XXXI LUKU.

Pompejin haudattu kaupunki.

Pompejin haudattu kaupunki — Asuntoja, joissa ei tuhanteen kahdeksaansataan vuoteen ole ollut asukkaita — Tuomioistuin — Autiutta — Menneitten jalanjäljet — "Naisilta pääsy kielletty" — Teatterit, leipäpuodit, koulut j.n.e. — Tuhkan säilyttämiä luurankoja — Urhea velvollisuutensa marttyyri — Maineen katoavaisuutta.

Minulla oli aina se käsitys, että Pompejiin laskeuduttiin soihtujen valossa kosteita pimeitä portaita aivan kuin hopeakaivoksiin ja että siellä kuljettiin pimeissä tunneleissa, joissa oli kattona laavaa ja kahden puolen kovasta maasta kaivettu kuin sortuneita vankiloita, jotka heikosti muistuttivat asumuksia. Mutta se ei ollut sinnepäinkään. Ainakin ehkä puolet tästä haudatusta kaupungista on täydelleen esiin kaivettu ja paljastettu päivän täydelle terälle. Ja siellä seisovat vankasti rakennetut (katottomat) tiilitalot pitkissä riveissä aivan samoin kuin tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin, hehkuvan auringon helteestä kuumina. Ja siellä ovat niiden permannot puhtaaksi laastuina ja ainoankaan kirkkaan sirusen himmentymättä tai puuttumatta isotöisistä mosaiikeista, joihin kuvattiin eläimiä, lintuja ja kukkia samaan tapaan kuin meidän aikoinamme nopeaan turmeltuviin mattoihin. Ja siellä Venukset ja Bakkukset ja Adonikset salien ja makuuhuoneitten seinillä armastelevat ja juopuvat monivärisissä freskoissa. Ja kadut ovat kapeat ja jalkakäytävät vielä kapeammat, hyvillä kovilla laavalaa'oilla lasketut, kaduissa on vaununpyöräin kuluttamat syvät kourut ja jalkakäytävät ovat muinaisten pompejilaisten anturain kuluttamat. Siellä ovat leipurinmyymälät, temppelit, oikeuspalatsit, kylpylät, teatterit — kaikki puhtaiksi kaavittuina ja siroina ja millään tavalla muistuttamatta maan uumeniin louhittua hopeakaivosta. Murtuneet pylväät, joita makasi kaikkialla, ovettomat oviaukot ja seinäin erämaan sortuneet yläreunat muistuttivat merkillisesti meidän kaupunkiemme "palanutta kaupunginosaa", ja jos täällä olisi ollut hiiltyneitä hirsiä, hajonneita akkunanpuitteita, kasoittain kaikenlasta rauskaa ja kaikki yleiseen mustunutta ja savustunutta, olisi yhdennäköisyys ollut täydellinen. Mutta ei — aurinko paistaa vanhan Pompejin päälle tänä päivänä yhtä kirkkaasti kuin se paistoi Kristuksen syntyessä Betlehemissä, ja sen kadut ovat sata vertaa puhtaammat kuin minä pompejilaiset itse milloinkaan näkivät niitä kaupunkinsa loistoaikanakaan. Minä tiedän, mitä sanon — sillä enkö ole suurilla valtakaduilla (Kauppiaitten kadulla ja Onnen kadulla) omin silmin nähnyt, kuinka kivilaskoksia ei oltu korjattu ainakaan kahteen sataan vuoteen! — kuinka petetyt veronmaksajat kautta sukupolvien olivat rattaanpyörillään kuluttaneet viiden ja kymmenenkin tuuman syvyisiä kouruja paksuihin laakakiviin? Ja enkö näistä merkeistä tiedä, etteivät Pompejin katukomisarjukset koskaan hoitaneet tehtäviään ja että kun he eivät koskaan korjauttaneet kivilaskoksia, niin eivät he niitä koskaan siivonneetkaan? Ja sitä paitsi, eikö katukomisarjusten luonteelle ole ominaista laiminlyödä velvollisuuksiaan milloin siihen on vähänkään tilaisuutta? Tekisi mieleni tietää sen miehen nimi, joka viimeksi hoiti tätä virkaa Pompejissa, niin saisi hän minulta kuulla kunniansa. Puhun tästä asiasta todellisella tunteella, sillä jalkani tarttui erääseen pyörän kouruun, ja mielihaikea, joka minut valtasi nähdessäni ensimmäisen onnettoman luurangon, jossa vielä oli kiinni takertunutta tuhkaa ja laavaa, lauhtui koko joukon, kun mieleeni johtui, että ehkä juuri tuo sama olikin katukomisarjus.

Ei — Pompeji ei enää ole haudattu kaupunki. Se on monen, monen sadan katottoman talon kaupunki ja katusokkelojen kaupunki, jossa oppaatta helposti eksyisi ja saisi yönsä nukkua jossain aavepalatsissa, jossa ei ole elävää asukasta ollut jälkeen tuon kamalan marraskuun yön tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin.

Kuljimme sen kadun, joka on Välimeren puolella (sitä sanottiin "Merikaduksi") ja Minervan ränstyneen, murtuneen kuvan ohi, joka vielä uupumatta vartioi omaisuuttaan, vaikkei voinutkaan sitä tuholta turvata, ja nousimme sitten pitkää katua, kunnes seisoimme leveällä Oikeus-Forumilla. Permanto oli tasainen ja puhdas ja kummallakin puolella oli jalo rivi sortuneita pilareita, kauniita joonilaisia ja korintholaisia kapiteeleja joka puolella hajallaan. Yläpäässä olivat tuomarien tyhjät sijat ja niiden takana laskeuduimme vankilaan, jossa tuhkat ja rakeet tuona ikimuistettavana marraskuun yönä olivat tavanneet kaksi vankia kahleissaan ja kiduttaneet heidät kuoliaaksi. Kuinka he mahtoivat raastaa armottomia siteitään julmain tulten raivotessa heidän ympärillään!

Kuljimme sitten monen upean yksityisasunnon läpi, joihin emme olisi ennen vanhaan, omistajain eläessä, päässeet ilman käsittämättömällä latinalla kirjoitettua nimenomaista kutsua — jota kutsua me arvatenkaan emme olisi saaneet. Nuo ihmiset rakensivat talonsa koko lailla samanmallisiksi. Permannot olivat monivärisistä marmoripaloista koottuja mosaiikkeja, kuvat mielikuvituksellisia sommitelmia. Kynnyksellä silmään ensimmäiseksi sattui joskus latinalainen tervetulolause tai koiran kuva, jonka alla seisoi "Varo koiraa", ja toisinaan karhun tai faunin kuva, johon ei kuulunut minkäänlaista kirjoitusta. Sitten astutaan jonkinlaiseen eteiseen, jossa oli tapana pitää hattutelinettä — luultavasti. Seuraava järjestyksessä oli huone, jonka keskellä oli suuri marmoriallas ja suihkulähteen torvet. Kahden puolen on makuuhuoneita. Suihkulähteen takana on vastaanottohuone, sitten pieni puutarha, ruokahuone ja niin yhä edespäin. Permannot olivat kaikki mosaiikkia, seinät stukolla verhotut tai varustetut freskoilla tai korkokuvilla koristellut ja siellä täällä oli kuvapatsaita, suuria ja pieniä, ja pieniä kala-allikoita ja kimaltelevia vesikaskaadeja, jotka juoksivat pihaa ympäröivän kauniin pylväskäytävän kätköistä ja pitivät kukkalavoja tuoreina ja ilmaa raikkaana. Nämä pompejilaiset olivat maultaan ja tavoiltaan sangen ylellisiä. Hienoimmat pronssiteokset, mitä olemme Euroopassa nähneet, ovat olleet kotoisin Pompejin ja Herculaneumin esiin kaivetuista kaupungeista, samoin kuin hienoimmat kameatkin ja hienoimmat jalokivikaiverrukset. Heidän maalauksensa ovat kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuosisadan iästä huolimatta usein paljon miellyttävämmät kuin kolme vuosisataa takaperin eläneitten vanhain mestarien kuulut yöpainajaiset. He olivat taiteessa sangen edistyneet. Näistä ensimmäisen vuosisadan teoksista aina yhdenteentoista vuosisataan saakka taidetta ei näytä sanottavasti olleen olemassakaan — ei siitä ainakaan ole mitään säilynyt — ja omituista oli nähdä, kuinka suuresti nämä vanhan ajan pakanat (ainakin muutamissa suhteissa) voittivat ne etäiset mestarisukupolvet, jotka tulivat heidän jälkeensä. Maailman ylpeys kuvanveiston alalla näyttää olevan Laokoon ja "Kuoleva gladiaattori", jotka näimme Roomassa. Ne ovat yhtä vanhat kuin Pompeji ja kaivettiin esiin maasta kuten Pompejikin. Mutta niiden tarkkaa ikää ei voida muuta kuin arvata, samoin kuin ei sitäkään, kuka niiden tekijä on. Mutta kuluneina, halkeilleina, historiattomina ja päällään luvuttomain vuosisatain tahratkin ne yhä vielä mykkinä uhmaavat kaikkia yrityksiä kilpailla katoamattoman täydellisyytensä kanssa.

Kummalta ja omituiselta tuntui käyskennellä tässä kuolleiden vanhassa hiljaisessa kaupungissa — vaellella pitkin tyhjän tyhjiä katuja, joissa kerran tuhannet ihmisolennot olivat ostaneet ja myyneet, käyskennelleet ja ratsastaneet ja täyttäneet paikat liikkeen ja ilomielen melulla ja hyörinällä. He eivät olleet laiskoja. Niihin aikoihin pidettiin kiirettä. Löysimme siitä todistuksen. Eräässä kulmauksessa oli temppeli ja oli lyhempi kulkea kadulta toiselle tämän temppelin pylväitten välitse kuin ympäri — ja katso! aikaa säästävät jalat olivat monen miespolven aikana kuluttaneet rakennuksen vankkaan laakakivipermantoon syvän uoman! Ei ollut aikaa kiertää, missä oikaisemalla pääsi sukkelampaan.

Kaikkialla näkee seikkoja, jotka saavat ihmettelemään, kuinka vanhoja nämä vanhat talot olivat, ennenkuin tuhoyö tuli — ja nämäkin seikat palauttavat nuo ammoin kuolleet asukkaat mieleemme ja asettavat ne ilmielävinä silmäimme eteen. Ne portaat esimerkiksi (kahden jalan vahvuisia laavamöhkäleitä), jotka kulkevat pois koulusta ja samanlaiset portaat, jotka johtavat pääteatterin hienoimmille riveille, ovat melkein poikki kuluneet! Kautta sukupolvien olivat pojat kiiruhtaneet pois tuosta koulusta ja heidän vanhempansa kiiruhtaneet teatteriin ja hermostuneet jalat, jotka ovat olleet tomua ja tuhkaa kahdeksantoista vuosisataa, ovat jättäneet merkkinsä, jotka me voimme tänä päivänä lukea.

Käännyimme pois ja katselimme verstaan toisensa jälkeen, myymälän toisensa jälkeen Kauppiaitten pitkää katua alas kulkien ja kysyimme mielikuvituksessamme Rooman ja idän tuotteita, mutta kauppiaat olivat menneet, torit olivat, tyhjät eikä ollut mitään muuta jäänyt kuin särkyneet ruukut, kaikki tuhkan ja tomun yhteen kivettämänä: viini ja öljy, jotka kerran olivat ne täyttäneet, olivat tuhoutuneet samalla kuin omistajatkin.

Eräässä leipomossa oli mylly viljan jauhamiseksi ja uunit leivän leipomiseksi. Ja sanotaan Pompejin esiin kaivajain näistä samoista uuneista löytäneen kauniita, hyvin leivotuita kyrsiä, joita leipuri ei ollut ennättänyt ottaa uuneista, kun hän viimeisen kerran lähti puodistaan, asianhaarat kun pakottivat hänen poistumaan niin suurella kiireellä.

Eräässä talossa (Pompejin ainoassa rakennuksessa, johon naisilta on pääsy kielletty) oli pienet kammiot ja lyhyet vuoteet vankasta kivestä aivan samanlaisina kuin ennen vanhaankin, ja siellä oli kuvia, jotka näyttivät melkein yhtä tuoreilta, kuin olisi ne eilen maalattu, mutta joita ei kynä rohkenisi selostaa. Ja siellä täällä oli latinalaisia kirjoituksia — ruokottomia neron pilkistyksiä, ehkä samain käsien riipustamia, jotka ennen aamun valkeamista kohotettiin apua rukoillen taivasta kohti keskellä tuiskivan tulen myrskyä.

Eräällä valtakadulla oli jykevä kiviallas ja vesisuihku, josta siihen juoksi vettä. Ja missä Campagnan uupuneitten hikisten työntekijäin oli ollut tapa lepuuttaa oikeata kättään kumartaessaan huulensa suihkuun, siihen oli Vankkaan kiveen kulunut tuumaa tai kahta syvä leveä kouru. Ajatelkaahan, kuinka lukemattomat tuhannet kämmenet olivat noina ammoin olleina aikoina tätä kohtaa painaneet, kun raudan kovuiseen kiveen oli kuoppa kulunut!

Pompejissa oli suuri julkinen ilmoitustaulukin — paikka johon kiinnitettiin ilmoitukset gladiaattoritaisteluista, vaaleista ja muista sen tapaisista asioista — ei nopeaan turmeltuvaa paperia, vaan kestäviä, kaiverrettuja kivitauluja. Eräs nainen, joka nähtävästi oli rikas ja hyvin kasvatettu, ilmoitti vuokrattavaksi asumuksen tai muuta sen tapaista kylpylöineen ja muine ajanmukaisine parannuksineen, ja monta sataa puotia, pannen ehdoksi, ettei asumuksia käytettäisi siveettömiin tarkoituksiin. Vuolluista ovitauluista on helppo saada selkoa monenkin Pompejin talon asukkaan nimestä. Ja samoin on helppo nähdä, keitä oli haudoissa. Kaikkialla näkee ympärillään esineitä, jotka ilmaisevat jotain tämän unhotetun väestön tavoista ja vaiheista. Mutta mitä jättäisi tulivuori amerikkalaisesta kaupungista, jos se sataisi jonkun päälle tulta ja tuhkaa. Tuskin merkkiäkään, josta myöhemmin sen kohtalot voitaisiin selville saada.

Pompejin pitkistä saleista löydettiin eräästä miehen luuranko, jolla oli toisessa kädessä kymmenen kultarahaa, toisessa iso avain. Hän oli ottanut rahansa ja juossut ovea kohti, mutta tulimyrsky oli yllättänyt hänet aivan kynnyksellä ja hän oli vaipunut alas ja kuollut. Vielä yksi minuutti kallista aikaa olisi ehkä ollut hänen pelastuksensa. Näin miehen, naisen ja kahden nuoren tytön luurangot. Naisen kädet olivat leveälle levitetyt kuin kuolon tuskassa ja kuvittelin vielä näkeväni hänen muodottomissa kasvoissaan saman hurjan epätoivon ilmauksen, joka ne silloin ammoin muodottomiksi väänsi taivaan sataessa tulta näille kaduille. Tytöt ja mies makasivat kasvoja käsivarsillaan peitellen, ikäänkuin he olisivat tahtoneet suojella niitä ympäröivältä tuhkalta. Eräästä huoneistosta löydettiin kahdeksantoista luurankoa, kaikki istuvassa asennossa, ja seinillä mustuneet kohdat vielä ilmaisevat heidän muotoaan ja asennoitaan kuin varjot. Eräällä heistä, joka oli nainen, oli vielä luurankokaulassaan helmet, joihin hänen nimensä oli kaiverrettu — Julie di Diomede.

Mutta ehkä runollisin muisto, mitä Pompeji on nykyaikaiselle tutkimukselle antanut, on se uljas, täyteen rautapukuun puettu roomalainen sotilas, joka velvollisuudelleen uskollisena, uskollisena roomalaisen soturin uljaalle maineelle ja täynnään sitä horjumatonta rohkeutta, josta tuo maine sai suurimman kunniansa, seisoi vartiopaikallaan kaupungin portilla, suorana ja väistymättä, kunnes ympärillä raivoava helvetti poltti pois pelkäämättömän hengen, jota se ei voinut lannistaa.

Aina kun luemme Pompejista, muistamme tuon sotilaan. Emme voi kirjoittaa Pompejista tuntematta luonnollista halua antaa hänelle tunnustusta, jonka hän niin hyvin ansaitsi. Muistakaamme, että hän oli soturi — eikä poliisi — ja soturina häntä kiittäkäämme. Soturina hän pysyi paikoillaan — soturin luonto kun kielsi häntä pakenemasta. Jos hän olisi ollut poliisi, olisi hän niinikään jäänyt paikoilleen — koska hän olisi vetänyt makeita unia.

Koko Pompejissa ei ole puoltakaan tusinaa portaita eikä muitakaan merkkejä, jotka osoittaisivat talojen olleen muuta kuin yhdenkertaisia. Ihmiset eivät siellä asuneet pilvissä, kuten nykyiset venezialaiset, genovalaiset ja napolilaiset.

Lähdimme sitten tämän ikäarvoisen menneisyyden kaupungin juhlallisista mysteereistä — tämän kaupungin, joka kaikkine vanhoine menoineen ja omituisine vanhoine tapoineen tuhoutui niin kaukana menneisyydessä, siihen aikaan, jolloin opetuslapset saarnasivat uutta uskoa, joka nyt on meistä yhtä vanha kuin vuoret ja kukkulat — ja haaveilimme puitten keskellä, joitten alla vielä lepää monet eekerit esille kaivamattomia katuja ja aukioita, kunnes räikeä vihellys ja huuto "kaikki vaunuun — viimeinen juna lähtee Napoliin!" herätti minut ja muistutti, että kuuluin yhdeksänteentoista vuosisataan enkä ollut kahdeksantoista vuosisataa tuhkaan ja ruuhkiin piintyneenä maannut tomuinen muumio. Siirtyminen nykyisyyteen oli yllättävä. Se tosiseikka, että vanhassa kuolleessa Pompejissa todella oli rautatie, joka siellä hihkaisi epäkunnioittavan vihellyksensä ja meluisasti ja arkimielisesti kutsui kokoon matkustajia, tuntui sangen kummalta ja yhtä runottomalta ja epämiellyttävältä kuin se oli kummaa.

Verrattakoon tämän päivän rattoisaa elämää ja auringonpaistetta hirmuihin, jotka Plinius nuorempi näki täällä marraskuun 9 p. armon vuonna 79, urheasti ponnistelussaan äitinsä pelastamiseksi vaaran ulottuvilta ja äidin taas, äidin kaikella epäitsekkyydellä, rukoillessa poikaansa jättämään hänet ja pelastamaan itsensä.

"Tällöin oli synkeä pimeys saonnut siihen määrään, että olisi luullut olevansa ulkona pilkkopimeänä ja kuutamottomana yönä tahi huoneessa, jossa kaikki valot oli sammutettu. Joka puolelta kuulimme naisten valituksia, lasten itkua ja miesten huutoja. Yksi kutsui isäänsä, toinen poikaansa ja kolmas vaimoaan ja vain äänistään he saattoivat tuntea toisensa. Moni epätoivossaan rukoili, että kuolema tulisi ja tekisi lopun heidän kurjuudestaan

"Toiset rukoilivat jumalilta apua ja toiset luulivat tätä yötä
viimeiseksi, ikuiseksi yöksi, joka hukuttaisi koko maailman!

"Siltä minustakin tuntui — ja lohdutukseksi lähestyvää kuolemaa
vastaan ajattelin: Katso, maailma katoaa tyhjyyteen!"

* * * * *

Kierreltyämme Rooman, Baiaen ja Pompejin mahtavain raunioitten keskellä ja vilkaistuamme ajan kalvamiin nimettömiin keisarillisiin marmoripäihin, joita Vatikaanin käytävissä on pitkät rivit, tunnen yhden vaikutelman kolkuttavan mieltäni voimalla, jota sillä ei ole koskaan ennen ollut: maineen tyhjyyden ja hataruuden. Ihmiset ovat muinaisaikoina eläneet vanhoiksi ja kaiken pitkän elämänsä tehneet työtä kuin orjat, mikä puhujana, mikä sotapäällikkönä, mikä kirjailijana, ja sitten kallistuneet vuoteelleen ja kuolleet onnellisina siinä ajatuksessa, että heidän työnsä kestää historiassa ja heidän nimensä on saavuttanut kuolemattomuuden. Kyllä kai, parikymmentä lyhyttä vuosisataa lepattelee tiehensä ja mitä tästä kaikesta jää? Mustaan kiveen mieletön kirjoitus, jota muinaistutkijat nuuskivat ja saivartelevat ja sekoittelevat saamatta siitä muuta selville kuin paljaan nimen (jonka he lukevat väärin) — ei historiaa, traditiota, ei runoutta — ei mitään, joka sille antaisi ohimenevääkään mielenkiintoa. Mitä mahtaa olla jäljellä kenraali Grantin suuresta nimestä neljänkymmenen vuosisadan kuluttua? Ehkä tämä — vuoden 5868 tietosanakirjassa:

"URIAH S (tai Z) GRAUNT — suosittu muinaisuuden runoilija Brittiläisen Amerikan Yhdysvaltain Azteekkiläisissä maakunnissa. Jotkut tutkijat sanovat hänen eläneen vuoden 742 vaiheilla j.Kr. Mutta oppinut Ah-ah Foo-foo vakuuttaa hänen olleen englantilaisen runoilijan Scharkspyren aikalaisen ja eläneen vuoden 1328 vaiheilla j.Kr., kolmisen vuosisataa Troijan sodan jälkeen, eikä ennen sitä. Hän kirjoitti: 'Liekuta minut uneen, äiti'."

Nämä ajatukset tekevät minut alakuloiseksi. Minä menen maata.