II.
Kesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani kaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen itsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta lähtenyt, heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta vastaan ja itki. Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita, hypähti hän pystyyn, kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos.
Hän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä vesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa, — tässä uinut, — tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa, ja niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin.
Palattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä airojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa. — Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää taskustansa ja oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä jokaista, puheli niille ja syötteli leipää.
Mutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin otti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti päristäen sieramiaan.
»Polle», Erkki nieli itkuaan, »Polle, minä tulen takaisin keväällä.»
Se oli kummankin ainoa lohdutus.
Kun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi ja vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään tapaisi toisia. Isä lueskeli sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni, tasainen 18-vuotias — aivan toisenlainen kuin Erkki — askarteli keittiössä. Äiti otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli vielä paljon puhelemista pojallensa.
»Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan», sanoi Erkki miehekkäästi.
Hän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään.
»Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista vaan kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.»
Erkki nyykäytti päätään.
»Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua tovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa, joka ei vain ole pahaa.»
Erkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän suuret, miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: »Äiti, minä tahdon koettaa.»
Mutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja ylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki valvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen, siveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: »Jumala sinua siunatkoon, poikani!»
Erkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, — ei sitä tyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, — vaan paremmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka lapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä.
* * * * *
Eevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta kun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio korvatuksi.
Näihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja leikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja kertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi.
Päästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi pian ikävöidä enemmän »aika-ihmisten» tapaista lukemista. Varovasti kuin pieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä tämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan vintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä vain talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja romaaneja pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan realistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain sen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi.
Lähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja miellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi tahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi».
Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti se päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta. Seuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin suomalaiseen tyttökouluun, sen neljännelle luokalle.
Kotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä. Etenkin viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin opettajatar oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta saanut uutta miettimisen ja haaveilun aihetta.
Mahtoi »aikaihmisten» elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa! Kunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika odottamassa — —
Ruustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja eräänä iltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse kyynelistä kosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli! Hyvä, että Helsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset hassutukset. — Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna itse asiat ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön kasvattaakseen tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja mallikelpoiseksi kuin hän itse oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta. Saa sitä hyvän miehen haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin minun tyttäreni.
Toiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin taipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi luonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän oli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen koivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään täällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin tavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli kasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä unelmoi ja haaveili sen helmassa.
* * * * *
Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin, joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.
Nyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle — viimeistä kertaa, koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa loppuun kurssinsa Helsingissä.
Hän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja hänen iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja luokkatoverinsa Elsan mukaansa.
Iltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli puolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla saadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno. Ensin ajaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat pienelle asemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää kohta kun Eevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi huurteisen metsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat, kunnes tullaan kotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti, Mustit ja Maijat ovat odottamassa.
Eevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän Elsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta oli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän kuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja ummisti silmänsä.
Eevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä seurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte — pyhäpäivien päätyttyä, — alkoivat kestit pitäjällä. Hauskuutta ei niistä puuttunut mistään, mutta loistokohtana olivat kuitenkin kutsut pappilassa.
Jo pari päivää edeltäkäsin puuhattiin siellä aamusta iltaan asti. Miinat ja Maijat eivät saaneet askeleitaan säästää, eikä ruustinnakaan säästänyt nuhteitaan. Mutta mitäpä niistä kaikista, kun kerran tarjoilut ja illallinen onnistuivat!
Eevi ei ottanut osaa talouspuuhiin. Hän lepäili, nautti, seurusteli Elsan kanssa ja piti huolta puvustaan. Hän tahtoi tänä iltana esiintyä oikein sievänä, siksi saikin kuvastin kauan tehdä palvelusta. Kun hän vihdoin oli valmis, asettui hän vielä kerran työnsä tulosta tarkastamaan. Se oli tyydyttävä, ja mielihyvällä katseli hän kuvaansa. Uusi, sievä puku kävi hänelle hyvin, somana kiertyi pitsi kaulan ympärille, kasvot, joskin jokseenkin tavalliset, olivat nuorekkaat, hipiä hieno, tummanruskea tukka pehmeää, ja nuo suuret sinisilmät epäilemättä kauniit.
Elsa oli yks' kaks' saanut oman pukunsa kuntoon ja istui nyt Eevin huoneessa kyyristyneenä sohvannurkkaan ahmien »Kertomuksia Suomen kansan historiasta».
»Oh, sinua, että viitsit!» Eevi kääntyi Elsaan päin. »Ja vielä näin herttaisena ja runollisena huvitusten aikana!»
»Liekö tuo peilaileminen sitten niin paljon runollisempaa?» Elsa nosti hetkeksi katseensa kirjasta.
»Hyi sinua, aina sinä teet minulle kiusaa! Pitäähän minun pukeutua sieväksi, kun tulee vieraita.»
»Ja vielä semmoisia vieraita!» härnäili Elsa.
»Niin juuri, ajattele, Erkki tulee, kaunis, kaunis kasvinkumppalini.»
»Mutta Eevi, kuules, oikein vakavasti puhuen, saisit sinä jättää nuo tuommoiset rakkaustuumat tuonnemmaksi.»
»Oh, älä sano, etkö sinä tiedä, että 'nuorena on vitsa väännettävä'.»
»Kyllä se sinun sydämesi vielä rakkauteen 'vääntyy' opettelemattakin.»
»Voi sinua!» Eevi nauroi. »Sinua se ainakin on 'vääntynyt' rakastamaan ihan hirmuisesti, sinä hyvä, herttainen, kulta ystävä!» Hän kavahti Elsan kaulaan ja puristi aivan tukehduttavasti.
»No, no, älähän nyt! Sinä rakastat niin tulisesti, että minä pian heitän henkeni siitä!»
He nauroivat kumpikin niinkuin iloiset, vallattomat koulutytöt voivat nauraa, ja Eevi pyöräytti vielä Elsan tämän harmiksi sohvannurkasta suoraan peilin eteen. »Katso, tuossa on kultani kuva, katso! — Mutta kukka rintaan vielä!»
Hän otti lasista kaksi kaunista kamelian nuppua ja kiinnitti toisen
Elsan rintaan, toisen omaansa.
Nyt alkoi vieraita tulla toinen toisensa jälkeen, ja Eevi talon tyttärenä kiiruhti heitä, vastaanottamaan.
Ensin tuli tilanomistaja Holm rouvansa kanssa, jonka suuret, kultaiset korvarenkaat heilahtelivat joka kerran hänen suoriessaan ryppyjä puvustansa. Sitte tuli pieni, pyöreä rouva, ystävällinen, hieman mairitteleva hymy huulillaan. Tuskin oli hän etehiseen ehtinyt, kun jo alkoi ihmetellä, miten suureksi ja kauniiksi Eevi oli kasvanut ja muiden huomaamatta kiiruhti hän hänelle kuiskaamaan, että »nyt saavat pojat sydäntään varoa». — Tuli sitten vieraita toinen toisensa jälkeen: laihtunut opettajatar silmälasit nenällä, nuori muodinmukainen postineiti, varakkaita ja juhlallisia talollisia, leikkisä nimismies rouvineen ja lopuksi pitäjän tuomari perheensä kanssa, rouva sähisevässä silkissä ja neitoset kaikkia muita hyvän verran hienompina.
Vieraat hajaantuivat kohta eri huoneisiin, herrat rovastin puolelle, rouvat saliin ja nuoret kaikki läheiseen vierashuoneeseen, jossa leikki pian alkoi. Herrain huoneesta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta. Totilasit kilahtelivat ja tupakansavu leijaili paksuina pilvinä kattoa kohden. Silloin tällöin pyörähti vain joku herroista saliin rouvia tervehtimään, mutta kauan eivät he siellä viihtyneet.
»Rouvain suut ne soittaa, paras pysyä loitommalla», huomautti nimismies salista palatessaan, ja nauraen yhtyivät muut hänen mielipiteeseensä.
Vanhempien puhetta ja nuorten leikkiä keskeytti ainoastaan monien jouluherkkujen maisteleminen, kun palvelijat niitä tuon tuostakin sisälle kantoivat suurilla, valkeilla liinoilla peitetyillä tarjottimilla, jotka notkahtelivat runsaan kuormansa painosta ja panivat tarjoilijain kädet tutisemaan ponnistuksesta.
Eevi talon tyttärenä oli ylinnä nuorten piirissä. Hän tunsi tämän, ja se pani hänet koettamaan parastansa. Hänen silmänsä loistivat, ja puna oli poskille noussut. Iloisena ja herttaisena liikkui hän vieraiden keskuudessa. Pieni pilvi hänen onnensa taivaalla oli kuitenkin se, että Erkki oli kovin harvapuheinen ja aina vain pysytteli yksinänsä. Semmoinen oli hän Eevin ihmeeksi ja harmiksi ollut viime kesänäkin heti ylioppilaaksi tultuansa. Silloinhan jos koskaan olisi pitänyt olla iloinen ja kohtelias! — Eeviä oikein kiusasi tuommoinen.
Mutta myöhemmin sai hän hiukan hyvitystä, kun rekiretkeä puuhattaessa Erkki häntä läheni ystävällisesti kysyen: »No Eevi, ajammeko me nyt yhdessä, niinkuin ennen laskimme mäkeä?» Eevi kiitti tyytyväisenä, ja kun hetkisen kuluttua tuomarin poika pyysi häntä toverikseen, tunsi hän arvonsa suureksi kohteliaasti selittäessään että häntä oli jo pyydetty.
Puna nousi samassa poskille ja kauniina välkkyi hänen mielessään kuva tähtikirkkaasta illasta reessä Erkin rinnalla.