oli Martta sanonut. Mutta hän ei myöskään saanut huomata, että häntä pidettiin silmällä. Allin maalauskojeet olivat tältäkin kannalta erinomaiset olemassa. Tuomet ja omenapuut kukassaan, kirsikat, pihlajat ja puutarhan valkea syreeni, kaikki kiinnitettiin kankaalle sitä myöten kuin ne kehittyivät kauneimmilleen.

Joka kerran, jolloin Alli työstään katsahti isään, näki hän tämän, leppeä hymy huulillaan ja miltei lapsimainen mielenkiinto katseessa seuraavan työtä aivan kuin joka ainoa siveltimen piirto olisi ollut hänelle erikoinen ilo. Mutta jos isän silmät joskus luistivat pois Allin työstä, nousi niihin omituinen kirkkaus ja katse tähtäytyi kuin jonnekin etäiseen ihanuuteen.

Silloin täytyi Allin laskea sivellin kädestään. Joku iloinen sanasutkaus tai lystikäs kasku oli silloin löydettävä vaikka mistä. Isä oli tavalla millä tahansa saatava takaisin näihin maallisiin. Ei ollut Allilla eikä muillakaan varaa erota hänestä. Hänenlaisiaan oli harvassa. Ja sellaisia kuitenkin olisi tarvittu elämässä.

Tilda-rovastinnakin tuli vastoin tapaansa hiljaisena ja vaiteliaana miehensä huoneeseen, asettui tyhjänä olevaan keinutuoliin ja jäi siihen miestään katselemaan.

Entiset ajat nousivat nykyään yhtenään hänen eteensä. Harvoin hän yleensä oli elänyt entisyydessä. Alle oli tehnyt sitä enemmän. Mutta nyt tulivat yhdessä eletyt vuodet eteen aivan väkisten. Vanha valokuva Allen nuoruusvuosiltakin oli löytynyt, ja rovastinna oli pannut sen päällimmäiseksi siihen laatikkoon, jota hän enimmän käytti. Pöydälle hän ei tahtonut sitä. Kun hän ei nuoruudessaan ollut pitänyt sitä siinä, niin mitäpä nytkään. Ihan olisi ujostuttanut, jos se nyt olisi siihen ilmestynyt. Ja olihan hänellä Alle aivan viereisessä huoneessa. Ei tarvinnut muuta, kuin raottaa ovea, niin jo näki hänen leppeän hymynsä, joka oli suloinen ja kaunis kuin ilta-auringon siunaava helo. Se muistutti niitä kymmeniä ja satoja kertoja, jolloin se oli säteillyt juuri samanlaisena lempeydellään kuin tahtoen tehdä arkisen raadannan kevyemmäksi ja kauniimmaksi. Mutta hermostuneena perheenäidin monista huolista ei rovastinna aina ollut malttanut huomata mitä se tahtoi sanoa hänelle. Jälkensä se kuitenkin oli jättänyt ja tehtävänsä tehnyt, koskapa se vieläkin oli tallella valmiina nousemaan esille entisyyden kätköstä.

Ja nyt, nyt sitä katseli nälkäisen haikeasti kuin päivää, jota ei saanut estetyksi painumasta!

Rovastinnan täytyi mennä omaan kamariinsa itkemään. Mutta kun hän palasi sairashuoneeseen, oli hänen katseensa taas kirkas ja olennossa oli hänelle harvinaista tyyneyttä. Hänessäkin oli pyhäisen aaton rauhaa.

— Niin, Aini ja Maija ovat kirjoittaneet, sanoi hän vetäen taskustaan rapisevan kirjeen. — He tulevat molemmat huomenna.

Rovastin kasvoille valahti omituinen hymy. Hän käsitti heidän kiiruhtavan lähtevän luokse. Mutta hän ei sanonut mitään. Päivän painuessa voittaa vaiteliaisuus ihmisen. Illan pyhäinen rauha ei kaipaa sanoja.

Rovastin ajatukset luisuivat tulossa oleviin. He olivat kumpikin kokeneet paljon näinä viime vuosina. Maija oli jo ollut viisi vuotta naimisissa. Hänellä oli kolme lasta. Airi, vanhin, oli pieni, terhakka tyttö, nopsa ajatuksissa ja teoissa. Hän oli muutamia kuukausia takaperin ollut pappilassa pitemmän aikaa, silloin kun kaksoiset syntyivät. Maija itse oli käynyt vain kerran, naimisissa olonsa ensimäisenä vuonna. Hän oli tunnollinen perheenäiti, joka ei suotta väistynyt paikaltaan. Ja tarkka hän myöskin oli miehensä rahoista, sen huomasi kaikesta. Pentillähän olikin ollut velkoja, kai paljonkin. Mutta tyytyväiseltä oli Maija tuntunut kirjeissään. Kun nyt vain saisi oikein tavata. Silloin voisi saada varmuutta hänen oloistaan. Hänen elämänsä olikin jo sillä kohdalla, missä eletyn perustuksella näki tulevaisuuden pääpiirteet.

Toisin oli Ainin.

Rovastin sormet nypiskelivät levottomasti peitettä, ja silmään herahti kyynel. Raskaaksi oli elämä muodostunut hänen tyttöpoloiselleen. Kauan tämä ensin sairasti särkynyttä suhdettaan. Kun haava viimein rupesi arpeutumaan, heräsi hänen ensi lempensä uudelleen. Hän koetti uskotella itselleen, että kaikki välillä oleva oli ollut pahaa unta, ei rakkautta, vaan peloittava, vangiksi ottava voima, joka lumosi kuin salaperäisen metsän menninkäiset. Rakkaus Erkkiin oli toisenlaista ja todellista. Siihen oli hänen elämänsä kauan keskittynyt, siinä sen ydin olikin. Mutta siitäkään ei sitten tullut sen valmiimpaa. Erkki oli samanlainen kuin ennen, lämmin ja toivoa herättävä toisin ajoin, toiste välinpitämätön, umpimielinen ja arvoituksellinen.

Aini oli tästä kärsinyt sairauteen asti. Oliko nyt opettajantoimi vieraalla paikkakunnalla suonut hänelle jonkinlaista lievitystä ja mielen tasapainoa, sitä ei isä vielä tietänyt.

Kuinka hyvältä olisikaan tuntunut, jos olisi nähnyt edes rajapiirteet lasten tulevaisuudesta! Silloin olisi paremmin voinut heitä neuvoakin, olisi saanut sanoa jonkun opastavan sanan tulevienkin päivien varalta. Mutta kai oli parasta näin. Päivätyöhön astuvan täytyi itse ja yksin suorittaa tehtävänsä. Lähtevän täytyi lähteä yksin. Toukan täytyi itse ponnistella vapautuakseen kuorestaan. Käsi, joka syrjästä säälivänä ja säästävänä kajosi tuohon taisteluun, teki vain tuhotöitä. Rovasti oli itse sen nähnyt. Hän oli kerran koettanut auttaa, mutta vain sillä seurauksella, ettei hänen vapauttamansa perhonen kyennytkään lentoon. Sen siivet lerpattivat voimattomina maassa.

Rovastin katse pysähtyi Alliin. Tämä istui tapansa mukaan sivellin kädessä, niin hiljaisena ja vaiteliaana, että hänen läsnäolonsa aivan oli unohtunut isältä. Tildan paikka keinutuolissa oli jäänyt tyhjäksi. Hän kai oli mennyt puuhailemaan odotettujen hyväksi.

Niin, niin se Tildakin! Rovastin katseeseen nousi nuoruusvuosien lämpöä. Paljon ja monenlaista oli ollut matkan varrella, mutta kaikki oli kaunista ja hyvää, kun sitä katseli näin painuvan päivän valossa.

Kun nyt vain taival tasoittuisi lapsille!

Alli tunsi äkkiä, miten isän katse lempeänä ja kysyvänä pysähtyi häneen. Isä oli oikeastaan ihmistuntija, vaikka hänen suuri hyvyytensä usein eksytti häntä. Lapsiaan hän aina oli ymmärtänyt, Alliakin, joka oli niin kitsas sisimmästään. Isä olisi todella ansainnut enemmänkin luottamusta.

— Isä pieni! — Alli nyökkäsi iloisesti, vaikka sisintä vihlaisi kipeästi. Isän silmissä oli taas tuo omituisen kirkas, kauaksi tähdätty katse, joka näytti painuneen näkymättömän maailman ihanuuteen. Samalla oli hänen koko olemuksessaan aivan käsittämättömän suurta, — lapsellisen ehjää säilyneisyyttä. Elämän ristiriidat eivät olleet jättäneet ainoatakaan rumaa arpeutumaa hänen olentoonsa. Kaikki oli ehjää, sopusointuista. Hellävaroin oli hän itse kohdellut toisia. Hellävaroin oli elämä pidellyt häntäkin. Mutta hänen tyttärensä osa oli toisenlainen.

Suuri tuska nousi Allin katseeseen. Ei isä aavistanut, mitä merkitsi taiteilijaunelmien hautaaminen. Isä oli tyytynyt siihen, että loi oman elämänsä kauniiksi. Mutta kun oli saanut halun luoda muutakin. Kun janoamalla janosi kerätä elämän rikkautta sisimpäänsä ja antaa se kuvina ihmisille. Kun oli saanut silmät nähdäkseen, korvat kuullakseen, kun sisin oli tulvillaan elämän suurta riemua ja suurta tuskaa, jonka rikkaissa, ehjissä kuvissa olisi tahtonut antaa toisille, mutta kun ei jaksanut, ei voinut…

Allin pää painui, ja sivellintä pitelevä käsi alkoi vavista. Leikillä hän kerran oli omaisilleen viskannut tiedon taiteilijaunelmiensa hautaamisesta. Mutta suuri ja sanaton oli tuska senkin haudan partaalla. Omistaa tahtoa eikä voimaa, tuntea rajattomasti, muotoa etsivän rikkaasti, saamatta sisäiselle näkemykselleen vastaavaa muotoa, — oliko kellään ollut raskaampaa kokemusta?

— Isä, — sanoi hän hiljaa, — minä hautasin taiteilijaunelmani siksi, että olin kuin häkkilintu. Oman heikkouteni kahlehtivaa rautaristikkoa vastaan ponnistelin, siksi kunnes siipeni olivat verillä ja voimani lopussa.

Hän nousi, laski siveltimen kädestään ja meni isän vuoteelle. — Isä, on toinenkin hauta, jonka ääressä minä yön yksinäisyydessä toisten katseiden välttäessä seison.

Hän painui polvilleen vuoteen viereen, tarttui isän käteen ja painoi sen otsaansa vasten. Hän jatkoi kuin unessa, tietämättä puhuiko hän isälle vai itselleen: — Hän sattui opettajatoverikseni kohta sen jälkeen, kun olin haudannut taiteilijaunelmani. Hänen otsansa oli puhdas ja korkea, hänen katseensa syvä, korkeita ihanteita tavoittelevan mielen uskollinen heijastaja. Isä, hänessä oli jotain sinusta ja sinun maailmastasi, — jotain aivan toista kuin se mihin olin tutustunut Ateneumilla. Siinä maailmassa, jonne niin hartaasti olin halunnut ja missä osa minusta huvitteli eholtaan, oli samalla paljon mikä tympäisi. Pienet, itsestään suuria uskovat taiteilija-alut leikkivät siellä vallatonta, sisällyksetöntä leikkiä, sillä aikaa kuin he niinkuin kreikkalaiset Auliin edustalla odottelivat tuulta purjeisiinsa. Toisille sitä tulikin, toisille ei. Minulle ei sitä suotu. Minä vain väsyin noissa taiteen esikartanoissa, missä ihmislapset eivät polvistuneina odottaneet pyhää tulta, vaan olivat pallosilla suurista elämänarvoista. Se kypsytti minua antamaan arvoa sinun maailmankatsomuksellesi. Ja siksi näin hänenkin sisäisen kauneutensa niin suureksi. Minä en voinut olla rakastamatta, vaikka tiesin hänen rakastavan toista.

Rovasti ei saanut vastatuksi. Hänen katseensa tapaili tyttären katsetta, mutta se oli kätkössä, käsi painoi yhä isän kättä.

Ulkona paistava kirkas päivä juoksutti valoviiruja sairashuoneen seinää pitkin. Pikkulinnut kuuluivat piipahtelevan räystään reunalla, ja tuoksuva tuulahdus keinutti kepeästi ikkunan valkeata uudinta.

Sairaalle tuli voimakas tunto ulkona kukoistavasta kesästä. Luonnon kesäinen ilo ja ihmiselämän kärsimysrunsaus nousivat rinnan hänen eteensä. Hänen ajatuksensa tarttui jälkimäisen suureen, lopulliseen tarkoitusperään, hengen kirkastukseen.

— Rakas, rakas lapsi, sanoi hän hiljaa. — Sydänvereni antaisin onnesi hinnaksi. Mutta sitä osaa ei vanhemmalle ole suotu. Ei isälle, ei äidille. Jokaisen täytyy itse taistella siipensä vapaiksi.

Yö oli vaikea rovastille. Sydäntä ahdisti ja ajatukset kävivät raskaiksi. Tauti oli muuten — samoin kuin elämäkin — pidellyt rovastia hellävaroin — aivan liian hellävaroin, vakuutti hän itse. Mutta kun ruumiillinen vaiva ja sisäiset huolet näin yhtaikaa ahdistivat, täytyi hänen nöyryytyksekseen tunnustaa, ettei hänessä ollut miestä kestämään kovinkaan paljoa.

Sydänvaiva panikin ihmisen pian tuntemaan huonoutensa. Hiljainen särky murenteli ja jäyti voimia huomaamattomalla, mutta kuluttavalla tavalla kuin vesi kallion kylkeä. Rinnan vasemmalla puolella ahdisti lyyjynraskas paino, jota ei saanut siitä poisväistetyksi, vaikka kuinka olisi tahtonut. Ja kestämisvoima tuntui ehtyvän kuin vesi vuotavasta astiasta.

Jollei olisi ollut noita huolia lapsista ja heidän onnestaan! Sehän se lopulta enimmin ahdisti.

Rovasti kääntelihe vuoteessaan, koetti pitää silmiään ummessa, ettei Martta hänen tähtensä valvoisi kaiken yötä, ja katseli salaa kelloa, kun luuli Martan nukahtavan. Aamupuolella vihdoin tuli uni. Kun rovasti heräsi siitä, näki hän kellonviisarien osoittavan aikaa, jolloin odotettujen piti saapua. Martta oli ripeästi huonetta siistimässä. Mutta kohta nähdessään isän valvovan hän läheni vuodetta. — — Hyvää huomenta papukka pieni! — Käsi kävi kuin ohimennen koettelemaan valtimoa. Sitten Martta rupesi suorimaan lakanoita. Hän oli pöyhistelemässä isän päänalusta, kun isä äkkiä tarttui hänen käteensä.

— Miten hyvänä sinä pidät minua, sinä siunattu lapsi! Sinussa on mamman ryhtiä toistenkin varalle. — Isä katsoi häneen hetken pitkään ja hellästi. — Sairaanhoitajana olet sinä virkasikin puolesta kuin asetettu huolehtimaan toisista, niin nuorin kuin oletkin. Ajattelethan sinä sitä vastakin?

— Isä, väisteli Martta, — eivät meikäläiset anna toisten huolehtia itsestään. Kukin kulkee omaa latuaan, vaikka se veisi päistikkaa … tyrmään.

— Nyt teki mielesi sanoa: hornaan, pisti isä leikiksi, — vaikka minulle mieliksi valitsit raamatullisen sanan.

— Isä pieni, sinussa asuu suuri veitikka. — Martta nauroi, pöyhisteli vielä kerran päällimmäistä untuvaista päänalusta, josta isä erityisesti piti, ja kävi sitten äkkiä isän käteen kiinni. — Isä, sanoi hän syvä totisuus nuorekkailla kasvoillaan, — sinä voit luottaa siihen, että teen parhaani.

Etehisestä alkoi kuulua liikehtimistä ja ääniä. Martta kiiruhti tulevia vastaan, ja rovastin katse kytkeytyi odotusta täynnä eteisenpuoleiseen oveen. Se aukenikin pian, ja Ainin hento, vielä tyttömäisen notkea varsi solahti ovesta sisään.

Isän katse kiiruhti kysyvänä ja hellyyttä täynnä tulijaa vastaan. Mutta jokin Ainin olemuksessa nosti katseeseen samassa hämmästyneen kysymyksen. Ainissa oli tapahtunut silmäänpistävä muutos. Hänen tuskallisen herkkäilmeiset kasvonsa olivat tyyntyneet jäykän tasaisiksi kuin riittyneen veden pinta. Kissanpoikasen pehmeyttä muistuttavat liikkeet olivat käyneet kulmikkaan kankeiksi, ja silmien lämmin, haikeamielinen ilme oli väistynyt terävän, lujatahtoisuutta ilmaisevan katseen tieltä.

— Isä! — Ainin kankeus katosi hetkeksi. Sairaan syleilyssä löytyi entisyys ja entisajan lämpö. Mutta jo kun Aini vetäisi matalan jakkaran vuoteen viereen ja asettui siihen, oli hän taas sama kuin sisään astuessaan. Hän tarttui isän käteen, ja katseeseen syttyi kuin tulta.

— Sinä katsot niin kysyvästi, isä, sinä näet, että Ainisi on muuttunut. Vanha minäni on ristiinnaulittu. Uuden ihmisen kasvamista minä halajan.

Isä ei puhunut mitään. Hän vain katsoi katsomistaan, ja silmiin tuli paljonkokeneen selvänäköisyyttä.

— Isä, etkö ilostu? Sen jumalallisen avun lisäksi, jota aina tahdon etsiä, olen saanut maallisenkin avun.

Sairaan katse, joka näihin asti oli pysynyt tutkivana, melkein epäröivänä, elostui äkkiä. Siihen nousi suuri kiitollisuus. Tätähän hän oli toivonut ja rukoillut. Ja nyt tämäkin annettiin hänelle ennen hänen lähtöään pitkälle matkalle — annettiin kuin lapselle, jolta ei isä voi kieltää mitään hyvää.

Rovastin kädet painuivat ristiin. Katse pyysi tyttäreltä lisää. —
Arvi on pappi. Hän opettaa uskontoa samassa koulussa missä minäkin.
Hän on avannut silmäni. Minä tarvitsen hänen lujuuttaan tueksi omalle
heikkoudelleni, hänen tinkimättömyyttään leväperäisyyteni oikaisijaksi.
Isä, kunpa sinä tuntisit hänet!

Isä siveli hiljaa Ainin kättä. — Lujuus on hyväksi, sanoi hän viimein. — Mutta sinä olet pehmeä, pieni kissanpoikanen. Sinä tarvitset lämpimän pesän tullaksesi toimeen elämässä.

— Minä olen nähnyt heikkouteni synniksi. Vanha on karsittava pois, ei meistä muuten tule kalua.

Niin, niin. Rovasti nyökkäsi miettivästi. Olihan asia niinkin. Mutta ei Jumala tehnyt väkivaltaa luonnolle. Ei kaikki luonnollinen ollut syntiä. Uutta kasvatti Jumala yhtenään ulkona luonnossa. Nytkin. Mutta hän ei tehnyt sitä jyryllä ja tuomiolla, vaan antamalla aurinkonsa paistaa.

Aini näytti pettyneeltä. Isän olisi toki pitänyt ymmärtää sitä uutta, mikä nyt hänessä oli saanut sijaa. Nyt jos koskaan olisi isällä ollut syytä iloita.

— Isä, tie elämään käy kuoleman kautta. Syksyinen kuolema hedelmöittää kevään kasvuvoimaa. Minulla on ollut syksyni. Nyt alkaa kevät. — Sisäinen tuli välähti taas hänen silmissään, mutta siinä ei ollut hänen oman sisimpänsä lämpöä, siinä oli jotain teräksiseksi tehtyä.

Sairas ei sitä huomannut. Hän makasi hetken silmät puoliummessa ja hänen kasvoillaan kuvastui kuin heijastus luonnossa tapahtuvasta uudistuksesta. — Meille tulee sitten kevät yhtaikaa, sanoi hän puoliääneen, mutta niin hiljaa, ettei Aini sitä kuullut.

Kun luomien läpikuultavat kuvut vähitellen hitaasti kohosivat, oli rovastin katseessa jotain kaukaa tulevan ja kauaksi kiiruhtavan ilmettä. Mutta se väistyi vähitellen katseen pysähtyessä Ainiin. — Jumala on hyvä ja Hänessä on hyvä olla, siinä on pitkän elämäni ydinkokemus, sanoi hän tapaillen tyttären kättä. Sitten hän alkoi kertoilla omasta nuoruudestaan. Paljon hyvää oli hän jo aikaisemmin saanut osakseen, mutta kun hän tapasi Tildan, kävi sittenkin koko elämä uudeksi kuin itse luomisaamuna. Ja sellainen oli pohjaltaan aina tuo miljoonia kertoja uudistunut ja yhä uudistuva kokemus. Kun "oikea" eteen astui, kun ihminen löysi hänelle luodun avun, ymmärsi hän, että hänen ihanin, usein tiedottomuuden usvassa väikkynyt unensa, oli kääntynyt todellisuudeksi. Hän heräsi näkemään ympärillään vastaluodun maan, jota ei hänen silmänsä ollut koskaan ennen nähnyt ja hän ymmärsi ei harkiten eikä vain tunteillaan, vaan koko olemuksellaan, että elämä oli ihana ja maa kaunis. Rovastin katse kääntyi rovastinnaan, joka hiljaa oli tullut huoneeseen ja asettunut vuoteen jalkopäähän.

— Muistatko mamma, kun yhdessä kuulimme "Luomisen"? Me olimme kesällä viettäneet hopeahäämme. Senjälkeen lähdimme hääretkelle, joka nuorelta apulaispapilta oli jäänyt tekemättä. Siinä evankeelisessa kokouksessa Ruotsissa ne sen esittivät. Me istuimme rinnan kirkonpenkissä, ja niin oli kuin me uudelleen olisimme seisoneet parin edessä. Niin ihanaa. Minä itkin. Ja etköhän sinäkin, mamma?

Rovastin kasvot loistivat niin lapsellisen suuresta ilosta, että sitä oli mahdoton vastustaa. Rovastinnan täytyi niistäytyä äänekkäästi, ja Aini tunsi, että sisimmässä suli ja pehmeni kuin kirrenlähtöaikana.

Samassa tuli Martta kutsumaan kahville ruokasaliin. Pöytä oli katettu, eikä isää nyt enää saanut rasittaa. Myöhemmin saisivat muut audienssia.

Ruokasalissa istuivat Maija ja Kaija kahdenkesken katetun kahvipöydän ääressä. Alli oli heistä huomaavinaan jotain liikutuksen tapaista — aivan kuin he vastikään olisivat puhelleet jostakin heidän mieltään järkyttävästä. He kai eivät olleetkaan tavanneet pitempään aikaan. Maija asui etäällä Helsingistä, ja Kaija oli kaiken talvea ollut musiikkiopistossa. Hän oli lukukauden loputtua matkustanut maalle erään hyvän ystävän luokse, eivätkä muut olleet arvanneet häntä odottaakaan. Hän oli vain itse, kuultuaan Maijan matkasta ja sedän sairaudesta, päättänyt matkalla hämmästyttää toisia yhtymällä heihin.

— Oletpa sinä Kaijakin jo ennättänyt ihan aikaihmiseksi, ihmetteli rovastinna kaataessaan kahvia kuppeihin.

— Vieläpä oikein helsinkiläisneidiksi, pisti Alli jatkoksi. Hänen täytyi ajatella omaa ensi vuottaan Ateneumilla. Kaija tuntui niin läpeensä elämänhaluiselta yrittelijältä. Aika soma ihmislapsi hän oli lisäksi. Hipiä oli raitis ja läpikuultava. Runsas vaaleanruskea tukka oli aistikkaasti kammattu, ja koko olennossa oli erinomaisen viehättävää, keväistä suloa.

— Kai sitä helsinkiläistyy Helsingissä, arveli Kaija kuin jotain sanoakseen. Sitten rupesi hän kertomaan musiikkiopistossa olosta. Hän kääntyi etupäässä Allin puoleen kuin tältä odottaen enintä ymmärtämystä. Mutta Alli kuunteli hajamielisenä, sillä rovastinna oli ruvennut puhelemaan Maijan kanssa ja puhe koski palvelijoita. Se kiusasi Allia. Mamma ei ensinkään käsittänyt uutta aikaa. Hän ei myöskään saanut päähänsä, että palvelija oli samanlainen ihminen kuin muutkin. Mammalle oli aina olemassa monta porrasta palvelevan ja palveltavan välillä. Isä ei nyt ollut uudenaikainen hänkään. Mutta tällaisissa asioissa hänen suuri hyvyytensä häntä ohjasi oikeaan.

— Ei nyt mamma hätäile, kuului Martta rauhoittavan. — Hyvällä tahdolla ja tyyneydellä pääsee pahoistakin pulmista.

Mutta rovastinna jatkoi valituksiaan. Hänen täytyi saada korvausta siitä, ettei Allen luona enää uskaltanut valitella. Ja nämä nykyajan ihmiset olivatkin aivan mahdottomia. Sisäkkökin, joka muuten oli tekevä ja reipas tyttö, oli ihan muuttunut saatuaan sulhasen. Sulhaseksi hän tosin ei itse miestä myöntänyt. Mutta mikä muu kuin sulhanen se on, kun noin seurustellaan. Se mies oli sosialisti, jumalankieltäjä ja ties mitä kaikkea. Oppineesta hän kai tytön mielestä kävi. Sentähden hän saikin ajatuksensa ahdetuksi tytön päähän niin, että tämä oli aivan muuttunut. Ja samaa hapatusta oli tunkeutunut renkitupaankin. Ei sieltä ennenkään ollut lähtenyt paljoa apua naisväelle, ei jos sitä olisi tarvittu puutarhassa taikka missä. Mutta nyt sitä ei saanut entisenkään vertaa. Kun rovasti oli vuoteessa, niin mitä ne rengit antaisivat arvoa naisten töille, ei vaikka hyvin tiesivät, että ellei naisia olisi maailmassa, ei ainoakaan mahtaileva mies elää raahustaisi täällä maan päällä.

Rovastinnan täytyi kesken kaiken ottaa nenäliina esille ja itkeä tihauttaa pikkusen. Monessa asiassa oli Allella ollut syytä toivoa toisenlaista hänen puoleltaan, mutta eipä vain koskaan siksi, ettei hän olisi miesväelle myöntänyt heille tulevaa kunnioitusta. Mutta pitipäs nyt kärsiä vaikka mitä heidän puoleltaan. Ja pappakin oli poislähdössä jättääkseen heidät yksin tänne pahaan maailmaan.

Rovastinnalle tuli uusi ja entistä kovempi itkun puuska. Aini rupesi puhumaan kärsimyksen tarpeellisuudesta ja Jumalan kasvatusvälineistä. Sosialismikin saattoi olla yksi niitä. — Martta kaateli kuumaa kahvia kuppeihin. Kaija oli lakannut puhumasta musiikkiopistosta. Alli istui ajatuksiinsa painuneena. Häntä niin vaivasi se, ettei mamma jaksanut käsittää sitä mikä uuden ajan vaatimuksissa oli oikeutettua. Eihän se niin paljon muuten merkinnyt äidin iässä olevan elämässä. Mutta moni asia tuli sen kautta toisenlaiseksi kuin olisi pitänyt tällaisessakin kodissa, jossa kuitenkin oli halua tunnustaa kaikkien yhdenarvoisuus jäseninä ihmiskunnan suuressa kodissa. Tuota yhteen kuuluvaisuuttahan isä aina teroitti. Sen olisi siksi pitänyt painaa leimansa koko kotiin.

Sisäkkö raotti samassa ovea viitaten Martta-neitiä tulemaan. Kaija käytti tilaisuutta hyväkseen, livahti keittiöön samalla kuin Marttakin ja kuiskasi ohi pyyhkäistessään Martan korvaan: "tule sitten ullakkohuoneeseemme, kun ehdit." Sitten karkasi hän vinnin portaita ylös pitkin harppauksin kuin ennen pikku tyttönä. Huoneeseen tultuaan viskautui hän suoraa päätä avoimena olevalle vuoteelle, painoi päänsä syvälle päänalukseen ja työnsi pienen koruommellun nenäliinansa mykkyräksi nutistettuna silmilleen. Sillälailla makasi hän hyvän aikaa. Mutta kun Marttaa ei kuulunut, täytyi hänen nousta ja ruveta uteliaasti kuin pieni hiiri nuuskimaan huoneen joka nurkkaa nähdäkseen oliko kaikki samalla paikalla kuin takavuosina, jolloin he yhdessä Maijan kanssa olivat asuneet tässä huoneessa. Ikkunan edessä täytyi viivähtää tuttua näköalaa ihailemassa, ja peilinkin eteen oli pysähdyttävä.

Tännepä heidän tavaransakin jo oli tuotu.

Kaija kiskaisi kannen keltaisesta matkalaatikostaan ja otti esille kepeän musliinisen kesäpuvun. Sitten hän riisui matkapukunsa.

Täytyi uudelleen asettua peilin eteen. Tässä puvussa oli niin sievät porsliiniset napit, joihin Alli oli maalannut omenankukkia. Samanlainen, suurempi rintaneula kiinnitti keskeltä väljän avokaulaisen puvun.

Kaijalta pääsi iloinen, pieni laulunpätkä. Hän pyörähti kantapäillään peilin edessä ja hyräili.

— — — "Kevätvirsiä viidakko kaikaa — — — Sinilaine jo lyö ja jo valkeni yö, nyt on toivoon ja lempeen aikaa. Nyt on toivoon ja lempeen aikaa."

Hyräillen alkoi hän uudelleen penkoa matkalaatikkoaan, josta viimein löysi soman, pienen päähineen ohuesta valkopohjaisesta, sinikukkaisesta kankaasta. Se oli ommeltu pyöreän pussin muotoon, ja sen pitsireunaiset, kurotut liepeet riippuivat somasti alaspäin. Kurotun alaosan ylälaidassa oli vaaleansininen silmukalle sidottu silkkinauha. Sen alle oli Kaijalla tapana pistää kukkia. Omenankukka olisi nyt sopinut mainiosti. Mutta niiden aika oli jo ohi. Sen sijaan löytyi tavaroiden joukosta muutamia lemmenkukkia, jotka vielä olivat virkeitä. Kaija alkoi pistellä niitä myssyyn. Samassa aukaisi Martta oven. — Hyvänen aika, Kaija, luuletko lähteväsi Espikselle näyttäytymään! — Martta jäi kynnykselle seisomaan. Mutta Kaija kiskaisi hänet siitä ja keikautti pari kertaa huonetta pitkin.

— Älä nyt joutavia, Martta! Minä tahdon aina olla sievä itseni tähden, — sillä sievä on sievää — ja toisten tähden ja sitten vielä yhden erityisen tähden — Martta, minä olen kihloissa.

Martta meni aivan ymmälle. — Kihloissa! Sinä pikkuinen!

— Niin juuri. Ja "pikkuinen" aikoo tuossa paikassa mennä naimisiin. Martta, hän on niin hyvä, — aivan erinomainen. Kaikki pitävät hänestä. Ja hän pitää minusta ihan hurjasti. Tietäisit miten hän välistä katsoo minuun. Ja millä tavalla hän joskus tarttuu käteeni. Siinä on niin paljon hyvyyttä ja kunnioitusta ja rakastuneisuutta myöskin, että minä menen aivan hämilleni.

Kaija sai Martan istumaan läheiselle tuolille ja painoi samassa päänsä Martan syliin. — Martta, minä olen sellainen typerä pieni raukka. Minä tahdon perustaa kodin ja viettää häitä ja aina olla Olavin kanssa. Mutta minua pelottaa samalla niin hirveästi. — Martta, miksi ei saa poimia lapsiaan puusta, ottaa noin vain omakseen, viedä kotiinsa ja pitää hyvänä? Se on niin kauheata, ettei voi!

— Sinä pieni! — Martan käsi sipaisi odottamattoman pehmeästi Kaijan painunutta päätä. Hän tunsi tällä hetkellä vanhemmuutensa suureksi, niin vähäinen kuin ikäero olikin.

— Enhän voi sanoa, puheli hän harvakseen, äänessä omituinen vavahdus, — mutta uskon, että se, joka oikein rakastaa, ei lopultakaan tahtoisi poimia lapsiansa puusta. Se heikentäisi ja köyhdyttäisi elämän hellimpiä suhteita. Ajattele sitä, että kun ihminen oikein rakastaa toista niin, että tahtoo antaa kaikkensa hänelle, kantaa tuo rakkaus helmassaan uuden elämän mahdollisuuksia. Se on ylevää, tekivätpä ihmiset sen miten rumaksi tahansa. Siinä on suurta, sanatonta runoutta, ja se on sen löydettävissä, joka rakastaa … uhrautuvasti ja rohkeasti.

Kaija ei vastannut. Mutta kaksi pehmeänpyöreätä käsivartta kiertyi lujassa puristuksessa Martan kaulaan, ja ruskeankiharainen pää pitsimyssyssä, jonka poimuista lemmenkukat kurkistivat, painui Martan olalle.

Tuulenhenki toi samassa voimakkaan sireenintuoksun huoneeseen. Pesää hankkivien pikkulintujen sirinä kuului puutarhasta, ja etäisyydessä kukkui käki lukemattomia onnenvuosia elämää aloitteleville.

Maija ja Kaija menivät Martan antaessa audienssia yhdessä sairashuoneeseen. Rovastin huulet vetäytyivät hellään, mutta kaihomieliseen hymyyn, kun Kaija Maijan esilletyöntämänä läheni hänen vuodettaan. Hän näki poimuista esiinkurkistavan lemmenkukan. Ohuesta, aukeasta kesäpuvusta kohosi kauniisti kaartuva kaula notkeana kuin nuoren joutsenen, ja lyhyet hihat, — jotka rovastin mielestä enemmän muistuttivat pikkulapsen paidanhihoja kuin aikuisen pukuosaa — lisäsivät käsivarsien pehmeätä pyöreyttä. Kevättä, kevättä oli kaikessa.

— Setä, tämä pikkuinen Kaijamme on yhtäkkiä tullut aikuiseksi — alkoi
Maija tolalle auttavasti. Ja sitten piti Kaijan itsensä kertoa.

Olavi oli sattunut asumaan juuri samoissa portaissa kuin Kaija. Ja he tapasivat usein. Kaijan täytyi joskus portaita noustessaan laulahtaakin, ja Olavin täytyi siihen sattuessaan jäädä sitä kuuntelemaan. Joskus tuli puheltuakin, alussa harvemmin, sitten yhä useammin.

— Kaija, pieni Kaija, puheli rovasti sivellen Kaijan kättä. Tämä oli Selman nuorimmainen, hänelle uskottu lapsi. Paljon olisi voinut ja paljon pitänytkin sanoa tällaisena hetkenä, jo senkin johdosta, että nuoret tahtoivat pitää kiirettä, kun Olavin oli ruvettava asumaan vanhaa perintötaloa Uudellamaalla. Mutta rovasti ei saanut oikeastaan mitään sanotuksi. Hän tunsi itsensä omituisen voimattomaksi. Ensi kertaa eläessään hän tunsi välimatkan nuoren ihmislapsen ja itsensä välillä auttamattoman suureksi. He olivat kaksi samaan kouluun pantua. Mutta toinen suoritteli vasta sisäänpääsytutkintoaan, toisella oli jälellä vain muutama päivä koulussaolo-aikaa. Kuinka he voisivat käsittää toisiaan?

— Niin, niin, puheli rovasti, ja suuri rakkaus nousi hänen väsyneihin kasvoihinsa, — sellaista on elämä, Kaija. Toinen alkaa, toinen lopettaa. Ja me voimme oikeastaan hyvin vähän auttaa toisiamme. Jokaisen täytyy itse oppia läksynsä — elämässä niinkuin koulussa.

Maija joudutti Kaijaa lähtemään. Setää ei saanut väsyttää. Ja Maijan piti itsensäkin saada hetkinen osakseen.

Hän vetäisi matalan jakkaran vuoteen viereen ja asettui siihen. Käsi tarttui sedän käteen. Sillälailla istuivat he pitkän aikaa. Katse kysyi, toisen vastasi. Sanoja ei tarvittu.

— Minä en koskaan, en hetkeäkään ole katunut, sanoi Maija viimein.

Sairas nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt sen, eikä hän pyytänyt muuta. Mutta hän sai kuitenkin — pala palalta ja vähitellen. Kaikki Pentin kanssa eletyt vuodet kulkivat pitkän sarjan Maijan sisimmän läpi. Hän kertasi ja kertoi.

Ensimäiset vuodet olivat olleet koevuosia. He olivat kuin kaksi lasta, jotka opettelivat kulkemaan kapealla kaidepuulla. He opettelivat kukin erikseen, mutta sitten myöskin ojentamalla kättä toisilleen. Pian tuli siinä toiselle tehneeksi vahinkoa, kun itse horjui, mutta vähitellen he molemmat oppivat ja saivat tuntea käsikkäin kulkemisen iloa. Maijalla varsinkin oli ollut paljon oppimista. Hän oli tietämättään omistanut itselleen ahtaan ja kaavamaisen elämänkäsityksen. Hän oli kuvitellut, että jos ihmiset tahtovat kulkea Jumalan tiellä, muuttuvat he kutakuinkin toistensa kaltaisiksi. Tie on yksi, tahto yksi ja kaikki elämässä kulkee kuin valmiiksi viitottua latua pitkin. Mutta todellisuus oli oijaissut hänen käsitystään. Yhdyselämä Pentin kanssa oli avartanut ja syventänyt hänen elämänymmärtämystään. Ei saanut, ei elämästä eikä raamatusta, noin vain pinnalta itselleen kuorituksi valmiita ohjeita joka kohtaan. Ihminen tarvitsi elämää, ijäistä, alati uudistuvaa elämää itse elämän lähteestä, ei kaavoja, ei säännöksiä.

Ja miten paljon myöskin lasten kautta saadut kokemukset toivat tullessaan sekä kotiin että sydämeen! Paljon oli iloa, mutta paljon tuskaakin siinä mikä koski heitä. Joka kerralta, jolloin he sairastelivat tai osoittivat jonkunlaisia heikkouden oireita, syytti Pentti siitä entisyyttään. Lapset olivat hänen silmäteränsä. Ja ajatus, että he saisivat kärsiä isänsä tähden, vei hänet monesti epätoivon partaalle. Sellaisina hetkinä hän tarvitsi paljon hellyyttä, paljon rohkaisua.

— Entä äiti? — Sairas sanoi sen hiljaa ja hyväilevästi. Hän muisti kuolevan äidin hänelle tekemää testamenttia ja hän tunsi, että se vielä kerran velvoitti häntä.

— Hänen täytyy toivoa ja uskaltaa … molempien puolesta.

Joku raotti samassa varovaisesti ovea, mutta poistui kohta. Ovi oli jätetty raolleen ja salista alkoi kuulua laulua.

Sairas piteli yhä Maijan kättä omassaan. — Noinhan ne kilvan keräilevät minulle kaikkea hyvää … laulua, kukkia, rakkautta, rakkautta kaikessa. — Hän hymyili lempeätä hymyään.

"Rakkaus on valon lähde, suurin voima elämän", kuului salista.

Maijan kasvoista loisti syvä, sisäinen rauha, vaikka silmäluomia alkoi punoittaa kuin pidätetystä itkusta. — Setä, sanoi hän hiljaa. — Minä olen avioelämässäni saanut entistä syvemmän käsityksen siitä, millaista jumalallinen rakkaus on. Tekojemme seuraukset ovat usein niin raskaat, että meidän Kainin tavoin täytyy valittaa rangaistustamme liian raskaaksi. Elämä ei anna anteeksi. Elämä velkoo. Mutta setä, rakkaus on sittenkin kaikkea muuta suurempi. Missä on rakkautta, siellä on täyttä anteeksiantoa ja ehtymätöntä voimaa.

Puutarhasta loi mailleenmenevä päivä kultahohdettaan vastaisen seinän peiliin. Siitä heijastui se niihin molempiin, jotka nyt istuivat vaieten ja käsi kädessä. Salissa alkoi laulu uudelleen. Ääni oli Allin:

"Vaan noin sulorunsas rauha kuin järvikin heijastaa, se taisteluiden on tuoma, sit' ilmaiseksi ei saa."