DOMINUS KRABBE
1. Pappilan nuorenherran kertomus
Hän vaelsi alakuloisena, kuten nuoret miehet aina,
vaikka sydäntä ei suinkaan vielä maailman huolet paina,
hän vaelsi tukka liehuen ja mieli jossain poissa.
Hän kuuli, kuinka lasikellot soivat vaahteroissa.
Hän kulki kotipihalla ja samalla maailmalla.
Hän seisoi hetken epäröiden kanslian ikkunan alla.
Suviyössä valitti tuuli,
lasikellot, lasikellot…
Ja laiha liekki tuikutti, tuikutti ikkunasta. Hän hätkähti ja vaivoin välttyi takaisin juoksemasta. Se on isäni tietysti, mietti hän, hän valvoo poikaansa tänään. Oi, poika, poika, isälläsi on suruja nieltävänään: sinä etkö kadu viipymistäsi kylän karkeloissa — vain sielus mistaat ja sydämesi syntipaikoissa noissa.
Hän tarrasi ikkunaluukkuihin ja keljuili ylös vähän ja miltei kauhusta kirkaisi kun katsoi sisään. Tähän hän totta ei ollut valmistunut keskellä nykyistä aikaa: suviyössä olis siis kaikitenkin hitonmoista taikaa!
Hän käsitti salamannopeasti: kaamea menninkäinen oli kansliassa ja kirjoitti. Jokin uho, kalsea, jäinen kävi lasien lävitse pihalle kuin luurangon kostea hiki… Hän tunsi äkkiä Pappi Krabben. Se istui ruutua liki, se kohotti tyhjän katseensa, hän tunsi tuon saman saaliinhimon syttyvän siihen, jonka niin, oli sakaristossa maaliin ja kankaaseen joku mestari ennen siveltimellä luonut. Niin, tietysti se taaskin oli krouvissa viinoja juonut (se krouvi sijaitsi kirkolla, hänet erotti piispa siksi, kun hän möi viinaa ja joi hän viinaa henkensä pidättimiksi).
Hän sisään kävi ja rohkaisten luontonsa rykäisi ovella lujaan ja arveli sillä saattaneensa haamun umpikujaan. Vaan se oli aivan rauhallinen, ei syöksynyt ilmaan lainkaan. »Oi iltaa poikani», sanoi se vain, »miten suuren kunnian sainkaan kun vaivauduit minun luokseni näin myöhään yöllä ja tahdoit minun mieltäni riemastuttaa, niin, oi poikani, mahdoit, mahdoit hyvin nukkua vain sinun vuoteellas. Vaan äläpäs, äläpäs huoli, jos sitten hieman juteltais, ota, istu, tuossa on tuoli…»
Ja sitten hän haamulta tietää sai: se kirkossa saarnata halas.
Se kylmeni harppujen huminalle ja taivaasta vaelsi alas,
se hetkeksi vanhan pappilan kanslian pulpettipenkille palas
ja sytytti haarakynttilän ja istuen myöhään yöhön
koko palavan henkensä voimalla vaipui saarnanvalmistustyöhön.
Sen sulka rapisi paperilla ja kirjainten jono musta
kuin huusi jo lain ja evankeliumin sanoman julistusta…
Suviyössä valitti tuuli.
Lasikellot, lasikellot
soivat vaahteroissa.
Vaan sitten se haihtui kuin usma pois. Ei näkynyt enää häntä. Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä ja yllä keltainen sortuukki ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.
2. Piika Amandan kertomus
Ja meidän piika Amanda oli herännyt aamulla varhain, vaikka piikain uni, kuten tunnettua, on juuri amulla parhain. Hän oli kuullut nurkissa kolkutusta. Ja hissun kissun kulki jokin kaamea olento porstuassa ja ovia ryskien sulki, ja juoksi pihalla, puutarhassa ja anturat maahan iski kuin nuija-juntta, ja kumminkaan ei haukkunut Halli-piski.
Ja Amanda kylmässä hiessä ui ja nousi ja ovelle juoksi ja raoitti varovaisesti ja palasi ikkunan luoksi kun mitään ei nähnyt eteisessä, ja aukaisi ikkunanverhot. Vaan ulkona värisi aurinko ja kedolla leikkivät perhot ja lehmät ynisi karjatarhassa. Lahdella sumu leijas… Mikä hitto häntä unien keskeltä turhaan ylös peijas?
Vaan äkkiä kämmenin hamuilevin hän punaiset kasvonsa peitti: jokin valkoinen olento tallin edessä satulan selkään heitti pienvärisen korskuvan valakkahevosen, ja itse hyppäsi selkään.
Oli haamulla liperit leuan alla ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt…
3. Renki Epramin kertomus
Ja meidän Eprami kuului olleen tulossa kotiin. Hän mietti, miten iloisen yön hän Nikulan Alman aitassa juuri vietti. Hänen ajatuksensa ruusunpunaiset kiersivät tuttuja maita, hänen huulensa vihelsi nuotteja villejä, drillejä onnekkaita. Hän astui rennosti Ripakon kujaa kun aurinko nousi. Hän saapui järvelle kimmeltävälle ja yli sen sousi ja katseli kuinka korsissa sipisi, aalloilla lipisi tuuli. Hän telkkien vitinän, ruislinnun haikean ritinän kuuli. Hän niitulla näki vilkkuvan keltaisten kurppien nokkien, hän pajuista äkkäsi kerttujen parvet ja ilmasta lokkien. Hänen venheensä kokka törmäsi suhisten kaislaan ja santaan ja notkein ja nuorin jäsenin hyppäs hän pappilan rantaan. Poissa on kulta…
Ja aurinko heitteli pappilan laseihin punaista tulta.
Ja Eprami lauloi haikeesti: Poissa on kulta…
Hän mollissa lauloi ja asteli rennosti taloa kohti.
Oi aikainen aamu! Se mutkikas polku läpi koivikon johti.
Hän lauloi mollissa: Poissa on kulta. Ja koivikko hymys.
Vaan äkkiä paukkui ja tantere soi. Ja Eprami lymys ikikokoisen koivun rungon turviin ja kalveten näki: oli liikkeellä valkeat menninkäiset ja hautojen väki. Pikimustalla ratsulla karkasi kelmeä vainaja ohi ja ruoskalla vinkuvasiimaisella sen kupeita sohi. Verenkarvainen liekki suitsusi ympäri hevosen suusta. Ja ratsastajalla naama lie ollut pelkästä luusta, pyhä piplia toisessa kainalossa ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt…
4. Kirkonvartija Optaatuksen kertomus
Ja kirkonvartija Optaatus, joka soittaa kelloja aamuin ja on, kuten kaikki kirkonvartijat, tarkka tuntija haamuin, meni aamulla varhain sakaristoon ja aikoi siivota siellä: näet on niin raskasta antaa rovastin liialti tomuja niellä, se tekee kurkun karkeaksi ja saarna ei oikein luista…
Vaan semmoista suurta säikähdystä ei Optaatus toista muista: pikimusta ratsu on köytettynä lampetin lenkkiin ja kauraa se rouskii nuorilla hampaillaan. Ja nurkassa joku nauraa röhönaurua, paksua, karmivaa. Kun Optaatus sinne kääntyy, hänen hyvänsävyinen naamansa kauhusta vinoon vääntyy. Se on pappi Krabbe, se syntinen mies, jonka kuva on kaapin päällä. Mitä hittoja hänkin, vainaja, on näin päivällä vielä täällä: kuten tunnettua on vainajilla aikaa yhdestä viiteen ja sitten niitten on lähdettävä takaisin kiireesti hiiteen… Oli haamulla rillit nenänpäässä ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt…
5. Pappilan neitien kertomus
1.
Me menimme juhlapukuisina herkän-hartaalla miellä ja yhteen kartanon Mirjamin kanssa satuimme kirkkotiellä. Me hymyilimme ja tervehdimme. Ja Mittumaarian pellot oli kukkamerenä: päivänkukat ja apilaat ja kellot kuin laineet kohisi aidan takana. Väkevä koivujen haju ja kasteen tuoksu syöksyi vastaan kuin myrskytuuli raju. Ja helähti kirkon isokello, kun kellonsoittaja veti koko hartiavoimalla kellon nuoraa. Sitten pimpitti heti papinkello kimein kilinöin. Se viittasi meidän isään. Me tukkaamme hiukan sipaisimme ja marssimme rivissä sisään.
Koko kirkkorahvas kahahti ja sitten suvivirsi soi holveissa ja sen soidessa kaikkosi sydänten kirsi. Se on kaikkein virtten suloisin, ah, siinä on jaloa voimaa, sen väristessä ja helistessä totisesti soi maa… Vaan se meni poikki. Me hämmästyimme. Virtemme jäi puoliin. Jokin peljättävä kummitus oli kiivennyt saarnastuoliin. Joku vaimo kirkaisi perällä. Joku pudotti kirjansa. Joku oli jäykistynyt ja huulille oli syöksynyt manaushoku. Ja isämme, hän oli sakaristosta tullut ovelle asti ja seisoi ja tuijotti saarnastuolia perin tuikeasti. Ja lukkari yritti virttä taas. Vaan sävel soristen kuoli… Ja sitten meillä ei enää ollut muuta kuin saarnastuoli ja kummitus saarnastuolissa. Se kohotti luurankonyrkin ja pauhasi meille lain sanoja lausein kiivain ja jyrkin. Sen kaljulla oli kalotti ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.
2.
Me kuulimme, kuinka Herra teki armon Juudean maalle kun Johanneksen lahjoitti sille vanhalle Sakariaalle, me kuulimme, kuinka Herodias oli häijy ja jumalaton kun eli alla Herodeksen kuninkaallisen katon, me kuulimme, miten Salome tanssi Herodeksen nähden, me kuulimme, miten Herodes antoi Salomen tanssin tähden pyhän Johanneksen mestattavaksi aivan ilman syytä, me kirosimme Salomea, sitä kurjaa, kurjaa kyytä, me siunasimme Johannesta, hyvää Jumalanmiestä, joka edelläkävi ja Messiaalle tiedot antoi tiestä. — Vaan saarnattuaan tähän asti kummitus taukosi vähän. »Minä tahdon tähän lisätä, minä tahdon lisätä tähän että kaikki tietäis sen seurakunnassa: Olen kuin Herodes muinen, tämä käsivarsi ja nyrkki tässä, tämä nyrkki kalmanluinen on kuoleman miekkaa pidellyt ja tappanut miehen kerran, ja totisesti se mies oli myös, kuten Johannes, mies Herran. Oi ystävät, ystävät, kalvetkaa, sillä kenkään, kenkään teistä ei taida silmin synnittömin Herran edessä seistä. Te olette kaikki Herodeksia, joka ainoa miehen murhan on tehnyt omassa sielussansa tähden himon turhan. Kuka luulee itsensä viattomaksi Seebaotin nähden? Joka ainoa oman itsensä on tappanut Salomen tähden…»
3.
Ja liikutus kävi seurakunnossa, itku nousi ja laski. Ja rahvas oli kuin vastakaadettu, vastakulottu kaski, ja vastakylvetty: odottaa sai milloin nousis oras. Joku akka huusi ja mylvi melkein, joku ukko manas ja poras, joku kimeä-ääninen pojan-nappula penkillä seisten huusi: »Oi taivaan profeetta, taivaan profeetta, Messias, Messias uusi.» Ja kaksi vanhaa-emäntää hihitti mieltä vailla, ja kaunis tyttö ristikongilla tanssi Salomen lailla…
Ja kummitus vihdoin lopetti. Emme nähneet enää häntä. Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä ja leuassa pieni piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.
6. Vanhan haudankaivajan kertomus
Hän kuului juuri siirtäneen mädän hautalaudan pois kiviaidalle reunustalta vastaluodun haudan ja sitten ääneti istahtaneen. Ja hän hautarivit näki ja mietti, että siinä se nukkui pitäjän vanha väki: oli paroonia ja riiarinnaa ja rovastia ja muuta — vaan itseasiassa kuitenkin vain rapiata luuta, joka helponlaisesti murenee ja tomuks ja tuhkaks hajoo, kun kaivaessaan lapion terällä hiukkasenkin kajoo…
Niin, sielu, sanovat, ikuisesti veisaa ilossa taivaan, vaan ruumis, miksi se katoaa, miks ruumiin madot sai vaan… Ja hän sytytti niveräpiippunsa. Niin, oli se kysymys vakaa. Hän hymähti lievästi itsekseen. Vaan silloin puitten takaa tuli hitaasti ratsu ja ratsumies. Mitä kummaa ne tekivät tässä pyhää kirkkorauhaa sunnuntaina noin julkeesti häiritsemässä? Ravas ratsu Krabben haudalle. Hävis ratsumies satulasta. Ja silloin hauturi äkkäsi, hän äkkäsi silloin vasta: oli miehellä piirteet kauheat, oli silmät jäiset ja tylyt, kuten sakariston taulussa, ja jalassa pieksunhylyt.