XIII LUKU.
Vieläkin vastoinkäymisiä — Monsieur Billfinger — Ranskalaisen uudelleen ristiminen — Pariisilaisen oppaan kynsissä — Kansainvälinen näyttely — Komea sotaväen katselmus. — Vilaukselta keisari Napoleon ja Turkin sulttaani.
Seuraavana aamuna nousimme ylös ja pukeuduimme kymmeneltä. Menimme hotellin commissairen luo — en tiedä, mikä commissaire on, mutta se se mies oli, jonka luo menimme — ja sanoimme hänelle tarvitsevamme oppaan. Tämä sanoi suuren maailmannäyttelyn tuoneen Pariisiin niin paljon englantilaisia ja amerikkalaisia, että oli melkein mahdoton saada hyvää opasta. Tavallisesti hänellä muka oli niitä tusina tai pari, nyt sitä vastoin vain kolme. Hän lähetti näille sanan. Yksi näytti semmoiselta ryöväriltä, että paikalla hylkäsimme hänet. Seuraava puhui teeskennellyllä ääntämisen täsmällisyydellä, joka oli kerrassaan hermostuttava, ja sanoi:
"If ze zhentlemans will to me make ze grande honneur to me rattain in hees serveece. I shall show to him every sing zat is magnifique to look upon in ze beautiful Pairree. I speaky ze Angleesh pairfaitemaw."
Hänen olisi ollut viisainta pysähtyä tähän, sillä tämän verran hän taisi ulkoa ja lausui erehdystä tekemättä. Mutta itserakkaudessaan hän viehättyi lähtemään löytöretkille englannin kielen tutkimattomillekin aloille, ja tämä koe oli hänen tuhonsa. Kymmenessä sekunnissa hän sekaantui semmoiseen revittyjen ja vertavuotavain kieliriekaleitten sotkuun, ettei mikään ihmisnero olisi voinut häntä siitä kunnialla selvittää. Oli liiankin selvää, ettei hän puhunut englantia niin "pairfaitemaw" kuin hän itse väitti.
Kolmanteen tartuimme. Hänen pukunsa oli vaatimaton, mutta hänen olennossaan oli huomattava siisteys. Hänellä oli korkea silkkihattu, joka tosin oli vähän vanha, mutta joka oli huolellisesti harjattu. Hänen silohansikkaansa olivat vanhat, mutta hyvässä korjuussa, ja kädessään hänellä oli hieno meriruoko-keppi, jossa oli koukkuinen kädensija — naisen reisi, norsunluusta tehty. Hän astui niin kauniisti ja sirosti kuin kissa kuraisen kadun poikki kulkiessaan; ja ah, hän oli kohteliaisuus itse; levollinen, ei vähääkään tungetteleva, arvonsa tuntoinen; ilmetty huomaavaisuus! Hän puhui hiljaisesti ja varovaisesti; ja kun äänen piti lausua joku asia omalla vastuullaan taikka esittää mielipide, punnitsi hän sitä ensin drakmoin ja skrupelein pikku keppinsä koukku miettiväisesti hampaita vastaan asetettuna. Hänen avauspuheensa oli täydellinen lauserakennukseen, ajatukseen, kielioppiin, painostukseen, ääntämiseen — kaikkeen nähden. Hän puhui sen jälkeen vähän ja varovasti. Olimme ihastuneet. Enemmän kuin ihastuneet — haltioissamme. Palkkasimme hänet paikalla. Samalla kuin tämä mies oli lakeijamme, palvelijamme, kieltämätön orjamme, oli hän kuitenkin gentlemanni — sen helposti huomasimme — jota vastoin noista molemmista muista toinen oli raaka ja kömpelö ja toinen synnynnäinen petkuttaja. Kysyimme Perjantaimme nimeä. Hän veti taskukirjastaan lumivalkean pienen kortin ja ojensi sen meille syvään kumartaen:
A. BILLFINGER.
Opas Pariisia, Ranskaa, Saksaa, Espanjaa y.m. y.m. varten.
Grand Hôtel du Louvre.
BILLFINGER!
Tämä kamala nimi karsi pahasti korvaa. Useimmat meistä oppivat sietämään kasvoja, jotka ensi näkemältä tekevät vastenmielisen vaikutuksen, jopa pitämäänkin niistä, mutta harva luullakseni aivan helposti suostuu ilkeään nimeen. Minua melkein kadutti, että olimme tämän miehen palkanneet, hänen nimensä oli niin sietämätön. Mutta ei auttanut. Kärsimättöminä odotimme, koska pääsisimme lähtemään. Billfinger astui ulko-ovelle ajoneuvoja kutsumaan ja tohtori sanoi silloin:
"Well, opas saa nähtävästi tehdä parturiliikkeelle, biljardipöydälle, kaasuttomalle makuuhuoneelle ja ehkä monelle muullekin rauenneelle Pariisin-kuvitelmalle seuraa. Minä odotin, että oppaamme olisi joku Henri de Montmorency tai Armand de Chartreuse tai jotain muuta, joka näyttäisi komealta, kun kotiin kirjoittaa; mutta ajatelkaas, ranskalainen, jonka nimi on Billfinger! Voi! Sehän on aivan nurinkurista. Se on mahdotonta. Emmehän me voi kutsua häntä Billfingeriksi; siitä tulee kipeäksi. Antakaamme hänelle uusi nimi: sanokaa jokin parempi. Miten olisi Alexis du Caulaincourt?"
"Alphonse Henri Gustave de Hauteville", minä ehdotin.
"Sanotaan häntä Fergusoniksi", arveli Dan.
Se oli käytännöllistä, haaveilematonta tervettä järkeä. Muitta mutkitta me panimme Billfingerin viralta ja sanoimme häntä Fergusoniksi.
Ajoneuvot — avoimet vaunut — tulivat portaitten eteen. Ferguson nousi ajurin viereen pukille ja sitten pyörimme pois aamiaiselle. Mr Ferguson seisoi vieressä välittääkseen tilauksemme ja vastatakseen kysymyksiimme. Jonkun ajan kuluttua hän sivumennen mainitsi — se viekas kettu — että hän lähtisi syömään aamiaista heti kun me olimme aamiaisemme päättäneet. Hän tiesi, ettemme me tulleet ilman häntä toimeen ja ettei meitä taas huvittanut vetelehtiä joutilaina ja odottaa häntä. Kehoitimme häntä istumaan alas ja syömään meidän kanssamme. Hän kumarteli ja kielteli. Se ei ollut sopivaista, hän sanoi; hän kävisi toisen pöydän ääreen istumaan. Me jyrkästi käskimme häntä istumaan meidän seuraamme.
Tähän päättyy ensimmäinen opetuksemme. Se oli erehdys.
Kaiken aikaa, minkä sen jälkeen pidimme tätä veitikkaa palveluksessamme, hänen oli aina nälkä, aina jano. Varhain hän tuli; myöhään viipyi; joka ravintolaan hänen piti poiketa; jokaista viinimyymälää hän katseli himoitsevin silmin. Aina hänen huulillaan oli ehdotus, että poikettaisiin, alati hän keksi tekosyitä saadakseen syödä ja juoda. Koetimme, kaikin tavoin ahtaa hänet niin täyteen, ettei hänessä pariksi viikoksi enää olisi tyhjää tilaa; mutta se oli hukkayritys. Häneen ei mahtunut niin paljon, että hänen yli-inhimillisen ruokahalunsa vaatimukset olisivat tulleet tyydytetyiksi.
Hänessä oli eräs toinenkin vika. Hän kaiken aikaa vaati meitä ostamaan ja ostamaan. Mitä joutavimmilla tekosyillä hän koetti houkutella meitä paitakauppoihin, kenkäkauppoihin, räätälinliikkeisiin, hansikaspuoteihin — kaikkialle, missä aavan taivaan alla vain näytti häämöttävän mahdollisuus, että hän saisi meidät ostamaan jotain. Vaikka kuka olisi tuosta arvannut, että kauppiaat hänelle maksoivat prosentin siitä, mitä me ostimme, mutta siunatussa yksinkertaisuudessamme me emme tätä huomanneet, ennenkuin tämä puoli hänen käytöksestään kävi sietämättömän julkeaksi. Dan sattui eräänä päivänä mainitsemaan, että hän aikoi ostaa kolme tai neljä silkkistä pukukangasta antaakseen ne lahjoiksi. Fergusonin nälkäiset silmät kiintyivät häneen paikalla. Parinkymmenen minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät.
"Mitä nyt?"
"Teme on se hienompi silkkimagasäng Pariisissa — se kaikki paras tunnettu."
"Miksi toitte meidät tänne? Meidänhän piti ajaa: Louvren palatsin luo."
"Mine luule herra sano osta silkki."
"Älkää 'luulko' mitään seuramme puolesta, Ferguson. Emme halua rasittaa voimiamme liiaksi. Tahdomme; itse kantaa osan päivän helteestä ja rasituksista. Koetamme; itse 'luulla' sitä mitä pidämme välttämättömänä. Ajakaamme edelleen." Näin puhui tohtori.
Viidentoista minuutin kuluttua vaunut jälleen pysähtyivät, toisen silkkikaupan eteen. Tohtori sanoi:
"Ah, Louvren palatsi: mikä kaunis, kaunis rakennus! Asuuko keisari
Napoleon nyt täällä, Ferguson?"
"Ah, doktöör! te laske leikki; teme ei se palatsi; me tule sinne pian. Mutta kun me aja juuri teme magasäng ohi, jossa on niin kaunis silkki —"
"Ah! minä näen, minä näen. Minun kun piti teille kertoa, ettemme aikoneet tänään ostaa silkkiä; mutta hajamielisyydessäni unohdin ja minun niinikään piti teille sanoa, että halusimme ajaa suoraan Louvreen; mutta senkin unohdin. Mutta nyt lähdemme sinne. Suokaa, Ferguson, anteeksi näennäinen huolimattomuuteni. Ajakaa edelleen."
Puolen tunnin kuluttua taas pysähdyimme — uuden silkkimyymälän eteen. Meitä suututti; mutta tohtori pysyi alati rauhallisena, puhui aina tasaisella äänellä. Hän sanoi:
"Vihdoinkin! Kuinka mahtava tämä Louvre onkaan, mutta kuinka pieni!
Kuinka erinomaisen hienosti muotoiltu! Mikä viehättävä ympäristö! —
Mikä kunnianarvoisa, vanha rakennus —"
"Anteeksi, doktöör, teme ei on Louvre — teme on —"
"Mikäs se on?"
"Minulla idea — tule mieli heti — teme magasängi silkki —"
"Ferguson, kuinka huolimaton minä olenkin. Minun varma aikomukseni oli teille sanoa, ettei meidän aikomuksemme ollut tänään ostaa silkkiä, ja aikomukseni oli niinikään teille sanoa, että me palamme halusta päästä Louvreen nyt paikalla, mutta se harvinainen onni, joka minulle on suotu, kun olen tänään nähnyt teidän nielevän neljä aamiaista, on siihen määrään täyttänyt minut iloisella mielenliikutuksella, että laiminlyön hetken tärkeimmätkin asiat. Mutta nyt, Ferguson, nyt ainakin lähdemme Louvreen."
"Mutta herra doktöör", (kiihtyneesti) "se otta vain yksi minuut — yksi pikku minuut! Herra ei tarvi osta, jos herra ei tahdo — herra vaan katsele silkki — katsele kaunis kangas." (Rukoilevalla äänellä.) "Sair — yksi lyhyt minuut!"
Dan sanoi: "Hiiteen koko idiootti! Minä en halua tänään katsella silkkikankaita, ja minä en katsele niitä. Antaa mennä."
Ja tohtori: "Me emme nyt halua silkkikankaita, Ferguson. Meidän sydämemme ikävöi Louvreen. Jatketaan matkaa — jatketaan matkaa."
"Mutta doktöör! se otta vaan yks minuut — yksi pikku minuut. Ja se aika on kyllä — aivan kyllä. Siellä ei mitä näke nyt — liian myöhä. Kello kymmenen minuutti ennen neljä ja Louvre sulke kello neljä — yksi pieni minuut vaan, doktöör!"
Se kavala hylky! Syötyään neljä aamiaista ja juotuaan neljä pulloa samppanjaa hän kehtasikin tehdä meille moisen kepposen. Emme sinä päivänä saaneet nähdä vilaustakaan Louvren kokoelmain lukemattomista taideaarteista ja ainoa surkea lohdutuksemme oli se, ettei Fergusonille onnistunut saada kaupan ainoatakaan silkkipukukangasta.
Olen tämän luvun kirjoittanut osaksi siitä syystä, että Billfingerin, sen viekkaan veijarin, pahoinpitely tuottaa minulle erikoista nautintoa, osaksi myös osoittaakseni jokaiselle, joka sattuu tämän lukemaan, kuinka Pariisin oppaat pitelevät amerikkalaisia, ja mitä laatua miehiään Pariisin oppaat ovat. Suotta on luulla, että me olimme tyhmempiä ja helpommat pettää kuin maanmiehemme yleensä, sillä sitä me emme olleet. Oppaat pettävät ja nylkevät jokaista amerikkalaista, joka saapuu Pariisiin ensi kerran ja katselee kaupunkia yksinään tai toisten yhtä kokemattomien seurassa kuin hän itsekin on. Mutta vielä minä palaan Pariisiin uuden kerran ja varokoot oppaat silloin itseään! Minä tulen sotamaalissani — tomahawkki kerallani.
Luullakseni emme menettäneet Pariisissa paljonkaan aikaa hukkaan. Olemme joka yö menneet uupuneina nukkumaan. Tietysti kävimme kuulussa maailmannäyttelyssä. Siellähän kävi koko maailma. Kävimme siellä kolmantena päivänä Pariisiin tultuamme — ja viivyimme siellä lähes kaksi tuntia. Se oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme. Totta puhuen näimme yhdellä vilkaisulla, että tässä mahdottomassa laitoksessa olisi pitänyt olla viikkoja — jopa kuukausiakin — jos halusi saada siitä jonkinlaisen käsityksen. Se oli ihmeteltävä näyttely, mutta vielä ihmeellisemmät olivat ne kaikkiin kansoihin kuuluvat liikkuvat ihmispaljoudet, joita siellä näki. Minä huomasin, että vaikka viettäisin siellä kuukauden, niin sittenkin katselisin ihmisiä, enkä näyttelyn kuolleita esineitä. Mieltäni hieman alkoi kiinnittää omituinen vanha seinäverho kolmanneltatoista vuosisadalta, mutta samalla kulki ohi joukko araabeja ja heidän tummat kasvonsa ja omituiset pukunsa paikalla käänsivät huomioni puoleensa. Tarkastelin hopeajoutsenta, jonka liikunnoissa oli elävä sulo, silmissä elävä äly — katselin, kuinka se uiskenteli yhtä huolettomana ja tyytyväisenä, kuin olisi se rämeessä syntynyt eikä kultasepän puodissa — katselin, kuinka se veden alta otti hopeakalan ja piti koholla päätään ja suoritti kaikki nielemisen tavanmukaiset perusteelliset temput — mutta juuri kun kala katosi sen kurkkuun, tuli siihen muutamia tatuoituja Etelämeren saarelaisia ja niiden viehätysvoima voitti minut. Vähän ajan kuluttua huomasin sitten monen sadan vuoden vanhan pyörivän pistoolin, joka oli kummasti uudenaikaisen Coltin näköinen, mutta samassa sain juuri kuulla, että Ranskan keisarinna oli rakennuksen jossain toisessa osassa ja kiiruhdin katselemaan, miltä hän mahtoi näyttää. Kuulimme sotilassoittoa — näimme tavallista enemmän sotilaita, jotka kiireesti kulkivat jonnekin — yleisön kesken syntyi yleistä liikettä. Kysyimme, mitä tuo kaikki merkitsi, ja saimme kuulla, että Ranskan keisarin ja Turkin sulttaanin piti Arc de l'Etoilen luona tarkastaa viisikolmattatuhatta sotamiestä. Lähdimme paikalla sinne. Minulla oli paljon suurempi hätä nähdä nämä miehet kuin kaksikymmentä maailmannäyttelyä.
Ajoimme sinne ja asetuimme avoimelle paikalle aivan Amerikan ministerin talon kohdalle. Muuan keinottelija asetti laudan kahden tynnörin väliin sillaksi ja vuokrasimme siltä seisomapaikan. Samassa kuului etäistä soitantoa; ja pian näimme pölypatsaan, joka hitaasti liikkui meitä kohti; ja kun vielä kului hetkinen, sukelsi pölypilvestä esiin uljas ratsumiesjoukko liehuvin lipuin ja mahtavasti raikuvin sotilassoitoin ja hiljaista ravia lähestyi katua pitkin. Heidän jälkeensä tuli pitkä jono tykkiväkeä; sitten taas ratsuväkeä loistavissa univormuissa; ja sitten heidän keisarilliset majesteettinsa Napoleon III ja Abdul Aziz. Suunnaton kansanpaljous heilutti hattujaan ja huusi — koko laajan ympäristön akkunoista ja katoilta puhkesi oikea lumituisku heiluvia nenäliinoja ja niiden heiluttajain huudot yhtyivät alla olevan kansanpaljouden huutoon. Se oli sangen vaikuttava näky.
Mutta molempiin keskushenkilöihin kiintyi kaikki huomiomme. Lieneekö suuren yleisön eteen milloinkaan ilmestynyt tämmöistä vastakohtaa? Napoleon sotilasunivormuun puettuna — pitkävartaloinen, lyhytsäärinen mies, julmin viiksin, vanha, ryppyinen, silmät puolittain suljetut ja silmissä niin syvä, viekas, harkitseva ilme! — Napoleon, joka mitä ystävällisimmin kumarteli äänekkäille suosionosoituksille ja hattunsa syvään painetun lierin alta kissansilmillään tarkasteli kaikkia ja jokaista, ikäänkuin keksiäkseen jonkun merkin, etteivät nämä suosionosoitukset olleet todellisia ja lähteneet sydämestä.
Abdul Aziz, Ottomanisen valtakunnan rajaton itsevaltias — puettuna tummanvihreihin eurooppalaisiin vaatteisiin, melkein ilman minkäänlaisia arvon merkkejä ja koristuksia; päässä turkkilainen fessi — lyhyt, paksu, tumma mies, mustapartainen, mustasilmäinen, typerä, ei minkään näköinen — mies, jonka koko ulkomuoto teki sen vaikutuksen, että jos hänellä vain olisi ollut lihaveitsi kädessään ja valkoinen esiliina edessään, niin ei olisi ensinkään tarvinnut hämmästyä, vaikka olisi kuullut hänen sanovan: "Lampaanpaistiako tänään, vai pitääkö olla hyvä oluttupapaisti?"
Napoleon III, nykyajan korkeimman sivistyksen, edistyksen ja hienostuksen edustaja; Abdul Aziz, kansan edustaja, jonka luonteeseen ja kasvatukseen kuuluvat lika ja raakuus, tietämättömyys, taikausko, kykenemättömyys edistykseen — ja hallituksen edustaja, jonka kolme sulotarta ovat Sorto, Riisto ja Veri. Täällä loistavassa Pariisissa, tämän majesteettisen triumfikaaren alla, tervehtii ensimmäinen vuosisata yhdeksättätoista!