X LUKU.
Heinäkuun 4 p:nä merellä — Auringonlasku Välimerellä — Oraakkeli lausuu mielipiteen — Juhlamenoja — Kapteenin puhe — Ranska näkyvissä — Tietämätön maanasukas — Marseille — Toinen harha-askel — Eksyksissä suuressa kaupungissa — Jälleen oikealla tolalla — Ranskalaisia nähtävyyksiä.
Heinäkuun neljännen päivän vietimme "Quaker Cityllä" keskellä merta. Se oli joka suhteessa luonteenomainen Välimeren päivä — moitteettoman kaunis. Pilvetön taivas; raikas kesätuuli; säteilevä auringonpaiste, joka iloisesti loi kimallustaan karkeloiviin pikkuaaltoihin eikä vesivuoriin; allamme meri, joka oli niin ihmeteltävän sininen, niin rehevän, niin kirkkaan sininen, että se viehätyksensä lumousvoimalla voitti hitaimmankin tunteen.
Ja kauniita auringonlaskujakin on välimereläisillä — ja ne kyllä ovat suurimmassa osassa maailmaa harvinaisia. Sinä iltana, jona läksimme Gibraltarista matkaan, ui tämä jyrkkäpiirteinen kallio kermaisessa autereessa, joka oli niin värimehuista, niin vienoa, niin lumoavan epämääräistä ja uinailevaa, että oraakkelikin, tuo tyven, tuo inspireerattu, tuo ylivoimainen humpuuki, uhmasi päivällisgongongin kutsun ja jäi hartauttaan osoittamaan!
Sanoi: "Well, tuo on jotain ekstraa, vai mitä! Tuollaista ei ole siellä meidän puolessamme, vai? Nämä vaikutukset ne näyttävät johtuvan auringon tiraamisen kombinatsuunin suuremmasta fraksuunista Jubiterin periheeliumin lymfaattisten voimien kanssa. Vai mitä te arvelette?"
"Voi, menkää maata!" sanoi Dan ja meni matkoihinsa.
"Niin, yes, hyvä sitä on sanoa, että mene maata, kun saa kuulla arkumentin, johon ei voi vastata. Dan ei koskaan uskalla ryhtyä arkumentteeraamaan minun kanssani. Sen hän kyllä hyvin itsekin tietää. Mitäs te tuumaatte, Jack?"
"Kuulkaas nyt, tohtori, älkää te tulko minua rääkkäämään tuolla sanakirjalorullanne. Teenkö minä teille pahaa? Antakaa sitten te minun olla rauhassa."
"Hänkin meni matkaansa. Well, nämä junkkarit väittävät kaikki pistäneensä vanhan oraakkelin pussiin, mutta taitaapa ukko vain pitää puolensa. Mahtaako poeetta laureaattimme olla näihin tetuksuuneihin tyytyväinen?"
Runoilija vastasi barbaarisella säkeellä ja lähti kannen alle.
"Näyttää siltä, ettei hänessäkään ole kvalifikatsuunia. Well, en minä mitään odottanutkaan hänestä. En ole vielä koskaan nähnytkään runoilijaa, joka olisi mitään tiennyt. Lähtee nyt alas ja märehtii neljä riisillistä kaikkein kamalinta pötyä tuosta vanhasta kalliosta ja antaa sen jollekulle konsulille tai luotsille tai neekerille tai kelle hyvänsä, kuka vaan sattuu ensiksi tulemaan sille kohdalle, että hänen täytyy vastaanottaa. Se on niin surkeata, että jonkun pitäisi ottaa haltuunsa tuo vanha hupsu ja kaivaa hänestä pois koko runotörky. Miksei ihminen käytä järkeään semmoisiin asioihin, joilla on todellista arvoa? Gibbons ja Hippokratus ja Sarkofagus ja kaikki muut vanhat filosoohvit, eivät niille kelvanneet runoniekat —"
"Tohtori", minä sanoin, "nyt te rupeatte keksimään auktoriteetteja, nyt minunkin täytyy lähteä. Minä aina mielelläni kuuntelen, kun te puhutte, vaikka teidän sanavarastonne onkin niin runsas, kun te nimittäin filosofeerailette omalla vastuullanne; mutta kun te lennätte noin korkealle — ja tuette mielipiteitänne auktoriteeteilla, jotka ovat oman mielikuvituksenne luomia, niin minäkin alan epäillä."
Tällä tavalla tohtoria parhaiten mielisteltiin. Hän piti sitä jonkinlaisena heikkouden tunnustuksena, ettei uskallettu ruveta häntä vastaan väittelemään. Hän lakkaamatta vainosi matkustajia hämärillä mietteillä, käyttäen niitä esittäessään kieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja he kestivät tätä valikoitua kidutusta minuutin tai pari ja sitten karkasivat tiehensä. Tämänkaltainen voitto puolesta tusinasta vastustajasta, johan se riitti yhdeksi päiväksi; ja tämän jälkeen hän nyt asteli edestakaisin kannella, hymyillen kaikille säteilevänä ja suosiollisena ja niin rauhallisen, siunatun tyytyväisenä!
Mutta minä poikkean aineesta. Päivän koitossa ilmaisi kunnon tykkimme jyrinällään — kaikille niille, jotka olivat hereillä — että oli heinäkuun neljäs päivä. Mutta monikin meistä sai sen tiedon vasta myöhemmin, almanakasta. Kaikki liput vedettiin mastoihin puoltakymmentä lukuunottamatta, jotka tarvittiin laivan alaosain koristamiseksi, ja tuota pikaa laiva näytti kaikin puolin juhlalliselta. Aamun kuluessa pidettiin kokouksia ja valittiin kaikenlaisia komiteoja juhlamenoja valmistelemaan. Iltapäivällä kokoontuivat laivalla olevat peräkannelle aurinkoteltan alle; huilu, hengenahdistusta poteva melodeon ja keuhkotautinen klarinetti virittivät "Star Spangled Bannerin", kuoro ajoi sen väsyksiin ja Yrjö yhtyi siihen omituisen raatelevalla rääkäyksellä loppunuottia laulettaessa ja tappoi sen. Ei kukaan surrut.
Kannoimme ruumiin ulos kolmella hurraalla (tämä sukkeluus ei ollut tarkoitettu enkä minä hyväksy sitä), ja sitten presidentti, joka istui kansallislipulla verhotun köysiarkun takana, julisti: "esilukija!", joka nousi ylös ja luki saman vanhan itsenäisyysjulistuksen, jota kaikki olemme niin usein kuunnelleet kiinnittämättä huomiota! siihen, mitä siinä sanotaan; ja tämän jälkeen presidentti vihelsi päivän merkityksestä puhumaan ja puhuja piti tuon saman vanhan puheen kansallisesta suuruudestamme, johon me niin hartaasti uskomme ja jolle me niin kiihkeästi paukutamme käsiämme. Nyt tuli taas kuoron ja nauku vain soittokoneitten vuoro ja ne kävivät "Hail Columbian" kimppuun; ja kun voitto häälyi vaakakupissa puoleen ja toiseen, tuli Yrjö apuun kamalalla villihanhi-rekisterillään ja kuoro tietysti voitti. Pappi luki rukouksen, jonka jälkeen isänmaallinen pikku kokouksemme hajosi. Heinäkuun neljännen päivän kunnia oli pelastettu, oli ainakin Välimerellä.
Illalla päivällispöydässä lausui eräs laivan kapteeneista hehkuvasti hyvin kirjoitetun alkuperäisen runon ja kolmetoista virallista maljaa juotiin, tyhjentäen moniaita koreja samppanjaa. Puheet olivat huonoja — kamalia, melkein poikkeuksetta. Niin tosiaan, ilman ainoatakaan poikkeusta, yhtä lukuun ottamatta. Kapteeni Duncan piti hyvän puheen; hän piti ainoan hyvän puheen, mitä koko iltana saatiin kuulla. Hän sanoi:
"Hyvät naiset ja herrat: Eläkäämme kaikki kukoistavaan vanhaan ikään, menestykäämme ja olkaamme onnelliset. Hovimestari, uusi kori samppanjaa."
Sitä pidettiin sangen pätevänä yrityksenä.
Juhlat päättyivät kävelykannella taas moiseen ihmeelliseen tanssitilaisuuteen. Me emme kuitenkaan olleet tottuneet tanssimaan laivan heilumatta ja menestys oli niin ja näin. Mutta kaiken kaikkiaan se oli rattoisa, hauska, reipas heinäkuun neljäs päivä.
Seuraavana päivänä ajoimme iltamyöhällä tämän jalon Marseillen suureen keinotekoiseen satamaan ja näimme sammuvan päivänpaisteen kultaavan sen torni- ja sakarajoukot ja valavan sen vihannille ympäristöille virstoittain ja penikulmittain lauhkeata säteilyään, ja tämä soi yhä lisää suloa valkoisille huviloille, jotka täplittivät maisemaa lähellä ja kaukana. (Jälkipainos lain nojalla kielletty.)
Kantaportaat oli vedetty maalle, emmekä sen vuoksi päässeet laivasta rantasillalle. Se oli kovin harmillista. Me paloimme innosta — tahdoimme nähdä Ranskan! Aivan yön tullen sovimme kolmen miehen erään vedenkuljettajan kanssa, että saisimme käyttää hänen venettään siltana — sen perä oli meidän portaassamme kiinni ja keula koski rantasiltaan. Me hyppäsimme veneeseen ja mies huopasikin ulos satamaan. Minä sanoin hänelle ranskaksi, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin astua hänen tahtojensa poikki maalle, ja kysyin, minne hän nyt lähti viemään meitä? Hän sanoi, ettei hän ymmärrä minua. Minä sanoin saman uudestaan. Mutta ei sittenkään hän ymmärtänyt. Hänen ranskan taitonsa näytti olevan kovin huono. Tohtori koetti parastaan, mutta hän ei ymmärtänyt tohtoriakaan. Minä pyysin venemiestä selittämään, miksi hän näin menetteli, ja sen hän tekikin; mutta nyt minä en ymmärtänyt häntä. Dan sanoi:
"Rantasillalle, vanha hupsu — sinnehän meidän pitää päästä!"
Sanoimme tyynesti Danille, että tämän ulkolaisen kanssa oli turha puhua englantia — että hänen oli parempi antaa meidän selittää tämä asia ranskan kielellä, jottei vieras nähnyt, kuinka sivistymätön hän oli.
"Well, jatkakaa, jatkakaa", hän sanoi, "älkää välittäkö minusta. En minä sekaannu asiaan. Minä vain tarkoitan, että jos te hänelle puhutte omaa ranskaanne, niin ei hän koskaan pääse selville siitä, minne me tahdomme. Se on minun mielipiteeni asiasta."
Nuhtelimme häntä ankarasti tästä huomautuksesta ja sanoimme, ettemme me olleet vielä kukaan tavanneet tietämätöntä ihmistä, jolla ei olisi ollut ennakkoluuloja. Ranskalainen puhui taas ja tohtori sanoi:
"Kuules nyt, Dan, hän sanoo, että hän allez soutaa douainiin. Tarkoittaa, että hän vie meidät hotelliin. Se on selvää, me emme osaa ranskaa."
Tämä oli musertava totuus, kuten Jack olisi sanonut. Se tukki tyytymättömän jäsenen suun. Soudimme suurien höyrylaivojen teräväin keulain sivu ja pysähdyimme vihdoin kiviselle rantasillalle jonkun virallisen rakennuksen eteen. Helppo oli nyt muistaa, että douain oli tullihuone, eikä hotelli. Emme siitä kuitenkaan virkkaneet mitään. Miellyttävän kohteliaasti oikeaan ranskalaiseen tapaan virkamiehet vain avasivat ja sulkivat laukkumme, passejamme eivät ruvenneet katsomaankaan ja lähettivät meidät sitten matkaan. Pysähdyimme ensimmäisen kahvilan eteen, mitä tielle sattui, ja astuimme sisään. Vanha vaimo osoitti meille pöydän, jonka ääreen istuimme, ja odotti tilaustamme. Tohtori sanoi:
"Avez-vous du vin?"
Rouva näytti hämmästyneeltä. Tohtori sanoi uudelleen mitä huolellisimmin ja selvimmin lausuen kaikki tavut:
"Avez-vous du — vin!"
Rouva näytti vielä hämmästyneemmältä. Minä sanoin:
"Tohtori, teidän ääntämisessänne on jokin vika. Antakaas kun minä koetan. Madame, avez-vous du vin? Tohtori, siitä ei ole mitään apua — näettehän nyt itse."
"Madame, avez-vous du vin — ou fromage — pain — siansorkkaa pikkelsissä — beurre — des oeufs — du beuf — retiisiä, hapankaalia, sianlihaa — vaikka mitä, vaikka mitä maailmassa mitä kristityn vatsa kestää!"
Hän vastasi:
"Siunatkoon, miks'ette heti sanoneet englanniksi? — minä kun en osaa koko ranskaa ollenkaan!"
Tyytymättömän jäsenen halventavat äikistelyt pilasivat koko illallisen, se syötiin vaieten ja vihassa, jonka jälkeen lähdettiin pois niin pian kuin suinkin. Tässä me nyt olimme kauniissa Ranskassa — suuressa, vanhan mallisessa kivitalossa — ympärillämme kaikenlaisia kummasanaisia ranskalaisia kirjoituksia — omituisesti puettujen parrakkaitten ranskalaisten katseltavina — ja juuri, kun kaikki vähitellen ja varmasti meihin tunki sitä hartaasti toivottua tietoisuutta, että me vihdoinkin ja ilman vähintäkään epäilystä todella olimme kauniissa Ranskassa ja nyt yhteytimme itseemme sen luontoa siihen määrään, että unhotimme kaiken muun, ja pääsimme tuntemaan sen viehättävän romanttisuuden koko lumoavaa ihastuttavuutta — juuri sillä hetkellä yllättää meidät tämä veteraani nahkiainen kirotulla englannin kielellään ja hajoittaa kauniin mielikuvani kaikkiin tuuliin! Siitä saattoi tulla epätoivoon.
Lähdimme hakemaan kaupungin keskustaa, kysellen aina silloin tällöin tietä. Meille ei koskaan onnistunut saada ketään tarkalleen ymmärtämään juuri sitä, mitä tahdoimme, eikä meille koskaan onnistunut päästä tarkkaan senkään perille, mitä he vastasivat — mutta viittasivathan he aina — sen he tosiaan tekivät aina, ja me kumarsimme kohteliaasti ja sanoimme "merci, monsieur", Ja tämä ainakin oli murhaava voitto tyytymättömästä jäsenestä. Hän alkoi olla levoton näiden voittojen johdosta ja usein kysyi:
"Mitä se merirosvo sanoi?"
"Mitäkö? Sanoi meille, mitä tietä meidän piti kulkea Grand Casinoon tullaksemme."
"Yes, mutta mitä hän sanoi?"
"Vähät siitä, mitä hän sanoi — me ymmärsimme; mitä hän sanoi. Nämä ovat sivistyneitä ihmisiä — eivät semmoisia kuin mahdoton venemies."
"Well, olisivat edes sen verran sivistyneitä, että neuvoisivat ihmiselle tien, joka edes vie johonkin — sillä nyt me olemme tunnin kulkeneet kehää — seitsemän kertaa olen kulkenut tämän vanhan rohdoskaupan ohi."
Me sanoimme, että se oli halpamainen, kunnoton vale (mutta me kyllä tiesimme, ettei se sitä ollut.) Selvää oli, ettei meidän enää sopinut kulkea tämän rohdoskaupan ohi — tietä kysellä voimme kyllä edelleenkin, mutta meidän täytyy lakata seuraamasta sormenosoituksia, jos mieli tyytymättömän jäsenen epäluuloja aisoissa pitää.
Kuljimme kauan sileitä, asfaltilla laskettuja katuja, joiden kahden puolen oli kortteerittain laajoja uusia kauppataloja, kerman värisestä kivestä tehtyjä — joka talo ja joka kortteeri täsmälleen samanlainen kuin kaikki muutkin talot ja kortteerit mailin matkalla, ja kaikki kirkkaasti valaistut — ja näin vihdoin pääsimme kaupungin valtaväylälle. Joka puolella oli kirkkaita värejä, leimuavia kaasuliekki-sikermiä, syrjäkäytävillä tungokseen asti vilkas pukuisia miehiä ja naisia — kiirettä, elämää, toimeliaisuutta, rattoa, juttelua ja naurua kaikkialla! Löysimme hotellin, Grand Hotel du Louvre et de la Paix'n, ja kirjoitimme sen kirjaan, keitä olimme, missä olimme syntyneet, mikä ammattimme oli, mistä viimeksi tulimme, olimmeko naimisissa vai naimattomat, miten tuo meitä miellytti, kuinka vanhoja olimme, minne olimme matkalla ja koska arvelimme sinne saapuvamme ja paljon muuta samanlaista tietoa — kaikki talon isännän ja salaisen poliisin valistamiseksi. Palkkasimme oppaan ja ryhdyimme paikalla kaupunkia katselemaan. Tämä ensimmäinen ilta Ranskassa oli sangen levoton ilta. En muista puoliakaan niistä paikoista, joissa kävimme, taikka mitä me oikeastaan näimme; meitä ei ollenkaan haluttanut perusteellisesti tutkia mitään — me vain tahdoimme pikimältään nähdä ja lähteä — kulkea, olla aina vain kulussa! Maan henki oli tullut meihin. Vihdoin me, sangen myöhäisellä tunnilla, kävimme suureen Casinoon istumaan ja tilasimme väärentämätöntä samppanjaa. On niin helppo olla pöyhkeintä ylimystä siellä, missä se ei maksa paljon mitään! Lähes viisisataa ihmistä oli tässä häikäisevässä paikassa, minun arvioni mukaan, vaikka oikeastaan niitä olisi voinut olla vaikka monta sataa tuhatta, seinät kun kaikki olivat niin sanoakseni peilillä paperoidut. Nuoria, mitä siroimmin puettuja keikareita ja nuoria, tyylikkäästi puettuja naisia ja samoin vanhoja herroja ja vanhoja rouvia istui parittain ja seuroittain lukemattomien marmoripöytien ääressä ja söi illallista, joi viiniä ja ylläpiti rupattavaa keskustelun humua, joka kerrassaan huumasi aistimet. Etäällä toisessa päässä oli näyttämö ja suuri orkesteri; ja aina vähän päästä esiintyi hullunkurisiin koomillisiin pukuihin puettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja lauloi mitä ylöttömimpiä hulluttelulauluja, mielettömistä elkeistään Päättäen; mutta kuulijakunta vain siksi aikaa lakkasi rupattamasta, kyynillisesti mulkoili heihin, eikä kertaakaan hymyillyt, kertaakaan paukauttanut käsiään! Ja minä kun olin aina luullut, että ranskalaiset olivat vainulta nauramaan vaikka mille.