KURJET

Olenkohan ennen nähnyt, että kurkien auransakarat ovat kuin häilyvä ajatus helteisten aivojen taivaalla. Katsohan, kuinka yksi nopeana kuin onneton Ikarus vahasiivin epätoivoisesti ponnistaen käy kärkeen.

Sen siivenlyönnit ovat tuulta tulvillaan.

Tänä valoisana päivänä, jolloin ystäväni poimi viimeiset kypsät omenat vihreään koriin käsivarrelleen, me kuljimme kauan pensasaitakujaa, joka on niin tuhatväriseksi tullut. Me näimme kurkien kaihoisat aurat, kun ne lähtivät pois, me kuulimme niitten sanomattoman tuskan. Emmekä me mitään puhuneet.

Ehkä näimme, että siellä lensi viimeisenä räpyttelevä Eros, ojennetussa kädessään viini, jossa ei ollut yhtään nuolta. Se räpytteli ja oli pudota meidän puutarhanaidalle.

Mutta se meni kurkien jälkeen, viimeisenä. Sen vahasiipien vitinän me kuulimme aivan kujan kohdalta, tuhkanharmaalta taivaalta. Me katselimme toisiamme, ystäväni ja minä.