LAULU VAAKALINNUSTA
Vanhanaikainen runo
Ruissalo
Armas, sun kiharoissasi liehtoi suvinen tuuli, kun sinut tapasin viileessä toukokuussa vuokkojen kukkimisaikaan, sunnuntaina auringonläikkeessä Ruissalon rantatiellä.
Armas, näin, miten korvies pienet helmet
mustien hiustesi varjoon piiloittuivat,
sitten näin sinun silmäs, ja niitten kaivoon
upposi äkkiä sieluni jääden sinne.
Tammien alla me kuljimme iltaan asti.
Kuulimme peipposlintujen suloisen laulun.
Nousimme vuorille. Toukomettisen huilu
helähti laaksosta, miltei jalkaimme alta.
Poimimme alhosta vuokkoja silloin tällöin
ujoina, arkoina toistemme silmiä etsein.
Olimme hartaita. Turusta kuljetti tuuli
tuomiokirkosta suurien kellojen pauhun.
Itkimme melkein. Olimme onnellisia.
Silloin me kuulimme metsästä tumman soinnun:
kaukana jossain, oksien holviston alla
outo lintu valitti kummallisesti…
Kuuvannokassa
Katso me pakenimme, ja Kuuvannokkaan,
kiville, joita vaaleat laineet huuhtoo,
päädyimme viimein. Kahden, onnellisina
seisoimme katsoen
kauaksi Airistolle.
Näimme harmaitten lokkien kiirivän yllä
vaahtoharjaisten. Näimme hanhien aurat,
näimme jahtien myötätuulessa-lennon
ohitse aution
Viitakarin ja Kuuvan.
Meidän selkämme takana, hongistossa
Japhyx-tuuli helkytti kanteletta.
Kuuntelimme, kun Juhana herttua ajoi
raudikko-orhilla
ylitse samettiketoin.
Kauriitten hengitys kuului arkana silloin
mättäitten takaa ja saksanpeurojen laumat
kavahti säikkyen pähkinäpensaikosta
hurjien koirien
innosta läähättäessä.
Nihdit ja huovit syöksivät koirien jälkeen.
Katariina! Ja ehtoossa kellastuvassa
kutsui Juhana herttuatarta ja sitten
suutelivat he
hellästi mäntyjen alla.
Mutta rannalla syöksivät mustat laineet
jalkoihis asti, armas. Ja kuule, kuule!
Hongan latvassa valitti outo lintu.
Miten se huusi
ehtoossa himmentyvässä.
Tapaaminen
Odotin vanhan majurin haudan luona, heisipensaan katveessa kirkkomaalla. Naakat hymyili kirkon harjalla, jota puolipäivän kiihkeä aurinko paahtoi.
Alhaalla suitsusi kasteheinissä tuuli.
Jumala saarnasi kirkossa syntisille
milloin tuomiten heitä, milloin armoa jakain,
vihdoin keräten kaikki helmainsa turviin.
Urut syttyivät. Lukkarin ankara basso
nosti taivaitten luojalle ylistysvirren.
Sitten vaikeni kaikki, kun rahvas vaipui
siunaten itsensä syvälle penkkien ylle.
Isännät tulivat ensiksi kankein jaloin
suuresta ovesta, sitten emännät myöskin
hitaasti, jutellen, liinoja tiukalle solmein,
jollakin poskella vielä kyynelen uurto…
Ja kun ma nousin, näin sinun tulevan sieltä.
Silloin äkkiä kirkon perustus järkkyi.
Tanner hypähti. Vihreä valkeus syttyi.
Tornin huipussa veisasi viirikukko.
Haapsalun valkea nainen.
Me tulemme Ristin metsistä lävitse Läänemaan.
Me istumme Haapsalun valleille hetkeksi huoahtamaan.
Me kuulemme äänien sorinaa. Me näemme yllämme kuun,
joka sarvilyhdyllä vilkuttaa vanhaan Haapsaluun.
Ja pienet neidit vaeltavat teitä puistikon,
joka rauniolinnan ympärillä syyssuven-vehmas on.
Ja kun me nostamme katseemme, me näemme hämmästyen
linnan tuuliviirin päässä oudon linnun sen…
Oi, kuule, nuori neiti, luen selvästi kohtalos:
tulet onnelliseks, jos kuolet, ja onnettomaks, jos
elät rinnallani, sillä olen Poika Onneton!
Minun sydämessäni kaipuu tuntematon on.
Ja me lähdemme ääneti valleilta ja liitymme vaeltaviin.
Minä tunnen käsivarrestasi, että nyyhkytät niin
kuin elämäs olisit kadottanut. — Nainen valkoinen
on noussut kappelin ikkunaan armoa rukoillen.
Ja laaksossa huilu valittaa. Niin yksin se valittaa
ja kertoo Haapsalun valkean naisen kauhutarinaa.
Hän rakasti munkki-ritaria. Hänet kiinni muurattiin
ihan säälimättä linnankirkon Maarian-kappeliin.
Punaista ja kultaa
Tulipunainen aurinko vavahti äkkiä palamaan. Minä unestani havahduin enkä noussut kumminkaan.
Minun ikkunani edessä
oli koivu kultainen.
Sen oksalta kuulin linnun
alakuloisen.
Minä uneksin hetken vielä:
näin prinsessan kumartuvan
ja suovan kerjuripojalle
jäähyväissuudelman.
Minun herätyskelloni soitti.
Minun oli mentävä nyt.
Tätä syksyaamua ajatellen
olin monesti värissyt.
Viimeisestä illasta
Istuimme kahden tanssilavan luona.
Ja sinä olit kalpea ja kaunis.
Ja hehkui pihlajissa lyhdyt tanssilavan luona.
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:
Olet kaunis, Marguerita.
Istuimme kahden tanssilavan luona.
Elämä katsoi meitä silmin hämmentävin
ja puhui meille rakkaudesta tanssilavan luona.
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:
Olet kaunis, Marguerita.
Istuimme kahden tanssilavan luona.
Yö takanamme oli niinkuin Suuri Murhe
ja itki meitä molempia tanssilavan luona.
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:
Olet kaunis, Marguerita.
Istuimme kahden tanssilavan luona.
Me emme voineet auttaa toisiamme.
Me nousimme ja vaelsimme tanssilavan luota
ja viulu yksin soitti, viulu soitti:
Olet kaunis, Marguerita.