XVI LUKU.
Versailles — Paratiisi takaisin saatu — Ihmeteltävä puisto —
Menetetty paratiisi — Napoleonimaista sotataitoa.
Versailles! Se on ihmeteltävän kaunis! Katselette ja katsotte pitkään ja koetatte käsittää, että se on todellista, että se on maan päällä, ettei se olekin Edenin puutarha — mutta päätänne alkaa pyörryttää, ympärillä oleva kauneusmaailma saattaa teidät ymmällenne ja puoleksi jo uskotte, että ehkä olettekin ihanan unen narri. Näköala karmii kuin sotilassoitto! Jalo palatsi, jonka koristettua julkipuolta jatkuu jos kuinka monen kortteerin mitan, kunnes näyttää siltä, ikäänkuin ei siitä koskaan tulisi loppua; sen edustalla suurenmoinen kävelypaikka, jolla suuren valtakunnan armeijat mahtuisivat paraateja pitämään; joka puolella kukkassateenkaaria ja valtavia kuvapatsaita, joiden luku on melkein lukematon, mutta joita siitä huolimatta näyttää olevan vaan siellä täällä näillä väljillä tiloilla; leveitä kiviportaita, jotka kävelypaikalta vievät alas puiston matalampiin osiin — portaita, joille mahtuisi seisomaan kokonaisia rykmenttejä ja joille vielä jäisi tyhjääkin tilaa; suurenmoisia suihkulähteitä, joiden pronssikuvat purkivat ilmaan virtanaan kimaltelevaa vettä ja kietoivat sadoittain kaartavia suihkuja verrattoman kauneiksi muodoiksi; leveitä nurmennukka-kujanteita, joita haaroi sinne ja tänne joka suuntaan ja joita näytti riittävän mittaamattoman pitkälle, pitkin matkaa kummallakin puolella sankat rivit lehteviä puita, joiden oksat ylhäällä yhtyivät ja muodostivat niin virheettömiä ja symmetrisiä kaaria, ettei milloinkaan kivestä ole säännöllisempiä muovailtu; ja sieltä ja täältä vilahteli pieniä metsäjärviä, joiden pinnalla pienoislaivat kuvastelivat itseään. Ja kaikkialla — palatsin portailla, suurella kävelypaikalla, lähteitten ympärillä, puitten keskellä, ja kaukana päättömien kujannekaartojen alla jos kuinka monta sataa vilkaspukuista ihmistä, toisia kävellen, toisia juosten tai tanssien; nämä vihdoin soivat tälle tarumaailmalle sen elon ja vilkkauden, joka olikin ainoa, mitä siinä täydellisyydestä puuttui. Se oli todella toivioretken arvoinen. Kaikki oli niin jättiläismäisessä mittakaavassa. Ei mitään pientä — ei mitään halpahintaista. Kaikki kuvapatsaat ovat suuret; palatsi suurenmoinen; puisto pinta-alaltaan pieni kreivikunta; kujanteet loppumattomat. Versaillesin kaikki etäisyydet ja suhteet ovat valtavat. Minun oli ollut tapana luulla, että kuvat liioittelivat etäisyyksiä ja suhteita aivan suhdattomasti ja että ne tahallaan tekivät Versaillesista kauniimman kuin mikään paikka voi olla. Mutta nyt tiedän, etteivät kuvat missään suhteessa vedä vertoja todellisuudelle ja ettei mikään maalari voisi esittää Versaillesta kankaalla niin kauniiksi kuin se todella on. Minun tapani oli ajatella, että Louis XIV teki huonon työn kuluttaessaan tuhannen miljoonaa frangia tähän ihmeteltävään puistoon, kun osalla hänen alamaisistaan oli niin niukasti leipää; mutta nyt en asiasta ole niinkään varma. Hän otti maakappaleen, jonka ympärysmitta on kuusikymmentä mailia ja ryhtyi tekemään tätä puistoa ja rakentamaan tätä palatsia ja tietä täältä Pariisiin. Työssä hänellä oli joka päivä 36,000 miestä ja työ oli niin epäterveellistä, että heitä kuoli ja vedätettiin joka yö pois kuormittani. Erään sen ajan aatelismiehen rouva mainitsee tämän seikan "haittana", mutta naivisti lisää, että "se ei näytä olevan huomion arvoinen asia siihen onnelliseen rauhan tilaan nähden, jota nyt saamme nauttia."
Kotona aina ajattelin pahaa ihmisistä, jotka leikkasivat puunsa ja pensaansa pyramideiksi, neliöiksi, torneiksi ja kaikenlaisiksi luonnottomiksi muodoiksi, ja kun näin samaa harjoitettavan tässä suuressa puistossa, aloin käydä levottomaksi. Mutta pian huomasin asian aatteen ja viisauden. Sillä tavoitellaan yleistä vaikutusta. Me pakotamme kymmenkunnan kituvaa puuta harvinaisiin muotoihin pienessä pihassa, joka ei ole ruokasalia suurempi, ja silloin ne kylläkin näyttävät nurinkurisilta. Täällä sitä vastoin otetaan parisataatuhatta suurta metsäpuuta ja asetetaan kahdenkertaiseen riviin; ei anneta ainoankaan lehden tai oksan kasvaa rungossa kuutta jalkaa korkealle maasta; miehen korkeudesta oksat alkavat haarautua ja hyvin verkalleen leviävät ulospäin laajemmalle ja laajemmalle, kunnes pään päällä yhtyvät, ja siten muodostuu moitteeton lehvätunneli. Holvikaari on matemaattisen tarkka. Vaikutus on erinomaisen kaunis. Puille annetaan puolensataa erilaista muotoa, ja siten nämä omituiset vaikutukset ovat sanomattoman vaihtelevia ja maalauksellisia. Ei ole kahta kujannetta, jossa puut olisivat aivan samanlaiset, eikä silmää sen vuoksi väsytä minkäänlainen yksitoikkoinen yhdenmukaisuus. Heitän tähän tämän asian ja annan toisten selvittää, kuinka nämä ihmiset saavat päättömät rivit korkeita metsäpuita kasvamaan juuri yhtä paksuiksi (esim. jalan ja kaksikolmannesta); kuinka he saavat ne juuri yhtä korkeina pysymään; kuinka ne saadaan kasvamaan niin lähekkäin; kuinka yksi valtava haara saadaan joka puusta lähtemään juuri samasta paikasta ja muodostamaan holvin pääkaari; ja kuinka kaikki nämä seikat saadaan säilymään tarkkaan samassa tilassa ja säilytetään sama erinomainen muotohienous ja sopusuhtaisuus kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen — sillä minä olen koettanut keksiä selitystä tälle probleemalle, mutta en ole onnistunut.
Kävelimme Versaillesin palatsissa suuren veistoshallin ja sadanviidenkymmenen taulugallerian läpi ja tunsin, että semmoisessa paikassa oli turha käydäkään, ellei ollut kokonaista vuotta käytettävänään. Kaikki nämä taulut kuvaavat taisteluita ja vain yksi pieni kangas on joukossa esittämässä muuta kuin suuria ranskalaisia voittoja. Katselimme niinikään Suuren Trianonin ja Pienen Trianonin, nuo kuninkaallisen tuhlaavaisuuden muistomerkit, joilla on niin surullinen historia — liittyyhän niihin muistoja Napoleon ensimmäisestä ja kolmesta kuninkaasta ja heidän kuningattaristaan. Kaikki he peräkkäin makasivat samassa upeassa vuoteessa, mutta nyt siinä ei makaa ketään. Suuressa ruokasalissa oli pöytä, jonka ääressä Louis XIV ja hänen rakastajattarensa, Madame Maintenon, ja heidän jälkeensä Louis XV ja Pompadour olivat syöneet alasti, kenenkään palvelematta — pöytä nimittäin seisoi luukulla ja laskeutui alempiin maailmoihin, aina kun sille oli tuotava uusia ruokia. Eräässä pienen Trianonin huoneessa olivat huonekalut aivan samassa järjestyksessä, johon Marie Antoinette parka oli ne jättänyt roskaväen tullessa ja raastaessa hänet kuninkaan keralla Pariisiin, josta he eivät koskaan palanneet. Lähellä oli vaunuvajoissa suunnattoman upeita ajoneuvoja, joissa ei näkynyt muuta väriä kuin kultaa — ajoneuvoja, joita Ranskan kuninkaat juhlatilaisuuksissa käyttivät, mutta jotka nyt otetaan esille vain kun on kuninkaallinen pää kruunattava tai keisarillinen lapsi kastettava. Ja samassa joukossa oli joitakuita omituisia rekiä, jotka olivat mikä jalopeuran, mikä tiikerin, mikä joutsenen tai muun muotoinen — ajoneuvoja, jotka somine koristeineen ja taituriteoksineen olivat aikanaan olleet aika kauniita, nyt sitä vastoin pölyyttyneet ja rappeutuneet. Niilläkin oli historiansa. Kun Louis XIV oli saanut Suuren Trianonin valmiiksi, ilmoitti hän madame Maintenonille rakentaneensa hänelle paratiisin ja kysyi, vieläkö hän saattoi ajatella mitään muuta, mitä toivoa. Hän sanoi tahtovansa tehdä Trianonista täydellisen — muutoin hän ei tyytyisi. Maintenon sanoi, ettei hänellä ollut muuta kuin yksi toivomus — oli kesä ja tämä tapahtui Ranskan leudon taivaan alla — saada lähteä rekiretkelle Versaillesin lehteviin kujanteihin! Seuraavana aamuna oli nurmikujanteille virstamäärin levitetty lumivalkeata suolaa ja sokeria ja jono näitä omituisia rekiä odotti porraspäässä Ranskan iloisimman ja vallattomimman hovin ensimmäistä jalkavaimoa!
Upeasta Versaillesista, sen palatseista, kuvapatsaista, puistoista ja suihkulähteistä matkustimme takaisin Pariisiin ja kävimme sen antipodien luona — Faubourg St. Antoinessa. Pieniä kapeita katuja; likaisia lapsia niitä sulkemassa; rasvaisia siivottomia vaimoja niitä kiinni ottamassa ja pieksämässä; likaisia komeroita alakerroksissa, niissä lumppupuoteja (Faubourgin vilkkain liike onkin juuri lumppuliike); toisia likaisia koppeja, joissa vanhoja ja vanhan vanhoja pukuja myydään hinnoilla, jotka veisivät vararikkoon myyjän, ellei hän olisi varastoaan varastanut; ja vielä toisia likaisia koppeja, joissa myytiin siirtomaantavaroita — myytiin viiden pennin arvosta kerralla — viidellä dollarilla olisi ostanut koko varaston tyhjäksi ja vielä puodinkin kaupanpäällisiksi. Näillä koukeroisilla kaduilla murhaavat miehen seitsemästä dollarista ja heittävät ruumiin Seineen. Ja eräitten toisten — luullakseni useimpien — katujen varrella asuu naikkosia.
Kaikkialla käyvät tässä Faubourg St. Antoinessa kurjuus, köyhyys, pahe ja rikos käsi kädessä, ja joka puolelta tuijottaa tämä tosiasia kulkijaa kasvoihin. Täällä asuvat ne ihmiset, jotka aloittavat vallankumoukset. Aina kun on senkaltaista tekeillä, aina he ovat valmiina. Yhtä todellisella nautinnolla he rakentavat barrikaadin kuin leikkaavat joltain kurkun poikki tai heittävät ystävän Seineen. Nämä hurjan näköiset roistot ne silloin tällöin hyökkäävät Tuileriain upeitten salien kimppuun ja lähtevät joukolla Versaillesiin, kun kuningas on tilille vaadittava.
Mutta vastedes he eivät enää rakenna barrikaadeja eivätkä katukivillä nakkele sotamiesten päitä puhki. Louis Napoleon on pitänyt siitä huolta. Hän hävittää kaikki väärät kadut ja rakentaa niiden sijaan jaloja bulevardeja, jotka ovat suoria kuin nuoli — kujanteita, joita pitkin tykinluoti voi lentää päästä päähän tapaamatta mitään ihmislihaa ja ihmisluuta pahempaa estettä — bulevardeja, joiden komeissa rakennuksissa nälkiintyneet, tyytymättömät kapinanpuuhaajat eivät koskaan saa tyyssijaa juoniaan punoakseen. Viisi näistä suurista valtaväylistä säteilee yhdestä väljästä keskustasta — keskustasta, joka erinomaisesti soveltuu raskaan tykistön asemapaikaksi. Sillä paikalla oli roskaväen ennen tapana mellastaa, mutta tulevaisuudessa sen täytyy etsiä toisia paikkoja, mihin kokoontua. Ja tämä kekseliäs Napoleon laatii suurkaupunkiensa kadut asfaltista ja hiekasta, jotka muodostavat sileän, yhtenäisen peitteen. Rakentakootpa nyt jos voivat laakakivistä katusulkuja — käyköötpä nyt nupukivillä hänen majesteettinsa sotaväen kimppuun. En voi tuntea erikoista ystävyyttä entistä maanmiestäni Napoleon III kohtaan, varsinkaan tätä nykyä [kesäk. 19 p 1867 keisari Maximilian Mexikossa ammuttiin], kun mielikuvituksessani näen Maximilianin, hänen herkkäuskoisen uhrinsa, makaavan Mexikossa kylmänä ja jäykkänä ja hänen mielipuolen leskensä Ranskalaisessa hoitolassa hartaasti vuottelevan sitä tulijaa, joka ei koskaan tule — mutta minä ihailen hänen tarmoaan, hänen tyyntä itseluottamustaan, hänen sukkelaa älyään.