III

MYRSKYN NOUSTESSA

Aarne Solja, se pieni kiharapäinen poika, joka nukkui äitinsä syliin muutamana kauniina kesäiltana tämän yhdessä Pentin kanssa laskiessa Suviniemen pappilanrannasta, astuskeli nyt ripein askelin keskikaupungilla olevaa asioimiskonttoria kohden. Kilpajuoksija, jota Alli oli arvostellut "innostuksenmieheksi" oli nyt vuosiltaankin mies. Hänen suuret siniset silmänsä katselivat iloisesti edessäpäin olevaa elämää, ja hän vihelteli mielellään — niinkuin linnut keväisin oman sisimpänsä pakosta.

Kiittämätön hän olisikin ollut, jos hän olisi kulkenut alla päin. Onni oli ollut hänelle myötäinen. Hän oli suorittanut lainopilliset tutkintonsa loppuun, läpäissyt ne iloisenhuolettomana ja kuitenkin menestyksellä. Tultuaan kirjoitetuksi hovioikeuteen oli hän saanut työtä, joka sekä tyydytti että huvitti, samalla kuin se taloudellisesti lupaili hyvää. Sitäpaitsi hän oli saanut odottamattomia lisätuloja muutamasta mielenkiintoisesta yrityksestä. Hän oli poikasesta asti rakastanut urheilua, — muutakin kuin kilpajuoksua raitiovaunun kanssa. Merielämä etenkin oli huvittanut häntä. Tuttavan perämiehen seurassa hän kohta lopetettuaan koulunsa oli saanut tehdä pitkän merimatkan. Merellä hän teki merimiehen töitä ja ansaitsi siten ylläpitonsa. Mutta kun laskettiin maihin eli hän herroiksi, käveli katselemassa, kuuntelemassa ja nauttimassa kaikesta siitä mitä suuri, avara maailma tarjosi nuorelle nälkäiselle katsojalle. Ahavoituneena, reippaana ja sisäisesti rikastuneena hän palasi kotiin. Ja olipa matkalla tullut opituksi sellaista, josta näkyi koituvan rahallistakin hyötyä, koska hän sen jälkeen joutui siihen laivaosakeyhtiöön, josta hänellä nyt oli nuo tuntuvat lisätulot.

Aarne hymyili samalla kuin hieroskeli korvalehtiään, joita tammikuun pakkanen puraisi. Olisi tehnyt mieli viheltää tässä kadulla. Ajatukset olivat niin iloisia.

Oli mukavaa olla nuori, hyvin nuori ja kuitenkin jo merkitä jotain, mennä virastoon ja asettua paikoilleen vanhojen, työhön tottuneiden virkailijoiden kanssa kuin kokenut mies ainakin. Oli mukavaa istua laivayhtiön kokouksissa päättämässä tärkeistä asioista ja mukavaa sekin, kun sai laskea yhä suurenevia tuloja hyväkseen ja niillä ilahduttaa sekä omaisia että itseään. Niistä oli sekin etu, että ne toivat kerran perustettavan oman kodin kuin hyvän kappaleen lähemmäksi.

Aarnelta pääsi puoleksi tukahutettu vihellys. Omankodin ajatus pani hänet aina erikoisen hyvälle tuulelle. Hän oli jo monessa suhteessa selvillä siitä millaiseksi tuo koti oli muodostettava. Tosin siellä toisen vapaan ja samanarvoisen ihmislapsen tahto voisi rajoittaa hänen omaansa. Mutta hän eli siinä iloisessa uskossa että he molemmat enimmäkseen tahtoisivat samaa. Hänellä oli todellisuustajunnastaan huolimatta rajattomasti iloista luottamusta elämään. Silloinkin, kun hän näki inhimillisiä heikkouksia ympäristössään hän enimmäkseen vain hymyili niille, samalla kuin kohteliaasti väisteli niistä koituvia hankauksia.

Mutta vaikka hän olikin taitava tällaisessa kohteliaassa väistelemisessä, ei hän kuitenkaan koskaan tehnyt sitä oikeuden kustannuksella. Hän oli lueskellut lakitiedettä sisäisestä halusta. Hän ihannoi lakimiehen elämäntehtävää, ja hänen oma oikeudentuntonsa oli tinkimätön. Mutta kun hän tämän johdosta joutui sanomaan lähimmäisilleen jotain heille vastenmielistä, teki hän senkin suopea hymy huulilla ja välejä tasoitteleva ritarillisuus esiintymisessään. Hän tahtoi rauhan miehenä olla rakentamassa rauhaa. Ja kun ihmisten keskinäisissä suhteissa yleensäkin ystävällinen kohteliaisuus sai suuria aikaan, niin kaiketi ainainen rauha viihtyisi kodissa, jonka perusti kaksi toisiaan rakastavaa ihmislasta. "Hänen tyttönsä" olisi tietysti aina hyvä hänelle. Siitä hän oli varma.

Mutta kuka oli hänen tyttönsä?

Aarnen täytyi hymyillä. Kahdeksanvuotiaana hän oli ensi kerran rakastunut. Hän kirjoitti silloin päiväkirjaansa, että hän vanhempana aikoi mennä naimisiin Ellin kanssa. Äidillekin hän puhui asiasta. Mutta äiti vain hymyili ja selitti, ettei sellaisia päätöksiä pitäisi tehdä vielä kahdeksanvuotiaana. Sellaiset oli siirrettävä hyvän kappaleen tuonnemmaksi. Koko asia kävi äidin sanojen johdosta aivan kuin epäpäteväksi. Osaksi vaikutti siihen sekin, että nuorempi veli kertoi tehneensä saman päätöksen. Pikku veli tosin sairastui vähän myöhemmin lavantautiin ja kuoli samoihin aikoihin kuin isäkin, joten ei siltä kohdalta ollut estettä, mutta rakkaus Elliin oli — tuota päiväkirjamuistiinpanoa lukuunottamatta — haihtunut olemattomiin.

Riitta olikin oikeastaan laskettava Aarnen ensimäiseksi rakkaudeksi. Hän oli pirteä ja vaikeasti hallittava kuin äksy varsahevonen. Pikku pojasta asti oli Aarne intohimoisesti rakastanut hevosia, äksyjä etenkin. Juuri ne olivat saaneet hänen silmänsä säteilemään ja poskensa hehkumaan — aivan niinkuin Riitta nyt.

Riitta oli monesti kova ja kylmäkiskoinen. Hän katsoa luimisti loukkautuneesti pitkien mustien ripsiensä alta, ilman että Aarnella oli aavistustakaan siitä, mistä vihat. Mutta jos Aarne silloin vetäytyi pois potkua välttääkseen, saattoi noista graniitinharmaista, älykkäistä silmistä välähtää kuin kirkas sädekimppu, joka kahlehtivalla voimalla veti syrjään väistyvän takaisin.

Lukemattomia kertoja olivat he pitäneet hauskaa yhdessä, milloin kelkkamäessä, milloin vesillä Aarnen omassa, sirossa purjeveneessä. Sen nimi oli "Laine" ja se keinutti ihmislasta iloisesti kuin aalto ainakin. Sen keinuttamana ei voinut ajatella muuta kuin iloisia ajatuksia. Siitä olivat yhtä mieltä kaikki ne monet, joita Aarne oli "Laineellaan" kuljettanut siintävälle ulapalle. Laila oli ollut kaikkein hauskimpia heidän joukossaan, — huolimatta siitä, ettei hän ollut ensinkään äksy. Hän oli päinvastoin tyyni, tasainen, reipas ja lisäksi aina lauleleva.

Kaksi suurta ruskeata silmää katsoi samassa veitikkamaisesti Aarneen, niin elävinä ja todellisuudelta tuntuvina, että Aarne aivan säpsähti ja katsoi katua pitkin nähdäkseen oliko Airi todella läheisyydessä.

Nuo kaksi ruskeata silmää panivat kuin pisteen luetteloon "tytöistä". Se piste oli oikeastaan tullut pannuksi jo viime kesänä. Aarne oli silloin asettunut maalaistaloon asumaan, siellä lukeakseen viimeisiä tenttejään. Kun hän pyörällään saapui taloon tehden oikein komean kaaren ajaessaan portaiden eteen, näki hän vilahduksen tyttömäisestä olennosta, joka livisti pihan nurkatse keittiön puolelle niin vikkelästi, että kaksi pitkää palmikkoa vain heilua huiskahti ilmassa.

Virkistävän uinnin, pukeutumisen ja perinpohjaisen siistiytymisen jälkeen oli Aarne menossa tavaroitaan purkamaan, kun lempeäkatseinen, äidilliseltä näyttävä nainen tuli portailla vastaan, esitti itsensä rouva Maija Kärkenä ja kutsui kahville.

Sali, johon he astuivat, oli suuri, matalakattoinen maalaistalon sali, missä huonekalut vanhaan reiluun tapaan seisoivat seiniä pitkin ja missä pöydillä oli harvat pumpulilangoista punotut, tupsunurkkaiset liinat. Kaksi nuorta poikaa siellä myöskin oli ja lisäksi tyttö, jonka pulskat palmikot iloisesti heilahtelivat hänen kääntyessään sisääntuleviin päin. Tytön valkean otsan alta loisti kaksi suurta ruskeata silmää.

Hauska kesä heillä sitten olikin huolimatta hätyyttävästä tenttiluvusta ja siitä, että Maija-rouva lapsineen kovin kaipasi keväällä myytyä "Ilorantaa". Jo ensimäisenä iltana, kun aikaisemmin taloontulleet nuoret esittelivät Aarnelle ympäristöä, pitivät he aikalailla hauskaa. Airissa oli iloisuutta kuin laulelevassa kevätpurossa. Hän esitteli lystikkäällä tavalla kaikki ympäristön sekä kaksi- että nelijalkaiset asujamet talon Mikko-nimisestä kissasta alkaen veräjän takana ynisevään, typerältä ja itsepintaiselta näyttävään nupopäiseen Niku-nimiseen härkävasikkaan. Ja kun Mikko, jolla oli erikoinen tapa karata ihmisten selkää pitkin aivan kuin puunrunkoa myöten, otti Aarnen selän urheilukentäkseen, ja tämän täytyi puraista huultaan, jottei ilmaiseisi miten pahalta se tuntui hänestä, kissoja inhoavasta, selitti Airi veitikka silmässä Mikon olevan talon ainoan rohkeutta koettelevan pedon.

Mitättömiähän nämä tällaiset muistot olivat itsessään, mutta niistä tuli sittenkin vielä jälestäpäinkin niin iloinen mieli, että oikein täytyi hymähtää. Ne olivat kuin lämmin kesäinen päivä täynnä vastustamatonta iloa.

Tuollaisesta kesäisestä ilosta oli näinä pimeinä syys- ja talvipäivinäkin saanut nauttia nyt, kun Maija-rouva lapsineen syyskuun alusta oli asettunut Helsinkiin. Eihän Aarnen suhde Airiin oikeastaan ollut sen kummempi kuin toisiinkaan, joista oli pitänyt. Rakkaudesta ei puhuttu heidän välillään koskaan. Toverillisen reippaasti he vain pitivät hauskaa yhdessä. Mutta oli kuin sittenkin omaan kotiin kohdistuvat ajatukset viime aikoina olisivat tulleet entistä lähemmäksi. Etenkin Airin tultua Helsinkiin.

Ensimäisen, Elliin kohdistuneen rakkauden johdosta oli Aarnen mieleen juurtunut käsitys, että rakkausasioissa oli varottava liiallista kiirettä ja kovin nuorta ikää. Airi oli viisi vuotta nuorempi Aarnea. Tämä tunsi siitä syystä vastuunalaisuutta nuorempaansa nähden. Airin täytyi päästä varttumaan ijässä ja viisaudessa, saada tilaisuutta nähdä muitakin nuoria miehiä kuin niitä, joihin oli tutustunut syrjäisessä maaseutukaupungissa, ja sitten vasta valikoida. Näin Aarne oli ajatellut aikaisemmin. Mutta nyt olikin Airi yhtäkkiä tullut helsinkiläiseksi ja ensi keväänä hän toivon mukaan saisi valkean lakkinsa. Sentähden ne omaan kotiin kohdistuvat ajatuksetkin olivat tulleet kuin lähemmäksi.

Aarne vihelteli iloisesti noustessaan portaita siihen asianajokonttoriin, jossa hän aamupäivisin työskenteli. Häneltä oli aamupäivällä jäänyt tänne paperit, jotka hän tahtoi saada illan postiin.

Hän hääti Airin mielestään, pisti avaimen lukkoon ja astui sisään.

Pöydällä hänen paikallaan olivat paperit konekirjoittajan monistamina. Aarne rupesi tarkastamaan niitä, kirjoitti kirjeen ja laittoi sitten postinsa kuntoon. Hän oli jo ovea sulkemassa, kun muuan toveri takaapäin löi häntä olkapäälle. — Terve, olipa tämä mainiota!

Aarne ennätti ajatella, ettei se hänen kannaltaan katsoen ollut kovinkaan mainiota. Vanhemmat virkatoverit työnsivät usein — nuoremmille opiksi ja itselleen huojennukseksi — nuorten niskoille sellaista mitä eivät itse halunneet tehdä. Ja kelkkamäki Airin seurassa houkutteli tänäiltana tavallista enemmän.

— Ryssät ja meikäläiset punovat juoniaan vimmatusti. Meidänkin täytyy kiirehtiä. Pian varmaan laukenee.

Aarnelta unohtui sekä Airi että kelkkamäki. Innostuksen mies hänessä heräsi. — Joko todellakin?

— Siltä näyttää. Mutta eihän ryssien kelloon koskaan ole ollut luottamista. Joka tapauksessa tarvitsisimme huomenna luotettavan toverin apua.

Aarne oli kohta valmis. Hänen silmänsä aivan säteilivät suurina, syvänsinisinä, täynnä uskallusta ja intomieltä.

— Minä aion huomenna erään toverin kanssa lähteä pienelle retkelle, jatkoi toinen. — Tarkoitus on sama. Siitä tuonnempana. Jota harvempi tästä tietää sitä parempi. Toverillani on oma hevonen. Mutta me tarvitsisimme jonkun, joka toisi sen takaisin tänne, jos meidän olisi parempi jatkaa toisaalle.

— Kyllä minä, jos vain työn puolesta täällä…

Toveri puisti hänen kättään. — Kiitos! Kyllä minä järjestän kaiken täällä, jos niiksi tulee. Ja huomenna minä soitan. Sanon että tulen hakemaan kirjesalkkuani. Se tietää sitä, että mainitsemallani kellonlyönnillä pysähdymme teidän kohdallenne.

Erottiin pään nyökkäyksellä ja Aarne jatkoi portaissa hiljalleen viheltelemistä. Mutta viheltäessään hän ajatteli miehen ajatuksia siitä, mitä oli uhrattava isänmaanalttarille, jos niiksi tulisi.

Kovin pahaksi hän ei kuitenkaan uskonut tilanteen kärjistyvän. Ja vaikka kärjistyisikin aluksi, niin pian siitä kuitenkin selviydyttäisiin, kun vain kukin pitäisi tiukasti kiinni siitä, mikä on oikein, samalla kuin osoittaisi taipuvaisuutta siinä, missä sellainen oli paikallaan. Suuria myönnytyksiä oli tehty vasemmistolle. Tokkopa kukaan rupeaisi suorastaan päättömiä vaatimuksia väkipakolla ajamaan eteenpäin. Olihan työkansalla järkeäkin. Ja oikeudentuntoa myöskin, kaikesta eksytyksestä huolimatta.

Luottava usko tulevaisuuteen mielessään, soitti Aarne Airin ovikelloa. Se helähti niin iloisen kutsuvasti, että helähdyksellään aivan kuin veti Airin ovelle.

Aarnen lakki lennähti päästä iloisesti kuin lintu nousussaan. Mutta kelkkamäestä hän ei puhunut sanaakaan, hän vain ripusti takkinsa naulaan ja astui sisään. Sitten viskautui hän suoraapäätä vilkkaaseen keskusteluun kaikenlaisista pikku asioista. Hän tahtoi kuulla, oliko Airi onnistunut pysymään priimuksena täällä Helsingissäkin? Ottiko hän täällä yhtä innokkaasti kuin kotikaupunkinsa koulussa osaa toverikunnan toimiin, ja oliko hänellä nytkin joukko luottamustehtäviä?

Aarne oli aina pannut arvoa siihen, että Airi monessa suhteessa oli niin kykenevä. Hetken huvi saattoi miellyttää toisenkinlaisten tyttöjen joukossa, mutta arvoa hän antoi oikeastaan vain kuntoaan osoittaville. Nuo loistavat, ruskeat silmät olivat hänestä niin sytyttävät siitäkin syystä. että ne puhuivat kelpoisuudesta, johon saa toi luottaa kuin lujaan toverilliseen kädenpuristukseen.

Kouluasioista siirsi Aarne puheen varovaisesti lähemmä nykyhetken vakavuutta. Pian kysyttäisiin ehkä tavallista suuremmassa määrin sekä miesten että naisten kuntoa. Mutta koetuksen aika ei arvattavasti tulisi kestämään kauan. Jokainen järkevä ihminen — työmies samoinkuin muutkin — oli käsittävä, että oli järjetöntä ponnistaa vastoin lain ja oikeuden tutkainta.

— Lakimies, lakimies, lauleli Airi sormeaan heristellen. Mutta äänen vallattomaan sävyyn sekoittui hiven hellyyttä.

— Niin, sitä juuri minä olenkin. Oikeuden voittoon minä uskon. Ja laki on oikeuden edustaja ja tulkki.

— Mutta entäs kun sanotaan, että lakimiehet vain vääntelevät ja kääntelevät oikeutta?

— On pappeja, on pappiparkoja.

— Ja samoin kuin pappi innolla julistaa evankeliumia, samoin aiot sinä julistaa ihmisille lakia?

— Niin, juuri. Nykyään innostunkin vain yhdestä suuresta yleisestä sekä muutamasta pienestä yksityisasiasta.

— Sen suuren minä tiedän; lain ja oikeuden voitto. Mutta entä ne "muutamat pienet?" — Airi katsoi veitikkamaisesti kulmainsa alta.

— Ne koskevat minun tulevaa kotiani. Kun väsymykseen asti olen innostunut tuosta suuresta, on niin hauskaa ajatella noita "pikkuasioita". Minä olen jo kokolailla selvillä monesta seikasta. Minä en esimerkiksi voi sietää tinalusikoita. Niitä ei koskaan saa puhtaiksi. Niissä on minusta aina rasvaisen makua. Minä en sellaisia suvaitsisi keittiössänikään. Sitävastoin soisin, että pöydässä tarjoilevalla sisäköllä aina olisi valkea esiliina ja valkea pieni myssy päässä. Se on niin hauskan näköistä.

— Ei siinä talossa emäntä saisi sanoa paljonkaan, koska isäntä määräisi palvelijan puvut ja keittiössä käytettävien lusikoiden laadun. — Airin äänessä oli veitikkaa, mutta muuta myöskin.

— En minä määrää, puolustihe Aarne, — minä toivon vain hartaasti. Tietysti jos hän tahtoisi toisin, ratkaisisi se. Minun vahva aikomukseni on olla hyvä vaimolleni. — Katseeseen tuli enemmän lämpöä kuin tarkoitus oli.

Airi aivan hätääntyi. Kadutti kovin, että oli tullut noin sanotuksi. — En minä usko, että emäntä koskaan tahtoo toisin kuin se, joka on hyvä hänelle, tuli äänellä, joka koettamalla koetti tukahuttaa sisäistä lämpöä.

Samassa tuli Maija-rouva huoneeseen. Hän oli vasta tullut kaupungilta ja oli huolissaan kaikesta siellä kuulemastaan. Tauno ja Penttikin olivat taas jossain poissa, — kai jossain harjoituksessa. Harvoin he aikeistaan puhuivat. Mutta tiesihän Maija sen, että pojatkin tahtoivat olla valmiina, jos tarvittaisiin. Tuollainen harjoitteleminen sitä varten, että osaisi surmata lähimmäisiään, oli sittenkin kauheata. Se kävi aivan tunnolle.

— Mutta täti — eihän kukaan meikäläisistä aijo ryhtyä sotaan, elleivät toiset aloita. Ja jos tehdään väkivaltaa oikeudelle ja lailliselle järjestykselle maassa, onko silloin oikein nahjusmaisesti vetäytyä pois?

— Ei nahjusmaisesti, mutta voisihan taistella aatteellisin asein. Se on raamatun kanta, enkä usko, että muu kelpaa tekojamme ohjaamaan.

— Voiko täti aatteellisin asein taistella kuulaa ja pistintä vastaan?
Ja ovatko raamatun ihanteet järjenvastaisia, ja mahdottomia toteuttaa?
En sitä paitsi usko, että tästä koituu kovinkaan pitkällistä taistelua,
vaikka se aluksi, syttyisikin. Kyllä kaikki vielä selviää.

Aarne, puhui iloisella luottavaisuudella. Se oikein kevensi Maijan mieltä. Hän jatkoi kuitenkin puhetta huolistaan. Penttikin olisi kovin kärsinyt tästä, jos nyt olisi ollut mukana. He olivat sodan suhteen olleet aivan samalla kannalla. He olivatkin yleensä yhtä mieltä kaikissa tärkeimmissä asioissa, niin erilaisia kuin he alkujaan olivatkin. Mutta rakkaus ja monivuotinen yhdyselämä sulatti ihmisen kuin yhdeksi toisen kanssa.

Airi ja Aarne sattuivat samassa katsomaan toisiinsa, ja molempien kasvoille nousi lämmin laine, molempien katse ilmaisi enemmän kuin he oikeastaan olisivat suoneet.

— Kiitos, sanoi Aarne etehisen ovella. — Minulla on kaunista muisteltavaa, jos sattuisin lähtemään vähän poiskin.

Hän sulki kiireisesti oven kuin peläten tiedusteluja. Sitten juoksi hän ripeästi portaita alas, ei vihellellen kuten aikaisemmin, vaan vakavat, joskin toivehikkaat ajatukset mielessä.

Hänen tullessaan kotiin, istuivat sisaret läksyjään lukien ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Äiti kirjoitti omassa huoneessaan puhtaaksi jotain pöytäkirjaa. Äiti oli entistä enemmän ruvennut ottamaan osaa yleisiin harrastuksiin. Aarnen kautta oli kodin taloudellinen asema tullut entistä suotuisammaksi. Ja kun tytötkin jo olivat niin vanhoja, että molemmista oli tuntuva apu kotiaskareissa, oli äidillä aikaa entistä enemmän. Hän oli siitä syystä, kuten sanoi, ruvennut lyhentämään entisaikoina kerääntynyttä velkaa yleisharrastuksiin nähden. Mutta yleisharrastuksilla näkyi olevan itse paholaisen tavat. Kun saivat pikku sormen veivät koko käden. Äidillä oli yhtenään jos jonkinlaisia tehtäviä.

Aarnen olisi tehnyt mieli jutella jonkun kanssa, mutta kun ei kellään ollut aikaa, asettui hän soittokoneen ääreen. Hän oli aivan erikoisella tuulella. Oli niin hyvä olla. Mutta samalla tuntui siltä, kuin olisi seisonut jonkun suuren ja ihmeellisen kynnyksellä.

Viimein nousi vanhempi sisar kirjojensa äärestä. Hän oli jo korkeimmalla luokalla, kuten Airikin, joskin toisessa koulussa. Painaessaan kirjansa kiinni laulahti sisar iloisesti. Aarne tunsi säveleen ja vastasi jatkamalla. Sisar ja hän olivat hyvin samanluontoiset. He olivatkin oppineet puhelemaan sanoitta — näin laulaen esimerkiksi. Nytkin sisar tuli suoraa päätä Aarnen luokse. He hymyilivät ja ojensivat kättä toisilleen … noin vain kuin kaksi hyvää toveria. Heille oli tullut sellainen tapa.

Äitikin oli saanut työnsä valmiiksi. Hän rupesi yhdessä lasten kanssa kattamaan pöytää.

— Äiti, sanoi Aarne pöydästä noustessaan. — Ehkä minä huomenna lähden vähän maalle muutamien toverien kanssa, — oikeastaan heitä vähän saattamaan.

Ilona näytti tyytyväiseltä. Aarnehan nykyään aina oli työssä. Pieni matka maalle tekisi hänelle varmaan hyvää.

Aarne kumartui suutelemaan äitiä toivottaessaan hyvää yötä. Hän oli siinä suhteessa säilyttänyt lapsuusaikansa tavan. Äidin katse seurasi häntä lämpimänä ja säteilevänä. Hän ei sitä suorastaan nähnyt, vaan hän tunsi sen. Ja hänelle tuli kuin paha olla.

Ehkä äiti olisi ottanut koko asian toisella tavalla, jos hän olisi aavistanut… Oliko tämä ehkä jonkunlaista pettämistä?

Mutta mitä olisi ollut sanottava? Eihän hän itsekään vielä tietänyt mitään. Arvaili ja aavisti vain. Nykyään toimittiin selittelemättä, puhumatta. Puhuminen olisi vain tuottanut äidille huolta ja levottomuutta. Sillä vaikka äiti hommailikin kaikenmoista kodin ulkopuolella ja vaikka hän usein saattoi muistuttaa ja oikaista sellaisesta, johon ei olisi viitsinyt kiinnittää huomiota, ei ollut vaikea tietää, millainen mieli hänellä oli lapsiaan kohtaan.

Aarnen sisimmässä tuntui yhtäkkiä niin oudon lämpimältä. Niin kuin äiti katsoi, niin ei kuitenkaan kukaan maailmassa häneen ollut katsonut, ei kukaan.

Aarne paneutui vuoteeseensa levollisena tiedossa, että oli tehnyt oikein, kun vaikeni.

Mutta yöllä näki hän omituisen unen. Ovi hänen huoneeseensa tuntui hiljaa aukenevan. Hän oli tietävinään, että hän makasi vuoteessaan ihmetellen ovenavauksen kuulumattomuutta. Hän oli jännittävinään katsettaan, kunnes viimein erotti pienen, paitasillaan olevan tytön vuoteensa vieressä. Tyttö seisoi ensin aivan hiljaa, mutta kun näki Aarnen valvovan, pääsi häneltä itku. — Oli niin kylmä, kylmä — vaikeroi hän painaen lämpimän ruumiinsa Aarnea vastaan.

Kylmäkö, ihmetteli Aarne. Hänestä oli ollut kesä illalla hänen pannessaan maata. — Nyt on talvi ja kylmä, vaikeroi taas lapsi. Silloin Aarne nosti tytön käsivarrelleen ja kantoi hänet ulos näyttääkseen hänelle, että siellä oli lämmin kesä. Mutta siellä olikin talvi ja korkeat kinokset. Hän alkoi itse aivan väristä. Mutta hän astui eteenpäin lapsen kanssa. "Vie, vie", rukoili tyttö. Ja sitä myöten kuin hän kahlasi eteenpäin lumessa lapsen kanssa, sulivat kinokset ja kesä puhkesi esiin, ihana ihmeellinen kesä.

Aarne oli aamiaispöydässä kertomassa untaan toisille, kuri puhelin soi.
Nuori tuomari ilmoitti tunnin kuluttua tulevansa salkkuaan hakemaan.

— Laulahan nyt minulle eväslaulu, pyysi Aarne pöydästä noustessa. Hän painautui matalaan nojatuoliin, kiersi toisen säären ristiin toisen päälle, nojasi kyynärpäänsä polveen ja leukansa käteen. Siihen jäi hän odottamaan. Ilona pysähtyi huoneen vastaiselle kynnykselle poikaansa katselemaan.

Sisar oli jo soittokoneen ääressä. Hän ei kysynyt mitään. Hän katsoi vain Aarneen. Sitten hän alkoi: "Mull' laakson liepehellä on koti rauhaisa".

Ilona jäi nojautuneena ovipieleen kuuntelemaan. Tämä Aarnen lempilaulu nostatti niin paljon muistoja hänen sisimmässään. Sitä oli laulettu hänen häissään. Ne vietettiin Suviniemen pappilassa suvisen luonnon helmassa. Kai Aarnekin siksi niin rakasti tätä vanhaa yksinkertaista laulua, että se toi muassaan runsauden kodinlämpöä ja Suomen suvista suloa.

Ilona ei voinut irroittaa katsettaan Aarnesta. Hänellä oli juuri nyt se ilme, jota Ilona rakasti kaikkein enimmän. Siinä oli kuin sisäänpäin suuntautuvaa ajattelua, mutta syvämielisyyden ohella jotain liikuttavan vienoa, jotain, mikä muistutti ajasta, jolloin hän vielä oli pieni, keltakutrinen poika.

Laulu loppui samassa.

Aarne sipaisi hyvillämielin siskon poskea ja kumartui sitten suutelemaan äitiä. Kosketus oli kepeä, kiireinen, mutta se välitti kuitenkin Ilonalle jotain siitä kauniista ja lämpimästä, joka vasta oli väreillyt Aarnen sisimmässä.

Suuri rakkaus nousi Ilonan katseeseen tämän seuratessa poiskiiruhtavaa. Kynnykseltä heilautti Aarne vielä kerran iloisesti lakkiaan. Sitten hän katosi näkyvistä.

Seuraavan päivän puolivälissä olivat matkalle lähteneet kievarissa syöttämässä hevosta. Oli tilattu kahvia lämpimiksi talvipakkasessa ja syötiin mukaan varattua evästä. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja roteva mies astui sisään. Esiteltyään itsensä kievarin isäntänä alkoi hän tunnustelevasti tiedustella, olivatko herrat selvillä siitä, mitä eilen oli pantu alulle Helsingissä.

Herrat eivät tietäneet. He olivat edellisenä päivänä lähteneet kaupungista.

— Siellä on uusi ja entistä lujempi lakko, tuli painokkaasti. — Nyt jatketaan ennen kesken katkenneita aikeita. Eikä anneta kyytiä enää hevosella eikä junalla.

— Omillaan saa sitten kukin tulla toimeen, päätteli Aarne tavanmukainen hyvänsuopa hymy huulillaan.

Isäntä poistui. Herrat alkoivat yhdessä neuvotella.

Oli selvää, että sähköpitoisia pilviä nyt oli kerääntynyt tarpeeksi. Rajuilma nousi ja alkoi purkautua. Mutta miksi se siitä muodostuisi ja miten pitkäaikaiseksi, sitä ei vielä voinut sanoa.

— Minä uskon suotuisaan ja suhteellisesti nopeaan ratkaisuun, vakuutti
Aarne puhaltaen muutamia ohuita savupilviä sytyttämästään savukkeesta.
Hieno harmaansininen savu kierteli kepeänä hattarana ylöspäin kuin
hapuileva, eteenpäin kurottautuva ajatus.

— Olipa oikein, että läksimme hyvän sään aikaan Helsingistä, selitti toinen tuomareista. — On yritettävä pohjoiseen päin, että pääsee toimintaan.

— Sinne minäkin tahdon, vakuutti toinen. — Helsingissä jää pian kuin hiiri loukkuun.

— Mutta kotiin olisi välttämättä saatava tietoja meistä ja tilasta täällä päin. Kukas sen tekee? Se tehtävä ei ole vaaraton.

— Jos on vaarasta puhe, niin ei kai tässä kukaan arkaile? — Aarne oikaisihe, joustavuus kookkaan vartalonsa joka jäsenessä. Innostus hehkui hänen kasvoillaan.

— Niinkö me sitten päätämme?

Asia ratkaistiin yksimielisesti, ja tunnin kuluttua olivat toiset jalkamiehinä astelemassa länteenvievää maantietä pitkin Aarnen istuessa yksin reessä matkalla Helsinkiin.

Hän antoi hevosen juosta jolkuttaa, miten tämä itse tahtoi. Liiallinen kiire olisi ehkä herättänyt huomiota. Ja reenjalaksen liukuessa eteenpäin oli mukavaa antaa ajatuksenkin luistaa. Suuret tapahtumat olivat nyt ovella. Oliko vastaavaa suuruutta teossa ja tahdossa, siitä tuli nyt kysymys.

Innostuksenmies puristi lujatahtoisesti ohjasperiä. Hän ajatteli uljaita miehenajatuksia. Mutta silloin tällöin luisti ajatus yleisestä tilanteesta kotiin, missä äiti ja sisaret odottivat. Ja ajatuksen pysähtyessä heihin virtasi aina etäällä olevasta kodista kuin meren syvyyksiä salaa kiertävästä lämpimästä virrasta voimakas lämpöaalto ympärillä vallitsevaan kylmyyteen.

Hämärsi jo, ja Aarne alkoi ajatella iloista kotiinsaapumista. Silloin pamahti äkkiä läheisyydessä laukaus. Puunoksia taittui rusahdellen tiepuolessa ja kolme miestä ryntäsi esille metsänrinteestä.

— Seis, lahtari! — Yksi miehistä tarttui hevosen suupieliin, kaksi kävi rekeen kiinni, toinen toiselta, toinen toiselta puolen. Kaikki olivat asestettuja, punanauhat käsivarsissa.

Aarne istui levollisesti paikallaan itsekseen todeten, että hän nyt oli tekemisissä itse punakaartilaisten kanssa. — Mitä teillä on asiaa? tiedusteli hän kohteliaasti tavanmukaisella levollisuudellaan.

— Te olette lahtari.

— En ole koskaan tehnyt sitä työtä, — jollei oteta kirppuja lukuun.

— Älkää viisastelko! — Toinen vieressä olevista löi häntä pyssynkannalla korvalle. Päätä huimasi hetken, ja mieleen nousi kysymys, oliko edessä seikkailu, josta saattoi olla huvitettu, vai tulisiko kova eteen. Voimain mittelyä ei yksi aseeton kolmea aseellista vastaan voinut ajatella.

Aarne nousi reestä. — Kohdelkaa toki ihmisiksi rauhallista kulkijaa, sanoi hän pelottomasti. Katse vetosi ihmiseen heissä.

Miehet rähähtivät nauruun. — Ihmisiksi, toisti heistä toinen, tummatukkainen, hienopiirteinen mies mustien silmien säihkyessä kuin saalista vainuavalla pedolla. — Ihmisiksi! Hyvää esimerkkiä ovat herrat siinä suhteessa antaneet. Milloin on työmies herralle ollut ihminen? Silloin ehkä kun hätä on käsissä ja tarvitaan apua. Muulloin ei. Silloinkin kun mukamas ollaan kansanvaltaisia ja tahdotaan tehdä oikeutta, on joka päännyökkäyskin niin alentuva, että sen tuntee. Ihminen ei kohtaa ihmistä. Niin se on ollut, hyvä herra, ja niin se on nytkin. — Hän nauroi.

Kävi muutamia kylmiä väreitä Aarnen selkäpiitä pitkin. Ei oikeastaan sanojen vuoksi, paremmin siksi, että hän miesten katseista näki ne tosiksi.

— Ihmisiä on monenlaisia sekä teissä että meissä, sanoi hän levollisesti yhä pidellen ohjaksia kädessään, samalla kuin astui eteenpäin miesten rinnalla.

— Missä asioissa te kulette, rupesi toinen miehistä tutkimaan.

— Olin saattamassa muutamia tovereita.

— Lahtareita?

Kysymys sivuutettiin vastauksetta.

— Missä asioissa he liikkuivat?

— Läksivät tuttuja tervehtimään.

— Yhtyäkseen pohjoiseenpäin matkustaviin. Herroilla on nykyään hiiden hätä pohjoiseen. — Pyssynpiippu välähti äkkiä Aarnen silmien edessä. — Tunnetko perhana tällaista? — Ase työnnettiin aivan Aarnen suuta vasten.

— Kukapa ei jo poikana tahtoisi asetta käteensä? Tiedättehän te miehinä sen. — Sanat syntyivät niin luontevasti ja levollisesti, että miehet hetkeksi jäivät sanattomiksi. Astuttiin äänettöminä eteenpäin. Lumi vain narahteli neljän miehen astunnasta ja hevosenjalka kopsahteli raskaasti hevosen hitaasti ja väsyneesti astuessa eteenpäin. Muutaman kerran se pysähtyi ja vilkaisi taakseen kuin saadakseen selkoa siitä mitä oli tekeillä.

— Mitä te olette viraltanne, tiedusteli hetken kuluttua tummasilmäinen mies, joka alussa oli puhunut enin.

— Olenpahan aloitteleva urallani.

— Keltanokka, niinkuin herrat sanovat?

— Siitä ajasta on jo muutama vuosi. Olen lukenut lakitiedettä.

Vastaukseksi tuli kolminkertainen pirullinen nauru. — Sattuipa hyvä alku, huomautti tummasilmäinen tovereilleen. — Pyhän lain ja oikeuden valvoja punakaartilaisten vankina. Saakelin sopivaa.

He puhelivat keskenään aivan Aarnen selän takana kulkien hänen kintereillään kuin peto, joka vaanii saaliinsa pienintäkin liikettä. Puheet ja eleet eivät tietäneet hyvää. Aarne ymmärsi sen. Mutta paljon tukalammasta tilanteesta oli moni selviytynyt.

Aarne päätti olla hyvällä ja toivovalla mielellä. Mielenmasennuksesta ei koskaan ollut apua kenellekään. — Minne te aiotte viedä minut, tiedusteli hän odottamatta.

— Perästä kuuluu, sanoi torventekijä. — Miehet rähähtivät taas ilkeään nauruun. — Onpahan täällä lähellä eräs meidän päämajamme, sanoi hetken kuluttua tummasilmäinen.

Aarne ei vastannut. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet kotiin. Siellä istuivat kotijoukot sytytetyn iltalampun ääressä. Sisaret lukivat läksyjään. Äiti kirjoitti jotain pöytäkirjaa tahi alustusta, ellei hän esimerkiksi parsinut poikansa sukkia.

Tuo sukanparsiminen toi kuin suuren suvisen aallon Aarnen sisimpään. Tuntui aivan siltä kuin aurinko äkkiä olisi noussut heloittamaan taivaalta.

Minkähänlainen kasa siitä olisikaan syntynyt, jos kaikki äidin parsimat sukat olisi koottu yhteen läjään? Ihan pilviä piirtävä. Ja miten paljon nuo sukat sisälsivät — monessa suhteessa —. Hänen ollessaan pitkällä merimatkallaan esimerkiksi oli joka sukkaparin sisällä ollut piparikakku. Kun sattui laivanväestöllä, — joiden kanssa Aarne aina söi — olemaan sellaista väkevällä pippurilla höystettyä lientä, jota hänen oli vaikea syödä, otettiin äidin piparikakut esille. Niitä ei muulloin saanutkaan syödä. Sillä niinkuin pyhän nimen turhaanlausuminen oli kielletty, niin olivat nuo äidin piparikakutkin erikoisasemassa. Niitä ei saanut turhaan syödä.

Ehkä sisko nyt oli lukenut läksynsä ja nousi laulamaan — Aarnea ajatellen. — "Mull' laakson liepehellä on koti rauhaisa."

Aarne kuuli kuin joka säveleen. Mutta hän ei tällä hetkellä ajatellut ainoastaan sitä kodin lämpöä, jota ne hänelle aina välittivät. Hänen ajatuksensa menivät vastoin tavallisuutta isän ja äidin hääpäivään. Oli tuollainen päivä ihmiselämässä sentään kerrassaan sisältörikas. Syrjästä katsoin näkyi vain ulkonainen juhlapuoli. Mutta kun oikein ajatteli, niin huomasi miten suuresti tuo päivä erosi muista tavallisista juhlista. Sitä ajattelivat vuosikymmenien kuluttua uudet ihmisolennot ilo ja kiitollisuus mielessä tai ehkä kirosana suussa ja sydämessä.

Missähän mielessä nyt tässä rinnalla kulkevat miehetkin ajattelivat lapsuuttaan? Tuomarina tuli monesti kuulleeksi ja nähneeksi sellaista, joka pani ajattelemaan, että jos vain saisi maailman täyteen hyviä koteja, paranisi pian koko ihmissuku.

Oli kuin kaksi suurta, ruskeata silmää samassa olisi katsonut Aarneen. Ne olivat kuin syvä, pohjaton kaivo. Mutta niistä loisti samalla iloista, virkeätä älyä. Ne katsoivat ensin Aarneen täynnä suurta rakkautta. Sitten näytti siltä kuin ne iloisenvallattomasti olisivat tirkistäneet jonnekin etäällä olevaan, — ehkä pieneen kotiin, missä valkeamyssyinen palvelija tarjoili pöydässä ja missä ei koko talossa ollut ainoatakaan tinalusikkaa.

Aarne huokasi huomaamattaan raskaasti.

Kuinkahan etäälle hänen nyt oli marssittava? Ja mikä tulisi perillä eteen?

Entä minkälaista mahtoi olla Helsingissä? Olivatkohan tapahtumat sielläkin kehittyneet yhtä yllättävän nopeaan kuin täällä maalla?

Tie kääntyi samassa veräjästä jäälle. Pienen matkan päässä näkyi suuri, musta aukeama jäässä. Se oli kuin suuri avanto. Siitä oli ehkä otettu jäitä.

— Annettaisko tälle perhanan porvarille pieni kylpy, kuului selän takaa.

— Uudestisynnyttävä peso, ivaili toinen. Aarnen mieltä karmaisi. Meri oli aina ollut hänen ystävänsä, yksi kaikkein läheisimpiä. Kuolla tuonne, se olisi kuin kuolla ystävänsä kuristamana.

— Ei anneta hänelle sellaista kunniaa, kuului taas takaa — kirosanan vahvistamana. Sitten kuiskailivat miehet hetken keskenään. Sen jälkeen rupesivat he uudelleen tutkimaan häntä matkasta ja sen tarkoituksesta.

Aarne huokasi helpoituksesta, kun kiusoitteleva kuulustelu viimein lakkasi. Ajatukset kääntyivät heti kuin pyytäjää pakeneva lintu Helsinkiin. Minkähänlaista siellä nyt oikeastaan oli? Monet olivat viime päivinä lähteneet pohjoiseen päin, mutta toiset olivat vasta olleet lähdössä. Tämä äkkiyllätys oli kai monelle tullut kuin takaapäin kaulaan viskattu hirttonuora.

Kunpa nyt ensin pääsisi onnellisesti sinne ja sieltä sitten ehkä eteenpäin toimintaan. Ei äitikään panisi vastaan. Hänellä oli aina ollut paljon ymmärtämystä yleishyvään nähden. Eikä hän myöskään ollut arkalasta kotoisin.

Taas tuli mieleen, miten paljosta oli äitiä kiittäminen, paljosta, joka oli vieläkin parempaa kuin tuo pilviä piirtävä, ehjäksi parsittu sukkaläjä piparikakkuineen.

Jos tie nyt loppuisi tähän… Oli kuin tuo musta avannon silmä uudelleen olisi noussut eteen. Se oli jo takana päin, mutta sen pelkkä muisto nosti Aarnen koko nuoren elinvoiman epätoivoiseen vastarintaan.

Ei, ei lopussa, ei missään tapauksessa. Elämä ei saanut, ei voinut loppua näin. Äitikään ei sitä uskonut. Eikä kukaan elämää rakastava voinut siihen suostua, ei ainakaan silloin, kun paraissa voimissaan joutui kuin kynnykselle. Jatkoa täytyi olla, — jollei tällä puolella, niin toisella.

Oikeuden ja totuuden puolesta taistelevan oli helppo uskoa oikeuden ja totuuden alkulähteeseen. Ja joka kerran uskoi tuollaiseen kaiken hyvän lähtökohtaan ja keskukseen, hänellä kai oli Jumala, — vaikkakaan ei enää lapsuuspäivien pitkäpartaisena vanhuksena. Ja eikö ihmislapsi kaikesta harhailustaan huolimatta ollut tuosta valkeuden lähteestä tänne ajallisuuteen vuotanut säde, jonka määrä oli palata takaisin tuohon alkulähteeseensä? Tämä kai oli ydin raamatun luomiskertomuksessa ja tällähän vanhan ajan gnostikotkin olivat henkeään ravinneet.

Aarnesta tuntui kaikki tällä hetkellä niin yksinkertaiselta, kauniilta ja tyydyttävältä. Oli aivan kuin hänen pikku poikana istuessaan äidin polvella ja äidin kiertäessä ristiinliitetyt kätensä hänen ympärilleen.

Kunpa äiti vain olisi nähnyt, miten hyvä hänen oli olla. Tosin hän kulki raakuuksia suustaan latelevien miesten vankina. Tosin kolme pyssynpiippua tuontuostakin uhkaavasti tähtäytyi vasten silmiä. Mutta kuu kumotti taivaalla, ja hänen sisimmässään oli syttynyt iloinen usko siihen, että hän pian on määränpäässä ja saa käydä suorittamaan osaansa siinä taistelussa, johon nyt isänmaa kutsuu ja joka ehkä voi loppua alkuunsa, jos vain jokainen on mies ja täyttää velvollisuutensa.

Aarne ajatteli rohkeita, iloisia ja luottavia ajatuksia kotinsa ja isänmaan tulevaisuudesta.

Hän kuuli taas kuiskauksia takaa päin ja jotain salakähmäistä liikettä.
Äkkiä tunsi hän jotain kummallista ruumiissaan. Hän kuuli laukauksen.
Ensimäistä seurasi toinen ja kolmas. Mutta niitä hän ei enää kuullut.
Hän oli suistunut suulleen maahan. Lämmin verivirta valui sulattavana
kuutamoiselle hangelle.

— — — —

— Tuomarinalku ensimäisenä, sanoi Kusti Ojanen viskaten ruumiin rekeen. — Sopiva teko tuomarin äpärälle.

Ilona Solja makasi vuoteellaan kuivin, kyyneleettömin katsein tuijottaen eteensä. Hänen ajatuksensa liikahti vaivalla ja väsyneesti kuin siipirikko, yritteli, pääsi pienen kappaleen eteenpäin ja yritteli uudelleen.

Aarne oli lähtenyt kotoa. Hän, Ilona, ei ollut estellyt, oli vain ollut tyytyväinen, ei ollut ymmärtänyt muuta. Ei hän edes ollut levoton jälestä päin. Ajatukset vain seurasivat Aarnea aivan hetki hetkeltä.

Niinhän ne ainakin seurasivat. Mutta tällä kerralla kuitenkin enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Eikä hän vain seurannut. Hän ikävöi poikaansa aivan kuin tämä olisi ollut pitkälläkin matkalla. Hän pani aterioista säästöön hänelle joka palan, joka jollain tavoin oli nykyajan niukkoja paloja vähänkin parempi. Hän kertasi mielessään pikku piirteitä Aarnen kokemista ja puheista. Hän ravitsi nälkäistä ikäväänsä ajattelemalla hetkeä, jolloin ovikello soisi ja hänen pitkä, ryhdikäs poikansa solahtaisi ovesta sisään joustavuus joka jäsenessä ja nuo syvät sinisilmät säteilevinä kuin päivä keväisenä aamuna.

Mutta sitten puhkesivat levottomuudet ja sitten, sitten…

Hän ei tietänyt miten ja milloin se oli tapahtunut. Ei hän myöskään tietänyt, kuka sen hänelle sanoi. Hänellä oli vain aavistus siitä, että ihmiset koettivat olla hänelle ystävällisiä, koettivat sanoa sanottavansa hellävaroin.

Aivan kuin kuolinisku ei olisi kuolinisku siksi, että se annetaan varovasti ja arkaillen.

Tyttäret liikkuivat hiljaa hänen ympärillään. Hän näki heidän lempeästi hymyilevän. Hän tunsi heidän peittelevän häntä hänen väristessään kuin vilussa. Hän tunsi kiitollisuutta siitä, mutta hän ei jaksanut puhua. Hänellä oli vain pohjaton tarve levätä, levätä että hän jaksaisi sitten…

He olivat luvanneet … hän ei tietänyt kuka, mutta hänelle oli sanottu, että he toisivat Aarnen kotiin, niin että hän itse saisi pukea poikansa viimeiselle matkalle.

Nyt täytyi levätä, koota voimia, että jaksaisi sitten. Silloin hän tahtoi nousta ja mennä vastaan. Aarnen täytyi tuntea, että äiti koko ajan oli odottanut, ikävöinyt ja nyt tuli vastaan syli ja sydän avoinna niinkuin aina ennenkin. Aarnen täytyi saada tuntea, ettei hän enää ollut pahojen, vihaa uhkuvien ihmisten keskellä, vaan kotona, kotona, missä häntä rakastettiin, missä häntä pidettiin hyvänä, missä kaikki oli häntä kohden ojentuvaa, häntä ympäröivää ja ikävöivää hellyyttä.

Käsi laskeutui äidin otsalle. Se oli pieni ja pehmeä, mutta siinä oli kuin voimaa. Tuskantäydet yöt surunmurtaman äidin rinnalla olivat tehneet nuoren tytön täyskypsäksi naiseksi.

— Äiti! — Ääni oli hyväilevä ja hellä. — Äiti, nyt he tulevat.

Ilona kavahti pystyyn. Hän sai kuin yliluonnollisia voimia. Ja tytärkin auttoi.

He olivat ovella, kun portaista kuului raskaita askelia. Aarne tuli, vaan ei ryhdikkäänä, säteilevänä kuten tavallisesti. Hän makasi hiljaa ja liikkumatta kuin levolle laskeutunut soturi. Pään asento oli väsynyt, lepoa ikävöineen ja viimeinkin lepoon päässeen. Kaulan ympärille oli kierretty valkoinen liina, joka muodosti kuin korkean sotilaskauluksen.

— Tänne, tänne, — Ilona kulki edellä Aarnen omaan huoneeseen. Se oli täynnä kukkia ja siellä oli äidin kuntoonlaittama vuode. Se otti vastaan kuin hellä, odottava syli.

Syvä, pyhäinen rauha ympäröi kunniavahtina varhainkaatuneen vuodetta. Rakkautta, rakkautta huokui koko koti. Ja kaikki keskittyi poistemmatun, ehkä kuitenkin lähellä olevan ympärille.

Mutta kun koti oli vieraista tyhjä, täytti sen suuri, sydäntäsärkevä äidinitku.

Ilona oli polvillaan poikansa vuoteen vieressä. Hän hyväili poikaansa, hän puhui hänelle, nyt sydämellisemmin kuin koskaan. Ennen oli jokapäiväinen touhu ja kiire tukahuttamassa sydämen kaikkein hellimpiä sanoja. Ennen oli arkisuus vaatimuksineen vuolaana virtana väkipakolla vetänyt muassaan, aina vain muassaan. Nyt oli virta pysähtynyt. Pyhäinen hiljaisuus oli avannut ovet temppeliinsä.

— Poikani, poikani, avaa silmäsi, avaa ne kerran, yhden ainoan vielä. Sano, että tunsit rakkauteni viimeiseen asti, ettet ollut yksin, et avuttomana?

Ilona näki tuskanpiirteet suun ympärillä. Hänen sisimpänsä värisi yhtenä ainoana vertavuotavana haavana. Kädet painuivat hyväilevästi kärsivän suun ympärille. — Poikani, poikani, ethän sinä kärsi enää? Sano, että tunnet rakkautemme —, että tiedät olevasi, et vihamiesten ympäröimänä, vaan kotona, kotona.

— — — —

Pehmeä käsi laskeutui taas Ilonan päälaelle. Iso sisko seisoi äidin vieressä. Hänen toinen kätensä kiertyi Aarnen, toinen äidin ympärille. Hän kertoi, että Maija ja Airi olivat tulleet.

Heilläkin oli kukkia, ihania tuoksuavia kukkia Aarnelle, joka niin oli rakastanut kukkia. Ja sitten Airilla oli peite, jonka hän oli ommellut. Hän oli kesällä Aarnen pyynnöstä alkanut valmistaa leijonalippua, ja se oli puolivalmiina ollut mukana juhlassa, jossa Aarne oli pitänyt puheen. Hän oli seisonut melkein lipun juurella ja puhunut innostavia sanoja nuorista isänmaansa nostajina. Nyt oli Airi ommellut lipun valmiiksi, — peitteeksi Aarnelle.

Ilona veti heitä kädestä muassaan. — Tulkaa, tulkaa tänne Aarnen luo! Täällä on niin hyvä olla. Katsokaa, kuinka rauhallisesti hän nukkuu. — Ja näettekö, että hän hymyilee?… Oli kuin tuskaa suun ympärillä ensin. Mutta nyt se on väistynyt. Se on poissa. Onhan hän kotona. Hän tuntee, että hänen on hyvä olla. — Ilonan käsi painui hyväilevästi pojan poskelle, tarttui sitten rinnalla lepääviin käsiin, hyväili, koetti lämmitellä.

— Poikani, rakas poikani, miten kaunis peite sinulla nyt on! Ja miten iloisesti sinä katsoisit ympärillesi, jos jaksaisit!

Ääni hyväili, käsi hyväili. Ilona puhui pojalleen ja pojastaan. Muuta hänelle ei ollut olemassa.

Ovikello helähti taas. Tuli toisia. Ja heilläkin oli kukkia. Kukkia ja rakkautta, paljon rakkautta … kaikki Aarnelle.

Siinä oli kuin lieventävää lääkettä suureen, veristävään haavaan.

Maijankin pojat tulivat. He tahtoivat vielä kerran nähdä Aarnen ja hänen paariensa ääressä uudistaa valansa isänmaan puolustajina. He olivat ainoastaan viidentoista vanhat, mutta hekin tahtoivat olla uskolliset kuolemaan asti, jos sitä kysyttäisiin.

He jäivät hetkeksi kahden Aarnen huoneeseen.

— Tällainen viaton veri huutaa maasta. — Taunon jäntevä käsi puristui nyrkkiin, ja vartalo suoristautui sotilaalliseen ryhtiin.

Pentin kasvoilta oli joka ainoa Veripisara valahtanut kuin olemattomiin. — Minä tunnen, että mielelläni antaisin vereni. Mutta voisinko vuodattaa toisen verta lähimmäinen silmäini edessä…?

— He ampuivat takaa, — tuli vaivalla Taunon yhteen puserrettujen huulien takaa, — salakavalasti takaapäin. Ajattele sitä!

Poikien silmäluomet punoittivat heidän heittäessään hyvästi. Ilona näki, että he olivat rakastaneet Aarnea, ja hän tarttui siihen kuin suureen antimeen, jonka hän sai viedä hiljaisuuteen, poikansa ihanaan lepokammioon.

Hän painui siellä uudelleen polvilleen vuoteen viereen. Hänen oli vaikea olla hetkeäkään erossa sieltä. Hän oli oikeastaan saanut olla niin vähän Aarnen seurassa. Pojalla oli usein ollut kiire. Ja hänellä itsellään samoin. Elämä oli ollut kovaa siinä suhteessa. Ensin oli täytynyt ahertaa toimeentulon puolesta niin, ettei edes saanut olla omien lastensa kanssa niin paljon kuin olisi tahtonut. Sitten kun helpotti siltä kohdalta, olivat yleiset harrastukset velkoneet. Ne olivat vaatineet kuin osansa. Ja velka oli maksettava. Siltä oli tuntunut. Mutta voi, miten nyt kirveli syvällä sisimmässä, nyt, kun yhdessäolon lyhyet hetket armotta olivat huvenneet loppuun niinkuin aikalasista toiselle puolelle valunut viimeinen hiekkajyvä.

Kun levottomuudet alkoivat, saivat kaikki yhtäkkiä aikaa yllin kyllin.
Koulut lakkasivat toimestaan. Yhdistystyö oli seisauksissa. Mutta
Aarne, Aarne oli silloin jo poissa … pitkällä matkallaan.

— Avaa silmäsi, avaa, yhden ainoan kerran vielä! — Ilona kerjäsi kerjäämällä. Hän tiesi, ettei hän kauan enää saisi katsella edes näitä, nyt niin levollisesti umpeenpainuneita silmiä. Pian veisivät Aarnen, ottaisivat pois tämän murtuneen, mutta niin rakkaan tomumajankin…

Hän puristi kangistunutta kättä tuntematta sen kylmyyttä. Hän oli tietoinen vain siitä rakkaudesta, joka on valmis Manalankin maalta velkomaan takaisin kadonnutta lasta.

He olivat luvanneet hänelle, etteivät sulkisi arkkua ennenkuin viime hetkessä, että hän saisi katsella poikaansa niinkauan kuin mahdollista, saisi nähdä hänen hymyilevän tuota siunatun rauhallista hymyä, joka aivan kuin puhui siitä, että tuona pimeänä kauhujen yönä suuri, ijäinen rakkaus oli häntä ympäröinyt ja ottanut helmaansa.

— — — —

Kuin unessa kulki Ilona arkun perässä yhdessä tyttäriensä kanssa. Muita ei ollutkaan saattamassa. Toiset kerääntyivät kappeliin.

Ylioppilastalon kohdalla kannettiin heidän ohitsensa kaksi punaista arkkua. Toisen vieressä kulki itkevä nainen.

Ilonan kasvoille kuvastui suuri kauhu. Hänen ajatuksensa hapuili kuin päästäkseen selville jostain käsittämättömästä ja raskaasta. Hänessä oli herännyt kuin aavistus siitä, että tuossakin kulki itkevä äiti. Ja hän oli hetken tuntenut syvää, vaistomaista yhteenkuuluvaisuutta. Mutta silloin paistoi punainen hänen silmiinsä. Ja se aivan kuin hyydytti hänen sydänverensä. Verivirta paisui ja nousi muuriksi noiden arkkujen välille. Eikä hän sitä olisi tahtonut. Hän oli tottunut näkemään lähimmäisen jokaisessa.

Ajatukset etsivät selvyyttä, johtolankaa, hapuilevina, hätääntyneinä kuin haavoittuneet, siipiään räpyttelevät linnut.

Unessa, unessa kulki Ilona eteenpäin. Hän näki kuusia, kukkia, ihmisiä, kaikilla suuri, yhteinen suru katseessa.

Valkean arkun kansi nousi. Hänen poikansa hymyili hänelle … vielä kerran.

Kansi painui taas … ei enää noustakseen.

"Jumala, sangen sovelias apu tuskissa."

Ilonasta oli kuin pehmeä, vanha käsi olisi tarttunut hänen omaansa, noin, niinkuin ennen rippikouluaikana Suviniemen pappilassa. Siellä oli Aarnekin ollut, siellä leikkinyt kesäisellä nurmella silmät ilosta säteilevinä ja pitkät kiharat riippumassa selkää pitkin. Tuo vanha, pehmeä käsi oli Aarnenkin päätä hyväillyt. Nytkö se siunasi viimeiselle pitkälle matkalle?

Valkea arkku painui hitaasti kukitettuun hautaan. Kaipaavat katseet saattoivat siunaten.

Ilonan kädet painuivat ristiin. Rukoilla hän ei voinut. Mutta hän tiesi, että ijäinen rakkaus ylläpitävänä ympäröi häntä ja hänen poikaansa.

"Sangen sovelias apu tuskissa"… Sanat kurottautuivat kuin suuresta ahdistuksesta vapiseva käsi auttajan puoleen.

— — — —

Toimitus alkoi.

Jäältä kuului kuularuiskujen rätinä. Punaiset harjoittivat joukkojaan.

Asemahuoneen edustalla oli levotonta liikehtimistä ja kiirettä, ei tavallista, liikenteestä johtuvaa, vaan sotatilan aiheuttamaa. Punakaartin asettamia vahteja seisoi tuhkatiheässä, ja viestin viejät kiiruhtivat hätäisin askelin ryhmän luota toiselle.

Toisenluokan odotussalin edustalla seisoi ryhmä nuoria tyttöjä. Heillä oli venäläisten laupeussisarten puku päällään ja muutamilla oli kädessä pienet kääröt, arvattavasti sidetarpeita. Vakava työ ei kuitenkaan tällä hetkellä näyttänyt kiinnittävän heidän ajatuksiaan. He nauroivat ja tirskuivat, viskasivat halpahintaisia sukkeluuksia ohikulkeville miehille ja pistelivät välillä suuhunsa muutamia sota-ajankaramelleja eväistänsä.

Yksi ainoa heidän joukossaan seisoi syrjässä muista eikä ottanut osaa toisten ilveilyyn.

— Mitä sinä Hilma siinä mökötät, viskasi hänelle muuan toveri syrjästä. — Oletko ehkä peloissasi?

— Peloissani? — Hilman ylähuuli koukistui pilkallisesti. — Vähemmän kuin kukaan teistä, luulen minä. — Hän käänsi selkänsä tovereille ja kääntyi puolijuoksua menemään radan toiselta puolelta lähenevää miestä kohden. Ehdittyään kohdalle hän pysähtyi hengästyneenä. Katse naulautui jännittyneenä mieheen. Tämä nyökkäsi. — Kyllä se on aivan varma. Lahtarithan lähtivät sinne Nikkilään mellastamaan, ja hän on kaatunut. Kivinen, jolle minä puhuin asiasta, lupasi varmasti toimittaa ruumiin teidän käsiinne.

Hilma oli hetkeksi mennyt valkeaksi kuin vaate. Mutta nyt nousi tumma aalto kasvoihin. — Minusta te voisitte panna hänet ensimäiseksi saattueeseen, sitten kun sankarit haudataan, sanoi hän päättävästi. — Hänen pitää saada kukkia ja seppeleitä, soittoa ja kaikkea mahdollista komeutta, muistakaakin se! Hän ei koskaan eläessään saanut mitään hyvää.

Mies rähähti ensin nauramaan, sitten tuli kirosana tavanmukaisella ponnella. — Sellaisenahan tämä hyvä porvarillinen yhteiskunta näihin asti on ollut. Työläinen on saanut niukan osansa ajallisesta hyvästä — matkalla hautaan — jos silloinkaan. Ja nyt kun me tahdomme ottaa osamme jo täällä, ottaa kun ei sitä ole vähemmällä annettu, nyt ruvetaan asevoimalla meitä ahdistamaan. — Hän puristi nyrkkiään. — Mutta kyllä me näytämme!

Hilman katseessa välähti tuimasti. — Ei teidän tarvitse lietsoa minuun lisää, kyllä on tarpeeksi ennestään. Muistattehan vain lupaustanne? Mies nyökkäsi ja kukin kääntyi taholleen. Hilma läheni hitaasti ja vitkastellen asemahuonetta. Ei tehnyt mieli yhtyä toisiin eikä eristäytyäkään, ei ainakaan huomattavalla tavalla.

Hän kietaisi väljän takkinsa paremmin ympärilleen. Vilunväreet puistattivat, vaikka poskia poltti. Hän ei ollut terve. Ja sitten oli sanoma veljestäkin järkyttänyt. Hän aivan näki kinokselle kangistuneen, hintelän, kalpeaposkisen pojan.

Käsi takin taskussa puristui nyrkkiin. Hammasrivi kihnutti toista.

Kun vain olisi saanut huutaa ääneensä, huutaa tuskasta ja vihasta! Hän oli syntynyt vihaamaan. Nyt hän tunsi sen. Hänen olisi ollut mahdoton sanoa, milloin tuo tunne hänessä oli herännyt. Hän muisti lapsuusvuosilta lukemattomia kertoja, jolloin hän oli raivonnut voimattomassa vihassa, mutta ne eivät olleet mitään käännettätekeviä kokemuksia. Viha ei juureutunut niistä. Se oli ollut hänessä. Se oli syöpynyt hänen joka soluunsa jo hänen muodostuessaan tänne maailmaantuloa varten. Yöt päivät oli äiti surrut häpeätään, kun hänen, köyhän torpantytön, oli palattava kotiin papinkirja pilalla. Epätoivoisena oli hän lastaan kantanut, epätoivoisena tahtonut sen surmata. Ihmiset olivat sen kuitenkin estäneet, ja häpeä oli siitä vain kasvanut. Äiti oli senjälkeen käynyt kummalliseksi, nauroi itsekseen, heitti tehtävät työt kesken ja jäi tylsästi eteensä tuijottamaan. "Höpsän-Hannan" nimellä hän kulki jo siihen aikaan, kun Hilma oppi jotain ymmärtämään. Oliko ihme jos Hilma osasi vihata?

Veli syntyi myöhemmin. Hän oli kitukasvuinen, pieni raukka alunpitäen. Ei ollut ajatuskaan terävä. Mutta ymmärsipähän olla pahoillaan, kun toiset pitivät pilkkanaan. Ei säästynyt edes siitä kärsimyksestä. Eikä se Hilmankaan kuorma keventynyt siitä, että heitä nyt oli kaksi kantamassa äidin häpeätä. Päinvastoin. Veljen kärsimykset ne aina panivatkin hänen vihansa kuumimpaan kuohuntaan. Veljelle hän ei sitä myöntänyt. Häntä hän vain lohdutteli ja hyvitteli. Mutta yksinäisyydessä hän puri hammasta. Ja silloin hän itselleen lupasi, että hän kostaa. Hän lähtee Helsinkiin, ansaitsee paljon rahaa, ottaa äidin pois köyhäintalolta ja syöttää veljelle makeisia, aina vain makeisia ja kaikkien niiden nähden, jotka nyt ovat härnäämässä ja haukkumassa.

Pappilaantulo oli kuin ensimäinen askel Helsinkiä kohti. Se oli siitäkin syystä niin autuaallisen hauskaa. Ja muutenkin oli siellä parempi olla kuin muualla.

Hilman sisintä vihlaisi omituisesti. Mitä se vanha rovasti olisi sanonut, jos nyt olisi nähnyt? Eikö hän vain olisi laskenut kättänsä päälaelle, katsonut vesissä silmin ja sitten…

Ei, ei! — Hilma työnsi hätäisesti ajatuksen luotaan. Hän ei tahtonut muistella eikä heltyä. Yhden tai muutamien hyvyys ei tehnyt monen katkeria kärsimyksiä tyhjiksi eikä sovittanut koko tällaista katalan nurjaa maailmanjärjestystä kuin tämä nykyinen.

Kuva veljestä nousi uudelleen Hilman eteen. Oh, kuinka avuton hän aina oli ollut, — aina kalpea, nälkiintynyt, aina toisten tiellä ja toisten potkittavana! Kostoa, kostoa huusivat hänen nyt kangistuneet jäsenensä. Kostoa huusi koko hänen elämänsä.

Eikä nyt kelvannutkaan sellainen lapsellinen kosto, josta Hilma pienenä oli uneksinut. Päätös syöttää veljelle karamellia ja saada äiti alennustilasta korotetuksi kunniaan ja arvoon oli silloin monesti viihdyttänyt mieltä. Nyt vaati sisin jo muuta.

Hilman huulet koukistuivat taaskin katkeraan hymyyn. Hän muisti kuinka hän äidin kuoltua oli lohduttanut itseään sillä, että hän ainakin hankkii äidille oikein komean hautakiven. Kun hän Helsingissä saa ansaituksi paljon rahaa, ostaa hän sen ja sen pitää olla komeamman kuin itse tuomarilla. Silloinpa nähdään eivätkö ihmiset lakkaa hyljeksimästä.

Voi kuinka veljen silmät olivat käyneet suuriksi ihmettelystä, Hilman puhuessa aikeistaan.

Tuomari oli ollut häijy ja jumalaton mies. Sen tiesi jokainen lapsikin pitäjässä. Ja se oli mennyt Matinkin päähän. Mutta tuollainen suuri, komea kivi oli sittenkin valtavan juhlallinen. Se oli kuin porras taivaaseen päin. Ja sen varassa oli ehkä tuomarikin päässyt sisään kultakaupunkiin.

Kylläpä äiti olisi iloinnut jos olisi tietänyt että Hilma aikoo hänelle vielä suurempaa!

Veli katsoi Hilmaan sellaisella rajattomalla luottamuksella ja kunnioituksella, että tämä oikein kohosi omassa mielessään. Ja vaikka tuon muhkean kiven taivasta kohti korottava kyky jo silloin tuntui hänestä epäilyttävältä, oli hän kuitenkin ylpeän iloinen lohduttajakyvystään.

— Hilma hoi, tule joukkoon, mennään tuonne sisään juomaan teetä! — huusivat samalla toiset hänelle. He olivat jo menossa odotussaliin ja jättivät oven auki jälkeensä. Hilma seurasi, joskin haluttomasti. Teki mieli saada jotain lämmintä tähän sisäiseen ja ulkonaiseenkin viluun. Mutta toisten seura ei miellyttänyt. Ei muutenkaan. Ja kaikkein vähimmin nyt, kun sydän oli sairas veljen tähden.

— Kostan, kostan, mumisi hän itsekseen, — kaikki nyt yhtaikaa.

Hän puristi kädet lujasti toisiinsa ja tunsi tehneensä pyhän velvoittavan valan.

Eikä hänen tarvinnut kostaa vain toisten, — äidin ja veljen puolesta.
Kostamista oli hänellä itselläänkin.

Häneltä pääsi terävä nauru. — Kuulkaa tytöt, teillä kai useimmilla on ollut herroja "friiarina"? Eikös olekin?

Tytöiltä ei tullut vastausta. He rupesivat sen sijaan nauramaan. — Kas vain tuota Hilmaa, rupee kerran olemaan oikein meikäläiseen malliin, vaikka muuten aina murjottaa yksin.

— Niin nähkääs, minä vain ajattelin, että jos tulee tappelu ja meidän pitää "sisarina" sitoa herrojen haavoja, niin olisipas mukavata, kun olisitte tällaisessa laupeuden työssä ja potilaana olisi esimerkiksi ensimmäinen "viettelijä"!

— Taidat puhua omaasi ajatellen, ilvehti heleäposkiseksi maalattu "sisar". Mutta toiset panivat nauraen vastaan. Hilma ei ollut niinkuin muut syntiset. Hän oli aina pysytellyt ylemmillä portailla.

Hilma ei vastannut. Hän pani paraikaa sokeria teehensä ja ryyppäili sitten ahneesti höyryävää juomaa. Olisi tehnyt mieli vastatakin ja siten viskautua keskusteluun. Se olisi helpottanut ajatuksiin nähden. Mutta sekin oli niin vastenmielistä. Eikä noista ajatuksista kai sittenkään olisi päässyt. Ne olivat tänään merkillisen itsepintaisia, — aivan kuin sitä varten, että hän paremmin muistaisi sen suuren tehtävän, joka häntä odotti.

Hän lämmitti käsiään teelasia vastaan. Taas puistatti kuin vilussa — ehkä noista muistoistakin. Ja sellaistahan koko hänen elämänsä oli ollutkin, — ainaista vilun tuntoa.

Hän säpsähti. Se aika, jota hän juuri äsken oli muistanut, oli siinä suhteessa ollut lyhytaikainen ja ainoa poikkeus. Silloin hän ei mielessään märehtinyt köyhän katkerata osaa. Silloin oli elämä kerran kaunista hänellekin. Silloin hän muisti vain sen, että hän oli nuori, sai rakastaa ja olla rakastettu.

Miten lapsellisen luottava hän silloin oli! Vaikka hän lukemattomien kokemuksista — äidistä puhumattakaan — tiesi miten köyhän tytön käy, kun herra häntä omakseen suosittelee, ei hän sittenkään pelännyt. Hän uskoi kaikesta huolimatta — niinkuin muutkin olivat uskoneet, — että juuri tämä oma kokemus oli täydellinen poikkeus säännöstä. Hän ei tulisi lokaan poljetuksi. Hän pääsisi nousemaan yhteiskunnallisessakin suhteessa. Ja sillä lailla tulisi äidin kohtalokin kuin sovitetuksi, joskaan ei koston kautta.

Kosto väistyi siihen aikaan hänen ajatuksistaan. Mutta äidin kohtalo oli hänellä aina silmien edessä. Sentähden hän ei antautunut. Sentähden hän oli ylpeä. Hän vaati tekoa eikä lupauksia. Ja silloin, silloin tuli se kauhea hetki, jolloin hän ymmärsi…

Siitä asti kasvoi hänen kykynsä vihata. Asemahuoneen ovi temmattiin samassa hätäisesti auki.

— Hittoako te täällä, kun lahtarit tulevat. Mies katosi ovelta. Naiset kerääntyivät ryhmään neuvottelemaan. He eivät oikeastaan olleet selvillä siitä mitä tehdä, jos tulisi taistelu ja vaadittaisiin jonkunlaista toimintaa.

Hilma vetäytyi syrjään muista. Hän ei tarvinnut heidän neuvojaan. Hän tarkasti vain tutkivasti hänelle annettuja sairaanhoitajattarelle kuuluvia kojeita. Sitten hän meni pihalle. Kuula vingahti ohi samassa kuin hän avasi oven. Punanauhainen käpertyi hangelle.

Hän juoksi viereen, nosti kaatuneen maasta ja koetti saada sisään. — Hoitakaa te, sanoi hän käskevästi toisille samassa kuin oli saanut miehen penkille. Sitten hän kääntyi palatakseen ulos. Pyssyjen pauke kuului yhä kiihtyvän. Tulta leimahti vasten kasvoja.

Hän värisi ylt'yleensä.

Kylmästäkö? Kauhustako? Tai ehkä ilosta?

Hän tunsi, että hänen elämänsä suuri hetki nyt oli tullut.

Katse kääntyi hetkeksi pukuun, joka hänellä oli ensi kertaa päällä.
Suuren valkoisen päähineen liepeet muistuttivat morsiushuntua.

Hän naurahti katkerasti. Morsiuspuku, hänen morsiuspukunsa se olikin. Hän astui vihille elämänsä kumppanin, koston kanssa. Sille hän oli itsensä luvannut. Nyt se kutsui, nyt otti omansa.

Hän kiiruhti eteenpäin. Hangella makasi taas punakaartilainen. Hän juoksi luokse, kuunteli ja koetteli, mutta mitään ei kuulunut. Mies oli kuollut.

Silloin kuului läheisyydestä valitusta. Nuori mies makasi suullaan maassa, posken alla pursusi veri voimalla esiin. Kuula oli posken kautta tunkeutunut pään läpi ja tullut niskasta ulos.

Mitäpä tässä olisi voinut tehdä, vaikka olisi tahtonutkin? Ei kerrassaan mitään. Hän ei ainakaan. Siis oli myöskin armeliainta…

Silmänräpäyksessä painui terävä veitsi maassa makaavan valtimolle. Veri työntäytyi esille hillitsemättömällä voimalla kuin suuresta suihkusta. Sitä tuli lumelle, kaatuneen kasvoille, Hilman vaatteille, hänen kasvoilleen.

Häntä huimasi ja kylmät väreet karkasivat selkää pitkin. Verta oli pärskynyt huulillekin, ja siitä tuli sitä kielellä pyyhkäistyksi. Hän tunsi sen suolaiseksi, lämpimäksi ja samalla vähän imeläksi. Mieltä alkoi etoa ja puistatti.

— Tänne, täällä tarvitaan, huusi joku hänelle.

Hän nousi horjahdellen ja kiiruhti odottavan "punaisen" luo tämän koettaessa auttaa haavoittunutta toveria.

— Mennään sisälle, hittoako tässä tällaisessa tulen tuiskussa!

Mies kävi Hilman avulla kantamaan haavoittunutta suojaan.

Mutta kohta kun sairas oli pitkällään penkillä, oli Hilma uudelleen ulkona. Siellä odotti se suuri, kaiken muun tieltään työntävä tehtävä, se, joka hänet oli vihille vienyt.

Ulkona hangella makasi taas "valkea" nuorukainen.

Hilman polvet alkoivat horjahdella. Toinen, matkanpäässä, taisi jo olla kankeana. Hän ei uskaltanut katsoakaan sinne. Mutta tämä?

Paras kun ei ajatellut miten hän oli haavoittunut ja voisiko parantua tai ei. Täytyi vain ajatella tehtävää, ajatella äitiä, veljeä ja —

Hän painoi veitsen kiireisesti tykkivälle suonelle. Suihku nousi taas korkealle, hillittömänä ja kuumana.

Samassa hän itse käpertyi hangelle. Hän tunsi hetken vihlaisevaa tuskaa. Sitten sekoittui hänen verensä vieressä makaavan vereen talviselle, verta ahneesti imevälle kinokselle.

He ponnistelivat kumpikin voimiensa takaa eteenpäin joka hetki valmiina väistämään salakavalaa kuulaa. He eivät tietäneet toisistaan muuta kuin että he kumpikin olivat ottaneet osaa syntyneeseen taisteluun ja siinä tovereineen tulleet pakotetuiksi väistymään. Jatkuva vastarinta olisi ollut hulluutta. Täytyi vain pelastaa mitä oli pelastettavissa. He olivat kumpikin siksi pahasti haavoittuneet, etteivät missään tapauksessa olisi voineet olla toisille avuksi. Jos itse tästä hengissä voisivat selviytyä, oli sekin kuin ihme.'

He eivät puhelleetkaan paljon, silloin tällöin vain tuli sana sanotuksi. Voimia oli säästettävä. Ja hiljainen vaiteliaisuus oli hyväksi joka suhteessa.

— Ehkä voisitte nojata minuun, ehdotti viimein nuorempi.

Olavi kielsi. — En minä pakottanut teitä mukaani itselleni kävelykepiksi. — Hän koetti laskea leikkiä, paremmin unohtaakseen kivut läpiammutussa jalassa, joka joka askeleella pahasti vaivautui.

— Jollette te olisi ottanut minua hoteisiinne, olisin nyt punaisten saaliina, tuli kiitollisesti jatkoksi.

He pysähtyivät kumpikin puhaltamaan. Hetken kuluttua jatkoi nuorempi: Muistan vain, että näin sen naisen … te tiedätte. Hänellä oli venäläisen laupeudensisaren puku päällään. Hän oli kumartunut haavoittuneen meikäläisen puoleen. Hänellä oli jotain, jokin pieni ase kädessä. Veitsi tietysti. Yhtäkkiä näin veripunaisen suihkun nousevan sairaan käsivarresta.

— Älkää puhuko niin paljon, kielteli Olavi. — Meidän täytyy jatkaa.
— Hän puraisi hammasta painaessaan ammutun jalkansa uudelleen maahan.
Henkensä tähden täytyi koettaa, vaikka menisikin jalka. Mutta kuinkahan
tuo toinen jaksaisi? Hän oli verenvuodosta vielä pahemmin heikontunut.
Olkapää oli läpiammuttu, ja haava oli huonosti tukittu.

Takaapäin alkoi kuulua reenjalaksen natinaa. Se läheni hyvin hitaasti. Mahtoi olla kuorma, päätteli Olavi itsekseen. Mutta oliko ystävä vai vihollinen, siitä kaikki riippui. Saattoi olla siitä keskiväliltäkin.

He katsoivat kysyvästi toisiinsa. Oliko yritettävä piiloon vai uskaltaisiko jäädä tielle ja toivoa parasta?

Kun edes tietäisi, oliko tulija yksin vai ehkä toisten matkassa?

— Ei muuta kuin onnen kaupalla, tuli toverilta. Olavi nyökkäsi. Hän näki toverinsa valkeaksi kuin vaate. Jos kerran kuolema oli osaksi tuleva, niin ei muuta kuin alistua siihen. Vaikka punikit eivät nyt tapaisikaan, ei ollut luultavaa, että he jaksaisivat ponnistella eteenpäin siksi kun uskaltaisivat poiketa jonnekin hakemaan turvapaikkaa itselleen.

Kavionkopse kuului kuin läheisen mutkan takaa. — Kohta lankeaa arpa, sanoi toveri. Olavin ajatus kiiruhti kotiin, jossa oli pieni poika ja aamusta iltaan lauleleva äiti. Oliko näiden kahden tästäpuoleen tultava toimeen ilman häntä? He olivat vielä kumpikin tuen tarpeessa. Ja samoin Marttikin, joka nyt oli ensimäistä talvea Helsingissä, valmistavan koulun ylimmällä luokalla.

Olavi kääntyi äkkiä katsomaan taakseen kuin saadakseen kohtalonsa samassa ratkaistuksi.

Yksinäinen mies ajoi puukuormaa.

Vähän ajan kuluttua istuivat he kumpikin kuormalla. Heistä tuntui silloin molemmista siltä kuin heidän olisi ollut mahdoton enää astua askeltakaan eteenpäin. Ei vaikka olisi ollut pakko. Mutta miten pitkältä uskaltaisivat olla tässä, siitä eivät olleet selvillä. Ajomiehen kanta tuntui oikeastaan värittömältä. Hyvänsuovasti hän oli ottanut kuormalleen, mutta eihän sitä siltä tietänyt. Joka tapauksessa tässä nyt sai vähän levähtää. Ja haavojakin sai paremmin tukituksi.

— Niin, nähkääs, alkoi nuorempi, mutta herkesi samassa. Paras oli tällaisessa tapauksessa vaieta. Itsekseen hän vain jatkoi ajatusta. Se koski tuota laupeudensisarta. Jo aikaisemmin hän oli huomannut jotain epäiltävää, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään. Viimein hän kuitenkin näki sen niin läheltä, että oli varma. Silloin nousi ase tavallista nopeammin. Hän laukaisi ja näki naisen käpertyvän hangelle. Mutta samassa riipaisi olasta niin tulisen pahasti. Hän taisi mennä jonkunlaiseen horrokseen, koska ei sitten ollut oikein selvillä muusta kuin että häntä väkipakolla kuljetettiin jonnekin. Ja kun hän tuli paremmin tajuihinsa, oli hän metsässä toverin kanssa.

Hän katsoi kiitollisesti Olaviin. Tämä kai ymmärsi, koska nyökkäsi. "Kaksin aina kaunihimpi" — sanoi hän ja hymyili. — Tulee edes jotain jälkeä, kun saa toverin mukaansa.

Tie haarautui samassa kahtia ja ajaja käänsi vasemmalle.

— Vieläköhän uskallamme olla tässä? kysäisi toinen saksaksi. — —
Tämä suunta näyttää minusta vaaralliselta.

Olavi nykäisi kyytimiestä ja pyysi pysäyttämään. Sitten hän lujalla tahdonponnistuksella pakottautui seisomaan. — Tästä meidän kai on poikettava pois, jatkoi hän merkitsevästi vilkaisten toveriinsa.

— Niin, täälläpäin minulla on tuttu paikka, jonne olisi yritettävä, vahvisti toinenkin umpimähkään huolimatta siitä, ettei hän tuntenut seutua senkään vertaa kuin Olavi. — Nyt olisi mies eksytettävä jäljiltä, sanoi hän ja pysähtyi kohta kuorman kadottua näkyvistä. — Jollei mies ole luotettava toimittaa hän pian toisia niskaamme.

He rupesivat neuvottelemaan. Olavilla oli Uudenmaan kartta taskussaan. Se otettiin esille. Metsässä olisi tietysti ollut turvallisinta rämpiä, mutta voimien vähyyden tähden oli se mahdotonta. Suunta, jolle he nyt olivat kääntyneet, vei joka tapauksessa lähemmäksi taatusti valkoisia alueita. He päättivät siitä syystä jatkaa metsätietä pitkin toivossa, että uusi tienristeys tulisi eteen. Siinä olisi suurempi mahdollisuus eksyttää takaa-ajajia.

Heidän ponnisteltuaan eteenpäin kappaleen matkaa alkoi jo hämärtää. Ja voimat ehtyivät ehtymistään. Silloin avautui eteen pieni tienristeys, joka elvytti sekä voimia että toivoa. Toinen haara kääntyi hieman koilliseen, toinen suoraan etelään. Edellistä oli ajettu hevosella, jälkimäinen näytti metsään, — ehkä halkometsään — uppoavalta polulta.

— Tämä voi viedä meidät metsään paleltumaan, mutta se näyttää minusta kuitenkin turvallisemmalta, arveli Olavi. Toinen poikkesi sanaakaan sanomatta kapeammalle tielle.

— Onko teillä paljonkin omaisia, kysyi äkkiä Olavi.

— Ei ketään. Joutaisin sen puolesta jäämään tälle tielle — paremmin kuin moni muu, tuli hetken kuluttua jatkoksi. Sanoissa oli kuin hienotunteista ymmärtämystä tuntematonta toveria kohtaan, jonka nimettömässä sormessa kiiluva sormus ilmaisi, ettei tämä ainakaan ollut aivan vapaa.'

Olavi ei vastannut.

— Mutta tämä suuri, yhteinen asia, tuli toverilta hetken kuluttua jatkoksi. — Kalpeisiin kasvoihin syttyi tulta. — Vaikka eihän sota yhtä kaipaa.

— Ei yhtä, mutta jokaista.

Taas he taivalsivat äänettöminä eteenpäin hitain, laahaavin askelin. Kiirehtimisestä ei enää ollut puhettakaan, siitä vain, kauanko vielä voisi pysyä pystyssä ja ponnistella henkensä edestä.

— Nyt jään tähän hankeen, sanoi viimein toinen.

Olavi puri hammasta. — Minulla on vaimo ja kaksi pientä poikaa, sanoi hän viimein.

— Jos nojaisitte, ehdotti toinen. Hän puhui kuin unessa.

— Te ette itse näe, miten te horjutte.

Tie teki pienen mutkan. Olavi raahautui sen toiselle puolelle. Sieltä näkyi pienen pieni tuikkiva tuli lumen painamien kuustenoksien alta.

Olavin mielessä kajasti jotain pyhiinvaeltajista, jotka kärsimyksiinsä nääntymäisillään näkivät Pyhän maan häämöittävän esiin. Hän oli kai joskus — hämärässä entisyydessä — lukenut, että he ihastuksissaan lankesivat maahan ja suutelivat sitä. Ja hän tunsi, että sillä lailla sitä voisikin tehdä, kun kauan on ponnistellut ylivoimaisesti, uskonut kaiken turhaksi ja sitten viime hetkessä näkee pienen, pelastusta ilmaisevan tuikkeen.

Mutta ei, ei mistään hinnasta sittenkään langeta maahan! Sen verran hän vielä ymmärsi. Muille sellainen palvominen saattoi käydä päinsä, vaan ei kahdelle tällaiselle. Kuolemaksi se olisi ollut. Sillä siitä ei toinen enemmän kuin toinenkaan olisi noussut.

— Vieläkö te jaksatte? kysyi hän kuin unessa.

— Kun voisi huutaa — tuli heikosti vastaan. Kuului narahdus metsästä, ja hangelle paistoi äkkiä leveä valojuova. Se oli kuin kirkas tie jonnekin turvalliseen, autuaallisen lämpimään paikkaan.

Olisikohan joku ovi auennut?

Neljät huulet avautuivat samassa, ja ponnistuksen sekä verenvuodon kuivaamista kurkuista tunkeutui käheä, epätoivoinen avunhuuto.

Pieni, kumaraselkäinen nainen tulla kompuroi polkua pitkin. Hän oli kuullut kuin parahduksen metsästä. Ei ollut tuntoa mennä takaisin tupaan katsomatta mikä siellä oli valittanut. Korjatahan täytyi, jos sinne oli eksynyt vaikka kissa tai koira. Jumalan luomia ne olivat nekin.

Hän kompuroi eteenpäin, kunnes löysi etsimänsä. Hangella oli kaksi pyörtynyttä.

Kelkka oli haettava. Yksitellen hän sitten sai miehet tupaan. Sänkyä ei siellä ollut kuin yksi ainoa, kapea sekin. Ei hän tuollaisia oikein olisi saanutkaan sinne nostetuksi, niin hervottomia kuin ne olivat. Kun vähän heitä liikutteli, valittivat molemmat surkeasti.

Hän otti makuuvaatteet vuoteesta ja levitti lattialle. Päällimmäiseksi hän pani ainoat nahkasensa. Korjattuaan vieraansa tilalle teki hän tulta pesään ja pani kahvipannun tulelle. Ruista siinä enimmäkseen oli, kahvia vain maistimeksi, mutta jotain kai noille raukoille oli saatava suuhun.

Hän haki nurkkakaapista taittuneen tinalusikan, tirautti siihen valmistunutta kahvia, nosti lähimpänä makaavan päätä ja työnsi lusikan verettömien huulien väliin.

Pieni, ruskea puro juoksi makaavan leukaa pitkin alas huurteiselle takinkaulukselle.

Vaimo koetti uudelleen, mutta kun ei nytkään onnistunut, meni hän toisen luokse ja kävi hänen päätänsä nostamaan.

Pisara pisaralta huulien väliin tunkeutuva lämmin juoma sai Olavin viimein avaamaan silmänsä. Hän tunsi makaavansa jossain, jossa oli lämmintä ja pehmeää. Rasvainen villa tuntui käteen hänen liikutellessaan tervettä käsivarttaan. Se muistutti kotia ja navettaa.

Hän raotti väsyneesti silmiään. Tuvan himmeässä valaistuksessa hän näki pienen naisen, joka kumartuneena hänen puoleensa oli kaatamassa jotain lämmintä hänen suuhunsa.

— Te olette ystävä?

— Ystävä? Herra siunaa ja varjele, kuka voisi olla muuta, kun näkee lähimmäisensä näin kurjassa tilassa.

Olavin silmät painuivat uudelleen kiinni. Hetken kuluttua hän heräsi siihen, että taas työnnettiin jotain lämmintä hänen huuliensa väliin. Silloin hän kohta nielaisi ahneen halukkaasti. Joku hänen vieressään huudahti kuin ilosta. Hän olisi tahtonut herätä ja kysyä. Oli paljonkin, josta olisi pitänyt saada selkoa. Mutta ajatus ei jaksanut selvitä. Eikä puhekaan käynyt. Kieli oli kuin kytketty vaikenemaan.

Äkkiä muisti hän, ettei hän ollut yksin. Hänellähän oli ollut toveri.

Hän yritti pystyyn, mutta painui parahtaen takaisin nahkasille. Hän oli nojannut läpiammuttuun käsivarteensa.

Kipu oli saanut hänet täysin tuntoihinsa. — Minun toverini, sanoi hän niin kuuluvasti kuin jaksoi.

Vaimo haki taas lämmintä kahvia lusikkaansa ja yritti nyt kolmannen kerran. Olavi näki, miten kahvi valui toverin leukaa pitkin. Tämä oli kai vielä tainnoksissa.

Olavin ajatukset alkoivat hätäisesti tapailla jotain. Eikö hän ollutkin varustanut itselleen jotain hätävaraksi?

— Tuolta, — ottakaa, alkoi hän toimitella.

Viimein sai hän vaimon avulla esille pienen kamferttipullon. Sitten tehtiin uusi koetus kahvin ja kamferiin kanssa. Viimein aukenivat umpeen painuneet silmät hitaasti.

— Enemmän, enemmän!

He joivat kumpikin sekä kahvia että maitoa ja oikein kupista, mutta ennen kuin olivat saaneet kylläkseen olivat he jo taas unessa.

Olavi heräsi ensimäisenä. Vaivainen, pieni lamppu ei enää palanut, ja kuitenkin saattoi nähdä hyvänpuoleisesti. Mahtoi olla aamu tai iltahämärä, mutta kumpiko, siitä ei Olavi ollut selvillä. Hän ei ensinkään voinut arvata oliko kulunut vähän vai paljon aikaa siitä kun hän viimeksi oli ollut valveilla ja tajussaan.

Hän koetti muistissaan askel askeleelta palata entisiä jälkiään saadakseen jonkinmoista selvyyttä ajatuksiinsa. — Me näimme tulen. Hän kai sitten löysi meidät lumesta, päätti hän itsekseen. Sitten hän yritti istumaan. Hän oli nyt saanut kiinni oikeasta päästä.

Oli ihanaa, että jaksoi edes näin nousta istumaan. Nyt voisi vähitellen ruveta hoitamaan haavojaankin. Sidekangasta ja jodia oli Helsingistä mukaan varattuna. Eikä sitä vielä paljonkaan ollut kulunut, kun ensi hädässä ei voinut ajatella muuta kuin verenvuodon ehkäisemistä.

Kuinkahan se toveri nyt jaksoi? Hän näytti yhä nukkuvan.

Olavi painui raskaasti takaisin nahkasille. Tuntui siltä kuin hän minä hetkenä hyvänsä uudelleen olisi voinut vaipua uneen. Hän oli niin läpeensä väsynyt. Ja kuitenkin hän kai jo oli nukkunut hyvinkin kauan. Kaikki viime ajan tapahtumat tuntuivat painuneen omituisen etäälle. Ei jaksanut ajatella mitään eikä tehnyt mieli muuta kuin nukkua, nukkua ja olla aivan hiljaa, jottei tarvinnut tuntea kipua.

Mutta suloista, oli nyt hetkinen valvoakin ja muistaa, että jossain hyvin etäällä oli olemassa koti, missä iloinen äiti laulaa liverteli täyttäen koko kodin säveleillään. Hänen astuntansa oli notkahtelevaa ja siroliikkeistä. Hän kiiruhti kuin tanssitahdissa hyppivä soittokoneen ääreen. Ja vieressä seisoi pieni mies, jonka sormet töintuskin ulottuivat koskettelemaan näppäimiä, mutta joka siitä huolimatta yhtenään tahtoi "oittaa ja aulaa". Se pikku mies oppi nykyään uusia sanoja joka päivä. Hänellä oli tapana hyvin huomattavalla tavalla tehdä isälle selkoa edistyksistään, sillä niistä annettiin aina pientä mielenhyvikettä, milloin isän kellonkuuntelemista, milloin käynti tallissa tai navetassa.

Olavi muisti joskus olleensa pahoillaan siitä, että tuo pieni lauleleva vaimo ei ottanut enemmän harrastaakseen perheenemännälle kuuluvia asioita. Tällä hetkellä tuo huoli tuntui niin arkisen mitättömältä sen suuren todellisuuden rinnalla, että he molemmat olivat olemassa ja että hän vielä sai ajatella heitä ja jälleennäkemistä. Laululintu oli laululintu. Siksihän se oli syntynyt. Ja vaikka ihmisen kyky kehittyä taipumuksiensakin vastaiseen suuntaan saattoi — ulottua pitkälle, oli silläkin rajansa.

Olavi olisi tällä hetkellä antanut paljon, jos pienikin sävel kodista olisi voinut tunkeutua hänen kuuluviinsa. Laulettiinkohan siellä nytkin? Laulu oli kukaties vaiennut, tukehtunut tämän raskaan ajan huoliin? Kaijalla oli lämmin ja herkkä sydän.

Mutta Kaija oli reipas myöskin. Toivottavasti hän ei kuitenkaan huolehtinut liiaksi. Huolenpito Eerosta oli joka tapauksessa hänelle parhaana apuna.

Samassa kuului ulkoa askeleita ja muutamia karheita miesten ääniä.

Kävi kuin väristys Olavin koko olemuksen läpi. Kun oli läpäissyt näihin asti ja uudelleen päässyt elämänalkuun, tuntui se entistäkin rakkaammalta. Oliko mahdollista, että se nyt juuri riistettäisiin…?

Hän koetti kuulostaa. Noista raaoista äänistä ei voinut erehtyä.
Lisäksi kuului siltä kuin suksia olisi asetettu seinää vastaan.
Kimakka, hätäilevä naisääni sekoittui puheeseen.

Iski kuin kipinöitä Olavin silmien edessä. Hän tunsi miten heikko hän oli, kykenemätön puolustamaan itseään samoinkuin toistakin. Voimaa oli vain sen verran, että jaksoi tuntea miten rakas elämä oli ja että sillä hänen ikäiselleen vielä oli paljon tehtävää, paljon tarjottavaa.

Ovi kiskaistiin samassa auki, ja karhea kirosana ilmoitti, mitä joukkoa oli tulossa.

Nainen ja kaksi miestä kuului astuvan tupaan. Miehiltä pääsi kohta ilkeä nauru. — No, kuin tilauksesta, kuului toinen sanovan. — Elukoina pidetyt nousevat nykyään lahtareita vastaan, jatkoi siihen toinen.

Olavi piti lujalla tahdonponnistuksella silmänsä ummessa. Hänen ajatuksensa kiiruhtivat jäähyväisille kotiin, jossa aina lauleleva äiti hypitteli poikaansa.

— Olkaa nyt siivolla köyhän ihmisen tuvassa, kuului nainen sanovan.

— Raahataan vain ensin tieltä nämä lahtarit. Hanki imee veren paremmin kuin permanto.

— Veren! Vai veren! Köyhä minä olen ja typeräksi minua aina on haukuttu, mutta sen näkee typeräkin, ettei noista tarvitse ottaa enemmän verta kuin jo on otettu. Tuossa ovat nyt maanneet kuin kuolleet kokonaisen vuorokauden. Eivät syö, eivät juo. Ei tässä teitä tarvita. Antaa toisen ottaa.

— Jos et anna viedä pihalle, niin lopetetaan täällä. Pois tieltä!

Olavi kuuli äkillistä liikettä. Ase nousi varmaan. Sitten kuului kuin hypähdys. Olisiko…?

Olavin silmät revähtivät raolleen. Oli jo hämäränpuoleista, mutta hän näki naisen selän silmiensä edessä. Toiselta puolelta häämöitti kuin ase.

Lujalla tahdon ponnistuksella sai hän silmänsä uudelleen umpeen. — Ei muuta kuin tätä kautta, kuuli hän naisen sanovan. Kohta jälestä kuului taas liikettä. Äskeinen tapaus uudistui ehkä. Sitten kolahti ase lattiaan, varmaan pistimen kanta.

— Saakelin akka!

— Olkoon, kuului toinen sanovan. — Kuka tässä viitsii. Kuoleehan ne kuitenkin.

— Eikä se sitten jää teidän tunnollenne — viskasi heille nainen.

Ovi kuului avautuvan. Miehet röhähtivät karheaan nauruun, mutta se tuli kuin kynnykseltä, ehkä jo sen toiselta puolelta. Sen jälkeen hiljeni kaikki. Oli kuin kirkossa papin noustessa saarnastuoliin.

Ison ajan kuluttua — arvattavasti se iso aika kuitenkin supistui muutamaan minuuttiin — kuului kolinaa seinän takaa. Miehet ottivat kai suksensa. Sisällä raapaisi rahinjalka lattiaa. Sitten rukki hiljaa alkoi hyristä hämärissä.

Olavin silmäluomien alle nousi jotain lämmintä, joka paisui kuin nousuvesi, kunnes se kahtena suurena kyynelkarpaleena verkalleen vieri alas palttinanvalkeita poskipäitä pitkin.

Korkealla mäentöyryllä sisäjärven kallioisella rannalla sijaitsi Korpisaaren pikkutila. Talo tyydytti niukasti pikkuviljelijän tarpeita, mutta Alli ja Eljas olivat muuttaneet sinne hyvillään kuin löydetystä aarteesta.

He olivat muutaman vuoden asuneet Helsingissä, Sörnäisissä, eläen periaatteittensa mukaista köyhänkansan elämää. Heidän kotinsa erosi ympärillä olevista kodeista vain sen kautta mitä kehittynyt aisti ja sekä sisäistä että ulkonaista kauneutta rakastava mieli luo ympärilleen.

Pitkittyvästä maailmansodasta johtuva kallis aika ja elintarvepula pakotti heidät kuitenkin viimein muuttamaan maalle. Ja kun Korpisaari löytyi ja kalliista ajasta huolimatta oli saatavissa suorastaan polkuhinnasta ehdolla, että eräs entisen omistajan sukulainen, vanha mummo, saisi viettää jälellä olevat päivänsä talossa, tehtiin kaupat heti. Kohta senjälkeen muutettiin, ja helposti se olikin suoritettu, sillä tavaraa oli vähän niinkuin köyhässä kodissa ainakin.

Lasten ilo oli rajaton. Heidän ilonsa varassa eli Allikin. Hänen suuret, tummat silmänsä katselivat elämää ja ihmisiä tutkivina ja haikeamielisinä kuten ennenkin. Lastensa kanssa hän oli iloinen lapsi, mutta muille oli hänen sisimpänsä suljettu puutarha. Ainoa, jonka kanssa hän siellä seurusteli, oli isä. Hänelle hän uskoi ajatuksiaan nyt useammin kuin koskaan ennen. Hän ei muuten olisi jaksanut kantaa sitä taakkaa, minkä herkästi vaihtuvat tunteet ja kaikkea tutkivat, kaikkea erittelevät ajatukset hänelle toivat. Mutta isä auttoi häntä.

— Isä, katso lapsiani, sanoi hän puoliääneen, kun itse ihastunein katsein seurasi lattialla paitasillaan myllertäviä lapsukaisiaan. — Isä, sinä olit huolissasi siitä, tulisiko minusta koskaan ihmistä, ja nyt pitää minun olla kasvattamassa tuollaisia.

Hän vilkaisi käsiinsä, jotka paraikaa hieroivat pesusoikossa olevia lasten vaatteita. Sivellintä, sivellintä olivat ne halunneet pidellä. Kauneusnautinnon rikastuttamasta elämästä hän oli unelmoinut, ja nyt hän raatoi raskaassa työssä kuin köyhä äiti ainakin.

— Isä, sanoi hän hiljaa, minä opettelen näkemään suuruutta elämän pikku asioissa, sen vähäisten velvollisuuksien uskollisessa täyttämisessä.

Hän tunsi oman onnen unelmoimisesta kohonneensa näkemään, että elämässä oli lopullisesti suurta vain se, että ihmiselämä jatkui, kehittyi ja kirkastui. Mitä yksilöstä ja hänen pienestä onnenkaipuustaan! Pääasiahan oli, että hän oli tasoittamassa tietä tuleville sukupolville, oli antamassa heille parhaita tienviittoja, parhainta apua.

Isä, sanoi hän uudelleen. — Sinä unelmoit kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta saman, ijäisen Isän lapsina. Minun elämäni on nyt työtä sinun ajatuksesi ja uskosi toteuttamiseksi.

Ajatus luisti siitä Eljakseen. Heillä oli sama työ, samat periaatteet ja yhteiset kokemuksensa työssä sekä lasten että köyhän kansan hyväksi. Mutta muuten kulki kukin omaa latuaan. He olivat kumpikin vapauden palvojia ja molemmat uskoivat sielun parantumattomaan yksinäisyyteen.

Alli tunsi monesti, että hänen olisi ollut mahdoton tulla toimeen toisenlaisen miehen vaimona. Mutta Eljas oli harvinaisen vähäisessä määrässä aito mies. Työ ja aatteet merkitsivät hänelle aina enemmän kuin omat olot, oma mukavuus ja oma toimeentulo. Ei hän koskaan tietänyt mitä hän pani suuhunsa, kunhan se oli ruokaa — kasvisruokaa nimittäin, muu ei hänelle ensinkään kelvannut. Kovalla permannolla hän nukkui yhtä hyvin kuin vuoteessa, eikä hän koskaan kammoksunut kieltäymyksiä enempää kuin ponnistuksiakaan. Hän oli totuttanut itseään elämään köyhän kieltäymystenalaista elämää kärsimättä siitä.

Hänellä oli tapana vakuuttaa, että hän sillä lisäsi elämänsä nautintoja. Mutta Alli epäili, tiesikö hän oikeastaan mitä sana "nautinto" merkitsi. Siltä ei ainakaan yleensä näyttänyt. Ja sekin oli puoli Eljaksessa, jolle Alli pani suurta arvoa. Se oli yksi lujimpia siteitä heidän välillään.

Alli hieroi vaatteita niin että saippuavaahto räiskyi etäälle. Niin, tällaiseksi oli elämä hänet muodostanut. Näin hän nyt tunsi ja ajatteli. Mutta toisinkin olisi voinut olla. Hän oli siitä tietoinen. Hän ei oikeastaan ollut tuollainen aatteista eläjä kuin Eljas. Hän oli ihminen lihasta ja verestä, jopa kuumasta verestä. Hän oli luotu rakastamaan toisella tavalla, joskin elämä oloineen oli valanut hänet kuin uudestaan. Jos vain esimerkiksi vuosina Ateneumilla rakkaus oikein voimakkaana olisi herännyt hänessä, ei häntä silloin mikään olisi pidättänyt. Mutta suhde silloisiin työtovereihin jäi aina leikin asteelle. Ja se ainoa tunne, joka hänessä heräsi todellisena ja voimakkaana, oli tuomittu kuolemaan jo syntyessään.

Olisipa se vain syntynyt toisenlaisissa oloissa, ei häntä silloin olisi tyydyttänyt tällainen valju, etupäässä yhteispyrkimyksiin perustuva suhde avioliitossa. Se, josta hän nyt oli kiitollinen, olisi silloin tuntunut kylmältä ja köyhältä. Nyt sitävastoin oli hyvä niinkuin oli.

Oli muuten mielenkiintoista huomata miten yllättävään suuntaan elämä saattoi johtaa ihmisen kehityksen. Sekä Aini että hän itse olivat huolimatta kiihkeistä tunteistaan ja voimakkaista eroottisista vaistoistaan kehittyneet aivan toiseen suuntaan, jotavastoin perhoseksi luotu Kaija ja tyyni, tasainen Ilona olivat "äiti-ihmisiä" kiireestä kantapäähän. Ja Maija — josta olisi luullut, ettei hän muuhun sovikaan kuin veisaamaan hartauskokouksissa — eli kokonaan miestään varten niin kauan kuin tämä eli.

Allin täytyi taaskin tapansa mukaan ruveta erittelemään ja seulomaan.

Ei oikeastaan ollut ihme, että heillä on niin kovin ristiriitaisia taipumuksia. Sellaisia olivat nekin taipumukset, joita esivanhemmat olivat jättäneet heille perinnöksi. Iso-äiti etenkin oli ollut erikoinen nainen. Sekä hänen muotokuvansa että luonteensa oli Allista jo lapsena ollut mielenkiintoinen. Hän oli itsessään tuntenut paljon isoäidin perintöä.

Viidentoista vanhana oli isoäiti mennyt kihloihin nuoren, lahjakkaan ja ihanteellisen miehen kanssa. Vanhemmat eivät kuitenkaan suostuneet nuorten liittoon syystä, että sulhanen oli lähdössä monivuotiselle tieteelliselle tutkimusretkelle, eivätkä vanhemmat tahtoneet luovuttaa tytärtään sellaiselle matkalle. Morsian teki silloin teon, joka siihen aikaan oli kuulumaton. Hän karkasi kotoaan, tuli Helsinkiin juuri ennen sulhasen lähtöä, valmiina seuraamaan häntä hänen pitkällä ja vaivaloisella matkallaan. Vakuutettuna siitä, että tällainen teko särkisi sekä vanhempien että nuorten oman onnen ja rauhan, sai sulhanen hänet kuitenkin palaamaan kotiin. Kirje kirjeen perästä toi sen jälkeen viestin toiselta toiselle. Joka rivi niissä huokui hellyyttä, ja välimatka tuntui monesti haihtuvan olemattomiin suuren rakkauden rakentaessa siltaa maasta maahan.

Silloin syntyi suuri herätys isoäidin kotipuolessa. Se pani isoäidinkin ajattelemaan elämän lopullista päämäärää. Se mainen rakkaus, jolle hän oli vannonut uskollisuutta kuolemaan asti, näytti hänestä äkkiä pieneltä ja arvottomalta sen rinnalla minkä hän tunsi löytäneensä.

Paksu pinkka rakkautta ja uskollisuutta uhkuvia kirjeitä lähetettiin takaisin suurten lakeuksien maahan, jossa niiden lähettäjä yhä kulki tieteellisissä tutkimuksissa. Kirjeisiin liitettiin lyhyt selitys niiden palauttamisen syistä sekä — kihlasormus.

Puolen vuoden kuluttua oli isoäiti kihloissa herännäispapin kanssa, jolle hän synnytti joukon ruumiillisesti terveitä, mutta sielultaan rikkinäisiä lapsia. Tilda-äiti oli yksi niitä. Hänen suuret, sytyttävät silmänsä olivat perintöä isän puolelta. Hänen käytännöllinen kykynsä juureutui siitä tarmosta, jolla äiti oli hoitanut sekä talouttaan että runsaslukuista lapsilaumaansa. Mutta se ainainen tasapainon puute, joka pani hänet hätäilemään ja valittelemaan vähäisimmästäkin, oli ehkä kostavana haamuna noussut siitä haudasta, jonne suuri, voimakas tunne väkipakolla oli painettu.

Allin täytyi kiireisesti vääntää pesunsa kuivamaan, panna pikku Alle nukkumaan päivällisuntaan ja Veikko hänelle vartijaksi. Sitten hän itse kiiruhti ulos. Hänelle tuli hetkittäin sellainen tuska, ettei häntä mikään pidättänyt. Ja silloin oli ainoana apuna päästä ulos, ulos yksinäisyyteen ja luonnon helmaan.

Hän kulki nopein askelin eteenpäin järvenrannalla sijaitsevaa jyrkännettä kohti. Se oli hänen lempipaikkojaan. Täällä hän monesti tuskantäysinä hetkinä oli taistellut sielunsa tasapainoon, ja tänne hän nytkin pyrki.

Hän näki sekä omassa että Ainin elämässä ja kehityksessä selviä jälkiä isoäidin antamasta perinnöstä. Heillekin molemmille merkitsi rakkaus toisin ajoin yhtä kuin ei mitään, toisin ajoin oli se kaikki kaikessa… Ainikin, joka oli kuin luotu elämään rakkaudessa ja rakkaudesta, saarnaili nykyään vain tunteitten kuolettamista. Ja kun tällainen suunta oli saanut jalansijaa tyttösielussa, joka maailman hellimmältä isältä oli saanut suuren, lämpimän hellyyden sisimpäänsä, kärjistyi ristiriita tavallista tuntuvammaksi.

Niin oli kuin isä-Alle oli sanonut. Hänen lapsensa olivat syntyneet suuren, sammumattoman kaipuun ja sisäisen kärsimyksen kantajiksi. — Ihanteen haikeamielisiksi etsijöiksi heidät jo kehdosta asti oli valittu, sen merkillä merkitty.

Tuollainen taakka saattoi monesti olla murtavan raskas. Alli tiesi sen. Sitä kantavan täytyi kerta toisensa jälkeen kamppailla kuin henkensä edestä.

Hän pysähtyi jyrkänteen partaalle. Sen alapuolella hohti nyt kimalteleva kinos aaltoilevana kuin ulapan selkä. Päivä paistoi ja huurteinen havumetsä hohti talven kristallihileissä.

Nyt täältä sai voimaa ja iloa. Mutta syksyisin oli toisin. Silloin tämä jyrkänne veti puoleensa siksi, että täällä syvyydessä kohisevat, mustat aallot aivan kuin säestivät ahdistetun sydämen suurta tuskaa.

Tänne oli Alli useinkin paennut, ei niinkuin moni muu haikeasti kärsien kaiken katoavaisuutta muistuttavasta syksystä, vaan paremmin tunteakseen sen suorastaan lumoavan suurta sukulaisuutta hänen omien, rajuna myrskyävien tunteittensa kanssa. Ja silloin, silloin tämä syvyys monesti kietovan voimakkaana oli vetänyt puoleensa.

Sekin, että hän yhtenään oli yksin lasten kanssa kotona, toi hänelle usein tällaisia myrskyn hetkiä. Hän ennätti tuntea ja ajatella niin paljon. Eljas vietti ulkonaisessakin suhteessa aivan toisenlaista elämää kuin muut. Virkaa hänellä ei ollut entistä enemmän. Mutta työtä oli silti yllin kyllin. Maallemuuton jälkeen oli viljelyksen kuntoon saattaminen vienyt suurimman osan hänen ajastaan. Vapaahetkinään hän enimmäkseen joko luki tai kirjoitti. Etenkin hän tutki sosiaalisia ja kansantaloudellisia teoksia. Niitä hän luki mitä erilaatuisimmilta tekijöiltä, tutkisteli, märehti ja teki muistiinpanoja mietelmistään. Mietelmiään hän sitten painatti ja kaupitteli monilla matkoillaan. Maata kiertäminen — etenkin jalkaisin — oli nimittäin tärkeä osa hänen elämäntehtävästään. Jalkaisin hän kulki osaksi siksi, että hän periaatteellisesti vastusti kaikkea elämän mukavuutta, osaksi siitä syystä, että hän siten paremmin pääsi persoonalliseen kosketukseen ympäristönsä kanssa. Sekä yksityisissä keskusteluissa että yleisissä kokouksissa hän täten levitteli oppiaan paikasta toiseen. Hänessä oli Rousseaulaista kulttuurivihaa, nykyaikaista maahenkeä, kristillistä sosialismia, — ei kuitenkaan saksalaiseen, ei englantilaiseen eikä kenenkään muunkaan malliin. Hän oli oman mallin mies joka asiassa. Hengellisessä suhteessa hän tunsi vetäymystä kveekareihin. Mutta yleensä oli hänestä kaiken järjestyksen sivuuttaminen parempi kuin säännöittely, joka hengellisellä alalla jollain tavoin voisi muuttua kaavamaisuudeksi.

Ja Eljaksen kulkiessa näillä retkillään, taisteli Alli yksinäisyydessä sisäistä taisteluaan. Ei päivisin. Silloin hän enimmäkseen aherteli lasten kanssa ja puheli sisimmässään isälle. Mutta illoin, kun lapset nukkuivat levollista untaan ja syystuulet puitten latvoissa syvän, petollisen kauniin sisäjärven rannalla soittelivat voimakkaita säveliään, silloin oli Allilla monesti kamppailunsa kuumimmat hetket. Silloin hän tunsi, että hän oli pyytänyt elämältä paljon enemmän kuin hän oli saanut, silloin hänen sisimpänsä huutamalla huusi isää, sitä ainoata, joka kokonaan ja sanoitta oli häntä ymmärtänyt ja jonka suuri hyvyys aina oli taltuttanut perinnöllisesti tasapainosta pyrkivää mieltä. Silloin elämäänkyllästyminenkin saattoi yllättää voimakkaana ja repivänä kuin syystuuli. Silloin teki mieli nauraa elämän lyhyyttä ja sen suuria, kuluttavia ristiriitoja. Sellaisina hetkinä tuntui monesti siltä kuin olisi pitänyt jättää Eljas, koti ja lapset ja lähteä pois, pois jonnekin vaikka maailman ääriin saakka. Hän ei ollut kotoisten tunteiden kahlehtima. Hän oli ensi sijassa ihminen, ei puoliso eikä äiti, vaan vapaa ja rajattomasti vapautta rakastava ihminen.

Alli vavahti. Joko hän taaskin oli tuon kaiken vallassa? Ja näin keskellä kirkkainta päivää, kun metsä aivan kuin helisi talven kimmeltävässä asussa!

Hän katsoi ympärilleen, ei väistellen eikä arkana, vaan päättävästi niin kuin se, joka tietää rehellisenä ja pelottomana voittavansa.

Hän ei voinut kieltää sen olemassaoloa sisimmässään, joka näin kerta toisensa jälkeen pyrki esiin, niin usein kun hän jo luuli sen voittaneensa. Mutta hän tiesi myöskin, että kun tuo temmeltävä ja kapinoiva hänessä myrskyn tavoin oli noussut huippuunsa, asettui se. Silloin pääsi hänessä toinen puoli voitolle. Hän tunsi sisimmässään sen korkeinta tavoittelevan ijäisyysolennon, sen puhtautta ja jaloutta janoavan puolen, jonka isän lapsellisen puhdas mieli oli antanut heille perinnöksi. Hänen eteensä nousi muisto illasta, jolloin hän pienessä ummehtuneen huoneilman täyttämässä salissa oli valinnut seuratakseen sitä mestaria, joka ajallisen onnen omistuksessa oli köyhempi taivaan lintua ja kettua luolassa. Sitä päätöstä hän ei tehnyt tunnehurmiossa eikä erehdyksestä, vaan syvästä, sisäisestä vaatimuksesta elää sopusoinnussa sen kanssa, minkä hän sisimmässään käsitti oikeaksi. Eikä hän koskaan ollut katunut tätä päätöstä, ei ollut katunut ennen eikä katunut nytkään.

Tämä muisto päinvastoin auttoi häntä tälläkin kerralla kamppailemaan ja — voittamaan.

Hän oli viskautunut myrskyn valtaan ja sen siivillä noussut — rauhaan.

Hänen sisimmästään kohosi nöyrä anteeksipyyntö siksi että hän, pieni yksilö suuren, kärsivän ihmiskunnan keskellä, oli unohtaen päämääränsä itsekkäästi ikävöinyt osaa elämässä niukalti löytyvästä onnesta.

Allin palatessa lasten luokse oli Pikku-Alle juuri herännyt. Äiti puki hänet ja pani samalla päällysvaatteetkin pojan päälle. Hän aikoi viedä lapset hetkeksi ulos. Talvinen aurinko loisti kirkkaimmillaan; kävely tekisi jokaiselle heistä hyvää. Hän ei nykyaikaisissa levottomissa oloissa mielellään antanut lasten olla yksin edes pihallakaan. Eihän tietänyt mitä olisi voinut tapahtua. Ja kun Eljas kapinan puhjetessa oli ollut poissa eikä vieläkään ollut palannut, oli Alli yksin edesvastuussa kaikesta.

Suhteellisen rauhallista oli muuten näihin asti ollut tässä syrjäisessä pitäjässä. Maakauppiaan puoti oli tosin osaksi ryöstetty ja jälellejäänyt tavara oli annettu "punaisen" haltuun. Teilläkin näki yhtenään aseellisia. Mutta väkivaltaisuuksiin ei kukaan ollut ryhtynyt.

Alli oli lasten kanssa ehtinyt kappaleen maantiellepäin, kun reki äkkiä suhahti ohi. Reenperässä istui kaksi nuorta miestä, molemmilla punanauhat lakissa. He ajoivat lähimpää kaupunkia kohti, olivat kai menossa sinne. Ja ajaa täytyi, vaikka kyyti oli kallista eikä matkaa enemmän kuin puolisen peninkulmaa.

Allin täytyi ajatella isää, jolla ei koskaan, ei edes vanhana ollut varaa omaan mukavuuteen ja joka opetti lapsiaankin säästämään, jotta heillä olisi mistä antaa. Hän ajatteli Eijasta, joka vaivatta astui peninkulman toisensa jälkeen, usein raskas kirjakantamus selässään. Ja hän vertasi.

Jo siinä piili tämän liikkeen kuolinitu, ettei se tähdännyt korkeammalle kuin määrätyn luokan valta-asemaan ja etuun — Samoinkuin porvarillisenkin hallituksen tuomio oli valmiina, ellei se puolestaan tähdännyt korkeammalle.

Eljas oli tosin kumouksenmies, mutta ei hän koskaan olisi hyväksynyt tällaista — —.

Kaksi kivääriniekkaa tuli samassa vastaan. He olivat parrakkaita miehiä, ei mitään poikanulikoita — ja heidän kasvonilmeensä oli tuima. Toinen astui suoraapäätä Allia kohden ja sulki häneltä tien.

— Mistä olette, tiedusteli hän tuimasti.

— Tuolla matkan päässä kallionkupeella on meidän kotimme.

— Onko järjestyskaarti käynyt siellä tarkastuksella?

— Ei ole. Siellä ei muuten olekaan mitään tarkastettavaa.

Miehet rähähtivät nauramaan. — Taitaa ollakin mainio tyyssija lahtareille, sanoi sitten toinen.

— Meillä syödään ainoastaan vihanneksia, ilmoitti Alli. Ja Veikko vahvisti: — Isä on kieltänyt tappamasta.

Miehet katsoivat hetken hämmästyneinä toisiinsa. Sitten toinen katsomatta lapseen jatkoi: — Ette taida lukea lehtiä, koska ette tiedä mitä "lahtarit" ovat. Ei kai "Työmies" koskaan ole eksynyt teidän taloonne?

— Kyllähän mieheni sitä tavantakaa lueskelee. Minä, nähkääs, olen niin vanhanaikuinen nainen, että luen lehtiä juuri niinkuin romania. Luen sitä mikä milloinkin käteen sattuu. Minä en tee sitä enemmän kuin muutakaan järjestelmällisesti.

Alli puhui reippaasti veitikkamaisuus silmäkulmassa. Miehet näyttivät epätietoisilta mille kannalle asettua.

— Onko miehenne kotona, kysäsi silloin toinen.

— Ei, hän on matkoilla.

Kaartilaiset katsoivat toisiinsa. Sitten tiedustelivat, missä hän oli.

— En tiedä.

— Ehkä me tiedämme sen paremmin.

— En usko, tuli ylpeän rohkeasti. — Te ette tiedä minkälaisilla matkoilla hän vuosikausia on kiertänyt. Mutta kysykää kylältä. Siellä tiedetään hänen kulkevan opettamassa ihmisille vanhaa oppia oikeasta ihmisyydestä. Sitä jota Kristuskin meille opetti.

— Samaa sitten jota mekin opetamme, tuli kirosanan höystämänä.

— Te taidatte opettaa sitä epäinhimillisin teoin. Huhu kertoo niin.

Miehet katselivat tuimasti, mutta jonkinlaisella kunnioituksella Alliin. — Tulkaa katsomaan missä asun, niin voimme puhella enemmän tästä, sanoi tämä levollisesti, tarttui lastensa käteen ja kääntyi kotiin päin.

Koko iltapäivän Alli oli jonkinlaisessa jännityksessä, ei pelon alaisessa, vaan paremmin mielenkiinnon synnyttämässä jännityksessä. Hän tunsi sisimmässään keskittynyttä voimaa. Ja iloakin. Ulkonaiset vaikeudet olivat hänellä usein ponnahduslautana, joka auttoi nousemaan. "Kun pauhaa taistelun myrsky, niin mielen tyyntyvi tyrsky."

Sitä hän usein ennen oli tuntenut — ja tunsi taaskin.

Lapset olivat jo nukkumassa, samoin kodin "mummo", kun pihalta alkoi kuulua ääniä. Hetken perästä kolkutettiin.

Tulossa olevia oli neljä, molemmat päivällä vastaantulleet ja kaksi heidän lisäkseen.

— Käskitte tulemaan, ilmoitti ilkeä naurunvirnahdus äänessä ensimäinen sisäänastuvista. — Sanoitte itseänne vähäväkisten ystäväksi. Ette kai kiellä yösijaa näin myöhään taloon tulleilta?

— Ei ole kielletty ennen eikä kielletä nytkään. — Alli avasi oven asuinhuoneeseen, ja miehet astuivat sisään. Neljä silmäparia otti samassa huoneen kaikkineen tarkastuksen alaiseksi.

Huonekaluja oli niukanlaisesti, kaikki puisia. Suurenpuoleisella pöydällä yhdessä huoneennurkassa oli ruuantähteitä, pieni leivän kannikka ja muhennettuja porkkanoita.

— Olisi tässä ruokaa, jos ette ole syöneet, tarjoili Alli.

Miehet kiittivät. He olivat kylläisiä. Heidän katseensa vain kiertelivät uteliaan nälkäisinä huonetta.

Seinillä oli kuvia yhtä runsaasti kuin huoneessa oli muita koristuksia niukasti. Tauluja oli jos jonkinlaisia: värillisiä painoksia tunnetuista taideteoksista, ja sitten joka seinällä suuri joukko maalauksia, toiset kehyksissä, toiset ilman. Ne esittivät melkein kaikki vähäväkisten elämää. Vanha ukko vettynein silmin ja tutisevin käsin kutoi verkkoa. Ruma mustalaiseukko komeili heleänvärisessä suojahuivissa ja pieni mierolaispoika nojasi haikeus kasvoillaan puun runkoon. Taulut puhuivat.

Yhdessä huoneen nurkassa olivat lasten vuoteet, toinen nurkka oli kalustettu kuin vieraita varten. Siinä oli valkeaksi maalatut huonekalut, jotka näyttivät herraskaisilta. Mutta se nurkka oli muuten erikoisen sievä-soppi. Se näyttikin miellyttävän miehiä. Eräs heistä, nuori mustasilmäinen mies jäi sitä hetken katselemaan tyytyväisyys kasvoillaan. Mutta sitten nousi tuimuutta katseeseen.

Tuollainen kaunis, pieni koti oli hänelläkin kerran ollut. Yhdessä ja iloisesti oli sitä rakennettu. Mutta sitten tuli vastoinkäymisten aika. Tämä porvarien luoma maailma oli mätä kuin haiseva muna. Ja jollei nyt kaartista olisi saanut hyväpalkkaista työtä, mikä olisikaan eteen tullut?

— Mitä sinä Ojanen siinä mulkoilet, käy tänne, kehoitti eräs miehistä, paiskautuen pieneen, valkeaan sohvaan ja tehden kädellään kutsuvan liikkeen.

— Tulkaa miehet tänne, kehoitti nyt toinenkin, — passaahan juoda, vaikkei ole nälkä. Miestä väkevämpää sinä Kusti et ole ennenkään vieronut.

— Kuka nyt sitä vieroisi! — Kusti Ojanen asettui pienelle, valkoiselle tuolille ja vetäisi taskustaan pullon. — On sitä minullakin, kehaisi hän.

— Kuules Kusti, sinussa taitaa olla herran vikaa siinäkin, että hyvästi osaat kiertää lakia, kun kitalaki käskee, virnisteli toinen. — Ruvetaanko tutkimaan, mistä sinulle tuota herui.

— Herran vikaa, kun on herran verta, vahvisti Kusti. Silmissä tuikahti kuin polttava kipinä.

— Tilat on tehtynä mieheni huoneessa, ilmoitti samassa Alli. — Lapset nukkuvat jo. Meidänkin on aika mennä levolle.

— Täytyy ensin vähän lämmitellä, vastusti toinen vanhemmista kallistellen pulloa.

— Meillä ei ole koskaan lämmitelty noin sielua ja ruumista kylmentävällä tavalla. Toivon, ettette tekään sitä tee. Tehän tahdotte opettaa ihmisyyttä muille.

— Mennään tuonne, ryypätään saarnaajan huoneessa, ehdotti toinen vanhemmista miehistä nousten.

— Ei, sanoi Alli päättävästi asettuen heidän tielleen. — Ei ryypätä siellä eikä täällä. Paras ja ystävällisin teko, jonka nyt voisin tehdä teille olisi, että viskaisin tuon maahan.

— Perhanan eukko, jos sinä uskaltaisit…

— Oletteko naimisissa, tiedusteli Alli odottamatta.

— Minulta kuoli vaimo, mutta tällä Kustilla on, selitti toinen.

— Äiti teillä jokaisella kerran on ollut. Ja isäkin ehkä olisi kieltänyt tällaisesta.

— Isä oli herra ja ryypätä osasi, tuli Kusti Ojaselta, kipinä katseessa.

— Mutta teillä on hyvä vaimo, ja hän on monesti pyytänyt teitä jättämään juomisen? Eikö niin? Alli ojensi kätensä Kustia kohden. Ennen kuin kukaan ehti huomata miten se tapahtui, oli hänellä pullo kädessään. Samassa antoi hän sen pudota kolahtaen lattiaan, johon se särkyi.

Miehet alkoivat vihoissaan kiroilla. Lapset heräsivät, näkivät vieraat ja parahtivat itkemään.

Alli oli siinä samassa lastensa vieressä. Hän puheli heille ja siveli tyynnyttävästi päitä samalla kuin piti miehiä silmällä.

Kusti läheni vuodetta. — Te olette yksin ja meitä on kolme. — Katse uhkasi. Käsi tapaili asetta. — Te teitte konnankoukun.

— Minä tein ystävän teon. Olisin tehnyt saman omalle veljelleni, jos hän olisi ollut teidän sijassanne.

Toisetkin miehet lähenivät. Lapset rupesivat uudelleen ja entistä haikeammin itkemään.

— Ei sedät tee pahaa, sedät katsoo vain, rauhoitteli Alli.

Setä! — Kusti Ojanen meni kuin hämilleen tuosta pienestä kohteliaasta "setä" sanasta. Siinä ei ollut porvaria eikä työläistä, siinä oli vain ihminen ja ihminen. Tuollaisesta rupesi aivan kuin häpeämään omia tekojaan.

— Sedät menevät nukkumaan isän kamariin, puheli Alli yhä lapsille. — Äiti on pannut heille puhtaat lakanat — ihan kuin lapsille kylvyn jälkeen. Nyt nukkuvat lapset. Sedätkin menevät nukkumaan, ja isä joka kulkee kaukana opettamassa ihmisiä kilteiksi, nukkuu myöskin. Enkelit vain valvovat. Ja kun äiti laulaa, tulevat suuret, kauniit enkelit tänne meidän tupaamme.

Alli oli asettunut istumaan vuoteen viereen, käsi siveli lasten päitä vuoroon toisen vuoroon toisen, ja hiljalleen aloitettu laulu kuului vähitellen yhä selvemmin.

On ilta tyyni ja lauha.
Tulet taivahan tuikkivat.
Ja syvä on rinnan rauha,
kun valvovat ijäiset vartijat.

Laulun loppuessa olivat miehet kadonneet huoneesta. Eljaksen huoneesta alkoi kuulua voimakasta kuorsailua.

Alli kääräisi peitteen paremmin lasten ympärille. Sitten hän meni ikkunan ääreen, jonne tuhansin tulin tuikkiva tähtitaivas paistoi.

Suuri rauha ja suuri ilo täytti hänen sisimpänsä. Eljaskin tuntui tällä hetkellä niin lähellä olevalta. Olisi vain tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kiittää häntä siitä, että hän oli juuri sitä mitä oli, uudistusten, ponnistusten ja itsensäkieltäymyksen mies, vähäväkisten ystävä, suojaksi sekä heille että hänen omalle pienelle perheelleen.

Ja kiittää, kiittää olisi pitänyt siitäkin, että hän oli tuonut Allin tähän sielun ja ruumiin voimia kysyvään, mutta niin rikkaaseen köyhän äidin elämään.

Kaksi ompelukonetta käydä hyrräsi kiireisesti kuin kilpasilla. Selkäsäkkejä, patruunavöitä, käsineitä, vaatteita jos jonkinlaisia tarvittiin. Ei ollut ainoastaan pyhä velvollisuus, oli etuoikeus saada olla muassa vaikka vähäisimmänkin avun kautta. Ja samalla se kuin lievitti omaa surua.

"Lämpimiksi toisille, avuksi toisille", pisteli Airin kone. Näkiköhän Aarne hänet nyt, kysyi hän itseltään. Oliko hänen henkensä jollain tavoin mukana tässä taistelussa, vaikka hän itse siitä temmattiin pois niin äkkiä ja niin varhain?

Tukehduttava tuska nousi rintaan näistä kysymyksistä. Poissa, ikiajoiksi poissa, umpussaan kuolleet olivat nyt sydämen suloisimmat, kauneimmat aavistukset. Ei loista enää hetkeksikään nuo suuret, siniset silmät, joissa oli niin paljon veitikkaa ja niin iloista elämänhalua. Ei kuulu portaissa joustavia askeleita, joiden ripeys kiidättää edellään iloisen viestin: minä olen tulossa. Ei solahda notkea nuorukaisen vartalo elinvoimaa uhkuvana ovesta sisään.

Selkäsäkille vierähti raskas kyynel. "Toisille, toisille", pisteli kone. "Isänmaalle, isänmaalle", kertasi Airi mielessään. Se ajatus oli auttanut ja kannustanut lukemattomia kertoja. Sen varassa jaksoi lähteä kantamaan aseita toisille, monesti sekä aseista että kuljetettavista vaatteista pyylevänä kuin paraimmilleen paisunut rusthollinemäntä. Joka hermo oli jännitettynä kuin kireälle pingoitettu jousi. Jouduttava oli, ja samalla piti kulkea taiten, ettei vain tielle tipahtaisi jotain kallisarvoisesta kantamuksesta. Henkensä kaupalla siinä kulki. Ja raskas oli matka … muistojen tähden, mutta se oli sittenkin riemullinen retki, kun sai auttaa, olla mukana, sai uhrata ja uskaltaa jotain isänmaan hyväksi.

Suurtahan oli sekin, että jo nuorena sai uhrata kaikkein kauneimman unelmansa, onnensa autereiset aavistukset.

Vaikka nyt veljetkin vielä menisivät…

Katse pysähtyi kuin säikähtyneenä äitiin. Kuinka hän jaksaisi, hän, joka muutenkin kärsi ja kaipasi niin kovin. Ei siltä, että hänellä olisi ollut vähemmän uhrimieltä, tai vähemmän rohkeutta. Itsehän hän oli ollut lietsomassa lapsiinsa sitä isänmaanrakkautta, joka nyt puhkesi esiin. Mutta äiti ei jaksanut päästä tuosta repivästä todellisuudesta, että sodassa täytyi surmata.

Kuinkahan ne pojatkaan voisivat…? Pentti etenkin. Hän oli äidin poika, syvämielinen, tuntehikas ja tunnontarkka. Taunossa oli enemmän isää. Hän oli hetken lapsi, syttyi ja leimahti, kun innostava sana häneen iski. Harvoin hän silloin malttoi ajatella. Hän toimi vain. Ja sillälailla sitä kai täytyi sodassa…

"Omilleni, tai toisten omille", hyrisi Maijan kone. Joka tapauksessa suuren, yhteisen kodin suojaksi, jatkoi hän mielessään. Siihen koetti hän keskittää ajatuksensa. Se oli ainoa, mikä tuki ja piti pystyssä, kun todellisuus lyijynraskaana taakkana oli luhistaa maahan.

Hän ei ollut kuullut pojista mitään senjälkeen kuin nämä yhdessä toisten kanssa läksivät auttamaan Etelä-Suomessa taistelevia tovereita. He olivat olleet mukana jo ensimäisessä ottelussa lähellä Helsinkiä. Siellä oli käynyt huonosti, ja sen jälkeen oli yhteys heidän ja kodin välillä katkennut. Ei tullut tietoja, ei voinut seurata… Sydän vain seurasi. Yöt päivät oli se lasten kanssa. "Nukuin, mutta sydämeni valvoi." Sellainen oli rakkauden tapa, äidinrakkauden ainakin.

Maija nousi äkkiä ja meni poikien huoneeseen. Hänen täytyi edes hetkinen saada olla täällä, edes sillä lailla saada kuin tervehdys heiltä, jollei muuten, niin näiltä seiniltä, jotka heitä olivat ympäröineet heidän työssään.

Hän tarttui muutamiin pöydällä oleviin pikku esineisiin, joita pojat olivat käyttäneet. — Sitten käsi pyyhkäisi seinällä riippuvan taulun kehystä ja luisui siitä kuin hyväilevästi seinää pitkin. Tässä huoneessa olivat pojat viime aikoina usein harjoitelleet, iltayöstä useimmiten … viisi kerrallaan. Sukkasillaan kaikki, kävelykepit aseina. Mutta nyt! Missä ja miten nyt?

Sota kaikkine raakuuksineen, helliä, inhimillisiä tunteita tukehduttavana nousi hänen eteensä. Veritöihinkö hän oli antanut lapsensa?

Veritöitä ehkäisemään he olivat lähteneet, sitä ajatellen olleet valmiit uhrautumaan, antamaan kaikkensa. Nytkö he itse…?

Hän väisti tuota ajatusta. Elämä asetti eteen ristiriitoja, joiden ratkaisussa joutui kuin umpisokkeloon. Ei lopulta tietänyt mikä oli oikein mikä väärin. He olivat aina Pentin kanssa olleet sotaa vastaan. He olivat puhuneet siitä, ettei heidän poikansa ainakaan koskaan sellaiseen työhön antautuisi. Rauhan ystäviksi ja rauhan tekijöiksi he heidät kasvattaisivat.

Mutta mitä sanoisi Pentti nyt? Eikö hän itse olisi etummaisten joukossa? Eihän tämä sota ollut millään tavalla tavallinen. Murhia oli täytynyt nousta vastustamaan — väkipakolla, kun ei muu auttanut.

Mutta kuitenkin?

Hän pysähtyi pienen taulun eteen. Siinä oli palanen Ilorannan hevoshaasta. Pieni varsa seisoi painautuneena veräjätä vastaan. Pentti syötti sille sokeria, palasia, joita hän itse pitkin talvea oli varsalle säästänyt omasta sokeriosastaan.

— Pentti, hellämielinen, tunnonarka poikani, täytyykö sinun oppia surmaamaan? Tai makaatko ehkä jo itse verenhimoisten kaatamana?

Maija painoi nenäliinan silmilleen ja puhkesi epätoivoiseen, tyrskähtelevään itkuun.

— Minä en saa, en saa, vakuutti hän itselleen kesken kyynelten. —
Toiset ovat antaneet ilolla. Minäkin tahdon antaa.

Hän rupesi kuin ajatuksissaan aukomaan poikien laatikoita. Hän oli yleensä aina kunnioittanut lastensa omaisuutta heille kokonaan kuuluvana. Hänellä ei ollut tapana tarkastaa eikä tutkia. Mutta nyt pakotti suuri ikävä.

Hän nosteli hellästi vaatekappaleen toisensa jälkeen käteensä. Useisiin liittyi muistoja siitä, milloin ne oli saatuja, missä valmistettuja.

Taunon alimmassa laatikossa rapisi paperi kahden urheilupaidan välissä. Hän siirsi ne hätäisesti erilleen toisistaan ja sai käteensä kellastuneen kirjekuoren. Päällekirjoitus oli Airille, Pentin käsialalla ja osoitettu Suviniemen pappilaan. Osoitteen alapuolella oli lyijykynällä vanhanmiehen vapisesevalla käsialalla kirjoitettu: "Pikku Airille tervehdys vanhalta Alle-sedältä." — "Den som spar, han har."

Maijan täytyi hymyillä, vaikka kyyneleet uudelleen herahtivat silmiin. Tervehdys oli niin sedän tapainen. Maija aivan näki, miten ukki oli myhähdellyt tätä kirjoittaessaan.

Hän veti kirjeen kuoresta hitaasti, melkein hartaudella. Hän tiesi mitä se sisälsi. Pentti oli Airin ollessa pappilassa kirjoittanut tämän kirjeen kertoakseen pikku veljien syntymästä. Setä oli pannut kirjeen talteen, ja se oli siten jäänyt hänelle. Maijan käydessä jäähyväisillä hänen luonaan oli setä kirjoittanut nuo sanat ja pyytänyt Maijan antamaan sen Airille joskus tämän tultua täysi-ikäiseksi. Airi olikin jo kauan tallettanut sitä raamatussaan. Mutta miten se nyt oli joutunut tänne, se oli käsittämätöntä.

Maija painui läheiselle tuolille ja kääri verkalleen auki kirjeen. Oli kuin osa Penttiä itseään siinä olisi tullut hänen luokseen, — ehkä siksi, että hän nyt juuri oli avun tarpeessa.

Rakas pikku tyttini!

Maijan täytyi uudelleen hymyillä. Kirjaimet olivat parin sentin korkuisia ja mustetta oli käytetty viljalti — ihan kuin sitä varten, että Airi itse ymmärtäisi paremmin. Vaikka eihän hän silloin vielä osannut lukeakaan. Mutta Pentti oli niin lapsellinen. Ja hän kehittelikin Airia aina kun joutohetkinään vain ehti, kertoili hänelle kaikenmoista ja rikastutti hänen tietojaan niin, että tyttö viiden vuoden vanhana oli kuin seitsenvuotias, niin vakuuttivat kaikki.

Maija alkoi uudelleen lukea. — Rakas pikku tyttini! Koko Iloranta lähettää sinulle isän kautta parhaat terveisensä. Liisa poikasineen makaa pärekopassa ruokasalissa ja kehrätä hyrrää hyvillä mielin. Kukko Matti on tänään ensimäisellä kevätkävelyllä perheensä kanssa. Hän nostelee ylpeästi punahelttaista päätään ja pitää kanoja silmällä. Minä pelkään, että Matti omasta mielestään on kovin muhkea ja arvokas. Sentähden aijon joskus puhua hänelle nöyryydestä, joka on kaunistus ei vain pikku tytöille, vaan yhtä paljon itsetietoiselle miehenpuolelle. Nyt juuri en sitä kuitenkaan tee, sillä Matti asettuu juuri kaikkein juhlallisimpaan asentoonsa ja kiekahtaa iloisesti: Kukkeli-kuu, terveisiä Airille.

Lotta leipoo tänään. Hänellä on hirveän kiire, mutta hänkin lähettää terveisiä ja sanoo: nyt pitää Airin kiireesti joutua kotiin.

Tiedätkö miksi hän sanoo näin, miksi hän leipoo ja minkätähden kaikilla täällä nyt on kiire?

Me odotamme äitiä kotiin pitkältä ja vaaralliselta matkalta.

Mutta sinä tyttini et vielä tiedäkään mitään äidin matkasta, vaikka tämä juuri onkin minun kaikkein tärkein kerrottavani. Äiti on jo toista viikkoa ollut poissa kotoa. Isä on kovin ikävissään, kun äiti läksi. Isä pelkäsi sitä äidin matkaa. Se olisi voinut käydä niin vaikeaksi, ettei äiti ensinkään olisi jaksanut tulla takaisin meidän luoksemme. Mutta äiti itse oli iloinen ja reipas. Hän ajatteli vain meitä ja kuinka paljon hän rakastaa meitä. Sentähden hän tahtoi lähteä. Hän läksi hakemaan meille hyvin suurta iloa. Ja arvaapas mitä hän meille löysi?

Kaksi pientä veikkoa.

Matka oli vaikea ja vaarallinen. Äiti kulki monen pimeän laakson läpi ja hänen täytyi nousta monta raskasta mäkeä, joiden molemmin puolin oli syvät ammottavat kuilut. Ja sinä voit ymmärtää, että oli vaikeata, kun äidin piti suojella pikku veikkoja, että ne terveinä tulisivat meidän luoksemme. Mutta äiti ei surrut vaivojaan. Hän ajatteli vain meitä, joita hän rakastaa, ja hän luotti Isäämme taivaassa. Sentähden jaksoi hän olla iloisella mielellä.

Nyt äiti jo on aivan lähellä kotia. Meidän ei ensinkään tarvitse pelätä, ettei hän jaksaisi kotiin asti. Hän voi oikein hyvin ja pikku veikot samoin. Kohta he kaikki ovat täällä. Sentähden Lotta leipoo ja sentähden sanoo koko talo niinkuin Lottakin: nyt pitää Airin pian tulla kotiin. Näin sanoo myöskin isä. Äidin pitää saada tuntea, kuinka paljon me kaikki rakastamme häntä. Tule sentähden pian, Airi tytti, pyytää isäsi.

J.L. — Sinä tahtoisit tietysti kuulla, minkä näköiset pikku veikot ovat. Siitä en nyt kuitenkaan kerro. Saat nähdä kun tulet. Sanon vain sen, että heidän silmänsä eivät ole ummessa niinkuin Liisan poikasilla. He katselevat jo ympärilleen, toinen ruskein silmin niinkuin isä, toinen hyvin vaalein, niinkuin äiti. He eivät kuitenkaan vielä huomaa meitä. On kuin heidän silmänsä katselisivat jotain hyvin kaukaista jossain, jonne isän katse ei vielä kanna. Mutta isä näkee heidän silmissään monta suurta kysymystä, joita he itse eivät ymmärrä. — Päässä on pikku veikoilla hienointa silkkistä untuvaa, jota joskus saat sivellä, kun olet ollut, oikein kiltti, mutta hiljaa, hyvin hiljaa vain…

Niin, se oli vielä sanottava, että äiti kävi Saksassa.

Maijan täytyi hymyillä, vaikka katse oli kostea. Tuo pieni, veitikkamainen loppulisäyskin toi Pentin ilmielävänä hänen eteensä: hellänä, herkkänä, sydän tulvillaan sitä mikä milloinkin täytti mielen, oli se iloa tai surua. Eikä veitikkaa puuttunut. Se pilkisti esiin tavalla tai toisella.

Ja se setäkin, miten rakkaasti oli heitä ajatellut, kun säästi tämän kirjeen hukkaanjoutumasta. "Den som spar, han har." Ja tässä olikin tullut paljon. Ei vain Pentti ilmi elävänä, vaan yhdessä eletyt vuodetkin iloineen, suruineen, rikkauksineen…

Hän kääräisi kirjeen hellävaroin kokoon. Silloin hän takasivun alimmassa laidassa näki lyijykynäkirjoituksen.

Hän vavahti. Käsiala oli Taunon. Yläpuolella oli päivämääräkin — Poikien viimeinen ilta kotona. "— Äiti, me menemme nyt vuorostamme ilolla ja rohkeina panemaan henkemme alttiiksi äidillemme, isänmaallemme."

Pentti oli jatkanut: "Äiti, me kiitämme ja siunaamme sinua kaikesta…
Isän raamattu on meillä mukana." Alla oli selvät merkit kyynelistä, —
Pentin, herkän, hellämielisen pojan sinetti.

Mikään ei enää pidättänyt Maijan kyyneliä. Mutta ne eivät olleet ainoastaan kaipauksen ja surun kyyneliä, niissä oli suurta iloakin.

Tämä aika pyysi äideiltä paljon enemmän kuin heidän henkeään. Se pyysi heidän lapsiaan. Ja hän tahtoi antaa lahjansa ilolla.

— — —

Kirje kädessään tuli hän Airin luokse. Tämä otti sen häneltä ja luki.

— Äiti — sanoi Airi kiertäen kätensä äidin kaulaan. — Viimeisenä iltana vein tämän pojille luettavaksi.

Silloin Maija tunsi, että kaikki hänen rakkaansa olivat hänen luonaan, Pentti, pojat ja vanha setäkin. He olivat tulleet antaakseen hänelle voimaa tänä suurten uhrien aikana.

Maija seisoi vielä kirje kädessään, kun ovikello helähti. Äänessä oli vaativaa kutsua. Hänen täytyi itse mennä avaamaan. Hyväpäiväkin jäi sanomatta, niin hän hämmästyi nähdessään Allin oven takana. Viimein hän kuitenkin tointui ja sai Allin syliinsä. Sitten hän herahti itkuun.

— Alli, sinä täällä … nyt!

Alli hätääntyi. Eihän Aini vain —? Alli oli juuri tullut saadakseen vielä tavata.

— Ei, ei, mutta heikko hän on. Eikä Arvi pääse tänne. Hän jäi valkeaan
Suomeen. Mutta kuinka sinä olet täällä?

Alli rupesi kertomaan punaisten käynnistä Korpisaaressa. Aamulla ennen heidän poislähtöään oli Alli saanut kirjeen Martalta, jossa tämä kertoi Ainin heikontumistaan heikontuvan. Miehet olivat kuulleet asiasta, ja pari päivää myöhemmin oli Allille pyynnöttä tullut hänelle lähetetty matkustuslupa kiitokseksi kai yösijasta ja puhtaista lakanoista! Maijan täytyi taas ruveta itkemään. Hänen oli mahdoton käsittää, että Alli noin tyynesti saattoi puhua punaisista, vieläpä heitä syöttää ja juottaa. Eikö Alli tietänyt minkälaisia petoja he olivat. Ilonan Aarnen he olivat surmanneet. Nuoret lukemattomista kodeista olivat poissa, toiset murhattuina, toiset teillä tietymättömillä, monet siitä syystä, että olivat nähneet velvollisuudekseen nousta väkivallantöitä vastustamaan. Monessa kodissa kaivattiin useita sen jäsenistä. Maijan omat pojat olivat poissa, samoin Kaijan Olavi. Heidän vanhin Martti poikansa oli jo alkanut käydä koulua, ja Kaija oli heti kapinan syttyessä pyytänyt Maijaa pitämään poikaa luonaan. Kaija itse pikku Eeron kanssa oli kotona maalla, eikä heistä tiedetty mitään.

— Ja sinä, sinä jaksat pitää punaisia vierainasi!

— Minä luulen, että inhimillinen ja ystävällinen kohtelu paraiten kasvattaa ihmistä jokaisessa meistä. Monet nykyhetken epäinhimillisistä hirmutöistä ovat toisten ihmisarvoa polkevan käytöksen hedelmä.

— Niin, niin minä ymmärrän. Ja minä rukoilen joka päivä anteeksiantavaa mieltä. Mutta ihminen on ihminen. Ja kun minä ajattelen Aarnea, sitä ihanaa poikaa. Ilonan suru on hiljaista ja hillittyä niinkuin kaikki hänessä, mutta niin syvää, että se on tehdä hulluksi, kun läheltä näkee.

Ovi aukeni samassa, ja nuori solakka tyttö pysähtyi kynnykselle. Hänen suuret, kauniit silmänsä olivat punareunaiset luomista, ja posket olivat kuopalle laihtuneet. Hänen koko olemukseensa oli suuri, varhainen suru painanut leimansa.

Allin suuret tummat silmät hyväilivät Airia täynnä ymmärtämystä. Sanaakaan sanomatta painoi hän tytön syliinsä. Tämä vastasi samalla tavalla, ei puhunut, katsoi vain, mutta katse oli kuin pohjaton syvyys. Sitten hän äänettömästi luisti Allin sylistä, kääntyi äidin puoleen ja kiersi toisen kätensä äidin kaulaan. Äidin viereen hän sitten jäikin ja heidän toisiinsa painautunut asentonsa puhui sanoja paremmin siitä, etteivät he yksin kantaneet taakkaansa.

Alli tahtoi heti lähteä sairaalaan, ja Maija valmistautui saattamaan häntä sinne. Matkalla hän kertoi Ainista. Tämä oli tammikuussa tullessaan Helsinkiin ollut kuin varjo, niin kokonaan lamassa sekä henkisesti että ruumiillisesti. Muistikin oli häneltä tyyten kadonnut. Eikä se nytkään hääviä ollut, joskin jo aivan toista kuin alussa. Ruumiin voimat sitävastoin heikkenivät heikkenemistään. Ei hänelle siitä syystä voinut puhua kerrassaan mitään nykyisestä tilanteestakaan.

— Eikä taida Arvi ennättää ennenkuin jo on myöhäistä? tiedusteli Alli.

Maija pudisti päätään. — Mutta Aini ei oikeastaan häntä kaipaakaan.
Heidän välinsä tuntuu olevan selväksi puhuttu ja kai hyvällä kannalla.

— Tuollaista suhdetta onkin helppo pitää selvänä, filosofoi Alli. — Jota hienommat säikeet, sitä helpommin ne sotkeutuvat. Kuta hienompi suhde, sitä arempi. Aini ja Arvi ovat paremmin samojen mielipiteiden ja saman uskon yhteenliittämiä kuin kaksi toisiaan varten luotua ihmisolentoa.

— Aini oli luotu toisenlaiseksi, kuin miksi olot hänet tekivät.

— Kukahan meistä on sitä, miksi meidät alkujaan aiottiin? — Alli avasi sairaalan oven. Hetken kuluttua hän jo seisoi Ainin vuoteen vieressä. Kierrekaihdin oli laskettu alas, ja huoneessa vallitsi hämärä. Alli saattoi töin tuskin nähdä Ainin läpikuultaviksi laihtuneet kasvot. Kädenotteesta ja äänestä hän kuitenkin tunsi, miten heikoksi Aini oli käynyt. Hän tuskin uskalsi puhua, hän vain piteli sisaren kättä omassaan. Se oli pieni ja silkin pehmeä, aivan kuin isällä. Ja muutenkin tuntui Ainissa nyt olevan enemmän isää kuin koskaan ennen. Se pisti jo ensi näkemältä silmään.

— Taitaa olla jotain ihmeellistä tekeillä maailmalla nykyään, sanoi
Aini viimein hiljaa. — Minä en tiedä, mutta tuntuu siltä. Eikä
Arvikaan pääse tulemaan. — Aini puhui heikosti ja kuiskaamalla.
Katsekin näytti melkein sammuvalta.

Alli kaarteli. — On taas lakkoja ja muuta sellaista. Milloinkapa elämä on tasaista.

— Alli, tule lähemmäksi, että kuulet. Minä en jaksa puhua kovaa.

Alli hätääntyi. Hän aivan kuin tunsi mitä oli tulossa, ja hän olisi tahtonut säästää sisarta. — Sinä olet liian heikko, älä nyt, torjui hän.

— Ehkä huomenna olenkin. Tänään jaksan vielä. Minä olen niin iloinen, että pääsit tulemaan. Marttahan on minua hoitanut niin hyvin — Mutta sinä tiedät … hän on paljon nuorempi ja niin aivan toisenlainen. Ei ole helppoa sanoa paljon nuoremmalle: Sinä olet selviytynyt, minä ajanut karille.

— Aini, älä, pyyteli Alli. Mutta Aini ei voinut vaieta. Hänen täytyi puhua tämä ainoa kerta vain. Hän oli näihin asti ollut liian heikko — ajatuksenkin puolesta. Hän ei olisi jaksanut antaa selvää muotoa sille mitä hän sisimmässään oli kokenut. Mutta hän oli hautonut sitä mielessään ja pyrkinyt yhä suurempaan sisäiseen selvyyteen. Nyt hän tunsi olevansa kuin matkalle lähtevä, joka vihdoinkin on saanut kaikki selvitetyksi ja on valmis lähtemään.

— Alli, minun elämäni on ollut erehdystä ja kärsimistä. Minun täytyi rakastaa, mutta minä en ollut uskollinen omille tunteilleni. Ehkä Erkki olisi kiintynyt minuun, jos olisin jaksanut olla uskollinen. Mutta onnenkaipuuni vei minut toisesta erehdyksestä toiseen. Arvin ankaruus oli minulle pelastusköysi. Se auttoi minun hallitsemaan tunteitani, mutta se pani minun kuolettamaan sellaistakin, minkä olisi pitänyt saada elää. Tunsin omaan sisimpääni kohdistuvan tuomion, mutta en jaksanut pysähtyä siihen. Rupesin tuomitsemaan toisiakin. Asetuin Jumalan tuomioiden julistajaksi ja tulkiksi. Alli, minä olen ollut väärentämässä. Jumalan kuvaa ihmisten edessä.

— Me teemme sitä kaikki — omien puutteittemme kautta.

Aini sivuutti Allin sanat niinkuin hän ei olisi niitä kuullutkaan. — Olen tuominnut siksi, etten itse ollut tuntenut anteeksiannon makeutta. Mutta nyt tiedän, mitä se merkitsee, ettei meidän tarvitse kantaa omien erehdyksiemme taakkaa. Missä synteinanteeksiantamusta on, siellä on elämä ja autuus. Alli, isällä oli lapsenmieli ja lapsenmieli vie lähelle isänsydäntä. Siellä me itse pieninä opimme ymmärtämään Jumalan suuria ajatuksia ajalliseenkin elämään nähden.

Ainin silmät painuivat väsyneesti umpeen. Käsi valahti Allin kädestä vuoteen laidalle, ja ääni sammui kuulumattomaksi.

Puhuminen oli huomattavasti rasittanut Ainia. Poskilla paloi mielenliikutuksen helakka puna, ja hengitys oli lyhyttä, huohottavaa.

Pitkän vaitiolon jälkeen Alli alkoi puhua lapsistaan. Hänestä se oli rauhoittava aine. Mutta Aini keskeytti hänet. — Minun haudallani teidän pitää laulaa vain kiitosvirsiä, sanoi hän entiseen lämpimään ja vilkkaaseen tapaansa. — Vapautuksen iloa teidän siellä pitää tuntea. — Hän ummisti uudelleen silmänsä ja jäi, lapsekas onnellinen hymy huulillaan, nukkuvan lapsen asentoon.

Aini makasi yhä liikkumattomana ja Alli istui vieressä olevalla tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena, kun käsi takaapäin kepeästi kosketti hänen olkapäätänsä.

— Martta! — Alli kavahti pystyyn samalla ensi näkemällä temmaisten itselleen jonkunlaisen yleisvaikutuksen sisaren nykyisestä sekä sisäisestä että ulkonaisesta olotilasta.

Martta näytti tavallisuuden mukaan terveeltä ja voimakkaalta, huolimatta siitä että hän oli laihtunut niinkuin kaikki rehelliset ihmiset, kuten hän itse selitti. Ja täynnä työintoa hän myöskin tuntui olevan. Hänestä oli ollut vallan kauheata, kun hän jäi kuin hiiri loukkuun sen johdosta, että oli tullut saattamaan Ainia tänne. Monta kertaa hän jo olikin pyrkinyt yli rajan, milloin salaisesti, milloin julkisesti, mutta aina oli tie noussut pystyyn. Lopuksi oli täytynyt tyytyä täällä oloon ja siihen, että täällä sai olla jonkunverran apuna milloin milläkin tavalla, sitenkin että sairaanhoitajana sai ottaa osaa valmistaviin toimenpiteisiin tulevaa varten.

— Ja kun Ainikin on ollut täällä, jatkoi Alli.

— Niin, tavallaan on sekin pidättänyt. Vaikka vähänpä iloa hänellä on minusta ollut.

— Apua sitä enemmän. Mutta varmasti iloa myöskin.

— Sinä tiedät, me olemme niin erilaiset. Minulta puuttuu juuri sitä, mikä teille on ollut elämän ydin. Minä en ole tarvinnut Jumalaa enkä miestä. Uskonnolliset ja eroottiset vaistoni ovat nollassa samoista syistä kuin äly Sven Dufvalla.

Alli ei sanonut mitään. Hän ajatteli niitä katkeria kokemuksia, joista
Martta kerran oli hänelle puhunut. Sentähden hän ei uskaltanut kajota
Martan sanoihin, vaikka muuten olisi tehnyt mieli.

Martta itse vapautti hänet pulasta. Häneltä pääsi nauru.

— Tiedätkö, Alli, taidamme me sittenkin olla vähän sukua, koska minä aivan näen, mitä sinä nyt ajattelet.

— Kuinka niin? — Alli tunsi punastuvansa.

— Minä tahdon lohduttaa sinua sillä, että vaikk'en olekaan kaivannut Jumalaa, olen todella näinä aikoina kaivannut jotain sovittavaa ja tyydyttävää elämänkäsitystä. Tämä kauhean suuri ihmishenkien hukka sekä meillä nyt että maailmansodan tappotanterilla panee ajattelevan vaatimaan jotain selitystä ja tarkoitusta kaikelle.

Aini kuului liikahtavan vuoteessaan. Alli ja Martta nousivat siitä syystä nurkasta, johon olivat vetäytyneet, ja lähenivät vuodetta. Mutta ennen kuin he pysähtyivät, tarttui Martta odottamatta sisaren käteen.

— Kuules Alli, on minulla jotain hauskaakin kerrottavana tänä suurien murheiden aikana. Mamma tulee päivä päivältä yhä enemmän isään. Hän ei enää sure sinun naimistasi eikä minun kylmyyttäni koko miessukua kohtaan. Hän on suloinen ja kaunis kuin tuulisen päivän aurinkoinen ilta.

10.

Painuva talvinen päivä levitti hämyharson yli seudun. Rajaviivat alkoivat häipyä, värit tummenivat. Järveä kaartavat, mustansiniset rannat näyttivät painuvan yhä etäämmälle.

Kaija seisoi huoneensa ikkunassa tähystellen järvelle päin. Siellä kulki viitoitettu tie asemalle ja sitä myöten punaiset tietysti tulisivat, jos tulisivat. Ja miksi eivät he tulisi … tänne niin kuin muuallekin.

Hän juoksi saliin ja sai sieltä flyygelinviereiseltä jalustalta käteensä kiikarin. Hän oli huomannut pienen mustan pisteen tiellä. Sitä hän tarkasteli kunnes oli varma asiastaan.

Nyt, nyt! Hän painoi käden jyskyttävälle sydämelleen. Sitten hän kuin unessa teki pikaisen kierroksen huoneissa. Yksityisseikka toisensa jälkeen painui hänen mieleensä selvänä ja sisältörikkaana kuin entisyyden muistot kuolevan eteen.

Kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon hänellä oli tässä ihanassa maalaiskodissa, jonne Olavi oli hänet tuonut! Hän oli ensi näkemästä asti pitänyt tästä kodista, oli vuosien kuluessa sitä ihaillut, näytellyt ystäville ja tuttaville vähän ylpeillenkin. Mutta ymmärsikö ihminen sittenkään oikein arvostaa sitä, mitä hänellä oli, ennenkuin hän oli sen kadottamaisillaan? Eikö tälläkin hetkellä koko koti hänestä ollut ihanampaa, suuriarvoisempaa kuin koskaan? Eikö se äkkiä seisonut hänen edessään kuin maasta kohonnut haltijatar, joka näyttää koko loistonsa ja sitten katoaa.

Ja tämä koti, sekö pian olisi rosvojoukkojen saaliina?

Hän juoksi takaisin omaan huoneeseensa ja nosti lattialla leikkivän Eeron syliinsä. Olavi oli ollut Helsingissä kapinan puhjetessa eikä häntä ollut kuulunut kotiin. Hänen hyväkseen Kaija ei voinut tehdä mitään. Mutta lapsi.

Käytävästä alkoi kuulua miesten ääniä … käskeviä, karheita.

Hän tunsi äkkiä iloa Olavin poissaolosta. Ja poika oli hänellä sylissään. Mitä hän pelkäsi? Omaisuuden menettäminen oli tällaisina aikoina pieni asia.

Ovi aukeni samassa, ja kolme punakaartilaista astui sisään. He tulivat suoraa päätä Kaijaa kohden.

Pikku Eeron silmät revähtivät selkoselälleen. Miesten tuima katse herätti vähän pelkoa, mutta punaiset nauhat ja kiiluvat aseet vetivät puoleensa. Turvallinen asema äidin käsivarrella rohkaisi myöskin. Eero näki siitä syystä hyväksi ottaa vieraat vastaan kaikkein suurimmalla suosion osoituksella. Hänellä oli kädessään hännätön, kolmijalkainen puuhevonen, jonka hän hymyillen ojensi tulijoille.

Mies, joka tuntui olevan joukon johtaja, rupesi vilkaisematta Eeroon tiedustelemaan Kaijalta isännän olinpaikkaa, talon pehtoria, palvelijoiden lukua y.m. Toiset sitä vastoin näyttivät olevan huvitettuja pienestä porvarivekarasta, joka ei ensinkään vieronut punakaartilaisia.

— Eipä tämä kalu ole kovin herraskainen, kuuli Kaija jonkun arvostelevan.

— Pulskemman minä ostin pojalleni, jatkoi toinen. Hän ojensi kellonsa Eeron kuunneltavaksi ja hymähti tyytyväisyydestä, kun poika äidin käsivarrelta pyrki hänen syliinsä. — Ihmisiä sitä ollaan mekin, sanoi hän, kääntyen Kaijaan, jota johtomies juuri oli lakannut puhuttelemasta.

— Niin, lapsi löytää ihmisen missä hän on löydettävissä, vahvisti
Kaija. — Minä uskon lapsen sanattomaan arvosteluun.

Kuin vahvistukseksi äitinsä sanoille painoi Eero samassa päänsä pitäjänsä povea vastaan pelokkaasti kätkeäkseen silmänsä johtomieheltä tämän kulkiessa ohi.

— Mies, jossa ihmisyys on kuollut, ei näekään pientä lasta, sanoi
Kaija painokkaasti, johtajan mentyä viereiseen huoneeseen.

Eeroa pitelevä mies ei vastannut, mutta hän meni aivan punaiseksi. Hän ymmärsi sanojen antaman tunnustuksen, mutta hän ymmärsi niistä muutakin.

Kaija ja hän seisoivat hetken vastatusten, katse painuneena katseeseen. Sitten laskeutui raskas surumielisyys kummankin kasvoille. He olivat kohdanneet toisensa ihmisinä … pienen lapsen välityksellä. Mutta he tunsivat samalla, että oli jotain, joka erotti. — Kuinka olette te siinä joukossa, missä ihmisyys on kuollut? kysyi Kaijan katse. Ja mies tunsi kysymyksen. Hänen katseensa painui raskasmielisenä.

Silmänräpäys oli lyhyt, mutta täynnä molemminpuoleista ja syvää, sisäistä kokemusta.

Samassa kutsui johtomies. — Minullakin on poika, sanoi Eeron ystävä ojentaessaan lapsen Kaijalle.

Johtaja oli jo toisten kanssa tutkimassa huoneen joka kolkkaa.
Huonekaluja viskattiin nurin, muutamat lävistettiin pistimillä.
Haettiin aseita mahdollisista ja mahdottomista paikoista.

Vierashuoneesta jatkettiin toisiin. Ja kun talo oli tarkastettu, komennettiin ruuat ja juomat esille. Syötiin ja määrättiin mukaan otettavaksi sekä kellarista että aitoista. Palvelijakunta kutsuttiin koolle, ja uusi isäntäväki jakeli käskyjään. Mieluisilta tuntuvat saivat jäädä korotetuin palkoin. Toisille annettiin käsky lähteä.

Kaija seurasi askel askeleelta kotinsa hävitystä. Eero käsivarrellaan kulki hän joukon jälessä tyynenä, arvokkaana, parjaamatta, vastustamatta.

Nyt, kun kaikki tuhoutui, hän vasta äkkiä näki miten paljon hänellä oli ollut. Nyt hän sen vasta oikein tunsikin omakseen. Omaa, omaa se oli, nämä kotieläimetkin, jotka katselivat häntä suurin, kummastelevin ja kysyvin katsein, nämä varastot, joista hän vuosien kuluessa oli nauttinut, mutta joita toisten ahkera työ oli hänelle kerännyt.

Ja entä palvelusväki! Loitolla he tänä hetkenä olisivat olleet hänestä, jos hänen oma suhteensa heihin olisi ollut määräämässä! Hänelle oli koti oikeastaan rajoittunut siihen, mikä tuotti hänelle persoonallista nautintoa. Puutarha kukkineen, huoneet, jotka hän täytti soitolla, laululla ja kauneusaistiaan vastaavalla sisällöllä, ja sitten tietysti lapset, Helsingissä oleva esikoinen ja tämä pikku-Eero, niissä oli hänen maailmansa ollut. Niin, ja Olavi oli tietysti myöskin mukana, joskin hän aina askarteli omalla alallaan.

Kävi kuin kipeä pistos Kaijan rintaan. Vähän arvoa oli hän oikeastaan antanut Olavin ahertelulle, mutta nyt sen tulokset näkyivät ei ainoastaan siinä mitä oli tehty kodin hyväksi, vaan myöskin siinä uskollisessa, todellista kiintymystä osoittavassa mielentilassa, joka ilmeni suurimmassa osassa palveluskuntaa. Talon pehtori ei luovuttanut hallustaan viljavaraston avaimia ja teki muutenkin kaikkensa, kodin suojelemiseksi. Karjakko Leena syleili itkien emäntäänsä. Hänet oli häädetty talosta, mutta hän kuiskasi Kaijalle asettuvansa läheiseen torppaan, jotta voisi auttaa, milloin vain rouva apua tarvitsi. Eeroa hyvästellessään painoi hän pojan käteen muutamia säästämiään sokeripalasia ja viisimarkkasen. Kun kaikki oli ryöstetty, saattoi sekin tulla hyvään tarpeeseen.

Kaijalta pääsi pari tukahutettua nyyhkytystä. Hän ei ollut ansainnut Leenan hyvyyttä. Itsekäs emäntä hän oli ollut, — ei kova, ei kiukkuinen — siihen ei hänellä ollut taipumustakaan, mutta ajattelematon ja itsekäs. Hänen kotinsa palveluskunta oli ollut hänelle joukko ympärillä häärääviä käskyläisiä, joita hän tarvitsi, mutta ei ihmisiä, joilla oli aivan samanlaisia iloja ja suruja kuin hänellä itselläänkin ja joille rohkaiseva, puhdasta inhimillistä osanottoa ilmaiseva sana monesti oli tarpeen ja teki hyvää.

Olavin työn jälkiä oli tämäkin, ja Leenan oman sydämen hyvyyttä, joka vaatimattomasti kantoi esille tänä hetkenä todella ruhtinaallisen suuren lahjansa.

Mellastusta jatkettiin yhä. Vieras väki isännöi kartanossa, ei kuin kotonaan, vaan hävittävänä vihollisena. Vielä kun Kaija illalla istui Eeron vuoteen vieressä kuuluu pihalta liikettä ja levottomuutta.

Unta ei ollut ajatteleminenkaan, ei edes maatapanoa. Valvominen Eeron vieressä oli ainoa, johon oli voimaa. Ja siinäkin raateli huoli Olavista ja monet ennen tuntemattomat ajatukset.

Koko elämä oli näinä viimekuluneina tunteina muuttunut, ei ainoastaan ulkonaisesti, vaan itse olemukseltaankin.

Kun nyt olisikin saanut takaisin edes pienen osan tässä kodissa eletyistä vuosista! Kun olisi voinut poistaa olemattomaksi monet pienet, pistävät sanat ja huomautukset! Kaikkensa, kaikkensa hän ilolla olisi antanut, jos Olavi kotia ajatellessaan ei olisi löytänyt muuta kuin hyviä ja kauniita muistoja. Olavi oli itse niin hyvä. Poikia ja Kaijaa hän aina ajatteli. Mutta hänellä oli varmat mielipiteensä, joista hän ei väistynyt, ei edes rakkautensa tähden. Ja niitä oli sekin, että yksin sellaisessakin talossa, missä oli yllin kyllin palvelusväkeä, tarvittiin emännän valvovaa silmää tai ainakin hänen harrastustaan kotiaskareihin. Missä tällaista harrastusta puuttui, oli elähdyttävä voima ja työilo ainaisessa ehtymisen vaarassa. Heidän avioliittonsa ensi ajoista asti oli Olavi puhunut tästä, milloin suoraan, milloin kautta rantain. Mutta hän oli kunnioittanut Kaijaa vapaana ihmisenä, jonka itse täytyi päättää ja vastata teoistaan. Hän ei ollut koskaan edes koettanutkaan pakottaa. Kaija oli vain tuntenut hänen sanattoman arvostelunsa. Ja se oli monesti harmittanut aivan kauheasti, varsinkin sellaisina hetkinä, jolloin hän oli jokeltanut lasten kanssa tai sielussaan hekumoinut ihanan simfoniian ääressä … ja Olavi oli tullut sisään navettakertomukset huulilla ja navettahaju vaatteissa.

Mutta jos hän nyt vain seisoisi tuossa elävänä ja terveenä, olisivat hänen puheensa lehmistä ja lannasta ihanammat kuulla kuin kaiken maailman kaikkein kaunein simfonia.

Kaijan täytyi ottaa yölamppu pöydältä ja kumartua lähempää katselemaan
Eeroa.

Minkätähden oli tämä lapsikin niin sanomattoman rakas? Senkötähden vain, että hän oli osaa Kaijasta ja että hän oman henkensä alttiiksi pannen oli hänet maailmaan synnyttänyt? Eikö tuollainen kokemus voisi herättää vihaakin, suorastaan vihaa, jolleivät vanhemmat rakastaisi toisiaan?

Jolleivät rakastaisi! Se ajatus aivan kuin otti kädestä ja vei oikealle ladulle.

He rakastivat, rakastivat toisiaan. Ei olisi tämä rauhallisesti nukkuva pikku pilttikään ollut Kaijalle sitä mitä oli, ellei hän olisi ollut kuin heidän rakkautensa ihmishaahmoon pukeutuneena. Ja samalla hän oli, ei vain elävä side heidän sielujensa välillä, vaan myöskin side, joka liitti heidänkin pian haihtuvan, itsessään jäljettömiin katoavan elämänsä sekä menneiden että tulevien polvien elämään.

Eero käännähti samassa unissaan. Hän oli punakka vuoteen lämpimästä.
Tukka oli hieman kostea, niskasta kiharaan käpertynyt.

Kaijan täytyi kevyesti sipaista pojan otsaa, aivan kevyesti vain, mutta kuitenkin edes vähän. Olavihan oli niin kaukana.

Monesti ennen hän oli seisonut näin, suuren hellyyden hartaudella katsellen lapsiaan. — Omat pojuni, omat rakkaani, ne sanat olivat silloin itsestään syntyneet sekä sydämessä että huulilla. Nyt nousi entistäkin hellempi ajatus mieleen, entistä hellemmät sanat huulille. — Olavin oma poika, Olavin rakas, rakas poju, kuiskasi Kaija hiljaa kyynelten putoillessa pojan siniselle peitteelle.

Ja Eero vastasi unestaan syvällä, hartaalla huokauksella.

11.

Kaija istui kyyristyneenä kiulun ääreen ja lypsi. Lämmin maito valui sihisevinä säteinä kiulunpohjalle Eeron suurella ihastuksella seuratessa toimitusta katse täynnä odotusta.

— Tästä poju pian saa, puheli Kaija yhä lypsäen. — Sitten jaksat kasvaa siksi kuin isä tulee. — Ja Eero toisti totisena joka päivä kuulemansa sanat: isä tulee.

Jokapäiväisistä vakuutuksistaan huolimatta ei Kaija tietänyt, mikä hänessä oli voimakkaampana: jäytävä pelko, vai iloinen odotusko. Jälkimäisen varassa hän kuitenkin eli. Ja sen hän tunsi, että ellei Olavi tulisi kotiin, ei enää elämästäkään hänen kohdaltaan koskaan tulisi mitään. Hän ei voisi antaa itselleen anteeksi.

Miksi, miksi hän ei ollut luonut heidän yhdyselämästään jotain parempaa? Edellytyksiä siihen oli ollut olemassa. Pohja oli oikea. Ja tuon paremman luominen oli ollut hänen vallassaan. Kotionnen avaimet ne olivat sittenkin ensi sijassa perheenäidin käsissä. Mutta niiden käyttämisessä tarvittiin harjaantumista. Yleensäkin täytyi ihmisen oppia elämisentaitoa, mutta sitä tarvittiin aivan erikoisella tavalla avioliitossa. Siinä ei kelvannut vanhan ajan ihanne, taipuvaisuus, joka imupaperina omisti miehen suusta lähtevät ajatukset. Yhtä vähän kelpasi siihen ajattelematon ja itsekäs lapsimaisuus. Ehjää, kypsää persoonallisuutta siinä tarvittiin, persoonallisuutta, joka osasi pysyä kannassaan, mutta samalla tunsi mukautumisen taipuisan tahdon ja velvollisuudentunnon merkityksen yhdyselämässä.

Olavi parka, kuinka hän ensinkään oli voinut nauttia kaikesta mitä Kaija kodissa oli tarjonnut hänelle iloksi? Hän oli omasta puolestaan koettanut seurata Kaijan harrastuksia niin pitkälle kuin mahdollista. Hän oli kantanut kotiin "impromptuja", "barkarolleja" ja kehtolauluja. Koti- ja ulkomaista, klassillista ja uudenuutukaista musiikin alalta oli hän kerta toisensa jälestä tuonut Kaijalle. Mutta mitä oli hän saanut palkakseen? Suudelmia ja musiikkia tietysti, — vaan ei ymmärtämystä omille harrastuksilleen ja omalle aatemaailmalleen.

— Olavi, Olavi, kutsui Kaija sydämessään — tule, tule pian! Nyt minulla on sinulle suudelmia parempaa.

Mansikki sai pari hyväilevää sivellystä kaipauksen pehmittämästä kädestä. Sitten Kaija kääntyi mennäkseen lypsämään toista lehmää.

Eero tepasteli hänen edellään. Poika tiesi hyvin, mitkä lehmät olivat äidin lypsettävinä, mitä "punaiset" lypsättivät. Hänen olennossaan olikin toimeliaan ja tietävän miehen vakavuutta hänen asettuessaan Tähikin viereen.

Kaija jatkoi työtään tottuneesti kuin vanha karjakko. Hän ei enää itse edes kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki. Tämä oli jo jokapäiväistä hänelle. Mutta voi sitä tuskaa, jonka takaa jokainen hänen edistyksensä oli ollut haettava!

Hän ei koskaan väristyksittä voinut ajatella tuota ensimäistä kauhun yötä.

Hänellä oli pyhäinen sunnuntai sielussaan hänen istuessaan Eeron vuoteen vieressä. Hän oli katumuksentekijä, joka oli pukenut sisimpänsä säkkiin ja tuhkaan. Mutta hän oli samalla voidellut päänsä iloisen odotuksen öljyllä. Hän taisteli Olavin hengen puolesta ja oli varma voitostaan. Hän tunsi, että hän saisi ehjentää ja sovittaa.

Pimeä kammottava yö värjötti hänen kotinsa ympärillä. Hänen sisimpäänsä oli laskeutunut suuri rauha.

Silloin yhtäkkiä pamahti laukaus, ensimäinen, toinen, kolmas. Ne tulivat läheltä. Äänestä päättäen ehkä riihen takaa.

Hän karkasi pystyyn. Joka solu hänessä vapisi. Pehtori, pehtori, Olavin ystävä ja paras apu; — suorasukainen, vaatimaton ja uuttera työntekijä, oliko hän ehkä hengellään vahvistanut uskollisuuttaan maata, oikeutta ja Olavia kohtaan?

Kaija sai keittiössä vapisevan sisäkön käsiinsä, uskoi nukkuvan Eeron hänen huostaansa ja läksi itse juoksemaan ulos pimeään yöhön.

Voi sitä tuskaa silloin! Se virkosi vielä nytkin uudelleen vähäisestäkin muistosta. Ja niitä itsesyytöksiä! Neljä vuotta oli pehtori asunut Salokankaalla. Mutta monestikohan Kaija oikeastaan oli lähestynyt häntä ja hänen omiaan? Missä määrin oli hän ajatellut heitä ja heidän olojaan. Ja nyt, nyt! Se poloinen vaimo, joka oli niin kiintynyt mieheensä! Miksi ei Kaija ennen ollut ajatellut häntä ja heitä kaikkia? Näinkö paljon tarvittiin, jotta ajattelemattoman ja itsekkään ihmisen silmät avautuisivat, jotta ihmiset ihmisinä oppisivat tuntemaan yhteenkuuluvaisuutensa?

Pimeässä porstuassa oli Kaija suistua suulleen. Siinä oli jotain maassa, ja hän oli kiiruhtanut eteenpäin hätäisenä, ajattelematta.

Hän haparoi pimeässä, koetti tunnustella ja ymmärsi vihdoinkin. Siinä oli kynnyksen yli viskattu ruumis.

Hän jähmettyi, oli kirkaista pelosta, mutta sai oman tuskansa alas painetuksi niiden tähden, joita nyt odotti murtavan raskas isku.

Perimmäisestä huoneesta hän löysi heidät — äidin ja lapset toisiinsa painautuneina, silmät kyyneleettöminä, suuren kauhun lasittunut elottomuus katseessa.

Voi tuota yötä, tuota pohjattoman surun ja kauhun yötä! Voi sitä tuskantäyttä maailmaa, joka löytyi tuon ainoan pienen perheen keskuudessa! Ja se oli vain yksi lukemattomien joukossa!

Kaija vei heidät samana yönä omalle puolelleen. Ja sinne he sen jälkeen jäivätkin. Heistä täytyi huolehtia kuin pienistä lapsista, joka ainoasta. He olivat kokonaan surunsa murtamat, äiti niinhyvin kuin lapsetkin.

Heidän talossa olonsa vaikutti osaltaan siihen, että Kaijan heti ja toden teolla täytyi käydä työhön käsiksi. Punaiset olivat navettapuolelle jättäneet ainoastaan omaa väkeään. Ja nämä huolehtivat vain päämajaan lähetettävästä maidosta. Kaijan piti itse pitää huolta siitä, mitä hänen talouteensa tarvittiin. Hän, köyhäksi ryöstetty, tunsi itsensä ensi kertaa eläessään todella perheen emännäksi. Mutta hän tunsi samalla välttämättömäksi alkaa aivan aakkosista.

Hän pani Eeron kelkkaan ja läksi Leenan puheille. Kynä ja muistikirja oli taskussa. Ja paljon niihin olikin merkittävää, kanoista, ja sioista, lypsyajasta, lehmien ruokinnasta, sukimisesta ja muusta.

Ei mikään saanut jäädä vain muistin varaan, kun oli opittava niin paljon uutta ja ihmeellistä yhtaikaa.

Ja sitten kun piti oppia lypsämään! Kaija ei ikinä olisi uskonut sitä niin vaikeaksi työksi. Ihan kuin itsestään oli hänestä maito aina näyttänyt valuvan kiuluun. Mutta se olikin raskasta, hirveän raskasta! Käsivarret kävivät siitä oikein kipeiksi. Yölläkin kun tuli käännytyksi vuoteessa, tunsi miten kipeät lihakset olivat. Ja sormetkin kävivät alussa merkillisen kankeiksi. Tuntui siltä kuin sellaisilla sormilla ei ikinä soitettaisi mitään impromptuja tai symfonioja. Eikä soittoon muuten jäänyt aikaakaan. Aika meni tarkasti työssä, vaikkakin päivä alkoi jo viideltä. Ja illan tullen väsytti niin, että tuskin vuoteeseen ehti ennen kuin tuli uni.

Tuo siunattu, lääkitsevä ja voimaa antava uni! Se oli palkka päivän raadannasta ja suuri palkka, sillä ilman sitä tuskin unta olisi tullutkaan. Mutta nyt tuli, tuli vaikka sydäntä ahdisti Olavin ja lukemattomien toisten kärsivien ja kamppailevien tähden.

Kaija nousi Tähikin vierestä siirtyäkseen kolmannen lehmän luokse, mutta Eeron punoittava nenänpää ja kohmettuneilta näyttävät kädet keskeyttivät hänen työnsä.

— Hyväinen aika, poju, eikö äiti pannutkaan vaatetta tarpeeksi sinun päällesi. — Hän alkoi hypittää poikaa, mutta muisti samassa pehtorin nuorinta, joka oli ollut nukkumassa, kun hän Eeron kanssa läksi ulos. Tyttö oli ehkä nyt hereillä ja tulisi mielellään juomaan lämmintä maitoa.

Kaija läksi juoksuttamaan Eeroa rakennukselle päin, teki kierroksen huoneissa, mutta ei löytänyt ketään ja päätti siitä, että äiti lasten kanssa oli lähtenyt ulos.

Kaija oli jo ovella, kun puhelin soitollaan vavahutti hänen sisintään. Puhelinsoitto ei yleensä tietänyt hyvää. Vastahakoisen hitaasti kääntyi hän takaisin ja nosti kuulotorven korvalleen. Mutta jo ensi sanat panivat hänet ylt'yleensä vapisemaan.

Keskusasemalta! Saksalaiset ovat tulleet! Helsinki valloitettu, vapaa, — pian koko Uusimaa samoin.

Kaija sai Eeron äkkiä syliinsä. — Poju, poju, saksalaiset ovat tulleet ja isäkin tulee. Ymmärrätkö Eero, nyt hän tulee.

Hän nosti pojan korkealle, hän nauroi ja itki. Sitten hän kääntyi tuiskuna pihalle.

Siellä tuli Leena vastaan. Hän oli kuullut, että punaiset olivat paenneet, ja silloin hän heti oli lähtenyt tulemaan.

— Leena, Leena, mikä ilonpäivä. — Hän veti Leenan muassaan navettaan. Leena sai syleilyn, Mansikki, Tähikki ja Kaunikki samoin. — Helsinki on vapaa, ja nyt tulee isäntä kotiin!

Leena katsoi kysyvästi emäntäänsä. Hänestä Helsingin vapautus tuntui heikolta takuulta isännän paluusta. Murhattuja ja kaatuneita taisi olla tuhansittain maassa. Mistä sen tiesi, että isäntä palaisi!

Mutta kun ei käynyt sanominen mitä ajatteli, rupesi Leena kehumaan rouvan lypsytaitoa. Kaija oli oppinut ihan ihmeesti. — Tästä puoleen rouva varmaankin usein tulisi navettaan. Ennen oli monesti tuntunut ikävältä, kun ei koskaan näkynyt, mutta isäntä oli aina sanonut, ettei rouva jouda, kun soittaa ja laulaa ja huolehtii lapsista.

Kaijalle nousi kuin pala kurkkuun. Olavi häntä noin puolustamassa, vaikka itse kaipasi enemmän kuin kukaan muu. Mutta sellainen hän oli!

Kaija keskeytti hetkeksi Kaunikin lypsyn. — — Leena, mitä me oikeastaan teemme, kun isäntä tulee kotiin. Ei ole vastaanottoa kyllin hyvää hänelle.

— Jos kaiken tämän jälkeen pääsee elävänä ja terveenä kotiin, taitaa se itsessään olla niin juhlallista, ettei siihen mitään lisäksi tarvita.

Leena nosti käden varjostavasti silmilleen ja kumartui samassa lähemmäksi ikkunaa. Hänestä oli kuin varjo olisi pyyhkäissyt yli pihan ja sisään suuresta ovesta.

Sydän vavahti niin pahasti. Viime ajat olivat opettaneet elämään ainaisessa hirmutekojen ja surusanomien pelossa.

— Rouva nyt lypsäisi vielä, että minä oikein näen, alkoi hän toimitella kuin oman levottoman mielensä rauhoittamiseksi.

Kuului kiireisesti läheneviä askelia. Leenan sydän alkoi voimalla jyskyttää.

Oliko surusanomantuoja ovella samalla kuin iloinen odotus oli ennättänyt taloon tai voisiko…? Olisikohan ennättänyt juosta läpi huoneiden, ja kun ei löytänyt sieltä…?

Kaija ei kuullut mitään, hän vain lypsi arvokkaana ja ylpeänä uudesta taidostaan. Maito valui tasaisissa säteissä sihisten kiulun pohjalle.

Ovi temmattiin auki.

— Kaija! — Värisevä riemun ääni täytti koko navetan.

Kaija oli samassa pystyssä. Hän ei käsittänyt milloin se tapahtui, mutta hän tunsi, että hänellä oli kädet Olavin kaulassa. Kyyneleet juoksivat hänen poskiaan pitkin, mutta suu nauroi. Kuukausia kestänyt jännitys laukeni —. Hän lepäsi onnellisena, hervottomana Olavin rintaa vasten. Sydän sykki sydäntä vastaan rajussa ääriä vailla olevassa riemussa.

— Kaija, minä hain sisältä … en löytänyt ketään. Mutta sitten näin keskeneräisen työsi. Ja täältä, täältä minä löydän sinut!

— Lypsämästä — niin! — Kaija nauroi, vaikka kyyneleet vielä valuivat poskia pitkin. — Minä olen sukinut, ruokkinut ja lypsänyt. Ja minä tunnen kaikki lehmät. — Hän puhui kuin onnellinen, ylvästelevä lapsi. — Katso näitä lihaksia! — Hän taivutti käsivarttaan, kuin voimastaan ylpeä koulupoika. — Koetahan. Ne on lypsämisestä. Etkö näe, että minä osaan?

— Minä näen. — Olavi puhui kuin unessa. — Ja minä teen sitä tästäpuoleen aina, aina, ymmärrätkö?

Silloin vasta Olavi käsitti. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hän näki Kaijan sydämen pohjaan asti, näki kaiken, mitä tämä pitkinä, tuskantäysinä kuukausina sydämessään oli sanonut hänelle. Hän ei saanut puhutuksi. Hän vain levitti sylinsä ja painoi Kaijan uudelleen siihen. Hänen huulensa vavahtelivat, ja sanat syntyivät vähitellen, kuin suuren vaivan takaa. — Kaija, Kaija, kuiskasi hän, tämä sota, joka niin armottomasti on köyhdyttänyt Suomen koteja, on tehnyt omamme entistäkin rikkaammaksi.

Huulet etsivät huulia ikävöivinä, janoisina. Mutta katse oli sumea kyynelistä.

12.

Saksalainen soittokunta soitteli kappelissa. Joutilasta yleisöä ajelehti virtanaan katuja pitkin katsellen ja kukittaen saksalaisia, kuunnellen soittoa sekä ihmetellen muotoaan muuttanutta pääkaupunkia. "Valkeille" vallatut, autot kiitivät huimaavaa vauhtia katuja pitkin valkokaartilaisten ohjaamina ja heidän asioillaan. Niiden äänekkäät tiedonannot pakottivat yleisöä kiireisesti väistymään tieltä ja samalla hymähtämään, sillä ääni oli toinen kuin ennen. Sekin oli uuden päivän merkki.

Kauppatorille oli kerääntynyt hallien toiselle puolelle ulottuva paksu ihmismuuri. Rannassa olevaan proomuun oli tuotu joukko vankeja ja toisia tuotiin yhä. Jokaisen uuden saattueen saapuessa väistyivät ihmisjoukot syrjään, antaen vartioiduille tulijoille tilaa. Saattueen häntäpäänä luikerteli katua pitkin joukko tyhjäntoimittajia. Siinä oli värinsä äkkiä muuttaneita punaisia, jotka arkoina mutta samalla vakoiluhaluisina olivat joukkoon liittyneet. Siinä oli toisia, jotka purkivat mielensä raakuutta viskaamalla pilkkasanoja vangituille, ja lopuksi oli suuri joukko vankien ystäviä ja omaisia. Useimmilla näistä oli paketteja tai kirjeitä käsissä. Monet itkivät, toisilla oli uhmaa katseessa.

Köysiraja rannalla eroitti saattamaan tulleet laivaan viedyistä, joita vain asianomaiset saivat lähestyä. Vahdissa olevat "valkoiset" kulkivat köyden toisella puolella pitäen rajaa silmällä ja välittäen saattajien tuomia lähetyksiä laivassa oleville. Joukko tunki raskaasti, suurempaa alaa tahtovana aaltona köysiaitausta vastaan, aiheuttaen yhä uusia muistutuksia.

— Olenhan sanonut, ettei saa tunkea noin. Kyllä kaikki teidän pakettinne viedään perille. — Nuori valkokaartilainen siirsi kädellään syrjemmäksi naista, joka oli tullut työnnetyksi melkein köysirajan toiselle puolelle. Nainen katsoi häneen suuri, pohjaton suru katseessa. — Eikö sinne voi päästä? kysyi hän rukoilevasti.

— Se on mahdotonta, mutta olkaa levollinen, kyllä pakettinne viedään perille. — Nuorukainen jatkoi kulkuaan köysirajaa pitkin. Naisen kyyneleinen, rukoileva katse seurasi häntä askel askeleelta.

— Miehennekö on siellä? kysyi nuorukainen uudelleen sivuuttaessaan naisen.

— Mieheni, Kusti Ojanen. — Vahdissa olevan ystävällinen äänensävy rohkaisi naista. Hän painoi yläruumiinsa niin pitkälle kuin taisi köyden toiselle puolelle ja kysyi kuiskaamalla: — Minne heidät viedään ja mitä tehdään heille? Sanokaa Jumalan tähden. Olkaa armollinen.

— Viedään Viaporiin ja siellä tutkitaan.

— Entä sitten? Eihän vain ammuta?

— Se riippuu heidän rikoksestaan. — Nuorukainen jatkoi matkaansa. Nainen vaipui hervottomasti lähimpänä seisovan olkapäätä vastaan. Hän vapisi itkusta.

Ihmismuuri rupesi samassa liikahtelemaan. Joku tahtoi tietä ja toiset väistyivät, mikä vastahakoisesti ja niin vähän kuin mahdollista, mikä paraimpansa mukaan.

— Äiti, emme me löydä heitä täältä, sanoi reipas ääni aivan itkevän naisen vieressä. — Koetetaan toisesta paikasta.

— Voi näitä vankipoloisia, kuului vanhempi, surupukuinen nainen sanovan.

Itkevä vavahti. Äänessä oli jotain tuttua. Ja tuo sydämellinen sävykin meni suoraan sydämeen. Itkevä nosti päätään ja näki lähellään kaksi keski-ikäistä naista ja nuoren tytön. Toinen vanhemmista, surupukuinen, näytti tutulta. Hänkin taisi tapaamisessa huomata jotain erikoista, koska pysähtyi ja katsoi pitkään kyynelsilmäiseen vaimoon. — No, mutta mehän varmasti… Maija pysähtyi vaimon eteen.

— Niin, niin me olemme tavanneet — Elli kävi kaksin käsin kiinni
Maijaan. — Silloin junassa kerran. Muistaako rouva?

— Ja te olette täällä … saattamassako? — Maija sanoi sen hiljaa kuin peläten loukkaavansa.

Elli raukesi itkemään. — Me olimme niin onnellisia. — Meillä oli oma koti ja pieni poika… Voi, eikö rouva menisi tuonne Kustin puheille. Se tekisi hänelle hyvää. Ja sitten minäkin saisin kuulla —

Maija koetti selittää asian mahdottomuutta hänen kohdaltaan, mutta Airi, joka kuului ensimäisen pataljoonan naisavustajiin, saisi varmaan viedä Ellin paketin laivaan ja silloin ehkä myöskin puhutella Ellin miestä.

Samassa kuin ympärillä seisovat huomasivat Airin aikovan viedä pakettia proomuun, tuli niitä ja kirjeitä sekä oikealta että vasemmalta. — Hyvä, pieni neiti, otattehan tämänkin! Sanokaa, että, voin hyvin ja että kirjoittaisi pian. — Kysykää neiti minunkin poikaani. Hän on Jussi Sorri. Tässä olis rahaa, jos vain toimitatte. — Ja tässä ottakaa tämä!

—En minä rahoista — Airin täytyi torjua päälle tunkevia etäämmälle. — Mielelläni minä toimitan, mutta ette saa puhua yhtaikaa. Antakaa minun kirjoittaa sanottavat näihin paketteihin, niin että ne varmasti tulevat oikein sanotuiksi.

Kädet täynnä kirjeitä ja paketteja Airi viimein pääsi lähtemään. Ja kun ensimäinen lähetys oli viety perille, oli saattajilla uusi valmiina. Vangit kerääntyivät proomun laidalle ja odottivat siinä joko itse saadakseen osansa tai edes saadakseen lähettää terveisiään.

— Antakaa nämä Ellille. — Kusti Ojanen tyhjensi rahansa Airin käteen. — Hän näkee muuten varmasti nälkää. Hän oli pannut minulle tähän leipäkorttinsa ja tämän viikon koko leipäannoksen… Kiittäkää pojan valokuvasta, — tuli hetken kuluttua jatkoksi. Mutta se sanottiin kuin vaivalla. Katse oli synkkä ja kasvojenilme kova. Suun ympärillä näkyi värähdyksiä, jotka puhuivat jonkunlaisesta sisäisestä taistelusta.

— Enkö saa sanoa mitään muuta, jotain siitä mitä ajattelette ja tahdotte? — Airi jäi odottamaan.

— Sanokaa, että hän aina on ollut hyvä minulle ja että hän olisi sietänyt paremman osan.

Kusti käänsi kasvonsa poispäin. Airi oli näkevinään niissä suonenvedontapaisia kouristuksia. Mutta samassa kuin Kusti oli kääntänyt selkänsä Airille, kuuli tämä hänen tiedustelevan eikö kellään ollut tupakkavehkeitä. Olisi totisesti pitänyt saada…

Ellin katse riippui rukoilevana ja hätääntyneenä Airissa, joka kerran kun tämä proomulta läheni saattajien joukkoa. Ja kun kaikki paketit viimein oli viety perille ja Airi yhdessä Allin ja Maijan kanssa kääntyi lähtemään, alkoi Elli ajatuksissaan astua heidän jäljessään. Maija oli antanut hänelle osoitteensa ja oli käskenyt käymään. Arvattavasti joskus vastaisuudessa. Mutta Ellistä tuntui niin mahdottomalta erota. Olisi pitänyt puhua paljostakin, kertoa Kustista ja siitä, että tämä huonojen toverien houkutuksesta oli joutunut näille teille. Se ehkä olisi voinut helpottaa tuomiota.

Kun ei vain Olli olisi ollut yksin kotona! Jos hänelle vielä sattuisi jotain näin äidin poissaollessa, ei enää saisi rauhaa koskaan.

Elli kääntyi äkkiä astumaan kotiaan päin. Hän kulki puolijuoksua ja painoi tuontuostakin nenäliinan silmilleen.

Voi sitä kaunista pientä kotia mikä heillä ennen oli! Kamari ja keittiö siinä oli. Ikkunalla kukkivat geraniumi ja verenpisara. Myrtti oli kolmantena, oikein kaunis myrtti, jonka hän oli istuttanut morsiuskruununsa myrtistä. Ja kun he olivat olleet pari vuotta naimisissa, sai hän Kustilta ompelukoneenkin joululahjaksi. Hän odotti silloin lasta. Ensimäinen vaatekappale minkä hän sillä ompeli olikin pieni paita. Se pantiin laatikkoon päällimmäiseksi, ja sitä hän aina laatikkoa avatessaan ihaili. Monesti oli se otettava käteen, ihan kuin hyväiltäväksi.

Iloa riitti siihen aikaan aamusta iltaan. Ne ensimäiset vuodet naimisissaoloajasta olivatkin olleet hänen elämänsä kaikkein onnellisimmat. Suru alkoi vasta silloin, kun hänelle ruvettiin kielimään Kustista, että tällä onkin toinen. Holopaiska siitä ensin tuli puhumaan. Elli ei tahtonut kuulla, ei uskonut. Mutta se jäi kuitenkin mieltä painamaan kuin salaa jomottava särky. Ei saanut pikku Ollikaan sitä asettumaan, vaikka hänestä olikin paljon apua. Kustikin piti niin kovasti pojasta. Mutta eipä siltä voinut pysyä kotona. Meni kun toiset houkuttelivat, rupesi ryypiskelemään ja oli siitä aina kiukkuisella tuulella. Omatunto tietysti kolkutti, vaikkei sitä käynyt myöntäminen muille eikä itselleenkään. — Vähitellen sitten Kustin rikkeet rupesivatkin tulemaan ilmi, toinen toisensa jälkeen. Kauppiaan kassastakin oli otettu. — "Rikas porvari", oli Kusti sanonut ja kironnut. Mutta ymmärsihän Elli jo silloin, ettei tule hyvää, kun lähtee sellaisille teille. Kauppias oli kyllä luvannut antaa anteeksi niin, ettei siitä linnaan vietäisi, mutta toimi meni kuitenkin. Ja Kusti oli siitä niin harmissaan, että pani koko sen kauniin pienen kodin menemään huutokaupassa ja hankki lähtöä Helsinkiin.

Voi kuinka Elli silloin itki ja rukoili. Hänestä tuntui jo silloin siltä, ettei heille lähde mitään hyvää täältä pääkaupungista, kurjuutta vain. Ja kovaa se olikin aluksi ollut. Vilua ja nälkää sai nähdä joka päivä, kun ei Kustilla ollut työtäkään. Vasta Kustin jouduttua "kaartiin" parani heidän toimeentulonsa. Kusti olikin sinä iltana, jolloin tuli kotiin kertomaan sinne menostaan, iloinen kuin suuren perinnön saanut. Mutta Elli itki koko sen yön. Se raaka ja jumalaton meno kaartissa häntä niin kammoksutti. Tuntui jo silloin siltä, ettei siitä leivästä siunausta lähde.

Elli koetti jouduttaa askeleitaan, jotka olivat painuneet hitaiksi raskaista ajatuksista. Tuli taas hätä pojasta, että jos vain sillekin nyt tapahtuu jotain. Mutta olihan Helinska luvannut katsoa. Ja Helinska oli aina ollut kovin ystävällinen, kun oli niin tykännyt Kustista. Hän oli monesti riidellyt Ellille siitä, ettei tämä paremmin kannattanut Kustin kaikkia aikeita — ei sitä kaartiinmenoakaan.

Elli painoi kädet ohimoilleen. Se rouva oli sanonut, että Kustin rangaistus riippui siitä mitä hän kaartissa oli tehnyt. Jollei ollut erityisen pahaa rikosta Kustin laskussa, niin ei sitten nytkään tulisi pahaa. Ja Elli uskoi, ettei kai ollut, toivottavasti ei muuta kuin tuo yksi teko. Ei Kusti tosin siitäkään ollut puhunut. Mutta Elli oli kuitenkin varma siitä. Sillä Kusti oli yhtenä iltana tullut kotiin toisenlaisena kuin koskaan ennen, oli vain istunut puhumattomana ja tuijottanut eteensä, ja yöllä hän sitten unissaan oli valittanut kauheasti. Ellin oli täytynyt ihan herättää. Ja silloin Kusti oli kavahtanut istualleen silmät pelosta tuijottavina ja oli vain hokenut: näitkö sinä niitä silmiä, niitä pojan sinisiä silmiä?

Siitä asti oli Kusti useinkin kotona käydessään painunut ajatuksiinsa silmät synkästi tuijottaen yhteen kohtaan. Elli oli koettanut varovaisesti tiedustella, mikä hänen mieltään painoi. Puhumisestahan monesti helpotti. Mutta Kusti oli aina vain kaartanut. Unessa tuli kuitenkin useamman kerran jotain sanotuksi, ja aina niistä sinisistä silmistä. Ne eivät antaneet Kustille rauhaa. Ne ahdistivat ja syyttivät ja tekivät Kustin olon niin levottomaksi, että hän rupesi pyrkimään etäämpänä olevalle rintamalle, jossa hän sitten oli joutunut vangiksi.

Elli nousi hätäisesti kotinsa portaita, kiskaisi auki oven huoneeseensa ja sai lattialla leikkivän lapsen syliinsä. — Olli, Olli, rukoile isän puolesta! Sano: "hyvä Jumala, anna anteeksi ja tuo isä kotiin!"

Olli parahti itkuun eikä sanonut mitään. Äiti oli säikäyttänyt häntä. Mutta äiti asetteli pojan käsiä ristiin, itki ja vakuutti, että pitää rukoilla. Olli vain itki aluksi, kun äitikin itki. Viimein sai Elli hänet kuitenkin toistamaan muutamia rukoussanoja. Ja se ihan kuin helpotti. Mutta hetkeksi vain. Sitten alkoi tuska uudelleen.

Elli muisti sisartaan. Tämä oli heikkomielinen, oli tullut siksi surusta, kun sulhanen jätti. Heillä taisi kaikilla olla heikot hermot. Niin oli lääkäri sanonut. Ja sitten he olivat sellaisia helläluontoisia ihmisiä, joihin suru niin otti.

Ne siniset silmät nousivat samassa Ellin eteen. Hyvä Jumala, kuinka sekin äiti jaksoi, jos hän oli elossa! Hänellä vasta olikin kannetta Kustia vastaan. Jos hän vain jaksaisi antaa anteeksi, kai silloin muutkin.

Elli oli yhtäkkiä selvillä asiasta, jota hän ei ollut hetkeäkään ajatellut aikaisemmin, mutta joka nyt näytti päivän selvältä ja luonnolliselta. Hänen täytyi juosta suoraa päätä Helinskan puolelle.

— Hyvä Helinska, ettekö vähän katsoisi Ollia, kun minun vielä täytyy mennä takaisin kaupunkiin. Minä en saa rauhaa ennenkuin olen koettanut kaikkeni Kustin puolesta.

Helinska heilautti kiehumassa olevaa kahvipannuaan ja puraisi sitten kädessä olevasta sokeripalasesta pienen sirusen päästäkseen edes sokerin makuun. Oli jo mennyt liiaksikin aikaa, kun oli pitänyt sitä poikaa paimentaa. Vasta nähdessään Ellin olevan tulossa oli Helinska jättänyt lapsen yksin ja päässyt tänne omiin askareihinsa.

— Niin, niin, kyllähän minä sen ymmärrän, mutta jos nyt kuitenkin … kun olitte niin hyviä ystäviä Kustin kanssa ja aina puhutitte, että pitää auttaa köyhää elämän ahtaudessa.

Helinskalle nousi suuren vihan laine kasvoille. — Vai hyvät ystävät!
Mokomakin kassavaras, juopporenttu ja kaartilainen!

Elli tuijotti sanattomana Helinskaan. Hän luuli kuulleensa väärin.

— Ja sen minä sanon vaikka kenelle, että sellaista ihmistä en minä ikinä ole suosinut, vaikka joskus on täytynyt auttaa, kun tässä olette olleet ihan kynnyksen edessä.

— En minä tietänyt, että olette muuttanut mieltä, sai Elli viimein sanotuksi. Sitten hän hoiperteli omalle puolelleen Helinskan suuren sanatulvan saattamana, josta hän käsitti vain sen, että Helinska ikänsä oli ollut villanvalkea mieleltään, ei ollut sietänyt vivahdustakaan punaiseen. Mieltä oli ihan ruvennut kääntämään kohta kun oli nähnyt jotain sellaista.

— Olli, Olli —. Äiti puristi hätäisesti poikaa rintaansa vastaan, painui sitten oven vieressä olevalle tuolille ja jäi siihen rajusti itkemään.

Kun hän viimein nousi siitä, oli hänen kasvoillaan päättävä ilme. Hän haki esille pojan parhaat vaatteet, puki hänet, sulki kodin ja lähti kaupungille. Hänen olennossaan oli selvyyteen tulleen varmuutta. Kukaan tuomari maailmassa ei voisi ajaa heitä pois, kun he, äiti ja poika yhdessä tulivat rukoilemaan Kustin puolesta. Ja tuomarin luo olisikin helppo mennä, kun vain ensin saisi sen raskaamman tehdyksi, kun saisi puhutella sitä äitiä ja kuulla, jaksaako hän antaa anteeksi.

Elli kaivoi esille taskusta Maijalta saamansa osoitteen. Hänen oli tietysti ensin mentävä sinne. Ei siltä, että hän tiesi voisiko rouva antaa hänelle varmoja tietoja. Taisihan sellaisia onnettomia murhattuja olla paljonkin. Mutta rouvalla oli ollut surupuku, ja sen naisen kanssa, joka oli hänen matkassaan, oli hän puhunut jotain, josta huomasi, että heidän tuttavillaankin oli surua. Kai heistä toinen tai toinen jälille pääsisi, kun Elli puhuisi niistä sinisistä silmistä. Se toinen nainen, jota rouva sanoi Alliksi, oli tuntenut Kustin tämän lapsuudessa. Elli oli ymmärtänyt sen siitä, mitä sanoivat toisilleen. Niin että kyllä tässä oli aivan Jumalan johdatusta.

Kun nyt vain voisi selittää kaikille, että Kusti katuu, katuu ihan varmasti. Ja toinen mies hänestä tästä puoleen tulee Jumalan avulla, sellainen kuin kuin heidän naimisissaolonsa ensimäisinä vuosina.

Ellistä rupesi tuntumaan niin hyvältä. Tuo ajatus "Jumalan avulla" ihan kuin rauhoitti. Eihän Kusti ollut Jumalasta välittänyt ja oli kieltänyt Elliäkin puhumasta semmoisesta vanhanaikaisesta. Mutta tuo ajatus Jumalasta toi kuitenkin ihan kuin lääkettä sydämelle. Varsinkin kun Kustikin ehkä nyt ajatteli samoin, eikä kääntänyt pilkaksi niinkuin näihin asti oli tahtonut tehdä, kuten nykyaikainen miesväki enimmäkseen. Mutta nyt ei varmaankaan enää pilkannut.

Tämä ajatus rohkaisi Elliä hänen painaessaan Maijan kierrekelloa. Airi oli avaamassa ja sekin tuntui hyvältä. Tuo nuori tyttö oli ollut niin ystävällinen, ja hänhän oli puhutellut Kustiakin.

Mutta Ellin hyväntuntemus alkoi siinä samassa painua. Nuori neiti näytti hänestä nyt toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Hän katsoi niin omituisesti ja näytti käyvän entistä kalpeammaksi tuntiessaan Ellin. Kutsuttuaan äitiään viereisen huoneen kynnykseltä, meni hän sitä tietä.

Samassa tuli Maija. Hän käski Ellin sisään, asetti Ollin lattialle ja antoi ratoksi muutamia lelun tapaisia kaluja pieneltä hyllyltä. Sitten hän tiedusteli mitä asiata Ellillä oli. Hän puhui tavalliseen ystävälliseen tapaansa, mutta Ellistä tuntui koko ajan siltä, kuin olisi hänkin ollut toisenlainen kuin aamupäivällä heidän tavatessaan. Hänen äänensäkin oli omituisen raukea, ja katseessa oli kuin kipua.

Ellin mieltä rupesi ahdistamaan. Olisikohan hän ehkä jo rannassa sanonut jotain Kustin teosta? Ja olivatko toiset siitä voineet tehdä johtopäätöksiä? Tai oliko hän ehkä nyt tullut sopimattomaan aikaan? Tai tämän asian raskausko vain painoi hänen omaa mieltään niin, että hän oli näkevinään toisissakin jälkeä samasta mielentilasta?

Hän oli niin väsynyt päästään, ettei hän kyennyt selvittämään tätä itselleen. Täytyi vain koettaa ruveta puhumaan siitä, mikä nyt oli mielessä.

— Se on niin raskasta … yritti hän heikosti.

— Raskasta on elämä nykyään jokaiselle meistä. Minunkin poikani on kuollut. Ja tiedättekö miksi? — Tuli kuin ylhäisyyttä Maijan koko olemukseen. — Hän kuoli siksi, ettei voinut surmata. Hän näki vihollisen edessään, mutta ei voinut ampua, ja silloin toinen ampui hänet.

Maijan huulet vapisivat pidätetystä itkusta. Hänen äänensä oli lempeä kuin ainakin, mutta joka ainoa sana oli Ellille kuin piiskansivallus vasten kasvoja … Ei voinut ampua, vaikka oli ase kädessä ja näki vihollisen edessään. Ja se sinisilmäinen oli ollut aseeton ja avuton. Sen hän Kustin puheista oli ymmärtänyt.

Silloin tarttui Elli rakkautensa epätoivoisella voimalla siihen ainoaan, mikä sanoi kuin puolustavan sanan Kustista.

— Rouvan poika olikin kasvanut toisenlaisessa kodissa kuin Kusti. —
Hän aivan kuin huusi sanat. Sitten hän rajusti nyyhkien painui kokoon.

Maijakin itki. He itkivät yhdessä.

— Tietäähän rouva sen … sellainen lapsi … aina hänelle viskattiin äpärän nimi eteen. Haukkumasanoja hän sai viljemmästi kuin leipää. — Elli koetti puhua nyyhkytystensä lomassa. — Häneen juurtui niin kova viha porvareihin … siitä isästäkin. Mutta kyllä hänessä on muutakin. Ja minun vanhempani asuvat maalla. He ottavat meidät luokseen. Kustista tulee ihan uusi ihminen. Minä tiedän sen… Kun minä vain saisin ne tuomaritkin sen ymmärtämään. Sanokaa, sanokaa hyvä rouva, mitä minä teen?… Elli tarttui tuskaisesti Maijan käteen, katse täynnä odotusta, tulisiko elämää vai kuolemaa antava sana.

Mutta Maija istui liikahtamatta. Hän ajatteli poikaansa, joka kuoli siksi, ettei voinut surmata. Hän muisti vanhan sedän puheita kaikkien yhteenkuuluvaisuudesta ja sitä, miten viljalti nykyään oli nähty seurauksia tuon yhteenkuuluvaisuuden puutteesta, seurauksia siitä, ettei kovaosaisista tarpeeksi oltu pidetty huolta. Mutta hän muisti myöskin miestä, jonka muhkea hautapatsas kohosi muita korkeammalle ja jonka muisto eli kirottuna ja kirousta levittävänä.

Ei ollut syy vain yhteiskunnassa. Sitä oli niissä lukemattomissa, jotka yksilöinä olivat olleet kylvämässä tuhoa, jota viattomat nyt saivat niittää.

Näyttäisikö tulevaisuus toisenlaisia hedelmiä kuin nykyhetki? Nousisiko veljeys ja yhteenkuuluvaisuuden tunto veljesveren kostuttamasta maasta? Käsittäisikö yhteiskunta, että raakuus on itsestään elävää ja rehoittavaa kuin rikkaruoho, mutta hyvyys jalo hedelmä, jota täytyy viljellä, jos mieli siitä satoa niittää.

Jos niin, silloin ei kenenkään tarvitsisi kuolla siksi, että suuri, inhimillinen hyvyys teki hänet huonoksi soturina.

— Rouva, minulla on yksi asia, joka olisi sanottavana, kuuli Maija Ellin puhuvan. — Minun Kustini teki kerran hirveän työn … ja minä ajattelin, että jos se äiti voisi antaa anteeksi, niin kyllä kai ne tuomaritkin… Kusti vihasi aina tuomareita, kun se hänen isänsäkin … ja se nuori mies taisi olla tuomari.

— Murhasiko hän hänet?

— Kai hän oli mukana, koska niin tuntui tuntoa kalvavan.

— Tiedättekö, oliko se nuori mies Helsingistä ja minkä näköinen hän oli?

— Pitkä, solakka ja sinisilmäinen. Eiköpä tuo lie ollut täältä.

Maija painoi käden silmilleen eikä puhunut enää isoon aikaan mitään.

Ellistä alkoi tuntua kammottavalta, ihan kuin Kustin kuolemantuomio nyt olisi ollut tekeillä. Viimein täytyi hänen koskettaa Maijan kättä. — Minä olisin tahtonut… Tietääkö rouva ehkä, missä sellaisen herran koti on?

Silloin kohotti Maija päänsä. — Te rakastitte Kustianne, kun nuorena menitte naimisiin, ja te rakastatte vieläkin. Te voitte aavistaa mitä tunnen, kun sanon, että luulen tietäväni, kuka se nuori mies oli, jonka teidän Kustinne surmasi. Hänen äitinsä on minun hyvä ystäväni, ja minun tyttäreni rakasti sitä nuorta miestä.

Elli jäykkeni kuin salaman iskusta. Kaikki ne toiveet, joita hänen rakkautensa oli nostanut eloon, luhistuivat kokoon armottoman kuoliniskun saaneina. Hän nousi hitaasti, nosti lattialla leikkivän Ollin syliinsä ja kääntyi ovelle päin.

Maijakin nousi. — Teillä on osoitteeni. Tulkaa takaisin toiste, sanoi hän. — Minä autan teitä mielelläni. Mutta minä en jaksa nyt.

— Se osoite … hänen kotinsa — sopersi Elli kääntyen vielä ovelta takaisin. Katse rukoili kuin ihmishengen puolesta.

— Toisen kerran. Te olette itse niin liikutettu, ja se äiti on aivan murtunut. Häneltä on mies ja poika kuollut jo aikaisemmin.

Elli oli jo kääntymässä portaisiin. Mutta silloin Maija kutsui hänet takaisin. Hän tahtoi edes antaa hänelle osoitteen siihen virastoon, jossa sai puhua vankien puolesta. Ellin olennossa oli jotain niin epätoivoisen murtunutta, että se aivan kuin syytti.

Puolen tunnin kuluttua nousi Elli, poika käsivarrellaan, portaita siihen toimistoon, jonka osoitteen hän oli saanut. Mutta astunta oli raskas ja katse harhaileva. Täytyi yhtenään kysyä neuvoa, kunnes viimeinkin löytyi se suuri sali koulurakennuksen yläkerrassa, missä asia oli esitettävä. Siellä istui pitkän pöydän takana joukko herroja. Ellin päätä aivan huimasi. Hän ei tietänyt kenen puoleen piti kääntyä eikä oikeastaan sitäkään, mitä tahtoi sanoa. Tuntui ihan mahdottomalta oppimattomana ja suuren syyn painamana astua noiden kaikkien eteen puhumaan. Mutta Kustin tähden…

Poika sylissään hän hetken kuluttua oli laskeutumassa portaita. Askeleet ja ajatukset olivat entistäkin raskaammat. Riippui osallisuuden laadusta, riippui siitä, oliko ollut hirmutöitä tekemässä. Niin oli täälläkin vain sanottu. Ja ne sanat olivat sammuttaneet Ellin viimeisenkin toivonkipinän. Sillä olihan Kusti… Ja kun ei Elli saanut sen äidin osoitetta, että olisi häneltä saanut sen vapauttavan sanan, josta kaikki riippui.

Ellin täytyi nojata lähellä olevaan kivimuuriin. Taas huimasi päätä niin pahasti. Ja poikakin tuntui nyt niin kovin painavalta, vaikka muuten oli kevyt kuin linnunpoikanen.

— Olli koettaa kävellä. Olli on iso poika, puheli hän, laskien pojan kadulle. Sitten painoi hän käden otsalleen. Tuntui niin kummalliselta, ihan kuin siellä sisällä olisi ratkennut jotain. Ja juuri silloin se oli ottanut niin pahasti, kun se herra pöydän takaa sanoi, että jos on surmannut…

Nousi eteen kuva suuresta pihamaasta. Sinne kuljetetaan miehiä, likaista ryysyistä, kiroilevaa joukkoa, niinkuin aamulla sinne proomuun. Kusti on joukossa. Hän näkee Ellin ja Elli näkee hänet. Mutta samassa pamahtaa pyssy.

— Äiti purittaa, rupeaa Olli itkua tehden valittamaan — purittaa. —
Olli koettaa saada kätensä irti äidin kädestä.

— Puristaako äiti? Ja pahasti? Voi äidin pikku Olli! — Elli nostaa pojan uudelleen syliinsä ja itkee, kun näkee käden käyneen aivan punaiseksi.

Hän koettaa kantaa poikaa, mutta horjuu kulkiessaan. Poika on kovin väsynyt, hän itkeä nuhertaa ja valittaa nälkää. Elli itkee yhdessä pojan kanssa ja kulkee, kulkee tietämättä minne. Hän tuntee vain, että Kustin tuomio on hänen oma tuomionsa. Hän on papin edessä vannonut rakastavansa ja seuraavansa Kustia aina ja kaikessa. Hän on itsekin tuomion alla, koska Kustikin on.

Hän puristaa taas poikaa niin, että tämä yltyy itkussaan. Ihmiset katsovat häneen. Joku näkyy pysähtyvän ja katsoo taakseen heidän jälkeensä. Elli ei tiedä, tunteeko hän sen, vai katsooko hän itse taakseen ja näkee sen.

Hän näkee samassa lapsuutensa kodin selvänä edessään. Se on pieni ja köyhä maalaiskoti. Ei siellä ole niin paljon kaunista kuin siinä kodissa, missä oli geraniumi, verenpisara ja myrtti. Mutta siellä lapsuudenkodissa oli niin hyvä olla. Siellä rakastivat kaikki toisiaan, eikä siellä suvaittu mitään pahaa. Siellä oli elämä ollut köykäistä ja hyvää kuin hyvän kodin lapselle ainakin. Ja sieltä Kusti oli vienyt hänet omaan kauniiseen kotiin — heidän hääpäivänään.

Ellin ajatus katkeaa siihen paikkaan. Hääpäivä katkaisee sen. Se sana putoaa kuin raskas moukari kivettyneelle, mutta silti murtumassa olevalle sydämelle.

Hää-aatto, hää-aatto! Hyvä Jumala, minkä tähden annetaan iloa sille, joka kuitenkin on tuomittu kuolemaan surusta. Sehän on kuin teuraseläimen syöttämistä. Pidetään hyvänä, että jaksaisi ja säilyisi viimeiseen, kamalaan hetkeen asti.

Elli horjahtaa taaskin, laskee pojan maahan ja vetää kädestä eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne. Hän vain hoipertelee eteenpäin tuomittuna, syyllisenä — tuomiotaan kohden.

Hän kompastuu suureen kiveen. He ovat syrjässä viertotieltä, jossain rannalla päin, koska vesi välkkyy hämärissä.

Elli parahtaa ääneen. Poika itkee ja äiti itkee. Suuret, siniset silmät katsovat häneen. Ne syyttävät, ne tuomitsevat. Hänen täytyy, täytyy. Muu ei auta. Ei löydy toista tietä … tuonne vain — suoraan eteenpäin.

13.

Se suuri ihmeellinen päivä oli vihdoin valjennut. Juhlapukuinen Helsinki oli valmis vastaanottamaan maan vapauttajien sankarillista joukkoa. Liput liehuivat, juhlapukuinen yleisö reunusti katuja. "Valkoisia" seisoi kunniavahtina senaatintorin eri puolilla. Säveleet soivat. "Vapaudenristejä" jaettiin senaatintorin eräässä kulmassa ahdingonaikana kuntoaan osoittaneille. Milloin astui mies milloin nainen esiin vastaanottamaan ikimuistettavaa tunnustusta alttiista uhrautuvaisuudesta Suomen vapaustaistelussa. Milloin kiinnitettiin risti lääkärimiehen tai muun opinuraa kulkevan rintaan, milloin laskettiin se maatöissä kovettuneeseen kouraan. Valkohapsinen vanhus ei jäänyt nuoresta, elinvoimaa uhkuvasta jälelle sankarimielessä eikä sankari-teossa.

Ja sitten, sitten alkoi vapauttajien joukko saapua, johtomiehet ensin ratsain tervehtien maan vapaata pääkaupunkia, sitten joukko toisensa jälkeen niitä, jotka olivat kaikkensa panneet alttiiksi. Taajoissa joukoissa he vierivät eteenpäin kuin aallot vastustamattoman voimakkaassa virrassa. Soitto kaikui, nenäliinat liehuivat, kukkia sateli sankarien päälaelle.

Surupukuiset ja surupuvuttomat kuivasivat kyyneleitään. Ei löytynyt ilmaisumuotoa kyllin voimakasta niille tunteille, joilla tervehdittiin näitä joukkoja, jotka eivät koskaan olleet ottaneet osaa kunniakulkueisiin, mutta jotka aseettomina olivat astuneet aseistettuja, moninkertaisia vihollisvoimia vastaan.

Airi istui Ilona Soljan rinnalla Nikolainkirkon portailla. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät säteilivät. Hän näki jokaisessa saapuvassa joukossa "Vänrikki Stålin" ja Kalevalan kansaa, sitä kansaa, "jonk' alttius on rajaton, jok' tyyni, vakaa, jäykkä on, jonk' miehuus kaikki voittaa."

Mutta Ilonan pää painui käden varaan. Hän näki joukossa yhden muita uljaamman. Hän näki pitkän, solakan poikansa hymy huulilla ja joustavuus joka jäsenessä astuvan ohi.

Kaikki, kaikki repi tällä hetkellä hänen oman sisimpänsä veristävää haavaa. Airin säteilevät silmätkin tekivät kipeätä. Toista oli nuoren, toista äidin suru. Nuori eli käsissä olevassa hetkessä. Hän saattoi vapautua kaipuustaan ainakin hetkittäin. Äidille se oli olemassa aina ja kaikessa. Äidin kaipuu käsitti koko elämän: nykyhetken, menneisyyden ja tulevaisuuden. Äiti ajatteli kotia, joka tulevaisuudessa ehkä olisi tullut perustetuksi ja missä nuoret olisivat liittäneet vanhempienkin elämän uusien polvien elämään. Äiti näki entisyydessä muistoja, jotka kirvelivät kirpeästi kuin suola veristävässä haavassa siksi, että lyhyestä yhdessäolo-ajasta ei ollut tullut niin vaaria otetuksi kuin tahtoa olisi ollut. Enemmän, syvemmin olisi pitänyt iloita yhdessäolosta silloin kun sitä annettiin. Paremmin olisi pitänyt opastaa ja auttaa taipaleelle lähtijää.

— Täti, — laihtunut, mutta lujaotteinen käsi pujottautui hiljaa
Ilonan käteen. — Muistatko Aarnen unta? Se pieni viluinen lapsi oli
Suomi. Aarne ja kaikki nämä he kantoivat kärsivän maansa vapauden
kevätkoittoon. Suomelle tulee kesä — heidän kauttaan.

Kyynel toisensa jälkeen putoili Ilonan helmaan. Mutta kyynelten läpi hän näki uusien joukkojen marssivan ohi lujuus, vakavuus ja jalo uhrimieli katseessa.

"Itsemme vuoksi taistohon noussehet emme. Isänmaan tähden katso me kamppailemme." Ryhti, katse, asu ja astunta, kaikki todisti tätä. Ja se antoi voimaa, tulevaisuudentoivoa ja nostavaa uskoa siihen, että henkensä antaneet eivät olleet kuolleet turhaan.

Varsinaisten juhlallisuuksien päätyttyä joutuivat Ilona ja Airi ihmisvirran kuljettamina kulmaukseen, jossa näkivät Kaijan ja Olavin. Nämä säteilivät kumpikin.

— Totisesti, tämä on Suomen suurin päivä, — alkoi Olavi innostuneesti. — Onko koskaan ennen nähty tällaista juhlakulkuetta! Kädenkäänteessä muodostivat nämä joukot armeijan. Tyhjin käsin astuivat vihollista vastaan vallaten siltä aseet itselleen.

— Minun suurin päiväni oli se, joka toi sinut kotiin — Kaija painautui lähemmäksi Olavia.

— Ja minä löysin sinut … lypsämästä, tuli veitikkamaisesti, äänen värähdellessä ilosta. — Kun vain Eerokin nyt olisi ollut kyllin vanha ollakseen mukana! Martti on koululaisten joukossa, ja hän on jo sanonut, että tästä päivästä hän vielä kertoo "lapsille ja lastenlapsille".

Virta kuljetti heitä eteenpäin. He vain huiskuttivat kättä Ilonalle ja
Airille, näiden jatkaessa matkaa toiseen suuntaan.

Aleksanterin ja Hakasalmen kulmassa he nousivat Lapinlahden raitioon. He eivät olleet suostuneet asiasta, mutta molemmilla oli sama ajatus. Hautausmaalla olikin nyt paitsi Aarnen kumpua kaksi uutta, vielä umpeenluomatonta hautaa. Oli ollut välttämätöntä laskea arkutkin niihin ja peittää ne niin, että vain kannen yläosa oli näkyvissä, mutta itse hautaus oli määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä. Ainin hautaus oli siirtynyt siksi, että odotettiin Arvia, Pentin siitä syystä, ettei ruumiista kohta saatu tietoa.

Ilonan ja Airin lähestyessä hautoja näkivät he toisten ennättäneen ennen heitä. Martta oli tullut neuvomaan tietä Arville, ja Maija oli kohta juhlamenojen päätyttyä tavoitellut Taunoa saadakseen hänet mukaansa.

— Taidamme suostumuksetta yhtyä täällä, sanoi Tauno tervehdittyään.

— Kuvaavaa nykyhetkelle, jatkoi Martta. — Sitten hänen katseensa tutkivana pysähtyi Taunoon. Tämä oli vielä huomattavan kalpea läpiammutun keuhkon aiheuttamasta sairaudesta. —

Sinä olet kokenut paljon, josta ei moni valkohapsinen tiedä mitään, sanoi Martta painokkaasti. Itsekseen hän ajatteli, että viisitoistavuotias oli kypsynyt mieheksi.

Tauno ei vastannut. Hän puristi vain äitinsä kättä ja tunsi jotain sanoin lausumatonta jo siinä tavassa, jolla äiti nojasi häneen.

Aarnen haudalla oli kaksi valkeaksi maalattua penkkiä. He asettuivat niille, ja Taunon piti kertoa.

Hän oli niitä verrattain harvoja, joiden oli onnistunut elävänä päästä Etelä-Suomesta rintaman toiselle puolelle vielä sen jälkeen, kun sota oli täydessä käynnissä. Pentin kaatumisen jälkeen oli hän milloin yksin, milloin satunnaisesti tiellä tapaamiensa toverien seurassa piileillyt metsissä milloin missäkin kaiken aikaa pyrkien, joskin mutkateitä, pohjoiseen. Kerran oli häntä ajettu takaa niin kiivaasti, että hänen täytyi kätkeä suksensa ja itse piiloutua puuhun. Siellä hän istui kaiken yötä kuullen pyssyjen pauketta ja jatkuvaa takaa-ajoa. Vasta toisen päivän aamuna hän uskalsi jatkaa. Kerran, kun hän ponnisteli eteenpäin, tunsi hän itsensä niin voimattomaksi, että päätti antautua, jos ruvettaisiin ahdistamaan. Silloin seisoi äkkiä asestettu mies hänen edessään ja ankara: "seis!" kajahti vastaan. Mutta mies olikin "valkoinen." Tauno oli päässyt yli rajan. Hän ymmärsi sen ja kaatui tiedottomana hangelle.

— Mitä sinä ajattelit ensimäiseksi, kun siitä heräsit, tiedusteli
Martta sairaanhoitajan uteliaisuudella.

— Äitiä … ja kaatuneita. — Hänen katseensa kääntyi Pentin haudalle.

Syntyi hetken syvä äänettömyys. Elämä puhui — hautojen kautta.

Arvi katkaisi ensimäisenä äänettömyyden. — Me olemme kärsineet ja kärsimme kipeästi. Mutta pahempaa olisimme ansainneet. — Hänen katseensa etsi Ainin arkun kantta, ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan. — Oman sydämensä pahuutta Ainikin yhtenään suri. Se kulutti hänen voimiaan enemmän kuin mikään muu.

— Ei Aini viime aikoinaan keskittänyt ajatuksiaan omaansa eikä toisten pahuuteen. Hänellä oli parempaa ajateltavaa. — Martan sanoissa oli kärki, jonka Arvi tunsi.

— Ihmiselle on vaikeata tulla itsensä tuntemiseen, sanoi hän, suuri vakavuus kasvoillaan. — Sekä porvaristo että työväki on ummistanut silmänsä omille synneilleen, nähnyt vikoja vain toisissa ja pitänyt suurta ääntä niistä. Ei tällaistakaan tilannetta olisi syntynyt, jos meillä olisi ollut paljon yksilöitä, jotka ensi sijassa olisivat harrastaneet omaa, ei toisten parantamista.

Ilonan katse kohosi äkkiä. Hän ei koskaan ollut ymmärtänyt Ainin avioliittoa, eikä liioin Arvin kantaakaan. Mutta tänä hetkenä hän äänen ankaruudesta huolimatta kuuli sanoissa niin rehellistä tahtoa ja niin kieltämätöntä totuutta, että oikein teki hyvää. Tuollaisessa rehellisessä, vilpittömässä mielessä on aina jotain eteenpäin auttavaa ja nostavaa.

Hiekkakäytävältä kuului samassa askelia. Kaija, Olavi ja heidän seurassaan eräs kumaraselkäinen, huivipäinen nainen lähenivät. He olivat arvanneet toisten olevan haudoilla ja olivat päättäneet yhtyä heihin. Vieras, joka oli heidän matkassaan, oli esiteltävä toisillekin. Sillä ellei tätä Anna-Kaisa Lundia olisi ollut, ei Olavikaan enää olisi elävien kirjoissa. Hän oli löytänyt Olavin hangelta, vienyt omaan tupaansa, siellä hoidellut parhaimman mukaan ja asettunut Olavin ja häneen tähdätyn surma-aseen väliin. Lisäksi hän oli — kun ei enää uskaltanut pitää holhokkejaan kotona, vienyt heidät metsään, haudannut nahkasissa hankeen ja käynyt siellä heitä hoitamassa ja ruokkimassa.

— Te olette suurtöiden suorittaja, yksi niistä monista tuntemattomista. — Martta astui ensimäisenä Anna-Kaisan eteen ja tarttui kaksin käsin hänen käteensä, poskillaan voimakkaiden tunteiden hehku.

— Mitäs nyt neiti, — Anna-Kaisa pyyhki hämillään silmiään huivinnurkkaan. — Kuka nyt ei auttaisi! Eihän ne henkeä enempää olisi voineet viedä minulta.

Ei henkeä enempää! Miten ylevän yksinkertaisesti se sanottiin! Ilonan täytyi, taas ajatella Aarnea. Tuollaista vaatimatonta itsensä ja oman kohtalonsa vähäksi arvioimista yleisen ja yhteisen rinnalla oli hänessäkin ollut. Ja näin ylvään yksinkertaisesti ja rauhallisesti kuin Anna-Kaisa oli ollut valmis antamaan henkensä, oli varmaan Aarnekin antanut omansa.

Ei henkeä enempää! Ne sanathan olivat täynnä lääkitystä ja voitonriemua. Niissä oli kristillisyyden syvä käsitys siitä, ettei kuolema kajonnut muuhun kuin elämän ajalliseen olomuotoon, josta ei itse elämä riippunut.

— Niin, kuului Anna-Kaisa jatkavan, ei sitä syrjäinen voi arvata mikä hätä minulla oli noista hankeen peitetyistä raukoista ja mikä ilo sitten kun ne säilyivät. Ja nyt annettiin minulle vielä sekin ilo, että tämä akronohvin rouva on se pieni Kaija, jota lasta minä Suviniemen pappilassa passailin siellä palvellessani.

Tiedonanto synnytti iloisen hämmästyksen Maijassa ja Ilonassa, joille se tuli yhtä odottamattomana kuin Anna-Kaisan ilmestyminenkin. Molemmat muistivat hänet kuitenkin hyvin. Ja Alli, joka pian kai yhtyisi toisiin, tuntisi ehkä ensi näkemällä. Hän oli sellaisessa aina muita etevämpi.

Anna-Kaisalta meni suu makeaan nauruun. Alli oli aina ollut hänen erikoisessa suosiossaan. — Aina hän minua puolusti, kun rovastinna oli harmissaan minun typeryydestäni. Ja kun menin naimisiin, keikautti Alli neiti minut keskelle lattiata ja sanoi, että: voi sinuas Anna-Kaisa, suurtöiden tekijäksi minä aina olenkin sinua sanonut. — Piloillaan tietysti sanoi. Mitäpä suurta siinä naimisiinmenossa oli! — Anna-Kaisan huivi nousi taas pyyhkäisemään silmäkulmaa, vaikka suu oli suuressa hymyssä.

Mutta Olavi tarttui Anna-Kaisan käteen ja puristi sitä, kasvoilla kaunis kirkkaus. - Anna-Kaisa, te olette lahjoittanut minulle takaisin enemmän kuin henkeni, — uskoni Suomen kansaan ja sen tulevaisuuteen.

Mielenliikutus salpasi hetkeksi hänen äänensä. Mutta sitten purkautuivat voimakkaana väreilevät tunteet uudelleen sanoiksi.

— Minä olin aivan murtua, kun näin mikä suunnaton raakuus puhkesi esiin kansassamme. Mutta vähäväkisten sankariteot ja armeijamme kunto on antanut minulle toivon tulevaisuuteen. Irtain väestö ja ne joukot, jotka suurissa tehdaskeskuksissa ovat imeneet sielun ja ruumiin sairautta itseensä, ne olivat kauhuntöitä tekemässä. Suomen kansa, itse maalaiskansa on kaikesta huolimatta vieläkin toista maata. Siinä on sankarmielen itua, joka vain odottaa kypsymisen ja puhkeamisen hetkeä.

Samassa tuli Alli. Kaija keikautti Anna-Kaisan suoraan hänen eteensä ja
Alli tunsi kuin tunsikin — Anna-Kaisan suureksi iloksi.

Mutta samassa nousi Maija, tarttui tukeaetsivästi Taunon käsivarteen ja antoi katseen painua Pentin kukitettuun hautaan.

— Tässä näiden hautojen partaalla täytyy minun puhua yhdestä, jolle minulla ei ollut rakkautta tarpeeksi silloin kun hän sitä kipeän kipeästi olisi tarvinnut. Hän oli epätoivoinen miehensä tekemästä verityöstä. Epätoivoisena meni hän minun kodistani, — minä en jaksanut lohduttaa häntä. Ja seuraavana päivänä hänet tavattiin ruumiina rannalla Vanhassa Kaupungissa. Hän oli tehnyt minkä hän taisi — antanut henkensä kuin sovintouhriksi.

— Airi, missä on sen vaimon lapsi, kysyi Ilona hiljaa Airilta.

— Kuinka täti tietää? Onko täti kuullut hänen käynnistään? — Airin äänessä oli kuin pelkoa.

Ilona katseli häneen levollisesti, suuri rauha katseessaan. — Minä aavistan jotain sen perustuksella mitä olen sattunut kuulemaan. Siitä pojasta huolehdin minä.

Syntyi äänettömyys, jota ei kukaan rohjennut keskeyttää. Maija painui vain likemmäksi Ilonaa ja Alli tunsi isän hengen läheisyyttä.

Rakkauden suuri, kaikki voittava voima kosketti pyhäisellä henkäyksellään jokaisen sisintä.