Nahkapoikia eli Ylpeys sen teki

by Martti Wuori

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Hintikkalan talon piha. Perällä, täyttäen noin kaksikolmatta osaa näyttämön taustaa, on näkyvissä miltei puolet talon suurta, keskeltä kaksikerroksista asuinrakennusta, niin että sen pitkän, pihanpuoleisen julkisivun portaikko on jotensakin näyttämön vasemmassa nurkassa. Rakennuksen päädyssä on katoksella varustetussa kellotelineessä ruokakello. Oikealla puolen pihaa on väentupa kamarineen ja sen yhteydessä perempänä aitta, jonka nurkan ja päärakennuksen päädyn välissä, näyttämön oikeassa peräkulmassa, on aita porttineen; rakennusten lomitse näkyy pelto- ja järvimaisemaa; sisäänkäytävä tupaan on melkein etualalla, niin että tuvan ikkuna on aivan näyttämön reunassa. Pihan vasemmalla puolella kasvaa iso koivu, jonka suojassa seisoo rahi. Raheja tahi kiikkulautoja on myös asuinrakennuksen ja tuvan seinustoilla.

RIIKKA (siivilöiden aitan edustalla maitoa, laulaa:)

Laulu N:o I.

Miksi näin on murhe mulla,
Hurjasi' aina sydän lyö?
Rauha sieluun jos vois tulla,
Sujuis sukkelammin työ.

Kestän vielä, vuoden vuotan,
Ehkä ottaa armahain.
Hälle raadan, häneen luotan,
Häntä yksin lemmin vain.

OLLI (tulee juosten aitan takaa portista, päitset kädessä). Voi, voi, kuinka surullista nuottia Riikka nyt vetelee.

RIIKKA: Olli, hyi! Säikäytit niin, että sydän nousi kurkkuun.

OLLI: No, sielläpähän se sitte taukoaa niin hurjasti lyömästä.

RIIKKA: Kuuntelitkos taaskin?

OLLI: Mikäs olisi estänyt minua aitan nurkan takana seisomasta, kun tiesin sinun minulle laulavan.

RIIKKA: Sinulle? Mokomakin hulivili!

OLLI (hyppien Riikan edessä, laulaa:)

Laulu N:o 2.

Niin, sinua ma, sinua ma riiaan vaan,
Siks' että sinut omakseni vihdoin saan,
Minä, hulivili, vilivili, — sinut,
Armas pieni kili, kili, hei!

En huoli minä heilakoista toisist', en,
Sen, jota minä rakastan, sen sieppaan, sen,
Minä hulivili, vilivili, — sinut,
Armas pieni kili, kili, hei!

Mut, mutta jos sa annat mulle rukkaset,
En suukolla, vaan puukolla sun surmaan het',
Minä hulivili, vilivili, — sinut,
Armas pieni kili, kili, hei!

RIIKKA: Mokomakin nassikka!

OLLI: Minäkö nassikka? Älä loukkaa, Riikka, minua! Sinä tiedät, kuinka sinua rakastan.

RIIKKA: Kuinka vanha sinä oletkaan taas?

OLLI: Minä olen taas vähän vanhempi, kuin taannoin olin. Mutta vaikka olenkin vasta viidennellätoista…

RIIKKA: Ja minä jo kahdenkymmenen korvissa.

OLLI: Kyllä minä sinut i'ässäkin kiinni saan, niinkuin kilpaa juostessakin, jahka kerkiän.

RIIKKA: Jos olisi aikaa, niin pyytäisin sinut polvelleni istumaan, vaan nyt saat mennä matkaasi.

OLLI: Älä tee pilkkaa, Riikka! Jumala sinua rankaisee. Et Hintikkalan emännäksi silloin pääse, vaikka yrittäisitkin.

RIIKKA: Jos et nyt jo tuosta pääse tiehesi, niin maidolla maalaan naamataulusi valkoiseksi.

HISKIAS (puolivälissä kahdeksattakymmentä oleva vanhus, tulla laahustaa asuinrakennuksen portaita alas pihaan ja käy istumaan rahille koivun suojaan).

OLLI: Ellei tuossa vaari tulisi, niin sanoisinpa sinulle, Riikka, vielä jotakin.

RIIKKA: Ja mitä? Lörpötyksiäsi vain.

OLLI: Eikä ole, vaan vakavaa ja hyvinkin sinulle.

RIIKKA: Puhu sitte, ei se vaari kuule kuitenkaan.

OLLI: Kuulee se ja hyvästikin, vaikka muuten vain on kuuro olevinaan. Näetsen, miten se tännepäin korviaan luimistaa. Kai maar': sillä on itsellään sinulle asiaa.

RIIKKA: Kun on, niin olkoon! — Puhu sitte, mitä sinulla olisi minulle sanottavaa!

OLLI: Puhun, ja joutaa sen kuulla vaarikin, jos tahtoo. — No, tiedätkös, Riikka, ketä vieraita tuolla sisällä on?

RIIKKA: Kah, mikäs olisi tietäessä, kun omin silmin näin heidän tulevan. Rist'aholaisiako tarkoitat?

OLLI: Niin, niin, Rist'ahon emäntä Aliina ja hänen tyttärensä Hanni siellä ovat.

RIIKKA: No, entä sitte?

OLLI: Vai entä sitte?! Etkös sitte ymmärrä, mitä se heidän käyntinsä tietää?

RIIKKA: Jokos sinä nyt taaskin olet tietävinäsi enemmän kuin muut aikaihmiset, mokomakin naskali.

OLLI: Naskalipa tunkee nahankin läpi ja näkee, mitä sen alla on. —
Hannista tahdotaan Sakarille vaimo ja tähän taloon nuori emäntä.

RIIKKA: Kun tahdotaan, niin tahtokoot! Mitä se sinua ja minua liikuttaa?

OLLI: Vai ei liikuta? Ajattelehan tarkkaan, Riikka, mitä sanot!

RIIKKA: Tuostapa pojasta nyt vastuksen heitti!

OLLI: Äläs huoli, kun siitä jutusta sinulle tulee vielä pahempikin vastus! Emännillä on omat päänsä, ja vaikka Sakari sinusta huolisikin, niin kyllä ne teidän väliin vaikka itsensä poikkiteloin panevat ja Hannin hänelle tupata koettavat.

RIIKKA (huitaisten Ollia kohti kiululla). Pääsetkö jo tuosta jaarittelemasta, senkin…!

OLLI (hypäten syrjään). Rist'ahon ainoalla tyttärellä on rahoja, vaan
Hintikkalassa ne ovat jo kuivuneet niin vähiin, että pohja paistaa.
Ymmärrätkös nyt? (Loikkasee tupaan).

RIIKKA: Hyvä, että katosit jo!

(Aikoo ryhtyä työhönsä jälleen).

HISKIAS: Riikka!

RIIKKA (kääntyen, huutaa kovaan): Mitä, vaari!

HISKIAS: Tuo… tuohan minulle pii… piimää juoda!

RIIKKA (huutaen): Tuon, tuon heti. (Tehden merkin, että täyttää käskyn ja menee aittaan, josta kohta palaa, tuoden vaarille haarikon piimää). Tehkää hyvin, vaari! (Jää seisomaan Hiskiaksen eteen).

HISKIAS: Kiitos, kulta… kultaseni, kiitos! (Juo). Sinä… sinä olet hy… hyvä tyttö, Riikka.

RIIKKA (puolikovaan): Mitä vaari nyt joutavia!

HISKIAS: Että mi… mitä sanoit?

RIIKKA (kovemmin): Sanoin, että mitä vaari nyt joutavia!

HISKIAS (juo): Totta pu… puhuu. Olet mi… minulle kovin mieleen… leen.

RIIKKA (puolikovaan). Kunpahan voisin kaikille olla mieliksi.

HISKIAS: Että mi… mitä sanoit?

RIIKKA (kovemmin): Hyvähän olisi, kun voisin kaikille tehdä mieliksi.

HISKIAS: Kai… kaikille on mahdotonta… tonta olla mieliksi. (Juo).
Siitä ei… ei koskaan tu… tule mitään.

RIIKKA (puolikovaan): Niinpä taitaa olla.

HISKIAS: Häh? Ettäkö voi, sa… sanoit?

RIIKKA (kovemmin): Vaari on oikeassa, sanoin.

HISKIAS: Niin, niin se on, niin. Oikeassa… - Mutta kuu… kuulehan,
Riikka!

RIIKKA: Että mitä niin?

HISKIAS (veitikkamaisesti). Minä tie… tiedän, että si… sinä olet tässä… tässä ta… talossa kovin mieliksi… liksi muutamalle toisellekin.

RIIKKA: Vaari laskee leikkiä nyt.

HISKIAS: Häh?

RIIKKA (ottaen haarikon; kovemmin): Ei saa vaari pilkata, sanoin! (aikoo poistua).

HISKIAS: Älähän me… mene! — Sakarille olet mie… mieliksi, sen tiedän, ja se… se on hyvä. Tuolla o… on sisällä… lä emännillä toi… toinen juoni, se… sen tiedän myöskin… myöskin, mutta si… sille on teidän tehtävä tenä… tenä. Kuulitkos?

RIIKKA: Kuulin, kuulin. Mutta minun täytyy mennä nyt, vaari. (Menee työhönsä aitan eteen).

HISKIAS (hänen jälkeensä): Niin, niin. Pidä va… varasi vain, Riikka, pi… pidä varasi! (Laulaa hiljaisesti ja katkonaisesti:)

Laulu N:o 3

Vuoren huipulla vanha honka
Kohti taivasta kohoaa.
Musta uhkavi pilvenlonka,
Tuuli latvoa tuivertaa.

Talven kestänyt kesän kestää
Ehkä hatara, haljaspää;
Taittumasta sen vielä estää
Ydin ehjä ja suvi sää.

Käki kukkuvi kukkulalla,
Lemmennostosta tarinoi;
Tyttö istuvi koivun alla,
Sydänvaivoista vaikeroi.

Vuoren honka, se ikäloppu
Kuurokorvana kuuntelee;
Vaikka maahan vie ajan hoppu,
Nuorten toiveista riemuitsee.

EEVASTIINA ja ALIINA (tulevat, Hiskiaksen lopettaessa lauluaan, asuinrakennuksesta alas pihaan).

EEVASTIINA (mennen lähemmäksi Hiskiasta). Siihenkös vaari jäikin, vaikka oli aikomus levolle heittäytyä?

HISKIAS: Että mi… mitä sanoit?

EEVASTIINA (Aliinalle): Aina vain ei ole kuulevinaan, vaikka kuinka kovaan puhuisi. (Hiskiakselle). Sanoin, että eikö sitä sen pitemmälle jaksettukaan omin voimin?

HISKIAS (pilkallisesti naurahtaen Aliinaan päin): Näetsen, ku… kun ensin ylä… yläpytingistä lä… lähetti pois ja nyt… nyt vielä tästäkin ajaa.

ALIINA: Mitä vaari nyt joutavia haastelee.

EEVASTIINA: Tunnethan sinä, Aliina, vaarin. Muuten se näin vain kanssani naljailee. (Kovemmin Hiskiakselle). Riikka saattaa vaarin tupakamariin. (Riikalle) Riikka tulee saattamaan!

HISKIAS: Häh?

EEVASTIINA (kovaan): Riikka, sanoin, tulee auttamaan.

HISKIAS (nousten islualtaan). Kyllä mi… minä tästä pää… pääsen ominkin… ominkin voimin.

RIIKKA (tulee ja tarttuu Hiskiasta käsivarresta). Tulkaa, vaari!

HISKIAS: No, kun tul… tulit, niin mennään! Tule… tule sinäkin po… pois! Ne tah…tahtovat,nämä emän… emännät, tässä kahden… kahdenkesken mei… meitä pa… panetella, niinpä an… annetaan heidän ollakin… ollakin rauhassa… hassa. Heh-heh-heh!

ALIINA: Voi, voi, nyt tokisen, vaari hyvä!

EEVASTIINA: Semmoinen se on epäluuloinen ja pisteliäs aina.

HISKIAS (poistuu Riikan saattamana, hänelle jotakin puolikovaan höpisten, tuparakennukseen).

ALIINA: Eihän se tuommoinen ennen ollut, vaari.

EEVASTIINA: Hyvä, että meni. Istutaan me nyt tähän! (Istuutuvat). Ei, ei ollut ennen. Mutta nyt se päivä päivältä käy yhä häijymmäksi minua kohtaan.

ALIINA: Vaikka et mikään nuorikko tässä enää olekaan.

EEVASTIINA: Olenhan tuota jos mitä tässä talossa nuorempanakin kokea saanut, kun leskeksi kolmen lapsen kanssa jäin ja…

ALIINA: Ja sitte niistä kaksi tulirokkoon kuoli, niin ettei ole kuin tämä yksi, Sakari, enää turvanasi.

EEVASTIINA: Turvaahan siitä voisi olla minulle ja talolle paljonkin, kun ei vain tuo vaari… Joutaisi jo kuolemaan mokomakin vastus!

ALIINA: Kaipa hän jotakin aavistaa ja siksi kiukuttelee, ehkäpä estääkin yrittää…

EEVASTIINA: Kuka hänet tietää, mutta siltä tuo näyttää, koskapa
Sakarikin niin vastaan hangoittelee.

ALIINA: Kovin se on, Sakari, todenperään Hannia kohtaan välinpitämätön.

EEVASTIINA: Ihmetyttää oikein. Tuolla sisälläkin jätti Hännin omiin hoteisin ja Tanelin kanssa vain maatöistä tarinoi.

ALIINA: Taitaapa sittenkin teidän Riikkapiika olla hänelle mieluisempi kuin meidän Hanni, niinkuin alkavat ihmiset hokea.

EEVASTIINA: Siitäpä se olisi, Riikasta, sitte nyt ajoissa saatava käännytetyksi ja Hännin kanssa yhteen vietävä. Mutta kuulostaapa siltä, kuin Hanninkaan mieli ei olisi sama, kuin hänen vanhempainsa.

ALIINA: Sitäkö Hilda Vartiaisen ottopoikaa tarkoitat?

EEVASTIINA: Sitäpä sitä — Maunua.

ALIINA: Josta ei tiedetä, kenen se on lapsi. Mutta siitä ei tule mitään, vaikka Maunu kuinka yrittäisi Lukkarilan kotivävyksi päästä. Kyllä se on Tanelin kanssa jo niin monta kertaa asia selväksi puhuttu, ettei meidän elämässämme Hanni Maunua miehekseen saa, itkipä silmänsä vaikka sokeiksi.

EEVASTIINA: No, se on oikein. Ettehän ainoan lapsenne hyväksi rikkauksia ole keränneet sen vuoksi, että ne tuommoisen tuntemattoman eläjän omiksi joutuisivat.

ALIINA: Eipä ei, olkoonpa Maunu muuten miehiään mikä tahansa.

EEVASTIINA: Mutta jospa siitä vielä vänrikki tuleekin, joksi sanovat hänen pyrkivän.

ALIINA: Jonkin joutava! Samanlaiseksi nahkapojaksi se jää, kuin kaikki muutkin. Kun on viikkonsa reservissä palvellut, niin saa palata entisiin askareihinsa jälleen.

EEVASTIINA: Tänä kesänä kai se nähdään, minnepäin kääntyy. Eikös se
Maunu nyt kolmatta kertaa jo ole sinne komppaniaan menossa?

ALIINA: Niinhän se lienee. Ja tänäänhän ne pojat sinne Alavan kasarmille kuuluvat menevän.

EEVASTIINA: Vai tänään. No sitte ne tästä meidän ohi vielä pyyhkäisevätkin.

RIIKKA (palaa).

EEVASTIINA: Jokos Riikka… sai vaarin levolle?

RIIKKA: Jo (menee töihinsä).

EEVASTIINA: Vieläkö siinä on mitä jälellä tehtävää?

RIIKKA: Lopussa on. Ai'oin juuri panna kaikki pois aittaan. Saattavat vielä reserviläiset tähän pihaan poiketa, niin tulee kummat.

ALIINA: Näetsen! Enkös oikein sanonut.

EEVASTIINA: Jokos niitä on alkanut kulkea ohi?

RIIKKA (korjattuaan tavaransa aittaan ja suljettuaan oven): Näkyihän tuosta taannoin kaksi hiljaista Alavaan päin hoippuvan. Vaan annas, kun se pääroikka tulee, niin on tässä mylläkkä. Ei ne jätä maantien varsille kiviä eikä kantoja paikoilleen.

EEVASTIINA (Aliinalle): Se on totta, mitä Riikka sanoo. Viime vuonna ne nahkapojat käänsivät ylösalaisin tahi mikä minnekin lennättivät talojenkin tienosapatsaat, etteivät asianomaiset rajoistaan enää saa tolkkua mitään.

ALIINA: Poika parat! Taitaa siinä touhussa heillä olla surua, jos on iloakin.

RIIKKA: Suruaan peittääkseen kai ne niin paljon tyhjentävätkin, etteivät enää tiedä, mitä tekevät. (Menee portista ulos oikealle).

ALIINA: On se eräässä suhteessa välistä hyvä, että on vain tyttölapsia talossa.

EEVASTIINA: Vapaaksihan se minun Sakarini siitä leikistä pääsi, kun…

HANNI (tulee juosten asuinrakennuksesta pihaan). Tulkaa sisään, tulkaa!

ALIINA: Mikä nyt on?

HANNI: Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!

EEVASTIINA: Reserviläisiäkö Hanni tarkoittaa?

HANNI (vetäen äitiään kädestä): Niitä, tietenkin. Maantie on ihan mustanaan miehiä. Menkää salin lasista katsomaan pian!

ALIINA: Mitäpä tuossa on lystiä ja — katsottavaa?

HANNI: Vai ei?! — Onpas.

EEVASTIINA (Hännille): Eiväthän ne vielä ole sotilaspuvuissaankaan. (Aliinalle). Mutta parasta on sittenkin mennä sisään, Aliina, niin ei olla täällä heidän jaloissaan.

ALIINA: Niin. Lasistahan noita vielä voi katsella, jos katsellakseen.
Tule pois sisään sinäkin, Hanni!

HANNI: Menkää vain edellä! Kyllä minä vielä kerkeän. (Juoksee portille, josta tähystelee perälle).

EEVASTIINA: Mennään, Aliina!

ALIINA: Mennään! (Hännille). Tulekin pian! (Aliina ja Eevastiina menevät asuinrakennukseen).

HANNI (iloisesti tepastellen portilla, alkaa laulaa:)

Laulu n:o 4.

Siellä, siell' on armahain,
Kultaseni ainut, kallis;
Vaikk'ei vanhempani sallis,
Omaksein sun otan vain.

Toinen heillä mieli on,
Kun mun tahtovat he naittaa,
Mutta haudan saavat laittaa,
Ennenkuin oon uskoton.

Rintain täyttää riemastus,
Sydän kahlehist' ei tiedä,
Toisen käskyä ei siedä
Neidon nuoren rakkaus.

Tullos, tullos, armahain,
Sinut sylihini suljen!
Elon tieni kanssas kuljen,
Omas oon ma kuollessain.

SAKARI (tulee asuinrakennuksesta portaikolle): Hanni, hoi!

HANNI (tähystellen jälleen perälle): Hoi, hoi! Mikä hätänä?

SAKARI (laskeutuu alas pihaan): Äitisi käski sinua tulemaan sisään.

HANNI (tullen pihaan): Ja Sakari tuli sitä käskyä tuomaan.

SAKARI: Miksipä en olisi tullut?

HANNI: Teetkös itse aina mitä käsketään?

SAKARI: En, tietenkään, aina.

HANNI: Niinpä en minäkään nyt lähde sisään.

SAKARI: Hyvähän tuo on välistä pitää oma päänsä, mutta tällä kertaa joutavaa.

HANNI: Mistäpä sen toinen tietää, mikä minulle on joutavaa, mikä ei.

SAKARI: Joutavaa on joutavasta suututtaa vanhempiasi, kun nähtävästi voit salinkin lasista nähdä.

HANNI: Eipä tuo minun katsottavani kaikkien silmiin yhtä hyvältä näytäkään, niinpä joudan sitä erikseen omin silmin katselemaan vaikka aidan ra'ostakin, enkä salin lasista.

SAKARI: Kas, kas! Ymmärrän nyt minne pistopuheesi tähtää. Maunua odotat.

HANNI: Eiköhän hän liene odottamattakin tästä Alavan kasarmiin menossa muitten reserviläisten kanssa.

SAKARI: Kohtapa tuo nähdään. Johan tuolta alkaa kuulua nahkapoikain lauluakin.

HANNI: Jopa jo. Saavatko tulla pihaanne, Sakari?

SAKARI (veitikkamaisesti): Saavat, jos Maunu on mukana, — ei muuten.

HANNI (väistellen): Laulamaan tarkoitin, — en muuta.

SAKARI: Kyllä ymmärsin, mitä tarkoitit.

HANNI: Ole jo!

SAKARI: No, tule sisään sitte, ellen oikein sanonut!

HANNI: Nyt en tule uhallanikaan.

SAKARI: Sittepä jään uhallani seuraksesi minäkin.

HANNI: Mikäpä estäisi yhdessä vaikka kaikkien heidän lauluaan kuuntelemasta.

SAKARI: Kuunnellaan! Oikeinpa pojat vetelevätkin sydämensä pohjasta.

(Ulkoa on alkanut kuulua reserviläisten laulua, ensin hiljemmin loitompaa, sitte yhä enemmän läheten, kunnes lopulta kaikuen aivan portilla).

Laulu n:o 5.

Nahkapoikia me ollaan vaan,
Vasempaan ja oikeaan
Yhdessä temput teemme, marssitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hyvä ja soma.

Nälkää sit' ei nähdä ollenkaan:
Rokkaa vaan po… popsitaan,
Yhdessä pöydässä me ainiaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma.
Niin helkkarin hauska ja soma.

Yöksi kun me käymme huilaamaan,
Selällään ja mahallaan
Yhdessä laverilla potkitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin sievä ja soma.

Selkänahkoja kun parkitaan,
Mutistaan hampaihin vaan,
Yhdessä kapteenille kiroillaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hieno ja soma.

Nahkapoikia me ollaan vaan,
Vasempaan ja oikeaan
Yhdessä temput teemme, marssitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hellä ja soma.

(Laulun kuluessa ovat "nahkapojat" kaikki tulleet pihaan. Niiden joukossa on myöskin MAUNU, jota ynnä muutamia muita tuttaviaan HANNI ja SAKARI kätellen tervehtivät. Portilla, joukon takana, näkyvät myöskin RIIKKA ja OLLI, tuvan ovelle on tulla laahustanut HISKIAS ja portaikolle ovat ilmestyneet laulua kuuntelemaan myöskin EEVASTIINA, ALIINA ja TANELI).

MAUNU (Sakarille): Pyydän kaikkien meidän puolestamme, ettei talon isäntäväki pahaksi panisi, että pihaan poikkesimme ja ehkäpä laulullamme häiritsimmekin.

ERÄS NUORUKAINEN: Niin, todenperään.

TOINEN Taisipa olla pahasti tehty.

SAKARI: Mitä joutavia. Eihän siinä mitään pahaksi pantavaa ole.
Päinvastoinhan mielellämme lauluanne kuuntelimme.

MAUNU: Tahdoimme pikimältään vain, kun ystäviämme portilla näimme, vielä hyvästit sanoa ruumin palvelukseemme mennessämme.

SAKARI: Ystäviämmehän me portille vastaan tulimmekin, kun sattuivat (vilkaisten Hannun) hyvät naapurimme parahiksi taloomme.

HANNI: Niin, minä jo tuolta kaukaa näin teidän tulevan. Odotinkin, kun tiesin sinun, Maunu, nyt viimeistä kertaa reserviharjoituksiin menevän.

MAUNU: Viimeistähän tämä on. Ja sitte pääsen.

ERÄS NUORUKAINEN (joka on kokolailla "toisella kymmenellä"): Ja sitte meidän Maunusta tulee upseeri ja hänen heilastaan kerran vielä kenraalin rouva.

MAUNU (vakavasti): Pysy loitommalla, kun eivät jalkasi paremmin kanna etkä kieltäsi paremmin käyttää osaa.

NUORUKAINEN (tiuskaisten): Älä ylpeile siinä! Jaloillani pysyn ja kieltäni käytän yhtä hyvin kuin sinäkin.

MAUNU (tarttuu häntä käsivarteen): Mene hyvällä pois siitä jo!

NUORUKAINEN: Vai käsiksi sinä käyt? (Huitaisee Maunua kohti kädellään, mutta kaatuu samalla muitten miesten joukkoon).

SAKARI: Johan sinä nyt, hyvä mies, ilomme pilasit kokonaan. (Vie muutamien muitten kanssa juopuneen nuorukaisen pois).

MAUNU (joka Hannin kanssa on siirtynyt syrjään): Pitipäs tuollaisenkin joukkoon sattua. Vaan älä ole milläsikään, Hanni!

HANNI: Mitäpäs minä — omasta puolestani, vaan muitten.

MAUNU: Kävin sinua tapaamassa Lukkarilassa, vaan kuulin teidän kaikkien täällä olevan.

HANNI: Tännehän ne tahtoivat tulemaan minuakin.

MAUNU: Sakarin seuraanko vain vaativat?…

HANNI: Siltähän tuo tuntuu. Ja yhä tiukemmin vaativat.

MAUNU: Näetsen, kuinka vanhempasi meitä silmäilevät. Isäsi ei taida enää sietää, että puhelenkaan kanssasi.

MAUNU ja HANNI (laulavat yhdessä).

Laulu N:o 6.

Vaikka kaikki tahtois' sun
Saamastani estää,
Uskollisna taistelun
Sydämeni kestää.

Tuli, tuli rinnassain
Sammumatta palaa,
Toisten kielto siihen vain
Uutta voimaa valaa.

Kuvasi jos muistostain
Karkoittaa ken halaa,
Kiitää aatokseni ain'
Sinun luokses salaa.

Polttamana kohtalon
Nimes siin' on yhä,
Tuli rinnassain tuo on
Lemmen tuli pyhä.

TANELI (joka sillä välin on portaikolta laskeutunut alas pihaan ja seurannut Hännin ja Maunun keskustelua, tulee Maunua kättelemään): Hyvää päivää, Maunu!

MAUNU: Päivää, isäntä! Mutta samalla nyt hyvästikin on minun sanottava, kun ilomme näin pian päättyi ja aika on lähteä.

TANELI: Totta sanoit. Ikävä vain semmoinen nuorten ilo, jota ei vanhempain sydän oikein sietääkseen ota.

MAUNU: Pahaa en hyväksi väitä, isäntä, vaan enpä toisten teoista vastuussakaan liene.

TANELI: Kovinpa olet närkästyväinen, kun et kärsi moitetta toverisikaan puolesta.

MAUNU: Minullehan tuon yksin lausutte, vieläpä syyttä suotta.

TANELI: Mutta kaikkien kuullen.

MAUNU: Se sitäkin pahempi. (Kääntyen pihaan jääneitten nuorien miesten puoleen:) Parasta on, pojat, että lähdemme. Olemme, näen mä, jo tarpeeksi pahennusta herättäneet.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Lähdetään! Tulkaa pois, pojat! (Osa nuorukaisista poistuu; jotkut vielä jäävät portin puolelle Maunua odottamaan).

SAKARI (on sillä välin tullut takaisin ja pysäyttää Maunun puhellen hänen kanssaan).

HISKIAS (on käynyt tuvan kynnykselle istumaan ja katselemaan).

EEVASTIINA ja ALIINA (ovat myöskin tulleet alas pihaan).

EEVASTIINA: Voi, voi, kun pitikin vieraitten ollen tämmöistä tapahtua.

ALIINA: Oikein teki pahaa kuulla ja nähdä.

SAKARI: Jos nyt syyllistä kaivataan, niin se olen minä eikä muille siitä tarvitse moitettakaan lausua. Minä pojat pihaan pyysin.

MAUNU: Omasta puolestani kuitenkin pyydän nyt vieläkin anteeksi talon vieraittenkin tähden.

HANNI: Turhaan isä siitä Maunua syyttää alkoi.

TANELI (Hannille tiukasti): Parasta on sinun olla siihen asiaan sekaantumatta ja — häntä puolustamatta.

MAUNU: Parasta, näen mä, on, Hanni. Hyvästi, Hanni, ja kiitos! (Ojentaa
Hännille kätensä).

TANELI (asettuen väliin; Maunulle): Ennenkuin lähdette tekee mieleni lausua Maunulle vielä vähän muutakin, koskapa siihen tässä tilaisuus tuli.

MAUNU: Ja mitä se on?

TANELI: Sitä, minkä oikeastaan sanomattakin jo voisitte tietää: että turha on ollenkaan minun tytärtäni lähennelläkään. Tarkoitustenne perille se ei kuitenkaan vie.

MAUNU: Onko siinä kaikki?

TANELI: On. Ja se on samalla sanottu Hannillekin, niin että nyt sen tiedätte.

MAUNU: No, sitte ei muuta kuin: hyvästi, — kaikki!

HANNI (juosten Maunun luo ja tarttuen hänen käteensä): Anna anteeksi, Maunu, että sinua on loukattu! Jumala voi vielä kaikki asiat parhain päin kääntää.

MAUNU (puristaen hänen kättään): Kiitos, kiitos, Hanni! Voi hyvin! (Muille pihassa oleville nahkapojille). Tulkaa! (Reserviläiset poistuvat ja etempää alkaa kuulua, loitoten, heidän lauluansa).

TANELI (tarttuen Hannia käsipuolesta ja pyörähyttäen häntä pihaan): Tuo on jo liikaa, senkin letukka.

ALIINA: Ja vielä kaikkien silmien edessä ilkiää noin käyttäytyä.

EEVASTIINA (Tanelille): Eikö sopisi nyt puhua siitä toisestakin asiasta?

TANELI: Niin, ehkäpä nyt sitte voimme samalla ottaa puheeksi toisenkin asian, joka jo kauan on ollut meidän, vanhempain, sydämellä, koska Sakarikin tähän juttuun puuttui.

SAKARI: Minkä niin, asian?

TANELI: Tulehan likemmäksi, Hanni!

HANNI: Minä lähden pois, isä.

TANELI: Tule, sanon minä!

ALIINA: Näetsen tuota itsepäistä! (Vie Hännin likemmäksi).

TANELI: Pitkittä puheitta: meidän on, niinkuin jo sanoin, kauan ollut sydämellä se toivomus, että meidän talomme sukulaissiteilläkin liittyisivät toisiinsa.

ALIINA ja EEVASTIINA: Niin, sitä olemme kaikki toivoneet.

TANELI: Ja siihen on, niinkuin näen, nyt kahta vertaa suurempi syy.

HANNI ja SAKARI (luovat toisiinsa ja vanhempiinsa väistäviä katseita, kääntyen sitte toisaanne ikäänkuin merkiksi, että ovat ymmärtäneet toisiaan).

ALIINA (Hannille): Niin, Hanni, muu ei käy päinsä.

HANNI: Enkö jo saa mennä?

ALIINA: Näetsen taas!

EEVASTIINA (Sakarille, jota on hiljakseen puhutellut): Niin, Sakari, sen vaativat jo talomme asiatkin, niinkuin tiedät.

SAKARI: Tuommoisesta vehkeilystä en tahdo kuulla puhuttavankaan.

EEVASTIINA: Mutta ajattelehan toki, rakas poikani!

TANELI (Hanniin päin): Minä tiedän, että ainoa tyttäremme käsittää vanhempainsa tahdon. Minä tiedän, ettei hän lopultakaan tahdo tuottaa meille sitä surua, että kieltäytyisi mielisuosiolla tahtoamme täyttämästä, jos…

HANNI: Ei, isä, ei! (Purskahtaa itkuun ja kääntyy pois).

TANELI: … jos vain Sakari. Niin, mitä sanoo Sakari, jonka olen aina oppinut pitämään järkevänä miehenä?

SAKARI: Minun järkeni sanoo, että kun Hannilla on toinen mieli asiasta, niin on järjetöntä, että hänen vanhempansa koettavat pakottaa häntä menettelemään vastoin hänen omaa tahtoaan ja sydämensä ääntä.

HANNI: Kiitos, Sakari, kiitos!

EEVASTIINA (Sakarille): Sakari, kuinka sinä voit tuolla lailla isännälle vastata?

ALIINA (Hannille): Ja sinä, Hanni, mitä ajatteletkaan?

TANELI: Tuollaista puhetta ei totta tosiaan minun nuoruudessani kuultu.

ALIINA: Siihen aikaan osasivat lapset vielä vanhempiaan kunnioittaa.

EEVASTIINA: Nyt eivät enää Jumalan kymmeniä käskyjäkään muista.

SAKARI: Saattaa olla, ettemme kaikessa enää kunnioitakaan vanhempain tahtoa, kun se näytäkse esimerkiksi sukuylpeydessä ja sen semmoisessa, joka, minun tietääkseni, ei ole Jumalan kymmenien käskyjenkään mukaista.

TANELI: Mitä sillä tarkoitat, Sakari?

SAKARI: Tarkoitan vain sitä, että täällä toisaalta tahdotaan yhä vielä olla Suur-Savon talonpoikaisylimyksiä ja tehdä jonkinlainen säätyraja meitä muka alempien ihmisten välille. Sen vuoksi äsken loukkaamanne Maunu ei Hannillekaan kelpaa, vaikka he nähtävästi toisiaan rakastavat ja Maunu tietääkseni on yhtä hyvä ja kelpo mies, kuin joku toinenkin.

HANNI (Sakariin päin kuiskaten): Kiitos, Sakari, kiitos!

TANELI (Hannille). Vaiti siinä, sinä!

SAKARI: Mutta eivät ole ajat nyt niinkuin olivat ennen, isäntä hyvä.

TANELI: Siihen asiaan Sakarilla nyt sitte ei ole oikeutta puuttua sen enempää, sanon minä puolestani.

SAKARI: Enkä olisi puuttunut ennenkään, ellei olisi vaadittu puuttumaan, — eikä vain teidän, vaan äitinikin taholta. (Eevastiinan puoleen). Niin, toisaalta täällä se samainen sukuylpeys tahi mikähän lienee pyrkii aineellisten etujenkin tähden tukahuttamaan sydämen tunteet ja painamaan säätyrajan alle sen työvoiman, joka juuri etujamme voisi tukea ja nostaa. Mutta siinäkin ovat ajat muuttuneet. Ja sen vuoksi, ettemme enää voi noita vanhentuneita mielipiteitä noudattaa, olemme me aitureita, jopa uskonopinkin aitureita, teidän silmissänne.

EEVASTIINA: En ymmärrä sinua, Sakari.

SAKARI: Minä tiedän sen. Siksipä lienee parasta sanoakin vain suoraan, ettei teidänkään tuumastanne nyt eikä koskaan tule mitään. Hanni on omansa valinnut ja me taas, Hanni ja minä, emme toisistamme välitä. Sen te olette omin silmin nähneet ja nyt myös omin korvin kuulleet.

HANNI: Oikein, Sakari, oikein.

TANELI: Olen tässä nyt jo kuullut tarpeekseni.

ALIINA: Lähdetään, Taneli, lähdetään pois!

HANNI: Siis minäkin jo pääsen. (Juoksee ylös asuinrakennukseen).

EEVASTIINA: Sakari, Sakari! Mitä oletkaan nyt tehnyt!

SAKARI: Olen tehnyt vain sen, että sanoin, mitä sanottaman piti, en muuta.

EEVASTIINA (Sakarille): Olet särkenyt kaikkien meidän hyvät välimme. (Aliinalle ja Tanelille). Älkää panko pahaksenne tuon pojan sanoja! Hän on välistä niin kiivasluontoinen, ihan kuin isävainajansa. Jääkää nyt vielä! Olkaa!

TANELI: Mitäpä tästä! Parasta on lähteä tällä kertaa.

OLLI (tulee juosten portista): Emäntä, hoi! Isäntä hoi!

EEVASTIINA: Mikä sulla taas on hätänä?

OLLI: Tuolta Hiismäeltä päin (näyttää yhtäänne) ajaa köröttää rovasti lukkari Tiaisen kanssa meitä kohti ja tuolta (osottaa toisaanne) puron notkosta näkyy Seiväsparin raudikko hiljakseen tännepäin juosta hölkyttävän. Jokohan nekin vieraiksi tulevat? Olisi se jo paikka! Kaikki ihan yhtenä päivänä!

EEVASTIINA: Hyvä on, Olli, hyvä on.

SAKARI: Anna heidän tulla! Ja juokse tiehesi! (Sysää Ollia niskaan).

OLLI: No, jos! Tulkoot sitte, kun tullakseen! (Livistää takaisin ulos portista).

EEVASTIINA: No, älkää nyt vielä menkö, hyvät naapurit! Ehkä on rovasti Jumalan lähettämä ja hän vielä saa tässä lasten välit oikealle tolalle, jos hänelle puhumme asiasta.

ALIINA (Tanelille): Niin, Taneli. Ehkä niinkin…

SAKARI (Eevastiinalle): Siitä asiasta saatte, äiti, olla rovastillekin hiiskumatta sanaakaan, sillä siitä ei, niin totta kuin edessänne seison, tule sen enempää kuin tähänkään saakka. (Menee perälle ulos portista).

EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset, mitä se poika nyt tekikään!

TANELI: Selvä se on, että hänelläkin on toinen mielessään, kuin minkä
Eevastiina hänelle toivoisi.

ALIINA: Selvä, selvä. Eihän se, Sakari, enää häikäillyt sitä julkisestikaan ilmaista, että se hänen omansa on joku häntä alempi eikä hänen vertaisensa.

EEVASTIINA: Sitäkö se? Enhän minä sen äskeisistä sanoista oikein tolkkua saanut, kun se ne niin viisastellen lausui.

ALIINA: Riikkaa se niillä tarkoitti, siitä olen varma.

TANELI: Näyttää todella siltä kuin ihmisten juoruissa perää olisi.

EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset! Sekö häpeä minulle vielä eteen tulee, että ainoa poikani tuon sukupuutoksen emännäkseen ottaisi Hintikkalan taloon ja minä hänet miniäkseni saisin!

ALIINA: Surua, näämmä, sitä on sitte meillä molemmilla saman verran.

TANELI: Suurempi kuitenkin meillä. Eevastiina voi ehkä päästä pulasta toimittamalla Riikan pois ja rahalla vieroittamalla hänet Sakarista.

EEVASTIINA: Niinkö Taneli luulee?

TANELI: Eiköpähän tuo kohtuullisesta maksusta suostuisi semmoiseenkin kauppaan.

EEVASTIINA: Jospa suostuisikin. Täytyy koettaa tarjota; jos mitä keinoja täytyy koettaa.

ALIINA: Emmekä mekään Hannin asiaa siihen jätä.

TANELI (kopeasti): Vielähän! Niin kauan kuin minä elän, ei Hannin tuumasta mitään tule, ellei maailma kokonaan mullistu.

EEVASTIINA: Todenperään näkyy kaikki nyt jo maailmassa olevan aivan mullin mallin. (Vilkaistuaan portille päin). Ihanpa sittenkin rovasti ja lukkari meille poikkesivat.

SAKARI (Porttia auki pitäen): Rovasti on hyvä ja käy sisään! Kyllä vaari on täällä tavattavissa.

ROVASTI ja LUKKARI (tulevat pihaan).

SAKARI (seuraa ja menee vaaria puhuttelemaan).

ROVASTI: Täällähän emäntä on itsekin. Hyvää päivää! (Kättelyä). Ja
Lukkarilankin isäntä ja emäntä. Päivää! Päivää! (Kättelee Aliinaa ja
Tanelia).

LUKKARI (kättelee myös kaikkia rovastin jälessä).

ROVASTI: Tässä sivu ajaessa oli vähän asiaakin kesken kiireen.

EEVASTIINA: Eihän nyt toki niin kiire liene, ettei rovasti ehdi sisään tulla ja vähän kahvia nauttia.

ROVASTI: Onpa kyllä, emäntä hyvä. Kiitoksia paljon vain. Paluumatkalla ehkä pysäytetään sitte, vai mitä kanttori arvelee?

LUKKARI: Niin kai se on, kuin rovasti sanoo, paras, että se kahvikulta nyt täytyy jättää.

EEVASTIINA: Minnekäs se nyt sitte semmoinen kiire on?

ROVASTI: Ruuskasen muoria ripittämään. Kuuluu lähtöä tekevän.

EEVASTIINA: Va, Kolkontaipaleelle sitte?…

LUKKARI: Sen Hiltusen lapsen ristiminen nyt kyllä kahvinkin takia olisi voinut myöhemmäksi lykkäytyä. (Menee Hiskiasta tervehtimään).

ALIINA: Vai on Hiltusella ristiäiset? (Puolikovaan Eevastiinalle häntä kylkeen sysäisten). Eipä vieläkään Hiltuska ole lauhtunut, että olisi ristiäisiin kutsunut!

EEVASTIINA (samoin Aliinalle puolikovaan, myöskin koskettaen kylkeen):
On sitä ylpeyttä ja sisua siinäkin!

ROVASTI (joka sillä välin on Tanelia puhutellut, istuutuu rahille): Nyt tahtoisin vain vähän vaaria puhutella… Kas, siinähän vaari onkin.

HISKIAS (tulee Sakarin häntä käsipuolesta taluttaessa rovastin luo):
Hyvää… hyvää päivää, ro… rovasti! Terve tu… tuloa kerran
Hintikkalaankin… laankin!

ROVASTI (nousee ja kättelee Hiskiasta): Päivää, päivää, vanha isäntä! (Asettaa Hiskiaksen viereensä rahille istumaan). Kuinkas vanha isäntä jaksaa? Hyvin kai, niinkuin näkyy?

HISKIAS: Minä ol… olen, niinkuin ro… rovasti tietää, kovin… kovin huonokuuloinen.

ROVASTI (kovasti): Sanoin, että hyvinhän vanha isäntä näkyy jaksavan eikä ole vanhentunutkaan sitte viime näkemältä ollenkaan.

HISKIAS: Vanha ja…ja raihnashan mi… minä olen. Ja yhä huo… huonommaksi vain alkaa se kuu .. kuulo käydä.

LUKKARI (Eevastiinalle, joka on häntä puhutellut): Eipä luulisi vaarista sitä. Silmät ovat vielä niin terävät kuin naskali.

HISKIAS (joka oli jotakin kuulevinaan): Häh? Tuleeko huo… huono heinävuosi?

LUKKARI (kovaa): Minä sanoin vain, että vielä on vanha isäntä kovin virkunnäköinen: silmät terävät kuin naskali.

ROVASTI: Ja muistikin taitaa olla yhtä hyvä. Siihen vanhan isännän muistiinhan minun oli tässä aikomus juuri turvautuakin.

HISKIAS: Niin, niin tur… turvautuahan sitä mui… muihin pitää, arvoisa ro… rovasti.

ROVASTI (huutaen korvaan): Hyvä muisti, sanoin, vanhalla isännällä vielä kuuluu olevan, muisti, joka ei petä.

HISKIAS: Muistanhan minä… minä vähän. Vaan ehkä lienee joku… joku minua pet… pettänytkin.

EEVASTIINA: Aina se kuitenkin asioita sotkee.

SAKARI: Vaari kun ei ole tottunut kaikkien puheeseen, niin ei aina oikein selvää saa.

ROVASTI: Se on totta. Koetan kysyä sitte ihan lyhyesti. (Hiskiakselle korvaan, harvaan). Muistaako isäntä tällä paikkakunnalla, isännän nuoruudessa, asuneen erään Piironen nimisen suutarin, joka oli muuttanut Venäjälle, — Moskovaan?

HISKIAS: Niin, muis… muistanko suutari Pii… Piirosta?

ROVASTI: Niin. Oliko täällä sen niminen teidän nuoruudessanne?

HISKIAS: Piironenhan se… se minun ken… kenkärähjiäni paikkaili… kaili. Ja uu… uusiakin se teki ja… ja hyvä suu… suutari olikin. Mutta sitte ka… katosi yht'äkkiä rep… reppuryssäin seurassa… rassa eikä tiedetty… ra… rajanko taakse… taakse se meni vai lä… lähetyssaarnaajaksi… jaksi Ahrikkaan, siinä kun… kun näät oli vä… vähän sitä… sitä saarnaamisen… tautiakin.

ROVASTI: Mattiko se oli nimeltään?

HISKIAS: Matti… Matti Piironen se… se oli. Muistanhan… mi… minä sen Matti… Matti Piirosen kas… kaskujakin, joita se… se aina pikilankaa… kaa vedellessään mi… minulle kertoi.

ROVASTI (lukkarille): Taitaapa ehkä olla sama Matvei Pirone, joka siinä kuulutuksessa mainitaan ja joka kuuluu Moskovassa rikastuneen keisarillisen baletin tanssijattarille kenkiä laittamalla.

LUKKARI: Ehkäpä sitte vielä se perillinen täältä löytyykin, herra rovasti.

TANELI: Onko se se viime sunnuntain peräänkuulutus, jossa sitä neljänkymmenentuhannen ruplan perijää etsitään?

ROVASTI: Se sama. Sillä Piirosella, josta siellä Moskovassa oli tehty ranskalainen suutari Pirone, kuuluu olleen nuorempi sisar. Se oli täällä ollut naimisissa, mutta hän ja hänen miehensä kuolivat jätettyään jälkeensä vain yhden tyttölapsen.

HISKIAS (joka sillä välin on alkanut yhä enemmän vilkastua ja käydä uteliaaksi, yrittää usein keskeyttää rovastia ja saa vihdoin kysytyksi): Mitäs var… varten sitä… sitä rovasti mi… minulta tiedustelee… telee?

ROVASTI: Siksi, että Piironen on jättänyt jälkeensä suuren perinnön.

HISKIAS: Häh? Perin… perinnön?

ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin, että tietääkö isäntä, oliko sillä
Matti Piirosella mitään sukulaisia?

HISKIAS: Matillako su… sukulaisia?

ROVASTI: Niin. Oliko Matti Piirosella sisarta tahi veljeä?

HISKIAS: Ky… ky… kyllä hänellä… nellä si… sisar oli. (Alkaa antaa vältteleviä vastauksia, katsellen muihin läsnä oleviin). Vaan en… en minä sen ni… nimeä nyt osaa… osaa, herra ro… rovasti, tässä… tässä paikalla… kalla sa… sanoa.

ROVASTI: No, olikohan mahdollisesti hänen sisarensa siihen aikaan naimisissa?

HISKIAS: Sisarko nai… naimisissa?

ROVASTI: Niin. Onko isännällä siitä mitään muistissa jälellä?

HISKIAS: En… en voi sa… sanoa ny… nyt. Pitäisi saa… saada vähän… vähän enemmän ai… aikaa muistella… tella. Tässä al… alkaa pää pääkin mennä sekaisin… sekaisin.

EEVASTIINA: Nyt alkaa vaari höpistä.

ROVASTI: Eihän se ihme olekaan. Voidaanhan tämä tällä kertaa jättää.
Ehkä isäntä jo paremmin muistaa toiste.

HISKIAS: Mi… mitä rovasti ky… kysyi?

ROVASTI: Sanoin, että isäntä koettaa toiseksi kertaa selvitellä minkä siitä vielä muistaa.

HISKIAS: Kyllä… ky… kyllä! Olisikos sen… sen Matin si… sisaren pitänyt olla… olla naimisissa?

ROVASTI (kovaan ja harvaan): Niin arvellaan. Mutta nyt olisi saatava selko siitä, kenen kanssa hän oli naimisissa ja mikä miehen sekä mahdollisesti lapsen tahi lasten nimet ovat, koska kirkonkirjat ovat siinä kohdin tulipalon johdosta puutteelliset.

HISKIAS: Minä ko… koetan vielä mui… muistella, herra ro… rovasti.
Nyt on pää… pää taas vähän sekaisin… kaisin.

ROVASTI: Hyvä on, hyvä on. Olihan tässä jo alkua selvitykseen hyvänlaisesti.

EEVASTIINA: Jollei vain taaskin ole vanhuuttaan höpsinyt ja tietäväksi tekeytynyt, herra rovasti.

ROVASTI: Mitäpä syytä isännällä olisi omiaan panna?

HISKIAS: Että mi… mitä se Eevastiina taas sa… sanoi? (Eevastiinalle tiukasti). Älä si… siinä puutu… puutu asiaan, vaan mene tiehesi!

EEVASTIINA: Näetsen tuota!

ROVASTI: No, no, ei saa vanha isäntä kiukustua! Ei emäntä mitään sanonut.

HISKIAS: Aina kiel… kieltään soittaa. (Sakarille). Sakari on kuul… kuullut, mi… mitä rovasti tahtoo… tahtoo tietää ja mi… minä sen mukaan… mukaan koetan muistaa.

SAKARI: Kyllä, vaari, kyllä.

ROVASTI: No, niin! Toisen kerran sitte lisää. Nyt täytyy jo lähteä, kanttori.

LUKKARI: Niin, onhan se pannu sielläkin odottamassa.

NIMISMIES (kovin ruotsinvoittoisesti suomea puhuva hätikkö, tulee portista tervehtien): Hyve peive! Hyve peive!

ROVASTI: Siinähän on meidän vallesmannimmekin.

NIMISMIES: Kuulin talon trenkkipoikka, ette herr pruust' ole teelle.
Minun pitte velttemett' saa tappa herr pruust'. (Kättelee).

ROVASTI: Vai minua tapaamaan vallesmanni tuli?

LUKKARI: Nyt eivät vallesmannille enää ryöstöt riitä, kun jo itse rovastia tappamaan tuli! (Yleistä naurua).

NIMISMIES: Jälle kanttori laula falskisti. (Rovastille). Förlåt, herr prost! Yks tärkki paper pyyde jette herr pruustill'.

ROVASTI: Kuulutusko sekin on?

NIMISMIES (ottaen esille paperin, jonka antaa rovastille): Hyvin tärkki kuulutus. Se pites velttemett' hoomen kirkoss' kuulutetta, herr prost.

LUKKARI: Joko perillistä taaskin etsitään?

NIMISMIES: Vastapein, vastapein! Ne suurvarkkat Soininen ja Anttikainen on peesse irki, karkku peesse fanginföörarilt'. (Yleinen hämmästys).

EEVASTIINA (Aliinalle): Jo sitte ollaan taas kauhun vallassa tässä pitäjässä!

ALIINA: Totta toisen kerran jo!

ROVASTI (joka on lukenut paperin): Olipas se ikävä juttu!

TANELI: Jopa niitä huonosti kuljetellaankin sitte!

LUKKARI: Vaikka kuuluisia ovatkin!

SAKARI: Ja ruunun on kyyti!

NIMISMIES: Minun piiriss' se ei on tapahdut. Toise pittejes' se tapahdu. Siell' ole jo suur' varkkaus tapahdu. Varma se on tekke sama varkkat.

EEVASTIINA Älä Herra saata, jos vielä meillekin tulevat!

ROVASTI: Jumalan käsiin on kaikki jätettävä, rakkaat ystävät. Ai, ai, kanttori! Lähdetään jo! (Hyvästelee).

LUKKARI (leikillisesti): "Seiväsparihan" tuo tielle tuli ja viivytteli.
(Hyvästelee myöskin).

NIMISMIES: Tiainen ole meiden pittejes sattakiel'. Hene laulutakki ei kukka tiell' jee. (Yleistä naurua). Minu jo kiiru lehte. (Hyvästelee ja lähtee lukkarin kanssa portista perälle, häntä hilpeästi olkapäälle taputellen).

ROVASTI (hyvästellen viimeiseksi Hiskiasta, huutaa hänelle korvaan):
Isäntä koettaa nyt muistella, mitä tietää.

HISKIAS (salaperäisesti): Kyllä… kyllä… kyllä. Kai… kaikki vie… vielä sanon, sanon… kaikki.

ROVASTI: Hyvästi! Hyvästi! (Rientää perälle).

ALIINA (Tanelille): Jo meidänkin talon tähden minua pelottaa, kun jäi kotimieheksi vain vanha Juljaana.

TANELI: Enkä tullut paremmin sulkeneeksi sisähuonettammekaan, jossa rahat ovat arkussa.

HANNI (tullen portaikolle). Eikö sitä vihdoin lähdetä mekin?

ALIINA: Lähdössä ollaan ja pakostakin. Tule hyvästelemään!

TANELI (miettiväisenä Eevastiinaa hyvästellen): Hyvästi, Eevastiina! Jo tämä olisi turman päivä, jos vielä kotonakin olisi jokin onnettomuus tapahtunut.

EEVASTIINA: Eihän sitä nyt ennen aikojaan tarvitse huolissaan olla.

TANELI: Ei tarvitse, mutta en tiedä, mikä paha aavistus minua vaivaa. Joudutaan sitte, Aliina! (Menee). (Aliina menee Eevastiinan saattamana portille).

HANNI (joka myös on hyvästellyt, kätellen Sakaria): Hyvästi, Sakari!
Olen sinulle aina kiitollinen tästä päivästä.

SAKARI: Samoin minä sinulle. Olet puolestasi vienyt minunkin asiaani eteenpäin.

ALIINA: Tule siitä jo, Hanni!

HANNI: Tulenhan minä. (Menee portille).

HISKIAS (Sakarille). Miks'et men… mene saattamaan, Sakari?

SAKARI (miettien): Tulevat ne toimeen ilman minuakin.

HISKIAS: Mitä sa… sanoit?

SAKARI (kovaan). Eivät ne minua kaipaa.

HISKIAS: Vai eivät… eivät kaipaa?

SAKARI: Eivät.

HISKIAS: Istuhan tä… tähän rahille… hille viereeni, Sakari!

SAKARI: Mikä on, vaari?

HISKIAS: Luulen jo… jotakin ymmär… ymmärtäneeni, vaikka en… en mitään kuullutkaan.

SAKARI (kovaan). Hyvähän se on, että vaari näkee ja ymmärtää kuulemattakin.

HISKIAS: Tässä taisi… taisi ratketa jo… joku asia… asia tänään?

SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niin ratkesi.

HISKIAS: Sinä siis et huo… huoli Hannista… nista ei… eikä hän si… sinusta, vaan tah… tahdot Riikan emän… emännäksesi, ei… eikö niin?

SAKARI (Hiskiakselle korvaan): Vaaripa näkyy jo nähneen kauemmas kuin muut.

HISKIAS (hiljakseen hilpeästi nauraen): H-h, h-h, h-h, h-h! Minulla, poi… poika kulta, on vain sem… semmoinen sisäinen nä… näkö ja sillä… sillä minä sa… samalla sekä näen että… että kuulen ja ym… ymmärränkin kaikki… kaikki. Vai olenko vää… väärin ym… ymmärtänyt, häh? Sano suo… suoraan!

SAKARI (korvaan): Ette, vaari.

HISKIAS: Siis oi… oikein?

SAKARI (nyökäyttäen päätään): Niinpä niin.

HISKIAS (lyöden Sakaria polvelle): Sinä teet… teet oikein. Jatka vain perille asti! Et kadu kaup… kauppojasi.

SAKARI: Mitä vaari sillä tarkoittaa?

HISKIAS: Tar… tarkoitanko? Sittepähän… pähän näet. En sano enem… enempää nyt… nyt. (Nousten). Saata mi… minut tupa… tupakamariin le… levolle taas!

SAKARI: Tulkaa! (Saattaa Hiskiasta).

HISKIAS (hyräilee mennessään lauluaan N:o 3. Menevät sisälle tuvan puolelle).

EEVASTIINA (tulee portista) RIIKAN (seuraamana).

EEVASTIINA: Niin, ne läksivät, vieraat. Ja täältäkin näkyy talon muu väki menneen.

RIIKKA (katsellen ympärilleen): Nuorikin isäntä.

EEVASTIINA: Todenperään! Aina Riikan ajatukset vain ovat nuoressa isännässä kiinni.

RIIKKA: Tarvitseehan sitä isäntääkin. En tiedä tuossa sanassani mitään pahaa olleen.

EEVASTIINA (rahille istuutuen): Mutta minä tiedän. Ja tiedän siihen neuvonkin. Parasta on olla ajattelemattakin häntä.

RIIKKA: Ihan minä olen kuin pilvistä pudonnut, kun emäntä näin yhtäkkiä tuolla lailla puhumaan alkoi.

EEVASTIINA: Onpa sitte mahtanut siihen yhtäkkiä syykin ilmaantua.

RIIKKA: Ei minun puolestani ainakaan.

EEVASTIINA: Kai jonkun toisen sitte.

RIIKKA: Täytynee se sitte minunkin saada tietää, koskapa se näin minuunkin asti tuntuu.

EEVASTIINA: Minun puolestani joutaa sen ilmaiseminen nyt kuitenkin vain tähän varoitukseen jäädä.

RIIKKA: Vaan ei enää minun. Sillä näin vain puoleksi ilmaistuna on tuo syytös liian raskas kantaa.

EEVASTIINA: Voipa käydä vieläkin raskaammaksi, jos Riikalle kaikki on pakko sanoa.

RIIKKA: Sehän on sitte minun oma asiani. Ja ellei sitä emäntä sano, niin voinen kai kysyä nuorelta isännältä.

EEVASTIINA: Se joutaa jo Riikalta jäädä tekemättä! Minä olen se, joka käsken ja hallitsen vielä tässä talossa. Ja ellei Riikka tähän päätökseen tyydy, niin ei meillä ole muu kuin ero edessä. Siinä on nyt sitte vielä viimeinen varoitukseni. (Nousee ja menee ylös asuinrakennukseen).

RIIKKA (jää seisomaan paikalleen, tuijottaen hänen jälkeensä). Vai on täällä siis tämmöisiä asioita tänäpäivänä tapahtunut?!

SAKARI (tulee tuvan eteisestä ja pysähtyy portaikolle?). Riikka!

RIIKKA (säpsähtäen): Menkää! Antakaa minun olla!

SAKARI: Tule likemmäksi tänne, Riikka! (Laskeutuu pihaan). Minä seisoin tuvan eteisessä ja kuulin kaikki, mitä äiti sinulle puhui.

RIIKKA: Sitä suurempi syyhän nyt sitte on antaa minun olla.

SAKARI: Päinvastoin. Tänään on nyt tapahtunut täällä todellakin asioita, jotka ovat vieneet meitä likemmäksi toisiamme. Ja tätä sallimuksen tekoa ei saa äitini muutetuksi. Ole huoleti siitä, Riikka!

RIIKKA: Niinköpähän olette varma asiastanne?

SAKARI: Niin olen, mikäli se minusta riippuu. Etkähän sinäkään liene mieltäsi muuttanut tällä välin?

RIIKKA: Mutta nyt voi tulla pakko muuttaa.

SAKARI: Semmoista pakkoa ei tule. Ja jos sinä, äidin tahtoa noudattaen, talosta lähdet, niin lähden samalla minäkin, sillä silloinhan olen myöskin nähnyt, että rakkaudesta minuun olet tuon uhrauksen tehnyt. Jos taas jäät, niin olet sillä myöskin todistanut, että rakkaudesta minuun olet uskaltanut taloon jäädä. Siis, jos joko jäät tahi lähdet, niin tiedän sydämesi olevan minun, samoinkuin sinäkin saat olla vakuutettu siitä, että rakastan sinua aivan yhtä paljon seuraamalla sinua, kuin pitämällä sinut täällä. Nyt se on sanottu ja lopullisesti. Lyötkö sen päälle nyt tässä kättä kanssani, Riikka?

RIIKKA (sisällisesti taistellen): Väärinhän sillä tekisin. Rikkoisinhan äitinne ja teidän valinne. Parempihan meidän on erota sitte kokonaan.

SAKARI: Niinkö? Olenko siis erehtynytkin sinusta? Ajattelet toista enemmän kuin minua, kun taas minä vain sinua ajattelen. Kaikki uhraan minä meidän rakkautemme puolesta. Vaan sinä? Et siis rakastakaan minua niinkuin minä sinua?

RIIKKA (puolikovaan): Ehkäpä olette oikeassa siinä. Eihän minulla, köyhällä tytöllä, olekaan mitään uhrattavaa. Olen vain oma itseni ja muuta minulla ei ole.

SAKARI: Muuta en ole pyytänytkään, kuin vain sinut, Riikka.

RIIKKA: Ajatelkaa ensin tarkkaan, ett'ette liikoja sano! Olen tyhjä kuin tuuli. Kun menen, ei minua muisteta enää ja toinen täyttää paikkani paremmin kuin minä.

SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Laulaa).

Laulu N:o 7.

Toisen, toisen vastauksen
Odotin ma sulta,
Toisen annoit toivomuksen,
— Toivoin lemmen tulta.

Toivoin, talon kaunistuksen
Sinust' että saisin,
Että kynnyksellä uksen
Illat istuttaisiin.

Lailla oven ulvahduksen
Nytpä vastas kulta,
Kaiken riistit toivomuksen
Sanoillasi multa.

RIIKKA (laulaa vastaukseksi).

Laulu N:o 8.

Mik' on poltto povessain,
Yksin taivas tietää.
Olen köyhä tyttö vain,
Kaikki täytyy sietää.
Milloin raukka onnen saan?
Saanenko sen milloinkaan.

Lempimästä armastain
Konsaan en voi laata;
Salaa lemmin, kärsin ain',
Ilmaista en saata.
Milloin raukka onnen saan?
Saanenko sen milloinkaan.

Vai'eten sun, armahain,
Petin, sit' en kiellä.
Omaksesi tulla vain
Taivaass' saatan vielä.
Silloin raukka onnen saan,
Kun me siellä tavataan.

SAKARI: Tuota vastausta en sinulta odottanut, Riikka. (Poistuu nopeasti asuinrakennukseen).

RIIKKA (vaipuu tuvan rappusille istumaan, peittäen silmänsä käsillään).

OLLI (pilkistää pihaan portista ja juoksee Riikkaa hyväilemään, laulaen hänelle).

Laulu N:o 9.

"Älä sure sorja neito,
Vaikk' oot toisen orja,
Kohta kuluu kuusi vuotta
Kyllä sinut korjaan."

Riikka, sinä et saa itkeä, et! Kyllä siitä vielä hyvä tulee, saat nähdä. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä. On, turkanen vie!

Esirippu.

Toinen näytös.

Männikkö aivan tien varrella, jonka on ajateltava kulkevan näyttämön etualan poikki. Näyttämön jakaa miltei keskeltä kahtia punaiseksi maalattu säleaita, joka jatkuu tien toisella puolen oikealle näyttämölaitoksiin asti. Aidan nurkkauksessa, jotakuinkin keskellä näyttämöä, on valkoiseksi maalattu portti, josta pääsee kasarmialueelle. Aitauksen sisällä näkyy reserviläisten asuinrakennus, jossa etupuolella ovat heidän kaksikerroksiset makuulaverinsa, peremmällä ruokailusuojansa. Vasemmalla, tien toisella puolen, on iso sammaltunut kivi. Perällä aita päättyy keittiö- ja pesurakennukseen, jonka takaa siintää järvimaisemaa. — Portilla kävelee reservimies vahtina. Aitaan nojaten, aivan syrjässä oikeassa etualan nurkassa, seisoo miettiväisenä Maunu. Rakennuksen edustalla on useita reserviläisiä, jotka hanurin ja viulun soidessa tanssivat keskenään polkkaa. Mieliala on hilpeä ja äänekäs, sillä on vapaa tunti illallisen jälkeen. Hetkisen tanssittua sanoo:

ERÄS RESERVIMIES: Ja sitte sitä laulettiin taas, eikö niin, pojat?

TOINEN: Lauletaan! lauletaan se meidän kylän laulu! (Muutamat reserviläiset laulavat toisten kuunnellessa).

Laulu N:o 10.

Mammani sanoi, että milloinkahan vihdoin,
poikani, otat ja nait?
Pappani sanoi, että helluntaina
heilasi otat sinä kait?

Poikapa se vastas', että olkaapa jo tuossa,
mammani, pappani, vait'!
Olenhan minä vielä liian nuori
eikäpä salli sitä lait.

Heilan jos yhden otan, jääväthän ne silloin
heilani muut mua pait;
Siitäpä tappelu jo nousis, että
"mistä tuon helekkarin hait?"

Silloinpa pappa sanoi mammalleni, että
"siinä sä, mammani, sait."
Siitäpä saakka oli kumpainenkin,
mamma ja pappani vait.

(Yleinen naurun rähäkkä).

MAUNU (tullen lähemmäksi): Mitä te viitsitte mokomaa renkutusta laulaa?
Oikein ilettää kuunnellessa.

ENSIMÄINEN RESERVILÄINEN: Kas, siinähän se on Maunu! Tule pois sinäkin joukkoon laulamaan ja rakkauden huoliasi haihduttamaan!

TOINEN: Niistäpä huolista se Maunu onkin niin alakuloinen ollut siitä saakka, kun tänne tullessa Hintikkalan pihaan poikettiin.

MAUNU: Kunpa olisivat siellä kaikki siivosti käyttäytyneet, niin ei olisi muillekaan siitä huolia koitunut.

ENSIMÄINEN (naurahtaen): Kun eivät, näetsen, ole kaikki yhtä siivoja kuin sinä.

TOINEN: Jos minä tämän lutuunan päällikkö olisin, niin kyllä minä
Maunun tuosta rakkauden taudista parantaisin.

ENSIMÄINEN: Panisit kai "pikommia" juoksemaan kaksi tuntia kentällä pahimmassa pölyssä ja parhaimmassa päivänpaisteessa, vai?

MAUNU: Niinkuin tänään itse sait tehdä, vaan parantumatta paheistasi sittekään.

TOINEN: Kaipa sitä sitte oli liika vähän, kun vain puoli tuntia juoksutettiin. Mutta on se jo tuiman kamala rangaistus! Lopulta tuntui kuin ei olisi luita ollut koko ruumiissani yhtään ainoata. Ja kun pääsin siitä, niin rätkähdin, kuin märkä riepu, maahan.

MAUNU: Etkä oppinut "ljevoo praavoo" sittekään.

TOINEN: Eipä se siitä tullut, vaan siitä, etten tahdissa pysynyt. Mutta sekään ei ollut minun syyni, vaan tuon Rytkösen (osoittaa erästä pitkää reserviläistä), joka edessäni marssi eikä ajoissa korjannut pitkiä koipiaan tieltäni.

(Yleistä naurua).

KOLMAS (Rytköseksi sanottu): Syytä sinä taaskin minua, vaikka "volnat" ja "napletsoot" sotkit niin, että vääpeli komensi "astavit" ja panetti kaikki temput uudelleen.

TOINEN: Enpä minä ryssä olekaan. Jos komentaisivat omalla kielelläni, niin kyllä tekisin kaikki paikalleen.

ENSIMÄINEN: Hiljaa pojat, ja "stroissa"! Tuolta näkyy itse kapteeni tulevan.

MAUNU: Ei tarvitse "stroissaa", kunhan vaan muuten kunnian muistatte tehdä. (Miehet oikovat pukujaan ja asettuvat suoriksi, mutta ei riviin. Kapteenin tultua tekevät hänelle kunniaa).

REINO TAVAST (lihavanlänlä, viiksikäs ja silmälasia käyttävä, järeä-ääninen kapteeni tulee pihan puolelta näyttämön oikeasta peränurkasta): No, kylläpä teillä ääntä riittää. Kunpa olisi ymmärrystäkin kaikilla yhtä paljon. (Miehet ovat vaiti ja vilkaisevat hiukan toisiinsa, mutta vakavina). Ja nurmenkin tuossa olette ihan hiekkapohjaksi tallanneet.

ENSIMÄINEN: Me vain vähän polkaksi pistimme, herra kapteeni.

TAVAST: No, eikös tanssi sitte tallaamista olekaan? Ette suinkaan te vain ilmassakaan liehuneet, häh?

ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.

TAVAST: Ja iloksenneko te sitte tanssitte, vai?

ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.

TAVAST: Häh? Jokos se Aapeli taaskin vastaa päin seiniä?

ENSIMÄINEN: Ei, herra kapteeni.

TAVAST: Mitäs varten sitte, häh?

ENSIMÄINEN: En uskalla sanoa, herra kapteeni.

TAVAST (kääntyen toisen puoleen): Mitäs varten te sitte tanssitte, sinä, Jopi, vai mikä sinun nimesi onkaan?

TOINEN (topakasti): Jopi, herra kapteeni.

TAVAST: Minä kysyn: mitä varten te tanssitte?

TOINEN: Suruamme lieventääksemme, herra kapteeni.

TAVAST: Suruanne? Mitä surua teillä on, häh? (Miehet ovat vaiti). Ruokaa saatte, nukkua saatte, vaatteet teillä on päällänne ja selkäänkin voitte saada tarpeeksenne. Kaikesta kruunu huolen pitää. Jos liika paljon tällä lailla surette, voitte päästä ylityönä ruokasuojaanne pesemään. Siis: — na ljevo — marsh!

RESERVILÄISET (lähtevät marssimaan asuinrakennukseensa päin, jonka taakse ja sisään katoavat).

TAVAST (portinvahdille): Onko vääpeli kulkenut tästä äskettäin?

PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.

TAVAST: Eikö ketään muitakaan ole käynyt?

PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.

TAVAST: Etkö ole nähnyt että tuolla kiven takana on piilossa nainen?

PORTINVAHTI: En, herra kapteeni.

TAVAST: Mutta minä näin, että sinne vähän aikaa sitte tuli tuolta alatietä ja piilottautui muuan nainen, jolla oli nyytti kädessä. Katsotaan! (Aikoo mennä kivelle päin, jolloin sen takaa tulee häntä vastaan):

HANNI (hätääntyneenä): Herra kapteeni! Minä täällä olen.

TAVAST: Mitä te täällä teette?

HANNI: Minä… minä pyytäisin vain saada tavata erästä tuttavaa reserviläistä.

TAVAST: Miksi sitte piilottauduitte? Suoralla asialla voitte saada julkisestikin tuttavanne tavata.

HANNI: Ei minulla ole ollut mitään pahaa mielessä, herra kapteeni, mutta kun en aikaisemmin päässyt, niin en heti uskaltanut tulla esille.

TAVAST: Ketä tahdotte tavata?

HANNI: Toisessa lutuunassa palvelevaa Vartiaisen Maunua.

TAVAST (hätkähtäen). Maunua?

HANNI: Niin, herra kapteeni.

TAVAST: Ja mitä asiaa teillä hänelle on?

HANNI: Olisi sitä… Pitäisi saada puhutella. Antakaa hänelle lupa, herra kapteeni, edes vähäksi aikaa tulla tänne minun puheilleni. Minä pyydän, herra kapteeni, antakaa!

TAVAST: Kenen asialla olette? Omallanneko vai?

HANNI: Niin, tuota, minä olen hänen kasvattiäitinsä asialla. Muuta en voi sanoa. Antakaa hänen tulla, herra kapteeni.

TAVAST: On tuo vähän omituista. Mutta tulkoon! Minä kutsutan. Odottakaa sitte! Tässä saatte puhutella, vaan etemmäksi ette saa mennä.

HANNI: Kiitoksia, herra kapteeni! Ei mennä, vakuutan sen. Minä odotan.

TAVAST (itsekseen): Olisiko Maunulla joku lemmensuhde? Siksipä poika onkin niin synkän näköinen ollut koko tämän ajan. (Menee portista pihaan, jossa viittaa erään reserviläisen luokseen ja sanoo). Kutsu Maunu toisesta plutoonasta tänne!

HANNI (yhä huolissaan; portinvahdille): Onko hän täällä? Onko Maunu täällä?

PORTINVAHTI: Vast'ikään oli tässä aidan luona. Tuntui kuin olisi odottanutkin jotakin.

HANNI (hiukan ilostuen): Niinkö?

PORTINVAHTI: Tuossa hän näkyy tulevankin.

MAUNU (tulee Tavastin luo tehden kunniata).

TAVAST: Tuolla portin ulkopuolella sinua odotetaan. Saat mennä vähäksi aikaa sinne, vaan et etemmäksi.

MAUNU (tehden kunniaa): Ymmärrän, herra kapteeni.

TAVAST (merkitsevästi): Ja minä ymmärrän myöskin. (Menee perältä oikealle).

MAUNU (tulee nopeasti ulos portista): Hanniko?

HANNI (rientäen Maunua vastaan): Niin, Maunu. Hyvä, että sain sinut tavata.

MAUNU: Mikä on saanut sinut tänne tulemaan näin odottamatta?

HANNI: Käyhän tänne, että saan puhua kanssasi kenenkään kuulematta!

MAUNU: Mikä nyt on tapahtunut?

HANNI (vetää Maunua kädestä vasempaan nurkkaan etualalle): Näin pitkälle salli kapteeni minun mennä kanssasi.

MAUNU: Mikä sitte on tapahtunut? Kerrohan jo!

HANNI: En tahdo saada oikein sanaa suustani, niin rajusti lyö sydämeni. Kuulehan sitte! Muistathan, että kerroit käyneesi minua tapaamassa silloin, kun me olimme Hintikkalassa?

MAUNU: Niin tein. Mitäs pahaa siinä sitte oli?

HANNI Sinun ovat nähneet siellä käyvän meidän vanha Juljaanamme ja renkimme Heikki.

MAUNU: Kaipa he näkivät, koska Heikki tuli pellonpientareella vastaani ja Juljaanaa pihalla puhuttelin.

HANNI Oli se kova onni sitte, Maunu.

MAUNU: Onkos isäsi siitäkin sitte jutun nostanut?

HANNI: Jospa se vain siitä olisi!

MAUNU: Mistäs sitte vielä?

HANNI (itku kurkussa): Voi, en tiedä, uskallanko puhua enempää?

MAUNU: Puhu vain suusi puhtaaksi, Hanni!

HANNI: Kun samaan aikaan melkein oli isän sisähuoneen akkunalasi tervapaperilla rikki painettu, akkuna avattu, huoneesen sisään kavuttu, — sieltä viinimarjapensaikon puolelta, tiedäthän, missä se iso pihlaja huonetta siimestää, — ja isän arkusta viety hänen rahansa.

MAUNU: Varkaitako teillä käynyt?

HANNI: Niin, niin! Isältä — toistako tuhatta vaiko enemmänkin — on rahoja viety.

MAUNU: Mikä kova onni, todellakin, Hanni.

HANNI: Mutta etkö sinä ymmärrä, Maunu? Sinua ovat nyt ruvenneet epäilemään tuosta teosta.

MAUNU (hätkähtäen): Minua? Varkaudesta?

HANNI: Sehän se kauheinta onkin.

MAUNU: Ja sinä uskot?

HANNI: En hetkeään ole uskonut, Maunu.

MAUNU: Entä isäsi?

HANNI: Sanoo, ettei muita voi epäillä kuin sinua.

MAUNU: Sanooko niin? Ja uskoo todellakin? Ja äitisi myös?

HANNI: Sanovat, että kukas se voisi olla, kun sinut vain siihen aikaan oli talossa nähty ja kaikki muut poissa olivat, paitsi vanha Juljaana, jota ei kukaan epäile.

MAUNU: Niin että minä nyt sitte vielä olen isäsi rahatkin varastanut,
Hanni?

HANNI: Ethän sinä ole sitä tehnyt, Maunu, mutta sinun teoksesi tahtovat vain sitä väittää.

MAUNU: No, on tämä todellakin sitte jo juttu!

HANNI: Voi, niin kauhea, Maunu, niin kauhea, etten sanoakaan voi. Ja sitähän minä läksin kenenkään tietämättä sinulle kertomaan, että olisit valmis syyttömyytesi todistamaan.

MAUNU: Minunko se on todistettava? Päinvastoinhan se on toteen näytettävä, että minä ne rahat olen vienyt, jotka varastetuiksi väitetään.

HANNI: Senhän ne muka Juljaanan ja Heikin todistuksilla juuri sinun niskoillesi vierittävät.

MAUNU: Vaan se ei riitä. Siitä ei tule mitään. Rahoja ei minulta löydy, kun en niitä ole vienyt. Ja se, että pihassanne kävin, ei ole tarpeeksi, jos tahtovat minut varkaaksi saada.

HANNI: Oli se sitte kova onni todellakin, Maunu rakas, että kävit minua silloin etsimässä, voi Jumala sentään.

MAUNU: Kaipa se sitte niin oli sallittu, että vielä senkin kovan onnen entisen lisäksi kokea saisin.

HANNI: Niin, juuri nyt, kun isäni muutenkin sinua, — meitä molempia, — sillä lailla kohteli.

MAUNU: Taitaapa maar' isäsi nyt mielissään tästä oikein käsiään hykerrellä, kun sinut tämmöisen muka heittiön kynsistä pelasti.

HANNI: Siltäpä se vähän alkaa kuulostaa.

MAUNU: Niinkö? Ihanko todenperään?

HANNI: Kun siinä samassa jo Hintikkalan Sakaria rupesivat äidin kanssa sinuun vertaamaan.

MAUNU: Vaan annappas, että se heidän ilonsa on ennenaikainen ja itse vielä häpeään joutuvat!

HANNI: Häpeähän se nyt kuitenkin on sinulle, Maunu, että sinua siitä voivat edes epäilläkään.

MAUNU: Suurempi vain kunnia minulle, kun sitte syyttömäksi tulen julistetuksi, jos asia niin pitkälle menee.

HANNI: Varmaan meneekin, koska jo nimismieskin on käynyt meillä tutkintoa pitämässä.

MAUNU: Vai jo sekin on tehty?

HANNI: Tänään kävi ja senkin vuoksi heti luoksesi tulin ilmoittamaan.

MAUNU: Ja näin vielä oman henkesi alttiiksi panit, Hanni?

HANNI: Sinun kanssasi, Maunu, tulkoon mikä tuli!

MAUNU: Kannattaisi tuota asiaa kotvan miettiä, vaan kovin on siihen vähän aikaa nyt. Kohta kai iltahuutoon soittavat ja meidän täytyy erota.

HANNI: Olen onnellinen, Maunu, että edes tämän kotvan sain kanssasi olla ja sydäntäni vähän keventää.

MAUNU: Ja huoleti saat olla kokonaan, Hanniseni! Kyllä oikeus vielä kovankin onnen voittaa.

HANNI: Voi, kuinka oletkin varma asiastasi, Maunu!

MAUNU: Miks'en olisi? Ja alanpa olla varma toisestakin.

HANNI: Mistä niin?

MAUNU: Senpähän jätän tuonnemmaksi sanomatta.

HANNI: Ettäkö Soininen ja Antikainen jo olisivat meillä käyneet?

MAUNU: Kuulin kyllä jo puhuttavan heidän karkaamisestaan ja saattaa olla, että jo ehtivät tuonkin teon tehdä, sillä ei ole toisia semmoisia suurvarkaita vielä näillä mailla halmeilla konsanaan ollut.

HANNI: Vaan elleivät he? Ketäs sitte epäilet? Sano!

MAUNU: En ketään epäile.

HANNI: Mitäs sitte, Maunu? Rauhoita minua, Maunu!

MAUNU: Älä kysy enempää, Hanni nyt! Paha on lähimäisestään pahaa ajatella, saatikka vielä puhua. Annetaan olla asia tuonnemmaksi, kunnes kuulen itse, mitä todistajat sanovat. Sitte sanon ajatukseni suoraan.

HANNI (sisällisesti kauhistuen käsittäessään Maunun ajatuksen):
Luuletko sinä, Maunu, että…?

MAUNU (Arvaten Hännin käsittäneen hänet): En, rakas Hanni, en luule mitään, en epäile ketään, sanoinhan sen.

HANNI (painaen päänsä Maunun povea vastaan): Sehän olisi kauheata!
Sehän olisi kauheata!

MAUNU: Kas niin, Hanni! Ole rauhassa nyt! Äläkä joutavia ajattele!
(Soitetaan iltahuutoon).

HANNI (säpsähtäen): Mikä se on?

MAUNU: Iltahuutoon soitetaan. Meidän täytyy erota nyt.

HANNI: Hyvästi nyt sitte, Maunu! (Heittäytyy hänen kaulaansa). Tulkoon mitä tahansa, sinua en jätä — koskaan!

MAUNU: Ole huoleti, Hanniseni! Tulee se, mikä tuleman pitää, ei muuta. Hyvästi siis, kunnes tavataan taas! (Puristaa Hännin kättä ja juoksee portista pihan kautta perälle).

HANNI (seisoo kotvan, pyyhkien kyyneleet silmistään): En tiedä, mennäkö vai jäädä? (Laulaa).

Laulu N:o 11.

Voi, tätä tuskaa tuimaa,
Kuin tuli polttavin,
Mun päätän' yhä huimaa,
On aatos sekaisin.

Ja silmistäni vuotaa
Vain karvaat kyyneleet,
Maa allan' on kuin suota,
Ja jalkan' eksyneet.

Voi, taivaan Herra, auta,
Osoita mulle tie!
Luo rauhakseni hauta
Ja luokses minut vie!

PORTINVAHTI: Siihenkö sitä sitte suolapatsaaksi jäätiinkin vai?

HANNI: Eikö tässä edes seista saa?

PORTINVAHTI: Jos ei ole enää muuta tekemistä ja asiat jo ovat puhtaiksi puhutut, niin taitaisi olla parempi poistua.

HANNI: Sanohan! Panetteko te iltahuudon jälkeen täällä kasarmissa heti maata?

PORTINVAHTI: Vielä häntä kysyy! Ollaan sitä tarpeeksi väsyneitä päivän komennosta, ammoin kun aamulla varhain taas sama leikki alkaa. Vai tekisikö mieli kyyhkysten vielä kuherrella?

HANNI: Voi sitä toisilla ihmisillä olla vakavampaakin asiaa.

PORTINVAHTI: No, no, enhän minä tikulla silmään pistänyt. Rakastuneeltahan tuo on Maunu täällä näyttänyt. Saattaa olla, ettei unta silmiinsä saa ja vielä tuonne aidan taakse istuutuu hentustaan haaveilemaan.

HANNI (itsekseen): Todellakin. Ehkä jään vielä odottamaan.
(Portinvahdille). Teilläpä ei näy muuta mielessäkään olevan. Hyvästi!
(Poistuu nopeasti vasemmalle, mutta palaa jonkun ajan kuluttua
peremmälle, piiloutuen kiven taakse).

PORTINVAHTI: Kas, kas! Siitä tulee kipakka muija. (Laulaa).

Laulu N:o 12.

Ei ole lystiä rakastunut olla,
Oi, voi, rakastunut olla
Tässä maailmassa;
Niin sitä kävelee kaupungilla kollo,
Oi, voi, kaupungilla kollo
Hiukan hutikassa.

Onpa se lystiä naimisissa sitten,
Oi, voi, naimisissa sitten,
Sen mä teille takaan;
Ei sitä olekaan mailla elävitten,
Oi, voi, mailla elävitten,
Kun on saanut akan!

Lystimpi vanhana poikana on kuolla,
Oi, voi, piikana on kuolla
Tästä maailmasta.
Taivaassa tähtien tooooisella puolla
Oi, voi, tooooisella puolla
Naida voipi vasta.

TAVAST (tulee pihan-puolelta portille): Jokos se nainen meni pois?

PORTINVAHTI (kunniaa tehden): Aivan niin, herra kapteeni.

TAVAST: Eikä kukaan tästä kulkenut ulos?

PORTINVAHTI: Ei, herra kapteeni.

TAVAST (viitaten että asettuisi volnaksi): Hyvä on!

PORTINVAHTI (asettuu »volna» asentoon).

TAVAST (katsellen tietä pitkin oikealle): Mutta kukas se tuolta tuli?
Pysähtyi aidan nurkkaan. Siihen hevosensa kiinni panee.

PORTINVAHTI (katsellen sinnepäin): Se on "Seiväspari", herra kapteeni.

TAVAST: Häh? Nimismies Segersparre?

PORTINVAHTI: Aivan niin, herra kapteeni.

TAVAST: Mitäs hänellä on täällä tekemistä tähän aikaan?

PORTINVAHTI: En voi tietää, herra kapteeni.

TAVAST: Tännepäin lähti tulemaan.

NIMISMIES (tulee nopeasti oikealta): Teellehe mine kapteen tappa! Hyve ilta, heirr kapten!

TAVAST: Iltaa, iltaa, herra nimismies! (Kättelyä). Minulleko asiaa?

NIMISMIES: Niin oikken. Täyty viel' nein myöhe heiritte.

TAVAST: Käykää sisään!

NIMISMIES: Teelle pyyde ensi pikku kysye. (Menevät näyttämön etualalle vasemmalle).

TAVAST: Niinkö on hätä? No?

NIMISMIES: Oleko se reservimies Maunu Varttiainen teelle, herr kapten?

TAVAST: Ell'ei neljännestunnin kuluessa ole karkuun lähtenyt, niin on hän komppamiassa. Entä sitte?

NIMISMIES: Ei on mikke pilkka, herr kapten. Virka poolest' ole tullu.
Maunu Vartiainen fangitse ole tullu.

TAVAST (hätkähtäen): Vangitsemaan Maunua?

NIMISMIES: Just niin, herr kapten. Mies on luullu tekke se suur varkkaus Lukkarilan taloss'.

TAVAST: Nyt te vuorostanne teette pilaa, herra nimismies. Maunu on tunnettu rehelliseksi mieheksi. Häntä ei ole koskaan mistään tihutyöstä epäilty.

NIMISMIES: Kaikk' ole mahdollist', herr kapten. Hente vasta todistus ole, kaks todistus, ja sitte vartte epeluulo alla pitte fangitse.

TAVAST (itsekseen): Olisiko siis se äskeinen kohtaus ollut sen asian kanssa yhteydessä?

NIMISMIES: Mine luul', herr kapten ei on oikkeus site vastustama.

TAVAST: Hyvä on. Minä kutsutan Maunun ensin puheelleni tänne.

SIMO KUOSMANEN (on sillä välin tullut pihan puolelle porttia).

TAVAST: Tuossa näkyy vääpelikin olevan. (Kuosmaselle). Kuosmanen tulee tänne!

KUOSMANEN (astuu Tavastin eteen kunniata tehden): Mitä käskette, herra kapteeni?

TAVAST: Kuosmanen käskee Maunu Vartiaisen tänne ynnä kaksi muuta reserviläistä hänen plutoonastaan.

KUOSMANEN: Ymmärrän, herra kapteeni!

TAVAST: Ja heti. Varmaankaan eivät ole vielä makuulla.

KUOSMANEN: Ymmärrän, herra kapteeni. (Menee reserviläisten rakennukseen).

TAVAST (kävellen edestakaisin): Tämä asia minua kummastuttaa, herra nimismies. En usko korviani. En käsitä, mikä olisi saanut Maunun semmoista rikosta tekemään. Puutetta ei hän kärsi kodissaan neiti Vartiaisen luona. Ja onhan hänellä oma, vaikka vaatimaton, toimensa kauppias Kakkisen puutavaraliikkeen konttorissa.

NIMISMIES: Kylle kaikk' tiede, herr kapten. Men Lukkarila isente vaati teme tehde. Isente ole vissi, ette Varttiainen varkkaus on tekke ja sitte vartte syylis pitte fangitse.

TAVAST: Ja mitä perusteita hänellä sitte on pitää poikaa varkaana?

NIMISMIES: Poikka kuulu hene flikka ole rakkastus.

-TAVAST: Niinkö?

NIMISMIES: Men flikka vanhempat ei tahdo, ette olla rakkastus.

TAVAST: No? Ja sitte?

NIMISMIES: Ja poikka tartte rahha, kun tartte tuumas toimes panemaks', kun flikka ja hen olle rakkastus.

TAVAST: Ja sen hän varasti tytön isältä karatakseen salaa kultansa kanssa, niinkö?

NIMISMIES: Just niin sanno Lukkarila isente.

TAVAST: Tavallaan romantillinen juoni, eikö niin?

NIMISMIES: Ja hyve mahdollis.

TAVAST: Otaksukaamme, että niin on. Silloin voi otaksua myöskin, että tyttö on rakastettunsa rikoskumppani ja että he yhdessä ovat tuon varkauden panneet toimeen.

NIMISMIES: Site flikka ise ei on syy luule. Hente vaste ei on todistus.

TAVAST: Vai ei ole? Mutta Maunua vastaan on?

NIMISMIES: Just niin, herr kapten.

TAVAST: No, siinä tapauksessa sanon: kaikkihan on mahdollista.

NIMISMIES: Kaikk' on mahdollis, herr kapten.

TAVAST: Tuossa mies on. Saammehan nyt kuulla, mitä hän itse sanoo.

KUOSMANEN, MAUNU JA KAKSI MUUTA RESERVILÄISTÄ (heidän jälessään tulevat).

TAVAST: Maunu Vartiainen, tule tänne! Te muut, jääkää odottamaan!

MAUNU (astuu, kunniata tehden, Tavastin eteen).

TAVAST: Olen kutsuttanut sinut tänne. Tässä nimismies on vaatinut virkansa puolesta Maunu Vartiaisen kuulusteltavakseen.

NIMISMIES (Maunulle): Niin, sille ole esi tullu paljo raskas syyt, ette te tekke se varkkaus Lukkarila taloss'. Teme varkkaus pitte selve saa ja sitte vartte minu pitte täitä fangitse.

TAVAST: Kuuletko, Maunu? Mitä vastaat siihen?

MAUNU: Olen jo odottanut tätä.

TAVAST: Niinkö?

NIMISMIES: Te sitte jo sano itte, ette ole tekke se varkkaus?

MAUNU: En.

NIMISMIES: Nyt te on jo kaks anta vastaus, men ne ole töine toise vastakkaise.

TAVAST: Niin, Maunu, en minäkään ymmärrä sinua

NIMISMIES: Mitte vartte te sitte sano, te ole varttonu teide fangitsemine?

MAUNU: Muuten vain — tulin sen sanoneeksi. Olin hermostunut. Tiesin, että jotakin oli minun syykseni pantava — tahallaan.

NIMISMIES: Nyt te anta kiertä selitte. Mine ei siihe tyydyttä. Asia neytte hyvi epeilyalas. Herr kapten siis salli, mine otta Maunu Vartiainen mukka?

HANNI (syöksee kiven takaa esille): Ei, herra kapteeni, ei! (Seuraavat kolme vuorosanaa lausutaan melkein samalla kertaa).

MAUNU: Sinäkö täällä Hanni?

TAVAST: Tekö taaskin täällä?

NIMISMIES: Mitte te teell' tekke?

HANNI: Se ei ole totta, herra kapteeni, ei ole totta, herra nimismies; hän ei ole syyllinen. Minä tiedän sen. Minä vakuutan sen. Te ette saa häntä vangita!

MAUNU: Miksi jäit tänne, Hanni?

TAVAST: Tämä sama tyttö kävi täällä noin puoli tuntia sitte, herra nimismies.

NIMISMIES: Jassoo! Ja te jo puhele teell' Maunu Vartiainen kanss'?

TAVAST: Niin teki — minun luvallani. En aavistanut mitään tällaista.

NIMISMIES: Teme sitte selitte asia. Sitte vartte syyllis esken sanoki, hen jo vartto ittes fangitsemine.

HANNI: Mutta hän ei ole syyllinen, herra nimismies.

NIMISMIES: Elke sekkoitu viel' asia, mine pyyde!

MAUNU: Älä sekaannu asiaan, Hanni, minäkin pyydän.

NIMISMIES: Nyt tule, mine nekke, minu pakko viel' teittie kuulustell' isen rahha takki.

TAVAST: Tämä on siis…?

NIMISMIES: Niin, Lukkarila isente flikka ja teme poikka — kuinka mine sano? — rakkastutettu.

HANNI: Niin olen. Ja vaikka kuolemaan viekää minut Maunun kanssa! Jos hän on syyllinen, niin silloin olen minäkin.

MAUNU: Hanni! Hanni! Miksi jäitkään tänne?!

NIMISMIES: Vartto, vartto, viel' koolema!

TAVAST: Miten on tämä juttu sitten oikein käsitettävä? En ymmärrä siitä enää mitään.

NIMISMIES: Asia, herr kapten, alkka nyt tosia keyme viel enemp' mutkuinen teme flikka tenne tulo tehde. Mine otta hen mukka. Minull' ole teell' mukka kaks apulaine.

TAVAST: Herra nimismies! Maunu on täällä sotilaspalveluksessa. Hän siis on minun komentoni alla määrätyt viikkonsa. Minä hänet pidän vartioituna, kunnes hän täältä vapaaksi pääsee. Sitte vasta luovutan hänet teille.

NIMISMIES: Hyve, hyve, herr kapten. Mine voi siihe suostu. Men kuulustell' hen minu teydy saa teell' ja jo hoomen.

TAVAST: Luonnollisesti.

NIMISMIES: Ja, sitte asia voi jo pikka tull' esill' kerejill', joka teell' pikka tull' pityks!

MAUNU (Hännille): Juuri sitä toivonkin.

HANNI (Maunulle): Ja silloin saamme nähdä…

NIMISMIES: Mine sitte pyyde, herr kapten, anta hen viede koppi.

TAVAST: Kuosmanen! Maunu Vartiainen on vietävä arestihuoneesen, sotilaspuku riisuttava hänen päältään ja kaksi miestä asetettava häntä vartioimaan. Raportista annan huomenna tarkemmat määräykset.

KUOSMANEN (on tullut Tavastin eteen ja kun tämä on sanottavansa sanonut, viittaa hän kahdelle muille reserviläiselle, että tulevat seuraamaan häntä): Tulkaa!

HANNI (heittäytyy Maunun kaulaan): Hyvästi, hyvästi, Maunu!

MAUNU: Hyvästi, Hanni! Voi hyvin, kunnes tavataan!

TAVAST: Kas niin! lähtekää!

KUOSMANEN (komentaa, asettuen edelle).

MAUNU (seuraa kahden reserviläisen välissä).

(Tällä välin on syntynyt liikettä komppaniiassa, miehiä on juossut katsomaan, mitä on tekeillä, mennyt takaisin ja taas tullut. Yleistä liikettä ja uteliaisuutta pihan perällä).

NIMISMIES (Hännille): Ja te, hyve flikka, mine nyt viede minu kanss' mukka pois.

HANNI: En vastusta, vaan päinvastoin pyydänkin sitä, herra nimismies.

NIMISMIES: Te ihka, ihka peinturha ittes sekkoituttu tehe juttu.

HANNI: Se on minun asiani, herra nimismies. Ja oikeus minulla oli myöskin ruveta syytöntä puolustamaan.

NIMISMIES: No, no, me sitte saa nehde.

TAVAST (Hannille): Joka tapauksessa kauniisti tehty, siitä ei pääse mihinkään. Se tunnustus on minun teille jäähyväisiksi annettava. Olen nähnyt paljon tänä iltana ja paljon siitä saanut tietää, jota en tähän saakka ole tietänyt. Vanhan sotilaan sydämelle se on tehnyt hyvää. (Puristaa Hännin kättä). Menkää nyt sitte jo kokonaan! Hyvästi! (Kääntyy poispäin).

HANNI: Kiitos ja hyvästi, herra kapteeni! Kohdelkaa Maunuani leppeästi!

NIMISMIES (ojentaa kättä Tavastille): Hyvesti, herr kapten! Hoomen tule jelle.

TAVAST (kättelee nimismiestä): Sanoin jo äsken: kuulusteluun tulkaa milloin tahansa! (Menee nopeasti portista pihaan ja perälle).

NIMISMIES (Hannille): Tulkaa! Nyt jo ole mööhe. Mitte teide pappa ja mamma sanno?!

HANNI (syrjään): Hyvä, että hekin saavat tämän tietää, (Rientää oikealle).

NIMISMIES (seuraa hänen jälessään).

PORTINVAHTI (katsottuaan kotvan heidän jälkeensä): Olipa tämä ilta. En tiedä koskaan tämmöistä täällä ennen tapahtuneen.

(On alkanut vähitellen hämärtää ja reserviläisiä tulee puoleksi yöpuvussa, hiipien yli aidan, toinen toisensa perästä portille. Kuuluu kysymyksiä: "Mitä on tapahtunut." "Onko Maunu vangittu?" "Mitä hän on tehnyt" "Onko varastanut?" "Epäiltykö varkaudesta?" sekä vastauksia: "Se ei ole totta"! "Se ei ole mahdollista", "Sitä en usko", "Maunu parka").

RESERVILÄISET (laulavat masennetuin mielin puolikovaan).

Laulu n:o 13.

Ken onnettomaks luotu on,
Se aina säälimättä
Vain kokea saa kohtalon
Tylyä, kovaa kättä.

Sen elon polku noustava
On suurin kärsimyksin
Ja kuorman — henki joustava
Vain kantaa jaksaa yksin.

Mut määrän kun hän saavuttaa
Pyrintöjensä sitten,
Niin vihdoin hänkin palkan saa
Häpeäks pilkkaajitten.

(Sen jälkeen menevät reserviläiset alla päin hiljakseen pois).

Esirippu.

Kolmas näytös.

Lukkarilan talon iso väentupa. Perällä ovi ja oikeassa perä-nurkassa suuri uuni, jonka päälle pääsee sen takana olevia astimia myöten. Kummassakin sivuseinässä on keskellä ikkuna ja seinustoilla lavitsat. Oikealla puolella, etualalla, on pitkä ruokapöytä ja sen edessä pöydän pituinen rahi. Työkaluja ja vaatekappaleita riippuu peränpuoleisilla seinillä. — Lattiassa on luukku sen alla olevaan kellariin.

JULJAANA (istuu lavitsalla, uunin ja seinän nurkkauksessa, helmassaan riepu, josta ottaa rahoja, lukee ja hypistelee niitä, vilkaisten vähän väliä ovellepäin, ja hyräilee hilpeästi itsekseen).

Laulu N:o 14.

Kilisee ja kalisee ja sydän hytkähtelee;
Hätäkös on vaivaisenkaan näitten kanssa elää?

Kihisee ja kahisee ja onpas seteleitä;
Nyt ei tartte köyhän lapsen käydä mieron teitä.

Rikkaaksi ja rakkaaksi on vanha Jaana tullut;
Sit' ei tiedä, millä lailla, herrat eikä hullut.

Kyllä tähän talohon nyt Jaanan jäädä kestää Eikä täältä lähtemästä kukaan voine estää. OLLI (on sillä välin Juljaanan huomaamatta putkahtanut tupaan, kurkistanut kotvasen uunin nurkan takaa ja, nähtyään Juljaanan rahoja käsittelevän, juossut uunille, josta, mahallaan loikoen, pää aivan Juljaanan kohdalla, katselee alas): Ai, miten paljon rahaa!

JULJAANA (kirkaisee ja kääräisee helmaansa rahansa). Ai, Jumala siunatkoon! Kuka siellä? Auttakaa!

OLLI (joka ensin on painanut päänsä alas, kohotakse): Onpahan vain muudan mitätön poika, josta Juljaanan ei tarvitse pikkaistakaan välittää.

JULJAANA: Hintikkalanko Olli, häh?

OLLI: Olli, Olli, joka tänne lens' kuin pölli.

JULJAANA: Tule alas sieltä, senkin könttyrä, että saan sulle selkään antaa!

OLLI: Vai selkään? Sitte en tule, en.

JULJAANA (ottaa hiilihangon): Jos et tule, niin hiilihangolla heitän sinua.

OLLI: Heitä pikemmin pois hiilihankosi ja katso, etteivät rahasi pitkin maailmaa tipu!

JULJAANA: Pidätkö jo suusi niistä rahoista! (Heittää pois hiilihangon).

OLLI: Enkä pidä ennenkuin minullekin osan annat.

JULJAANA: Pidätkö sitte suusi, jos saat suutarin markan?

OLLI: Annatko varmaan?

JULJAANA: Varmaan annan. (Istuutuu ja aukoo kääryään).

OLLI (ojentaa kätensä uunilta): No, anna tänne sitte!

JULJAANA: Vai sinne? Alas on sinun tultava, senkin…

OLLI: Kun et vain lyö?

JULJAANA: Enkä lyö, en.

OLLI: No. (Tulee alas ja ottaa vuoroonsa hiilihangon lattialta käteensä): Tässä olen nyt.

JULJAANA: Ketäs tänne kyytiin tulit?

OLLI: Kahta ihmistä. — Annatko, vai?

JULJAANA: Istu tuohon viereeni! — Ketä toit tänne, sano?!

OLLI (istuutuu): Hintikkalan väkeä vain, ketäs muuta. Kun menet pellolle, niin saat nähdä .— Annatko jo häh?

JULJAANA (ottaa esille viisi penniä): Tuossa saat! Enempää ei liikene köyhän antaa.

OLLI (sysää rahan luotaan): Senkin itara kääkkä! Suutarin markan lupasit, nyt vain viisi penniä annat. Vaan en huoli sinulta penniäkään.

JULJAANA: Kun et huoli, niin ole ilman. Kelpaavat ne pennit köyhälle itselleenkin.

OLLI: Eipä tiedä, mistä noin paljon rahaa olet saanutkaan. Ehkä vielä toisen omaa pitelet.

JULJAANA: Sus siunatkoon, mitä se rietas haastaa! En koskaan ole vielä toisen omaa nykäissytkään.

OLLI: Ehkäpä sitte tiedät, kuka on nykäissyt, koska täältä niin paljon kuuluu viedyn.

JULJAANA: Tiedänpä tietääkseni, vaan en sitä sinulle sano.

OLLI: Eikä tarvitsekaan. Vaan oikeudessa saat sen vielä valalla tunnustaa, mistä olet rahat saanut.

JULJAANA: Valallako? Oikeudessa?

OLLI: Niin juuri.

JULJAANA: Nämäkö rahat?

OLLI: Juuri ne.

JULJAANA (käärii nopeasti rahansa kokoon): Laitatko siitä luusi pellolle niinkuin jo olisivat!

OLLI: Kas, kas! Jopa tuli hätä!

JULJAANA: Hätä? Kyllä minä sinulle hädän näytän.

(Yrittää ottaa Ollilta hangon).

OLLI (viskaa samassa hangon maahan ja juoksee ovelle, josta hän taas pujahtaa ulos samassa kun siitä sisään astuvat HILDA VARTIAINEN ja TANELI).

TANELI: Täällähän Juljaana on. Neiti Vartiainen voi nyt häneltä itseltäänkin siitä asiasta kysellä.

HILDA (vanhanpuoleinen, surullisen näköinen nainen, jonka silmät näyttävät itkettyneiltä; kädessä hänellä on nenäliina, jolla pyyhkii aina välistä kasvojaan): Niin, niin! Hyvää päivää, Juljaana! (Kättelyä) Minun täytyi itsenikin tulla kuulemaan Juljaanalta, mitä Juljaana tietää siitä minun kasvattipoikani Maunun täällä käynnistä.

JULJAANA: Vai siitä te? Mitäpä minä siitä muuta tiedän, kuin mitä jo vallesmannillekin kerroin.

TANELI (käskevästi ja samalla merkitsevästi): Juljaanan pitää puhua suoraan niinkuin asia on, ei kierrellen eikä kaarrellen.

JULJAANA (hätkähtäen): Suoraan? Kah, suoraanhan minä, niinkuin isäntä käskee. Mitäpä minä toisella viisiä…

HILDA: Niin että Juljaana siis todellakin olisi nähnyt Maunun käyneen talossa?

JULJAANA: Mitenkä minä sen voisin kieltää, kun täällä silloin kotimiehenä olin? Eikähän täällä ketään muita näkynyt käyneen.

HILDA: Mutta olihan voinut käydä Juljaanan näkemättä. Eihän Juljaana koko aikaa viinimarjapensaikon puolella istunut.

JULJAANA: En istunutkaan. En minä toki niin huono talon vartia ollut. Ympäri taloa köntystelin vähä väliä. Tietää se isäntä hyvinkin, mikä ihminen minä olen.

TANELI: Niin, luotettava ihminenhän Juljaana aina on ollut.

JULJAANA: Enkä mikään heilakka olekaan. Ja voihan se sukkela varas, saatikka jos talon jo entuudestaan tuntee, ihan toisen silmienkin edestä vaikka lasista sisälle mennä.

HILDA: Niin että Juljaana sitte Jumalan edessä ja kaksi sormea raamatun päällä voi vannoa minun Maunuani siitä teosta epäilevänsä?

JULJAANA: On se jo vanhalle, rehelliselle ihmiselle loukkaavaa, ettei vähemmällä uskota, vaan jos sitäkin vaaditaan, niin… (Tanelin puoleen). Isäntäpä tuon määrännee, että minut vielä oikeuteen viedään.

TANELI: Minuun ei tarvitse vedota. Juljaanan on vastattava itse puolestaan.

JULJAANA (hätääntyen). No, kyllä, tietenkin, arvattavasti; enhän minä isäntää sotke siihen.

TANELI (hermostuneesti): Juljaana todenperään välistä jo sotkeekin.

HILDA: En tahdo sittekään vielä Maunustani sitä uskoa. Mutta oikeudessapa se sitte nähdään. Jumala kyllä aina tuo salat julki ja jokainen saa ansaitun rangaistuksensa.

JULJAANA: Niin, neiti kulta, kun pitikin sen onnettomuuden vielä minun ollessa kotimiehenä tässä sattua.

TANELI (Hildalle): Eipä siltä sen enempää näy tolkkua saatavan. Parasta on odottaa vain asian virallista menoa.

HILDA: Niin. Lähdetään sitte pois, isäntä! Enhän minä kuitenkaan voine toivoa, että isäntä on syytettä ajamatta.

TANELI: Kuinka, neiti hyvä, minä siitä voisin luopua? Säälihän minun kovin on teitä, mutta rikos kuin rikos. Väärinhän olisi se jättää. Eikä sitä siedä asianhaarat muutkaan, ei aineelliset eivätkä siveelliset.

HILDA (mennessään): En olisi odottanut tätä vielä saavani eläessäni kokea. (Menee).

TANELI (seuraa häntä).

JULJAANA (jääden yksin keskelle lattiaa): Heh-heh-heh-heh-heh! Sitä kettua! Niin on rehellistä miestä kuin suinkin! (Helistelee rahojaan). Kunpa ei vain lopulta sittekin hullusti kävisi. En tiedä, minne nämä piilottaisin, kun se poikakin sattui nämä näkemään. (Aukaisee lattialuukun ja kuuntelee ovellepäin). Pistänpähän tänne piiloon, niin eivät voi sanoa niiden minun olevan, jos löytävätkin. (Katoaa kotvaksi lattian alle, mutta nousee taas.) Kun eivät vain rotat söisi niitä seteleitä! Parempi olisi ollut, jos olisivat kaikki olleet semmoisia rahoja, ettei niihin hammas pysty eivätkä mätäne. (Laskee luukun kiinni). Jokos sieltä taaskin joku tulee? (Kuuntelee). Menenpähän uunille vähän pitkäkseni.

(Ennenkuin hän ehtii sinne mennä tulevat sisään Sakari ja Olli.)

SAKARI: Päivää, Juljaana!

JULJAANA: Päivää, päivää! Hintikkalan nuori isäntähän se on. Käykää istumaan! Tässä olin juuri vähän pellolle menossa.

SAKARI: Älkää menkö! Minulla olisi vähän asiaakin Juljaanalle.

JULJAANA: Kohta, kohta tulen takaisin.

OLLI (asettuen ovelle): Minäpä en päästä.

JULJAANA: Kas, taaskinsa sitä poikaa! Niinkuin minä mikä pahantekijä olisin. Mitä nyt sitte? (Kääntyy takaisin tupaan). Mitä isäntä tahtoo minulta?

SAKARI: Tahdon vain yhden asian tietää: mistä Juljaana on niin paljon rahoja saanut?

JULJAANA: Herra siunaa! Mitä rahoja? Ei minulla mitään rahoja ole.

OLLI: Vai ei ole? Mitäs ne olivat, joita minä sinun äsken lukevan näin?

JULJAANA: Äsken? Mitä äsken? Mitä se poika hourii? Ei minulla mitään rahoja ole. Etsikää vaikka joka paikka! (Puistelee helmojaan). Näetsen, kun ei helähdäkään.

OLLI: Se on jo ehtinyt piiloon panna.

JULJAANA: Valehtelee. Älkää uskoko!

OLLI (topakasti): Enkä valehtele, turkanen vie.

SAKARI: Minä uskon sinua, Olli. (Juljaanalle). Kuulkaa nyt, Juljaana!
Joko te olette varastanut ne rahat…

JULJAANA: En, Jumal'auta, ole mitään varastanut.

SAKARI: Tahi sitte muulla keinoin olette ne saanut.

JULJAANA: En ole, kun ei mitään minulla ole. Ottakaa ja etsikää!

SAKARI: Olkoot nyt etsimättä, mutta ehkäpä nekin vielä ilmi tulevat.
Nyt on jo tarpeeksi saatu selkoa, että vähän tolalla ollaan.

JULJAANA: Vaan minut saatte olla siihen sekoittamatta. En tiedä enkä tunne asiasta enempää, kuin mitä vallesmannille olen kertonut.

SAKARI: Hyvä on! Menkää nyt sitte, Juljaana, minne äsken ai'oitte!
Teitä ei enää tarvita.

JULJAANA: Menen, menen. Enhän minä teille tiellä tahdo olla (Kömpii ulos).

OLLI (avaa hänelle oven). Mokomakin väkäleuka!

SAKARI: Nyt, Olli, olet jo saanut paljon aikaan. Sinun neuvostasi tänne tultiinkin. Oletpa sinä teräväsilmäinen, kun ensimäisenä sanoit, että täältäpäin se langanpää juoksemaan lähtee.

OLLI: En koskaan ole Maunua varkaaksi luullut, isäntä, en koskaan.

SAKARI: Eipä muutkaan. Mutta nyt on siihen langan päähän kiinni päästävä. Käypä pyytämässä talon tytär tänne puheelleni.

OLLI: Hanni? Paikalla. (Avaa oven). Täällähän hän tuleekin.

SAKARI: Ole sitte vahdissa pellolla sen ajan, kun häntä kahden kesken puhuttelen.

OLLI: Paikalla tuon sanan, jos joku tulee. (Hannille ovessa). Täällä teitä juuri kaivataan (Menee).

HANNI (tulee). Mitä teet täällä, Sakari?

SAKARI: Tulehan tänne, Hanni! Kummia ajatuksia alkaa jo päässäni pyöriä. Ei ole sattuma vain näitä asioita sotkenut, on siinä syrjäinenkin ollut juoniaan punomassa.

HANNI: Sitä samaa olen minäkin alunpitäen aavistanut, Sakari. Selvä nyt olisi vain asiasta saatava niin pian kuin suinkin — Maunun tähden varsinkin.

SAKARI: Ja meidän kaikkien lopulta. Hyvä, että sinun syyksesi tuon varomattoman käyntisi kautta Alavan kasarmilla ei mitään semmoista tullut, että olisi sinuakin pitänyt lukon takana pitää. Näin voit sinäkin olla mukana asiaa auttamassa, näytettyäsi vanhemmillesi, ettet rakkaudestasi hellitä vähääkään.

HANNI: Sen he kyllä nyt tietävät paremmin vielä kuin ennen.

SAKARI: Ja sittenkin tahtovat sinua tällä keinoin Maunusta erottaa. Totta sanoit Hanni: selvä on saatava asiasta ja pian. Eikä vain teidän kahden, vaan myöskin minun ja Riikan tähden, kun kerran asiamme ovat näin yhteen kietoutuneet. Tulkoonpa nyt sitte ilmi mitkä juonet ja petokset tahansa.

HANNI: Tulkoon, Sakari! Oikeuden ja rehellisyyden täytyy vihdoin päästä voitolle.

SAKARI: Ja vääryys saakoon ansaitun rangaistuksensa, ylpeys pahan palkkansa, vaikka sydäntäkin vihloisi niiden tähden, joita se kohtaa.

HANNI: Mitä aiot tehdä sitte nyt, Sakari?

SAKARI: Ottaa selon, eikö tämä teidän vanha Juljaananne ole keltään lahjaa saanut — koskapa ei häntä varkaaksi epäillä — ja pakotettu todistamaan Maunua vastaan.

HANNI: Tee se, Sakari, tee!

SAKARI: Sillä rahoja oli Olli hänellä sattumalta äsken paljonkin nähnyt.

HANNI: Ihanko totta, Sakari?

SAKARI: Vaikka tuo vanha ruoja, kun häntä ahdistelemaan tulin, ei sitä myöntänyt. Kaipa oli jo ehtinyt ne taas piiloon pistää.

HANNI: No, olisi se sitte ilo meille, Sakari, jos asia näin ilmi tulisi ja Maunun syyttömyys tulisi todistetuksi.

SAKARI: Surunsekaista iloa, Hanni. Voi maailman surkeutta ja viheliäisyyttä! (Laulavat yhdessä).

Laulu n:o 15.

Jo alkaa päivä koittaa
Ja poistaa pimeyden,
Ja oikeus nyt voittaa
Vääryyden valheisen.

Totuuden hengen palo
Kun sielussamme on,
Se elon parhain valo,
Jos matk' on rauhaton.

Kun intohimot erii
Sydämest' ihmisen,
Maan rehellisyys perii,
On voitto silloin sen.

OLLI (raottaen ovea). Emännät tulevat molemmat.

SAKARI: Tulehan tänne, Olli!

OLLI (tullen Sakarin eteen): Hevonenko valjaisiin?

SAKARI: Ei vielä. Vaan valjaisiin ovat pantavat silmät, korvat ja mitä muuta tarvitaan. Juljaanan tekoja on ajettava takaa.

HANNI: Niin, Olli, ja oikein valppaasti.

OLLI (ilosta hyppien paikallaan): Sen minä teen. Kuulkaas, isäntä, mitä minä ajattelin! Minä otan ja riisun siltä väkäleuvalta vaatteet päältä. Sillä on varmaankin ne rahat jossakin vuorin välissä, jossakin salataskussa, piilossa.

SAKARI: Tuskinpa. Kyllä se niitä muualla pitää, etteivät hukkuisi.

HANNI: Niin että Olli ne todenperään hänellä näki?

OLLI: Omin silmin näin. Vanhassa kirjavassa rääsyssä niitä pitää: — seteleitä, hopea- ja vaskirahoja. — (Yhtäkkiä). Ai, nyt minä arvaan, nyt minä tiedän. Minä sen väkäleuvan tuon tänne. (Juoksee ulos).

HANNI: Sekös on vikkelä ja vilkas poika!

EEVASTIINA ja ALIINA (tulevat).

EEVASTIINA: Täällähän ne nuoret ovat!

ALIINA: Ja kahden kesken!

EEVASTIINA: Niin, oikein on hauska teitä nyt katsella.

ALIINA: Kun Jumala suo, niin ehkä tästä asiasta vielä hyvä tulee.

SAKARI: Toivottavasti siitä nyt hyvä tulee.

ALIINA (hykertäen käsiään): Kuuletko, Eevastiina, mitä Sakari sanoo?

EEVASTIINA (samoin): Kuulin, Aliina, kuulin. No, ja Hanni? Mitäs Hanni siihen sanoo?

HANNI: En muuta kuin, että saadaanhan nyt vielä nähdä.

EEVASTIINA: No, no, hyvähän se jo on sekin. On se jo hauska nähdä, että tämänkin verran jo olette järkiinne tulleet.

ALIINA: Ja olette asioista viisastuneet ja näette millä tolalla kaikki on.

SAKARI: On se jo vähän joutavaa puhetta tuo kaikki.

ALIINA (ällistyen): Mitä Sakari sanoo?

EEVASTIINA: Kuinka sinä nyt noin vastaat, Sakari?

SAKARI: Kyllä minä aivan toista tarkoitin äsken sanoessani, että toivottavasti tästä asiasta vielä hyvä tulee.

EEVASTIINA: En ymmärrä sinua nyt Sakari.

SAKARI: Ette nyt, mutta ehkä kohta vielä tulette ymmärtämään.

EEVASTIINA: Mitä sillä tarkoitat?

ALIINA: Niin, asiathan ovat paljon muuttuneet, Sakari.

SAKARI: Niin, totta perin, ovatkin.

ALIINA: Tarkoitan Maunun jutun tähden. Hannimmehan täytyy pakostakin kaikki entiset houreensa mielestään heittää.

HANNI: Ei koskaan, äiti. Pakostakin asiat vieläkin muuttuvat, sen saatte te nähdä.

ALIINA: Tätäkö minun täällä nyt kuuleman pitikin?

EEVASTIINA: Oikein korviani alkaa kuumentaa. Omilta lapsiltaan kun tuommoista puhetta kuulla saa.

ALIINA: Taivaan isä, miten uppiniskaiseksi ja kovakorvaiseksi onkaan nykyajan sukupolvi käynyt! Yhdessä täällä lapsemme juonittelevat vanhempiansa vastaan.

SAKARI: Mekö sitä juonittelemme, kun meidän kohtalomme toiset oman mielensä mukaan määrätä tahtovat? Sitä ajatuksen juoksua minä en ymmärrä, vaikka jo täysi-ikäinen olenkin.

EEVASTIINA: Tuo puheesi vaatii jo vakavan vastauksen minun puolestani,
Sakari.

SAKARI: Olen valmis kuulemaan sitä, äiti.

EEVASTIINA: Tähän saakka olen minä vielä asiat Hintikkalassa määrännyt. Ei siis ole yhdentekevä minulle, kenen sinä talooni tahdot emännäksi tuoda. Se, joka sinulla on mielessä, ei ole minulle mieleen eikä siis emäntänäsi talooni tule.

SAKARI: Vai ei?

EEVASTIINA: Vaadit sen sinulle sanomaan ja nyt sen sanoin. Sanonpa vieläkin, jotta asia olisi loppuun asti selvästi puhuttu, että Riikka ensi köyristä ei tule enää talossani palvelijanakaan olemaan.

SAKARI: Onko sekin jo päätetty?

EEVASTIINA: On. Tee nyt sinäkin sitte päätöksesi ja valitse se, joka sinun valittava on!

ALIINA: Niin, Sakari, hyvä! Niin, Hanni lapseni! Olkaa järkevät! Tehkää niinkuin vanhempanne toivovat ja tahtovat! Älkää meille enää suurempaa surua tuottako!

SAKARI: On tässä jo tarpeeksi. Hanni vastatkoon omasta puolestaan, minä vastaan omastani. — Saatte, äiti, nyt sitte ensi köyristä eteenkinpäin asiat Hintikkalassa määrätä yksin. Silloin lähden sieltä minäkin. (Poistuu nopeasti).

EEVASTIINA (huutaen epätoivossaan): Sakari, Sakari!

ALIINA: Hanni! Etkö sinä edes yritäkään mitään tehdä? Et sovittaa tahdo? Et sano mitään?

HANNI: Mitäpä minä sanoisin? Olihan siinä vastausta jos kuinka mones kerta jo minunkin puolestani. Niin että voisitte minutkin vihdoin rauhaan jättää, äiti.

ALIINA: Äiti? Parasta olisi, ettet sitte lapsenikaan olisi, kun mielesi vain on kiinni semmoisessa hylyssä, kuin mikä tuo Maunu näkyy olevan.

HANNI (huudahtaen vihasta): Äiti, äiti! Mitä te sanotte? Millä oikeudella syytöntä kivitätte?

EEVASTIINA: Taivaan isä, siunaa ja varjele!

ALIINA: Ihan minä tukehdun. Tule, Eevastiina, tule!

EEVASTIINA: Mennään, mennään! (Poistuu Aliinan perässä, kauhistuneena vilkaisten jälkeensä).

HANNI (vaipuu istumaan rahille, pää käden varaan ja laulaa).

Laulu nro 16

Voi, jos ilta joutuisi,
Vaivat vaimentaisi,
Voi jos luoksein kultani
Jo vihdoin palajaisi.
Silloin ois, oi, silloin ois
Mun rinnassani rauha,
Silloin ois, oi, silloin ois
Mun rinnassani rauha.

Vaan jos ei hän milloinkaan
Enää palajaisi,
Silloin kylmä hauta vaan
Mun sylihinsä saisi.
Siellä ois, oi, siellä ois
Mun rinnassani rauha,
Siellä ois, oi siellä ois
Mun rinnassani rauha.

OLLI (kurkistaa ovesta): Isänne tulee.

HANNI (hypähtäen istualtaan): Isäni?

OLLI (tullen sisään): Niin — sen vanhan väkäleuvan kanssa.

HANNI: Jos kysyy, sano, että tupakamarissa olen (Menee).

OLLI: Kas, niin! Nyt minä tiedän, mistä vielä etsin. (Aukaisee lattialuukun). Hoksasinpas tämänkin paikan hakea. (Hyppää alas). Kun eivät vain ehtisi tulla. (Kumartuu näkymättömiin kotvaksi, vaan nousee taas). Eikös sieltä jo kuulunut kolinata eteisestä? Jo taitavat tulla. Nyt tuli kumma! (Vetää luukun kiinni, jääden kellariin).

(Kotvasen kuluttua tulevat Taneli ja Juljaana).

TANELI: No, mikä sinulla on hätänä?

JULJAANA: Hätä on, isäntä, on. Syrjäiset ovat jo saaneet tiedon niistä rahoista.

TANELI: Oma asiasi! Miks'et ole paremmin kyennyt niitä piilossa pitämään?

JULJAANA: Missä minä ne pidän? Päälläni jos kannan, niin ottavat kiinni minut vielä. Jos muualla kätkössä pidän, niin varastaa voivat tahi rotat syövät suurimman osan.

TANELI: Mitäs sitte tahdot?

JULJAANA: Ottakaa takaisin ne, isäntä! Ne polttavat hyppysiäni, ne polttavat poveanikin.

TANELI: Hulluko sinä olet? Peräytyäkö aiot?

JULJAANA: Voi, hyvä isä! En tiedä enää, mitä tehdä, niin on vaikea ollakseni.

TANELI: Ei auta muu kuin että pidät ne ja teet niinkuin olet luvannut.
Jos peräydyt nyt, niin nousee siitä vielä pahempi leikki.

JULJAANA: Taivas siunaa, mihinkä olettekaan minut saanut!

TANELI: Minäkö? Älä syytäkään minua äläkä sotke siihen! Itsehän asian alkuun panit, kun kerroit Maunun täällä käynnistä ja sanoit epäileväsi häntä siitä varkaudesta.

JULJAANA: Vai minä sen sanoin? Itsehän te sen…

TANELI: Suus kiinni jo, senkin etana!

JULJAANA: Vai sillä lailla te nyt? Kylläpä silloin kauniisti kakerrella osasitte!

TANELI: Katso eteesi, sanon vielä kerran, ettet rautoihin joudu puheellasi etkä töilläsi!

JULJAANA: No, jos minä joudun, niin joutunettepa silloin tekin.

TANELI: Kas, sitä kielevää! Unhotat, mikä vaivainen täällä olet. Selvähän on, että sinä tässä olet rahoja tarvinnut enkä minä ja sen tautta olet tuon todistuksen ajaaksesi ottanut.

JULJAANA: Selvä kun selvä, että minä köyhä olen, vaan kumpikos meistä sen todistuksen tarpeessa on ollut?

TANELI: En ole sinulle muuta sanonut kuin että puhu niin, että asia selväksi saadaan.

JULJAANA: Vähäjärkinenhän minä olen, mutta ymmärrän toki sen, että voihan sitä totta ilmaiseksikin puhua. Mitä varten teidän sitte piti minulle rahoja tupata, hä?

TANELI: Älä puhu niistä rahoista taaskaan! Kukaan ei ole nähnyt minun niitä sinulle antavan.

JULJAANA: Vai ette ole niitä sitte antanutkaan?

TANELI: Sinä et voi etkä saa sanoa minun niitä sinulle antaneen.

JULJAANA: Kappas nyt! Vai en voi, en?!

TANELI: Et. Etkä uskalla. Sillä sitä ei kukaan usko eikä voi uskoa.

JULJAANA: On tämä jo sitte paikka!

TANELI: On. Ja semmoiseksi jää. Muista se! Pitempää puhetta siitä älä enää nostakaan!

SAKARI (tulee samassa): Onkos Olli täällä?

TANELI (hätkähtää): Mitä? Vieläkö olette täällä? Luulin teidän jo lähteneen, kun taannoin jo hyvästelitte.

SAKARI: Emme tahtoneet Ollia peräämme jättää. Häntä etsin.

TANELI: Ei ole poika täällä. Minne lienee juossut. Mitäs hän täällä tuvassa tekisikään?

SAKARI (merkitsevästi): Kukapa sen viikarin tietää. Sillä on silmät päässä kuin naskalit ja korvat aina höröllään.

JULJAANA: Koko ilkeä heittiö pojakseen!

TANELI: Mitä sillä tarkoitatte?

SAKARI: Heittiökö vai ei, se on toinen asia, mutta hänen se on ansio, että tällä isännän ruotuvaivaisella on nähty olevan rahoja enemmän kuin sen säätyisellä ihmisellä tapaa olla.

TANELI (Juljaanalle): Selitä asiasi nyt, Juljaana! Minä kuuntelen.

JULJAANA (Sakarille): Taaskin te niistä rahoista, vaan johan minä taannoin teille sanoin, ettei niitä minulla ole eikä ollutkaan ole. Riisukaa vaikka alastomaksi ja joka paikka etsikää, ette sittenkään mitään löydä.

TANELI: Ketä minun tässä sitte on uskottava? Voitkos, Sakari, todistaa sitte, että ne hänellä ovat ja missä?

SAKARI: Siitäpä se juuri on selko saatava.

JULJAANA: Ja kun on, niin ottakaa!

TANELI: No, jos ei Sakari sen enempää tiedä, niin mitä sitä vanhaa ihmistä ennen aikojaan syyttä ahdistelee. Eihän Juljaanaa ole ennenkään varkaudesta epäilty.

SAKARI: Omituisestipa isäntä häntä puolustaakseen ottaa, vaikka tietää, että toinen siitä varkaudesta vangittuna kärsii.

TANELI: Mitäs Sakari sanoillaan nyt tarkoittaa?

SAKARI: En muuta kuin, että Juljaana ensiksikin ne rahat heti paikalla esille tuo, tahi sanoo, mistä ne löytyvät.

JULJAANA: Taivaan isä siunaa! Vaikka tuohon paikkaan maan alle vajoaisin, niin en tiedä mitään mistään rahoista.

OLLI (nostaen luukkua): Mutta minä tiedän. (Nousee esille).

JULJAANA (huudahtaa ja lyyhistyy maahan): Siunaa ja varjele!

TANELI (samalla kertaa): Kuka siellä?

SAKARI: Siellähän Olli oli!

OLLI (näyttäen Juljaanan rahakääryä): Tässä ne rahat ovat, joita tänään
Juljaanan helmassaan lukevan näin. (Tulee ylös sulkien luukun).

SAKARI: Mitäs Juljaana nyt siihen sanoo?

TANELI: Tunnustaako Juljaana ne sitte omikseenkin, vai?

JULJAANA (väristen ja saaden tuskin sanaa suustaan): Mi-mi-mi-mi… Mi-mi-mi-mi… E… e… e… Omik… omi… omikseni ni… ni…niitä mi… mi… minä e… e… en tunnusta.

OLLI: Mutta minä todistan, että ne ovat samat rahat, jotka Juljaanalla olivat käsissään. Jos avataan riepu, niin voin vielä sanoa, mitä rahoja siinä näin. (Sakarille). Näetsen, kun se kerkesi ne vielä tuonne lattianrakoon pistää.

TANELI: Luonnollisesti rahojaan siellä on voinut toinenkin kätkössä pitää. Olli on sitäpaitsi alaikäinen eikä hänen puheelleen voi todistuksen arvoa antaa.

OLLI (pahastuen): Vai ei voi? Se nyt on ihme ja kumma! Ihminenhän olen minäkin.

SAKARI: Minä kuitenkin annan Ollin sanoille täyden arvon. (Ollille).
Pane se kääry tuonne pöydälle Juljaanan eteen!

OLLI: Kun isäntä käskee. (Tekee niin).

TANELI: No, ja mitäs Sakari nyt tahtoo tehtäväksi?

SAKARI: Sen, mikä siitä luonnollisesti seuraa. Kun minä kerran väitän, että rahat ovat Juljaanan, niin minä myös tahdon tietää, mistä hän ne on saanut.

JULJAANA: Ne eivät ole minun, ne eivät ole minun, Ottakaa, viekää ne!

TANELI: Tuo alkaa jo olla vähän liikaa minun mielestäni, Sakari.

SAKARI (kiivaasti): Miten mistäkin, vaan ei minusta. Minä vaadin ja käsken Juljaanan ilmaisemaan, mistä on nuo rahat saanut.

JULJAANA (aivan hädissään): En tiedä, hyvä isä! En tiedä mitään, siunaa ja varjele taivaan isä!

TANELI (kiivaasti myös): Nyt minun jo tosi teossa täytyy hillitä sinua, Sakari. Tuo on jo kiristystä ja pakkoa. Tahdot vain pakottaa Juljaanan ottamaan rikoksen päälleen, jota hän ei ole tehnyt.

SAKARI: Vai niin se on? Entäs te, isäntä, te puolestanne sitte tahdotte estää Juljaanaa sanomasta totuutta. Alkaa jo näyttää siltä kuin häntä puolustaa tahtoisitte siksi, että olette hänen asiakumppaninsa.

TANELI (raivoissaan): Huuti siinä sulle jo…!

JULJAANA (huutaen): Tulkaa apuun, apuun! Ihanhan tässä tappelu ja murha syntyy. En tiedä mitään. En tiedä mitään.

OLLI (Sakarille): Mutta minä tiedän, isäntä. Minä kuulin kaikki, mitä he täällä kahden kesken puhuivat.

TANELI (ottaa Ollia niskasta ja lennättää hänet ovelle): Ulos!
Pellolle, senkin…!

SAKARI: Niin, isäntäpä taisi unhottaa jo, että löytyy nyt jo todistajakin, vaikkapa alaikäinenkin.

TANELI: Katso, etten sinuakin pellolle heitä. Tämä on minun taloni. Sinun syytöksesi on jo liian raskauttava. Annan asian nimismiehen tutkittavaksi, niin saat kuulla kunniasi.

SAKARI: Muuta en toivokaan enää. Ja siinä tapauksessa voinkin sitte lähteä.

OLLI (joka on pitänyt ovea lengollaan): Tuossapa "Seiväspari" tuleekin ja emännät ovat hänen mukanaan.

TANELI: Mitä?! Nimismies?!

SAKARI: Tuli kuin taivaan lähettämänä.

JULJAANA (kähisten itsekseen): Nyt ollaan hukassa. Nyt on kaikki hukassa. Voi isä, siunaa ja varjele!

OLLI (avaten ovea): Tulkaa! Täällä ollaan. Ja täällä tarvitaan.

NIMISMIES (tulee).

EEVASTIINA, ALIINA ja HANNI (seuraavat häntä ihmeissään).

NIMISMIES: Hyve juttu, hyve juttu, isente!

TANELI (joka on mielenliikutuksesta hengästynyt): Mikä… mikä se on?

NIMISMIES: Se toise suurvarkkas — Soininen — ole mine ny ottan kiinne meide pittejes rajall'.

TANELI: Vai on… Vai on saatu kiinni…?

NIMISMIES: Ja syy ole luull', ette hen on teiden raha varastanu, (Yleistä liikettä ja huudahduksia. Seuraavat kuusi vuorosanaa lausutaan nopeasti toinen toisensa jälkeen, miltei yht'aikaa).

SAKARI: Todellako hän?…

HANNI: Mikä ilon sanoma!

JULJAANA: Kiitos, taivaan isä!

ALIINA: Soininenko se sen teki?!

EEVASTIINA: Hänkö se varasti?!

TANELI: Vai on varas saatu kiinni?!

NIMISMIES: Heti pikka tulle pidyks tutkistus. Sitte me nekke, jos hen kaikki tunnusta ittes tekeme. Ja Maunu Varttiainen voi peste vappaks!

HANNI (Sakarille): Maunu pääsee vapaaksi!

SAKARI: Sen piti kyllä tapahtua ennemmin tai myöhemmin.

OLLI: Enkös minäkin sitä sanonut?!

SAKARI (Tanelille): Tämä tieto hiukan muuttaa asiain tilaa, isäntä, eikö niin?

TANELI (toisessa mielessä): Niin, totta sanot. Toivon sinunkin nyt näkevän, että se hiukan muuttaa asiain tilaa.

JULJAANA: Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

NIMISMIES: Mite ny oikkeas meinasta, he?

EEVASTIINA ja ALIINA: Niin, mitä Taneli ja Sakari tarkoittavat?

SAKARI (merkitsevästi): Voimme sen asian nyt tällä kertaa jättää.

TANELI (samoin toisessa mielessä): Niinpä niin. Parasta onkin se jättää.

OLLI: Niinkö, että sitte lähdettiin?

NIMISMIES: Niin, ny oleks kova kiiru. Voikka hyve! Toise kerta saa kuulu lisse. (Rientää ulos).

SAKARI: Lähdetään sitte, äiti, mekin! Tuleepahan asian ratkaisu, kun olemme saaneet kuulla lisää. (Ollille). Tule, Olli, nyt! (Menee ulos).

OLLI: Hyvä juttu, sanoi Sumeli…! (Seuraa Sakaria, tepastellen hänen takanaan).

EEVASTIINA (hyvästellen): Kuka olisikaan tätä tämmöistä odottanut?

ALIINA: Ihan olen kuin puulla päähän lyöty.

HANNI: Mutta minä, minä olen tätä odottanut jo alusta asti. (Juoksee ulos).

TANELI (syrjään): Tämä on todellakin ollut koko kuuma päivä.

EEVASTIINA (menee edellä).

ALIINA ja TANELI (seuraavat häntä ulos).

JULJAANA (istuu ja katsoo heidän peräänsä; kun he ovat panneet oven kiinni, sieppaa hän nopeasti rahakäärynsä pöydältä ja piilottaa sen hameensa alle). Niinpä nuo sanoivat, että tämä tieto hiukan muttaa asiain tilaa. (Hyräilee hiljakseen).

Kyllä tähän talohon nyt Jaanan jäädä kestää
Eikä täältä lähtemästä kukaan voi ne estää.

Esirippu.