TOINEN NÄYTÖS.
(Alhon kartanon piha. Vasemmalla asuinrakennus, jonka keskikohdalla portaikko ja pääsisäänkäytävä. Vastapäätä oikealla puolella on tuparakennus sisäänkäytävineen, ja ikkunan edessä kiikkulauta. Etempänä, samalla puolella, on aita porttineen, perempänä aitta. Asuin- ja tuparakennusten päädyt yhdistää näyttämön etualan poikki aita, jonka keskellä on portti, joka johtaa pihasta puutarhaan. Aidan vierustalla kasvaa matalia pensaita, niin että voi nähdä, mitä pihassa tapahtuu; asuinrakennuksen päädyn edessä, jossa on isännän työhuoneen ikkuna, on iso syreenilehtimaja pöytineen istuimineen ja tuparakennuksen päädyn edessä kasvaa tuuhea koivu. Perällä, rakennusten välistä näkyy peltoa, järveä ja järven takana metsää.)
(Selma, Elvi, Liisi ja Hemmo istuvat lehtimajassa, Selma ja Elvi käsitöitä tehden, Liisi, lukien sanomalehteä, Hemmo, sytyttäen paperossia. Pöydällä on kahvipannu, tarjotin astioineen, leipäkori ja virvokejuomapullo. — Kaikki istuvat jonkun aikaa ääneti.)
Liisi. Onko tämä eilinen lehti?
Selma. On. Mehän saamme pääkaupungin lehdet aina vasta iltasella sinä päivänä, jolloin ne ilmestyvät.
Liisi. Nyt on siis keskiviikko tänään? (Luo, salaisen ajatuksen valaisemana, silmänsä, ylös.)
Selma. Niin on. (Lyhyt väliaika.) No, koska ei kukaan enää sanonut tahtovansa lisää, niin minä vien astiat pois. (Laskee käsityönsä syrjään ja alkaa korjata astioita.)
Hemmo. Mitä te, äiti…?! Minä kutsun Riikan.
Selma. Ei. Olkoon! Sillä on siellä sisällä muuta tekemistä; koko muu väkihän on poissa ulkotöissä.
Elvi (kooten työnsä yhteen). Minä vien, äiti. Antakaa!
Liisi (viskaa lehden pois). Istu sinä, Elvi, nyt töinesi siinä vain rauhassa! Minä autan tätiä, minä, joka olen tyhjäntoimittaja muutenkin.
Selma. Nytkös te joutavasta kinaatte?! — No, ota sinä, Liisi, sitte, kun niin välttämättä tahdot, tarjotin astioineen.
Liisi. Ja täti ottaa pannun ja leipäkorin. (Menee portista pihaan.)
Selma (seuraa häntä). Älä nyt vain kompastu rappusissa!
Liisi. Johan nyt! Enhän minä toki niin kömpelö ole. (Menee portaikon kautta sisään.)
Selma. Sattuuhan se vahinko — viisaallekin. (Menee Liisin jälessä sisään.)
Hemmo (polttaa paperossinsa hermostuneesti loppuun, viskaa pätkän maahan ja tallaa sen jalallaan sammuksiin. Kotva äänettömyyttä, sitte hän nousee ylös). No niin!
Elvi. Menetkö — —?
Hemmo (katsoo kelloaan). — — töitä katsomaan, — niin.
Elvi. Kuule, Hemmo! Minä olisin vähän tahtonut puhella kanssasi.
Hemmo. Mistä niin?
Elvi. Tiedätkös? Minusta alkaa tämä elämä tämmöisenä, tuo jokapäiväinen tukala, kireä yhdessäolo hänen kanssaan tuntua aivan sietämättömältä.
Hemmo. Hml — —
Elvi. Sitä ei vielä ole montakaan päivää kestänyt, mutta tuskin yhtäkään enää jaksan kestää.
Hemmo. Kysymys on, mitä olisi tehtävä.
Elvi. Niin. Mitä olisi tehtävä, että siitä tulisi loppu.
Hemmo. Sitä samaa minäkin ajattelen, — juuri sitä samaa.
Elvi. Minä kyllä olen huomannut, Hemmo, että sinulla on jotakin ollut mielessä siitä saakka, kuin hän tänne tuli, että jostakin syystä olet niin omituiseksi muuttunut. Mutta mitä se on ja mistä syystä, sitä en ole saanut tietää. Ja itse olen karttanut sitä sekä sinulta että muilta kysyä, — aina tähän asti. Mutta nyt minun täytyy, Hemmo — —
Hemmo (aikoo ensin sanoa jotakin, mutta onkin sitte vaiti).
Elvi. Sinä et sano, et tahdo puhua minulle?
Hemmo (tuskistuneena). Mitäs minä — —? Minustakin tämä olo on niin kovin painostavaa. Minäkin tahtoisin siitä päästä, vaan en todellakaan tiedä millä keinoin.
Elvi. Ei, ei. Et sinä nyt ole vilpitön kohtaani. Sinä et tahdo ilmaista oikeata syytä. Sinulla on joku ikävyys, joka sinua vaivaa. Senhän silloin jo myönsit itsekin. Mutta nyt sinun täytyy se sanoa!
Hemmo. Älä kiusaa, Elvi! En minä nyt tahdo puhua.
Elvi (hellästi). Etkö?! Omalle vaimollesi? Jos häntä rakastat?
Hemmo. Mitä sinä nyt joutavia!
Elvi. Sinun tulee itsesi helpompi olla, saat nähdä, jos puhut kanssani.
Hemmo (pyyhkien otsaansa). Saattaisi olla. Vaan tokkopahan. — Tuskin. — — Ei. Ei puhuta. — — En minä nyt. — — Ehkä toiste.
Elvi. Ei, ei toiste. Nyt, nyt sinun pitää… Minä arvaan sen jo. Ja ell'et sinä sano, niin minä kysyn toiselta… häneltä. Sillä hän…
Hemmo. Hän? Liisi? Mitäs hän tietäisi? Mitäs hänellä olisi sen asian kanssa tekemistä?
Elvi. Kyllä. Näinhän minä äskenkin taas, kuinka sinä hänen puheestaan, hänen salaviittauksistaan hermostuit, vaikka koetit hillitä itseäsi. Jotakin teidän välillänne on tahi on ollut, jotakin semmoista, jota et tahdo kertoa.
Hemmo. Ei kerrassaan mitään semmoista, jota sinä ehkä luulet.
Elvi. Mutta jotakin kuitenkin. Sillä minä tunnen sen. Minun sydämmeni sanoo sen. Minun on niin vaikea, niin vaikea olla, Hemmo. Ja sitäkin vaikeampi vielä, kun tämä salaperäisyys minua kiusaa ja kiduttaa. Minä näen, että sinulla ei ole luottamusta minuun, ei oikeata kiintymystä minuun. Alussa sitä oli, ainakin luulin sitä olevan. Mutta nyt alan epäillä, epäillä, onko sinussa oikeata rakkautta alunpitäen minuun ollutkaan. Vai onko se sitte jo näin pian alkanut kylmetä? Onko sydämmesi ehkä ennen ollut toiseen enemmän kiintynyt? Kyteekö siinä ehkä vanha tuli vielä? Onko se nyt ehkä alkanut siinä uudelleen loimuta? Siinä se, mitä kyselemistäni itseltäni kyselen, saamatta vastausta mitään. Se se minua kiusaa ja kiduttaa, Hemmo.
Hemmo. Oletpa sinä nyt todellakin lyhytnäköinen, Elvi, kun et huomaa käytöksestäni Liisiä kohtaan, ettei sinulla ole vähintäkään syytä tuommoiseen mustasukkaisuuteen, ei vähintäkään. Hän on kyllä tahtonut sitä sinussa herättää, jo ensi käynniltään asti, kiihdyttää, yllyttää sinua jos jollakin lailla, mutta näethän itse, että häntä suorastaan vieroon, kammon.
Elvi (kyynelsilmin). Mutta mitäs se sitte on? Sano, puhu! Tee tästä tuskallisesta tilasta loppu!
Hemmo. Sen kyllä tahdon. Mielelläni sen sinullekin suon, kun tuollaiseen epäluuloon olet joutunut.
Elvi. No! Puhu, puhu!
Hemmo. Rauhamme vuoksi siitä ei ole kuin yksi pääsy.
Elvi. Ja mikä, mikä?
Hemmo. Se, että tavalla tahi toisella teemme hänelle ymmärrettäväksi, ettei hän talossamme enää kävisi.
Elvi. Ajaa pois hänet, niinkö?
Hemmo. Sehän on ainoa keino, jos hänen tähtensä tällaisia ikävyyksiä syntyy.
Elvi. Mutta mitäs ihmiset silloin sanovat?
Hemmo. En tiedä. Mitä niistä välittää.
Elvi. Entäs Liisi? Mitenkä sanoa se hänelle? Ja mitä voikaan hän silloin aikaan saada, hän, joka on niin pahansisuinen.
Hemmo. En tiedä, en tiedä. Tehköön mitä tahansa. Mutta minäkään en siedä tätä enää. En jaksa minäkään tätä tukalaa oloa enää kantaa. Sen pitää puhjeta ja se puhkeaa vielä jollakin lailla. Minä tunnen sen, minä tunnen sen.
Elvi. No, ei sitte, Hemmo, ei. Ei tehdä mitään. Annetaan olla. Minä koetan kärsiä. Sinä et saa luulla, ihmiset eivät saa luulla, että minä olen — semmoinen. Minä koetan, koetetaan molemmat, ettei tule enää mitään tämmöisiä ikävyyksiä väliimme.
Hemmo. Jos se on mahdollista enää. Minä en sitä usko.
Elvi. Miksi?
Hemmo. Siksi, että… minä en voi.
Liisi (palaa portaikon kautta pihaan).
Hemmo. Kas, tuossa hän tulee. Minä lähden nyt. (Menee tuvan päädyn vieritse oikealle.)
Liisi (on samassa tullut puutarhan portille, pysähtyy siihen kotvaksi, katsoo pitkään Hemmon jälkeen ja laskeutuu sitte lehtimajaan). Miehesi meni?!
Elvi (itkettyneenä). Niin. Hänen täytyi…
Liisi. Ei, mutta —! Mikäs sinun on?
Elvi (kääntyen poispäin). Ei mikään.
Liisi. Täällä on itketty?
Elvi. Eipäs.
Liisi. Näenhän minä. Teillä oli jotakin miehesi kanssa —?
Elvi (tyynemmin, mieltään rohkaisten). Minä pyydän, Liisi. Anna olla!
Liisi. Ei. Minä tahtoisin tietää: oliko se minun tähteni? Varmaan oli. Miksikäs hän sitte noin meni pois katsomattakaan minuun.
Elvi. Pitääkö sitä nyt kaikkeen aina jotakin erikoista syytä olla?
Liisi. Luonnollisesti. — Sinun täytyy sanoa: hän ihan varmaan puhui sinulle jotakin?
Elvi (naurahtaen). No, olisihan se jo kummallista, etteivät mies ja vaimo enää saisi puhella keskenään mistään yksityisesti?!
Liisi (ylenkatseellisesti). Mies ja vaimo?!
Elvi (paheksuen katsahtaen Liisiin). Kuule, Liisi! — —
Liisi (keskeyttää ääntään muuttaen). Niin, niin, niin. — (Hyväellen Elviä). Voi, pikku Elviseni! Sinä et vielä tiedä —! Sinä tunnet elämää vielä niin vähän, niin vähän.
Elvi (ikäänkuin peräytyen). Mitä sinä nyt taaskin tarkoitat?
Liisi. Minun on sinua vain niin kovin sääli.
Elvi. Sinä olet kauhea kiusaamaan! En tiedä, miksi minulle tätä puhut?
Liisi. Näetkös, minäkin olen ollut naimisissa. Tiedän, että kaikki ensin on niin kaunista, niin ruusunpunaista, mutta sitte tulee: alussa pientä väärinkäsitystä, pientä pahastumista, pientä kihnausta, kyynel, toinen, niinkuin teillä äsken. —
Elvi. Liisi rakas, minä niin hartaasti pyydän, kerran kaikkiaan, ett'ei tämmöisistä asioista, perheasioistamme koskaan puhuttaisi.
Liisi. Mutta nyt sinä ymmärrät minua ihan väärin, Elvi. Minä tahdon sinua vain lohduttaa, enkä ollenkaan tunkeutua perheasioihinne. Näetkös, niin vanha ja kokenut minä jo olen, että kyllä huomasin teidän äsken puhuneenne minusta. Ja jos sinä tahdot olla suora, niin myönnät minun arvanneen oikein. Eikö niin?
Elvi. Vaikkakin olisi ollut niin. Ei kai nyt sekään sitte liene kielletty, ettei sinusta saisi puhua?
Liisi. Eipä suinkaan. Mutta sitte olen samalla myöskin selvillä siitä, että minä olin aiheuttanut tuon nuorten aviopuolisoiden välisen, ehkä ensimäisen perhekohtauksen.
Elvi (ei vastaa).
Liisi. No niin. Arvasinhan senkin.
Elvi. Jospa sitte niinkin, niin annetaan se asia olla! Annetaan olla!
Liisi. Ei, ei, ei. Siinä tapauksessa minun juuri täytyy siitä puhua. Minun täytyy taaskin pyytää sinulta anteeksi, jos olen jollakin lailla sinua vastaan rikkonut, vaikka todellakaan en tiedä millä lailla olisin voinut sitä nyt tehdä.
Elvi. Voi, hyvänen aika! Tämä on minusta jo ihan tuskallista. Kun en minä ollut millään tavalla sinua edes mistään soimannutkaan.
Liisi. Sitä et suinkaan ole tehnytkään, Elvi. Mutta minä tunsin sen taas äsken, mitä jo ennenkin olen tuntenut, että sinä ehkä voisit luulla jotakin pahaa meistä… (Seuraavat lyhyet repliikit hyvin nopeaan, yhteen jaksoon.)
Elvi. Oikein minua kummastuttaa…
Liisi. … jotakin minusta ja miehestäsi..
Elvi. … että sinä itse siitä…
Liisi. … kun hänen käytöksensä on niin omituinen… minä näin kummallinen…
Elvi. … niin sitä todellakin…
Liisi. … voisi ruveta uskomaan. — Mutta minä vakuutan sinulle, ettei sinulla ole vähintäkään syytä olla mustasukkainen. Mistään semmoisesta ei ole vähintäkään haametta.
Elvi. Mutta miksi ihmeeksi sitte rupesit siitä puhumaankaan?
Liisi. Siksi, että minä tahdon saada sen asian selväksi sinulle, rakas Elvi. Siksi, että minä itse en voi olla tämmöisessä epämääräisessä, epäluulon alaisessa asemassa. Siksi, että meidän välimme ei voi, ei saa olla hämärä. Siksi, ettei siitä saa johtua enää mitään tuskia, kärsimyksiä sinulle, minulle eikä kellekään muulle. Sillä omasta kokemuksestani minä tiedän niin hyvin, mitä semmoiset naisen kärsimykset merkitsevät, miltä semmoiset tuskat tuntuvat, kun on toiselle mustasukkainen, — kun luulevaisuus, kuin mato, jäytää ja kalvaa mieltä ja ajatus hellittämättä synkkänä kuvittelee milloin mitäkin kaikkein kummallisimpia asioita. Ja useimmiten kuitenkaan ei ole näille kuvitteluille vähintäkään aihetta. Oi, kuinka onkaan sen vuoksi sääli sitä, joka näin syyttä kärsii! Senpä vuoksi minunkin sinua nyt, jos minusta jotakin luulet. Sillä sinullakaan siihen nyt ei ole vähintäkään syytä: miehesi ja minun välillä ei ole ennen ollut eikä nytkään ole mitään, joka voisi joitakin luuloja sinussa herättää. Sen vain minä tahdoin sinulle sanoa, jos jostakin siihen suuntaan oli ollut puhe teidän välillänne. Minä todellakin niin mielelläni tahtoisin tietää, viittasiko hän ehkä jotenkin sinnepäin, että olisi ollut? Sano!
Elvi. Ei sanallakaan.
Liisi. Ei puhunut mitään entisestä — —?
Elvi. Mistä?
Liisi. Olisiko hän jotakin toista sitte, ja ketä, ennen rakastanut?
Elvi. Kuinka? Onko hän — —?
Liisi. Minähän kysyn. Kun ei hän minusta puhunut, niin tuliko hän jostakin toisesta puhuneeksi?
Elvi (hitaasti, epäröiden). Oletpa enemmän kuin kummallinen. Puhut ihan kuin tietäisit — — —
Liisi. Ajattelin vain, että jostakin semmoisesta syystä sinun oli täytynyt itkeä… ja että hänen… ehkä… olisi täytynyt…
Elvi (kasvavalla epäluulolla). Täytynyt? Mitä?
Liisi. Jos olisit epäillyt…
Elvi. Mitä? Mitä?
Liisi. … ja kysynyt…
Elvi. Mitä? Mitä? Mitä?
Liisi. Etkö siis mitään kysynytkään?
Elvi. En. — Mitä? Sano: mitä?! Mitä niin kysynyt?
Liisi. En minä tiedä. Mitä sinä minulta kysyt? Enhän minä tiedä mitään. Minähän sinulta kysyn, Elvi.
Elvi. Tiedät, tiedät. Jotakin sinä tarkoitat. Minä näen sen kaikesta. Kaikesta ymmärrän sen nyt. Puhu, sano, mitä se on? Mitä?
Liisi. Ei, ei, ei. Minä en sano nyt enää mitään, — nyt, kun minä ihan varmaan tiedän, ettei hän ole minusta mitään sinulle puhunut ja ett'et sinäkään minua ole epäillyt etkä epäile. Nyt minä olen ihan levollinen, Elvi. Nyt ei minun tarvitse puhua enää sanaakaan, eikä kysyä yhtään mitään.
Elvi. Päinvastoin, Liisi hyvä, nyt juuri sinun täytyy — —
Liisi. En, en ja en.
Elvi. Sinun täytyy, sinun täytyy. Sillä nyt minä en voi olla levollinen, en hetkeäkään.
Liisi. Voit, voit, — ihan. Ja sinä saat ja sinun pitää olla ihan levollinen.
Elvi. Kun sinä olet semmoisia viittauksia minulle antanut, — olet suorastaan herättänyt minussa epäluuloa.
Liisi. Minä? Sinussa? Hyvänen aika! Millä lailla? Sitä en käsitä.
Elvi. Etkö? Vaikka itse niin salaperäisesti utelit Hemmon entisestä rakkaudesta?
Liisi. Sekös nyt on kumma?! Silläkö lailla? Niinkuin ei jokaisella miehellä, ennen naimistaan, olisi rakkaussuhteita ollut!
Elvi. Ei jokaisella. Ei semmoisia. Ei Hemmolla…
Liisi (kuivahkon ivallisesti naurahtaen). Oletpas sinä, Elvi, todellakin naivi.
Elvi. Mitä — sitte — —? Mitäs sinä — —? Sinä olet niin kovin varma. Sinä tiedät.
Liisi. Minä en voi olla uskomatta, ettei… hänelläkin olisi ollut.
Elvi. Ei, ei. Älä sekoita! Sinähän sitä paitsi sanoit että hänen olisi täytynyt puhua siitä minulle. Miksi?
Liisi. Sanoinko minä niin?
Elvi. Sanoit, sanoit. Ikäänkuin sinä olisit odottanut, että hän olisi tunnustanut…
Liisi. Tunnustanut??
Elvi. Niin… jotakin.
Liisi. Niin, no! Olkoon! Jos sait sen käsityksen, niin enhän minä sille mitään voi. Ehkä olet oikeassa.
Elvi. Kas niin! Sittenkin!
Liisi (aikoo nousta). Anteeksi nyt, Elvi, mutta minä lähden. Minä en tahdo puhua siitä asiasta enää.
Elvi (pidättäen häntä). Liisi rakas, minä rukoilen sinua, älä mene, jää, jää!
Liisi. Mitä sitte vielä? Tämä on jo niin kiusallista minustakin.
Elvi. Kuule! Jos sinä tiedät jotakin, niin sinun täytyy ilmaista se minulle. Minä rukoilen, minä pyydän sinua. Minä en voi nyt enää elää tämmöisessä tietämättömyydessä, näissä kauheissa epäluulon tuskissa.
Liisi. Minähän olen jo itsestäni kaikki selvittänyt. Ja kun asia ei koske minua, niin en suinkaan tahdo muiden asioista puhua. Ymmärräthän itse, Elvi, kuinka rumaa se olisi. Eikö totta?
Elvi. Mutta kun minä sinua pyydän. Tee se nyt minun tähteni!
Liisi. Kuinka sinä kiusaatkin minua. Minä en millään mokomin tahtoisi…
Elvi. Vaikka itse sanoit, että tahdot olla ystäväni, Liisi. Sanoithan itse, että tahdot lohduttaa minua!
Liisi. Ystäväsi juuri tahdon ollakin ja sen tautta en tahtoisi millään lailla rauhaasi häiritä, en millään lailla vasta alkavan avioelämäsi ihanaa onnea särkeä.
Elvi. Voi, Jumala, mitä sinä nyt sanotkaan!
Liisi. Eikä minulla ole oikeuttakaan, Elvi. Kun en minä mitään varmaan tiedä, niin minulla ei ole oikeutta kenestäkään mitään pahaa puhua.
Elvi. Pahaa, sanot?
Liisi. Niin. Ei ollenkaan mitään puhua, joka… Varsinkaan, kun et sinä itse ole mitään huomannut.
Elvi. Olen, Liisi, olen.
Liisi. Sehän on sitte sinun oma asiasi. Voithan sinä itsekin… minua siihen sekoittamatta enää…
Elvi. En tiedä, miten?! Et siis tahdo auttaa minua?
Liisi. Mutta kuinka sitte? Mitä tahdot kysyä? Mitä sitte olet huomannut?
Elvi. Sen, Liisi, että siitä päivästä, kuin sinä meillä ensi kerran kävit…
Liisi. Sittenkin minä?
Elvi. Ei, ei. Odotahan! Eihän sinun tarvitse siihen olla syypää.
Liisi. Eipä tietenkään.
Elvi. Mutta siitä päivästä lähtien kuitenkin Hemmo on ollut niin kovin hermostunut, niin omituinen minua kohtaan. Hän ei tahdo puhua suoraan kanssani, vaan ikäänkuin salaa jotakin minulta.
Liisi. Eikö ehkä silloin olisi voinut jotakin muuta, erikoisempaa tapahtua?
Elvi. Ehkä. Vaan mitä?
Liisi. Koetahan muistella.
Elvi. Niin. Eikös silloin se Takamaan Mikko käynyt täällä?
Liisi. Kävi, niin.
Elvi. Kävi! Kävi!
Liisi. No. Saattoihan sitte jotakin sielläpäin olla, joka…
Elvi. Saattoihan. Mutta miks'ei hän siitä voisi puhua?
Liisi. Enpä tiedä tosiaan.
Elvi. Mitä siellä sitte voisi olla…?
Liisi. Oletko huomannut, että se asia muulloinkin jollakin lailla olisi tullut esille ja silloin jollakin lailla vaikuttanut häneen?
Elvi. Kyllä, kyllä. Vielä äskenkin, kun tuli puhe Takamaasta, kun sinä siitä kerroit, niin hän niin kovin hermostui.
Liisi. Niinkö? Huomasitko sen?
Elvi. Etkös sinäkin sitä sitte huomannut, Liisi?
Liisi. No — ehkä — kyllä.
Elvi. Se on siis siellä… syy. Vaan mikä?
Liisi. Niin — mikä? Hyvinhän miehesi on sanonut asiain siellä käyvän?
Elvi. On. Ei hän koskaan siihen saakka valittanut. Ell'ei nyt se Mikon siirto…?
Liisi. Niin — se. Mutta eihän nyt sen yksistään pitäisi…
Elvi. Ei suinkaan. Eihän sitä luulisi. Tapahtuuhan sitä… Mutta eihän sitä nykyaikaan tiedä… noitten ihmisten kanssa.
Liisi. Noitten? Niin, sehän on totta. Eikös Mikko siellä asu kahden kesken sen kauniin tyttärensä, Hiljan kanssa?
Elvi. Niin hän kuuluu… (Vaipuu äkkiä mietteisiin.)
Liisi. Sitte ehkä… Kuule, Elvi! Oletko sinä nähnyt sen Hiljan?
Elvi. En, en kertaakaan.
Liisi. Hän on todellakin suloinen. Eikös Hemmo ole koskaan puhunutkaan sinulle hänestä?
Elvi. Ei… Ehkä — sivumennen — joskus.
Liisi. Varmaan ei ole tahtonut. Tyttöraukalle kuuluu siellä tapahtuneen vahinko.
Elvi. Vahinko?
Liisi (kuiskaten). Hän on äskettäin saanut lapsen.
Elvi. Lapsen.
Liisi. Pojan — niin. Eikä tiedetä, kuka sen isä on.
Elvi. Ei tiedetä?!
Liisi. Niin, kuka sen isä on. Ehkä Hemmo sen tähden ei ole puhunut hänestä sinulle. Ehkä hän sen tähden — —.
Elvi. Mitä sinä — —?
Liisi. Eikö tätikään ole mitään siitä maininnut?
Elvi. Tietääkö hän — —?
Liisi. Eiköhän! Varmaankin! Koska minäkin jo…
Elvi. Miks'eivät he minulle — —?
Liisi. Kummallista todellakin! (Pitkähkö äänettömyys.)
Elvi (tuijottaa mykistyneenä eteensä. — Sitte sanoo harvaan). Miksi? Minä — en — ymmärrä.
Liisi (vilkkaasti). Tästä minulle muistuu mieleen juttu, jonka joku aika sitte kuulin kerrottavan. — Oli muuan nuori rouva, joka kohta naimisiin jouduttuaan sattumalta sai kuulla, että hänen miehensä oli erään tytön kanssa tehnyt lapsen, ja suuttui siitä niin, että heti tahtoi erota ja erosikin lopulta miehestään. Minusta se tuntui vähän hassulta.
Elvi. Mitä — sinä — nyt — puhut? Miksi sinä — tuota — minulle — kerrot — nyt?
Liisi. Kun se muuten vain yht'äkkiä tästä juolahti mieleeni.
Elvi. Ei, mutta — — luuletko sinä — —? Luuletko sinä, todellakin? — —
Liisi. Mitä minä luulen?! Enhän minä mitään… Itsehän sinä sait minut siihen hullunkuriseen ajatukseen. Eihän sillä muuten tarvitse olla mitään yhteyttä sen asian kanssa. Vaikka kaikkihan tässä maailmassa voi olla mahdollista.
Elvi. Olisiko se todellakin mahdollista?!
Liisi. No, jospakin niin olisi, niin eihän se nyt sekään sen kummempaa olisi.
Elvi. Uskotko sinä sitte, että se on totta, Liisi?
Liisi. Minä uskon vain, mitä varmaan tiedän. Muuta en voi sanoa. Sinä taas voit puolestasi päättää siitä, mitä tahdot.
Elvi. Mutta sehän olisi kauheata! Sehän olisi kauheata! (Purskahtaa itkuun.)
Liisi. Mitä sinä nyt joutavia, Elvi! Ja ennen aikojasi. Ensinhän sinun pitää saada varmuutta asiasta.
Elvi. Niin, niin. Se minun pitää saada.
Liisi. Ja sen voitkin saada vaikka — tänään jo.
Elvi. Tänään?
Liisi. Tänäänhän on keskiviikko.
Elvi. Niin. Keskiviikko.
Liisi. Muistatkos? Tänäänhän heidän — sieltä Takamaalta — piti tulla tänne.
Elvi. Oikein, oikein. Niinhän se Mikko uhkasi. (Oikealta kuuluu rattaiden kolinaa.)
Liisi. Tuollapa kujalla kuuluukin joku ajavan. Ehkä he jo…? (Juoksee tuvan päädyn kohdalle, josta katsoo oikealle.) Niin onkin. He sieltä tulevatkin. (Palaa Elvin luo.)
Elvi. Mutta Hemmo, Hemmo! Missä hän on? Miksi hän on poissa — nyt?
Liisi. Kummallista! Miksi hän nyt läksi pois?! Juuri nyt?!
Elvi. Se on totta, se on totta, sittenkin! (Purskahtaa jälleen itkuun ja lähtee pihan ja portaikon kautta sisään.) Se on kauheata! Minä en voi. (Menee.)
Liisi (seuraa häntä puutarhan portille, johon pysähtyy). No — Hemmo — nyt! (Palaa lehtimajaan, ottaa sanomalehden ja painautuu pensaan peittoon kuuntelemaan, kun Mikko tulee pihaan tuvan takaa, survaisten edelleen Hiljaa, joka kantaa käsivarrellaan kapalolasta.)
Mikko. Kah, mene, mene! Mitä tuossa vitkastelet?
Hilja. Voi, isä hyvä, mitä te nyt teettekään?!
Mikko. Mitäkö teen? Teen mitä tehdä pitää. Vaan mitäs sinä olet tehnyt, senkin — kutale?!
Hilja. Älkää toki edes ihmisten nähden — — Minä en ilkiä — —
Mikko. Et ilkiä?! Mutta salassa kyllä ilkiät muille kakaroita tehdä.
Hilja. Aina te vain tuolla lailla… yhtä ja samaa… Yhtämittaa soimaatte.
Mikko. Vaan nyt lopetan. Tule! (Tahtoo käsipuolesta viedä Hiljan portaikolle päin.)
Hilja (tempautuen irti). En minä… Antakaahan minun ensin edes hiukan levähtää matkan jälkeen. (Menee kiikkulaudalle istumaan.)
Mikko. Näetsen tuota! On tämä peliä! Ihan sinua pitää, kuin vankia, väkisin kulettaa.
Hilja. Kukas teitä käskee kulettamaan?! Ei siihen mitään pakkoa ole.
Mikko. Vai ei? Vai kuka käskee? Saatpahan sen kohta itse kuulla.
Hilja. Lieneeköhän täällä kotonakaan ketään?
Mikko. Ketään? Yhtä vain tarvitaan. Ell'ei ole se, niin odotetaan, kunnes tulee.
Hilja. Käykäähän sitte kuulustelemassa, ettette turhaan tässä kiusaa.
Mikko. Jos sinut uskaltaa tähän yksin jättää, ettet luiki tiehesi, mokomakin lintu.
Hilja (väräjävällä äänellä). Voi, Herra Jumala! En minä jaksa enää. Niin olen jo tarpeeksi saanut, kun näin loukkaamistanne loukkaatte.
Mikko. Minä loukkaan? Enkös minä sitte ole tarpeekseni saanut kaikesta häpeää ja kärsimyksiä, tarpeekseni tuosta uppiniskaisuudestasi?
Hilja. Voi, hyvänen aika!
Mikko. Ja kun nyt tässä vielä sinun tähtesi, Jumala tiesi, minne joudun päälle päätteeksi.
Hilja. Ja kun, mitään tietämättä, turhaan rupesitte ääntä pitämään. Ihan syyttä suotta reistailemaan kävitte.
Mikko. Vai syyttä suotta? Vai en tiedä? Miksikäs se meidät Takamaalta tahtoisi pois siirtää, ell'ei vain omia jälkiään umpeen lakaistakseen? Kyllä se on niin selvä, kuin päivä.
Hilja. Joko te jälleen tuota jankutatte?! Isä!
Mikko. Jo, jankutan, sillä niin se asia on eikä siitä päästä yli eikä ympäri. Sinä kyllä sitä et ole myöntänyt tähän saakka, vaan nyt se on saatava kuulla… ja täällä.
Hilja (kuin itsekseen). Ei ikinä.
Mikko. Ja sen häväistyksen pitää hänelle itselleen ilmi tuleman rangaistukseksi, koskapa hän vielä sillä lailla meitä tahtoo kohdella.
Hilja. Niin että vain kostaa sillä lailla haluattekin?
Mikko. Niin kyllä.
Hilja. Se ei ole oikein, isä. Kosto on Jumalan eikä ihmisten. Ihminen itse rikkoo ja voi erehtyä. Jumala vain tietää, kuka on syyllinen, ja sitä Hän rankaisee taikka armahtaa. Minäkin olen rikkonut, minä olen syyllinen. Jumala minutkin rangaiskoon ja antakoon tekoni anteeksi! Antakaa te olla, isä! Ei ole teidän asianne tuomita eikä kostaa. Te voitte erehtyä, voitte syytöntä tuomita.
Mikko. Syytöntä ja syytöntä! Niinkuin sinä yksin vain tässä syyllinen olisit, hupakko!
Hilja. Itse olen tekooni syypää enkä muita siitä syytä. Sen olen sanonut ja tulen sanomaan.
Mikko. Olet sinä jo ihan järkesi menettänyt. Et omaa etuasi ymmärrä. Mikä sinä sitte olet? Arvoton virsun rätti. Siallakin on hintansa ja arvonsa, vaan sinulla sitä, mielestäsi, ei mitään ole.
Hilja. Mitä te nyt puhutte, isä?!
Mikko. Sitä puhun, että hyvitys on meille sen, joka tämän teon on tehnyt, maksettava, lain määräämä hyvitys.
Hilja. Senkö tähden, toden perään, sitte tänne lähtenytkin olette?
Mikko. Ettäkö tänne leikkiä laskemaan olen tullut?! Kärsiköön, kun mekin on kärsiä saatu.
Hilja. Ja minua näin keinotteluna käyttää tahdotte, kauppatavarana vain?
Mikko. Luuletko sitte vain tyhjällä rakkaudellasi eläväsi? Leipää elämä vaatii. Elää pitää sinun, minun ja penikkasikin. Ei siitä liioin kostu vain herrain huvina ja pilkkana olemisesta.
Hilja. Hyi, isä, hyi!
Mikko. Hyi, sinua itseäsi, kun et sen paremmin oikeuttasi valvoa osaa. Huonosti hoidit kunniatasi, huonosti oikeuttasikin hoidat.
Hilja. Minä kyllä itseäni hoidan, kun vain minut rauhaan jätätte. Parempi on minun kokonaan, sen jo näen, omille teilleni lähteä.
Mikko. Mille teille joudut, sen jo hyvin näen.
Hilja. Itsestäni ja lapsestani kyllä huolen pidän. Vaan en koskaan siihen suostu, mitä te nyt tahdotte tekemään, en koskaan.
Mikko. Vai et? No sepähän sitte nähdään. (Menee portaikon kautta sisään.)
Hilja (vetäytyy, lastaan hiljakseen hyssyttäen ja kyyneleitä silmistään pyyhkien, tuvan viereiseen aidan nurkkaan.)
Liisi (joka on tarkkaan seurannut edellistä keskustelua, nousee, Mikon poistuttua, nopeasti paikaltaan ja menee Hiljan luo). Päivää, Hilja!
Hilja (hätkähtää, kääntyy). Päivää!
Liisi. Muistattehan minut — viime kesästä?
Hilja (katsoen pitkään Liisiin). Kyllä — — muistan.
Liisi. Minä olen niin usein teitä muistellut. Olipas se nyt hauskaa saada nähdä teitä ja lapsenne. Niin, minä olen kuullut, että olette äiti. Mikä suloinen tunne saada olla äiti! Ja mikä suloinen ja viehättävä äiti olette! Ette ole paljon ollenkaan viimeisestä muuttunut. Vähän kalpeampi ehkä, posket vähemmän punaiset, mutta yhtä kaunis kuitenkin.
Hilja. Mitä te?! — —
Liisi. Ihan totta! Ihaelen teitä kovin. Varmaan on lapsennekin yhtä kaunis? Näyttäkää! Saanko minä katsoa oikein? (Katselee lasta.) Ei, mutta — —! Sehän on kummallista!
Hilja. Mikä niin?
Liisi. Sehän ei ole ollenkaan teidän näköinen.
Hilja. Eikö?
Liisi. Ei ollenkaan. Ihan isänsä näköinen.
Hilja (hämmästyksestä melkein mykistyen.) Isänsä?!!
Liisi. Isänsä, niin. Ei ollenkaan äitinsä.
Hilja. Kuinka te… voitte… sanoa?
Liisi. Näenhän minä sen. Näkeehän sen jokainen. Ihan isänsä otsa, nenä, leuka. Silmät voivat olla teidän, mutta sitähän en voi sanoa, kun pikkunen noin kiltisti nukkuu.
Hilja. Se ei ole totta. Te ette tiedä…
Liisi. Tiedän, tiedän.
Hilja. Kun ei kukaan tiedä, ei kukaan.
Liisi. Kaikkihan sen jo tietävät.
Hilja. Se ei ole totta. Eikä koskaan kukaan saa tietää.
Liisi. Mitä te nyt näin joutavia puhutte?
Hilja. Ei, ei, ei.
Liisi. Turhaan vain näin salata koetatte, vaikk'ei tässä mitään salattavaakaan ole. Ihan jokapäiväinen asia, luonnollinen asia.
Hilja. Mutta minä en tahdo, en tahdo, en, en. (Kääntyy pois, peittäen lapsen kasvot, ja itkee.)
Liisi. Olettepas te oikein kummallinen! Mitä te nyt joutavia itkette? Tiettyhän se on, ettei lapsenne voi isätönkään olla. Isä kai silläkin olla pitää, niinkuin kaikilla ihmisillä.
Hilja (pahastuen). Se ei koske kehenkään. Kellään ei ole sen kanssa mitään tekemistä.
Liisi. Mutta täytyyhän jonkun siitäkin huolta pitää.
Hilja. Ei tarvitse.
Liisi. Kuinka ei tarvitse?
Hilja. Minä kyllä siitä itse huolen pidän. Tulen kyllä itsekin toimeen.
Liisi. Minä pyydän, Hilja hyvä, älkää nyt noin pahastuko! Enhän minä teille mitään pahaa tahdo. Päinvastoin.
Hilja. En minä tiedä, miksi tekin, rouva, näin kiusaatte minua? Eikö minun jo voida antaa olla rauhassa? Enhän minä keltään mitään pyydä, keltään mitään vaadi. Muuta kuin saada olla rauhassa.
Liisi. Herranen aika! Tietysti! Sehän on sitäpaitsi niin kauniisti tehty teidän puoleltanne, ett'ette tahdo ilmaista lapsenne isää, ett'ette mitään vaadi, että yksin tahdotte kaikki tekonne seuraukset kantaa.
Hilja. Niin, sen vain tahdonkin. Miksi en minä sitä sitte saa, kun en muuta pyydä?
Liisi. Minun puolestani, Hilja hyvä, kernaasti. Mutta sanokaa minulle kuitenkin yksi asia. Niinkö sitte te vihaatte lapsenne isää, ett'ette tahdo enää olla missään tekemisissä sen miehen kanssa, kun näin menettelette, vai niinkö häntä rakastatte…?
Hilja. Rouva, se on minun omantuntoni, minun sydämmeni yksityinen asia.
Liisi. Rakastatte, rakastatte siis?! Minä ymmärrän sen. Minä kuulen sen sanoistanne. Minä näin sen kaikesta. Olette onnellinen, Hilja?!
Hilja. Niin, etten ketään muuta tahdo onnettomaksi saattaa.
Liisi. Sehän on ihanata, sehän on suurenmoista! Onnettomuudessakin onnellinen!
Hilja. Tässä povellani on onneni… (Painaa lastaan rintaansa vasten) oma pikkaraiseni!
Liisi. Oi, kuinka teitä kadehdin, Hilja, äärettömästi kadehdin.
Mikko (palaa ja tervehtii Liisiä). Tässä sitä ollaan nyt.
Liisi. Mutta isäntä ei ole kotona?
Mikko. Ei. Vaan tuolta hän näkyy pellolta palaavan.
Hilja (aikoen mennä tupaan). Minun täytyy…
Mikko (pidättäen). Minnekä sinä?… Kah!
Hilja. Kapaloita korjaamaan. Täytyy.
Liisi. Antakaa, Mikko, mennä… siksi aikaa. Täytyyhän sitä.
Mikko. No, joutuun sitte! Mene!
Hilja. Ei mitään enää saa!… (Menee tupaan.)
Liisi. Minä tässä puhelin tytön kanssa.
Mikko. No, mitäs…?
Liisi. En tiedä, onko maailmassa toista semmoista — aarretta?!
Mikko (naurahtaen). On se aarre! Semmoiseksi on käynyt, ett'ei tolkkua mitään.
Liisi. Tyttö näkyy todellakin rakkautensa tähden olevan valmis vaikka hirteen menemään.
Mikko. Sitähän minäkin pelkään, ett'ei se vielä jotakin semmoista tuhmuutta tekisi.
Liisi. Minkäs sille sitte voi? Ei taida auttaa muu Mikon, kun jättää asia sikseen ja pitää hyvänään.
Mikko. En toki niinkään vielä jätä. Vielä hänet isännän eteen tilille otan, se on vissi.
Liisi. Koettakaa, koettakaa sitte!
Selma (tulee rientäen ulos portaikolle). Liisi, Liisi! Oletko täällä?
Liisi. Täti?
Selma (Mikolle, kiireesti). Kyllä minä luulen, niinkuin sanoin, että poikani kohta tulee. Mikko on hyvä ja odottaa.
Mikko. Kiitoksia vain. (Istuutuu kiikkulaudalle.)
Selma (Liisille syrjään). Mitä on tapahtunut, Liisi hyvä? Elvi on ihan suunniltaan. Onko teillä jostakin ollut puhe, joka hänet semmoiseksi on saanut?
Liisi. Onkos hän teille, täti, jotakin sanonut?
Selma. Ihan äkkiarvaamatta rupesi hän kanssani puhumaan ja minulta kyselemään, tiedänkö minä, onko Hemmo Hiljan lapsen isä?
Liisi. Siis samaa kuin minultakin.
Selma. Niinkö? Mutta mistä, Herran nimessä, on hän sen saanut… siihen luuloon tullut?
Liisi. Onkos se totta sitte, täti?
Selma. Mistä minä…?! Enhän minä… Ei Hemmo ole minulle siitä puhunut, jos niin onnettomasti olisikin.
Liisi. Hänen kanssaan oli Elvi jostakin juuri puhellut, kun taannoin lehtimajaan palasin. Elvi oli itkenyt. Otaksuin, että siitä oli heidän kesken ollut puhe.
Selma. Mutta mistä, mistä hän on sen päähänsä saanut? Hän siis puhui sinunkin kanssasi siitä? Tiesitkö sinä siis, Liisi, siitä jotakin? Sanoitko hänelle jotakin?
Liisi. Kun Elvi niin kovasti alkoi urkkia ja vaati minua selittelemään itselleen yhtä ja toista, niin kallistui puhe sinnepäin. Asettaen yhteen kaikellaisia tapahtumia hän lopulta varmaan tuli siihen johtopäätökseen, että niin on. Ja sitte tulivat samassa Mikko ja Hiljakin lapsineen.
Selma. Entä sinä? Mitäs sinä sanoit?
Liisi. Ett'en voi mitään sanoa.
Selma. Mutta että kuitenkin luulet, niinkö…?
Liisi. Että kaikki on mahdollista.
Selma. Voi, Liisi kulta! Miksi?
Liisi. Eihän tuo nyt sen kauheampaa ole, täti hyvä, jos asia nyt niin onkin. Voihan sen, minun mielestäni, antaa anteeksi. Eihän tädin tarvitse…
Selma. Niin. Voihan se olla… Voihan sen… täytyyhän se antaa anteeksi, jos…
Liisi. Tietysti. Luonnollisesti.
Selma. Kuinka hirveän ikävää kuitenkin se on, — Elvi raukalle varsinkin. Mutta kuka sen voi sanoa? Uskotkos sinä sen todeksi, Liisi?
Liisi. Minun täytyy uskoa, täti.
Selma. Mistä syystä?
Liisi. Näin äsken Hiljan lapsen. Se on tuvassa tuolla.
Selma. No? Mitä?
Liisi. Se on ihan Hemmon näköinen.
Selma. Eihän niin pienestä voi mitään päättää.
Liisi. Voi, täti, voi. Se on varma.
Selma. Liisi hyvä, mene sisään! Mene Elvin luo! Pidä hänelle seuraa, kunnes Hemmo tulee. Puhele, lohduttele, ettei hän nyt tulisi katsomaan.
Liisi. Mielelläni, täti. (Menee sisään.)
Selma (Liisin jälkeen). Minä tulen heti paikalla. — (Mikolle.) Voi, Mikko hyvä! Minä olen kuullut, minä tiedän nyt, miksi olette tulleet. Onko se sitte todellakin niin?
Mikko (joka on noussut istualtaan). Kyllä se on niin.
Selma. Ja ihanko te todella tahdotte…?
Mikko. Kyllä, rouva. Tiedätte kai mitenkä asiat ovat?
Selma. Olenhan minä jotakin sinnepäin aavistanut. Mutta miksikä sitä nyt pitää, nyt… Ja sillä lailla? Eikö sitä voi toisin järjestää? Niin ettei mitään julkista häväistysjuttua syntyisi?
Mikko. Kyllä se jo nyt on niin julkinen häväistys meille ainakin, ettei paremmasta apua. Ja siitä on isäntä lisäksi huolen pitänyt, kun tahtoo meidät pois ajaa.
Selma. Puhutelkaa häntä vielä, Mikko hyvä! Ehkä hän vielä jotenkin toisin sen sovittaa.
Mikko. Pyytää en minä enää mitään ai'o, en mitään armoa rukoilla. Minulla on nyt oikeus vaatia.
Selma. Onkos se oikeus sitte niin selvä? Mistä sen niin varmaan tiedätte? Onkos Hilja mitään sanonut? Hänenhän ensin pitää… ennenkuin te…
Mikko. Niin pitää. Ja ell'ei hän sitä tee, niin kylläpähän se lakituvassa selviää.
Selma. Ajatelkaahan toki, Mikko, mitä te teette!
Mikko. Sitä olen kyllä ajatellut.
Selma. Ja kaikkia seurauksia!
Mikko. Niitäkin olen ajatellut. Sillä onhan se kunnia nyt jo meikäläiselläkin, jota ei niin vain tahrata saa, ja oikeus, joka ei niin vain loukattavaksi jouda.
Selma. Mutta syyttömän kärsimyksiä! Ajatelkaahan, ell'ei meitä muita, niin nuorta rouvaa! Mitäs pahaa hän on tehnyt? Säälikää edes häntä! Kuinkas hänen, raukan, käy?
Mikko. Sitä olisi pitänyt hänen miehensä ajatella, kun naimisiin meni, tietäen, mitä oli tehnyt. Ja tokkopahan minuakaan ajateltiin, kun tytärtäni häväistiin? Tokkopahan minuakaan, isää, kukaan säälii kärsimyksistäni nyt? (Pusertaa kyynelkarpalon silmäpieleen.)
Selma. Kyllä, Mikko hyvä, kaikki säälimme teitä, Hiljaa, koko tätä asiaa, joka nyt näin on käynyt. Eihän sitä kukaan ole tahtonut. Mistä sen tietää, mitä syitä kaikkeen on voinut olla? Mutta eihän sitä pidä asiaa näin tuhat kertaa pahemmaksi tehdä meille kaikille — teille ja meille. Pitää koettaa kärsimyksiä lieventää, eikä lisätä, ja rikokset sovittaa mielisuosiolla molemmin puolin. Eikö niin, Mikko hyvä, eikö niin? — Kas tuossa onkin poikani. Neuvotelkaa hänen kanssansa nyt!
Hemmo (tulee portista oikealta. Ystävällisesti). Hyvää päivää, Mikko! (Kättelyä.) Näin teidän tulevan ja palasin… Olette täällä Hiljan kanssa?
Mikko. Niin, ollaan, kaikki.
Selma. Hemmo rakas, minä pyytäisin sinua Mikon puolesta, että järjestäisit sen asian.
Hemmo. Mistä teillä on ollut puhe?
Selma (vetäen Hemmon syrjään vasemmalle). Poikani! Minä olen aavistanut, että niin oli laita… Minä näen, että olit kiinni… ja miksi tahdoit… silloin.
Hemmo. Mutta sinä et tahtonut, äiti. Vastustit. Tahdoit toisin.
Selma. Niin, poikani, niin. Ja nyt on Elvi saanut vihiä.
Hemmo. Arvasinhan. Niin piti käydä. Sen piti tulla ilmi.
Selma. Kultaseni! Mitä ai'ot tehdä?
Hemmo. Teen, mitä on tehtävä, äiti.
Selma (Mikon kuullen). Sinun pitää sovittaa Mikon kanssa, Hiljan kanssa, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi.
Hemmo. Niin. Minä tahdon sovittaa kaikki. Minä en voi muuten enää. Minä en jaksa. Minä teen, mitä on tehtävä. Ja se on ainoa keino päästä selville, rauhaan. Se on ainoa oikea keino. Toivon, että tekin, Mikko, tulette olemaan tyytyväinen.
Selma (kummastellen). Mutta mitä ai'ot tehdä?
Hemmo. Sen saatte kuulla kohta. Jätä minut nyt vähäksi aikaa, äiti! Mene! Tahdon ensin puhua Mikon ja Hiljan kanssa.
Selma (epätoivossaan). Minä menen, minä menen. (Menee portaikon kautta sisään.)
Hemmo (saattaen äitiään portaikolle asti). Minä kyllä kutsun teidät sitte — kaikki — tänne. (Palaa Mikon luo.) No niin, Mikko! Oli hyvä, että tulitte. Olen teitä kovin odottanut, teitä ja Hiljaa. Sillä se asia on selvitettävä nyt, niinkuin kuulitte.
Mikko. Kyllä se sitä on.
Hemmo. Vaan missäs Hilja on? Sisälläkö?
Mikko. Täällä, tuvassa on.
Hemmo. Kutsukaa hänet minun puheelleni! Vaikka tänne puutarhan lehtimajaan. Siellä on rauhallista. Tahtoisin puhutella häntä kahden kesken.
Mikko. Tokkopahan siitä mitään hyvää lähtee. Kyllä minä sen arvaan. Eipä teillä liene muuten enää mitään semmoista puhuttavaa, jota minä en saisi olla kuulemassa ja jota minun ei pitäisi kuulla.
Hemmo. Ei ole, Mikko, ei. Mutta antakaa minun kuitenkin ensin puhutella Hiljaa kahden. Sitte puhutaan kaikki kolme, kaikki.
Mikko. Mitäs isäntä — nyt sillä — tarkoittaa?
Hemmo. Nähkääs: tahdon ensin ottaa esille Hiljan kanssa hänen asiansa, sitte ratkaistaan se toinen, se muuttoasia, josta teille silloin puhuin, teidän kanssanne.
Mikko. Mutta se on ja pysyy, niinkuin jo olen sanonut, ettei siitä tule mitään.
Hemmo. No, no, älkää nyt hätäilkö, Mikko! Olkaa levollinen! Ehkä se nyt kuontuukin toisinpäin. Saadaan sitte nähdä. Vaan tehkää nyt niinkuin sanoin: kutsukaa Hilja luokseni! Ja olkaa itse sen aikaa tuvassa lapsen kanssa!
Mikko. No, jos… sitte… Ell'ei tästä muuten mihinkään päästä. (Menee tupaan.)
Hemmo (hänen jälkeensä). Minä odotan häntä lehtimajassa. (Laskeutuu sinne, istuutuu ja sytyttää paperossin.)
Liisi (aukaisee samassa hiljaa lehtimajan yläpuolella olevan ikkunan, josta kumartuu puhumaan, kuiskaten) Hemmo!
Hemmo (hätkähtää, kääntyy). Mikä on?
Liisi. Oletko siellä?
Hemmo. Kuulethan sen.
Liisi. Voitko tulla vähän sisään?
Hemmo. Kuinka niin? Mitä varten?
Liisi. Vaimosi ei voi oikein hyvin.
Hemmo. Tulen vähän ajan perästä. Onhan äitini siellä?
Liisi. On.
Hemmo. No niin. Minä tulen, jahka joudun.
Liisi (istuutuu ikkunalaudalle ja alkaa viheltää: "La donna e mobile").
Hemmo (kotvan kuluttua). Ole niin hyvä ja pane ikkuna kiinni!
Liisi. Miksi?
Hemmo. Kun minä pyydän. — —
Liisi. Tiedätkös, että Hilja on tuvassa?
Hemmo. Tiedän.
Liisi. Ja hänen lapsensa?
Hemmo. Minun poikani.
Liisi. Sanoitko sinä sen nyt?
Hemmo. Joko sinä nyt menet pois?
Liisi (riemuisasti). Kyllä! Nyt minä menen. (Sulkee ikkunan ja poistuu.)
Hilja (on, ilman lastaan, tullut tuvan portaille, Mikon seuraamana). Minä menen, isä, menen.
Mikko. No, sukkelaan sitte. Tuonne! (Poistuu jälleen.)
Hemmo (on noussut ylös ja menee portille Hiljaa vastaan, jota kättelee). Tule, Hilja, tule! (Menevät lehtimajaan.) Vihdoinkin saan sinut nähdä, vihdoinkin puhua kanssasi. Olen sitä niin kauan hartaasti halunnut. Istuhan — tähän! (Istuutuu ja osoittaa Hiljaa istumaan.)
Hilja (estellen). Kyllähän minä — —
Hemmo. Istu toki. Minä pyydän.
Hilja (istuutuu). Olisinhan minäkin halunnut. Ette ole käyneet — — siellä — — kuitenkaan.
Hemmo. En ole voinut, Hilja.
Hilja. Ymmärränhän sen.
Hemmo. En ole voinut, en ole voinut. Ymmärrä se oikein! Minun on ollut niin raskasta, kovin raskasta. Olen jo kauan kärsinyt. Et tiedä, — kuinka! Emmehän ole tavanneet toisiamme, voipa sanoa, ollenkaan — sen koommin.
Hilja. Niin — emme.
Hemmo. Ja sen jälkeen on niin paljon tapahtunut, minkä ei olisi pitänyt tapahtua. Toisin olisi pitänyt kaiken käydä, — sittenkin niin, kuin minä tahdoin.
Hilja. Kai se näin kuitenkin oli sallittu.
Hemmo. Sanotaanhan, että jokainen on oman onnensa seppä. Mitäs tämä sitten on? Minä en ymmärrä. Jos tämä on sallimuksen tekoa, niin sallimus on ollut kova, hyvin kova meille, sinulle ja minulle.
Hilja. Niinkuin sitte on ansaittu varmaan.
Hemmo. Tämmöisenkö palkan rakkaus sitte on ansainnut? En sitäkään ymmärrä.
Hilja. Ei kai sitte ole ollut oikeata. Eikä olekaan. Rikosta se on ollut. Siksi se on saanut rangaistuksensa Jumalalta omantunnon vaivoina ja kärsimyksinä.
Hemmo. Kaunista on alistua kohtalonsa alle. Minä tunnen sinut jälleen, Hilja. Kuinka leppeä, nöyrä, hyvä sinä olet yhä vieläkin kaikesta huolimatta. Et lainkaan ole muuttunut. Kun katselen sinua, Hilja, on sinussa, ulkomuodossasikin, kaikki vielä jälellä, kaikki, mitä aina olen ihaellut sinussa. Leimansa on kyllä talvi surumielisenä sinuun jättänyt, mutta sekin kaunistaa sinua.
Hilja (leppoisasti). Ei puhuta minusta.
Hemmo. Ja kuitenkin meidän juuri nyt on puhuttava sinusta, sinusta ja minusta, siitä asiasta, joka koskee meitä yhteisesti niin läheltä.
Hilja. Mikä nyt sitte on tapahtunut, että se on käynyt näin välttämättömäksi?
Hemmo. Sanalla sanoen ja pitkittä puheitta, se, että koko se väärä pohja, jolle kaikki on ollut rakennettu, on alkanut horjua ja horjuu jo niin, että koko laitos tuossa tuokiossa luhistuu kokoon. Luonnollistahan on, että niin piti käydä, sillä niin ei pitänyt rakentaa. Luonnollistahan on, että sen petollisen, valheellisen perustuksen pitää tulla ilmi. Sinä tiedät, Hilja, että sinä olet ensimäinen, johon sydämmeni on ollut kiintynyt, syvästi kiintynyt, niin syvästi, että nytkin voin sanoa, että sinä olet ainoa, johon se vieläkin on oikein kiintynyt. Sille perustukselle siis olisi ollutkin rakennettava. Mutta miksi ei niin tehty, sen tiedät myöskin. Vaan se oli väärin, ettei niin tehty. Sen aavistin jo silloin, sen näen selvään nyt. Siinä asiassa meidän ei olisi pitänyt antaa perää toisille syrjäseikoille, kun oma onni oli kysymyksessä. Sillä mitä on äitini voittanut, etten hänen tähtensä, hänen ihmisarkuutensa tähden — sillä muuta se ei ollut hänen puoleltansa — sinua vaimokseni ottanut, kun jo olit minun? Mitä olen minä voittanut, että myöskin hänen tähtensä, heikkoudessani, uhrasin parhaimman osani, vaikkapa sinunkin suostumuksellasi, sinunkin tahdostasi, ja toiseen sitouduin enemmän kylmän harkinnan, kuin todellisen, syvän tunteen perustuksella? Ja lopuksi: mitä olet sinäkään, Hilja raukkani, voittanut, että näin uhrasit itsesi toisten tähden, toisten, äitini ja minun, muka onnelle, rauhalle, ulkonaiselle edulle vain? Emme mitään. Se nähdään nyt. Emme suorastaan mitään. Päinvastoin on vain päivä päivältä, paitsi ulkonaisia kärsimyksiä, vielä enemmän sisällisiä sieluntuskia lisääntynyt niin, etten minä voi ja varmaankaan et myöskään sinä voi sitä kuormaa kauemmin kantaa. Niitä olen koettanut peitellä ihmisten silmiltä, tukehuttaa niitä, vaan nyt se on enää mahdotonta. Nyt täytyy kaiken tulla ilmi, nyt on muutos tapahtuva, nyt on minun tunnustus tehtävä — sinun suostumuksellasi, Hilja, sillä sinä olet tahtonut tämän salaisuuden kuorman nurkumatta julkisesti yksin kantaa, vaikka minun se olisi myöskin ollut yhdessä kannettava kanssasi. Muuten ei nyt enää käy päinsä, — ei sinun eikä minun. Sen tahdoin sinulle nyt ilmoittaa.
Hilja (syvissä mietteissä). Niin. — — Niin. — — Minä sen kyllä näen. — — Minä sen kyllä tunnen, että niin on… että niin pitää tehdä. — — Mutta kuinka — —? Minä en käsitä, kuinka sitte käy?
Hemmo. Käyköön, kuinka käykin. Mutta muuta apua ei ole enää.
Hilja. Ei sitte ole, ei. Se on Jumalan tahto siis. Eihän semmoiset asiat voi pysyä salassa. Kaikkihan tämänkin jo tietävät varmaan?
Hemmo. Isäsi on siitä, nähtävästi, jo ihan selvillä?
Hilja. On. Ja tuo vieras rouva näkyy myöskin…
Hemmo. Niin, hän. — Hän on lietsonut asian ilmi tuleen. Sen tiedän. Arvasin, että niin tulisi käymään, kun hän tänne saapui. Olin aikonut… Niin, isäsihän on puhunut, mitä esitin, että olisit voinut olla rauhassa?
Hilja. Kyllä.
Hemmo. Mutta se ei ollut oikein tehty. Niin ei pitänyt tehdä. Hän voi vaatia hyvitystä. Ja hän on oikeassa.
Hilja. Ei, ei. Sitä en tahdo. En minä semmoinen ole.
Hemmo. Mutta sitä hän tuntui uhkaavan.
Hilja. Siihen vain en ikinä suostu. Se on minun asiani eikä isäni. Oikeuteen hän ei saa tätä vedetyksi.
Hemmo. Nyt ei hän sitä tarvitsekaan. Toisin tahdon sen sovittaa. Toisin jo senkin vuoksi, Hilja, että hän sinua, joka olet jaloutesi tähden paljon paremman kohtelun ansainnut, kuuluu kovin tylysti, jopa säälimättäkin kohtelevan. Ja siitä on tuleva loppu nyt, siitäkin.
Hilja. Mitä minusta — —!
Hemmo. Juuri sinusta välitän. Juuri sinun tähtesi on se tehtävä. Semmoista ihanteellista rakkautta, kuin sinun, tähän maailman aikaan harvoin, jos missään enää tapaa. Sen tautta juuri on se palkittava, vaikka niinkin kuin sen vielä voin tehdä. Ja siitä on isäsikin osansa saava. Hänkin, toivon, on sitte oleva siihen tyytyväinen.
Hilja. Mutta vanha rouva, äitinne?
Hemmo. Äitini, niin?! Hän saa nähdä, kuinka paljon olen tämän asian tähden kärsinyt, väärän asian tähden, jota minun ei olisi pitänyt tehdä hänelle mieliksi.
Hilja. Entä vaimonne sitte?
Hemmo. Vaimoni?! (Vaipuu ajatuksiin.)
Hilja. Hänhän on ihan syytön.
Hemmo. Niin.
Hilja. Ei, ei. Ei sittenkään. Ei se käy päinsä. Ette saa ilmaista.
Hemmo. Mutta hänkin on jo asiasta perillä.
Hilja. Jo?! Perillä?!
Hemmo. Ja minun yli lankeaa sitä suurempi syyllisyys, etten ollut hänelle mitään puhunut meidän, — sinun ja minun, — välistämme, kun naimisiin menin. Syyttömänä saa hän kanssani kärsiä nyt.
Hilja. Onneton! Onneton! Mitä olenkaan tehnyt?!
Hemmo. Sinä?! Miksi sinä? Minä, minä sen olen tehnyt. Minä olen syypää. Minä yksin — heikon, horjuvan, velton luonteeni kautta. Mutta nyt tahdon sen korjata. Nyt täytyy minun se korjata, sillä rauhaa ei omatuntoni ennen saa.
Hilja. Vaan nythän on kaikki myöhäistä. Tätä asiaa ei saa korjatuksi mitenkään enää ilman rikkomatta kaikkia välejä, teidän ja omaistenne elämää ja onnea.
Hemmo. Rikkoutukoot, kun kerran niin pitää. Ja niin pitääkin nyt.
Hilja. Ei, ei, ei. Minä en sitä tahdo, en.
Hemmo. Muuta pääsyä ei ole enää, Hilja.
Hilja. Ei, ei, ei.
Hemmo. Ja mitään elämää tämä ei missään tapauksessa sittenkään olisi enää. Onnea vieläkin vähemmin. Elämäni ja onneni ovat muutenkin jo olleet särkyneet, palasina, pirstaleina. Tulkoon sitte meille, mitä tulleekin! Mitä meistä?! Mitä sinä, Hilja kulta, (tarttuu Hiljaa kädestä) aina vain minua ja meitä ajattelet? Olethan jo enemmän kuin tarpeeksi saanut kärsiä.
Hilja. Itsehän olen niin tahtonut. Ja tahdon vieläkin, tahdon niin mielelläni, jos vain jotenkin vielä on mahdollista. (Painautuu Hemmon olkapäätä vasten.) Teidän tähtenne teen kaikki, mitä voin, —vaikka mitä.
Hemmo (hellästi). Hiljaseni, Hiljaseni! Sinä olet jo tehnyt enemmänkin, kuin olisit voinutkaan. Nyt on minun tehtävä sinun tähtesi kaikki mitä voin. Ja sen minä tahdon tehdä. Ja minä teen.
Elvi (tulee portaikon kautta pihaan, häntä pitelevät Selma toisesta, Liisi toisesta kädestä, seuraten häntä). Minä tahdon mennä heitä katsomaan, minä tahdon. Missä he ovat, Mikko, Hilja ja hänen lapsensa? Minne he ovat menneet? Minne he ovat menneet?
Selma. En minä tiedä, kultaseni.
Elvi. Joko he ovat lähteneet? Eihän. Tuollahan hevonen seisoo. He ovat täällä vielä.
Liisi. Kyllä he sitte täällä vielä ovat.
Elvi. Missä? Minä tahdon heitä nähdä. Minä tahdon varmuutta. Tuvassako ehkä? Niin, niin, siellä he ovat. Päästäkää, päästäkää! (Riistäytyy irti ja juoksee tupaan.)
Liisi. Menköön, täti! Tässä ei auta enää mikään.
Selma. Voi, Liisi kulta! Mitä tästä nyt tulee?!
Hemmo (joka Elvin juostessa pihaan on hypähtänyt paikaltaan, menee puutarhan portille, Hiljan seuraamana vähän matkan päässä). Kas niin, äiti! Se on selvä nyt. Täällä on Hiljakin. Tule, Hilja, tule! (Ottaa Hiljaa kädestä ja vie hänet pihaan äitinsä luo.) Ja Elvi?
Selma (hätääntyneenä). Hän meni tupaan. — Hilja hyvä!! — — Hemmo rakas!!
Hemmo. Tulkoon nyt Elvikin! Ja Mikko myös —! (Aikoo mennä tupaan päin.) Minä kutsun heidät kaikki. Kas tuossa! — —
Elvi (palaa samassa, Mikko jälessä). Missä hän on, Hilja?
Hemmo. Tässä, Elvi, — tässä hän on. Minä — —
Elvi (seisahtaa silmänräpäykseksi, tuijottaen Hiljaan, ja syöksyy sitte Hemmon luo, tarttuen häntä käsivarresta). Hemmo, Hemmo! Onko se totta? Onko se totta? Sano! Onko se totta?
Hemmo. Minä tahdoin… Minun täytyy se tunnustaa. Se on niin…
Elvi (vaipuu kirkaisten Hemmon eteen maahan).
Hilja (peittää, itkien, kasvonsa ja kyykistyy kiikkulaudalle).
Selma. Jumala! Hän pyörtyi! Elvi! Elvi kulta! Hän pyörtyi! Viedään hänet sisään, Hemmo! Kannetaan!
Hemmo (nostaen Elvin käsivarrelleen). Minä puhun kanssanne vielä, Mikko. (Kantaa Elvin sisään, Selman häntä auttaessa ja seuratessa.)
Hilja (nousten ylös, Mikolle, joka on pysähtynyt tuvan portaiden eteen). Isä! Sen kuulitte nyt. (Rientää tupaan.)
Mikko. Sen kuulin nyt.
Liisi (joka välähtelevin silmin on taaempana seisonut, sanoo voitonriemuisesti kuiskaten Mikolle). Nyt sen kuulitte! (Juoksee oikea käsi ojossa, vasemmalla kädellä portaissa hamettaan edestäpäin kohottaen, nopeasti portaikon kautta sisään.)
Mikko (katsoo hetkisen vakavana eteensä, kääntyy sitte ja menee tupaan).
Esirippu.