XXI LUKU.
Soma Lago di Lecco — Ajeluretki maaseudulla — Ajurin hämmästyttävä tuttavallisuus — Nukkuva maa — Verisiä pyhättöjä — Pappisvallan sydän ja koti — Jännittävä keskiaikainen tarina — Harlekiinin synnyinseutu — Lähestyessä Veneziaa.
Palatessamme kuljimme laivalla Lago di Leccoa jylhän vuorimaiseman kautta, ohi mökkien ja huvilain, ja astuimme Leccon kaupungissa maihin. Siellä kuulimme, että vaunuilla oli vain kahden tunnin matka Bergamon vanhaan kaupunkiin ja että pääsisimme sinne hyvinkin ajoissa junaan ennättääksemme. Otimme avoimet vaunut ja saimme villityn näköisen puheliaan ajurin ja lähdimme matkaan. Se oli ihanaa. Hevoset olivat nopeat ja tie oli moitteettoman tasaista! Vasemmalla kädellä kohosi korkeita vuoria ja oikealla oli kaunis Lago di Lecco ja aina vähän päästä ropsautti sateen niskaamme. Juuri kun lähdettiin, ajuri poimi kadulta sikarinpätkän, tuuman mittaisen, ja pisti sen suuhunsa. Kun hän oli pitänyt sitä sillä tavalla tunnin verran, ajattelin minä, että sula kristillinen armeliaisuuskin vaati antamaan hänelle tulta. Ojensin hänelle sikarini, jonka juuri olin sytyttänyt, ja hän pisti sen suuhunsa ja pätkän työnsi taskuunsa! En koskaan ole nähnyt tuttavallisempaa miestä. En ainakaan ole koskaan nähnyt miestä, joka olisi ollut tuttavallisempi niin lyhyen tuttavuuden jälkeen.
Näimme nyt Italian sisäosia. Talot olivat täyttä kiveä eivätkä usein hyvässä kunnossa. Talonpojat ja heidän lapsensa olivat joutilaina, se oli yleisintä, ja aasit ja kanat olivat kuin kotonaan vierashuoneissa ja makuuhuoneissa, eikä niitä häiritty. Vastaamme tuli hitaasti matkaavia torivaunuja, eikä ollut ainoatakaan, jonka ajaja ei olisi maannut tavarainsa päällä sikeässä unessa. Aina, minusta näytti kolmen tai neljän sadan askelen päästä, tulimme jonkun pyhimyksen tai muun pyhätölle — hänen karkeatekoiselle kuvalleen, joka oli tien viereen rakennettu suureen ristiin tai kivipatsaaseen. — Jotkut Vapahtajan kuvista olivat tavallaan kummallisuuksia. Ne esittävät häntä ristiinnaulittuna, kasvot tuskan väänteleminä. Orjantappurakruunun haavoista, auki viilletystä kyljestä, silvotuista käsistä ja jaloista, ruoskitusta ruumiista — hänen olemuksensa joka käden leveydestä juoksi verivirtoja! Tällaisen verisen, kamalan näyn luulisi peloittavan lapset aivan järjiltään. Kuvaan kuului myös eräitä ainutlaatuisia apuneuvoja, jotka lisäsivät sen tepsivää vaikutusta. Nimittäin oikeasta puusta ja raudasta tehtyjä esineitä, jotka oli asetettu kuvan ympärille huomattaviin kohtiin: naulakimppu; vasara, jolla naulataan; sieni; ruoko, johon se kiinnitettiin; etikkakuppi; tikapuut, joilla ristinpuuhun noustiin; keihäs, jolla Vapahtajan kylki lävistettiin. Orjantappurakruunu oli oikeista okasista tehty ja naulattu kiinni pyhään päähän. Joissakuissa italialaisissa kirkkomaalauksissa, vanhain mestarienkin luomissa, on Vapahtajalla ja Neitsyellä hopeaiset tai kullatut kruunut, jotka ovat maalattuun päähän nauloilla kiinnitetyt. Vaikutus on luonnoton ja nurinkurinen.
Siellä täällä näimme tien vieren ravintolain etuseinissä kärsivistä marttyyreista hyvin suurikokoisia karkeita freskoja. Tuskinpa se vain lievensi heidän kärsimyksiään, että olivat noin kömpelösti kuvatut. Olimme pappiuden oikeassa kodissa ja sydämessä — pappiuden ja samalla onnellisen, rattoisan, tyytyväisen tietämättömyyden, taikauskon, alennuksen, köyhyyden, velttouden ja ainaisen pyrkimyksestä vapaan kunnottomuuden kotiliesillä. Ja me sanoimme hartaasti: se sopii näille ihmisille tismalleen; antakaa heidän nauttia niistä, yhdessä muitten eläimien kanssa, ja suokoon taivas, ettei heitä häirittäisi. Me emme kanna kaunaa noita pimittäjiä vastaan.
Kuljimme mitä ihmeellisimpäin, lystillisimpäin vanhain kaupunkien läpi, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan, jotka vielä istuvat syvällä kiinni vanhempain aikain tavoissa ja unelmissa vähääkään aavistamatta, että maailma pyörii ympäri! Ja lisäksi ne eivät vähääkään välittäneet siitä, pyöriikö se ympäri vai seisooko. Heillä ei ole muuta tehtävää kuin syödä ja maata ja maata ja syödä, ja työskennelläkin pikkuisen, jos saavat ystävän olemaan läsnä ja pitämään heitä valveilla. Heille ei makseta palkkaa ajattelemisesta — heille ei makseta palkkaa, jotta he vaivaisivat päätään maailman asioilla. He eivät ole kunnioitettavia kansalaisia — he eivät ole arvon miehiä — he eivät ole oppineita, eivät viisaita eivätkä eteviä kansalaisia — mutta heidän rinnassaan asuu koko heidän pitkän typerän elämänsä ajan rauha, joka käy yli ymmärryksen! Kuinka voivat ihmiset, jotka itseään ihmisiksi sanovat, tyytyä elämään niin syvässä alennuksessa ja olemaan niin onnelliset?
Ajoimme monenkin harmaan vanhan keskiaikaisen linnan ohi, jonka torneista ja sakaroista liehui kuin lippuja, paksuja murattiköynnöksiä; ennen vanhaan niiltä oli liehunut jonkun ristiretkeläisen lippu. Ajuri osoitti yhtä näistä vanhoista linnoista ja sanoi (minä käännän hänen sanansa):
"Näettekö tuon suuren rautakoukun, joka on seinässä juuri tuon sortuvan tornin korkeimman räystään alla?"
Me sanoimme, ettemme nähneet sitä niin kaukaa, mutta että se epäilemättä mahtoi olla siellä.
"No niin", hän sanoi, "siihen rautakoukkuun liittyy eräs legenda. Lähes seitsemänsataa vuotta takaperin tuon linnan omisti jalosukuinen kreivi Luigi Gennaro Guido Alphonso di Genova —"
"Mikä hänen toinen nimensä oli?" kysyi Dan.
"Ei hänellä ollut toista nimeä. Se nimi, jonka mainitsin, oli ainoa nimi, mitä hänellä oli. Hänen isänsä oli — —"
"Köyhää, mutta kunniallista sukua — tietysti — älkää välittäkö sivuseikoista — antaa legendan luistaa."
Legenda.
Hyvä — koko maailma oli siihen aikaan kovin kuohuksissaan Pyhän haudan vuoksi. Kaikki Euroopan suuret lääniherrat panttailivat maansa ja hopeansa varustaakseen sotilaita ja yhtyäkseen sitten kristikunnan suuriin armeijoihin ja lähteäkseen pyhiin sotiin kunniaa niittämään. Kreivi Luigi keräsi rahoja niinkuin kaikki muutkin, ja eräänä leutona syysaamuna hän sotakirveineen, haarniskoineen ja jyrisevine umpiputkineen ratsasti linnansa torneista ja varustuksista, mukanaan niin urhea joukko kristittyjä rosvoja, ettei Italiassa parempaa. Vyöllään hänellä oli miekkansa, Excalibur. Kaunis kreivitär ja nuori tytär viittoivat itkusilmin jäähyväisensä linnansarvilta ja muureilta ja kreivi karautti pois iloisella mielellä.
Hän teki rosvoretken erästä naapuriparonia vastaan ja täydensi varustuksensa saamallaan saaliilla. Sitten hän hajoitti linnan maata myöten, teurastutti perheen ja kulki edelleen. Ne olivat kovia poikia, nuo vanhan kansan ritarit. Oi voi! Ei semmoisia aikoja tule enää koskaan.
Kreivi Luigi sai Pyhässä maassa paljon mainetta. Hän rypi satain tappeluitten verissä, mutta hänen hyvä Excaliburinsa aina pelasti hänet hengissä verilöylyistä, vaikka usein pahoin haavoitettunakin. Hänen kasvonsa ruskettuivat pitkillä marsseilla Syyrian paahteessa: hän kärsi nälkää ja janoa; hän kitui vankiloissa, riutui iljettävissä ruttohospitaaleissa. Ja monen monta kertaa hän ajatteli kotiin jääneitä rakkaitaan ja arvaili, oliko kotona kaikki hyvin. Mutta hänen sydämensä sanoi: ole rauhassa, vartioihan veljesi taloasi.
Yhdeksäntoista vuotta sai kuluneeksi; se hyvä sota voitettiin. Gottfried hallitsi Jerusalemissa — kristityt sotajoukot kohottivat ristin lipun Pyhälle haudalle!
Oli iltahämärä. Viisikymmentä harleikkia lähestyi uupuneina tätä linnaa, sillä he kulkivat jalan, ja tomu, jota oli heidän vaatteissaan, osoitti heidän tulleen kaukaa. He kulkivat talonpojan ohi ja kysyivät häneltä, luuliko hän linnasta saavan ruokaa ja vieraanvaraisen yösijan, kristillisen armeliaisuuden nimessä, ja mahtaisiko siveä sisähuoneilveily saada osakseen suosiollisuutta — "sillä", sanoivat he, "tämä näyttelys ei sisällä mitään, joka voisi loukata vaateliaintakaan aistia."
"Pyhän Neitsyen nimessä", vastasi talonpoika, "jos teidän arvonne suvaitsevat, paljon parempi olisi teidän juosta täältä pitkät matkat ilvesirkuksenne kanssa, kuin viedä luitanne tuohon linnaan."
"Kuinkas nyt, senkin moukka!" huudahti päämunkki, "selitä rivo puheesi taikka, Pyhän Neitsyen nimessä, sinun käy huonosti."
"Rauhoitu, hyvä komeljantti, en minä sanonut muuta kuin totuuden, joka oli sydämelläni. Pyhä Paavali olkoon todistajani, että jos vain tapaatte paksun kreivi Leonardon hiprakassa, niin linnansa korkeimmalta muurilta hän nakkaa teidät kaikki! Voi kumminkin, hyvä Luigi herra ei enää hallitse täällä näinä surkeina aikoina."
"Hyvä Luigi herra?"
"Niin, juuri hän, teidän arvonne luvalla. Hänen ajallaan köyhät elivät yltäkylläisyydessä ja rikkaita hän sorti; veroja ei tietty olevankaan, kirkon isät lihoivat hänen anteliaisuudestaan; matkustajia tuli ja meni, eikä heille kukaan mitään tehnyt. Ja hänen salissaan oli sydämellisesti tervetullut ken tahansa ja sai syödä hänen leipäänsä ja juoda hänen viiniään. Mutta voi meitä! Yhdeksäntoista vuotta sitten hyvä kreivi ratsasti täältä taistelemaan pyhän ristin puolesta, ja monta vuotta on kulunut siitä, kun olemme saaneet häneltä sanaa tai merkkiä. Ihmiset sanovat, että hänen luunsa makaavat Palestiinan kentillä valkenemassa."
"Entä nyt?"
"Nyt! Jumala armahtakoon, julma Leonardo isännöi linnassa. Hän kiristää köyhiltä veroja; ryöstää kaikki matkustajat, jotka kulkevat hänen porttiensa ohi; viettää päivänsä vainoissa ja murhissa ja yönsä juomingeissa ja irstaudessa; kirkon isiä hän paistaa keittiössään vartaassa ja iloitsee siitä, kutsuen sitä ajanvietoksi. Näinä kolmenatoista vuotena Luigin kreivitärtä ei kukaan ole nähnyt ja moni kuiskailee, että hän kituu linnan vankiluolissa siitä syystä, ettei hän tahdo mennä Leonardon kanssa naimisiin, vaan sanoo rakkaan herransa vielä elävän ja mieluummin kuolevansa kuin pettävänsä hänet. Kuiskataan sitäkin, että hänen tyttärensäkin on vankina. Ei, hyvät ilveilijät, hakekaa te virvoituksia muualta. Parempi teidän on kuolla kristityllä tavalla kuin hypätä alas tuosta pyörryttävästä tornista. Hyvästi, hyvästi."
"Jumalan haltuun, hyvä mies — hyvästi."
Mutta talonpojan varoituksesta huolimatta näyttelijät kulkivat suoraa päätä linnaan.
Kreivi Leonardolle vietiin sana, että ilveilijäjoukko oli tullut pyytämään häneltä vieraanvaraisuutta.
"Hyvä. Menetelkää heidän suhteensa tavalliseen tapaan. Mutta seis! Minä tarvitsenkin heitä. Antakaa heidän tulla tänne. Sitten myöhemmin heittäkää ne alas muurilta — vai — montako pappia meillä on varalla?"
"Tämän päivän saalis on pieni, hyvä herra. Yksi apotti ja tusina kerjäläismunkkeja, siinä kaikki."
"Tuhat tulimmaista! Talohan joutuu aivan hunningolle! Lähettäkää tänne komeljantit. Ja sitten perästäpäin paistakaa ne yhdessä pappien kanssa."
Kaapuihin ja kasvoja peittäviin hilkkoihin puetut harleikit astuivat sisään. Julma Leonardo istui neuvostopöytänsä päässä koko hovinsa ympärillään. Kummallakin puolella seisoi pitkin salin seiniä lähes satakunta aseellista miestä.
"Ahaa, konnat!" sanoi kreivi, "mitä osaatte tehdä ansaitaksenne vieraanvaraisuuden, jota pyydätte?"
"Pelätyt herrat ja mahtavat suuret kuulijakunnat ovat nöyrille ponnistuksillemme suvainneet paukuttaa ihastuksissaan käsiään. Joukkoomme kuuluvat monitaitoinen ja lahjakas Ugolino, syystä kuulu Rodolfo, etevä ja kaikkitaitava Roderigo; johto ei ole säästänyt vaivoja eikä kuluja —"
"Kirous! Mitä voitte te tehdä? Pidä kurissa lörpöttelevä kielesi."
"Hyvä herra, akrobaattitemppuja, puntti voimistelua, punnerrusta ja korkeita hyppyjä olemme harjoitelleet — ja koska teidän korkeutenne minulta kysyy, uskallan tässä ilmoittaa julkisuutta varten, että todella ihmeellisessä ja huvittavassa zampillaerastatsuunissa —"
"Kiinni se mies! Kuristakaa se! Bacchuksen ruumiin kautta! — olenko minä koira, että minua saa raadella tuommoisilla monitavuisilla herjauksilla? Mutta seis! Lucretia, Isabel, astukaa esiin! Tomppeli, katso tätä rouvaa, tätä itkevää tyttöä. Edellisen kanssa menen naimisiin ennenkuin tunti on kulunut; jälkimmäisen täytyy kuivata kyyneleensä tai hän joutuu korppien ruoaksi. Sinä ja maankulkurijoukkosi saatte hauskuuttaa häitämme ilonpidollanne. Tuokaa tänne pappi!"
Linnan oikean isännän vaimo juoksi näyttelijäin johtajan luo.
"Ei, pelastakaa minut!" hän huudahti. "Pelastakaa minut kotitalosta, joka on kuolemaakin kauheampi! Katso näitä surullisia silmiä, näitä kuihtuneita poskia, tätä riutunutta ruumista! Katso, mihin kurjuuteen tämä ilkiö on minut saattanut, ja anna säälin liikuttaa sydäntäsi!
"Katso tätä impeä; katso, kuinka hänen ruumiinsa on riutunut, kuinka voimattomat hänen askeleensa, poskensa ruusuttomat, vaikka niillä pitäisi olla nuoruuden puna ja ilon riemastuttaa hänen hymyjään! Kuule meitä ja armahda meitä. Tämä hirviö oli isäntäni veli. Hän, jonka olisi pitänyt olla kilpemme kaikkea pahaa vastaan, on pitänyt meitä vangittuna torninsa kamalissa luolissa, ah, kolmetoista pitkää vuotta. Ja mistä rikoksesta? Ei mistään muusta kuin siitä, etten ole tahtonut kieltää uskollisuuttani, repiä rinnastani voimallista rakkauttani sitä kohtaan, joka ristin joukkojen kanssa taistelee Pyhässä maassa, (sillä oi, hän ei ole kuollut!) ja mennä tuon kanssa naimisiin! Pelasta meidät, oi, pelasta meidät vainotut, jotka sinua rukoilemme!"
Hän heittäytyi näyttelijän jalkain juureen ja syleili hänen polviaan.
"Ha!-ha!-ha!" karjui raaka Leonardo. "Pappi, tee tehtäväsi!", ja hän raastoi itkevän naisen luokseen. "Sano kerta kaikkiaan, tahdotko tulla omakseni? — sillä, kaiken pyhän nimessä, se henkäys, joka kieltosi lausuu, on oleva viimeisesi maan päällä!"
"EN KOSKAAN!"
"Sitten kuole!", ja miekka lensi tupestaan.
Nopeammin kuin ajatus, nopeammin kuin salaman leimaus katosi viisikymmentä munkkikaapua ja viisikymmentä loistavaa haarniskoitua ritaria seisoi siinä paljastuneena! Viisikymmentä säilää leimahti ilmaan asemiesten päälle ja kirkkaampana, tuimempana kaikkia muita säihkyi korkealla Excalibur ja vingahtaen iski miekan julman Leonardon kourasta!
"Luigin miehet, apuun! Uhuup!"
"Leonardon miehet! Hei nyt hei!"
"Ah Jumalani, ah Jumalani, mieheni!"
"Ah Jumalani, ah Jumalani, vaimoni!"
"Isäni!"
"Kultaseni!" (Tabloo.)
Kreivi Luigi sitoi petollisen veljensä kädet ja jalat. Palestiinasta tulleet karkaistut ritarit kuin huvityökseen leikkoivat ja paloittelivat linnan kömpelöt asepukarit. Voitto oli täydellinen. Kaikki olivat onnelliset. Kaikki ritarit saivat tyttären puolisokseen. Riemua! Maljoja! Finis!
"Entä mitä ne tekivät sille pahalle veljelle?"
"Oh, ei mitään — muuta kuin ripustivat tuohon rautakoukkuun, josta puhuin. Leuasta."
"Kuinka?"
"Pistivät sen kiduksien kautta hänen suuhunsa."
"Jättivät hänet siihen?"
"Moniaaksi vuodeksi."
"Ah — onko — onko hän kuollut?"
"Ollut jo kuusisataa viisikymmentä vuotta taikka niille maille."
"Mainio legenda — mainio vale — antaa mennä."
Saavuimme Bergamoon, omituiseen vanhaan linnoitettuun kaupunkiin, historiassa kuuluun, saavuimme kolme neljännestuntia ennen kuin juna oli valmis lähtemään. Kaupungissa on kolme- tai neljäkymmentätuhatta asukasta ja se on muistettava siitä, että se on harleikin syntymäkaupunki. Kun tämän keksimme, sai ajurin legenda silmissämme uuden merkityksen.
Levänneinä ja virkistyneinä nousimme iloisina ja tyytyväisinä junaan. En joudu nyt puhumaan kauniista Lago di Gardasta, sen komeasta linnasta, joka kiviseen poveensa kätkee niin etäisen ajan salaisuuksia, ettei perimätietokaan niistä mitään virka; en mahtavista vuorimaisemista, jotka jalostavat näköaloja; en edes vanhasta Paduasta enkä ylpeästä Veronasta; enkä sen Montagueista enkä Capuleteista, niiden kuuluista balkongeista ja Julian ja Romeon haudoista j.n.e., vaan riennän suoraan meren vanhaan kaupunkiin, Adrianmeren leskeksi jääneen morsiamen luo. Se oli pitkä, sangen pitkä junamatka. Mutta iltapuolella, istuessamme vaieten ja tuskin tietoisinakaan siitä, missä olimme — vaipuneina siihen miettiväiseen tyyneyteen, joka niin varmasti seuraa keskustelun myrskyä — joku huudahti:
"VENEZIA!"
Ja niin todellakin, tyvenellä merellä ujuen lepäsi moniaan virstan päässä suuri kaupunki; torneineen ja kattoineen ja tapuleineen uinui auringonlaskun kultaisessa auteressa.